Lehtinen ja Hovi: maaseudulta maailmalle, ikinuoret muistelevat menneitä

Yle TV1:ssä ja Areenassa on nähtävillä muistelosarja ”Maaseudulta maailmalle” Lasse Lehtisen (s. 1947) ja Seppo Hovin (s. 1946) johdatuksella. Sarja on laadittu todella kevyeksi historiakertaukseksi ja sellaisena se on otettava katsojakokemuksena. Pelkistykset aiheuttavat yksinkertaistuksia ja samalla viihdearvo kasvaa.

En ole ollut erityisen ihastunut näistä historian kevyistä kosketuksista, mutta katsoin kuitenkin jaksot läpi ja totesin, että jotakin uuttakin tuli ja jotain sellaista vanhan kertausta, joka oli hyvä palauttaa mieleen. Sarjan mainosteksti sanoo, että Lehtinen ja Hovi toimivat lähihistorian ”matkaoppaina”. Tarkoituksen on synnyttää mielikuvia vuosien 1956 ja 1966 väliltä eli muistellaan suurten ikäluokkien lapsuus- ja nuoruusvuosien kautta sodanjälkeistä Suomea ja maailmaa lähinnä viihteen ja poliittisen historian näkökulmasta. Lehtisen ja Hovin lähestymistavassa sarjan merkitys rakentuu oivallusten varaan: ahaa, noinkin tuon asian voi nähdä!

Kysymys on kainostelematta nostalgisesta tarinoinnista, joilla pyritään letkeyteen lievästi vasemmistolaisen Lasse Lehtisen ja porvarillisemman Seppo Hovin silmälasien läpi. Anna-Liisa Tilus toimii ajankohtaan liittyvien uutisten ”kuuluttajana”. Lavastus on korutonta; ohjelmasarja perustuu Lehtisen ja Hovin persoonien varaan täydennettynä joillakin uutisfilmikatsauksilla.

Tässä kirjoituksessa katsellaan siis ”rohkeasti taaksepäin” kevythistorian avulla, vähän totista historiaa siihen yhdistäen. Kommentoin sarjasta vain niitä aiheita, jotka koin erityisen mielenkiintoisiksi.

Sarja alkaa rock and rollin merkityksen arvioinnilla. Aivan oikein Hovi toteaa, että alkuperäinen 1950-luvun loppupuolen rockinvaasio meni Suomessa paljolti ohi. Ainakaan listoilla se ei ollut korkealla. Jonkinmoisen vastakaiun se kuitenkin saavutti ajan hermolla eläneissä nuorissa. Vastarintaakin löytyi: muistelen Paavo Einiön todenneen Mitä Missä Milloin -kirjan musiikkiosiossa 1950-luvun lopulla, että ihan kaikkea rock and roll ei ole sentään pilannut kirjoittaessaan iskelmämusiikin puolia pitäen.

Hovi pistää rock and rollin nousun Yhdysvalloissa amerikkalaisten valkoisten liikemiesten hoksaamisen tiliin: musta rhythm and bluesista johdettu musiikki löi siis bisnesvainun avulla läpi. Ehkäpä tässä on tyypillistä kevythistorian yksinkertaistettua tulkintaa! Tarvittiin myös nuorten ja nuorisokulttuurin aivan uudenlainen esiinmarssi. Se oli sisäänrakennettuna tuon aikaiseen yhteiskuntaan.

Ei rock and rollin vierastaminen ollut vain suomalaisten ominaisuus. Kun Elvis Presleyn varsinainen läpimurtosingle ”Heartbreak Hotel” löi läpi Englannissa 50-luvun puolessa välissä, totesi Melody Makerin arvostelija, että ”jos tämä on musiikkia, niin minä luovutan”.

Entä rock and rollin synnyinmaassa Yhdysvalloissa? Mikä oli rockin menestys myyntilistoilla? Se oli toki hyvä, mutta ei mitenkään ylitsevuotavan mainio. Billboardin Hot 100 -singlelistaan perustuen laadittiin 50 eniten myydyn kappaleen lista vuosilta 1956, 1957, 1958. Vuonna 1956 Elvis Presley löytyy sijoilta yksi, kaksi ja kahdeksan, mutta ”Blue Suede Shoes” (Carl Perkins) vasta sijalta 18. ”Be-Bop-A-Lula” (Gene Vincent) on sijalla 27 ja ”Long Tall Sally” (Little Richard) sijalla 45.

Vuonna 1957 Elviksen (sijat 1 ja 16) lisäksi ”Whole Lotta Shakin´ Goin On” (Jerry Lee Lewis) löytyy sijalta 28.

Vuonna 1958 ”Great Balls of Fire” (Jerry Lee Lewis) on sijalla 36 ja ”Sweet Little Sixteen” (Chuck Berry) sijalla 29. Monilla nyt rock-klassikoiksi tunnustetuilla ei ollut mitään asiaa 50 eniten myydyn levyn joukkoon rock and rollin huippuvuosinakaan.

Kuusikymmentäluvun ”British invasionilla” oli suuri merkitys rock and rollin (ja bluesin) uudessa läpimurrossa, mutta Suomessa ei tärpännyt oikeastaan vielä silloinkaan. Toki Beatles ehti mukaan tähänkin: ”Rock and Roll Music” oli ykkönen Suomessa. Kuusikymmentäluvulla moni rock and roll -kappale muuntui lopullisesti klassikoksi englantilaisten bändien ansiosta.

Suoraan sanottuna rock and roll löi läpi Suomessa vasta 1970-luvun alussa Rauli Badding Somerjoen toimiessa muurinsärkijänä. Sitä ennen musiikin laji oli Suomessa lähinnä jonkinmoista huomiota herättänyt kuriositeetti. Rock and roll oli sukupolvinen ilmiö Suomessa. Se keräsi puoltajia pitkin matkaa 1950-luvulta 1970-luvulle ja toimi pohjana eri musiikkityyleille nousematta koskaan johtavaan asemaan.

Kysymys oli ensi sijassa kuitenkin nuorisokulttuurin läpimurrosta ja sitä Lehtinen (hiukan setämäiseen tyyliin) ja Hovi ansiokkaasti esittelevät ja erittelevät. Tarinointia on elävöitetty omilla muistikuvuilla ja anekdooteilla, joita molemmilla herroilla on ilahduttavan runsaasti.

Pehmeiden kahvipakettien mukana tulleet autonkuvat mainitaan ja osallistuin keräämiseen ja autojen vertailuun itsekin serkkuni kanssa. Kahvinkulutus ei ainakaan vähentynyt!

:::::::::::::::::::::

Kylmän sodan tapahtumista olivat mukana Unkarin kansannousu ja Suezin kriisi suomalaisine rauhanturvaajineen ja uutisfilminäytteineen. Unkarin olympiajoukkue Melbournessa 1956 joutui kapinan johdosta keskelle sen aikaista urheilupolitiikkaa. Sisäpolitiikkaankin kajottiin: käytiin läpi presidentinvaalit 1956 uutisfilmikatsauksin, yleislakko 1956 myös uutisfilmikatsauksin, yöpakkaset 1958, TUL/SVUL vastakkainasettelu. Yrjö Leinon muistelmat. Yöpakkaset nähtiin aivan oikein saranakohtana myöhemmälle suomettumiselle: syntyi käsite ”neuvostovastaisuus”. Lehtinen pääsee kehaisemaan osallistumisestaan (tosin vahingossa) kommunistien lakkomarssiin.

Käytiin myös läpi rahaliikenne Suomen johtavien puolueiden sekä Neuvostoliiton ja CIA:n välillä. Lehtinen aivan oikein analysoi tilanteen: ulkomailta tulleessa rahassa jakoperiaatteet kulkivat osin ideologisesti, osin etuperäisesti.

Juontajien kirjahyllyistä löytyivät Pikkujättiläinen (tai Pikku jättiläinen), lääkärikirja, Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä. Nimenomaan tietosanakirjojen merkitystä korostettiin ja aiheesta. Ne siirsivät tiedon isän ja äidin ostopäätöksen seurauksena lapsille. Meilläkin kotona oli useita tietosanakirjoja, joista rakkain oli neliosainen Pieni tietosanakirja, jonka ensimmäinen osa on edelleen kirjahyllyssämme (kuudes muuttamaton painos, 1956). Muut osat ovat teillä tietymättömillä. Ollaan suomalaisen yleissivistyksen helposti tunnistettavilla jäljillä.

Neuvostoliiton lähettämä ensimmäinen satelliitti sai ansaitsemansa huomion. Kuuluin myös noihin Sputnik-tekokuun tiirailijoihin syksyllä vuonna 1957 (en nähnyt mitään). Käsittelyä olisi voitu laajentaa amerikkalaisten tuntemaan paniikkimaiseen hätään, kun kilpailija siirtyi avaruuskilpailun johtoon.

Taina Elgiä muistettiin ensimmäisenä kotimaan kansainvälisenä filmitähtenä lomamatkallaan Suomessa.

TV:n läpimurto on kiinteä osa 1950-luvun lopun Suomen historiaa. Suomessa oli 100 000 TV-lupaa Rooman olympialaisten aattona vuonna 1960. Minäkin seurasin kisoja isovanhempien luona maataloustöiden ohessa.

Käännösiskelmät olivat kova sana levymarkkinoilla. Varsinkin naisartistit kokivat kovan nousun; iskelmät olivat jatsahtavia, kuten Brita Koivusen ”Suklaasydän”. Levysoitin oli musiikin levittämisessä tuohon aikaan päivän sana. EP-levy oli uusi tulokas levymarkkinoilla. Ohjelmasarjassa tapahtumia konkretisoitiin kätevästi pianisti Hovin soittonäytteillä.

”Maaseudulta maailmalle” -ohjelmasarjaan on saatu henkilökohtaisesti koetun tuntu hyvämuististen muistelijoiden ansiosta. Lehtinen ja Hovi ovat toimineet myös sarjan käsikirjoittajina.

Kaiken kaikkiaan katsottuani ensimmäistä osaa seuranneet kolme jaksoa Areenasta - joita en tässä tarkemmin arvioi – jää jäljelle juosten läpi kuljettu historia 1950-luvulta 1960-luvulle. Asiat käydään läpi hyppelehtien asiasta kolmanteen. Mihinkään ei pysähdytä. Aina eivät faktat täsmää ja tulkinnat tapahtuneista ovat todella suurpiirteisiä. Parhaimmillaan ohjelmasarja on käsitellessään viihdeteemoja, silloin saatettiin hetkeksi viivähtää pintaa syvemmällä oivalluksen äärellä. Sanalla sanoen kysymys oli viihteestä historian kautta koukaten.

Vladimir Putin opintiellä - tiekartta vallankäytön saloihin

Timothy Snyder on kirjoittanut oppaan nyky-Venäjän, Euroopan ja Yhdysvaltojen keskinäisten suhteiden ymmärtämiseksi. Alkuperäinen englantilainen teos ilmestyi nimellä ”The Road to Unfreedom” (2018). Se on käännetty suomeksi nimellä ”Tie epävapauteen. Venäjä – Eurooppa - Yhdysvallat” (Siltala). Irrotan tästä kirjasta erilleen yhden sen avainteemoista nimittäin Venäjän ja Vladimir Putinin yhteyden fasistifilosofi ja antisemitisti Ivan Iljiniin (s. 1883 – k. 1954).

Snyder näkee kirjassaan Venäjän etsineen itseään historiasta 1990-luvun alussa samaan aikaan, kun amerikkalaiset kuuluttivat kovaäänisesti historian loppua.

Aatelisperheeseen syntynyt Ivan Iljin toivoi - kuten moni muukin - järjestäytynyttä yhteiskuntaa Venäjälle. Kun kuitenkin päädyttiin vallankumoukseen, tuli Iljinistä vastavallankumouksellinen. Hänestä kehittyi bolsevismin kukistajaksi tarkoitetun kristillisen fasismin luoja. Seurauksena hänet karkotettiin maasta vuonna 1922. Iljin asettui Berliiniin ja myöhemmin Sveitsiin ja liittyi kirjoituksillaan Neuvosto-Venäjän vastavallankumouksellisten ”valkoisten” rintamaan. Kun odotukset eivät toteutuneet, Iljin tähtäsi kirjoituksillaan Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän syntyyn. Sitä hän ei tietenkään itse koskaan nähnyt.

Ivan Iljin on kokenut renessanssin Venäjällä 1990-luvulta alkaen. Hän täyttää tänä päivänä jonkin aukon, jolla Venäjän olemassaoloa ja sen vihollisia perustellaan. Iljinin keskeinen filosofia syntyi 1920- ja 1930-luvulla. Fasismilla oli Timothy Snyderin mukaan tuolloin kaksi ydinominaisuutta: se palvoi tahtoa ja väkivaltaa yli kaiken. Juuri nämä fasismin ominaispiirteet Iljin omaksui. Snyderin mukaan ”fasismi palvelee (tämän päivän) oligarkkeja katalysaattorina siirryttäessä …… kohti poliittista sepitettä ; pois merkityksellisestä äänestyksestä kohti valedemokratiaa , pois oikeusvaltiosta kohti yhden henkilön käsiin keskittynyttä hallintoa”.

Iljiniä harmitti, kun Mussolini omaksui fasismin ennen Venäjää. Hitlerissä hän näki taistelijan inhoamaansa bolsevismia vastaan. Yhtä lailla hän oli länttä vastaan, jota hän piti rappeutuneena.

Iljinin filosofiaan ja kirjalliseen perintöön ihastunut Vladimir Putin järjesti hänelle uudet hautajaiset Moskovassa vuonna 2005. Putin alkoi lainata Iljiniä puheissaan. Snyderin mukaan Iljinin kautta selittyvät ne pyrkimykset, joilla Putin heikensi Euroopan unionia, ja joiden varjolla hyökkäsi Ukrainaan. Putin mainitsi lopulta suoraan Iljinin historian henkilönä, joka on vaikuttanut häneen. Putinin kautta Ivan Iljinin vaikutus levisi kulovalkean tavoin Venäjän korkeimpaan johtoon ja alueillekin. Kreml alkoi levittää Iljinin kirjallista tuotantoa systemaattisesti Venäjä hallintoon.

Iljin tuomitsi Jumalan oman filosofiansa tieltä syrjään. ”Poistettuaan” Jumalan näyttämöltä hän jätti itselleen tehtävän säädellä kirjoituksillaan, mikä on oikein ja mikä on väärin. Hän käsittääkseni ”palautti” Jumalan – jumalaisen maailman - haluamassaan olomuodossa ja tehtävä lankesi yhdelle ihmiselle, joka oli tietenkin Iljin itse. Hän pyrki kirjoituksillaan luomaan itsestään ainutlaatuisen kuvan, jossa hän projisoi oman poikkeuksellisuutensa Venäjään. Sanomattakin on selvää, että tämä Venäjän näkeminen kategorisen oikeamielisenä oli vastakohta todellisuudelle. En edes yritä selittää Iljinin sumeaa ajattelua läpikotaisin, mutta on helposti nähtävissä, että Putin ja hänen seuraajansa ovat omaksuneet Iljiniltä käsityksen Venäjän erityislaatuisuudesta.

Iljinin filosofia on yksinvallan oikeutuksen perustelemista. Diktaattorin tehtävänä oli ”vihollisen tunnistaminen ja neutralointi”. Koko valtakoneisto perustui vihollisen olemassa ololle. Epäselväksi ei jää, kuka tai mikä taho on syyllinen: ”Viallisen maailman täytyi vastustaa Venäjää, koska Venäjä oli ainoa jumalaisen täydellisyyden alkulähde”. Viallista maailmaa edusti tietenkin länsi. Tuskinpa äärinationalismia voi viedä pidemmälle.

Iljin antaa ymmärtää, että kun ”kansakunnan hengelliset saavutukset ovat uhattuina”, sota on oikeutettu. Tämä itseään toteuttava argumentti perustelee sodan ”viattomuuden ilmauksena”.

Kaikki edellä esitetty kertoo, että Iljinin Venäjä on täysin keskitetty valtio: Puolueita ei sallittaisi. Vaalien pitäisi olla julkiset ja äänestyslippujen allekirjoitetut. Koko yhteiskunta olisi äärimmäisen hierarkkinen, jokaisella olisi oma paikkansa.

En ole lainkaan varma, että käsitin kaiken Iljinin tarkoitusperistä Snyderin kuvaamana, mutta perusajatus tuli selväksi. Yhtä selvää on, että tällaisen yhteiskuntamallin toteuttaminen ei onnistu todellisuudessa. Putin kuitenkin on omaksunut kehyksen tästä ajattelusta ja katsoo ilmeisesti sen riittävän perusteluksi, jotta hän voi sanoa olevansa iljiniläinen. Snyder pitää Iljiniä tärkeimpänä fasistisista ajattelijoista, joka on elvytetty nykyaikana.

:::::::::::::::::::::

Snyder käsittelee Putinin hallintoa varsin suorasukaisesti, joku voi sanoa yksinkertaistaen, läntisten lasien läpi. Luin kuitenkin uteliaana Snyderin kirjaa muodostaakseni yhden näkökulman Putinin tapaan hallita.

Ei mikään ole jäänyt vaille liberaalin demokratian tartuntaa, ei edes Venäjä, eikä edes Putin. Vuonna 2002 hän puhui myönteisesti ”eurooppalaisesta kulttuurista” ja vältti Naton näkemistä vastustajana. Putin jopa puolsi Ukrainan jäsenyyttä EU:ssa. Hän puhui Euroopan unionin laajenemisesta, joka ”ulottaisi rauhan ja hyvinvoinnin vyöhykkeen Venäjän rajoille”. Vuonna 2008 hän osallistui Naton huippukokoukseen. ”Kaikki” oli seesteisesti, kun taloudella meni hyvin vuosien 2002 ja 2008 välillä. Sattumoisin Putin ja Medvedev vaihtoivat paikkaa juuri vuonna 2008.

Sen jälkeen jumalaisen suurvallan gloria voitti alaa. Erityisesti vuonna 2011 Putin alkoi puhua Neuvostoliiton lopettamisesta virheenä. Snyderin tulkitsemana oli kysymys iljiniläisestä ”vihollisen tunnistamisesta ja neutraloinnista”. Tärkeää oli valita vihollinen oikein! Todellisista uhista piti vaieta, koska paljastuessaan ne toisivat esille valtion todelliset heikkoudet. Viholliseksi valittiin siis länsi, joka Snyderin mukaan ”ei edustanut mitään uhkaa Venäjälle”. Iljiniä Putin lainaili tarkoitushakuisesti omaan vallankäyttöönsä sovittaen.

Syntyy kuva, että Venäjä etsii itseään mystiikan sumupilven läpi. Koen liberaalin demokratian näkökulmasta tällaisen ajattelun hämyisenä pyrkimyksenä löytää erityisiä merkityksiä valtion olemassaololle ja sillä tavoin syvästi vieraana ilmiönä todelliselle demokratialle. Kun tuntuvaa edistystä ja kehitystä on ollut vaikea saada aikaiseksi Venäjällä, on tapahtunutta selitetty spekulatiivisella filosofialla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.

Länsimaisen liberaalin demokratian kannattajan mielestä edellä esitetty ”iljiniläinen” kuvaus on harhaisen ajattelun tuotosta, jolla yritetään epätoivoisesti perustella vaikeasti hallittavan Venäjän valtion autoritaarista (tai diktatorista) koossa pitämistä. Onko tämä malli - jonka Iljin loi - eräänlainen houre tai vääristynyt näky, jossa yksi ihminen asettuu kaiken yläpuolella olevaksi?

Miten Venäjä siis pärjää maailmassa, jossa toimintaperiaatteet useimpien maiden osalta poikkeavat dramaattisesti Venäjästä? Vai laskeeko Putin sen varaan, että suuri osa muista maista rupeaa muistuttamaan autoritaarista Venäjää? Sen esteenä taitaa olla kuvitelma Venäjän ainutlatuisuudesta.

::::::::::::::::

Entä mikä on relevanttia hallitsemisen kannalta tämän päivän Venäjällä?

Tuoreessa Le Monde Diplomatiquessa 5/2019 yritetään avata muutoksessa elävän Venäjän yhteiskunnan ja valtion sisintä. Onko sillä mitään yhteyttä Ivan Iljiniin?

”Diplon” yhteistyökumppanissa Novaja Gazetassa haastateltiin Moskovan strategisen keskuksen entistä johtajaa, sosiologi Mihail Dmitrijeviä aiheesta ”Miten presidentti menetti asemansa pyhänä hahmona, ja miksi venäläiset ovat nyt valmiita vaihtamaan ainakin osan tilipussinsa sisällöstä poliittisiin vapauksiin?” Edustaako Iljin-prosessi siis ohimennyttä aikaa?

Dmitrijev havaitsi toukokuussa 2018 tehdyn tutkimuksen perusteella Venäjällä ja Venäjässä tapahtuneen muutoksen, jossa Krimin valtausta seurannut yhteiskunnallinen konsensus ”mureni silmissä”. Tyytymättömyys ja yhteiskunnallisen muutoksen vaatimus lisääntyivät. Erityisesti paikallisesti protestoijat ovat saaneet huomattavia voittoja, jotka liittyvät usein rakennetun tai rakennettavan ympäristön kyseenalaistamiseen. Ainakin voidaan sanoa, että aiemmin niin silmiinpistävä sopu tai sopeutumishalu on osin kaikonnut. Luottamus kansalaisaktiiveja kohtaan on lisääntynyt.

Mutta miten on käynyt päättäjiin kohdistuvan luottamuksen kanssa?

Edustuksellisen demokratian edut tulevat esille vasta luottamusyhteiskunnan myötä. Nyt Venäjällä vallitsee – jos mahdollista – vielä aiempaa suurempi epäluottamus päättäjiä kohtaan. Vapaus ja demokratia toimiakseen vaativat instituutioiden, puolueiden, liikkeiden ja johtajien rakentavan toimivuuden.

Putin ei ole enää iljiniläinen ”pyhä hahmo” – jos on koskaan ollutkaan – eikä hän ole enää mielipidetiedustelujen ylivoimainen figuuri. Hän ei ole enää vaihtoehdottomuuden symboli.

Muutos näkyy kansalaisten mielipiteissä: 60 prosenttia kyselyihin vastanneista pitää vapautta tärkeämpänä kuin palkankorotuksia. Lopuksi on sanottava varoituksen sana: Stalinin suosio on kasvussa samaan aikaan, kun tunnetaan kaipuuta demokraattiseen johtajuuteen. Venäjällä on havaittavissa piirteitä samasta mielipiteiden hajoavasta kirjosta ja polarisoitumisesta kuin lännessä.

Talouden ja politiikan kakkua jaetaan uudelleen

Taakse jääneellä vuosikymmenellä - vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen - kansantalouden kakku ei ole kasvanut tai on kasvanut vain hitaasti. Samantyyppinen ongelma on toki kohdannut monia muitakin liberaaleja demokratioita. Ne valtiot, jotka ovat yhdistäneet kapitalismin ja autoritarismin ovat usein onnistuneet kasvutavoitteissaan paremmin. Mitä siitä, jos kansalaisvapauksista on jouduttu tinkimään!

Meillä on erittäin vahva kannatus pohjoismaiselle yhteiskuntamallille, jota pidämme järjestelmien välisen kilpailun menestyjänä ja pidemmän päälle myös voittajana. Siksi yhteiskunnan sisäinen resurssien jako on suuren kiinnostuksen kohteena. Haluamme kaikki menestyksen jatkuvan. Keskityn seuraavassa keskeisiin politiikan menestystekijöihin ja kipukohtiin juuri nyt.

Kakunjako-ongelmat ovat suurena kiistakapulana työntekijöiden ja työantajien välillä. Koko työmarkkina on pirstoutuneempi kuin aiemmin. Kolmikannan konsensuksesta ei puhu oikeastaan kukaan muutoin kuin muistelumielessä. Samalla vastakkainasettelu ei ole hellittänyt, pikemminkin päinvastoin. Revanssihenkeä on puolin jos toisin.

Porvarihallituksen aikana yritettiin suurta läpimurtoa työmarkkinoiden ”vapauttamiseksi”, mutta samalla luotiin paljon katkeruuden aiheita. Mitään suurta läpimurtoa työmarkkinoilla ei tapahtunut, pikemminkin kannat lukkiutuivat ja nyt umpisolmua yritetään avata vetämällä samaa nuoraa eri suuntiin.

Poliittisen kakun uudelleenjako on yhtälailla meneillään. Vanha puolueiden kannatusjako on pistetty uusiksi. Politiikan markkinoille on tullut populismiaalto, joka ei olekaan odotusten vastaisesti tyyntynyt vaan saanut – monessa eri vaiheessa – lisää voimaa. Populismista on osittain tullut valtavirtaa. Tämä kertoo ihmisten turhautumisesta: ollaan tyytymättömiä talouden ja politiikan tilaan. Suomessa on kuitenkin samaan aikaan pidetty kiinni liberaalidemokratian periaatteista – joita itsekin vahvasti kannatan – vaikka eri suuntiin tempoilevat voimat ovat synnyttäneet korostunutta poliittista vastakkainasettelua.

Vanhat valtapuolueet kipuilevat kasvavilta näyttävien ongelmien kanssa. Keskusta, kokoomus ja sdp ovat kaikki samantyyppisten haasteiden edessä. Keskustan ongelmat ovat tavallaan symboli kaikelle tapahtuneelle. Pitäisi olla samaan aikaan yleispuolue ja identiteettipuolue, mutta identiteetitkin ovat pirstoutuneet. Puheenjohtaja Kulmunin lipsahdus Helsingin Sanomien haastattelussa kertoo paljon epätoivosta: ”Voi olla, ettei keskusta nouse”. Keskusta kipuilee unohtamansa alkiolaisuuden ja ”yritys-Suomen” välissä ja koettaa löytää pelastusta aluepolitiikasta. Juha Sipilä vei puolueen harppauksella kohti kokoomuslaista liberaalia oikeistolaisuutta. Tällä ei tavoitettu enää vanhoja peruskannattajia, jotka ryhtyivät kannattamaan perussuomalaisia. Yritys-Suomessa on ahdasta, koska se on jo useiden puolueiden (kokoomus, persut, RKP, kristillisdemokraatit) reviiriä.

On sääli jos kokonaisvaltainen yleispolitiikka kärsii tappioita identiteettipolitiikan vyöryssä. Ihan viimeisin kannatusmittaus Ylellä antaa tosin toivoa, että yleispuolueet voisivat nousta. Vahvistukseksi tarvitaan useampia kannatusmittauksia.

Jussi Halla-aho on oikeassa siinä, että keskustan läänitys pohjoisessa ja maaseudulla yleensä on muuttunut niin itsestään selväksi, että kannattajat ovat ryhtyneet pohtimaan, mikä on puolueen ”sisältö”. Onko se vain kuoret? Onko keskustalaisuutta ollut tapa äänestää vain vanhasta muistista? Samaan aikaan identiteettipolitiikan kautta politiikkaa lähestyvä perussuomalaiset on itse asiassa lähestynyt yleispolitiikkaa!

Perussuomalaiset porskuttaa aallonharjalla. Puolue on löytänyt eri identiteettielementtien yhdistelmän, jota ei ole tarvinnut hetkeen testata hallituksessa ololla eikä edes yhteisellä oppositiopolitiikalla. Sillä, että persujen politiikan ainekset eivät ole keskenään yhteensopivia, ei tässä vaiheessa ole väliä. Yleispolitiikka on alamaissa, se on ”liian yleistä” ja vaikeasti hahmotettavaa. Identiteettipolitikka on päässyt saneleman pelin luonteen, sääntöjä ei oikein kukaan.

On havaittavissa ilmiö, jossa yksilöt nousevat esille ja puoluerakenteet haurastuvat, jos eivät peräti murene. Kannatuksen kohdetta voidaan vaihtaa lennosta. Kun trendi (tässä tapauksessa yksilöllisyys) on päällä ei trendin vauhtia pitäisi voimistaa, on vanha sanontani.

Populismissa kansallismielisyys ja globalisaatio ovat törmänneet yhteen ja törmäysvoimat ovat suuret. Jokainen puolue joutuu ottamaan kantaa näihin asioihin. Media ja poliitikot yhdessä tekevät kaikkensa rakentaakseen vastakkainasetteluja. Puoluekenttää jaetaan jo kovaa vauhtia vihreiden ja perussuomalaisten välillä. Saumakohdissa käytetään aseina identiteettipolitiikan eri aspekteja.

Kokoomuksen Verkkouutisissa viitataan (1.1.2020) edellä esitetyn ”kaksikärkisen” vastakkainasettelun (perussuomalaiset-vihreät) sijasta kolmikärkeen (perustuu koordinaatiston pystyakselilla ns. GAL-TAN arvopohjaiseen ulottuvuuteen ja vaaka-akselilla perinteiseen vasemmisto-oikeistoulottuvuuteen), jossa kärjet muodostuvat vihreistä, kokoomuksesta ja perussuomalaisista tai laajemmin ajateltuna punavihreästä suuntauksesta, nationalistisesta suuntauksesta ja porvarillisesta suuntauksesta. Tätä voisi sanoa kokoomuslaiseksi näkemykseksi puoluekartasta. Tämä laatijoidensa mielestä selittää, miksi kokoomus on selvinnyt parhaiten ns. vanhoista puolueista. Syntynyt kolmikärki vaikuttaa hieman tehdyltä, koska esimerkiksi vihreät ei ole edennyt sillä tavoin vahvasti kuin teoreettisesti on laskettu. Kokoomuksen ”kärkeä” voidaan perustella lähinnä torjuntavoitolla. Sillä poliittisen kentän johtava asema maltillisessa oikeistossa, jonka se on jotenkuten säilyttänyt.

:::::::::::::::::

”Sardiinit ja silakat” edustavat nykyajan puoluepolitiikasta vapaan (?) populismin vastaisen suunnan eturintamaa. Aika näyttää, kuinka liikkeet menestyvät. Niissä on mukana populismin vastaisuutta, nykypolitiikan vastaisuutta ja koko nykymenon kyseenalaiseksi asettavan antiteesin piirteitä.

Suuressa kuvassa näen vastakkainasettelua porvariston hegemonian ja vasemmistolaisen kulttuurivoittoisen hegemonian välillä. Lehdistön päätoimittajien ideologiset kannat ovat kansalaisten poliittisiin kantoihin nähden vahvasti vinot porvariston suuntaan. Vasemmistolla on jonkinasteinen hegemonia vain kulttuuripolitiikassa. Tähän iski kaikella voimalla aikanaan Timo Soini suurennellessaan kulttuurivasemmiston (kulttuurimarxilaiset!) vaikutusvaltaa. Ongelma oli se, että perussuomalaisilla ei ollut eikä ole vieläkään minkäänlaista (median) vastavoimaa kulttuurin saralla hegemoniataistelussa. Käsittääkseni Jussi Halla-aho operoi samoilla linjoilla kuin Soini.

Halla-aho pyrkii Soinia analyyttisemmäksi vaihtoehdoksi ja on siinä osin onnistunut. Perussuomalaiset on pystynyt rikkomaan tai pehmentämään yrittäjien ja työväenluokan vastakkainasettelua. Puolue operoi ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun, ”suomalaisen” elämäntavan, kansallismielisyyden, maahanmuuton vastaisuuden, selkeiden sukupuolierojen, anti-liberalismin ja yksinkertaistettujen maailmankatsomusten teemoilla. Kannatusta löytyy ihmisiltä, jotka eivät halua sijoittaa itseään enää vanhaan puoluerakenteeseen. Tässä ajattelussa on paljon populistista politiikkaan kyllästymistä ilman sen kummempia älyllisiä pohdiskeluja.

Veikko Vennamon slogan ”unohdetun kansan puolesta” elää ja voi hyvin. Se on vain siirretty tietoverkkojen uusaluepolitiikan ja polarisaation maailmaan. Perussuomalaisia voisi sanoa häviäjien puolueeksi, mutta siitä sen irrottaa taistelutahto, joka suunataan kuviteltuja ja todellisia eliittejä vastaan.

Perussuomalaiset pyrkivät jonkinlaiseen vaa´ankieliasemaan tai sitten kokonaan ulkopuoliseksi tahoksi arvojen ja ideologioiden taistossa. Seepra ei kuitenkaan pääse eroon raidoistaan. Jos perussuomalaiset pääsevät hallitukseen, alkaa ideologinen karva paljastua ja kannatuspohja – jos ei murentua – niin ainakin ohentua.

Vanhentunutta ideologista ajattelua? Ei suinkaan! Vanha ideologinen asetelma vain on sekoittunut identiteettipolitiikkaan ja arvoasetelmiin (arvoliberalismi/arvokonservatismi) vaikeasti eriteltävällä tavalla.

Kysymys kulminoituu yhteen keskeiseen teemaan: mikä on perussuomalaisten ohjelma, kun hallitusneuvotteluissa pitää kertoa ristiriitaisten tavoitteiden keskellä poliittisesta linjasta?

Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa vasemmiston ja/tai liberalismin vastaisku on käynnistynyt. Kysymys on siitä, mihin niiden voimavarat riittävät. Kapitalismia haastetaan tänä päivänä kovemmin kuin pitkään aikaan. Luultavasti tuloksena on jonkinlainen kompromissi jyrkimpien ideologisten suuntauksien välillä, joka ei sitten tyydytä ketään.

Vasemmistolla on noin 40 prosentin kannatus, kun puolueiden kannatus jaetaan ideologiasegmentteihin. Kysymys on siitä, että liberaalivasemmisto on itsekin – porvarillisen mediahegemonian luoman kuvan avulla – alkanut uskoa olevansa alakynnessä. Juuri tätä kuvaa vastaan nyt vallassa oleva hallitus haparoiden taistelee.

Vaikuttaa siltä, että vasemmisto 40 prosentin kansalaiskannatuksella on porvariston panttivankina esimerkiksi hallitustyöskentelyssä. Porvaristo luo vasemmistolle toimintarajat. Niitä ei saa ylittää. Sen huomasi Antti Rinne dramaattisella tavalla. Rinteellä omat virheet ja impulsiivisuus sekoittuivat vastahyökkäykseen porvariston hegemoniaa vastaan. Rinne hävisi tämän epätasaisen taistelun.

Historioitsija Oula Silvennoinen on tunnettu äärioikeistotutkija, joka näkee nykyajassa merkkejä äärioikeiston noususta (Yle 1.1.2020) valkoisen Suomen muistopäivineen. En edellä tarkoita ”porvarillisesta hegemoniasta” kirjoittaessani samaa, mutta tiettyä sukulaisuutta voidaan näiden teemojen välillä nähdä.

:::::::::::::::::::::::::

Valtaanpääsy nykyisessä nettimielipideympäristössä on haastavaa, vielä vaikeampaa on vallassa pysyminen. Hallitukset Suomessa ovat kuin ihmeen kaupalla pysyneet koossa siinä mielessä, että ennenaikaisiin vaaleihin ei ole tarvinnut turvautua viime vuosikymmeninä. Liioin ei ole tarvinnut puuttua hallitusohjelman perusteisiin, vain yksittäiset ministerit tai puolueet ovat saattaneet vaihtua.

Tuntuu siltä, että hallituksen kaatamisesta on tullut itseisarvo, ei niinkään Suomen suunnan määrittämisestä tai ohjelmapohjaisesta kritiikistä. Puolueiden välinen kilpailu hallituksen sisällä on vienyt aivan liian suuren sijan yhteistoiminnan kehittämiseltä. Kun hallituspuolue puhuu tavoitteistaan, se puhuu ensi sijassa omista tavoitteistaan, ei hallituksen tavoitteista. Suuri osa tästä kehityksestä liittyy tietysti puolueiden ahdinkoon. Jotenkin sen on saatava purkautua.

Takavuosina meillä oltiin huolestuneita siitä, että liiallinen konsensus tekee puolueista samanlaisia, hampaattomia. Nyt pelätään liiallista vastakkainasettelua. Aika aikaansa kutakin.

Lopuksi kannattaa lainata presidentti Niinistöä, joka uudenvuoden puheessaan totesi, ettei vihaa, eripuraa ja tahallaan väärinymmärtämistä pidä päästää vallitsevaksi yhteiskunnalliseksi tilaksi. Poliitikoilla on tässä esimerkin näyttämisen paikka. Ymmärrän niin, että presidentti kiinnittäessään huomiota hallituksen kollegiaaliseen yhteistyökykyyn ja sen työrauhaan viittasi samaan ajatukseen, josta edellä kirjoitin. Yhteisen tavoitteen saavuttamista eivät edesauta puheet, joissa lähdetään oman puolueen tavoitteista koko hallituksen yhteinen pyrkimys unohtaen.

Brexit paljasti järjestelmän valuvian

Yle TV1:ssä esitettiin 7.1.2020 tuore (2019) englantilainen TV-elokuva ”Brexit – temppu ja miten se tehtiin” (”Brexit - The Uncivil War”). Elokuva kertoo jännittävästi tapahtumasarjan, miten kansanäänestyskampanja johti brexitiä kannattaneiden voittoon kansanäänestyksessä vuonna 2016.

Draamaelokuvassa esiintyvät oikeita henkilöitä näyttelevät etevät näyttelijät ja aina välillä elokuvan kulkuun on sijoitettu todellisia välähdyksiä eletystä elämästä ja henkilöistä. Mukana ovat Boris Johnson, David Cameron, Nigel Farage…….. On vaikeaa sanoa, kuinka aidosti tai totuudenmukaisesti draamaelokuva suoriutuu tehtävästä, mutta uskottavan tuntuinen se on meikäläisen näkökulmasta. Elokuva perustuu mukana olleiden haastatteluihin, mutta osa dialogista ja hahmoista on sepitetty dramatisoinnin vuoksi.

Vaalikampanjan hektinen kiihkeys, nopea supliikki ja sinkoilevat dialogit täyttävät elokuvan.

Kiihkeän, nopeatempoisen kansanäänestyskuvauksen pääosassa on entinen virkamies, Dominic Cummings (elokuvassa Benedict Cumberbatch), joka värvättiin vetämään EU:sta irrottautumista kannattavaa Vote Leave -kampanjaa. Hänet kuvataan ärsyttäväksi, ylemmyydentuntoiseksi tehopakkaukseksi, joka kohtelee kaltoin sekä omia että vastustajia päästäkseen päämääräänsä. Elokuva on ehkä parhaimmillaan kuvatessaan Cummingsin innostunutta mutta turhautunutta olemusta toisaalta päämäärätietoisena vaalitaistelun voittoon pyrkivänä organisaattorina ja toisaalta valheellisen kamppailun läpi näkevänä huonolla omallatunnolla varustettuna ”tahattomana uhrina”. Onko siis ulkoinen voitto kaiken kruunaava tavoite, jos saa samalla sielulleen trauman?

”Pääosissa” ovat myös sosiaalinen media ja IT-alan yritys Aggregate IQ, joka tarjosi eroa EU:sta vaativien kampanjan alustan eli tilastollisen analyysin algoritmeineen. Aggregate IQ:n näkökulmasta äänestyksessä oli kysymys kohdennetusta poliittisesta kampanjasta algoritmien avulla: ”raha on tärkeä, mutta tieto on valtaa”. Algoritmit oppivat ihmisten käyttäytymisestä ja tunteista. Kysymys oli elokuvan sanoin ”poliittisen järjestelmän hakkeroinnista”. Demokratiasta tehtiin koekaniini. Aggregate IQ:n menetelmien rinnalla massavaikuttaminen edusti mennyttä aikaa.

Leave EU -puolue leimautui Cummingsin kautta EU:n kannattajien mielissä nettipuolueeksi: ”emme anna nörttien pilata kaikkea!”, toteavat vastapuolen kellokkaat elokuvassa.

Vaalikampanjan ja nettikampanjan henkilökohtainen räätälöinti ei sinänsä ollut uutta, jo Barack Obama käytti sitä hyväkseen aikoinaan. Nyt erittely vietiin pidemmälle: käytettiin hyväksi ihmisten politiikan vastaisuutta. EU:n vastustajat tavoittelivat ihmisiä, jotka eivät olleet äänestäneet aiemmin, tai joita markkinointi ei ennen ollut tavoittanut. Erityisenä kohderyhmänä olivat politiikkaan pettyneet pienituloiset, joille kerrottiin, mitä ”he halusivat kuulla”: EU vie työpaikat, sallii esteettömän laajamittaisen maahanmuuton jne.

Kyllä Dominic Cummingskin käytti perinteisiä menetelmiä. Elokuvassa on kohtaus, jossa Cummings joukkoineen koputtaa satunnaisesti valitun pariskunnan ovea. Haparoivan alun jälkeen Cummings huomaa, että kysymys kampanjassa on isäntäpariskunnan jo valmiiksi EU-epäluuloisten tunteiden vahvistamisesta, mitään uutta ei tarvittu.

Kun koko kampanja viedään tarpeeksi räätälöidylle tasolle, se ei enää ole kenenkään hallussa, joka sekin sotii perinteistä kampanjaa vastaan tarkoin määräytyvine kohderyhmineen. Kuka tahansa – yksilökohtaisesti – käyttäytyy tai muuttaa käytöstään halujensa mukaan. Perinteet eivät velvoita.

Koko kansanäänestysnäytelmä kuvataan kahden toisiaan vastaan taistelevan ”joukkueen” kamppailuna Englannin kohtalosta. Samalla analysoidaan kahden erilaisen vaalikamppailun vastakkaista lähestymistapaa äänestykseen, joista toinen perustuu vanhaan isoja kohderyhmiä (suhde maahanmuuttajiin, suhde työttömiin jne.) lähestyvään vaalitaistelustrategiaan ja toinen moderniin henkilökohtaisesti räätälöityyn lähestymistapaan perustuvaan strategiaan. Kumpi on siis tehokkaampi, vanha ”torilla tavataan” -menettely vai sosiaalista mediaa hyväksikäyttävä järjestelmä? Vai onko paras jokin välimuoto vai eri keinojen yhdistelmä?

Cummingsin tavoitteena oli mahdollisimman yksinkertainen viesti: Euroopasta tehtiin symboli kaikelle pahalle. Viestin pitäisi perustua tunteelle ei järjelle. Tarvittiin myös iskulause, joksi valikoitui ”Take Control” tai ”Vote Leave – Take Control (back)”. Viesti oli selvä: on säilytettävä määräysvalta omissa käsissä sanomalla EU:lle ”EI”.

EU:ta vastustavien käyttöönottaman punaisen vaalibussin kylkeen oli kirjoitettu teksti: ”We send the EU £350 million a week” – täysin paikkansa pitämätön propagandistinen väite, joka oli erityisesti Boris Johnsonin vaalitäky. Propaganda vietti riemujuhliaan kansanäänestysilmapiirissä. Elokuvassa on mainio kohtaus, kun Johnson noustessaan kiireissään bussiin joutuu vastaamaan innokkaan kannattajansa tuosta vaan omaksumaan sloganiin: ”70 miljoonaa turkkilaista tulee Britanniaan”. Johnson nikottelee häveliäästi: ”taidetaan puhua Turkin väkiluvusta”, johon kannattaja: ”se oli lehdessä!”.

Pahimmillaan äänestäjät käyttäytyivät kuin meluavat apinat. Välittyy kuva demokratian alennustilasta. Joku toteaakin suorasukaisesti: ”tuollaisia meistä on tullut!”.

Elokuvan loppupuolella Dominic Cummings pannaan hiukan teennäisesti kohtaamaan EU:ta kannattavan tahon kellokas. Tarkoitus lienee ollut molempien turhautumisen kuvaaminen ennen lopullisen vaalituloksen selviämistä. Elokuva päättyykin frustroituneeseen järjestelmäkritiikkiin: miten tähän järjettömyyteen saatettiin päätyä?

::::::::::::::::::::

Cummingsin sisintä kalvaa painajainen. Miksi? Koska hän pelkää paljastaneensa järjestelmän sisäisen korjaamattoman valuvian. Päähenkilö jää kaipaamaan muutosta, joka olisi pitänyt tehdä paljon, paljon aikaisemmin. Mutta mikä tuo muutos olisi ollut?

Elokuvan lopputeksteissä herätetään kysymyksiä Cummingsin kampanjan laillisuudesta. Totta onkin, että ihmisten yksityisyyttä käytettiin häikäilemättä hyväksi. Jälkipesu jatkuu. Miten voittaja voitti? Noudatettiinko lakia? Cummings kuvataan poliittisen systeemin mullistajana. Muitakin on, esimerkiksi Donald Trump käytti hyväkseen kaikkia mahdollisia keinoja päästäkseen valtaan. Valtaanpääsystä on tullut itsetarkoitus ja siinä roikutaan viimeiseen saakka.

Elokuva on tarina onnistumisen ongelmasta. Kaiken jälkeen ilo EU:sta lähtöä kannattavien joukossa oli toki aito. Jotakin kuitenkin puuttui Cummingsin mielestä. Ilo voitosta kumisee tyhjyyttään. Kaikki on muuttunut taktiseksi peliksi keinoilla, jotka eivät kestä päivänvaloa. Perustuuko nykyaikainen demokratia osin valehteluun, hyväuskoisten ihmisten huijaamiseen?

Kaikkea ei ole läheskään nähty. Seuraavissa vaaleissa virtuaalivaikuttaminen voi olla puolisalaisena aseena mukana.

”Brexit – The Uncivil War” (”Töykeä sota”) on nopeatempoinen kuvaus vuosia piinanneesta ”siviilien sisällissodasta”. Haavojen umpeutumiseen kuluvaa aikaa on vaikeaa arvioida. Elokuvan tarkoitus lienee saada ihmiset ajattelemaan, miten pitkälle rauhanomaisissa olosuhteissa sisäiset kiistat voidaan viedä.

Mauno Koivisto yhdeksänkymmentäluvun turbulenssissa

Jari Tervon Koivisto-sarjan 7. ja 8. osassa perehdytään presidentin toiseen virkakauteen sekä aikaan sen jälkeen. Jälkikäteen mennyttä arvioitaessa tapahtumien vyöry on melkoinen. Ei ihme, että Koivisto joutui melkoiseen turbulenssiin.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa Neuvostoliiton hajoaminen ml. Baltian maiden itsenäistyminen olivat syvästi Suomea koskettavia asioita. Myös suurvaltasuhteissa tapahtui isoja siirtoja. Koivisto liittyi kaikkiin keskeisiin muutoksiin, koska Helsingin asema idän ja lännen välisenä etappina korostui. On vaikea sanoa, miten syvällinen Koiviston vaikutus käytännössä oli, mutta joka tapauksessa Koivisto tarjosi valtavan tietomääränsä kansainvälisen yhteisön käyttöön.

Itse akuuteissa (Baltia, Neuvostoliitto, Kiina, suurvaltasuhteet) ongelmissa Koivisto oli varovainen ehkä juuri sekä sodan- että rauhanaikaisen kokemuksensa takia. Jälkikäteen arvioiden rohkeammin ja ripeämminkin olisi voinut toimia.

Tämän kaiken keskelle syntyi kotimainen lama – pahin sitten 1930-luvun – ja talousmiehenä Koivistolta odotettiin lääkkeitä talouden sairauteen. Presidentin tehtäviin ei sinänsä kuulu talouspolitiikan johtaminen, mutta joka tapauksessa Koivistolta odotettiin enemmän. Dokumentissa Juhana Vartiainen vapauttaa Koiviston laman ja pankkikriisin suurimmasta vastuusta ja Erkki Liikanen painottaa eduskunnan roolia pankkikriisissä, kun se ei huolehtinut pääomavaatimusten nostamisesta. Silti kansalaisten mielissä Koivistolta odotettiin vaikuttavampaa roolia ja seurauksena Koiviston gallup-suosio laski voimakkaasti.

::::::::::::::::::

Vanha vaiva, sanomisten epäselvyys nousi jälleen valokeilaan. Tietynlainen jämäkkyys vaikeina aikoina oli tilauksessa, mutta sitä ei saatu. Ääneen lausutut pohdinnat olivat kyllä mietittyjä, mutta niin vaikeaselkoisia tai ohi maalin meneviä, että presidentin johtajuus kärsi.

Minusta näytti, että älyllisissä pohdinnoissaan Koivisto ei ottanut riittävästi huomioon, miltä lausutut sanat vaikuttivat ulospäin. Hän halusi olla ensisijaisesti rehellinen itselleen muodostaessaan kantojaan. Poliittisen hygienian hän siirsi syrjään. Baltian tapahtumiin hän otti kantaa ulkopuolisena tarkkailijana, eikä ottanut riittävästi huomioon kansalaisten tuntoja. Koivisto ehkä ensisijaisesti ajatteli Venäjän reaktioita eikä niinkään hädässä olevia eteläisiä naapureita. Jälleen nousee esille ajatus valtiomiehestä, joka pyrkii korkealta helikopteriperspektiivistä havainnoimaan tapahtumia kokonaisvaltaisesti: maiseman yksityiskohdat häipyvät usvaan. Kimmo Rentola tuo esille George Bush vanhemman varoitukset, ettei Venäjää kannata ärsyttää. Jää pohdittavaksi, mikä vaikutus tällaisilla mielipiteillä oli Koivistoon. Pahimpana vaihtoehtona pidettiin, että vanhoilliset voimat pääsevät valtaan ja tuhoavat uudistuspolitiikan hauraat saavutukset.

Huomiotta on jäänyt Suomen Virolle antama ”kulttuuriavustus”, jonka antamista Koivisto tuki ja jonka tärkeyttä dokumentissa korostetaan. Tämä on huonosti tunnettu asia.

::::::::::::::::::

Uusi pääministeri Esko Aho aiheuttaa ristiriitaisia tunteita Koivistossa. Hapuilevan alun jälkeen yhteistyö kuitenkin alkoi sujua. Sitä ennen Baltian maiden tunnustamisessa presidentillä ja pääministerillä oli eri linja. Pääministeri halusi toimia ripeästi, kun Koivisto taas toimi varovasti.

Koivisto panosti Gorbatsovin kykyyn uudistaa Venäjä. Siinä hän koki takaiskun, kun Gorbatsov työnnettiin syrjään Boris Jeltsinin tieltä. Venäjän vallanvaihtoon osin liittyen YYA-sopimuksesta irtautumisen presidentti pitää omissa käsissään ja hoiti sen varsin kivuttomasti.

Euroopan unioni oli seuraava vaikea pähkinä. Ratkaisu ei ollut helppo Koivistolle, mutta ei se ollut sitä tavalliselle kansalaisellekaan. Jäsenyyden vastustajien määrä oli kannatusmittauksissa aika ajoin korkeampi kuin kannattajien määrä. Koivisto ei ottanut ratkaisijan roolia hankkeessa. Empimisen jälkeen Koivisto näytti vihreää valoa isolle harppaukselle. Jäsenyyshakemus hyväksyttiin 1.3.1994 Brysselissä.

Presidentinvaalien lähestyessä vanha vainolainen Paavo Väyrynen nosti jälleen päätään ja yritti saada aikaan hallituskriisin. Koivisto ja Aho kuitenkin yhdessä operoivat kriisin pois päiväjärjestyksestä. Väyrynen näyttää kerta toisensa jälkeen päätyvän historian nurjalle puolelle.

::::::::::::::::::::

Koiviston siirtyessä eläkkeelle Suomella oli pitkästä aikaa elossa oleva entinen presidentti. Presidenttinä Koivisto oli tehnyt tyylistään ja tavasta hoitaa asioita ”tavaramerkin”, kuten Esko Aho ilmaisi asian dokumentissa. Löysäilyyn hän ei väistynyt eläkkeelläkään. Kaikesta päätellen Koivisto nautti uudesta vapaa-ajastaan.

Koivisto oli aktiivinen eläkeläinen ottaen kantaa yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Myös kirjoitusharrastus elpyi: muistelmat ja muita kirjoja ilmestyi ripeään tahtiin. Koivisto selväsi pyrki muistelmissaan – tyylilleen uskollisena - eksaktiuteen sekä sisällön että kieliasun osalta.

Koivisto oli tilanteessa, jossa hän pitkään sai lukea muiden käsityksiä itsestään ja presidenttikaudestaan. Kaikki se, mitä saatiin lukea ei ollut mieltä ylentävää. Panin itse merkille, miten esimerkiksi Juhani Suomi otti tehtäväkseen pesäeron rakentamisen Kekkosen ja Koiviston välille Kekkosen hyväksi. Kirjojen kuvitusta myöten annettiin ymmärtää, että presidenttien välillä oli eroa työn laadussa. Tarkoitushakuinen kompromettointi tuntui epäreilulta. Se on todettava, että mitä kauemmas taakse presidenttikaudet ovat jääneet, sitä myönteisemmäksi kuva Koivistosta on muotoutunut kirjallisuudessa.

Dokumentissa tuodaan esille Kekkosen julkaistuissa päiväkirjoista antama vino kuva Koivistosta. Vielä ärsyttävämpää oli lukea päiväkirjoista venäläisten kanssa käydystä kaupankäynnistä koskien aluevaihtoja siihen liittyvine eduskunnan hajottamisineen. Koivistoa menettely ärsytti suunnattomasti.

Mielenkiintoinen on Koiviston tapa nauhoittaa käymiään keskusteluja, jotka hän teki keskustelukumppanin luvalla. Nauhoitukset eivät ole valtiomiesten tekeminä mitenkään poikkeuksellisia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen monet presidentit ovat nauhoittaneet vaihtelevin menetelmin keskustelujaan. Koiviston perustelu tälle oli, että Kekkonen ei juurikaan jättänyt materiaalia keskusteluistaan seuraajaansa varten muuten kuin editoiden. Koivisto joutui hapuilemaan osin tietämättömänä, mitä Kekkonen oli kaavaillut tai sopinut.

Dokumentissa on mielenkiitoinen ajankuva Englannista vuodelta 1950. Koivisto oli mansikanpoimimis/kielileirillä juuri tuolloin briteissä. Matka avasi silmiä ja vapautti tulevan presidentin aikaan liittyvästä synkkyydestä: tällaistakin voi olla! Kansainvälisyys oli myöhemminkin ulkoisesti jähmeälle Koivistolle tärkeä asia.

Oli toinenkin vapauttava kokemus. Käsitän niin, että lähinnä isän ahdistavan jyrkästä uskonnollisuudesta vapautuminen oli hänelle henkisesti avartava kokemus. Hän tuntui löytävän tasapainon Jumalansa kanssa.

Koivistolla oli loppumaton tiedonjano. Lukemista hän harjoitti koko elämänsä ajan. Hän oli kielitaitoinen mies, joka hallitsi esimerkiksi ruotsin kielen vivahteet.

Mauno Koivisto oli arvoituksellinen, oraakkelimainen realisti, joka tavoitteli vahvaa faktapohjaa tekemisilleen. Kun Pirkko Työläjärveltä kysyttiin dokumentissa, miten Koiviston kaltainen ihminen pärjäisi tämän päivän mediaympäristössä, hän vastasi, että Koivistolle kynnyskysymys olisi, että mielipide ei ole sama kuin tieto. Ymmärrän niin, että hänellä ei ollut ”musta tuntuu” -totuutta, hänen kriteerinsä totuudelle olivat paljon vaativammat. Tämän päivän pursuava mielipideympäristö olisi ollut Koivistolle vieras.

Realistille haaveilijat eivät olleet ohjenuorana, paitsi ehkä yhden kerran. Koivisto myönsi, että Viron itsenäisyyden puolesta taistelleet haaveilijat olivat oikeassa, ei hän.

Kun Koivisto puolusti demokratiaa ja pohjoismaista sivistysyhteiskuntaa Turun satamassa 1940-luvun lopulla, hän osoitti samalla, että minkäänlainen kansalliskiihko mistään suunnasta ei ollut hänen mieleensä.

Jari Tervo summaa Koiviston sanomalla, että hän oli ”väärinymmärretyin optimisti”, mitä hän tuntee. Koivisto ajatteli oletuksena, että käy hyvin, jos ei ollut näkyvyyttä tulevaisuuteen.

Hän ei todellakaan antanut yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin.

::::::::::::::::::::::

Yle TV1:n tuotantoa oleva Tommi Pietiläisen (ohjaus), Marjo Vilkon (käsikirjoitus) ja Jari Tervon (toimitus, juonto) kahdeksanosainen Mauno Koivistoa käsittelevä dokumenttisarja on perusteellinen historiadokumentti Mauno Koiviston elämästä. Näkemyksen oikeellisuudesta voidaan tietenkin kiistellä, mutta mihinkään dramaattiseen kritiikkiin en näe aihetta. Sarjassa on vahva faktapohja. Edustavan aikalaisjoukon muistikuvat on taltioitu vielä, kun suurin osa kokijoista on niistä kertomassa.

Tervon näkemys on kohdetta ymmärtävä, mutta samalla erittelevä ja kohtuullisessa määrin kriittinen. Monet yhtyvät Seppo Kääriäisen sanoihin, että Koiviston ajatuksista ”ei oikein koskaan päästä selville ja perille, mutta onko tarpeen päästäkään”.

PS

Sarjan päättymisen jälkeen Helsingin Sanomat nosti julkisuuteen räväkällä otsakkeella (5.1.2020: ”Betonilähiöiden isä Mauno Koivisto”) Mauno Koiviston roolin betonilähiöiden yhtenä isistä STS:n toimitusjohtajana. Tervo sivuutti tämän tärkeän yhteiskunnallisen näkökulman sarjassaan.

Sana betonilähiö tuo mieleen epäviihtyisän asumisen, mutta paljon oleellisempi asia oli Helsinkiin muuttaneiden valtavan asuntotarpeen tyydyttäminen 1960- ja 1970-luvulla. Tuossa vaiheessa omalla asuntotuotannolla kilpailtiin Ruotsiin muuton kanssa. Tervo painotti muita politiikan lajeja enemmän (kuin asuntopolitiikkaa) ja toki painotus sallittakoon. Oli hyvä, että Hesari nosti esille Koiviston roolin asuntotuotannossa.

Tapahtui niinä vuosina, kun Mauno Koivisto oli ensimmäistä kauttaan presidenttinä

Jari Tervon Koivisto-dokumenttisarjan kuudennessa osassa perehdytään Koiviston ensimmäisen presidenttikauden tapahtumiin. Koiviston toimintatavat poikkesivat edeltäjänsä vastaavista. Suomi sai kotikutoiset kuninkaalliset, kun tytär Assi sai näkyvän roolin muun muassa valtiovierailujen yhteydessä. Uudella presidentillä ei ollut ”hovia”, mutta läheisiä ja uskollisia avustajia oli toki muutamia. Koivistot asuivat presidentinlinnassa Urho Kekkosen jäädessä Tamminiemeen.

Paavo Väyrynen sai huomata jäävänsä sivuun ulkoministerin tehtävistä. Koivisto nimitti tehtävään Per Stenbäckin.

Koiviston suosio oli ennenkuulumattoman korkealla tasolla vaalien aikaan. Se säilyi korkeuksissa koko ensimmäisen presidenttivuoden. Koivisto halusi säilyttää puolustusvoiminen ylipäällikön tehtävät itsellään myös sodan oloissa. Ulkopolitiikan muutoksia pelkääville Koivisto tuotti helpotuksen. Molemmat naapurit olivat vanhan kaavan mukaisilla paikoilla: hyvät suhteet naapureihin säilytetään. Paasikiven ja Kekkosen linja sekä YYA-sopimus olivat tutuissa yhteyksissä mukana. Joillekin - varsinkin Ruotsissa - oikeastaan minkään muuttumattomuus ulkopolitiikassa tuotti pettymyksen. Oli toivottu ”vapautumista” erityisesti itään päin. Dokumentissa Per Stenbäck tuo esille, että Koivisto ja Olof Palme eivät olleet tyylillisesti ja toimintavoiltaan samoilla linjoilla: Palme oli huomattavan aktiivinen kansainvälisesti ja herätti ristiriitaisia tunteita. Häneen verrattuna Koivisto veti tietoisesti matalaa profiilia.

Venäläisille Koivisto puhui venäjää ja ruotsalaisille huomattavan ilmaisurikasta ruotsia. Suhteiden luomista itään vaikeutti Neuvostoliiton johdon vaihtuminen kaksi kertaa heti presidenttikauden alussa. Samaan aikaan jännittynyt sotilaallinen tilanne Euroopassa loi varjon presidenttiyden ylle ja aiheutti paljon pohdintaa Koivistolle.

Läheinen suhde Koivistolle syntyi George Bush vanhemman kanssa. Ilmeisesti Bushia viehätti kuulla pohdiskelijapresidentin mietteitä Neuvostoliitosta, joskaan keskinäisen suhteen merkitystä ei kannata liioitella.

Kotimainen media odotti aiempaa vapautuneempaa ilmapiiriä uuden presidentin astuessa virkaan, mutta pettyi, kun Koivisto ilmoitti, ettei yhteydenpito jatku vaan pikemminkin harvenee lupaavan alun jälkeen. Jatkossakin Koiviston ja median suhteet olivat rosoiset ja kulmikkaat: presidentti vaati, että vain hän itse saa kommentoida omia puheitaan. Koivistolla oli selvästi vaikeuksia sopeutua lausuntoja kärkkäästi vaativaan lehdistöön. Ajat olivat muuttuneet. Media tuntui ikään kuin kiusankappaleelta tullessaan tunkeilevasti iholle. Tavallisten kansalaisten parissa presidentillä meni paremmin. Asia on nähtävä toisaalta myös niin, että Kekkosen aikaan verrattuna suorasukaisempi arvostelu oli sallittu: Suomi siirtyi pikku hiljaa länsimaisiin käytäntöihin.

Koiviston aikana ei – kuten Tervo sen sanoo – johtajatasolla kännätty. Sikäli kanssakäyminen muuttui terveemmälle pohjalle. Hän puuttui Ahti Karjalaisen humalahakuiseen työssäryyppäämiseen ja vapautti Karjalaisen lopulta tehtävistään Suomen pankin johdosta.

:::::::::::::::::::

Neuvostoliiton avautuminen osui 1980-luvun jälkipuoliskolle. Syyskuussa 1985 Koivisto tapasi Gorbatsovin. Kimmo Rentolan mukaan Koiviston ja Gorbatsovin välille rakentui ystävällinen, mutta eriparinen suhde. Koivistolle Gorbatsov oli paljon tärkeämpi, kuin mitä hän itse merkitsi Gorbatsoville. Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet olivat normalisoituneet ja ajantasaistuneet! Vanhanaikainen ”henkilösuhde” ei ollut relevanttia.

Huhtikuussa 1986 radioaktiivinen laskeuma paljasti Tsernobylin ydinonnettomuuden tapahtuneen. Kävi niin kuin usein on käynyt: ruotsalaiset panikoituivat ja syyttivät Koivistoa suomettumisesta, kun presidentti ei reagoinut oletettuun vaaraan ripeästi. Lopulta Koiviston varovaisuus lausunnoissa osui enemmän oikeaan kuin ruotsalaisten hätäily.

:::::::::::::::::::

Sitten dokumentissa tullaan kiisteltyyn salaiseen kassakaappisopimukseen (1986). Sen solmivat keskenään puolueidensa puheenjohtajat Paavo Väyrynen, Ilkka Suominen ja Christoffer Taxell. Tarkoitus oli varmistaa, että vuoden 1988 eduskuntavaalien jälkeen maahan varmistetaan porvarihallitus, jos vaalitulos sen oikeuttaa. Koivisto sai kuulla huhun sopimuksesta ja ryhtyi vastaoperaatioon, kuten hän oli tehnyt vuonna 1981. Koivisto ”aavistaa, että jotain on tekeillä”, kuten Tervo sen muotoilee. Tavoitteena oli pystyttää Paavo Väyrysen johdolla hallitus ja vahvistaa hänen asemiaan tulevissa presidentinvaalitaistoissa. Tätä salakähmäisyyttä Koivisto ei suostunut katselemaan sivusta.

Siinä mielessä vuosien 1981 ja 1987 tapaukset ovat samanlaiset, että molemmissa tapauksissa Väyrynen oli aktiivina järjestelijänä ja molemmissa tapauksissa hän on projisoinut syyllisyyden omista toimistaan sosiaalidemokraateille.

Ilkka Suominen muistuttaa, että kokoomus oli ollut 21 vuotta oppositiossa. Hänellä oli kova paine lunastaa odotukset ja päästä hallitukseen. Koko tuona oppositioaikana keskustapuolue käytti hallituksessa kokoomuksenkin mandaattia. Seppo Kääriäinen toteaa dokumentissa rehellisesti ja oivaltavasti ”poikien” aikeiden luonteen: ”Tässä on ratkaisu, herra presidentti: ottakaa tästä”. Ja Kääriäinen jatkaa: ”Koivisto tuli valmiiseen pöytään, jonka kattaminen kuului oikeastaan hänelle”.

Torpatessaan porvaripuolueiden salaa valmistellun pyrinnön Koivisto sai osakseen syytöksiä, että hän oli tuossa tilanteessa ”kekkosmaisimmillaan”. Paremmin asian sanoi Mikko Majander, joka totesi, että Koivisto oli tuossa tilanteessa ”koivistomaisimmillaan”. Hän ei suostunut sivustakatsojaksi, kun syntyneen vaalienjälkeisen valtatyhjiön täyttäjät olivat liikkeellä. Koiviston vastavetona oli kutsua Harri Holkeri muodostamaan hallitus, jonka sitten muodostivat sdp ja kokoomus ”asevelipohjalta”. Syntyi sinipunahallitus.

Paavo Väyrynen kärsi kirvelevän tappion, joka sai hänet pyytämään lääkäriltään lausunnon oman sielunelämänsä tilasta. Koivistolle tapaus merkitsi isoa harppausta kohti toista presidenttikautta.

Tervo summaa Koiviston ensimmäisen kauden keskeiset saavutukset: parlamentarismi vahvistui, hallituksista tuli kertaiskulla pitkäikäisempiä, median vapaus saada sanoa sanansa lisääntyi. Suomi länsimaistui. Haluaisin itse korostaa, että kun viime aikoina on puhuttu hallituskausien lyhentymisistä niin kyllä Koiviston pyrkimys koko kauden hallituksiin on toiminut hyvin. Ennenaikaisia vaaleja ei ole järjestetty eikä hallituksen runko ole kaatunut, vaikka yksittäinen ministeri tai jopa puolue on lähtenyt koalitiosta.

Mauno Koivisto valittiin presidentiksi toiselle kaudelle vuonna 1988.

PS

Paavo Väyrynen on ankarasti moittinut Tervon tapaa käsitellä ”kassakaappikriisiä”. Turhaan mielestäni.

Aivan kuten vuoden 1981 presidentin vaihdoksen osalta, hän nytkin haluaisi kirjoittaa historiaa uusiksi. Hän ilmoittaa joutuneensa pahan kerran pettymään katsellessaan Tervon dokumenttia: Tervo on Väyrysen mielestä sortunut historialliseen virheeseen antamalla väärän kuvan hallituksen muodostamisprosessista. Mielenkiintoista tässä on, että sopimuksen muut osapuolet (Taxell, Suominen) eivät dokumentissa haastateltuina lainkaan kiistä sopimuksen ja siihen liittyvien tapahtumien totuudellisuutta. Mitä on tapahtumien taustalla?

Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla keskustan ja sosiaalidemokraattien (ja varsinkin Sorsan ja Väyrysen) suhteet olivat pahasti tulehtuneet. Hallituks(i)en eväät oli ns. syöty. Tässä yhteydessä nostettiin vaihtoehtona esille mahdollisuus sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen yhteishallituksesta. Keskustan Väyrynen sanoo heränneensä tähän skenaarioon vuonna 1986. Tässä ei liene mitään erikoista: normaalia poliittista taistelua.

Sitten tullaan Väyrysen subjektiiviseen tulkintaan tapahtumista. Tarkoitus oli, että muodostetaan ”uusi kansanrintama”, jossa punamultaa täydennettäisiin kokoomuksella. Väyrynen hyvin tietää, että tämä oli pelkkä sumuverho: sosiaalidemokraatit eivät olisi suostunet porvaripuolueiden panttivangiksi. Niinpä oli ”varasuunnitelma”, jonka mukaan muodostettaisiin porvarihallitus (joka siis oli alkuperäinen tavoitekin!). Tämän varmistamiseksi (kokoomuksen mahdollisen lipsumisen johdosta!) nimet pistettiin paperiin ja paperi suljettiin kassakaappiin.

Väyrynen huonon omantunnon takia arkailee käyttää kassakaappisopimussanaa käyttäytyen ikään kuin poikanen, joka on jäänyt vilpistä kiinni. Hän toteaa viattomasti tuoreessa Tervon dokumentin synnyttämässä tiedotteessaan, että ”tulevaa hallitusyhteistyötä pohjustettiin keskustan, kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien keskusteluissa”. Vasta monta kappaletta myöhemmin hän uskaltautuu käyttämään kassakaappisanaa ja silloinkin lainausmerkkien sisällä ikään kuin antaen ymmärtää, että kysymys oli joidenkin toisten ihmisten keksimästä menettelytavasta. Väyrynen: ”Mauno Koivistolle `kassakaappisopimuksen´ kauhisteleminen on ollut väline, jolla hän on pyrkinyt peittelemään totuutta ja oikeuttamaan omaa toimintaansa”. Miksi siis alun perinkään annettiin valtti vastustajalle, kun tällainen asia ei pysy kuitenkaan salassa?

Väyrynen sekoittaa pakkaa hyppäämällä tiedotteessaan sosdemin Neuvostoliitto-yhteyksiin. Hän olisi reiluuden vuoksi voinut kertoa omista yhteyksistään Viktor Vladimiroviin, kun hän esitti tälle idänkauppaan liittyviä välipuheita edistääkseen Karjalaisen presidenttitietä 1980-luvun vaihteessa.

Väyrysen kirjoitukset kuulostavat samalta kuin 30 ja 40 vuotta sitten, huonon häviäjän selityksiltä.

Mauno Koivisto kasvaa korkoa Suomen pankissa

Jari Tervon Koivisto-sarjan osassa 4 tarkastellaan Mauno Koiviston valtiomiesuran vaiheita 1970-luvulla. Koivistosta tuli vuonna 1972 Suomen pankin pääjohtaja Kekkosen tahdosta. Tulevaisuuden urasuunnitelmia ajatellen asema oli hyvä, tästä tehtävästä on noustu tasavallan presidentiksi tähän mennessä kolme kertaa. Suomen pankissa kasvettiin korkoa….

Kekkonen vierasti Mauno Koivistoa. Mika Majanderin mukaan presidentillä ei ollut otetta Koivistoon: ”Kvasifilosofointia ja epäselvyyttä”, totesi Kekkonen.

Koivisto toteaa pankissa olevansa politiikan sivustaseuraaja. Toisaalta asema takaa itsenäisyyden myös Kekkoseen nähden. Koivistolla on vaikutusvaltaa uudessa tehtävässään. Hän on nuuka valtakunnantalouden tarkkailija ja lähettää viestejä myös omalle puolueelleen tuhlaavuudesta. Dokumenttiin haastatellun Juhana Vartiaisen mielestä Koivisto oli ”kovis”.

Kalevi Sorsa nousee 1970-luvulla valtakunnan merkittävimmäksi poliitikoksi ja Kekkosen luottohenkilöksi samoihin aikoihin, jolloin Kekkosen suhteet Karjalaiseen ja Virolaiseen viilenivät. Koivisto oli jo tuolloin potentiaalinen presidenttiehdokas. Hän seurasi millaisiin koettelemuksiin jouduttiin Kekkosen lähipiirissä, ja otti opikseen.

Koivisto ei ollut erämaavaeltaja eikä -hiihtäjä, hän pelasi lentopalloa Sikariportaassa. Hän päästeli suustaan aforismeja ”joita ei ollut tarkoitettukaan ymmärrettäväksi”, toteaa Antti Blåfield rohkeasti.

Kekkonen hajotti eduskunnan ja vapautti Kalevi Sorsan hallituksen (1972-1975) vuosikymmenen puolessa välissä, vaikka hallitus nautti eduskunnan luottamusta. Kekkonen ylitti perustuslailliset valtuutensa. Koivisto oli tätä menettelyä vastaan ja otti tästäkin opin tulevaisuuta varten. Suomalainen parlamentarismi oli tuolloin heikoimmillaan, kuten Tervokin toteaa.

Koivisto ja Sorsa olivat presidentin tehtävien kannatusmittauksissa usein vastatusten ja Koivisto oli gallupeissa huomattavasti edellä. Tämä tosiasia aiheutti kitkaa miesten välillä, joskus riitelyksi saakka, mutta voi olla, että vastakkainasettelua on liioiteltu. Sorsa vähitellen - vuosikymmenen kuluessa - myönsi Koiviston kansansuosion olevan pysyvästi suurempi kuin kellään valtakunnassa – Sorsa itse mukaan lukien.

Koivisto piti yhteyttä KGB:n Viktor Vladimiroviin. Näin hänellä oli potentiaalinen yhteys Neuvostoliiton johtoon. Tätä voidaan paheksua, mutta tämä oli maan tapa tuolloin. Vladimirov ei ollut Koiviston rutiinimainen kotiryssä vaan vaikutusvaltainen yhteystaho korkealla tasolla.

Koivisto – kansansuosikki – haluttiin pääministerin tehtäviin toukokuussa 1979 epäonnistumaan - näin on väitetty. Jälleen kerran kokoomus jätettiin hallituksen ulkopuolelle, mutta jätettiinkö se ulos Neuvostoliiton tahdosta, kuten Tervon dokumentissa ohimennen todetaan (ja kuten Virolainen totesi kuuluisassa Suomen kuvalehden juhannuspommihaastattelussa) on ainakin minulle hiukan epäselvää. Myöskään kotimaassa ei oltu innostuneita ottamaan kokoomus hallitukseen.

Seppo Lindblomin mukaan Koivisto oli varautunut ”epäonnistumisodotuksiin” vastatoimilla. Hänet haluttiin syrjään presidenttikilvan piikkipaikalta yrittämällä syrjäyttää hänet jatkuvilla kriiseillä pääministerin paikalta. Per Stenbäckin mielestä Koiviston hallitus on kauttaaltaan kriisihallitus, sille ei haluttu antaa mahdollisuutta onnistua. Koivistonkin mielestä hallitus oli ”paska”.

Paavo Väyrysen tahto ohjata hallitustyöskentelyä oli ilmeistä. Väyrynen tavoitteli hänkin suuria tehtäviä. Ilma oli sakeana ristiinkäyviä odotuksia. Koivisto veti matalaa profiilia havaitessaan, että taustalla ja edessäkin käytiin monia erilaisia pelejä. Ehkä näistä peleistä tärkein oli Koiviston saaminen näyttämään epäonnistujalta.

Hallituskriisi kulminoitui dramaattisesti ensimmäisessä vaiheessa huhtikuussa 1979, kun Kekkonen antoi hallitukselle tehtävän, josta se ei voinut selviytyä. Hermot kiristyivät yhdellä jos toisella. Aarne Saarinen toimi – ilman Kekkosen lupaa - presidentin viestintuojana antaen julkisuudessa ymmärtää, että ainakin ”kapteenin” (siis Koiviston) on lähdettävä. Se oli valtakunnan korkeimmalta taholta selvä kehotus, jota oli totuttu noudattamaan, kun kysymys oli Kekkosen tahtotilasta. Olihan Kekkonenkin sanonut suoraan Koivistolle, että ”minä päästän sinut vaikeasta paikasta”.

Hallituksen eroilmoitusta ei kuitenkaan tullut. Sillä oli eduskunnan luottamus ja se oli ainoa, jolla oli tosipaikan tullen merkitystä. Koivisto pelasi aikaa ja voitti sitä juuri tarpeeksi, jotta hallituksen tai pääministerin lähdöltä säästyttiin. Koivisto siis kieltäytyi eroamasta – presidentin epäluottamus ei riittänyt.

Kriisin jatkoa käsittelen blogikirjoituksessa ”Mauno Koivisto – sheriffi saapuu kaupunkiin” (Jari Tervon dokumenttisarjan osa viisi). Tämä kirjoitus on julkaistu 27.12.2019.