Venäjä-suhteet - panikoimalla tulee sutta?

 

Suomen ulkoministeriö teetti juuri maakuvatutkimuksen venäläisellä Levada-tutkimuslaitoksella. Mielipidetiedustelulla kartoitettiin venäläisten mielikuvia Suomesta monesta näkökulmasta. Tutkimuksia on tehty joka toinen vuosi vuodesta 2017 lähtien. Tulos osoitti jälleen, että venäläisillä on Suomesta positiivinen kuva.

Suurin osa venäläisitä – 68 prosenttia - suhtautuu suomalaisiin hyvin myönteisesti. Kielteisesti suhtautuvia on vain 5 prosenttia! Totta on,  että kun länsimaiden suhteet Venäjään ovat olleet aallonpohjassa hyvin tunnetuista syistä, niin Suomi on presidentin johdolla pyrkinyt säilyttämään suhteet vähintään neutraalina, kuitenkin niin, että pakotteiden osalta Suomi on säilynyt lännen rintamassa.

Vastavuoroisuudesta ei voida puhua, sillä suomalaisista vain 34 prosenttia suhtautuu venäläisiin myönteisesti ja 45 prosenttia kielteisesti (lähde: Eva, lokakuu 2021). Epäsuhta on melkoinen. Monet tunnistavat helposti syytkin moiseen, mutta tarkastellaan ensin suhdetta tarkemmin.

Lähes kolmasosa vastaajista näkee Suomen Natoon liittymisen heikentävän suhteita eniten.

Eniten suomalaisista pidetään lähialueilla, erityisesti Leningradin ja Murmanskin alueella. Luvut liikkuvat 90 prosentin vaiheilla.  Myös venäläisten maahanmuuttohalukkuus on lisääntynyt selvästi Vuoden 2017 jälkeen (kasvua 12 prosentista 18 prosenttiin). Venäläiset arvostavat Suomessa demokratiaa,  korkeaa elintasoa ja kehittynyttä yhteiskuntaa sekä luontoarvoja. Tulos perustuu suurelta osin henkilökohtaisiin kokemuksiin,  sillä varsinkin Pietarin seudulta käydään paljon vierailuilla Suomessa. Tietolähteinä ovat myös Suomessa asuvat venäläiset.

Martti Kiuru käsittelee 18.11.2021 HS:n kolumnissaan ”Malttia Venäjä-hysteriaan” eritellen Suomen ja Venäjän suhteita. Hän ottaa rohkeasti kantaa päinvastaisesta näkökulmasta, kuin miten Suomen mediassa ja somessa yleensä puhutaan Venäjästä. Yksi Kiurun esille ottamista asioista koskee mahdollista pakolaisvyöryä Venäjän rajan yli Suomeen. Ratkaisuna ongelmaan on esitetty mm.  turvapaikkahakemusten käsittelystä luopumista määräajaksi tai aidan rakentamista Suomen ja Venäjän rajalle. Kiuru puuttuu kahteen asiaan: pakolaisvyöryn todennäköisyyteen ja hybridivaikuttamiseen. Kun Venäjä on pysäyttänyt omatoimisesti Suomen rajan yli pyrkiviä, on se sopinut huonosti ennakolta synnytettyyn kuvaan painostamisesta rajanylityksiin. Venäjä päinvastoin estää rajanylityksiä. Syntyy kuva ikään kuin käänteisestä hybridivaikuttamisesta: ”väärin sammutettu”, kuuluu Kiurun johtopäätös.

Se, mitä Kiuru haluaa nähdäkseni tuoda esille  on,  että paniikinomaisessa lausuntoviidakossa eri tahot maalaavat  jo etukäteen pirun seinälle spekulaatioissa toteutuvasta uhkakuvista, siis Venäjän ikävistä meihin kohdistuvista  toimenpiteistä. Halutaan rientää kertomaan ”paha asia niin kuin se on”, ettei jälkikäteen tarvitse selitellä. Asia menettää tehonsa,  kun kaikki selittävät tietävänsä,  mitä tapahtuu seuraavaksi.

Entä sitten hybridivaikuttaminen? Kiurun mielestä sitä käytetään nykyisin melkein minkä tahansa ulkosuhteiden ongelman selittämisen mallina. Kun ei tiedetä,  miten asiat ovat, niin kysymys on ”hybridivaikuttamisesta”.

Kiuru ottaa esille myös venäläisten lomakylä- ym.  rakentamisen, jota ”mediaspekulanttien” mukaan voidaan käyttää Suomeen kohdistuviin sotilasoperaatioihin helikopterikenttineen (vrt.  tapaus Airiston helmi, Puumala). Kysymys on vaikea myös minulle, sen myönnän. Kiuru ottaa kannan,  jonka mukaan kysymys on jälleen kerran hätävarjelun liioittelusta. Venäjän naapurien taholta Venäjän pyrkimyksiin on sisäänrakennettu huolestuminen ja hätä. Se oli Nikolai I,  joka paheksui sitä,  että venäläiset kansallismieliset halusivat ahdistella Suomea, sitä Venäjän naapurivaltiota, joka Nikolain mielestä tuotti vähiten ongelmia Venäjälle.

Kiuru asettaa temppelin harjalle kysymyksen tarkoituksenmukaisuudesta. Miksi Venäjä ehdoin tahdoin asettaisi Suomen seinää vasten?  Suomihan voisi liittyä Natoon, siis yhteyteen,  jota venäläiset  - sekä johto että kansalaiset – vähiten haluaisivat. Kiuru viittaa myös taloussuhteisiin (esim. ydinvoimakysymykset),  jotka sitovat molempia  maita rauhanomaiseen kanssakäymiseen.

PS

Ylen Aamu-TV:ssä 19.11.2021 Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen tutkimusjohtaja Hanna Smith  lähestyi edellä kuvattuja asioita  juuri päinvastaisesta näkökulmasta, uhkia korostaen: varuillaan pitää olla, kuului hänen viestinsä! Ehkäpä hänen sanomansa on luettava työnkuvaan kuuluvaksi. Näin mielipiderinki sulkeutuu kahden lähes vastakkaisen näkökulman osalta.

Hätäisiä johtopäätöksiä puolueiden kannatusmittauksista?

 

Nykyisin puoluekannatusmittauksia tehdään useiden toimeksiantajien toimesta jopa kerran kuussa. Ennen riitti, kun niitä tehtiin neljännes- tai puolivuosittain, jos niinkään usein. Ymmärrän niin, että media haluaa olla muutostekijöiden valtimolla. mutta toinen puoli asiasta on,  että muutokset kuukausittain ovat useimmiten todella vähäisiä ja sopivat kirkkaasti virhemarginaaliin. Myös koko hallituksen kannatus on vakiintunut hitaasti muuttuvalle noin 53-54 prosentin tasolle.

Miltei päivittäin kommentoivien toimittajien muisti tuntuu karrikoiden ulottuvat edellisestä illasta seuraavana aamuun. Tiheä kantaa ottaminen kaikilla tasoilla kuuluu ilmeisesti tähän sykkivään nykyrytmiin.

Nyt on julkaistu kannatusnumeroiden lisäksi mittaus puolueiden imagosta ja politiikasta (Kantar TNS:n mittaus kuuden eduskuntapuolueen toimeksiannosta). Edellinen imagotutkimus on kahdeksan kuukauden takaa. Tässä on jo jonkinlaista aikaväliä. Mutta, mutta…. nyt on käynyt niin,  että imagotutkimus sotketaan kannatusmittaukseen (HS 17.11.2021/Kantar TNS) ja tästä yhdistelmästä vedetään pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Viime kuukausina on hoettu kuinka vihreät ovat alamäessä,  ja että imagomatalapaine on iskenyt. Saman suuntaista viestiä on levitelty sdp:stä. Juuri kun näitä johtopäätöksiä on julkaistu, ilmestyi  yllä mainittu Hesarin tilaama kannatusmittaus, joka todistaa päinvastaista kehitystä eli siis, että sdp ja vihreät ovat nousussa.

Tässä on näyttöä johtopäätösten hätäisyydestä.  Pidemmällä aikavälillä voitaneen korkeintaan todeta, että hallituspuolueilla vastuunkantajan rooli painaa, kun taas oppositiossa olevien kannatus hiukan lihoo. Mutta muutokset näinkin ajatellen ovat olleet todella pieniä nykyhallituksen aikana eikä niistä kannata vetää kovin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä.

Mielenkiintoinen muutos pidemmällä aikavälillä on räikeän kielenkäytön lisääntyminen päivänpolitiikassa. ”Some-keskusteluja” on kyllästyttävää lukea. Niissä voi olla ja onkin myös paljon tilaustyötä puolueiden vannoutuneilta kannattajilta.  Osoittavatko gallupit,  että kielenkäytön räyhäävyys olisi vaikuttanut puolueiden kannatukseen.  Jos onkin vaikuttanut,  ollaan todella pienissä marginaaleissa. Sitä paitsi kovaa lyöminen saattaa osua omaan nilkkaan. Kansalaisista jokin osuus siirtyy kannattamaan lyötyä.

Oma lukunsa ovat pääministerien kohtalo. En olisi ihan vähällä uskonut,  että pääministerien kohteleminen on mennyt näin alatyyliseksi. Kirjoituksissa on tendenssimäistä pyrkimystä leimata pääministeri suorastaan kelvottomaksi (sama koskee edeltäjiä). Kukaan ei ole näistä asenteellisuuksista rankaisemassa. Päinvastoin median keskinäinen  taistelu johtaa kiihtyvään haukkumiskilpailuun. Juuri niin, haukkumisesta on kysymys! Tarkoitushakuisuus on ilmeinen, mutta onko tässäkin ”vaara”,  että myötätunto siirtyy lyödyn puolelle, kun ihmiset havaitsevat tendenssimäisyyden.

Onneksi ”kyllä kansa tietää” pitää aika pitkälle paikkansa, ts. ihmiset osaavat irrottaa kielenkäytön  lyömäaseet ja alaspainamiset (vrt.  ”boomer”) asiakysymyksistä.

Joitakin kehityskulkuja voidaan kuitenkin vetää. Suomen keskustan alamäki ja kannatuksen juuttuminen 12 prosentin vaiheille on pitkäaikaisen trendin tulos (yli 20 prosentin kannatuksia mitattiin 2015-2017, yli 15 prosentin kannatuksia 2018-2019). Nyt Hesarin mittaus osoitti  12 prosentin kannatusta, joka on melko vakiintunut. Keittiöfilosofi sanoisi tässä kohtaa, että pitäisikö keskustan lopettaa toinen jalka hallituksessa, toinen jalka oppositiossa  -politiikka. Kokoaikainen haastaminen ja riidan hakeminen johtaa kannatuksen jäätymiseen.  Eivät  keskivertoäänestäjät pidä ensisijaisesti riitelystä vaan sovinnon hakemisesta.  Some-porukka on sitten asia erikseen. Toinen asia on  riitelyjen vetäminen julkisuuteen, johon osallistuu useampi puolue.

Voidaan oikeastaan pitää ihmeenä,  että tiukasta ja rääväsuisesta julkisesta keskustelusta huolimatta puolueiden kannatus on pysynyt melko vakiona sekä oppositiossa että hallituksessa . Onko tähän totuttu?  Ei ole tullut romahduksia tai yhtäkkisiä nousuja keskustaa lukuun ottamatta.

Mitkä seikat painavat puoluevalinnoissa? Kantarin tutkimusjohtaja Sakari Nurmela toteaa varsin uskottavasti, että ”kyllä  se kuitenkin on niin, että kannatukseen vaikuttaa ihmisiä lähellä olevat asiat. Ne asiat,  jotka vaikuttavat omaan hyvinvointiin”. Iltapäivälehtien sensaatiotavoitteiden läpi nähdään: tarkoitus on myydä lehteä ja toisaalta tuoda omaa ideologista näkemystä esille. Omistajatahot määräävät pitkälle mediavälineen linjakysymykset.

Kantarin imagotutkimuksesta voidaan vetää joitakin yleisiä johtopäätöksiä,  siis piirteitä, jotka ovat luonteenomaisia tai suoranaisia vahvistuksia  (tai heikkouksia) kullekin puolueelle. Niinpä kokoomus saa kreditiä luottamusargumenteista ja muutoshalusta, toisaalta sitä ei pidetä ”ihmiskeskeisenä” ja epäily ylimielisyydestä on säilynyt pitkään.  Sdp tunnistetaan vetovoimaisesta  johtajasta, ihmiskeskeisyydestä ja koko maan edun ajamisesta. Pyyhkeitä tulee  linjan selkeyden puutteesta.  

Perusuomalaisiin liitetään epiteetti ”tavoitteiden rehellisyys”. Toisaalta se herättää voimakasta torjuntaa kansalaisten keskuudessa.

Keskustan puutteiksi ja alentuneen kannatuksen syyksi arvellaan uudistushaluttomuutta ja puutteita tavoitteiden rehellisyydessä.

Vasemmistoliitto nojaa vetovoimaiseen johtajaan, mutta moitteita tulee uudistushaluttomuudesta.

Vihreisiin liitetään jopa käsite taitamattomuus,  vaikka myönnetäänkin  puolueen yhteiskuntaa uudistava aspekti.

::::::::::::::::::::::::::::::

Jotenkin imagokyselyistä tulee mieleen, että puolueiden saamat arvosanat mielikuvakysymyksissä ovat varsin pysyviä (arvojen pysyvyys?). Puolueen vaihtaminen on kynnyksen takana. Tulee ymmärrettäväksi,  miksi merkittävää muutosta minkä tahansa puolueen kuvassa on vaikea saada aikaan. Sen sijaan menneisyys kulkee mukana liiankin kanssa.

Tiheään toistuvat mielipidetiedustelut ovat tukena, kun arvioidaan  pitkäjänteisesti eri puolueiden menestystä. Ruotsissa, jossa mielipidetiedusteluja on verrattomasti enemmän kuin meillä,  harrastetaan tiedustelujen yhteen koostamista, jolloin saadaan keskimääräinen tulos.

 

 

Miten Ronald Reaganista tuli Reagan?

 

 Yle areenan Historiasarjassa on nähtävillä amerikkalainen neliosainen dokumenttisarja Ronald Reaganista: ”Historia: Ronald Reaganin Amerikka”, jonka ensimmäinen osa on nimeltään ”Hollywoodin kasvatti” (”The Hollywood Myth Macine”).

Dokumentin alkuperäinen nimi, ”The Reagans”,  on oireellinen: Reaganeita oli kaksi,  Nancy ja Ronald, jotka molemmat osallistuivat tulevan presidentin uran rakentamiseen. Nancy Reagan olikin  melkoinen kannustaja  ja miehensä uran taustavaikuttaja. Hän pysyi näennäisesti taustalla, mutta ohjaili kulisseista  käsin miestään päätöksenteossa. Hän oli yksi tärkeistä Reaganin uran luovijoista.

On haastavaa  arvioida Ronald Reagania (1911-2004) itsenäisenä päätöksentekijänä. Hän toimi niin usein muiden laatiman käsikirjoituksen mukaan.  Reaganin vakuuttavin puoli oli hänen ulkoinen esiintymiskykynsä.  Ehkä odotukseni Reaganin kaltaisen poliitikon osalta olivat liian korkealla tasolla. Kuulun siis niihin, joiden on vaikea hahmottaa Reagania totutuin mittarein. Eniten kritisoin aikanaan Reagania asiahallinnan puutteista. Hän oli suuresti riippuvainen avustajiensa  ohjailusta. Myönnän toki liioittelun vaaran.  

Mitä odotin Reaganilta? Ehkä sitä,  että hänellä olisi merkittävää itsenäistä ajattelua, ”omaa politiikkaa”, ”omaa kehityskykyä”. Tätä piirrettä en Reaganissa havainnut. Sen sijaan olen nähnyt hänessä ehkä stereotyyppisesti poliitikon,  jolle joku on kirjoittanut ”käsikirjoituksen”, ja kun se on valmis kutsutaan ”näyttelijä” Ronald Reagan paikalle. Hän esiintyy sujuvasti, hän näyttele erinomaisesti ja tekee kaiken muunkin näyttelijän näkökulmasta oikein. Reagan suunnitteli alun perin – syystäkin -  elokuvanäyttelijän uraa, mutta hänestä ei tullut suurta elokuvamaailman staraa. Olen päätellyt,  että häneltä puuttui tarmokkuutta kehittää omaa uraansa.

Joku dokumentissa haastatelluista  kuvaa Reagania amerikkalaisuuden karrikatyyrinä. Tästä voisi päätellä,  että dokumentissa on kriittinen ote Reaganiin. Kaikkea muuta!  Haastateltavat silittävät myötäkarvaan päähenkilöä - myös silloin,  kun rohkenevat sanoa jotain poikkipuolista sankaristaan. Ajatuksellisesti tahdin dokumentissa määrää Reaganin  oma poika, Ron, joka silloinkin, kun leukailee Reaganin toilailuille tai muille osaamattomuuksille, muistaa höräyttää naurun päälle: pieniähän nämä asiat ovat. 

Dokumentti alkaa hyvin luonteenomaisella kohtauksella, jossa Reagan on jo ilmeisesti presidentti. Hänen ympärillään hyörivät lukuisat avustajat, jotka valmistavat presidenttiä pitämään rennon,  mutta  saavutetuista suurteoista kertovan puheen. Kaikki näyttää valmiiksi pureskellulta, puheen sisältö, painotukset ym.  Puhe  tulee kuin apteekin hyllyltä. Reagan selviytyy tilanteesta rautaisella rutiinilla. Näyttelijäkokemus paistaa kaikesta läpi.

Koko dokumentti on rakennettu niin, että Reaganin ympärillä olleet ihmiset muovailevat kuvaa presidentistä ja vartioivat hänen integriteettiään, ”eheyttään”.

Dokumenttisarjan  ensimmäisessä osassa kerrataan Reaganin matka lapsuudesta Kalifornian kuvernööriksi. Tähän Reaganin elämänvaiheeseen keskityn tässä kirjoituksessa.

Tulevan presidentin juuret ovat New Dealin aikaisessa Amerikassa. Elämisen ehdot olivat niukat.  Kysymys oli selviytymisestä ja Franklin Rooseveltin ohjelma tarjosi Reaganeille selviytymiskeinon. Isä oli alkoholisti ja kavensi perheen elämisen mahdollisuuksia. Isän kohtaloita ei peitellä dokumentissa, joskin niihin sisältyy osin legendaa, epätosia tarinoita. Tässä kaikessa on aineksia amerikkalaiseen myyttiin: vaikeuksien kautta voittoon. Dokumentissa annetaan ymmärtää, että Reagan kätki  tarinan taakse todellisen minänsä. Kysymys oli suojautumiskeinosta.

Armeijaan häntä ei hyväksytty  toisen maailmansodan aattona näkökyvyn ongelmien takia. Ilmeisesti tämä jäi vaivaaman nuorta Reagania: annetaan ymmärtää, että hän olisi halunnut olla James Stewartin kaltainen sotasankari. Hän teki sodan aikana elokuvamoguli Jack Warnerin alaisuudessa propagandafilmejä ja myi sotaobligaatioita,  kuten niin moni muukin näyttelijä tuohon aikaan.

Reagan pärjäsi mainosalalla, kun elokuvaura jäi keskinkertaiseksi. Reagania avitti se,  että hän tapasi oikeat henkilöt (esimerkiksi tähtientekijä Louella Parsonsin) oikeaan aikaan ja pystyi luomaan pitkäkestoisia ystävyyssuhteita vaikutusvaltaisiin henkilöihin.

Reaganin suhdepääoma kasvoi, kun hän nai näyttelijä Jane Wymanin. Tässäkin oli taustalla Louella Parsons, joka ”käsikirjoitti” Reaganina elämää eteenpäin. Tuleva presidentti yritti monenlaista, hän mm. pyrki jalkapallotähdeksi, mutta ei menestynyt. Sen sijaan hän pääsi jalkapallotähdeksi elokuvaan.

Sodan jälkeen Reagan havaitsi, että ”jotain oli tekeillä”. Se ”jotain” oli, että sodanaikaiset liittolaiset USA ja Neuvostoliitto kääntyivät kylmässä sodassa toisiaan vastaan ja todellinen tai keksitty vainoharhainen epäily toisen pahoista aikeista valtasi mielet. Dokumentissa nähtävässä vanhassa haastattelussa Reagan antaa ymmärtää, että FBI otti häneen yhteyttä kommunistien vastaisessa taistelussa. Reagan oli näyttelijäliiton puheenjohtaja ja tarttui innolla uuteen haasteeseen. Reagan toteaa,  että hänen haluttiin toimivan yhteyshenkilönä kommunistien vastaisessa taistelussa. Tehtävä oli vähintäänkin arveluttava, sillä hän toimi näyttelijäkollegoitaan vastaan usein huhutietojen varassa.  Toinen asia oli sitten se, että ”kommunistiksi” pääsi tuonaikaisessa Amerikassa hyvin vähillä ”näytöillä”. Sodanaikainen liittolaisuus Neuvostoliiton kanssa (jossa työssä moni oli mukana vilpittömästi) kääntyi nyt itseään vastaan. Moni näyttämötyön huippuammattilainen joutui luopumaan  urastaan kommunistiksi leimaamisen takia.

Eniten ihmetyttää, miten heikkona amerikkalaista kaikkivoipaa demokratiaa ja kapitalismia oikein pidettiin,  kun muutaman tuhannen kommunistiksi epäillyn uskottiin uhkaavan amerikkalaista elämänmuotoa.  Reagan luovi tilanteesta irti leimautumatta pahimpiin kollegojensa syöjiin lukeutuvaksi.

On vaikeaa sanoa,  miten syvälle Reagan sukelsi viisikymmentäluvun mccarthyismiin, koska aihetta ei käsitellä dokumentissa syvällisemmin.

Reaganin osalta kommunistivainoihin osallistuminen merkitsi myös siirtymistä politiikan pariin  niin kokonaisvaltaisesti, että Jane Wyman pakkasi kapsäkkinsä ilmoittaen syyksi Reaganin ajankäytön: ei ollut kotielämää. Wymanin ura kääntyi samalla nousuun, kun taas Reaganin elokuvaura ei oiennut vaan lasku syveni.

Tähän aallonpohjaan osui avioituminen Nancyn kanssa, mikä sitoutuminen ei Reaganin taholta tapahtunut aivan kivutta. Reaganin uran kannalta se oli kuitenkin onnenpotku, niin täydellisesti vaimo osallistui miehensä uran luontiin. Nancy ajoi miestään eteenpäin urallaan.

Reaganin siirtyminen amerikkalaisittain vasemmalta oikealle kuvataan dokumentissa tapahtuneeksi  Nancyn äidin varakkaan (ääri)oikeistolaisen aviopuolison vaikutuksesta.

Elokuvauran sijasta Reagan menestyi TV-juontajana ja General Electricin mainosmiehenä. GE lahjoitti Reaganille ”täysin sähköistetyn GE-talon”, joten talousmurheet väistyivät. Dokumentissa on pitkä pätkä molempien Reaganeiden yhteisestä talomainoksesta.

GE:n kautta Reagan siis lavensi uraansa yritysmaailman eläväksi mainokseksi. Hänen arvioitiin mainoskampanjoissa puhuneen 200 000 ihmiselle, joista varmaankin suuri osa oli hänen tulevia äänestäjiään. Samalla konservatiivinen maailmankuva edelleen vahvistui. GE:n mukana  hän omaksui sloganin, että ammattiliittoja ei tarvittu!  Siis juuri sitä työtä,  mitä hän oli pitkään tehnyt. Kuitenkin vuonna 1962 hän sai GE:ltä potkut monopolitutkinnan yhteydessä. Tutkimukset juontuvat Robert Kennedyyn ja oikeusministeriöön. Vasta tässä yhteydessä Reagan -  demokraatteihin suuttuneena - siirtyi virallisesti republikaanien kannattajaksi.

Kuusikymmentäluvun yhteiskunnallinen liikehdintä vahvisti konservatismia Reaganissa. Ideologinen katsanto oli selvä: Reaganin demokraateista luopuminen tapahtui, koska demokraatit eivät suostuneet olemaan valkoisten amerikkalaisten puolue. Vuoden 1964 presidentinvaaleissa Reagan asettui luonnollisesti Barry Goldwaterin kannattajaksi. Kysymys ei ollut mistään päiväperhoeleestä, vaan voimakkaasta ideologisesta tuesta äärioikeistolaiselle ehdokkaalle. Goldwater jatkoi vaalikampanjansa loppuun saakka kovalla oikeistolaisella linjalla ilmeisen tietoisena lopputuloksesta. Sekä Goldwater että Reagan olivat sitä vastaan, että ”valtiovalta toimii kansalaisten puolesta”. Heidän mielestään ”valtion piti palvella suurpääomaa”, kuten eräs haastateltava sanoo.

Dokumentin hämäävä Reagan-hymistely tulee räikeästi esille,  kun siinä todetaan,   että republikaanit olivat Goldwaterin myötä nousussa. Tosiasiassa republikaanit ja Goldwater kärsivät maanvyörymätappion vuoden 1964 vaaleissa,  joka sivuutetaan ohimennen dokumentissa. Vuosia myöhemmin Goldwatwer koki jonkinlaisen uudistusmielisen heräämisen ja jopa radikalisoitumisen,  joilla hän nousi vanhaa konservatiivi-Goldwateria vastaan. Reaganin kohdalla sellaista ei  tarvinnut pelätä. Voidaan vain arvailla, miten esim. kansalaisoikeusliikkeelle olisi käynyt,  jos oikeiston nousu olisi ajoittunut 60-luvun alkuun.

Ronald Reaganin tähti nousi laajaan kansalliseen näkyvyyteen, kun hän piti vuoden 1964 presidentinvaalitaistelun tiimellyksessä kuuluisan puheensa ”A Time for Choosing”, jolle uskollisimmat kannattajat antoivat kunnianimen ”The Speech”. Koko puheen punaisena lankana oli valtion roolin pienentäminen. Puhe nousi yhteiskunnallisen saarnan asemaan oikeistopiireissä. Tästä puheesta oikeastaan käynnistyi myöhempi konservatiivisuuntaus Yhdysvaltain politiikassa.

Oikeistopiireissä Reaganista innostuttiin ”The Speechin” aktivoimana.  Seurauksena Reaganin ympärille kerääntyi varakkaita sponsoreita hänen poliittisen uransa tukemiseksi.

Tavoitteeksi asetettiin Kalifornian kuvernöörinvaali vuonna 1966. Nancy Reagan oli miehensä uskollinen tuki kaikissa vaalikampanjoissa, niin tässäkin. Monet dokumentissa haastatellut uskovat,  että ilman vaimoaan häntä ei olisi valittu tehtäviinsä.

Osavaltiovaalien yhteydessä Reaganin tukijat keksivät uuden sloganin ”kansalaispoliitikko”, jolla kai lähinnä tavoiteltiin koko kansan poliitikon asemaa ilman poliitikko/puoluekytkentää. Tottuneena imagonrakentajana hän onnistui vaikuttamaan ihmisiin.

Reagan luotti myyttiseen uskoon, joka kohdistui  tavalliseen kansalaisen voimaantumiseen ja tietenkin hän  uskoi kansakunnan perustajaisiin. Hän halusi olla myyttinen ”kansalaissankari”. Siihen tarvittiin varakkaiden kansalaisten tuki,  jotka pitivät huolen, että Reagan kannatti ”oikeita asioita”.

Dokumentin ensimmäinen osa päättyy Kalifornian kuvernöörin vaalien voittoon.  Kuvernöörinä Reagan palveli kaksi kautta (1967-1975). Sen jälkeen hän alkoi valmistautua vielä suurempiin tehtäviin…

 

Politiikka-Suomi: lamakuvaston muistot

 

 

Areenassa on nähtävillä tuore 10-osainen dokumenttisarja ”Politiikka-Suomi” kokonaisuudessaan. Dokumentissa paneudutaan viimeisten 30-40 vuoden poliittiseen historiaan. Näkökulmat on valittu varsin kattavasti, jolloin vuosikymmenten merkittävät politiikkatapahtumat tulevat läpivalaistuksi niihin vaikuttaneiden ihmisten ”omin sanoin”. 

Sarjan on käsikirjoittanut J.P. Pulkkinen ja kertojana on Pekka Laine. Olen katsonut sarjan kokonaisuudessaan ja tematiikan laajuuden takia olen valinnut tähän vain yhden jakson tarkasteltavaksi, nimittäin ”Ikuisen laman” (osa 7), jossa paneudutaan 1990-luvun alun ankeisiin tapahtumiin. Pidän sitä koko dokumenttisarjan onnistuneimpana osana EU:ta käsittelevän jakson ohella.  Se on ladattu kiihkeäksi, paikoin jopa väkivaltaa uhkuvaksi draamaksi, joka on  kuvattu ja kerrottu hyvin intensiivisesti. Asiat ovat toki tuttuja vuosikymmenten ajalta erilaisista yhteyksistä, mutta dokumenttisarjan tämä jakso kertaa tapahtumat oivallisesti.

Lama-jakson merkittävin näkökulma on paneutuminen tavallisen lamasta kärsineen kansanosan ahdistukseen ja toisaalta päättäjien ja laman runtelemien ihmisten vastakkainasetteluun.

En tässä pui laman syitä – muutamaa poimintaa lukuun ottamatta – tarkemmin,  vaan seuraan dokumentin ajan virtaa. Joka tapauksessa 1980-luku mainitaan usein ajankohtana,  jolloin kansakunnan hyvinvointi saavutti täyteyden. Tarkentaisin vielä ajankohdan 1980-luvun alkupuoleen. Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla kasvu kyllä kiihtyi, mutta samalla ylikuumeni ja johti yhdessä rahamarkkinoiden vapautumisen kanssa  ”kasinopeliin” ja runsaaseen velanottoon (valuuttavelat!).  Yhdeksänkymmentäluvun lama on siis johdettavissa 1980-luvun talouden hoidon ja talouspolitiikan virheisiin. Kuvaisin 1980-lukua myös itsekeskeisyyden vuosikymmeneksi: vihdoinkin sai antaa mennä sydämen kyllyydestä! Vihdoinkin sääntelyn kahleet hellittivät otettaan! Pankit suorastan tyrkyttivät rahaa asiakkailleen. Suomi ei ollut yksin hulluutensa kanssa: suuressa osassa länsimaita toteutui sama kehitys.

Kaikki päättyi tuhoisasti 1990-luvun alussa.

Dokumentin ajankuva on iskevimmillään heti alussa kuvatessaan Iiro Viinasen , Esko Ahon ja Rolf Kullbergin marssia läpi vellovan kansanjoukon dokumentin kuvien päättyessä ripustettuihin hirttosilmukoihin. Tuskinpa sodan jälkeen on toista ajankohtaa,  jolloin kansalaisten viha purkautuu näin voimakkaana päättäjiä kohtaan. Toki monet kansalaiset ja yrittäjät erittelevät kierrettään aivan rauhallisesti, joskin alistuneesti. Omaisuutensa kiinnittäneet ja sen menettäneet saavat vavahduttavat puheenvuoronsa.  Syöksykierteestä johtuneet konkurssit kertovat omaa julmaa kieltään tapahtumista.

Tunnusomaisina piirteinä dokumentissa nostetaan esille työttömyyden räjähtäminen käsiin ja yritysympäristön dramaattinen vaikeutuminen varsinkin devalvaation jälkeisten valuuttavelkojen langetessa maksuun. Usein pahaa aavistamattomat velkojen takaajat joutuivat kovimpaan kurimukseen. Toisaalta työnsä säilyttäneet ja ne,  jotka säästyivät velanotolta tai ottivat sitä vain kohtuullisesti selvisivät lamasta kastumatta.

Pahaksi onneksi neuvostokauppa romahti vuonna 1990 ja aiheutti Suomelle enemmän vahinkoa kuin muille valtioille. Pörssikurssit ja asuntojen hinnat laskivat rysähtäen,  korot taas nousivat. Yhdistelmä oli tuhoisa.

Suurten lukujen lukusokeus nostetaan mainiosti esille dokumentissa. Iiro Viinasen testikysymys yleisöluennolla kuului : montako nollaa on miljardissa? Harva tiesi.

Ahon hallituksen yhteiskuntasopimusehdotus työntekijäjärjestöille  tulkittiin sisäiseksi devalvaatioksi eli palkkojen alentamiseksi, mitä se tietenkin olikin. Ajauduttiin umpikujaan. Maksajaa kertyneelle lamalaskulle ei tahtonut löytyä muualta kuin lainamarkkinoilta,  ja niiltäkin kivuliaasti.

Yhdeksi näkökulmaksi tuolloiselle ajattelulle nostaisin yhden totuuden politiikan: valtiovalta antoi ymmärtää, että jos ei menetellä ehdotetulla (pakotetulla ) tavalla seuraa tuho. Psykologisesti tämä oli huono lähtökohta umpikujasta selviytymiseksi. Iiro Viinanen selitti työntekijöiden vastahankaisuutta sillä,  että valtion odotettiin  lopulta lyövän  pöytään satoja miljoonia tilanteen aukaisemiseksi. Lauri Ihalainen taas mainitsi hallituksen uhanneen valtakunnanoikeudella, joka oli kai lähinnä retoriikkaa, mutta kuvasi osapuolien välien tulehtuneisuutta.

Laman eräs symboli oli laajentumishaluinen SKOP,  joka yritti  sumeilematta vallata asemia liikepankeilta. SKOPin kyltin alasriisuminen oli eräs lamakuvista, joka vilahtaa dokumentissa ja joka on jäänyt pysyvästi mieleen.

Anu Kantola kärjistää puheenvuorossaan: silloin ajateltiin, että työttömyys on yksilön oma syy,  ja että työttömyys on työmarkkinoille ryhtiliike. Ihan näin alastomana  en muista tilannetta nähneeni. Ihalainen näkee tapahtuneen rakentavammin: 500 000 työttömien joukon tyytymättömyyden purkautuminen ammattiyhdistysliikkeen kautta toimi hallittuna venttiilinä: ”sehän olisi voinut purkautua” väkivaltaisesti.

Retoriikka oli molemmin puolin kovaa, mutta ei Raimo Sailaskaan erityisemmin tunteita osoittanut työväelle, pikemminkin suhtautuminen oli virkamiesmäinen, toteava: lamasta syntyy huutoa.

Sitten tultiin kysymykseen devalvaatiosta: ”tämä hallitus ei devalvoi”, julisti Iiro Viinanen ja löi jopa vetoa devalvaatiota vastaan TV-kameroiden edessä Ylen toimittajan kanssa. Jälleen yksi ikimuistettava kohtaus lamakuvastosta! Viinanen tietenkin puhui devalvaatiota vastaan viran puolesta.  Vedonlyönnillä ei  ollut mitään vaikutusta. Markan arvoa alennettiin reippaasti. Seuraus oli karmea: devalvaatio tappoi velkaantuneita yrityksiä tuhkatiheään.

Suomessa valittiin vakaan (tosiasiassa vahvan) markan linja. Tätä on arvosteltu kovin sanoin, mutta muistan myös  tunteneeni ymmärrystä vakaaseen markkaan. Eihän vakaa markka ole ongelma, jos kustannustaso - palkat mukaan lukien - pidetään kurissa. Kun ei pidetä,  tilanne korjataan devalvaatiolla.

Viinanen sai devalvaatiosta ravat silmilleen. Myös uhkaavia tilanteita syntyi, joista yhtä Kolmen sepän patsaalla Viinanen kuvaa värikkäästi.

Pelastuspyrinnöissä päätettiin pelastaa pankit, ei yrityksiä, josta seurasi uusi syytösryöppy päättäjiä kohtaan. Suomen lainsäädäntöä ei ollut kalibroitu näin suurten taloudellisten mullistusten varalle. Tarpeettomia konkursseja tuli läjäpäin.

Sitten tulivat karsinnat, jotka henkilöityivät valtiovarainministeriön virkamieheen Raimo Sailakseen. Syntyi kuuluisa ”Sailaksen lista” leikattavista kohteista. Talouden syöksykierrettä seuranneista säästötoimista esitetään rankkoja - tai vaihtoehtoisesti -  hellyttävän näperteleviä esimerkkejä. Elämä muuttui epävakaaksi. Dokumentissa saadaan lihaa  luiden ympärille haastattelemalla ihmisiä lama-ajan henkilökohtaisista kokemuksista.

Kansainvälinen valuuttarahasto häämötti jossain kaukana,  mutta tilanteeseen nähden lähellä. On vaikea sanoa,  kuinka lähellä rahan saannin loppuminen oli. Liioiteltiinko sittenkin?

:::::::::::::::::::::::::::::

Niin, dokumentin tämän jakson jatkeeksi olisi sopinut laman jälkeisen nousun kuvaus, mutta jostakin syystä se sivuutetaan. Dokumentin seitsemäs  jakso loppuu jääkiekkomaajoukkueen maailmanmestaruuden juhlimiseen ikään kuin sen symbolina,  että nousu on käynnistynyt.  Sixten Korkman neutraalisti arvioi parempien aikojen syyksi osaltaan Nokian ja kansainvälisen talouden nousun.

Lauri Ihalainen muistuttaa laman opetuksista: työttömyyttä ei saa päästää tulevaisuudessakaan räjähtämään käsiin, koska vaikutukset ovat niin pitkäkestoisia.  1990-luvun laman jäljet ulottuvat näihin päiviin saakka.

Kuuluin niihin, jotka eivät kärsineet 1990-luvun lamasta, mutta lähipiirissä oli rankkoja kokemuksia.  Kerran joku työtoveri kertoi laman ollessa vielä päällä, että hän oli kuullut jonkin asiantuntijan arvelleen,  että hyvinvointiyhteiskuntaa ei tulevaisuudessa ole siinä mielessä kuin ennen lamaa. Vastasin vain, että onhan se mahdollista.  Miltei samalla kellonlyömällä  tuli mieleen, että olisin voinut olla toiveikkaampi: ihminen on sitä, mitä hän odottaa.

Me,  jotka kuvittelimme 1960-luvulta lähtien, että hyvinvointiyhteiskunta jatkaa juoksuaan ja elämänlaatu – elintason lisäksi - koko ajan  paranee,  saimme laman muodossa tervetulleen muistutuksen jo saavutetun hyvän katoavuudesta. Harva kuitenkaan muistaa opetusta: boolimalja – tuo nousukauden spekulatiivisen kiihkon symboli -  kannattaa viedä pois,  kun juhlat ovat parhaimmillaan.

 

 

Björn Wahlroosin vaellusvuodet vasemmistoradikalismin palveluksessa

 

Björn Wahlroos (s.1952) on kirjoittanut ensimmäisen osan muistelmistaan. Teoksen nimi on ”Barrikadeilta pankkimaailmaan. Eräänlaiset päiväkirjat 1952-1992”. Päivittäisten tapahtumien kuvauksen tarkkuus ja kirjan sivuilla esiintyvä valtava kirjo ihmisiä kertovat, että muistiinpanoja on tehty ehkä lähes päivittäin. Joskus joku on irvaillut, että kun mainitsee muistelmien sivuilla massoittain ihmisten nimiä, niin ainakin lukijoita riittää. No, tässä ei ehkä kuitenkaan ole kysymys lukijoiden kalastelusta, vaan päähenkilön runsaasta sosiaalisesta verkostosta.

Keskityn tässä blogikirjoituksessa Wahlroosin hurjaan nuoruuteen vasemmistoideologian palveluksessa. Ei sen puoleen,  jossakin haastattelussa Wahlroos muistelee nuoruuden poliittista vaihetta kaiholla, yhtenä elämänsä kiehtovimmista ajanjaksoista. En itse asiassa epäile tätä.

Jo kansakouluajoista lähtien Wahlroosilla oli vaikeuksia sopeutua kuriin ja järjestykseen. Sama jatkui oppikoulussa, jossa konflikti fokusoitui erääseen opettajaan. Nuoren Björnin pelastajana oli rehtori,  joka asettui opettajainhuonekiistassa Wahlroosin puolelle. Tilanne kärjistyi erottamisuhaksi, joka realisoitui (kahdeksi viikoksi) sen jälkeen, kun rehtori menehtyi surmantekoon oman käden kautta. Wahlroosilla ei ollut enää tukijaa. Ymmärrän nuoren Björnin koulu-uran siten, että hän  valikoi tarkasti kenestä opettajasta piti ja kenestä ei. Björnissä oli tietty ylpeys,  jolla  hän erotti jyvät akanoista uskottavuuden ja auktoriteetiksi kelpaavuuden perusteella. Opettajan oli ikään kuin ansaittava itsetietoisen Wahlroosin luottamus.

Kuvatessaan 1960-lukua Wahlroosin lähtökohtana on,  että silloin todella  ”yhteiskunnan raja-aidat kaatuivat rymisten”. Wahlroosin elämänuran näkökulmasta vasemmistolaistuminen, hippiliike ja musiikki olivat suunnanantajia. Yhdysvalloissa ”sotaan joutumista pelkäävä nuoriso nousi kapinaan porvarillisen yhteiskunnan  valheellisuutta ja imperialismia vastaan”, toteaa Wahlroos kirjassaan.

Omien sanojensa mukaan Wahlroos aloitti oman vasemmistolaistumisensa sisustamalla perheen kodin boksinsa uudelleen ”vanhempien luvalla”.  Seiniltä loistivat Eric Claptonin ja Che Guevaran itsemaalatut kuvat. Aluksi kapinallisuus oli vain muiden nuorten ja  aikuisten ärsyttämistä, mutta pian Björn löytyi jo ajanhenkisistä kotibileistä. Wahlroos kirjaa teokseensa huolellisesti ikätoverinsa - myöhemmin hyvin tunnetut vaikuttajayksilöt - jotka tuolloin olivat saman vasemmistosuuntauksen vaikutuksen alla kuten Wahlrooskin.

Aivan luontevasti edellä kuvatun jatkoksi  Wahlroos pyydettiin huhtikuussa 1968 teinikunnan puheenjohtajaksi. Se oli menoa. Wahlroosista tuli olemuksensa mukaisesti  järjestöaktiivi. Wahlroos verkostoitui hurjaa vauhtia. Näissä yhteyksissä hän tapasi kohtalotoverinsa ja verrokkinsa Leif Salmenin. Sen jälkeen näiden nuorukaisten urat ensin risteytyivät monilla tavoilla,  ja sittemmin erkaantuivat, mutta siitä myöhemmin lisää. Wahlroos pystyy määrittämään ajankohdan tarkasti (teiniliiton kesäkurssi),  jolloin hän kääntyi niin perusteellisesti vasemmistolaisuuteen, että paluuta porvarilliseen elämänkatsomukseen ei vuosiin ollut. Salmenille muutos oli vielä suurempi:  hän tuli  mainitulle kesäkurssille oikeiston edustajana! Molempien osalta tapahtui siis herätyksenomainen siirtyminen vasemman laidan kannattajiksi. Tätä vaihetta  edelsi toki  Wahlroosin osalta henkinen valmistautuminen ja vastaanottohalukkuus uusille aatteille.

Aktiivisuus ylsi ikioman Teiniliiton kesäkurssin järjestämiseen Pohjolan Opistossa, jossa mukana järjestäjien  puolella oli Erkki Liikanen ja oppilaana mm. Olli-Pekka Kallasvuo. On liioiteltua sanoa, että kysymys oli koko ikäluokan liikkeestä, mutta huomattavan osan trendi tempasi mukaansa. Koko yhteiskunnallinen ja kulttuurinen  ilmapiiri oli tuolloin nykyistä vasemmistolaisempaa. Muistan itse,  kuinka kotikuntani Savitaipaleen kirjastossa oli paikallisen taitelijan näyttely, jossa yksi tauluista muistutti punahehkuista myrskyä. Taiteilija esitteli työtään  kertoen,  että tälle työlle on annettu epävirallisesti nimi ”Savitaipaleen kesälukio”.

Tärkeiksi asioiksi Wahlroosin aktiviteeteissa muodostuivat suomalaisen koulujärjestelmän kehittäminen,  Summerhill, apartheid, kolmannen maailman ongelmat, Vietnam, imperialismin tuomitseminen…..  Ideologisina johtotähtinä toimivat Che Guevara ja Herbert Marcuse.

Teinitoiminnan  puitteissa vapaa kasvatus oli päivän sana. Wahlroos ja ”Lefa” Salmen ehtivät myös Vanhan ylioppilastalon valtaukseen. Kaksikosta Salmen tuntui jopa aktiivisemmalta. Tavan mukaan samaistumisen kohteita haettiin ”mahdollisimman kaukaa”, Kuubasta ja Vietnamista. Koulunkäynnin kesken jättäminen muodostui piireissä yleistyväksi tavaksi, jonka mukaan toimi myös radikaaliaktivisti Lauri Hokkanen,  jonka taistolaisajasta  kertovasta kirjasta  kirjoitin taannoin. Jo syksyllä 1968 Salmen ja Wahlroos seurasivat trendiä. Wahlroos korjasi ”erehdyksen”  1970-luvun alussa suorittamalla pikapikaa lukion ja kirjoittamalla ylioppilaaksi yksityisoppilaana.

Wahlroos oli täysillä mukana jo lukioaikaisissa opiskelijaliikkeen valtataisteluissa. Bilettäminen ja tiheä kokoustaminen täyttivät aktiiviradikaalin ajankäytön. Wahlroosin teksteissä radikaali vasemmistolaisuus on voittopuolisesti miesten liike, mutta aikakirjat vahvistavat kuvan: kysymys oli vahvasti myös nuorten tyttöjen ja naisten liike.

Vuoden 1969 syksyllä Leif Salmen alkoi väistyä opiskelijamaailman aktiviteeteista  Wahlroosin mukaan ”suuremmalle näyttämölle”. Samalla hän ”valui” äärivasemmalle nopeammin kuin muut. Wahlroos: ”Ikävä kyllä hän ei sieltäkään löytänyt rauhaa sielulleen”. Kovin tyhjentävästi Wahlroos ei erittele Salmenin ajautumista ”omille teilleen”. Hänen paljon myöhemmin ilmestyneiden esseistä koostuvien kirjojensa perusteella epäilen, että hän oli paljon suuremmassa määrin ”etsijä” kuin sittenkin konservatiivinen Wahlroos. Salmen haki  - usein historiasta – syvempiä olemassaolon virtoja. Asiaan saattoi vaikuttaa, että Wahlroos kavereineen oli yläluokkainen, kun taas Salmenin lähtökohdat olivat tavallisemmissa olosuhteissa. Wahlroosin suhtautuminen Salmeniin jälkikäteen on ollut ihmettelevä, ikään kuin hän haluasi sanoa, että Salmenilla olisi ollut sanottavaa siinä maailmassa,  joka vei Wahlroosin myöhemmin mennessään, mutta sen sijaan Salmen tarrasi ankaraan sosialismiinsa ja ärtyneeseen poliitikkojen kiusaamiseen TV:n vaaliohjelmissa.

Vielä yksi polku radikalismin tiellä avautui Nils Torvaldsin kautta. Yritettiin luoda organisoitua lähestymistapaa liikkeen vahvistamiseksi Torvaldsin kotoa käsin.  Mutta Wahlroosin vallankumouksellinen asenne oli jo hieman laimentunut. Parhaiten Wahlroos muistaa tapaamisista Torvaldsin poikavauvan, josta tuli isona Linux-käyttöjärjestelmän isä. Vallankumous se oli sekin.

Talvella 1970-71 otetiin vallankumouksesta vapaata, kun kirjoitettiin  – Wahlroos mukana – ylioppilaiksi. Wahlroos kirjoitti vain neljä ainetta johtuen vähemmän intensiivisistä opinnoista, mutta sai yleisarvosana laudaturin. Wahlroos vastasi kirkkohistorian jokerikysymykseen ”Marxilaisuuden uskonnonkritiikki”. Kun muutkin kysymykset natsasivat,  sai Wahlroos reaalista 50 pistettä,  kun laudaturin raja oli 39 pistettä.

”Lyhyt” ylioppilaskirjoituksen ainevalikoima rajasi jatko-opintoja, mutta lopulta Wahlroos valitsi Hankenin (jätettyään tyhjän paperin oikeustieteellisen pääsykokeessa),  jonne pääsi suoraan todistuksella.

Omilta opiskeluajoiltani muistan hyvin dogmatismin ajan 1970-luvun alusta lähtien,  joka korvasi radikaalivasemmistolaisen ajanjakson. Se tuli Wahlroosiakin vastaan,  kun hän ajautui yhä syvemmälle vasemmalle kommunistien ja tarkemmin taistolaisten reviirille. Heidät tunnisti sinisistä  paidoista ja ”kielipeleistä” vähän nykyajan malliin, kun korrekti taistolainen kielenkäyttö vaati ”oikeaa” sanastoa.

Wahlroosin päästyä opiskelemaan hän jatkoi verkostoitumista vasemmistolaisiin piireihin, oli perustamassa Sosialistiset Taloustieteiden Opiskelijat ry:n ja valittiin ylioppilaskunnan edustajistoon toiseksi korkeimmalla äänimäärällä .  Vanhat teemat, Vietnam ja hallinnonuudistus olivat esillä. Muut asiat alkoivat kuitenkin olla päällimmäisinä jatkossa ja yksi tapa irtautua vanhasta oli ruveta opiskelemaan päätoimisesti syyskuusta 1972 lähtien. Pääaineeksi valikoitui yleinen liiketaloustiede. Se vaati puutteellisten matematiikkataitojen päivitystä. Se onnistui vanhojen kavereiden avustuksella.

Samaan aikaan Wahlroos erkaantui vanhoista opiskelijaliikkeen kamuista.  Syyksi Wahlroos ilmoittaa myös dogmatismin kasvavan  vaikutusvallan opiskelijaliikkeessä. Se valtavirtaistui niissä piireissä, missä Wahlroos liikkui.

Opiskelujen ohella Wahlroos perehtyi sosialismiin kriittisesti suhtautuvaan kirjallisuuteen. Marxilaisuus ei enää tarjonnutkaan ainoaa oikeata vastausta taloustieteen kysymyksiin.  Marxin kysymykset eivät olleet ainutlaatuisia, ne olivat vaillinaisia ”ja pahimmillaan harhaanjohtavia”. Viimeinen  pisara oli,  kun taistolaisaktiivi Aku Alanen yritti  tiedustella Wahlroosin kautta tämän isän papereita. Epäselväksi jäi missä mielessä tiedustelu tehtiin. Wahlroos jätti 15. syyskuuta 1973 erokirjeen,  jossa erosi kaikista kansandemokraattien järjestöistä. Wahlroos ei ollut täyttänyt vielä 21 vuotta.

Wahlroos arvioi olleensa ensimmäisiä,  jotka erosivat ”laitavasemmistolaisesta liikkeestä”. Wahlroos pääsi luokkavihollisen kirjoihin. Monet Wahlroosin kaverit seurasivat esimerkkiä, muttei Leif Salmen. Hänkin kritisoi taistolaisliikettä, mutta ei katkaissut siteitään. Näin hän jätti ratkaisematta sisäisen ristiriitansa, toteaa Wahlroos.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mitkä ovat Wahlroosin johtopäätökset tapahtuneesta?  No,  hän katsoo suoraviivaisesti kaiken jälkeen, ettei hänen tarvitse pyytää anteeksi sitä,  ettei ole aina poliittisesti korrekti eikä myöskään tarvitse pyytää anteeksi nykyisiä markkinaliberaaleja mielipiteitään. Julistaako hän itsensä oikeassa olijaksi,  jolla on perusteltu syy tuomita menneiden sukupolvien väärät ja oikeat ratkaisut?

Yhteiskunnallisiin radikaaliliikkeisiin sisältyy aina arvoituksellisia piirteitä,  mutta jotain voidaan toki sanoa: nuorille,  joiden psyyke on muutoksille altis, voi joukkovoima lisätä voimaantumisen tunnetta.  Tulee tunne,  että yhdessä voidaan tehdä enemmän. On puhuttu nuorten ”isäkapinasta” sodan aikaista ja jälkeistä rakentajasukupolvea kohtaan ja suurten ikäluokkien vyörymisestä ensin oppikouluihin, sitten yliopistoihin ja näistä kumpuavista muutostarpeista. Koululainen Wahlroosin kapina on ehkä osin johdettavissa juuri tästä auktoriteettikapinasta. Vielä on muistettava,  että demokratian ja opintososiaalisten etujen parantamisvaatimukset olivat  korkealla prioriteettitasolla. Ne toimivat aseena autoritaarista vanhaa ajattelua vastaan.

Näihin sekoittui ideologinen liikehdintä,  joka on vaikeasti selitettävissä. Voidaan puhua ideologiseen muutokseen heräämisestä,  joka tarjosi kasvualustan tiedostaville aktiiveille. Sosialismiin sisältyi lupaus paremmasta tulevaisuudesta ja tämä houkutti optimismin läpitunkemalla 1960-luvulla nuorta polvea. Uudella vuosikymmenellä  taistolainen  puhdasoppisuus  sekä veti puoleensa että loitonsi opiskelijaliikkeestä monia parhaista voimista.  

Vielä on muistettava,  että muistelutietoon sisältyy aina nykyajattelun aineksia. Välttämättä  Wahlroosinkaan kohdalla 1970-luvun vaihteen todellisuus ei välity sellaisenaan nykypäivään.  

 

 

Politiikka-Suomi: historiankirjoituksen mutapainia?

 

Areenassa on nähtävillä tuore 10-osainen dokumenttisarja ”Politiikka-Suomi” kokonaisuudessaan. Dokumentissa paneudutaan viimeisten 30 vuoden poliittiseen historiaan. Näkökulmat on valittu varsin kattavasti, jolloin vuosikymmenten merkittävät politiikkatapahtumat tulevat läpivalaistuksi niihin vaikuttaneiden ihmisten ”omin sanoin”. 

Lunastiko sarja odotukset? Kyllä ja ei. Vastaukseni on osin kriittinen. Pyrin perustelemaan kantojani oheisessa kirjoituksessa. Moni muu on suhtautunut dokumenttiin hyvinkin positiivisesti.

Sarjaa arvioitaessa on oleellista valaista sen tekotapaa. Se on syntynyt siten, että tekijät ovat haastatelleet noin 20 vaikuttajayksilöä Suomen politiikasta. Joidenkin tietojen mukaan haastateltavia oli yli sata, mutta ehkä oikein on sanoa,  että nuo kaksikymmentä pääsivät mukaan dokumenttiin puheenvuorollaan. Sarjan kertojana on Pekka Laine ja käsikirjoituksesta ovat vastanneet J.P. Pulkkinen ja Olli Laine. Ohjauksesta vastaa Antti Leino. Formaatti on sama kuin sarjoissa Rock-Suomi, Iskelmä-Suomi ja Urheilu-Suomi. Haastateltujen puheenvuorot on pätkitty ja sijoitettu kuhunkin 10-osaisen sarjan teemaan. Tämä on johtanut siihen, että jotkut haastateltavat ovat saaneet runsaasti puhetilaa niiden painotusten mukaisesti,  jotka tekijät ovat valinneet ja joidenkin haastatteluista ei jää jäljelle kuin muutama kommentti, jos sitäkään. Haastateltavat ovat politiikan punnuksilla mitaten painoarvoltaan hyvin erilaisia.

Ongelma tällä tekotavalla on,  että ei synny vuoropuhelua vasta-argumenteista puhumattakaan. En yritä sanoa,  etteikö tämä puhuvien päiden  kronologia voisi olla hyväksyttävä tekotapa, mutta se saa muotoja,  joita voidaan kritisoida. Jotkut,  kuten Paavo Väyrynen saavat valtavasti puhetilaa, kun taas hänen poliittiset vastustajansa Mauno Koivisto ja Kalevi Sorsa eivät ole enää joukoissamme eivätkä pääse puolustautumaan. Millään muullakaan tavalla vasta-argumentteja ei tuoda esille.  Esimerkki: Paavo Väyrysen ja Kalevi Sorsan keskinäinen luottamuksen puute johti Kalevi Sorsan kerran sanomaan, että hän ei neuvottele  Väyrysen kanssa kuin todistajan läsnä ollessa. Dokumentissa Väyrysen ”totuus” jää ”voimaan” ilman tosiasiallista haastamista. Ja tekijätkin jättävät haaston tekemättä,  kuuluuhan sarjan luonteeseen,  että ”poliitikkoihmiset” saavat  ”kerrankin” luvan puhua syvimmistä tuntemuksistaan. Väyrysen tapauksessa olisi tarvittu  toinen ”poliitikkoihminen” kertomaan,  miltä vastapuolesta tuntui.

Reaktiot nähtyyn jäävät katsojan valveutuneisuuden varaan, mutta monella dokumentin katselijalla on aukkoja historiatuntemuksessaan. Toispuoleinen totuus saattaa jäädä huomioimatta. Käsikirjoittajan vastuulle jää paljon tasapuolisuuden vartiointitehtäviä ja tässä dokumentin tekijät eivät ainakaan Väyrysen kohdalla ole onnistuneet.

 :::::::::::::::::::::::::::::::

Kymmenenosaisen sarjan kokonaisuuteen on päätynyt epätasaisuuksia ja epätasapainoisia jaksoja. Jostakin syystä suhteettoman suuri osa haastatteluajasta käytetään yhden puolueen – keskustan - kellokkaiden kuulemiseen. Objektiivisuus kärsii ja tekijöiden tarkoitusperät hämärtyvät. Valinnat ovat tietenkin tekijöiden, mutta uskon helposti pystyväni osoittamaan,  milloin dokumentissa historia nähdään toispuoleisesti.

Yhdyn myös niiden kritisoijien mielipiteisiin,  joiden mielestä Paavo Lipponen ja Paavo Lipposen hallitusten toimet jäävät aivan olemattomalle  huomiolle.  Miksi? Olisi ollut kerrankin mahdollisuus kuvata sitä poikkeuksellista nousua, jonka Suomi koki vuodesta 1994 eteenpäin aina vuoteen 2007 saakka (14  lihavaa vuotta). Vastinparin olisivat tällöin muodostaneet lama ja sitä seurannut ennen näkemätön nouseva trendi taloudessa Suomen saavuttaessa Ruotsin elintason. Perusteluksi ei kelpaa,  että Lipponen kieltäytyi haastattelusta mahdollisesti arvaten ohjelmasarjan luonteen,  josta hän ei pitänyt. Lipposelta näytti unohtuvan se kallisarvoinen mahdollisuus, että hän olisi voinut tuoda oman todellisuutensa kilpailevien todellisuuksien rinnalle. Nyt dokumentin näkövinkkelistä historiaan jää Lipposen mentävä aukko.

Kun tällaista ohjelmasarjaa suunnitellaan,  on tekijöillä suuri vastuu objektiivisen kuvan luomisesta. Miten siis menetellä,  jos avaintodistaja, esimerkiksi Paavo Lipponen jää pois ohjelmasarjasta. Mielestäni korvaava(t) taho(t) olisi pitänyt hakea. Eli kirjoitetaanko nyt historiaa vai henkilömuistikuvia sieltä täältä ilman vakavampaa historian logiikan etsintää?

Tekijöiltä näyttää unohtuneen eräs asia: historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uusiksi. Siksi tällaisilla ohjelmasarjoilla on suuri merkitys, suurempi kuin kuvitellaankaan. Näillä muokataan historiallista todellisuutta ihmisten mielissä.  Se,  mikä on näennäisesti henkilökohtaista kokemista onkin laajemmassa katsannossa historiallisen kuvan muotoilemista. Haastatelluista tämän oivalsivat parhaiten Paavo Väyrynen, Esko Aho ja Pekka Haavisto. Lähelle heitä pääsee Antti Kaikkonen. Taktiikat olivat erilaiset. Väyrynen käytti sumeilematta hyväkseen tilaisuutta ja loi oman näköistään historiaa, kun tekijät eivät hakeneet hänelle vastapartnereita. Esko Aho on omalla tavallaan virtuoosi kirjoittamaan yksipuolisesti oman näköistään historiaa. Nyt hän ei vienyt rooliaan yhtä pitkälle kuin vastikään nähdyssä neliosaisessa dokumenttisarjassa ”Hullu vuosi 1991. Aikamatka 30 vuoden takaisiin dramaattisiin tapahtumiin”, joka oli tehty hänen kokemustensa ja näkemystensä oikeaksi todistamiseksi. Pekka Haavisto läpäisi koko dokumentin opettajamaisesti hymähdellen. Hänen todella annettiin hyväntahtoisesti myhäillä koko ohjelmasarjan läpi ilman yhtään poikittaista sanaa. Saman typpisen keveän roolin vetää dokumentissa läpi Antti Kaikkonen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Ohjelmasarja muodostuu kiehtovista yksityiskohdista,  mutta kokonaisuus on epätasainen. Jos yritän ymmärtää, mihin tekijät ovat pyrkineet,  niin lähimpänä on ajatus, että he ovat luoneet henkilöhaastatteluihin perustuvan ”historiakavalkadin” nykyhistoriasta,  ja monille tämä riittääkin. Ehkä meitä, jotka haluavat nähdä ohjelmasarjan läpi  objektiivisuuteen pyrkimisen on lopulta vähemmistö.

Ohjelmasarja on parhaimmillaan, ei niinkään kuvatessaan historian kulkua faktojen seuratessa toisiaan,  vaan eritellessään ihmisten tuntemuksia voiton tai tappion hetkillä. Ainakin minun ykkösprioriteettejani politiikan seurannassa on,  miksi meidän pääministerimme eivät tahdo jaksaa koko nelivuotiskautta,  vaan oikeastaan kaikille viime aikojen pääministereille on tullut mitta täyteen jossakin vaiheessa. Tässä mielessä Alexander Stubbin virkistävä ulostulo ensin Politiikka-Suomessa ja sitten Hesarissa  (”Alexander Stubb avautui ministerin työn raskaudesta”, HS 26.10.2021) on kuvaava esimerkki.

Ohjelmasarjassa poliitikoille, ihmisille annettiin mahdollisuus itsepuolustukseen, johon heillä ei poliittisen taistelun tuoksinassa ole tarjottu  riittävästi mahdollisuutta. Tähän sisältyy kuitenkin yllä esitetty vaara ”puuttuvista renkaista ja puuttuvista todistajista”, joka sumentaa kuvaa historian logiikasta.

Eniten tällainen ohjelma saattaa vaikuttaa niihin,  joiden tiedot historiasta ovat hyvinkin pinnalliset. Heille tämä ohjelmasarja tarjoaa juoninäytelmän poliittisesta pelistä.

Suomi ja Nato

 

Joskus kun seuraa Nato-keskustelua,  tulee mieleen, että Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg käsittelee aihetta Suomen kannalta hienovaraisemmin ja tahdikkaammin,  kuin eräät kotimaan  poliitikot ja lehdet. Stoltenberg on ”avannut oven” Suomelle,  mutta ei halua työntää Suomea väkisin sisään. Onhan se tietenkin pidemmälle viety lauseke kuin se,  että todetaan liittymisen olevan Suomen asia. Tosin tätäkin ilmaisua Stoltenberg käytti Suomen vierailunsa aikana. Jotkut suomalaiset suorastaan kerjäävät pidemmälle vietyjä lausahduksia Naton pääsihteeriltä. Stoltenberg ymmärtää kuitenkin historialliset syyt,  miksi Suomi ei ole Naton jäsen.  Yhtälailla Baltian maat historiallisista syistä riensivät Naton jäseniksi heti,  kun se oli mahdollista.

Naton kannattajat ovat kehittäneet Natoon liittymistä puolustavia iskulauseita, joista viime aikoina suosituin lienee seuraava: jos Suomi pysyy Nato-kumppanina,  ei sitä sitouduta auttamaan, mutta jos se liittyy Natoon,  niin sopimuksen viidennen artiklan mukaan  se saa sitovasti apua. Tästä lisää hiukan myöhemmin. 

Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva julkisti vastikään kyselyn, jonka mukaan 26 prosenttia suomalaisista haluaisi Suomen liittyvän Natoon, kun taas vastustajia oli 40 prosenttia. Kolmasosa ei ottanut kantaa. Kuulun itse tuohon 40 prosenttiin ja kantani on ollut pysyvästi tällainen.  Kansalaisten kannat ovat hiukan vaihdelleet vuosien saatossa. 2010-luvulla käytiin Nato-kannatuksessa 26 prosentissa, mutta sitten on tultu alemmas. Nyt nousua edelliseen mittaukseen oli nelisen prosenttia. Vankka enemmistö on siis liittoutumattomuuden kannalla. Kantaa ottamattomia oli noin kolmannes.

Seuraavassa referoin vuonna 2015 kirjaamiani Nato-kantoja. Vieläkö ne ovat relevantteja?

1) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassa olon aikana.

2) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Natossa on runsaasti autoritäärisesti johdettuja korruption vaivaamia maita,  kuten Unkari, Puola ja Turkki. Liittoutumattomana maana - kohdassa yksi mainittujen maiden joukossa - Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.

3) Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan uskotaan naiivisti ja sokeasti. Monet poliitikot länsi-Euroopassa ihailevat Putinia. Nato-maa Turkki osoittaa mieltään Yhdysvaltoja kohtaan. Solidaarisuus Nato-maiden kesken ei toimi odotetulla tavalla. Viimekädessä sisäpolitiikka monissa maissa ratkaisee yhteistyön ja avunannon määrän.

4) Viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään tuen periaatteita. Kyseisen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on 5. artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat Nato-maat jättäytynevät tämän klausuulin taakse. Natoon projisoidaan  ylimitoitettuja toiveita.

5) Viides artikla on siis sanamuodoltaan erittäin väljä. Se mahdollistaa kunkin jäsenmaan tuen toiselle jäsenvaltiolle täsmälleen sellaisena kuin apua antava maa itse määrittelee sen. Nato-maat eivät ole yhtenäinen blokki, vaan niiden välillä on eturistiriitoja. On naiivia kuvitella, että Nato ryntää apuun yksissä tuumin. Keskustelu Natosta päätetään lähes aina viidennen artiklan turvalausekkeeseen, ilman että todella analysoidaan, mihin Naton turvalauseke konkreettisesti yltää.

6) Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä – voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” luonteeltaan lähinnä henkistä tukea samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä vihollista vastaan – joka on Naton vihollinen, muttei välttämättä meidän!).

7) Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri. Venäjä ei sitä hyväksyisi: konfliktin vaara muuttuu todelliseksi.

8) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää rajaa?

9) Suomi on Venäjälle erittäin merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Kaupankäynnin riskit ovat pieniä verrattuna sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuviin riskeihin. Liittoutumattomana maana Suomen asema ei ole - pakotepolitiikasta huolimatta - heikentynyt poliittisesti nykykriisin aikana.

10) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen pelinappulana (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska). Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan.

11) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa koosta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta. Suomi on hakeutunut uskottavaa puolustusta vahvistavaan yhteistyöhön Ruotsin kanssa.

Mitään dramaattista korjaustarvetta en näe suhtautumisessani vuosien 2015 ja 2021 välillä.  On kuitenkin selvää, että Venäjä on lisännyt asevarusteluaan ja valtaansa vaikutuspiirissään olevilla alueilla tultaessa 2020-luvulle. Vastaavasti Nato on lisännyt toimeliaisuuttaan Itämeren piirissä. Tämä huomioiden Suomen toimet ovat olleet ajantasaisia:  on lisätty puolustuskykyä ja puolustusyhteistyötä Skandinaviassa. Nato-yhteistyö on tiivistynyt ja se tuo oman lisänsä (mutta myös riskinsä) suhteidemme kehitykseen.

Suomi hoitaa rauhanaikaisia suhteitaan Venäjään käytännönläheisesti,  ei periaatteelliseen vastustukseen perustuen. Siksi Suomella on liikkumavaraa enemmän kuin monella muulla maalla. Mikään helppo naapuri Venäjä ei ole. Sillä on tapana koetella pikkuista Suomea vaihtelevin keinoin, kuten Saimaan kanavan puunkuljetusten tukkimisella, huostaanottokiistoilla, turvapaikanhakijatulvalla pohjoisrajalla. Jännitteet ovat olleet kuitenkin hallittavissa.