Totuutta etsimässä - totuuden jälkeisen ajan lyhyt historia

Antto Vihman, Jarno Hartikaisen, Hannu-Pekka Ikäheimon ja Olli Seurin kirja ”Totuuden jälkeen” (Teos, 2018) käsittelee post-truth-ilmiön lyhyttä historiaa. Totuuden jälkeinen aika nähdään tuoreena tapahtumaketjuna alkaen Yhdysvaltain presidentinvaaleista 2016. Mitään ”faktoihin sidottua totuuden aikaa” ei tietenkään ollut olemassa ennen tuota mainittua vuotta, mutta objektiivisesti voitaneen sanoa, että totuuden jälkeinen aika sai tietyt tunnusomaiset piirteet Yhdysvaltain presidentinvaalien tienoilla ja heti niiden jälkeen.

Ajattelen itse aika samalla tavalla.

Sen sijaan voidaan pohtia, miksi asioiden kulku tiivistyi ”totuuden jälkeiseksi” juuri tuolloin. Kirjan tekijät päätyvät johtopäätökseen, että keskeiset ajurit ovat olleet teknologian murros ja poliittinen polarisaatio. Näiden ajurien alle asettuvat sitten 1) Asiantuntijuuden kriisi, 2) Verkostojen valta, 3) Median kriisi ja 4) Totuudenjälkeiset strategiat.

Itse näen liikkeellepanevana voimana Yhdysvalloissa tapahtuneen kehityksen viime vuosikymmeninä. Teknologinen kehitys on kaiken kattava taustavoima, koska sen kautta suodattuu tapahtuneen ilmiasu. Vanhaa mediaa murtava vaikutus on ollut dramaattinen. Uutta ”totuutta” edustavia medioita syntyi (Fox, Breitbart) valeuutisineen.

Poliittinen polarisaatio sai alkunsa jo 1960-luvulta, jolloin kansalaisoikeusliike teki läpimurron. Sitä seurasi white backlash – valkoinen vastaisku, joka jakoi kansaa rajusti jo 1990-luvulla. Aluksi jakajana toimi Bill Clintonin persoona, mutta viimeistään Barack Obaman aikana polarisaatio syveni tavattomasti. Perimmäisenä syynä olen nähnyt valkoisen enemmistön pelon, että vähemmistöt nousevat uudelleen tapahtumakeskiöön.

Samaan aikaan tulo- ja varallisuuserot (so. rikkaat rikastuivat, ja erityisesti keskituloisten tulokehitys pysähtyi tai taantui kymmenien vuosien ajaksi) nousivat yhteiskunnallisen keskustelun polttopisteeseen. Amerikkalainen unelma loitontui tavallisen ihmisen näköpiiristä. Poliittiset puolueet eivät selvästikään huomioineet riittävästi taustalla tapahtunutta hiipivää kehitystä. Liberaali media ja edistyksellinen eliitti muodostivat yhdessä kansakunnan johtotähden. Monet tahot alkoivat hakea eliitin vastaisuuteen sidottua syrjäytyneiden ryhmien omaa totuutta.

Kirjan tekijät sitovat esiin nousevat kysymykset liberaalin demokratian nykytilaan.

Teknologisen kehityksen tai murroksen airuena kirjan kirjoittajat esittävät Barack Obaman ruohonjuuritasolta lähteneen nettikampanjan kohti presidenttiyttä. Silloin tuntui todella, että netti lunastaa sen varaan laskettuja odotuksia. Netti mahdollisti nopeudellaan monipuolisuudellaan ennenkuulumattoman vuorovaikutuksen. Vielä käsittämättömämpää on ollut informaation määrän kasvu: tavalliset kansalaiset itse - median lisäksi - olivat tiedon ja sisällön tuottajia.

Sen jälkeen on ollut vaikeampaa. 2010-luvulla valeuutiset ovat saaneet netin kautta levikkialustan. Kirjoittajat toteavat, että on epäselvää, miten valeuutiset vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen. Arvioni perusteella vaikutusta on ollut: läheskään aina kriittisyys ja yleissivistys eivät riitä asettamaan kyseenalaiseksi valeuutisten huijausluonnetta. Faktantarkistajien työ on loputonta ja osin toivotonta.

Netin palvelujen saavutettavuus on huikeaa luokkaa. Googlen hakukoneella on yli kaksi miljardia käyttäjää. Facebookiin liittyneet kohut ovat lisännet vaatimuksia suitsia datatalouden villiä menoa.

::::::::::::::::

Oivaltavaksi esimerkiksi poliittisen polarisaation puolelta kirjoittajat ottavat vanhan äärioikeiston kellokkaan Newt Gingrichin, joka esittelee ”miltä tuntuu” -todellisuuden vastineena tilastopohjaiselle viranomaisdatalle. Tilastot osoittavat, että rikollisuus on vähentynyt, mutta Gingrichin markkinoima ”minusta tuntuu” -todellisuus avaa uuden näkymän todellisuuteen: ”väkivaltarikollisuus on kasvanut”, koska ihmiset tuntevat olonsa turvattomammaksi kuin aiemmin.

Tämä kahden todellisuuden maailma on yksi eniten puhuttaneista muutoksista viime vuosien yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa.

”Totuuden jälkeen” -teoksen kirjoittajat vahvistavat sen moneen kertaan todentamani näkemyksen, että demokraatit eivät ole juurikaan liikkuneet poliittisissa kannoissaan, mutta republikaanit ovat oikeistolaistuneet jo 1980-luvulta lähtien – ehkäpä Ronald Reaganin kannustamana. Uusoikeistolainen mediaympäristö on ryhmittynyt republikaanioikeiston tueksi. Tätä reittiä totuudenjälkeinen malli on virrannut puolueen sisälle. Joidenkin toistamaa ”tasapuolisuusmallia” (molemmat puolueet ovat liikkuneet yhtä lailla) en allekirjoita sellaisenaan, vaikka vasemmistolaisen Bernie Sandersin menestys on ollut hämmentävä.

”Epäpoliitikko”, liikemies Donald Trump astui näyttämölle tilanteessa, jossa monet keskiluokkaiset ja köyhät olivat tyytymättömiä tulokehityksensä ja asemaansa yleensä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Republikaaneja äänestävät eivät tunteneen enää vuoden 2016 vaaleissa, että perinteiset puolueet edustaisivat heitä. Virta kävi ”johonkin suuntaan”, mutta kuitenkin oikealle. Tästä huolimatta Hillary Clinton sai 3 miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump häviten kuitenkin koko kamppailun muutamissa avainosavaltioissa.

Trump etsi väylän menneisyyteen: ”Make America Great Again”. Piti palata amerikkalaisen yhteiskunnan kuviteltuihin onnen päiviin, mitä ne sitten olivatkaan. Eliitti ja sivistyneistö yleensä olivat vastapooli uudelle - vanhaan luottavalle - populismille. Miksi vaatimattoman tulotason amerikkalaiset äänestivät upporikasta Trumpia? Siksi, että arvo- ja kulttuuriset kysymykset (maahanmuuton rajoittaminen, kristillinen perintö ja islamin pysäyttäminen) olivat heille tärkeitä, ilmeisesti tärkeämpiä kuin tulotason mureneminen.

Totuuden merkityksen ohentuminen on sukua postmodernismin suhteellisuudelle. Populistit hyötyivät nousevan postmodernin totuuskäsityksen vallitsevasta asemasta. Lopulta objektiivisuuden tavoittelu väistyy minusta tuntuu -ajattelun tieltä.

::::::::::::::::::

”Totuuden jälkeen” -teoksessa käsitellään myös Suomeen liittyviä teemoja. Tarkastelen tässä vain yhtä lukua, joka on otsikoitu ”Katastrofeja ilmassa: Itämeren turvallisuustilanne”. Heti alkuun voidaan todeta, että totuuden jälkeisyys Suomeen tai Itämerelle sovellettuna on huomattavasti vaikeampi pähkinä kuin suuren veden takaiset usein helposti kumottavat äärimielipiteitä edustavat väitteet.

Antto Vihman ja kumppaneiden teoksen Itämeri-luvulle on tunnusomaista Venäjän voimavarojen kyseenalaistaminen. Toistetaan – jälleen kerran - Venäjän kansantalouden asettuvan Espanjan kokoluokkaan. Tällä ilmeisesti halutaan osoittaa, että tosiasialliset resurssit ovat huomattavan pienet Venäjän uhoon nähden. Se on kuitenkin yksipuolinen mittari: Venäjän sotilaallinen voima on globaalilla tasolla gigantista luokkaa.

Em. luvussa analysoidaan Itämeren turvallisuuskeskustelun uutisointia vuosina 2016-17 ”totuudenjälkeisten strategioiden näkökulmasta”. Tarkastelun kohteena ovat Yle ja Helsingin Sanomat. Aihetta on käsitelty kauas Itämereltä ulottuvana asiana, ja niin minäkin sitä erittelen.

Yhtenä lähtökohtana on, että Venäjä kiistää sekä joukkojensa läsnäolon Itä-Ukrainassa että MH-17-lentokoneen alasampumisen. Yleinen käsitys lännessä on, että Venäjä valehtelee kummassakin asiassa (se on myös oma kantani). Kirjoittajat hyljeksivät kantoja, joissa syyllistetään myös länsimaat Ukrainan tapahtumista. Toki em. kahdessa konkreettisessa tapauksessa Venäjän osuutta ei lännessä kukaan kiistä.

Entä jos laajennetaan käsittelyä koskemaan jännityksen lisääntymistä vuoden 2014 jälkeen. Toisinajattelijoitakin on. Esimerkiksi amerikkalainen John Mearsheimer katsoo suurimman vastuun Ukrainan kriisistä kuuluvan lännelle. Putin ilmeisesti oletti aivan aidosti Naton sijoittavan laivastotukikohdan Krimille. Venäjän kannalta Nato on esiintynyt laajennushaluisesti jo aiemmin: vuonna 1999 tapahtui laajeneminen Tsekkiin, Unkariin ja Puolaan ja vuonna 2004 Bulgariaan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Romaniaan, Slovakiaan ja Sloveniaan. Laajenemisen tärkeinä lobbareina olivat itäeurooppalaiset siirtolaiset Yhdysvalloissa , jotka vaativat presidentti Bill Clintonin aikana ”suojelua” entisille maanmiehilleen.

Elääkö Mearsheimer siis totuuden jälkeisessä harhamaailmassa vai onko hänen lähestymistavassa jotain varteenotettavaa? Teoksen kirjoittajat toteavat, että Helsingin Sanomat suoriutui kesien 2016 ja 2017 jännitteisten tilanteiden uutisoinnista hyvin ja Yle kohtuullisesti. Kirjan tekijät ottavat uutisointiin tuomarin roolin, jonka jossain määrin asettaisin kyseenalaiseksi. Ajattelutapa paljastuu seuraavasta kirjan lauseesta: ”On mahdollista, että osa toimittajista uskoo, että myös länsi omalla toiminnallaan osallistuu geopoliittisen epävarmuuden lisäämiseen.” Ihanko totta! Kirjoittajat kohdistavat syyttävän sormen suomalaisen median ”tasapuolisuusharhaan”. Kirjoitus heijastaa (läntistä) ajattelua ”oikeassa olemisen puolustamisesta”. Yhtä lailla se heijastaa toisen osapuolen mieltämistä syylliseksi. Jos siis joku kirjoittaja esimerkiksi Ylessä haluaa avata laajemmin eri osapuolien motiiveja, syyllistyy hän ”tasapuolisuusharhaan”.

Itämeren kysymystä pitäisi mielestäni avata todella avaraksi, jotta eri tahojen vaikuttimet tulisivat eritellyiksi. Mielestäni merkittävin näkymä avataan, kun todetaan, että Itämeri on Venäjän välitön ”etupiha”. Yhdysvalloille se ei ole edes takapiha. Se on kaukana siitä itsestään sijaitseva geopoliittinen alue, jossa se katsoo etujensa vaativan valvontaa (Yhdysvalloilla on 700 sotilastukikohtaa ympäri maailmaa). Kuubassa 1962 Yhdysvallat näytti, minkälaiselta siltä tuntuu, kun vieras valta sijoittaa ydinkärkiään lähituntumassa olevalle saarelle. Aktiivisesti piirreltiin ohjuksien kantamien pitkälle Yhdysvaltain alueelle ulottuvia kaaria. Mielestäni ei ole lainkaan yhdentekevää verrata, miltä tuntuu, kun toinen osapuoli tulee iholle.

Nyt tullaan Itämeren osalta kysymykseen, joka selvästi vaivaa minua: onko tässä problematiikassa ollenkaan kysymys ”totuuden jälkeisestä ajasta”? Eikö tässä ole kysymys kylmä sota -tyyppisestä vastakkainasettelusta, jossa katsotaan toisen osapuolen olevan (subjektiivisesti tai objektiivisesti nähtynä) uhkatekijä omalle turvallisuudelle? Valheet, totuudet ja puolitotuudet sinkoilevat, mutta ei niiden pitäisi olla huomion keskipisteenä. Myös ”totuuden ajalla” valehdeltiin (tai nähtiin asiat eri suunnista). Hävittäjälentäjän näkövinkkeli on yksi, rannikkovaltioiden näkökulma on toinen ja globaali geopoliittinen näkökulma on kolmas, vain joitakin mainitakseni.

Tapaus Venäjä on vaikea totuuden jälkeisen ajan näkökulmasta. Venäjä lasketaan joissakin arvioissa valtioksi, joka koskaan ei ole perustunutkaan ”liberaalidemokraattiselle” totuuskäsitykselle. Kun Venäjä siis valehtelee rutiininomaisesti, tekee se itsestään epäluotettavan lännen silmissä. Jos siis Venäjä syyttää länttä ”piirittämisestä” on se automaattisesti väärässä: eihän länsi uhkaa sitä muutoin kuin itsepuolustussyistä. Se on Venäjä, joka on aggressiivinen suurvalta.

Minusta tässä ajattelussa on tahatonta naiiviutta, ja sanon tämän tippaakaan puolustelematta Venäjän monissa yhteyksissä yksiselitteisesti tuomittavaa käytöstä.

Totuuden jälkeinen aika on mielestäni hyvin amerikkalainen ilmiö. Sovitettaessa sitä muihin läntisiin ympäristöihin tulee tunne sovittamisen haasteellisuudesta. Kysymys on helposti muunlaisesta ilmiöstä, joka sitten pakotetaan ”totuuden jälkeiseen” muottiin. Entä onko Suomi hyvine koulutusjärjestelmineen ja hyvinvointiyhteiskuntineen immuuni ulkopuoliselle valheelliselle vaikuttamiselle? Asiaa käsitellään laajasti kirjassa. Ja vastaus on kyllä ja ei. Suomalaisen yhteiskunnan perusrakenne suodattaa pahimmat ilmiöt tehokkaasti, mutta suomalaisten hyvä usko saattaa tehdä joskus tepposet: uskotaan liian herkästi. Suomi ei ole - vakaudestaan huolimatta - vapaa totuuden jälkeisistä ilmiöistä, niistä kirjassa mainitaan useita esimerkkejä herkullisimpana kysymys julkisen sektorin koosta: 58 prosenttia vai 22 prosenttia bruttokansantuotteesta?

Nobelistin madonluvut, mutta…..

Talousnobelisti Bengt Holmström on Suomen vierailunsa yhteydessä ottanut kantaa hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen kiistaan irtisanomisen periaatteista ja yleensä ammattiyhdistysliikkeen liian vallitsevaan asemaan. Holmström moittii ay-liikettä itsekkyydestä. Nobelistin pääkritiikki kohdistuu siihen, että Suomessa ei ymmärretä työn muutosta.

Kysymys kuuluu: tarjoaako nobelisti oikeat lääkkeet tilanteen korjaamiseksi?

Holmström kaipaa lisää joustavuutta työmarkkinoille ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi”. Nimenomaan ay-liike on paremman kehityksen jarru, katsoo Holmström. Hän moittii sitä, että työttömät ja liittoihin kuulumattomat ovat ilman ääntä työnteon etuja jaettaessa.

Ylen mukaan Holmström on edelleen sitä mieltä, että ay-liike pitäisi pakottaa hyväksymään työehtojen heikennyksiä. Nobelisti jatkaa moiteryöppyä toteamalla, että ay-liike on uhka hyvinvointivaltiolle: ”kaikki saavutetut edut pidetään”. Holmströmin mielestä yleissitovuus on ehkä työntekijöiden kanalta tärkeä asia, mutta ei välttämättä kansakunnan etu. Holmström: ”Hallitus on varmaan ajatellut, että jossain vaiheessa se riita on käytävä. Pakolla se on tehtävä, koska en usko, että tulee päivä, jolloin ay-liike vain sanoo, että luovutaan vallasta.”

Holmström on jo aiemminkin ennakoinut ay-liikkeen murenemista. Nyt hän vahvistaa aiemmin sanomaansa.

:::::::::::::::

Holmström mielipiteet ovat niin yksipuolisia ja jyrkkiä, että tähän on pakko tarttua. Kritiikissä voisi olla totuuden siemen, jos hän ei kärjistäisi sanomaansa. Nyt hän tekee sen nobelistin arvovallalla. Mielestäni esimerkiksi Sixten Korkman on paljon rakentavampi mielipiteissään ymmärtäessään myös työntekijöiden mielipiteitä.

Ensinnäkään ay-liike ei ole pitänyt kiinni ”kaikista saavutetuista eduista” niin kuin Holmström väittää. Tämä on tahallista kärjistämistä, jota ei odottaisi palkitulta professorilta. Holmströmin mukaan hyvinvointiyhteiskunta ”pelastetaan” työnteolla - siitä olen samaa mieltä - mutta esittäessään palkkojen ja työehtojen heikentämistä hän valitsee harhapolun.

Kysymys on laajemmin koko pohjoismaisen mallin kohtalosta. Siihen kuuluu oleellisena osana vahva ay-liike. Paljon ihaillussa Tanskassa ay-liike on oleellinen osa hyvinvointiyhteiskuntaa. Tämä on syytä muistaa, kun poimitaan tanskalaisesta järjestelmästä rusinoita pullasta.

Nobelisti tarjoaa suuren veden takaisen lännen oppeja Suomen työelämään. En usko, että malli Suomelle löytyy amerikoista. Esimerkiksi PT:n erikoistutkija Heikki Taimio on todennut, että monessa maassa on havaittu, että kun ay-liikkeen jäsenmäärä laskee, tuloerot kasvavat. Eri asia on sitten, että tuloerojen kasvu on joidenkin tahojen nimenomainen tavoite. Jos työntekijä jätetään yksin neuvottelemaan työnantajan kanssa, menestyvät huiput, koska he pystyvät kilpailuttamaan työnantajia. Suurin osa työntekijöistä on heikoilla työnantajaan nähden. Tämä polarisoi työmarkkinoita.

Taimio on torjunut ajatuksen, että tuloerot suurentavat talouskasvua. Tutkimukset päinvastoin osoittavat, että saattaa tapahtua juuri päinvastoin.

Aiemmissa haastatteluissa (HS) Holmström on todennut, että ”meillä ei juuri materiaalisesta puutteesta kärsitä, mutta on henkisesti raskasta, että ei ole työtä”. Professori vähättelee materiaalista puutetta (eli aineellista köyhyyttä). Kuitenkin se on kymmenissä tuhansissa talouksissa arkea tänä päivänä. Sosiaaliturva ei ole runsas, päinvastoin OECD on todennut raportissaan, ettei ”(työttömyydestä aiheutuvaa) etuuksien tasoa ole Suomessa mahdollista madaltaa selvästi nykyisestä”. On kehitettävä muita keinoja.

Tuet eivät tee onnelliseksi työtä vailla olevaa, sanoo Holmström. Eivät tietenkään, mutta ne ovatkin tarkoitettu akuuttiin hätään ja muodostamaan sillan työpaikkasiirtymien välille.

Se, että Holmström on todennut maailman muuttuvan sellaiseksi, että ”et välttämättä tee edes töitä vain yhdelle yritykselle vaan kolmelle” on omituinen antautumisen merkki. Tällaisen yhteiskunnallisen tilanteen torjuminen on mielestäni välttämätöntä. Kannattaako tällä mallilla perustaa edes perhettä? Holmströmin lääkkeillä eli työehtosopimusjärjestelmää karsimalla joudutaan vääjäämättä useiden töiden loukkuun. Juuri Yhdysvallat on siitä esimerkki.

Holmström, kannattaessaan keskitetyn palkoista sopimisen purkamista, tarttuu vain yhteen problematiikan lähestymistapaan. Uutta työtä ei synny entiseen tapaan johtuen mm. teknologisesta kehityksestä ja siitä, että aina tuntuu löytyvän maita, joissa on mahdollista teettää työtä halvemmalla kuin Länsi-Euroopassa. Tarvitaan monipuolinen kirjo erilaisia toimenpiteitä sen sijaan, että työtä tekevät jätetään nykytyyppisen sopimusjärjestelmän ulkopuolelle.

On selvää, että palkkataso ja tarjolla oleva työn määrä ovat saman herkän rakenteen sisäänrakennettuja elementtejä. Eri yhteiskunnat ovat pyrkineet ratkaisemaan tämän ongelman eri tavoin. Esim. Saksa on panostanut halpatyöhön, jota meilläkin moni ajaa (ja johon Holmströmin lääkkeet ajavat), mutta kuulun niihin, jotka uskovat sopimusjärjestelmän ja sosiaaliturvan evoluutioon, ei revoluutioon.

Kun uusliberalismi oli vahvoilla ennen finanssikriisiä (on se tosin vieläkin voimissaan), pidin Holmströmiä sen tyylipuhtaana edustajana. Nobel ei tätä aatosta mihinkään muuta.

Populismista ja antipopulismista

Helsingin Sanomien Merkintöjä-palstalla (”Äärioikeiston Troijan hevonen”) 9.10.2018 HS:n Berliinin- kirjeenvaihtaja Anna-Liina Kauhanen valaisee hyvin mielenkiintoisella tavalla saksalaista populismia. Hän viittaa Bertelsmann-säätiön tuoreeseen populismibarometriin, jonka mukaan lähes joka kolmas saksalainen äänestäjä on asenteiltaan populistinen.

Populistisuuden mittareina käytettiin tyypillisiä populistisia väitteitä, kuten että poliitikot ajavat enemmän omaa kuin äänestäjän etua. Vastaajista 30,4 prosenttia tuki väitteistä aina kaikkein populistisinta.

En työurallani koskaan, ollut poliitikko, mutta työskentelin noin 35 vuotta poliitikkojen kanssa yhteistyössä johtavana viranhaltijana tai vastaavissa tehtävissä. En havainnut poliitikkojen poikkeavan keskimäärin kansalaisista rehellisyydessä, luotettavuudessa tai ahkeruudessa. Tapasin monia, jotka uhrasivat suuren osan ajastaan yhteisten asioiden hoidolle.

Jos mietin omaa ajatteluani, niin on suuri ”vaara”, että leimaan itseni antipopulistiksi. Miten erittelisin asiaa? Parhaiten ehkä sillä tavalla, että viittaan blogikirjoitukseeni ”Digitaalinen diktatuuri ja digitaalinen demokratia”, jossa lainaan Voima-lehdessä haastateltua stand-up koomikkoa Jukka Lindforsia, joka toteaa pitkän radio- ja TV-uran tarjoaman kokemuksen pohjalta, että ”suomalaiset poliitikot ovat aika asiallisia, aika asiantuntevia, asioihin perehtyviä ja ahkeria - suurimmaksi osaksi fiksua porukkaa”. Tämä on helppo allekirjoittaa. Suuri osa netin keskusteluketjuista on aika vastenmielistä poliitikkojen haukkumista, jota olen parhaani mukaan yrittänyt välttää näissä blogikirjoituksissa.

Mistä tässä on kysymys? ”Noin viikon uutiset” -uutissatiiria toimittanut Lindfors, joka toisaalta on ollut naureskelemassa ohjelmassaan poliitikkojen kommervenkeille, paljastaa, että kyllä ne (siis poliitikot) Suomessa ovat sittenkin kunnollista väkeä. Ehkä on niin, että tarvitaan ironisesti poliitikkojen touhuun suhtautuva toimittaja havaitakseen, että työ mitä monet poliitikot tekevät on paljon arvokkaampaa kuin populistisesti ajattelevat ihmiset luulevat.

Liikutaan harmaalla alueella. Lindfors toisaalta kannustaa ilkkumaan poliitikkojen toilailulle, mutta samaan aikaan kiittää poliitikkoja siitä, että he antavat mahdollisuuden laskea leikkiä (tai laskea totta!) heidän pyrkimyksistään.

Ota tästä selvää!

Toisaalta terve rakentava kritiikki, joka kohdistetaan yhteiskunnallisten (ja yhteisten) asioiden hoitamiseen ja hoitajiin on aina paikallaan. Milloin ylitetään populismin (= sorrutaan asioiden yksioikoiseen yksinkertaistamiseen) raja, on kuin se kuuluisa veteen piirretty viiva. Poliittiset puolueet voidaan siis erottaa toisistaan asteikolla ”populistinen”, ”hieman vähemmän populistinen”, ”hieman enemmän populistinen”…… Antipopulistisia puolueita en tunne.

Kauhanen toteaa, että keskeinen havainto em. populismibarometrissa on, että ”poliittinen keskusta muuttuu yhä populistisemmaksi”. Ollaan oikeilla jäljillä. Mistäpä muualta äärilaita hankkisi kannatustaan kuin keskemmältä. Samalla populistipoliitikko kuitenkin joutuu vesittämään sanomaansa ja kannattaja populistista ehdottomuuttaan.

Poliittisen keskustan muuttuminen populistisemmaksi merkitsee perinteisten puolueiden kannatukselle uhkaa, koska suuri osa niistä on ankkuroinut menestyksensä poliittisen kartan keskiosiin. Ahtaaksi käy keskellä oleminen! Tässä turbulenssissa osa keskustasta (vaaleanpunaisesta vasemmistoliberalismista keskustaliberalismiin ja maltilliseen konservatismiin ulottuva poliittisen kentän osa) ajautuu laidemmalle populismiin, osa taas sanoutuu tiukasti irti yleisönkosiskelupolitiikasta.

Osa keskustassa olevista äänestäjistä liittoutuu populistien kanssa kokiessaan perinteisten keskustaryhmien muuttumisen vieraiksi, mutta ei liity oikeistoon. Tutkijoiden päätelmä on, että ”populismi on oikeiston Troijan hevonen”. Keskustan muuttuminen populistisemmaksi hyödyttää saksalaisessa poliittisessa järjestelmässä Vaihtoehto Saksalle -puoluetta (Afd). Suomessa tilanne on monimutkaisempi, koska meidän populistimme, perussuomalaiset ovat jo antaneet näyttönsä hallituksessa, joka esim. Saksassa ja Ruotsissa on ainakin toistaiseksi estetty.

Joka tapauksessa populismi on Saksassa äärioikeiston väline. Sillä houkutellaan perinteisten puolueiden kannattajia (ääri)oikeistolaisten ajatusten pariin. Netin keskusteluketjujen kautta on helppoa levittää politiikanvastaisuutta ja houkutella ihmisiä ääriajattelun pariin. Väitän kuitenkin, että yleissivistyksen puolustusmuuri Suomessa on vahva. Meillä ei ole sanottavasti oikeistoradikalismia eikä sen läpimurrosta ole oikeastaan näyttöä. Populismia ovat edustaneet selkeimmin persut, mutta se on pikemminkin konservatiivinen ja nationalistinen liike kuin varsinainen ääriliike.

Kauhanen lainaa Francis Fukujamaa, joka sisällyttää oivaltavasti populismin identiteettipolitiikkaan. Fukujama näyttää liittävän ”identiteettivajeen” ihmisten jäämiseen osattomaksi tai huomiotta poliittisessa muutoksessa, joka on tapahtunut muutamien viime vuosikymmenien aikana. Ilmiö on selvimmin tapahtunut Yhdysvalloissa. Trump on viestin sanansaattaja ja Yhdysvaltain ruostevyöhykkeeltä alkaneen protestin keulakuva. Syrjäytymisen tunteen on väitetty olleen Trumpin menestyksen takana presidentinvaaleissa.

Olen itsekin viitannut identiteettivajeen syy- ja seuraussuhteisiin useaan otteeseen. Vahvaa identiteettiä ovat tunteneet liberaalidemokraatit. Onko tämä tapahtunut muiden ryhmien kustannuksella? Onko sinänsä arvokas liberaali ajattelu tunkenut liian ärsyttävästi läpi? Onko itsetyytyväinen liberaalidemokratia muodostunut joillekin järjestelmän negatiivisten piirteiden ilmiasuksi? Onko demokraattinen edistys kääntynyt itseään vastaan? Ovatko liberaalirattaiden kärryiltä pudonneet tulleet vihaisiksi ja pyrkivät nyt kääntämään kärryjen suunnan?

Ettei siis tulla nähdyksi? Ettei siis tulla ymmärretyksi? Ettei siis tulla kunnioitetuksi? Nämä ovat hankalia kysymyksiä ihmiselle – kuten minulle – joka on ehkä hiukan naiivisti kuvittelut liberaalidemokratian pysyvän vahvana läntisissä demokratioissa.

Kauhanen vie aihetta Fukujaman johdattelemana pidemmälle ja esittää, että syy tapahtuneeseen on kehitys, joka vei ”eri ryhmiä” vuosikymmenien kuluessa vasemmalle. Argumentoinnin mukaan edistykselliset eturyhmät löysivät kotinsa vasemmalta ja ajoivat sieltä käsin haluamiaan asioita eteenpäin. Tasa-arvoajattelu kyllä lisääntyi, mutta väitteen mukaan politiikan mukana hukkui yhteiskunnallinen kokonaiskäsitys. Siitä taas protestina etninen oikeistonationalismi sai tuulta purjeisiin ja tunki barrikadeille syrjäyttääkseen liberaalin edistyksen linnoitukset.

Minusta tämä muistuttaa selitystä, jossa nastarenkaat irrottavat kiveyksestä hienoa pölyä. Tämä ei ole ongelma, vaan se, että perässä tulevat kitkarenkailla liikkuvat autot – jotka eivät ole syyllisiä tien pinnan rouhimiseen - levittävät katupölyn ihmisten kiusaksi!

Onko siis niin, että väitetyssä liberaalidemokraattisessa koohotuksessa unohtuivat esimerkiksi köyhät? Tämä lienee osatotuus, mutta vain osatotuus. ”Osattomuus” on yhteiskunnallisen polarisaation tulos. Sillä voidaan viitata tuloeroihin, mutta aina ei ole kysymys siitä, vaan eräiden väestönosien ajautumisesta aikojen saatossa yhteiskunnallisen kehityksen katveeseen. Onko kysymys pikemminkin siitä, että yhteiskunnallinen ajattelu on jättänyt liian paljon yksilöiden omalle kontolle monimutkaistuvassa maailmassa? Usko omiin voimavaroihin on kokenut raskaan kolahduksen. Yhteisvastuu on unohtunut yksilöllistymisen myötä. Jos näin on, pitäisi kiinnittää huomiota oikeansuuntaiseen korjausliikkeeseen. Näin ei mielestäni kuitenkaan tehdä. Ei Trumpin politiikka pyri korjaamaan köyhien asiaa. Pikemminkin kysymys on kuuluisasta trickle-down -ilmiöstä, jossa rikkauksista ”valuu” köyhille hippuja.

Oikealta ohi

Brasilian vaalit ovat viimeisin vaihe globaalissa oikeistolaistumiskehityksessä, vaikka olen uumoillut näissä kirjoituksissanikin keskustavasemmistolaisten ryhmien vastareaktioiden vahvistumista. Siitä on kyllä merkkejä, mutta toistaiseksi satunnaisesti.

Parempia aikoja odoteltaessa voidaan eritellä oikeistolaistumiskehityksen astetta. Näyttää nimittäin siltä, että tavanomainen oikealle käyminen - jota vaalitulokset seuraavat - ei näytä pysähtyvän maltillisiin keskustaoikeistolaisiin puolueisiin, vaan jatkaa heiluriliikettä monissa maissa poliittisen ja ideologisen maiseman äärilaidalle.

Brasiliassa äärioikeistolaisen Jair Bolsonaron retoriikka on kuin Trumpin vastaava potenssiin kaksi. Äärimmäinen homokielteisyys , avoin viittaaminen raiskausten hyväksymiseen, sotilasdiktatuurin kannattaminen ja tappamisen puolustaminen (kidutuksen sijasta!) ovat provosointiteholtaan jotain ennen kuulumatonta. Osa rääväsuisista puheista johtuu varmaankin kulttuurista syistä, johon kuuluvat räikeät ilmaisut, mutta nyt liikutaan niin vaarallisilla vesillä, että tavallisen kansalaisen on syytä kavahtaa. Silti ihmiset antavat kannatuksensa äärimielipidettä edustavalle taholle.

Miten tämä kaikki on mahdollista? Miksi kansalaiset asettuvat poliittisen kentän maltillisia voimia vastaan ja antavat äänensä äärilaidan puolueelle? Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo kauan sitten. Näyttää siltä, että yli 200 miljoonan asukkaan Brasilian hallitseminen ei ole enää kenenkään käsissä. Varmaankin taustalla on kansalaisten epätoivo, jota ilmentää köyhyys ja rikollisuus paljaimmin.

Bolsonaron puheista osa on vaalipropagandaa, jota hän lieventää taktisista syistä, kun vaalit lähestyvät. Merkittävämpää on, että viime syksynä mielipidetutkimusten mukaan vain kahdeksan prosenttia brasilialaisista piti edustuksellista demokratiaa erittäin hyvänä hallintomuotona maalleen. Vastaavasti sotilashallintoa piti hyvänä 38 prosenttia kansalaisista.

Yleisellä tasolla voitaneen sanoa, että edustuksellisen demokratian edes kohtuullinen toimivuus edellyttää järjellisiä ja järjestäytyneitä yhteiskunnallisia olosuhteita. Niitä Brasilia ei nyt tarjoa. Ikävää tässä on, että eteneminen kohti demokraattisia olosuhteita on pysähtynyt ja vajonnut muutaman kymmenen vuoden takaiselle tasolle eikä paranemista ole välittömässä tulevaisuudessa odotettavissa. Edustuksellisella demokratialla ei saada aikaiseksi hyppäystä uudelle tasolle, jos kehittyneisyyden lähtötaso on alhainen. Voi käydä jopa päinvastoin: taannutaan.

::::::::::::::::::

Saska Saarikoski viittaa tuoreessa HS:n kolumnissaan (18.10.2018) Robert Kaganiin, joka puhuu viidakon laeista, jotka ovat astuneet voimaan, kun toisen maailmansodan jälkeinen maailmanjärjestys on romahtanut. Ehkä todella oli niin, että jopa kylmä sota – niin konflikteja uhkuva kuin se olikin – takasi staattisuudessaan rauhan ”meidän päiviksemme”. Sotiin ja konflikteihin ajauduttiin kyllä blokkien rajoilla ja ”ei kenenkään maalla”, mutta ”koko maailma ei ollut sekaisin”.

Nyt voidaan puhua valtioterrorismista kiduttamisineen, kidnappaamisineen ja tappamisineen. Sanalla sanoen kansainvälinen oikeusjärjestys on ainakin osittain horjumassa.

Donald Trumpista on tehty syypää moneen, joten kaipa mies jälleen yhden moitteen voi ottaa vastaan. Trump on omalla käytöksellään ”antanut luvan” kaikille muillekin käyttäytyä kuin siat vatukossa. Ehkä sekä Putinin että Trumpin käytöstä voi kuvata samalla tavalla: ei puututa edes räikeimpiinkään ihmisoikeuksien loukkauksiin, jos oma etu ei ole vaarassa: kukin kansakunta päättäköön itse oikeusvaltioperiaatteidensa laadun ja asteen. On edetty kauas yhteisvastuusta joka – herra partakoon – ei ole koskaan toiminut likikään täydellisesti, mutta ainakin voitaneen sanoa, että menneinä vuosikymmeninä luotiin hyvä pohja erilaisine maailmanlaajuisine yhteenliittymineen rauhan varmistamiseksi. Nyt pikemminkin puretaan kansainvälisen jännityksen lieventämiseksi luotuja turvaverkkoja.

Oma lukunsa on sitten molempien suurvaltajohtajien (Trump, Putin) johtajien harjoittama retoriikka, jossa ollaan valmiita tuhoisiin toimiin toista osapuolta vastaan. Kiina alkaa olla maailmanrauhan todellinen tae!

Kylmän sodan aikana USA leimattiin kapitalistisen maailman konnaksi, ja kai se osittain sitä olikin. Kuitenkin USA:ssa oli paljon voimia, jotka taistelivat oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Muistan itsekin, kuinka kuluttajasuojasta kiinni pitäminen oli kunnia-asia 1970-luvulla.

Nyt tilanne on se, että presidentti haluaa Yhdysvaltojen tulevan ”ensin” ja sen esimerkin mukaisesti monet muut maat seuraavat perässä. Trump on monelle esikuva, Brasilian äärioikeistolainen Bolsonaro mukaan lukien.

Italialle, Unkarille, Puolalle ja monelle muulle maalle on ominaista eri asteinen kansainvälisistä hyvistä tavoista ja säännöistä piittaamattomuus. Niissäkin maissa, joissa (ääri)oikeistopuolueet eivät ole päässeet hallitukseen, ne ovat saaneet vaikuttavan otteen yhteiskunnallisesta päätöksenteosta oppositiosta käsin.

Tietynlainen kyynisyys on vallannut kansakuntien johtotähtien ajattelun. Ihanteellisuus - positiivisessa mielessä - loistaa poissa olollaan. Tapahtuu kahdenlaista kehitystä: kehittyvät maat (entiset kehitysmaat) ovat monessa tapauksessa luopuneet etenemisetä kohti edistyksellisen demokratian kunnioitettavia periaatteita ja toisaalta jo vähintäänkin toisella jalalla kehittyneiden maiden joukossa olevat ovat taantuneet jollekin alemmalle tasolle.

Toki päinvastaisiakin esimerkkejä on runsaasti, mutta usein näissäkin tapauksissa etenemistieksi on valittu autoritaarinen hallinto.

::::::::::::::

Kysymys ei siis ole perinteisessä mielessä oikeistolaistumisesta, vaan äärioikeistolaistumisesta. Ei ainoastaan vasemmisto ole menettänyt kannatuspohjaansa vaan yhä useammin oikeistoryhmittymät ajavat myös keskustaoikeistolaisten ohi.

Äärioikeiston nousu ja …..

Katsoin 18.10.2018 YleTV1:n dokumentin ”Ulkolinja: USA:n äärioikeiston mukana” (alun perin ”Undercover in The Alt-Right”). Dokumentissa tutkailtiin äärioikeiston toimintatapoja ja ideologiaa lähinnä kahden maan, Britannian ja USA:n näkökulmasta. Viisikymmentäminuuttisessa ohjelmassa ei niinkään pohdittu oikeistolaistumisen syitä syviä, vaan keskityttiin toiminnan käytännön ilmenemismuotoihin ja toimijoiden ajatusmaailmaan.

En luotaa ohjelmaa keskustelujen ja henkilöhaastattelujen tasolle saakka, vaan yritän pureutua niihin syihin, jotka ovat nostaneet fasistiset liikkeet aallonharjalle. Vielä on syytä huomauttaa, että käytän ohessa käsitteitä ”äärioikeisto” ja ”fasismi” rinnan.

Dokumentin lähestymistapa oli mielenkiintoinen. Lontoolaisen antifasistisen ”Hope not Hate” -järjestön kautta ruotsalainen Patrik Hermansson soluttautui äärioikeistolaisten liikkeiden sisälle sekä Britanniassa että USA:ssa. Hänellä oli mikrokokoinen videokuvauslaitteisto asussaan todistamassa kokemuksia. Videolla on dokumentissa aivan ratkaiseva asema äärioikeistolaisen ajattelun erittelijänä. Hermanssonin paneutuminen tehtävään näytti hyvin aidolta. Hänellä oli vanhastaan vahva näkemys syrjinnän ja sorron vastaisesta taistelusta. Hermanssonille kehitetiin valeidentiteetti, joka toimi läpi koko tavoiteaikataulun paljastumatta.

Jo heti kättelyssä tulivat esille äärilaidan liikkeiden tavoitteet ja pyrkimykset: rotusota ja tasa-arvon vastustaminen. Tavoitteena on valtavirtaan vaikuttaminen ja käännyttäminen oikeistoideologiaan. Mukana olijat olivat ”kunnon töissä”, eivät siis lähtökohdiltaan sivuraiteelle joutuneita, saati syrjäytyneitä.

Hermanssonin soluttautumisen kohde oli ”London Forum”, brittiläisen oikeistoajattelun ja toiminnan ”alusta”, johon hän perehtyi lokakuun 2016 ja syyskuun 2017 välisenä aikana. Osoittautui, että oikeistoaktiivit kokivat Ruotsin (ja Skandinavian) olevan arjalaisen rodun alkuperäaluetta. London Forum -liike näytti sisältävän aimo annoksen salaseuramaista okkultismia. Pohjoismainen mytologia muodosti perustan palvontamenoille. Mystisiltä voimilta halutiin apua rotusotaan. Myös natseilla oli aikanaan kova usko muinaisgermaanisiin taikauskoisiin menoihin.

London Forumissa sovellettiin vaikuttavuuden lisäämiseksi pitkälle vietyjä taktisia ja strategisia menetelmiä, joiden tarkoitus oli siirtää ”sananvapauden rajaa” kohti juutalaisvastaisuuden hyväksyntää: juutalaisvastaisuus siis pyrittiin "normalisoimaan". "Sananvapaus" oli välikappale tavoitteisiin pääsemiseksi, ei arvo sinänsä, jos oikein käsitin.

Donald Trumpin valinnan presidentiksi katsottiin tuovat tullessaan myötätuulta oikeistoajattelun etenemiseen. Trump antoi puheillaan ikään kuin luvan ”ajatella toisin” liberaaleissa demokratioissa. Vihdoinkin ei tarvinnut ajatella ”rotuhygieenisesti”. Trump oli ”meidän mies”. Syntyy ambivalentti kuva: Trump miellettiin aatteen edustajaksi ilman presidentin suostumusta. Toisaalta Trumpin sekavat ja ajattelemattomat tviitit toimivat tahattomasti äärioikeistolaisen ideologian suuntaisesti ilman, että presidentti niitä välttämättä sellaisiksi tarkoitti.

Tavoitteena oli tietenkin sitoa Trump niin lähelle oikeistoliikettä kuin mahdollista. Pian media alkoi toistaa, että alt-right oli presidentintekijä! Alt-rightista piti kaikkein röyhkeimpien mielestä tulla osa Trumpin hallintoa hämähäkkimäisen Steve Bannonin avulla, mutta kuten tunnettua Bannonin ja Trumpin tiet erosivat.

Äärioikeiston ajattelun oveluus perustui muun muassa ironian hyväksikäyttöön. Mielipiteet ja ajattelu projisoitiin tunnetun piirroshahmon mielipiteiksi. Ideologia ikään kuin ulkoistettiin: suosittu humoristinen piirroshahmo joutui liikkeen välikappaleeksi - ”vitsiksi” - laajempien kannattajajoukkojen rekrytoimiseksi. Rasistiselle ajattelulle luotiin populääri kehys.

Alusta lähtien London Forumin tavoite oli mitätöidä naisten äänioikeus. Antifeminismi, nais-, rotu-, muslimi- ja juutalaisvastaisuus täydennettynä vaaleaihoisen rodun nationalismilla kulkevat punaisena lankana äärioikeistolaisten liikkeiden läpi. Valkoisen nationalismin kannattajat eivät jaa enää lehtolehtisiä ja kokousta tiheään. Yhteydenpito tapahtuu tviittaamalla. Inhon tunne on eräs määre, joka yhdistää oikean reunan saarnaajia. Kyytiä saavat vastenmieliset globalistit, lesbot, marxilaiset….. Kaikkia näitä ryhmiä tavataan liberaalissa yliopistoympäristössä. Dokumentissa jäi hieman epäselväksi väitetty oikeistoradikaalien luotaantyöntävä suhtautuminen vastustajien (antifasistien) ”nautintojen kuluttamiseen”. Siis onko valkoisella nationalismilla tavoitteena kieltäymykset kaikesta nautinnosta?

Suurin pelko tuntuu olevan väestön sekoittuminen, ”kunnes kaikki rajat katoavat”. Etninen yhtenäisyys on kaiken kattava tavoite. Juutalaiskysymys on valkoisen nationalismin herkimpiä alueita. Joidenkin alt-rightin kannattajien tavoitteena on juutalaisten ”karkotus omaan maahansa”.

Silmiinpistävä ero amerikkalaisen ja eurooppalaisen äärioikeiston välillä on, että amerikkalaiset tarttuvat herkästi aseeseen. He suorastaan harjoittelevat aseellista yhteenottoa varten. Mielenkiintoista on, että äärioikeiston mukana on puolustusvoimien henkilöstöä. Kiivaimpien mielestä vaino tulisi huipentaa antifasistien hirttämisiin lyhtypylväisiin. Lopputuloksena piti olla rotusota.

Kaikkein suuruudenhulluimmat alt-rightilaiset tavoittelevat suurvaltaa, joka muodostuu uudesta ja vanhasta mantereesta sekä Intiasta. Päävastustajina ovat muhamettilainen maailma ja Kiina. Tavoitteeseen pääsemiseksi tulisi yhdistää maailman äärioikeisto: ”Unite the Right!”.

Eräänlainen ääriliikkeiden kokoontumisten huipentuma koettiin Charlottesvillessa elokuussa 2017, jolloin eri äärioikeistoryhmät pyrkivät järjestämään yhteisen voimainponnistuksen tavoitteidensa puolesta. Konkreettisena syynä mielenosoitukseen oli etelävaltiolaisen kenraalin Robert E. Leen ratsastajapatsaan toisaalle siirron vastustaminen. Paikalle tulleet vastamielenosoittajat (antifasistit) alkoivat saartaa äärioikeistolaisia. Molemmat osapuolet olivat varustautuneet kättä pidemmällä. Tilaisuus päättyi katastrofiin, kun vastamielenosoittajien joukkoon syöksyi autollaan eräs valkoisen ääriliikkeen kannattaja: yksi kuoli ja parikymmentä loukkaantui.

Huomiota herätti, että Donald Trump vähätteli tapausta ja kieltäytyi pitkään tuomitsemasta veritekoa. Hän yritti luoda tasapainotilanteen mielenosoittajaryhmien välillä.

::::::::::::::::::

Hope not Hate julkaisi Patrik Hermanssonin kokemuksista raportin syyskuussa 2017. Raportin julkaisun jälkeen useat äärioikeiston kellokkaat ovat joutuneet ahtaalle ja alkaneet vetää matalaa profiilia. Myös Hermansson on maksanut hinnan toimistaan joutuen salaamaan osoitteensa.

::::::::::::::::

Mitä johtopäätöksiä edellä esitetystä pitäisi vetää?

Joillakin ihmisillä on vastustamaton halu ”eheyttää” omaa yhteisöä keinoja kaihtamatta. Kysymys on historiallisesta ilmiöstä. Toisen maailmansodan jälkeen pitkään jatkunut liberaalin demokratian voittokulku silotti rodullisia ennakkoluuloja. Maailmansodasta oli kulunut vasta vähän aikaa…..Tuntuu siltä, että kun aikaa on kulunut riittävästi, tapahtuu aina palaamista vanhoihin etnisiin vastakkainasetteluihin. Tässä välissä vallitsi kehittyneen maailman järjestäytyneisyyden kausi. Nyt tuntuu hullunkuriselta ajatella, että kylmä sota oli osa tätä järjestäytyneisyyttä maailmansodan uhkineen.

Nykyisessä läntisessä oikeistolaisessa ajattelussa kierroksia fanaattisuuteen lisätään vähän kerrassaan ja lopulta johdon siirtyessä ääriainesten haltuun osa kannattajista kavahtaa hakeutuen ulos ääri-ilmiöiden piiristä, kun taas toiset kiinnittyvät entistä tiiviimmin ääriainesten väkivaltaiseen perintöön.

Onko kysymys enemmän retoriikasta kuin konkreettisesta väkivallasta? Luultavasti asia on näin, mutta niin kuin historia kertoo heilahdus väkivallan puolelle ei ole tavatonta.

”Rodullinen puhtaus” on käsite, josta ollaan syvästi eri mieltä. Vasemmisto näyttäsi useimmissa tapauksissa hyväksyvän etnisten ryhmien sulauttamisen/sulautumisen valtaväestöön, kun taas äärioikeisto vartioi etnistä puhtautta ja miehen vahvaa asemaa sanoin ja teoin. Asenteen täytyy olla yhteydessä uhatuksi tulemisen kokemukseen: pelätään kantaväestön työpaikkojen puolesta, koetaan oikeistolaisuuteen kuuluvan omistamisen halun (toista sukupuolta kohtaan) vaarantuvan ”toisrotuisen” sekoittumisen takia, koetaan valkoinen kulttuurinen perintö uhatuksi etnisten ryhmien taholta ja pelätään etevimpien etnisten ryhmien yksilöiden valtaavan avainpaikat yhteiskunnassa.

Asian täytyy liittyä omanarvontunnon saamiin kolauksiin. Projisoidaan omat kantaväestön piirissä tapahtuneet kaltoinkohtelut etnisiin ryhmiin, feminismiin ja uskonnolliseen katsantoon kohdistuviksi syytöksiksi.

Myös myötätuntoon heikompia kohtaan kärsivällisyys ei enää riitä. Solidaarisuusajattelu on korvattu ”minä ensin” tai ”minun kansakuntani ensin” -ajattelulla. Nationalismi ja oma etu ovat saman asian eri puolia.

Ratkaistaanko työmarkkinoilla vääriä asioita?

Näyttää siltä, että kun maailmantalous häiriintyy, niin Suomessa alkaa ankara talouden kouristelu. Vaikutus pieneen vientivetoiseen kansantalouteemme on valtava.

Yleensä taantuman iskiessä alkaa oletettujen syyllisten etsintä. Vaarana on, että ryhdytään ratkomaan vääriä ongelmia.

Vuoden 2008 finanssikriisi oli hyvin laaja yhteiskunnallinen ja taloudellinen ongelmavyyhti. Meillä Suomessa tapahtui monta asiaa päällekkäin. Yksi niistä oli ICT-sektorin romahtaminen, joka on miltei sama kuin Nokian romahtaminen. Tällä ei ollut yhteyttä finanssikriisiin, mutta ajallisesti ne osuivat jokseenkin päällekkäin. Suomen viennin yleinen romahtaminen taas johtui suoraan finanssikriisin seuraamuksista eli globaalin talouden taantumasta. Etenkin tämä heijastui investointitavaroiden vientiin, joka on Suomelle vahva alue. Paperiteollisuus oli yksi suurista kärsijöistä. Vielä on todettava, että Venäjän kauppa oli monista syistä jäänyt alhaiselle tasolle.

Edellä mainitut yhdessä ovat – kuten Sixten Korkman on todennut – paljon merkittävämpi asiakokonaisuus Suomen talouden menestymisen kannalta kuin työmarkkinoiden väitetty jäykkyys. Menetyksiä on taantumassa kärsitty, mutta vastaavasti kysynnän piristyminen on työllistänyt ihmisiä nopeasti.

1990-luvun lamassa oli osittain samoja syitä kuin finanssikriisissäkin, mutta poikkeavuuttakin oli. Neuvostoliiton kaupan romahtaminen ja rahamarkkinoiden vapautuminen joko liian nopeasti tai sitten sopeutumiskykyyn verrattuna liian nopeasti johtivat velkaantumiseen ja sitä kautta ankaraan lamaan. Silloin(kin) yritettiin sisäisellä devalvaatiolla eli palkkatyöntekijöiden aseman heikentämisellä päästä kuiville, tosin huonolla menestyksellä. Silloin oli vielä käytössä pelastava devalvaatio, jonka avulla Suomi pääsi käsiksi, ei seitsemän, vaan peräti 14 lihavan vuoden (1994-2007) jaksoon.

Ymmärrän ammattiyhdistysliikkeen ahdistuksen syitä hyvin pitkälle, koska matalapalkka-alalla työ on pirstoutunut pätkiin ja jopa aivan mikro-osiin verrattuna aiempiin kokopäivätyökäytäntöihin. Tämä on tapahtunut hyvin suurelta osin rutiinitöiden automatisoinnin kautta. Työntekijöille on jäänyt sopeutujan rooli eli täyttää ne työtilaisuudet tai tilanteet, jotka koneilta ja automaatiolta jäävät väliin.

Vielä suurempi syy ammattiyhdistysliikkeen haasteisiin on se, että keskituloisiin kohdistuu globaaleista ja teknologisista syistä valtavia paineita. Kokonaisia ammattiryhmiä on surkastunut. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tapahtunut kehitys on johtanut - ammattiyhdistysten ponnistusten ja pehmennysten poissa ollessa - varsinkin keskituloisten palkansaajien suoriin palkanalennuksiin, ja vieläpä pitkäksi aikaa. Seurauksena ovat olleet tuloerojen kasvu ja poliittinen turhautuminen kaikkine jälkiseuraamuksineen.

Eurooppalainen muunnelma työmarkkinakehityksestä on johtanut siihen, että globaali kilpailu painaa palkkoja alas ja toisella puolella ammattiyhdistysliike haluaa pitää saavutetusta kiinni. Hyvin menestyviä työmarkkinoilla ovat vain hyvin etevät ja osaavat sekä toisaalta markkinoiden vaatimuksiin sopeutuvat työntekijät. Suomen harvaanasuttu maa ja pitkät etäisyydet tuovat oman lisähaasteen työllistymiseen. Erityisenä ongelmana on asumisen kalleudesta johtuva pendelöintiä vaikeuttava problematiikka, jota ilmentää suuret asumisen hinnan maantieteelliset erot. Mutta jätetään tämän pohtiminen toiseen kertaan.

Näyttää siltä, että yhteiskunnan ja markkinoiden toimintamalli on muuttunut niin dramaattisesti, että hyvinä aikoina saavutetusta työntekijän asemaa parantavista edistysaskelista on vaikea pitää kiinni nykyisissä suurelta osin muuttuneissa olosuhteissa.

Joillakin tahoilla kolmikannasta on tehty kaiken pahan symboli. Se edustaa joidenkin mielestä kaikkea historiallista hidasliikkeisyyttä. Sääli! Jälleen kerran tulee mieleen, kuinka ”modernin” nimissä ollaan hylkäämässä paljon hyvää.

Suomen työttömyysaste on haasteet huomioiden kohtalaisella tasolla, samoin työllisyysaste, vaikka toisin väitetään. Tilannetta on helpottanut suhdanteiden kääntyminen meidän eduksemme. Mistään paradigman muutoksesta parempaan suuntaan ei kuitenkaan ole kysymys.

Sixten Korkman on esittänyt ratkaisuksi isoissa yrityksissä kollektiivisten irtisanomisehtojen tiukentamista (koska ne ovat Suomessa kansainvälisesti verraten melko ”lepsut”) erorahaa korottamalla ja toisaalta pienissä yrityksissä työntekijöiden koeajan pidentämistä. En ota sinällään kantaa siihen, kuinka hyvin näiden avulla päästäisiin eteenpäin, vaan kiinnitän huomiota Korkmanin rakentavaan ajatteluun ja haluun esittää uusia vaihtoehtoisia malleja. Nyt näyttää siltä, että junkkarifilosofia on vallalla.

Muiksi keinoiksi Korkman suosittelee ”palkkakoordinaatiota”, eräänlaista Suomen mallia. Taustalla lienee Ruotsin malli, jossa vientiteollisuus määrittää palkkatason korotukset. Suomessa on puolittain edetty tähän suuntaan, mutta määrätietoisuutta tarvittaisiin lisää. Muutoinkin ”diskuteeraaminen” esimerkiksi paikallisen sopimisen edistämisessä lienee ainoa mahdollisuus edetä ratkaisuihin. Esimerkkinä hyvästä neuvottelukulttuurista Korkman esittää työeläkeuudistuksen toteuttamisen. Meillä osataan, jos vain mukana olevat neuvottelijat ovat henkilöinä kompromissihalukkaita.

Seuraavalle hallitukselle jää paljon töitä aiheutuneiden vaurioiden korjaamiseksi. Tämä koko hallituksen toiminta-ajan kestänyt näytelmä on toisaalta tuonut kokemusta aimo annoksen lisää, jotta sopimisen kulttuuri voisi taas päästä sille kuuluvaan asemaan. Nythän näyttää siltä, että neuvottelut pakkopullana hoidetaan pois jo valitun päätöslinjauksen tieltä.

Mikä vaikutus tällä kaikella on ollut poliittisen kentän voimasuhteisiin? Näennäisesti vaikutusta on ollut, mutta suuressa kuvassa – Euroopan tapahtumiin verrattuna – Suomen puoluekenttää on pysynyt varsin stabiilina sen jälkeen, kun perussuomalaisten nousun aiheuttama hyökyaalto on tyyntynyt.

Populismin suuri kesyttäjä on ollut valtaanpääsy ja siellä hallitsemisen arkitodellisuuden kohtaaminen.

Menneisyyden hallinnasta

Lasse Lehtinen käsittelee uudessa kirjassaan ”Minä ja Kekkonen” (Otava, 2018) muun muassa Suomen lähimenneisyyden hallintaa. Asetan itseni testiin näissä blogikirjoituksissani, koska yritän arvioida menneisyyttä mahdollisimman objektiivisesti. Kuitenkin väistämättä kirjoittamisajankohta luo kehyksen menneisyyden arviolle. Menneisyyttä arvioidaan elettävästä ajasta käsin. Niin tapahtuu minunkin kohdallani, halusinpa tai en.

Tässä otan vain joitakin näkökulmia aiheeseen. Ne liittyvät Lehtisen kirjan tarjoamaan historianäkymään. Lehtinen toteaa, että ”meillä on taipumus tarkastella menneitä tapahtumia sen valossa, mitä tiedämme myöhemmin tapahtuneen. Tätä ilmiötä kutsutaan myöhempien aikojen diktaatiksi”. Otetaan esimerkki. Olen suhtautunut näissä kirjoituksissani hyvin kriittisesti ns. suomettumisen aikaan, mutta 1970-luvulla kuuluin niihin 90 prosenttiin, jotka antoivat tukensa YYA-sopimukselle (joskin nämä kaksi asiaa eivät ole toisiaan yhteensitovia). Tässä voin vedota siihen, että nyt tiedän noista ajoista paljon enemmän kuin aikoinaan. Aika ei ole kullannut menneisyyttä, vaan tuonut taakse jätettyyn vastenmielisiä piirteitä, jotka vasta arkistot ovat paljastaneet. Pitkään Kekkosen ulkopolitiikka oli ”kanonisoitu”, se oli julistettu oikeaksi tavaksi suhtautua menneisyyteen. Kekkosen ”kädestä saaneet” puolustivat jälkeenpäinkin mestariaan, monet aivan ehdottoman jyrkästi.

Arkistojen avauduttua on samalla avautunut monipuolisempi kuva tapahtuneesta. Sillä on ollut minun historiankäsitykseeni – vaikka tarkastelisin arkistotietoja kriittisesti suodatinkerroksen läpikin – tervehdyttävä ja vapauttavakin vaikutus.

Mitähän Kekkonen ajattelisi tänään Jaakko Iloniemen kertomasta ja Lehtisen kirjassaan esittämästä Intian matkan (1965) muistikuvasta, jossa Kekkonen oli esitellyt maailmankuvaansa. Iloniemi oli reagoinut siihen tokaisemalla: ”Tuohan on ihan selvää sosiaalidemokratiaa”. Kekkonen suuttui ja vastasi: ”… enhän minä mikään fasisti ole!”

Mielenkiintoista on, että uusiinkin Kekkoslähteisiin suhtaudutaan epäillen tai välinpitämättömästi. Jotkut eivät millään halua luopua joskus kanonisoituneesta historiankäsityksestään. Moskovan arkistojen uusiin lähteisiin suhtaudutaan vähättelevästi.

Historia on – kuten tunnettua - voittajan historiaa, mutta Max Jakobson on tästäkin löytänyt arvokkaan sivuhuomautuksen mahdollisuuden: ”Mutta usein käy niin, että häviäjät elävät kauemmin”. Lehtiselle tärkeä Väinö Tannerkin on kokenut maineenpalautuksen. Nyt hänen politiikkansa sisältöä suhteessa Neuvostoliittoon ymmärretään huomattavasti paremmin kuin vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten.

Lehtinen pohtii olisiko koko Suomi ollut rähmällään vuosikymmeniä aikaisemmin, jos 1940-luvun lopulla ei olisi ollut Fagerholmin vähemmistöhallitusta ja hieman myöhemmin vuoden 1958 yöpakkashallitusta ja vuoden 1962 Honka-liittoa? Monien aikalaisten kanonisoidussa muistissa nämä tapahtumat olivat jääräpäisten ihmisten aiheuttamia ”linjalta poikkeamia”. Silloin vielä taisteltiin vaihtoehtoisten hallituskokoonpanojen puolesta.

Tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin: annettiin ennakoivasti periksi Neuvostoliiton painostukselle ja yksi syy tähän oli eri tahojen valtapyrkimykset. Oman vallan kasvattaminen johti moraalittomaan käyttäytymiseen, jossa poliittiset kilpailijat leimattiin ”neuvostovastaisiksi”. Tämä oli suomettumisen ytimessä ollutta kaikkein vastenmielisintä toimintaa.

Historia harvoin opettaa, mutta tässä lähihistoriassa koettu toimii varoittavana esimerkkinä - ja on osa menneisyyden hallintaa.

::::::::::::::.

Jos ruvetaan tutkiman syitä, jotka johtivat aiemmat tutkijat harhaan totuuksien ja valheiden hetteikössä, joudutaan helposti konfliktiin, sillä ”aiempi totuus” on jäänyt monelle selkäytimeen ainoaksi totuudeksi.

Usein viitataan vielä avaamattomiin arkistoihin, kun etsitään mahdillisuuksia löytää faktoja tapahtuneesta, mutta kaikkea ei ole välttämättä arkistoitu. Esim. suurlähettiläs Vladimir Stepanov on sanonut, että mitään ei löydykään!

Kun Neuvostoliitto esitti yhteisiä sotaharjoituksia Suomelle vuonna 1978, katsoo Juhani Suomi, että ainoastaan Kekkonen pystyi esitykset torjumaan. Minusta näyttää kuin olisimme Juhani Suomen kanssa eläneet aivan toisenlaista historiaa. Minusta Kekkonen oli nimenomaan mennyt suostumaan ”esikuntayhteistyöhön”, jonka puolustusvoimien komentaja Lauri Sutela torjui suoralta kädeltä. Kekkonen ei näyttänyt siltä vahvalta valtiomieheltä, joka kuva hänestä on annettu, vaan johdateltavissa olevalta hauraalta poliitikolta. Jos sankaria haetaan sotaharjoitusepisodiin, niin sankarin viitta kuuluu Lauri Sutelalle. Kuitenkin jälkipolville edelleen levitetään ”tietoa”, jonka mukana Kekkonen saunassa (!) pehmitti naapurin neuvottelijat.

::::::::::::::::

Lehtinen pohtii kumpi oli Suomelle – suhteessa Neuvostoliittoon – turvallisuutta tuottavampi, ”monarkistinen ” hallitusmuoto (jota symboloi Kekkonen, vaikka tasavallassa elettiinkin) vai parlamentaarinen järjestelmä, joka onnistui sitkeällä työllä vastustamana tunkeutumista demokratian rakenteisiin. Lehtinen päätyy parlamentaarisen vaihtoehdon kannalle. Paasikivi pystyi demokraattisesti valitun hallituksen avulla (vähemmistöhallitus 1940-luvun lopulla) puolustautumaan Neuvostoliitoa vastaan, kun taas Kekkonen antoi tai joutui antamaan vuonna 1958 periksi.

”Tamminiemen pesänjakajat” (1981) oli kirja joka paljasti tavallisille kansalaisille ns. kotiryssäjärjestelmän. Jotkut ovat jälkeenpäin sanoneet, että tietoa välitettiin molempiin suuntiin, joka oli oikeuttanut kotiryssäjärjestelmän. Selvää kuitenkin, oli mihin suuntaan voittopuolisesti tietoa virtasi. Lehtinen toteaa, että järjestelmän salassa pysyminen perustui pitkän aikaa suomalaisten häpeän tunteeseen.

Kaikesta edellä esitetystä käy ilmi, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä toisen maailmansodan jälkeen tapahtunutta oli tarve selittää jollakin muulla tavalla kuin mikä oli totuus. Kommunikeoissa oli piilomerkityksiä, joita sitten tulkittiin sana sanalta. Menneisyyden hallinnassa keskeistä on pyrkiä selittämään, mitä todella tapahtui. Se ei yksin kuitenkaan riitä, koska menneinä vuosikymmeninä vallassa tai vallan tuntumassa olleille on tärkeää kertoa oma tulkintansa tapahtuneesta. Historian kulusta halutaan antaa jälkipolville vahvasti omaa näkemystä vastaava kuva. Tässä en yritä millään tavoin viitata johonkin salaliittoon Suomen pään menoksi vaan eräänlaiseen ”ihannekuvaan” tai rooliin, johon Suomi lokeroitiin.

Myös neuvostoliitolaisella osapuolella (Vladimirov, Fjodorov, Akulov, Gorbunov, Derjabin….) on ollut tarvetta selittää/kätkeä suhteisiin liittyviä ”epäsopivuuksia”.

Erikseen on sitten vielä Lehtisen esille ottama tosiasia, että neuvostoliittolaiset eivät muodostaneet mitään monoliittista kantaa Suomea käsitellessään, vaan eri mieltä oltiin suhteiden kehittämisestä niin kuin lännessäkin.

Voi olla, että vasta noista ajoista kirjoittaneiden poistuminen keskuudestamme avaa mahdollisuuden avata ikkuna seikkaperäiseen kokonaiskuvaan uusien tutkijasukupolvien kautta.

Lehtisen näkemyksistä kuultaa läpi naapurin käsitys siitä, millainen Suomen olisi pitänyt olla rauhanoloissa. Ajoittain näkemys oli hyvin tiukkareunainen ja poikkeamat johtivat reagointiin, joka koettiin Suomessa epämiellyttäväksi. Tämä kaikki heijastui kahdenvälisistä kommunikeoista, joissa määritettiin vain toisen osapuolen eli Suomen asema.