Tapahtui niinä vuosina, kun Mauno Koivisto oli ensimmäistä kauttaan presidenttinä

Jari Tervon Koivisto-dokumenttisarjan kuudennessa osassa perehdytään Koiviston ensimmäisen presidenttikauden tapahtumiin. Koiviston toimintatavat poikkesivat edeltäjänsä vastaavista. Suomi sai kotikutoiset kuninkaalliset, kun tytär Assi sai näkyvän roolin muun muassa valtiovierailujen yhteydessä. Uudella presidentillä ei ollut ”hovia”, mutta läheisiä ja uskollisia avustajia oli toki muutamia. Koivistot asuivat presidentinlinnassa Urho Kekkosen jäädessä Tamminiemeen.

Paavo Väyrynen sai huomata jäävänsä sivuun ulkoministerin tehtävistä. Koivisto nimitti tehtävään Per Stenbäckin.

Koiviston suosio oli ennenkuulumattoman korkealla tasolla vaalien aikaan. Se säilyi korkeuksissa koko ensimmäisen presidenttivuoden. Koivisto halusi säilyttää puolustusvoiminen ylipäällikön tehtävät itsellään myös sodan oloissa. Ulkopolitiikan muutoksia pelkääville Koivisto tuotti helpotuksen. Molemmat naapurit olivat vanhan kaavan mukaisilla paikoilla: hyvät suhteet naapureihin säilytetään. Paasikiven ja Kekkosen linja sekä YYA-sopimus olivat tutuissa yhteyksissä mukana. Joillekin - varsinkin Ruotsissa - oikeastaan minkään muuttumattomuus ulkopolitiikassa tuotti pettymyksen. Oli toivottu ”vapautumista” erityisesti itään päin. Dokumentissa Per Stenbäck tuo esille, että Koivisto ja Olof Palme eivät olleet tyylillisesti ja toimintavoiltaan samoilla linjoilla: Palme oli huomattavan aktiivinen kansainvälisesti ja herätti ristiriitaisia tunteita. Häneen verrattuna Koivisto veti tietoisesti matalaa profiilia.

Venäläisille Koivisto puhui venäjää ja ruotsalaisille huomattavan ilmaisurikasta ruotsia. Suhteiden luomista itään vaikeutti Neuvostoliiton johdon vaihtuminen kaksi kertaa heti presidenttikauden alussa. Samaan aikaan jännittynyt sotilaallinen tilanne Euroopassa loi varjon presidenttiyden ylle ja aiheutti paljon pohdintaa Koivistolle.

Läheinen suhde Koivistolle syntyi George Bush vanhemman kanssa. Ilmeisesti Bushia viehätti kuulla pohdiskelijapresidentin mietteitä Neuvostoliitosta, joskaan keskinäisen suhteen merkitystä ei kannata liioitella.

Kotimainen media odotti aiempaa vapautuneempaa ilmapiiriä uuden presidentin astuessa virkaan, mutta pettyi, kun Koivisto ilmoitti, ettei yhteydenpito jatku vaan pikemminkin harvenee lupaavan alun jälkeen. Jatkossakin Koiviston ja median suhteet olivat rosoiset ja kulmikkaat: presidentti vaati, että vain hän itse saa kommentoida omia puheitaan. Koivistolla oli selvästi vaikeuksia sopeutua lausuntoja kärkkäästi vaativaan lehdistöön. Ajat olivat muuttuneet. Media tuntui ikään kuin kiusankappaleelta tullessaan tunkeilevasti iholle. Tavallisten kansalaisten parissa presidentillä meni paremmin. Asia on nähtävä toisaalta myös niin, että Kekkosen aikaan verrattuna suorasukaisempi arvostelu oli sallittu: Suomi siirtyi pikku hiljaa länsimaisiin käytäntöihin.

Koiviston aikana ei – kuten Tervo sen sanoo – johtajatasolla kännätty. Sikäli kanssakäyminen muuttui terveemmälle pohjalle. Hän puuttui Ahti Karjalaisen humalahakuiseen työssäryyppäämiseen ja vapautti Karjalaisen lopulta tehtävistään Suomen pankin johdosta.

:::::::::::::::::::

Neuvostoliiton avautuminen osui 1980-luvun jälkipuoliskolle. Syyskuussa 1985 Koivisto tapasi Gorbatsovin. Kimmo Rentolan mukaan Koiviston ja Gorbatsovin välille rakentui ystävällinen, mutta eriparinen suhde. Koivistolle Gorbatsov oli paljon tärkeämpi, kuin mitä hän itse merkitsi Gorbatsoville. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet olivat normalisoituneet ja ajantasaistuneet! Vanhanaikainen ”henkilösuhde” ei ollut relevanttia.

Huhtikuussa 1986 radioaktiivinen laskeuma paljasti Tsernobylin ydinonnettomuuden tapahtuneen. Kävi niin kuin usein on käynyt: ruotsalaiset panikoituivat ja syyttivät Koivistoa suomettumisesta, kun presidentti ei reagoinut oletettuun vaaraan ripeästi. Lopulta Koiviston varovaisuus lausunnoissa osui enemmän oikeaan kuin ruotsalaisten hätäily.

:::::::::::::::::::

Sitten dokumentissa tullaan kiisteltyyn salaiseen kassakaappisopimukseen (1986). Sen solmivat keskenään puolueidensa puheenjohtajat Paavo Väyrynen, Ilkka Suominen ja Christoffer Taxell. Tarkoitus oli varmistaa, että vuoden 1988 eduskuntavaalien jälkeen maahan varmistetaan porvarihallitus, jos vaalitulos sen oikeuttaa. Koivisto sai kuulla huhun sopimuksesta ja ryhtyi vastaoperaatioon, kuten hän oli tehnyt vuonna 1981. Koivisto ”aavistaa, että jotain on tekeillä”, kuten Tervo sen muotoilee. Tavoitteena oli pystyttää Paavo Väyrysen johdolla hallitus ja vahvistaa hänen asemiaan tulevissa presidentinvaalitaistoissa. Tätä salakähmäisyyttä Koivisto ei suostunut katselemaan sivusta.

Siinä mielessä vuosien 1981 ja 1987 tapaukset ovat samanlaiset, että molemmissa tapauksissa Väyrynen oli aktiivina järjestelijänä ja molemmissa tapauksissa hän on projisoinut syyllisyyden omista toimistaan sosiaalidemokraateille.

Ilkka Suominen muistuttaa, että kokoomus oli ollut 21 vuotta oppositiossa. Hänellä oli kova paine lunastaa odotukset ja päästä hallitukseen. Koko tuona oppositioaikana keskustapuolue käytti hallituksessa kokoomuksenkin mandaattia. Seppo Kääriäinen toteaa dokumentissa rehellisesti ja oivaltavasti ”poikien” aikeiden luonteen: ”Tässä on ratkaisu, herra presidentti: ottakaa tästä”. Ja Kääriäinen jatkaa: ”Koivisto tuli valmiiseen pöytään, jonka kattaminen kuului oikeastaan hänelle”.

Torpatessaan porvaripuolueiden salaa valmistellun pyrinnön Koivisto sai osakseen syytöksiä, että hän oli tuossa tilanteessa ”kekkosmaisimmillaan”. Paremmin asian sanoi Mikko Majander, joka totesi, että Koivisto oli tuossa tilanteessa ”koivistomaisimmillaan”. Hän ei suostunut sivustakatsojaksi, kun syntyneen vaalienjälkeisen valtatyhjiön täyttäjät olivat liikkeellä. Koiviston vastavetona oli kutsua Harri Holkeri muodostamaan hallitus, jonka sitten muodostivat sdp ja kokoomus ”asevelipohjalta”. Syntyi sinipunahallitus.

Paavo Väyrynen kärsi kirvelevän tappion, joka sai hänet pyytämään lääkäriltään lausunnon oman sielunelämänsä tilasta. Koivistolle tapaus merkitsi isoa harppausta kohti toista presidenttikautta.

Tervo summaa Koiviston ensimmäisen kauden keskeiset saavutukset: parlamentarismi vahvistui, hallituksista tuli kertaiskulla pitkäikäisempiä, median vapaus saada sanoa sanansa lisääntyi. Suomi länsimaistui. Haluaisin itse korostaa, että kun viime aikoina on puhuttu hallituskausien lyhentymisistä niin kyllä Koiviston pyrkimys koko kauden hallituksiin on toiminut hyvin. Ennenaikaisia vaaleja ei ole järjestetty eikä hallituksen runko ole kaatunut, vaikka yksittäinen ministeri tai jopa puolue on lähtenyt koalitiosta.

Mauno Koivisto valittiin presidentiksi toiselle kaudelle vuonna 1988.

PS

Paavo Väyrynen on ankarasti moittinut Tervon tapaa käsitellä ”kassakaappikriisiä”. Turhaan mielestäni.

Aivan kuten vuoden 1981 presidentin vaihdoksen osalta, hän nytkin haluaisi kirjoittaa historiaa uusiksi. Hän ilmoittaa joutuneensa pahan kerran pettymään katsellessaan Tervon dokumenttia: Tervo on Väyrysen mielestä sortunut historialliseen virheeseen antamalla väärän kuvan hallituksen muodostamisprosessista. Mielenkiintoista tässä on, että sopimuksen muut osapuolet (Taxell, Suominen) eivät dokumentissa haastateltuina lainkaan kiistä sopimuksen ja siihen liittyvien tapahtumien totuudellisuutta. Mitä on tapahtumien taustalla?

Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla keskustan ja sosiaalidemokraattien (ja varsinkin Sorsan ja Väyrysen) suhteet olivat pahasti tulehtuneet. Hallituks(i)en eväät oli ns. syöty. Tässä yhteydessä nostettiin vaihtoehtona esille mahdollisuus sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen yhteishallituksesta. Keskustan Väyrynen sanoo heränneensä tähän skenaarioon vuonna 1986. Tässä ei liene mitään erikoista: normaalia poliittista taistelua.

Sitten tullaan Väyrysen subjektiiviseen tulkintaan tapahtumista. Tarkoitus oli, että muodostetaan ”uusi kansanrintama”, jossa punamultaa täydennettäisiin kokoomuksella. Väyrynen hyvin tietää, että tämä oli pelkkä sumuverho: sosiaalidemokraatit eivät olisi suostunet porvaripuolueiden panttivangiksi. Niinpä oli ”varasuunnitelma”, jonka mukaan muodostettaisiin porvarihallitus (joka siis oli alkuperäinen tavoitekin!). Tämän varmistamiseksi (kokoomuksen mahdollisen lipsumisen johdosta!) nimet pistettiin paperiin ja paperi suljettiin kassakaappiin.

Väyrynen huonon omantunnon takia arkailee käyttää kassakaappisopimussanaa käyttäytyen ikään kuin poikanen, joka on jäänyt vilpistä kiinni. Hän toteaa viattomasti tuoreessa Tervon dokumentin synnyttämässä tiedotteessaan, että ”tulevaa hallitusyhteistyötä pohjustettiin keskustan, kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien keskusteluissa”. Vasta monta kappaletta myöhemmin hän uskaltautuu käyttämään kassakaappisanaa ja silloinkin lainausmerkkien sisällä ikään kuin antaen ymmärtää, että kysymys oli joidenkin toisten ihmisten keksimästä menettelytavasta. Väyrynen: ”Mauno Koivistolle `kassakaappisopimuksen´ kauhisteleminen on ollut väline, jolla hän on pyrkinyt peittelemään totuutta ja oikeuttamaan omaa toimintaansa”. Miksi siis alun perinkään annettiin valtti vastustajalle, kun tällainen asia ei pysy kuitenkaan salassa?

Väyrynen sekoittaa pakkaa hyppäämällä tiedotteessaan sosdemin Neuvostoliitto-yhteyksiin. Hän olisi reiluuden vuoksi voinut kertoa omista yhteyksistään Viktor Vladimiroviin, kun hän esitti tälle idänkauppaan liittyviä välipuheita edistääkseen Karjalaisen presidenttitietä 1980-luvun vaihteessa.

Väyrysen kirjoitukset kuulostavat samalta kuin 30 ja 40 vuotta sitten, huonon häviäjän selityksiltä.

Mauno Koivisto kasvaa korkoa Suomen pankissa

Jari Tervon Koivisto-sarjan osassa 4 tarkastellaan Mauno Koiviston valtiomiesuran vaiheita 1970-luvulla. Koivistosta tuli vuonna 1972 Suomen pankin pääjohtaja Kekkosen tahdosta. Tulevaisuuden urasuunnitelmia ajatellen asema oli hyvä, tästä tehtävästä on noustu tasavallan presidentiksi tähän mennessä kolme kertaa. Suomen pankissa kasvettiin korkoa….

Kekkonen vierasti Mauno Koivistoa. Mika Majanderin mukaan presidentillä ei ollut otetta Koivistoon: ”Kvasifilosofointia ja epäselvyyttä”, totesi Kekkonen.

Koivisto toteaa pankissa olevansa politiikan sivustaseuraaja. Toisaalta asema takaa itsenäisyyden myös Kekkoseen nähden. Koivistolla on vaikutusvaltaa uudessa tehtävässään. Hän on nuuka valtakunnantalouden tarkkailija ja lähettää viestejä myös omalle puolueelleen tuhlaavuudesta. Dokumenttiin haastatellun Juhana Vartiaisen mielestä Koivisto oli ”kovis”.

Kalevi Sorsa nousee 1970-luvulla valtakunnan merkittävimmäksi poliitikoksi ja Kekkosen luottohenkilöksi samoihin aikoihin, jolloin Kekkosen suhteet Karjalaiseen ja Virolaiseen viilenivät. Koivisto oli jo tuolloin potentiaalinen presidenttiehdokas. Hän seurasi millaisiin koettelemuksiin jouduttiin Kekkosen lähipiirissä, ja otti opikseen.

Koivisto ei ollut erämaavaeltaja eikä -hiihtäjä, hän pelasi lentopalloa Sikariportaassa. Hän päästeli suustaan aforismeja ”joita ei ollut tarkoitettukaan ymmärrettäväksi”, toteaa Antti Blåfield rohkeasti.

Kekkonen hajotti eduskunnan ja vapautti Kalevi Sorsan hallituksen (1972-1975) vuosikymmenen puolessa välissä, vaikka hallitus nautti eduskunnan luottamusta. Kekkonen ylitti perustuslailliset valtuutensa. Koivisto oli tätä menettelyä vastaan ja otti tästäkin opin tulevaisuuta varten. Suomalainen parlamentarismi oli tuolloin heikoimmillaan, kuten Tervokin toteaa.

Koivisto ja Sorsa olivat presidentin tehtävien kannatusmittauksissa usein vastatusten ja Koivisto oli gallupeissa huomattavasti edellä. Tämä tosiasia aiheutti kitkaa miesten välillä, joskus riitelyksi saakka, mutta voi olla, että vastakkainasettelua on liioiteltu. Sorsa vähitellen - vuosikymmenen kuluessa - myönsi Koiviston kansansuosion olevan pysyvästi suurempi kuin kellään valtakunnassa – Sorsa itse mukaan lukien.

Koivisto piti yhteyttä KGB:n Viktor Vladimiroviin. Näin hänellä oli potentiaalinen yhteys Neuvostoliiton johtoon. Tätä voidaan paheksua, mutta tämä oli maan tapa tuolloin. Vladimirov ei ollut Koiviston rutiinimainen kotiryssä vaan vaikutusvaltainen yhteystaho korkealla tasolla.

Koivisto – kansansuosikki – haluttiin pääministerin tehtäviin toukokuussa 1979 epäonnistumaan - näin on väitetty. Jälleen kerran kokoomus jätettiin hallituksen ulkopuolelle, mutta jätettiinkö se ulos Neuvostoliiton tahdosta, kuten Tervon dokumentissa ohimennen todetaan (ja kuten Virolainen totesi kuuluisassa Suomen kuvalehden juhannuspommihaastattelussa) on ainakin minulle hiukan epäselvää. Myöskään kotimaassa ei oltu innostuneita ottamaan kokoomus hallitukseen.

Seppo Lindblomin mukaan Koivisto oli varautunut ”epäonnistumisodotuksiin” vastatoimilla. Hänet haluttiin syrjään presidenttikilvan piikkipaikalta yrittämällä syrjäyttää hänet jatkuvilla kriiseillä pääministerin paikalta. Per Stenbäckin mielestä Koiviston hallitus on kauttaaltaan kriisihallitus, sille ei haluttu antaa mahdollisuutta onnistua. Koivistonkin mielestä hallitus oli ”paska”.

Paavo Väyrysen tahto ohjata hallitustyöskentelyä oli ilmeistä. Väyrynen tavoitteli hänkin suuria tehtäviä. Ilma oli sakeana ristiinkäyviä odotuksia. Koivisto veti matalaa profiilia havaitessaan, että taustalla ja edessäkin käytiin monia erilaisia pelejä. Ehkä näistä peleistä tärkein oli Koiviston saaminen näyttämään epäonnistujalta.

Hallituskriisi kulminoitui dramaattisesti ensimmäisessä vaiheessa huhtikuussa 1979, kun Kekkonen antoi hallitukselle tehtävän, josta se ei voinut selviytyä. Hermot kiristyivät yhdellä jos toisella. Aarne Saarinen toimi – ilman Kekkosen lupaa - presidentin viestintuojana antaen julkisuudessa ymmärtää, että ainakin ”kapteenin” (siis Koiviston) on lähdettävä. Se oli valtakunnan korkeimmalta taholta selvä kehotus, jota oli totuttu noudattamaan, kun kysymys oli Kekkosen tahtotilasta. Olihan Kekkonenkin sanonut suoraan Koivistolle, että ”minä päästän sinut vaikeasta paikasta”.

Hallituksen eroilmoitusta ei kuitenkaan tullut. Sillä oli eduskunnan luottamus ja se oli ainoa, jolla oli tosipaikan tullen merkitystä. Koivisto pelasi aikaa ja voitti sitä juuri tarpeeksi, jotta hallituksen tai pääministerin lähdöltä säästyttiin. Koivisto siis kieltäytyi eroamasta – presidentin epäluottamus ei riittänyt.

Kriisin jatkoa käsittelen blogikirjoituksessa ”Mauno Koivisto – sheriffi saapuu kaupunkiin” (Jari Tervon dokumenttisarjan osa viisi). Tämä kirjoitus on julkaistu 27.12.2019.

Mauno Koivisto - poliitikko

Jari Tervon Koivisto-sarjan kolmannessa osassa on edetty 1960-luvun lopulle. Vuosi 1968 – hullu vuosi – oli Suomessakin vaiherikas. Minusta näytti silloin ja nyt vielä enemmän, että Koivisto valoi öljyä korkeana loiskuville laineille. Siihen vaikutti hänen rauhallinen olemuksensa, mutta myös vastavirtaan ajattelu.

Koivistosta oli tullut ensin Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeri vuonna 1966, kun sosiaalidemokraatit olivat saaneet jättivoiton eduskuntavaaleissa ja sitten pääministeri vuonna 1968.

Vuonna 1968 elettiin devalvaation jälkeistä nousukautta, jota kuitenkin sävytti jättimäinen siirtolaisuus Ruotsiin, nuorison liikehdintä, atomivoimalakysymys, pohjoismaiden talousliitto Nordek, keskiolut ja monet muut paljon keskustelua herättäneet aiheet. Silti aikalaiset todistavat, että ilmapiiri ja tunnelma olivat toivorikkaita, asia jota olen itsekin – aikalaisena - tuonut esille näissä kirjoituksissani. Kuusikymmentäluku oli toiveikkaiden odotusten aikaa. Hetken puhuttiin jopa elämänlaadusta arvoista elintason tavoittelemisen sijaan.

Dokumentti tuo näkyviin koko Koiviston perheen osallistumisen politiikkaan, sitä vain ei ole riittävästi korostettu. Antti Blåfield: Mauno ja Tellervo muodostivat taisteluparin.

Kekkosen ja Koiviston kilpailutilanne tuli esille jo varhain. Ehkä asetelma liittyi tiettyyn kekkoslaisuuden ilmenemismuotoon tuolloin: ei saanut puhua paljon, ei ainakaan liikaa, eikä ainakaan ulkopolitiikasta. Puheen rajat määritti tietenkin Kekkonen itse. Ahti Karjainen oli tämän oikeaoppisen käyttäytymistaidon yrmeä mannekiini: ”Odottakaa, luen teille tuolla sisällä kommunikean!” Kekkonen kiusaantui Koiviston ulostuloista ensimmäisiä kertoja juuri noihin aikoihin.

Tervon dokumentissa kuvataan Koiviston järkytys Tsekkoslovakian miehityksen johdosta elokuussa 1968. Koivisto peitti kuitenkin julkisuudessa järkytyksensä ja valoi tapansa mukana öljyä laineille muiden panikoidessa. Elämä jatkui. Paljon suurempi sokki tapahtuma oli kommunisteille, joiden usko alkoi horjua Neuvostoliiton toimiin.

Hän näytti itsenäisyytensä myös Neuvostoliiton matkalla vuoden 1968 lopulla jolloin hän – muodolliset kohteliaisuudet keskeyttäen - ilmoitti isännille haluavansa puhua Nordekista, sähkövetureista ja ydinvoimalasta.

::::::::::::::::::::

Varsinaisen mediapersoonan maineen Koivisto hankki vuoden 1968 lopulla TV:n Jatkoajassa, joka oli oikea Late Night Show, ensimmäinen laatuaan Suomessa. Sitä minäkin seurasin hyvin, hyvin kiinnostuneena. Valitettavasti monien TV-filmien, kuten Jatkoajankin, päälle on ajettu muuta ohjelmistoa vuosien varrella. Kuitenkin juuri Koiviston vierailusta Jatkoajassa on säästynyt meheviä pätkiä. Mukana ovat Aarre Elo (isäntä), keskusteluttajina Hannu Taanila, Lenita Airisto sekä toisena vieraana Koiviston lisäksi näyttelijä Kirsti Wallasvaara. Jokaisella on keskustelussa oma roolinsa: Lenita porvarina, joka ihastuu sosialisti Koivistoon, Hannu Taanila ammattiärsyttäjänä ja Wallasvaara sekoituksena hiukan naiivia yhteiskunnallista tiedostamista ja näpsäkkää, ujoa viehätysvoimaa. En mitenkään jaksa muistaa, mikä oli reaktioni katsellessani ohjelmaa livenä, mutta jos arvaan oikein, myötätuntoni oli Wallasvaaran puolella, joka oli maltillisesti radikalisoitunut.

Keskusteltiin meneillään olleista tai juuri taakse jääneistä levottomista ajoista ylioppilasmellakoineen. Myhäilevä Koivisto otti isällisen ja hiukan ironisen asenteen tapahtumiin ja pyrki lyömään leikiksi koko hullun vuoden nuorisolevottomuudet. Kirsti Wallasvaara yritti parhaansa mukaan puolustella nuorison oikeutetuksi kokemaansa protestia.

Antti Blåfield kuvaa Tervon dokumentissa Koiviston käyttäytymistä Jatkoajassa ”tietoiseksi”, mitä se tietenkin olikin. Tyylillään hän hyydytti Airiston ja Taanilan piikit sosialismista. Tapio Bergholm kuvasi häntä dokumentissa toisaalta mumisevaksi filosofioraakkeliksi ja toisaalta terävien ”one-linereiden” (one-liner jokes) laukojaksi. Toisaalta useat sanoivat, että Koivistosta ei ota selvää! Siinä varmaan onkin yksi Koiviston menestyksen salaisuuksista. Ajatuksen kulkua pidettiin viisaana riippumatta siitä ymmärrettiinkö viestiä.

Jostakin dokumentin tekijät olivat napanneet Koiviston suuhun pannut sanat: ”Olen ollut mediapoliitikko alusta alkaen”. Eli suunnitelmallisuus ennemminkin kuin sattuma!

Jatkoajan nuorison kapinateemassa koivistolainen ironia tehosi, koska kukin sai tulkita sen haluamallaan tavalla. Koivistoon oli vaikea päästä kiinni. Jopa Lenita Airisto luovutti suosiolla.

Paljon on tuotu esille sitä puolta Koivistosta, ettei hän viihtynyt hämyisissä saunaporukoissa vaan korvasi ne urheilullisilla lentopalloharjoituksilla. Tässä yksi esimerkki hänen itsenäisyyden tavoittelustaan.

Sähköveturihankinnoissa Koivisto poltti näppinsä: ei hankita kotimaasta vaan Neuvostoliitosta, oli hänen kantansa. Kekkonen ärsyyntyi pikku hiljaa yhä enemmän Koiviston tavasta tehdä itsenäisesti politiikkaa. Paitsi Kekkoseen olivat Koiviston suhteet jännitteiset myös Kekkosen seuraajana pidettyyn Ahti Karjalaiseen. Karjalainen rakensi suhteita Neuvostoliitoon presidentin tehtävät tavoitteena. Tästä tuli rasitteita myös Kekkosen ja Karjalaisen väleihin, kuten myöhemmin ilmeni.

Karjalaisen vahvuutena olivat idänsuhteet ja kauppapolitiikka, mutta heikkoutena alkoholi. Koivisto asemoi itsensä omalla tavallaan, jossa venäjänkielen taito oli yksi avain neuvostolabyrinttiin. Tervo ihmettelee, miksi Koivisto otti neuvostoliittolaisten kanssa esille itänaapurille kiusallisia asioita (30-luvun puhdistukset, uskonnolliset kysymykset, epäsuosioon joutuneet henkilöt), vaikka nämä teemat saattaisivat kompromettoida hänet venäläisten silmissä. Dokumentissa kuultu arvio kuului, että hän halusi kokeilla, miten pitkälle hän voi mennä.

Varsinkin Seppo Lindblom pääministerin tuolloisena sihteerinä tuo esille herkullisia välähdyksiä Koiviston edesottamuksista. Nordekiin Koivisto panosti vahvasti (kuten Olof Palmekin). Antti Blåfieldin mukaan, jos Nordek olisi toteutunut, olisi Suomi tunnustettu osaksi pohjoismaista blokkia – ja osaksi länttä. Kekkonen oli Nordekia vastaan ja sai tulitukea Karjalaiselta. Oliko kysymys ansasta, johon Koivisto haluttiin ajaa?

Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa tapahtui suuria siirtymiä, hallitus erosi ja Nordek haudataan samassa yhteydessä. Koivisto kärsii Nordek-asiassa kirvelevän tappion. Ydinvoimalaitoksen peruskiven muuraus Loviisassa tapahtui pääministerikauden viimeisenä työnä. Kekkonen oli tuolloin voimissaan: Koiviston kiistakumppanin Ahti Karjalaisen syrjäyttäminen tapahtui vuonna 1971, kun hän haki liian likeisiä yhteyksiä Neuvostoliittoon. Koivisto vetäytyi Suomen pankkiin ”valmistautumaan suurempiin tehtäviin” Mauno Koivisto ei koskaan pyrkinyt eduskunnan jäseneksi. Se ei hänen poliitikkona toimimistaan häirinnyt. Reitti kohti presidenttiyttä avautui juuri noina 1960-luvun jälkipuoliskon vuosina.

Jari Tervon Koivisto - tarina satamajätkästä ja yhteiskunnallisesta herääjästä (osa 1)

Jari Tervo rakensi taustajoukkojensa kanssa dokumenttitarinan Urho Kekkosesta muutama vuosi sitten. Arvioin Tervon tapaa käsitellä Kekkosta melko kriittisesti. Hän ei saanut irti niin paljon mehukkaasta aineistosta kuin olisin halunnut. Ennakkomainontakin lupasi paljon…. Jääköön tuo kaikki nyt taakse: tehty mikä tehty.

Nyt Tervo on laatinut taustajoukkojen kanssa kuvallisen kahdeksanosaisen tarinan Mauno Koivistosta, jota hän itse juontajana kuljettaa eteenpäin. Dokumenttisarja alkaa lupaavasti ”keskeltä” tulevan presidentin poliitikon uraa, kun kahden ison K:n valtataistelu käynnistyy toden todella keväällä 1981. Sitä ennen se oli hautunut taustalla enemmän tai vähemmän intensiivisesti yli 10 vuotta.

Dokumenttisarjan alku on mainio: Koivisto kävelee lämpenevän kevätsään nostattamassa sumussa kohti taistelua tulevasta presidenttiydestä. Kadulla valpas toimittaja perää haastattelua ja Koivisto ymmärtää tilaisuutensa: hän arveli toimittajan kysymystä myötäillen, että jossain käydään ”presidenttipeliä”.

Kun Kekkonen ja Koivisto tapasivat juuri tuohon aikaan YYA-juhlassa Neuvostoliiton suurlähetystössä pysyivät päähenkilöt kuuluisasti erillään toisistaan – samassa tilassa, eri seurassa.

Elettiin – ei hallituskriisiä vaan - ”kriisiä hallituksessa”: Kekkosen taustajoukot yrittivät kaataa Koiviston hallituksen. Yksi kaatoyritykseen osallistuneista oli Paavo Väyrynen. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa: Paavo Väyrynen on jälleen kerran ehtinyt valkopesemään itsensä kaikesta vastuusta, mitä tulee Koiviston kaatoyritykseen.

Edellä kuvattu muodostaa kehyskertomuksen, jonka ympärille rakentuu Marjo Vilkon ja Tommi Pietiläisen ohjaama tarina. Ensimmäiseen dokumenttisarjan jaksoon sisältyy siis kehyskertomuksen ensimmäinen osa. Jäämme odottamaan myöhemmin viidennessä osassa näytettävää kehyskertomuksen toista puoliskoa. Tästä tarina kuitenkin alkaa….

:::::::::::::::::::

Kun Koivistosta on puhe, on ainoa oikea alkupiste historian kerimiselle Turun kaupunki. Sinne Tervokin palaa. Koivisto syntyy työläisperheeseen vuonna 1923. Isä on fatalistinen kristitty, mutta hyvin ”koivistolaisella” tavalla: hän huomaa ja jopa etsii epäjohdonmukaisuuksia raamatusta. Isä on tullut pohdiskelualttiudessa poikaansa…..

Maunokin luki isän esimerkin mukaisesti kodissa ollutta kuvitettua raamattua. Siitä tuli hänelle paljon enemmän kuin selailun kohde.

Koiviston työt olivat nuoruudessa sekalaisia apupojan tehtäviä tai vapaaehtoistyötä.

Sotaan Koivisto joutui kesästä 1942 lähtien. Sodassakin hän pohti raamatun sanoman ja sodan julmuuden ristiriitaa. Koivisto ilmoittautui vapaaehtoisena Törnin kuuluisaan erikoistehtäviä suorittavaan jääkärikomppaniaan. Kovimpaan paikkaan Koivisto jouti vetäytymisvaiheen aikaan kesällä 1944, jolloin hän koki pelastuneena vain varjeluksen kautta. Sitten tuli rauha: Maunosta tuli sotaveteraani alle 21 vuoden iässä. On ilmiselvää, että sota jätti nuorukaisen mieleen sotakokemuksen, joka kantoi vanhalle iälle saakka.

Siviiliin palattuaan Koivisto jatkoi kiertelyään eri työpaikoilla, mutta alkoi samalla opiskella työn ohessa. Samalla synkkä nuori mies irrottautui vanhasta kaveripiiristä.

Pian hän joutui – omasta tahdostaan – ottamaan kantaa kommunistien ja asevelisosialistien väliseen hegemoniseen taisteluun työpaikoilla. Satamassa ja telakalla käydyissä kamppailuissa sosiaalidemokraatit olivat altavastaajina ja Koivisto kovimpien taistelijoiden joukossa oli vastustajien leirissä leimattu jopa pääviholliseksi. Ei Koivisto toki ollut Unto Varjosen kaltainen kylmän sodan soturi, mutta kantoi kortensa kekoon…..

Tavoilleen uskollisena Koivisto pohti ilmeisen ankarasti, millainen sosialisti hän halusi olla, ja miten sosialistiseksi Suomi muodostuisi. Koivisto valitsi vaaleanpunaisen, bernsteinilaisen suuntavaihtoehdon. Hän alkoi kirjoittaa sosiaalidemokraattisiin lehtiin pohdintojaan. Puolueeseen hän liittyi vasta vuonna 1947.

Yhteiskunnallisissa riennoissa hän joutui ottamaan kantaa Neuvostoliittoon. Sillä oli oma vaikutuksensa Koiviston henkilöhistoriaan. Koivisto oli antikommunisti. Erityisesti Fagerholmin hallituksen aikana 1948-50 kommunistinen vyörytys oli rankkaa. Tähän taisteluun Koivisto osallistui aktiivisesti lakkorikkurina. Koiviston tehtävänä oli selvittää satamassa työntekijöiden mahdolliset kommunistiset taustat.

Myös opinnot etenivät. Hän pääsi ylioppilaaksi vuonna 1949 ja aloitti Turun yliopistossa sosiologian opinnot suuntautumisensa mukaisesti. Dokumentissa Tapio Bergholm valaisee Koiviston avautuvaa aktiivisuutta ulkomaan vierailuilla. Ruotsissa käynti paljasti hänelle ”onnellisen” sosiaalidemokraattisen yhteiskunnan lahden toisella puolella ja Englannin kieliopintovierailu vapautti hänet mahdollisista estoista: hän loi uusia tuttavuuksia ja ystävyyssuhteita paikallisten kanssa.

Tervo kertaa moneen kertaan kerrotun tarinan Koiviston tutustumisesta tulevaan puolisoonsa Tellervoon ja niinhän siinä kävi, että vihkiminen tapahtui vuonna 1952.

Ensimmäisen jakson asiantuntijoina toimivat mm. Antti Blåfield, Lasse Lehtinen, Seppo Lindblom, Tellervo Koivisto, Eero Huovinen sekä Tapio Bergholm. Lähteenä oli käytetty selvästikin minunkin arvioimaani ”Merkillinen Mauno” -teosta (Otava 2019), jonka ovat toimittaneet Seppo Lindholm ja Pekka Korpinen. Kirjaa ei voi pitää elämänkertana, vaan näkökulmakokoelmana – eräänlaisena läpivalaisuna - Koiviston elämään tutkijana, poliitikkona, valtiomiehenä ja ihmisenä. Tervon dokumenttisarja valaisee kirjan kautta varsin tuntemattomaksi jääneen Koiviston monia ulottuvuuksia (uskonnollisuus, henkilöhistoria).

Pietiläisen, Vilkon ja Tervon Koivisto-sarjan ensimmäinen osa on tasaista, joskin yllätyksetöntä kerrontaa Koiviston varhaisvuosilta. Niille, jotka eivät ole seurannet kirjallisia lähteitä tarkkaan, sarja paljastaa uusiakin puolia Koivistosta.

PS

Nyt (29.12.2019) kaikki jaksot katsottuani täytyy sanoa, että sarja kasvaa loppua kohden. Koiviston kautta avautuu koko se hullunmylly, jota olemme eläneet.

Koivistolla oli loppumaton tiedonjano. Lukemista hän harjoitti koko elämänsä ajan. Hän oli syvällisen kielitaitoinen mies. Median kanssa Koivisto oli haasteissa. Sarjan lopulla Tervo kysyy, miten hän pärjäisi tänään mediaympäristössä. Pirkko Työläjärvi vastaa jotenkin sillä tavalla, että Koivisto törmäisi ristiriitaan, jossa tieto ja mielipide sekoitetaan toisiinsa.

Palaan vielä useisiin Koivisto-sarjan jaksoihin tulevissa kirjoituksissa.

Mauno Koivisto - sheriffi saapuu kaupunkiin/Jari Tervon dokumenttisarjan (osa 5)

Yle TV1:ssä ja Areenassa on meneillään Tommi Pietiläisen (ohjaus), Marjo Vilkon (käsikirjoitus) ja Jari Tervon (toimitus, juonto) kahdeksanosainen Mauno Koivistoa käsittelevä dokumenttisarja. Sarjan viidennessä osassa kuvataan yhtä Koiviston uran ja koko Suomen poliittisen elämän jännittävimmistä vaiheista rauhan aikana, nimittäin presidentinvaihdosta 1980-luvun vaihteessa. Vaikka lopputulos on tiedossa ja seurasin jo tuolloin herpaantumattomalla mielenkiinnolla tapahtunutta ”livenä”, tulee vieläkin dokumentista ajan tapahtumia seuratessa ahaa-elämyksiä: noinko se olikin, olin jo ehtinyt unohtaa! Haluan myös tehdä historian sivuun omia reunamerkintöjäni.

Tapahtumien logiikka kulminoitui keväällä ja syksyllä vuonna 1981. Kekkosen aika alkoi olla lopussa, mutta hän taisteli yhä asemastaan pyrkien varmistamaan kekkoslaisen perinnön. Tähän perintöön ei mahtunut Mauno Koiviston kuningastie. Asiaan kuului, että heikentyneen Kekkosen takana eräät asemia kärkkyvät tahot käyttivät valtaansa ohi Kekkosen. Elettiin todellista suden hetkeä suomalaisessa politiikassa.

Kysymys oli lopulta siitä, että hallituksen ei tarvitse erota – ei edes tuolloisten presidentin valtaoikeuksien voimassa ollessa – jos eduskunta ei sitä tahdo. Kysymys oli tietenkin myöskin Kekkosen ylipitkästä presidenttikaudesta – sen heikkoudet olivat tulleet Kekkosen ikääntyessä yhä voimakkaammin esille. Suuri osa kansalaisista halusi muutosta – monet päättäjät eivät niinkään, eivätkä varsinkaan ne, joiden valta oli sidottu Kekkoseen ja heitä oli paljon.

Koivisto päätti tehdä historiaa ja olla eroamatta pääministerin tehtävistä käskystä tai vihjeestä. Se ärsytti suunnattomasti vastustajia. Koivisto keräsi ympärilleen avainhenkilöt, joihin hän luotti, ja joilta hän pyysi kannanotot tilanteesta. Hän myös tarkisti valtiosääntöoikeusoppineilta, mitä tarvitsi tehdä ja mitä ei. Oikeudellinen selusta piti varmistaa. Yksi niistä, jotka ovat edelleen kertomassa tapahtumista on SKDL:n Kalevi Kivistö, joka sai kutsun Koiviston luokse 6.4.1981. Myös Johannes Virolainen, joka oli eduskunnan puhemies tuki omista lähtökohdistaan Koiviston argumentteja, samoin Esko Rekola, Per Stenbeck, Seppo Lindblom, Ele Alenius ja moni muu.

Koivisto halusi katsoa ”selviänkö minä tästä pelistä”. Kysymys oli pääministerinä pysymisestä. ”Normaalioloissa” Kekkosen aikana pääministeri erosi vastaavassa tilanteessa.

Neuvostoliiton YYA-juhla oli keväällä juuri tuohon aikaan. Kekkonen ja Koivisto kohtasivat suurlähetystön tiloissa kutsuvieraina, kuten koko Suomen poliittinen kerma. Miehet välttelivät toisiaan, joka herätti median huomiota. Hölösuu Virolainen vielä päästi suustaan kuuluvalla äänellä paikalta poistuttaessa, että ”Mauno Koivisto on maan seuraava presidentti”.

Kun Kekkonen ei pystynyt realisoimaan hänen takanaan olevien tahtoa Koiviston pääministeriyden lopettamisesta, kääntyi tilanne pääministerin eduksi. Tulevia vaaleja ajatellen Koiviston riskinotto onnistui.

::::::::::::::::::

Syksyllä 1981 episodi toistui. Paavo Väyrynen oli kaatajien puhemies; on epäselvää millä intensiivisyydellä muut olivat mukana kaatohankkeissa. Tarkoitus oli kaataa Koivisto ja nostaa pääministeriksi joko Ahti Karjalainen tai mahdollisesti Väyrynen itse. Kun Kekkosen voimat vähenivät oli pääministerillä etulyöntiasema presidentin sijaisena päästä päämiehen tehtävään. Tässä vaiheessa Koivisto oli kerännyt tukijoukkonsa niin vahvoiksi, että niiden murtaminen vaati todella isoja voimavaroja.

Silti Väyrynen yritti hartiavoimin hallituksen kaatamista. Asiaan kuuluu, että Väyrynen on kiistänyt jälkikäteen kaikki keväällä ja syksyllä 1981 tapahtuneet pyrinnöt ja väittänyt, että kysymys oli Sorsan ja Koiviston keskinäisestä valtataistelusta. Sorsa kyllä kilpaili Koiviston kanssa jonkin aikaa presidenttiehdokkuudesta, mutta itse hallituksen kaatoyritys meni kyllä Väyrysen piikkiin.

Sitten tuli syyskuun alussa ilmoitus, että Kekkonen jää sairaslomalle. Väyrynen yritti silti viime hetkeen saakka saada Koiviston nurin, mutta ”aika loppui kesken” niin kuin asia on totuttu sanomaan. Minulle on jäänyt epäselväksi olisivatko Väyrysen voimat riittäneet lopulta missään oloissa kaatoon saakka.

Mauno Koivistosta tuli vt. presidentti. Alkoi presidentinvaalikampanja. Teollisuuden johtomiehet, nuo punaiset vuorineuvokset liputtivat Ahti Karjalaisen puolesta, jota pidettiin idänkaupan takuumiehenä. Myös neuvostoliittolaiset ajoivat alkoholiongelmaista Karjalaista presidentiksi. Teollisuusmiehet uhkailivat sosialismilla, jos Koivisto valitaan presidentiksi. Siihen ei uskonut kukaan järkevä ihminen, mutta saatiin aikaan paljon kuohuntaa, joka vaikutti hyväuskoisiin. Hysteriaa levitettiin apposen avoimesti. Koiviston peliä oli se, kun hän sanoi, että hänen idänsuhteissaan ei ole kehumista. Sitä monet olivat odottaneetkin häneltä. Ja kansalaiset olivat tyytyväisiä itsenäisyyden osoituksesta!

Neuvostoliitto – ja sen eteentyönnetty edunvalvoja Viktor Vladimirov - tuki tietenkin Karjalaista, mutta itäinen naapuri noudatti kaksoisstrategiaa: Koivisto kyllä kelpasi. Välttämättömyydestä tehtiin hyve.

Tervon dokumentissa paheksutaan sitä, että Koivisto pyysi konsultikseen juuri Vladimirovia löytääkseen oikeat sanat tuen saamiseksi myös Neuvostoliitolta. Ei otettu huomioon sitä, että KGB:n miehenä Vladimirovilla oli ylivoimiset tiedot NKP:n puoluelinjalaisiin nähden siitä, mikä Suomessa menisi läpi ja mikä ei. KGB:n ja puoluelinjalaisten välillä vallitsi keskinäinen kilpailu ja Koiviston strategia on sidottava tähän kontekstiin. Tätä dokumentissa ei valitettavasti tähdennetä. Kaiken kaikkiaan on tietenkin sanottava, että johtavien poliitikkojen – lähes kauttaaltaan - suhteet venäläisiin olivat liian läheiset.

Keskustassa Johannes Virolainen sivuutti puolueäänestyksessä Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkaana. Ironisesti voitaneen sanoa, että Neuvostoliitto epäonnistui ensi sijaisissa tavoitteissaan presidenttiehdokkaiden osalta, mutta suhteet olivat niin ”vakaalla” pohjalla, että toissijaisetkin kelpasivat. Varsinaisissa vaaleissa Koivisto oli ylivoimainen. Kalevi Kivistö varmisti Koiviston valinnan ensimmäisellä kierroksella ohjaamalla valitsijamiehensä suoraan Koiviston taakse. Samalla hän esti epätodennäköisten, mutta mahdollisten ”mustien hevosten” esilletulon.

Presidentinvaali muodostui kilpailevien yrittäjien toivottomaksi taisteluksi Koivistoa vastaan. Koivisto jopa lähetti ”vara-Manun”, Paavo Lipposen joihinkin vaalitilaisuuksiin puolestaan. Tervon ohjelmasta jäi mieleen Koiviston vaalikortti, jossa luki Hyvää Uutta Vuotta. Kalevi Sorsa lisäsi siihen yhden kirjaimen uutta-sanan eteen, nimittäin K:n. Tervo jopa nostaa TV:n Jatkoaika-ohjelmassa esiintyneen vapautuneen Koiviston osaksi onnistunutta vaalikampanjaa, vaikka Koivisto esiintyi jatkoajassa jo vuonna 1968. Kansalla on pitkä muisti! Totta kuitenkin toinen puoli: Koivisto ensimmäisenä hyödynsi viihdeohjelmaa osana henkilökuvan luomista.

:::::::::::::::::

Lähes kaikki edellä esitetystä on tullut tutuksi joko jo aikanaan tapahtumahetkellä tai jälkikäteen runsaista historia- ja muistelmakirjoista, mutta toisaalta on paljon ihmisiä, joille 1980-luvun alussa ilmestynyt paljastuskirja ”Tamminiemen pesänjakajat” on kaukainen muisto vain tai kokonaan tuntematon.

Siksi on hyvä, että näitä aikoja ja tapahtumia kerrataan.

Demokraattisten päätösten tuolla puolen

Ympäri kehittynyttä maailmaa on havaittavissa ilmiö, jossa hyvinvoinnin kasvu isolla joukolla ihmisiä on vaimentunut, lakannut kokonaan tai suorastana taantunut. On monia syitä, miksi näin on tapahtunut. En yritäkään seuraavassa kajota syihin syviin kattavasti vaan vain joihinkin ilmeisiin tapahtumaketjuihin.

Seuraukset tapahtuneesta näkyvät monin eri tavoin, kuten vähentyneenä syntyvyytenä ja esimerkiksi (joissakin tapauksissa) elinajan odotuksen laskuna. Olemmeko siis kuvitelleet kymmenien vuosien ajan onnea tuottaneet mekanismit itsestään selviksi vai olemmeko jättäneet huomiotta tietyt taustalla vaikuttavat muuttujat, jotka ovat peittyneet jatkuvan edistyksen värähdyksiin ja virtaamiin? Perinteiset demokratian puoluekoneistot ovat ymmällä tapahtuneista muutoksista. Onko liberaalien demokratioiden ”hyvän tuottamisessa” epäonnistuttu?

Olen joskus muistuttanut 1960-luvun jälkipuoliskolla toistetusta hokemasta, jonka mukaan ”elintaso on jo riittävän korkea, nyt on keskityttävä elämänlaadun parantamiseen”. Onhan tämänsuuntaisesti varmaan osin edettykin, mutta ei lähimainkaan kattavasti. Toisaalta elintason kasvattaminen on vuosikymmenien varrella säilynyt ensisijaisena, ja laatukysymykset ovat seuranneet parantuneiden elämänolosuhteiden perässä.

::::::::::::::::::::

Helsingin Sanomat on kiinnittänyt huomiota syntyvyyden problematiikkaan muun muassa pääkirjoituksessa ”Syntyvyyspuhe pääsee vasta vähitellen kohti asiaa” (23.11.2019), jossa viitataan Tilastokeskuksen tuoreisiin tietoihin.

Useimpien ajattelutapa Suomessa on ollut, että syntyvyyttä on alentanut korkea koulutus ja pitkät opiskeluajat. Koulutuksen ja syntyvyyden välillä onkin yhteys, mutta toiseen suuntaan kuin on oletettu. Korkea-asteen koulutettujen lapsettomuus (45-49-vuotiaat) on pysynyt vuosikymmeniä ennallaan, kun taas keskiasteen ja perusasteen koulutuksen saaneiden joukossa lapsettomuus on yleistynyt. Syitä voidaan etsiä muun muassa työmarkkinoiden kehittymisestä. Työn ja perheen yhteensovittaminen on haasteellista tänä päivänä. Paljon on puhuttu työn polarisoitumisesta: keskiluokkaan (keskiluokkaisiin töihin) kohdistuu kovia murentavia paineita.

Matalapalkkaisten töiden määrä on kasvussa, samoin korkeapalkkaisten. Voisiko siis lapsettomuuden yksi syy olla pieni palkka ja sosiaaliturvan (perhevapaat!) puutteellinen kattavuus. Tätä ajatusta vastaan sotii se, että ennenkin köyhyyden keskelle syntyi lapsia, mutta selitys luontevimmin on, että ajat ovat muuttuneet: tänä päivänä synnyttäminen siirtyy monimutkaistuneiden elämänolosuhteiden vuoksi yhä kauemmaksi ihanteellisena pidetystä ajasta. Taloudellisen toimeentulon puutteet ovat yksi yhtälön tärkeä osa.

Oleellinen kysymys on, miten asioiden tilaan voidaan vaikuttaa? Helppoja keinoja ei ole eikä tahdo olla vaikeitakaan. Käydystä keskustelusta on voitu päätellä, että Suomeen pätee jokin tai jotkut spesifit syyt koska muualla ei tällaista ilmiötä tässä mittakaavassa ole nähtävissä. Suomeen syntyy tänä vuonna 45 000 vauvaa, kun 2010-luvun alkuvuosina oltiin vielä 60 000:ssa. Pudotus näin lyhyessä ajassa on millä mittarilla tahansa hälyttävä.

Onko meidän keskusteluilmapiirissämme jotain fataalia? Tarkoitan, että finanssikriisiä seurannut keskustelu on ollut masentavuudessaan silmiin pistävää. Huonojen aikojen vuosien ajan tapahtuva manaaminen ei rohkaise. Ei selvästikään olla totuttu siihen, että kasvu on normalisoitunut noin kolmen prosentin sijasta pysyvämmin yhteen tai korkeintaan kahteen prosenttiin. Koko ajan on ”uhkaamassa” nollakasvu.

Entä syntyvyyden alhaisuuden vaikutukset tulevaan?

Syntyvyyden alhaisuudella on monenlaisia vaikutuksia yhteiskunnassa, joista merkittäviin kuuluu eläketason säilyttämisen vaikeus. Syntyvyyden romahtaminen on aiheuttanut kuuden prosentin korotuspaineet työeläkemaksuun vuoteen 2085 mennessä. Runsas maahanmuuton lisäys (15 000 hengestä, joka on nykyinen väestöennuste, 25 000 henkeen) vähentäisi nostamistarvetta kolmanneksella, mutta vain kolmanneksella.

:::::::::::::::::

Yhdysvalloissa on todettu jo muutamien vuosien ajan ilmiö, jossa elinajanodote laskee. Se on ollut melkoinen järkytys maassa, jossa korkean elintason johdosta on totuttu vuosikymmenien ajan kohoavaan elinajanodotteeseen. Elinajan odotetta laskee 25-64-vuotiaiden kuolleisuus. Huumeiden yliannostus alkoholismi, itsemurhat ja opiaattiriippuvuus mainitaan syinä tapahtuneeseen kehitykseen. Samantyyppinen suunta on nähtävissä elinajassa sekä valkoisilla että etnisillä ryhmillä. Ainakin toistaiseksi Yhdysvaltojen kehitys poikkeaa muista kehittyneistä maista. Yhdysvallat siis menettää ennen aikaisten kuolemien takia ihmisiä parhaassa työiässä.

Hesarin artikkelissa ”Amerikkalaisten elinajanodote laskee” (28.11.2019) todetaan, että kysymys ei ole dramaattisesta muutoksesta, mutta huomiota herättää, että trendi on ollut nähtävissä jo monien vuosien ajan. Vuonna 2017 syntyneiden yhdysvaltalaisten odotettavissa elinikä oli 78,6 vuotta, jossa on laskua 0,1 vuotta edelliseen vuoteen (Suomessa odotettavissa oleva elinikä on 84,3 vuotta tytöillä ja 78,9 vuotta pojilla). Onko niin, että Yhdysvallat näyttää tulevaisuuden suunnan?

Mielenkiintoista on, että kuolleisuuden muutos kohdistuu etenkin Ohion, Pennsylvanian, Kentuckyn ja Indianan osavaltioihin. Eivätkö nämä olleet juuri niitä osavaltioita, joissa ratkaistiin Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos vuonna 2016? Bill Clinton yritti kampanjan viime hetkillä vaikuttaa vaimoonsa Hillaryyn, että tämä lähtisi kiertämään näitä avainosavaltioita saaden tylyn torjunnan osakseen. Olisiko vaalikampanjan keskittäminen näihin muutamiin osavaltioihin muuttanut tulosta, sitä emme tiedä? Joka tapauksessa edellä mainittujen kaltaisten osavaltioiden väestön taloudellinen ja poliittinen ”oirehtiminen” oli yksi - ja ilmeisesti ratkaiseva - syy Donald Trumpin voittoon. Trumpin lupaukset tehosivat itse vaaleissa, mutta niillä ihmisten olosuhteita ei paranneta. Kysymys on syvällisistä yhteiskunnallisista muutoksista, kuten työllisyydestä, teollisuuden rakenteista, palkkapolarisaatiosta, globaalien markkinoiden kehityksestä ja sosiaaliturvan puutteista. Näistä tärkein on ehkä teollisuuden rakennemuutos, johon tavalliset ihmiset eivät pystyneet sopeutumaan.

Paradoksaalisesti samaan aikaan, kun kehitys kehittyy maailmanlaajuisesti suotuisasti monilla aloilla, isot väestönosat – monesti haja-asutusalueella asuvat – tuntevat itsensä syrjäytyneiksi ja päätöksenteon ulkopuolella oleviksi. Se, mitä tapahtuu Yhdysvalloissa, tapahtuu myöskin Suomessa ja monissa muissa maissa. Perinteinen puoluerakenne ei pysty vastaamaan läheskään kaikkiin haasteisiin, siksi populistit ja autoritaariset voimat ovat haastaneet liberaalin demokratian.

:::::::::::::::::::

Edellä esitetyillä parilla esimerkillä olen halunnut tuoda esille paradigman muutoksen siihen nähden, mitä olemme odottaneet. Globaali talous ja teknologinen kehitys ovat ilmeisimpiä muutostrendien aiheuttajia. Aivan oikein on myös asetettu kyseenalaiseksi kapitalistisen järjestelmän nykyinen suunta ja kehitys. Monet tahot haluaisivat päivittää sen vastaamaan nykypäivän tilannetta. Kuluttaessamme ylikulutamme myös maapalloa tavalla, joka vaikuttaa ihmisten elämisen edellytyksiin tällä palaneetalla.

Em. selitysmalli on ”maailmoja syleilevä”, mutta todellinen. Voidaan myös palauttaa asia yksilötasolle ja puhua tavallisen matti ja maija meikäläisen kiireisen elämän nautinnoista, jotka ajavat fundamentaalisten (elämää säilyttävien ja uutta elämää luovien) asioiden edelle. Ehkä nämä projisoidaan joiksikin muiksi ”hyväksyttäviksi tavoiksi”, joilla ihmiset selittävät käyttäytymistään. Edellä esitetyt luonnosmaiset hajamietteet olkoot johdantona joskus myöhemmin tapahtuvalle jatkopohdinnalle.

Onko väärinkäytösten paljastajilla riittävä suoja?

Yksi tämän päivän sekavan ja monitahoisen maailman ongelmista on laittoman tai muutoin pahaa tarkoittavan tiedon salaamisen laajamittaisuus. Tähän voivat syyllistyä viranomaiset, yritykset , tavalliset kansalaiset, ketkä tahansa. Mitä tavallinen kansalainen voi tehdä, jos viranomaistaho on voimaton ongelmien edessä? Voivatko tavalliset kansalaiset ryhtyä rintamaan lainvalvojan kanssa salatun tiedon paljastamiseksi?

Kauppalehden Piilaaksossa toimiva kirjeenvaihtaja Senja Larsen kirjoitti 9.12. 2019 ilmiantokulttuurista, jossa Larsen viittaa Yhdysvalloissa julkaistuun kirjaan ”Crisis of Conscience: Whistleblowing in an Age of Fraud”. Kirjan mukaan elämme väärinkäytösten ja huonon omantunnon aikaa. Ei enempää kirjasta, koska en ole lukenut sitä. Sitä enemmän kiehtoo teema ”totuuden paljastajat”, lyöhän tämä paradoksaalisesti korville viime vuosina hanakasti esillä pidettyä vaihtoehtoisten totuuksien maailmaa, josta olemme saaneet niin paljon kuulla. Vaihtoehtoisten totuuksien maailma on sukulaissielu suoranaisille väärinkäytöksille, joita halutaan pimittää.

Larsen toteaa, että suomen kielen ja englannin kielen välillä on ero: suomenkieliset ”ilmiantaja”, ”paljastaja” ja tietovuotaja” luovat suorasukaisen ja pahaenteisen mielikuvan verrattuna englanninkieliseen neutraalimpaan sanaan ”whistleblower” (pelin poikki viheltäminen).

Myös vanhalla mantereella on herätty väärinkäytösten uhkiin. Eurooppa-neuvoston lehdistötiedotteessa 25.1.2019 todetaan seuraavaa: ”Eurooppa-neuvosto on hyväksynyt lokakuussa (2019) virallisesti uudet säännöt väärinkäytösten paljastajien suojelusta. Uudet säännöt edellyttävät turvallisten ilmoituskanavien luomista sekä organisaatioissa, olivatpa ne yksityisiä tai julkisia, että viranomaisissa. Direktiivissä säädetään myös väärinkäytösten paljastajien tehokkaasta suojelusta vastatoimilta ja edellytetään, että kansalliset viranomaiset tiedottavat kansalaisille riittävästi ja kouluttavat valtion virkailijoita käsittelemään väärinkäytösten paljastamista.”

Toimenpiteet ulottuvat ilmoitusjärjestelmien luomisesta sen soveltamisalaan saakka (julkiset hankinnat, rahoituspalvelut, rahanpesun ehkäiseminen jne.? Jäsenmailla on kaksi vuotta aikaa siirtää uudet säännöt lainsäädäntöönsä.

Antti Rinteen (ja yhtälailla Sanna Marinin) hallitus ovat luvannut hallitusohjelmassa tehostaa korruption vastaista taistelua säätämällä lain ilmoittajan suojelusta EU:n whistleblower-direktiivin mukaan.

Amerikkalaiset ovat toimineet edelläkävijöinä tavallisten ihmiset suorittamissa paljastuksissa. Ne ovat koskeneet lentokoneiden suunnittelua, lääketeollisuutta tai melkeinpä mitä tahansa toimialaa.

Larsen kertoo yhtenä esimerkkinä tiedotusvälineelle annetun vihjeen, joka voi johtaa salatun tiedon paljastamiseen. Sitä kuitenkin edeltää monitahoinen prosessi alkuperäisen tiedon varmistavien lähteiden selvittämiseksi puhumattakaan lähdesuojan aukottomuuden varmistamisesta.

Salattujen tietojen julkituominen kohdistuu ehkä selvimmin ja ensisijaisesti korruptiotapausten paljastamiseen. Ilmiantojärjestelmillä on huono kaiku historiassa. Väärinkäytösmahdollisuudet ovat ilmeiset. Kukaan ei halua Stalinin aikaista räikeää kostoon tai kateuteen perustuvaa ilmiantojärjestelmää, jossa lopputuloksena voi olla henkikullan menettäminen. Tällaiseen en tietenkään viittaakaan edellä esitetyssä erittelyssä.

Netti on houkutteleva väline sekä oikean että väärän tiedon levittämiseen. Se tarjoaa mahdollisuuden sekä anonyymiin epäkohtien paljastamiseen että toista vahingoittavaan aiheettomaan ilmiantoon puhumattakaan pahansuopaisesta kajoamisesta toisen henkilön yksityisyyden suojaan.