Kuuban ohjuskriisi: miehet, jotka pelastivat maailman

 

Venäjä on uhannut  Ukrainan kriisin  yhteydessä ydinsodalla. Siksi on tärkeää muistuttaa ajankohdasta,  jolloin oltiin ehkä lähempänä ydinsotaa kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen. Tarkoitan Kuuban kriisiä 16.10-28.10.1962. Olen siitä kirjoittanut blogikirjoituksen 20.2.2014 nimellä ”Kuuban ohjuskriisi: miehet, jotka pelastivat maailman”. Julkaisen sen nyt uudelleen muuttamattomana ohessa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

TV1:stä tuli 19.2.2014 todella mielenkiintoinen dokumentti ”Mies, joka pelasti maailman”. Dokumentti tarkasteli Kuuban kriisiä neuvostoliittolaisen sukellusveneen miehistön ja erityisesti sen upseerin Vasili Arhipovin toimenpiteiden näkökulmasta. Arhipov ei antanut lupaa käyttää ydinlatauksella varustettua torpedoa ratkaisevalla hetkellä, kun aluksen päällikkö olisi halunnut laukaista sen. Dokumentissa arvioidaan amerikkalaisten ja venäläisten suulla, että Arhipov oli ”tärkein ydinsodan estäjä” Kuuban kriisissä.

Dokumentissa annetaan ymmärtää, että aluksella oli todellakin itsenäinen päätösvalta laukaista torpedo. On vaikeaa sanoa oliko dokumentissa ylidramatisointia vai oliko sen tarina prikulleen totta. En halua asettaa tässä kyseenalaiseksi dokumentin lähteitä, mutta Kuuban kriisistä on muitakin näkemyksiä. Yritän seuraavassa luodata tapahtumia niin kuin olen ne itse ymmärtänyt.

Kuuban kriisi 16.10-28.10. 1962 oli ehkä kylmän sodan kaikkein vaarallisin tapahtumasarja. Kolmas maailmansota oli lähempänä kuin koskaan, ehkäpä lopulta napin painalluksen päässä.

Kuuban kriisissä oli toki muitakin sankareita kuin Arhipov. Mielenkiintoista on tarkastella asiaa erilaisten tahojen näkemysten ja sankaruuden valossa. Elokuvassa ”Kolmetoista päivää” (v. 2000) sankariksi nostettiin melko tuntematon Kennedyn avustaja Kenneth O´Donnell. Hänen roolinsa on todellisuudessa asetettu kyseenalaiseksi monen miehen voimin, mm. Robert McNamara ja Theodore Sorensen ovat hämmästelleet sankarin viittaa O´ Donnelin yllä. Viittaisi siihen, että elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat halunneet hätkäyttää valitsemalla odottamattoman tahon ykköshahmoksi. Sivumennen kannattaa panna merkille, että Kevin Costner näytteli elokuvassa O´Donnellia ja hänellä oli pääosarooli myös elokuvassa ”JFK”, joka käsitteli Kennedyn murhaa. Kummankin elokuvan faktapohja on heiveröisellä pohjalla. Näitä elokuvien historiasuodatuksia kannattaa aina tarkastella tiukalla kriittisyydellä.

Ketkä sitten olivat Kuuban kriisin todellisia sankareita? Minusta pelastajan rooliin sopii moni henkilö, mikä on täysin ymmärrettävää, koska kyse oli monimutkaisesta vyyhdestä, jota ei yksi ihminen ratkaise. Varsinkin amerikkalaisilla on tapana kaventaa pelastajan/sankarin rooli missä tahansa draamassa yksinäisen tähden ratsastajalle, mikä tietysti sopii suurelle yleisölle, koska juoni pelkistyy.

John F. Kennedyä ei voida ohittaa pelastajakeskustelussa. Hänen merkittävin panoksensa oli rauhallisuuden säilyttäminen kenraalien ja muiden verenhimoisten tahojen painostuksessa. Kennedy pohti kriisiä eri näkökulmista johtoryhmän avulla: hän kokosi asiantuntijoita tuekseen ja teki päätökset heidän konsultointinsa pohjalta. Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara tarjosi hyvän selkänojan Kennedylle. Hänestä lisää tuonnempana.

Toiseksi VIP-henkilöksi nostaisin Robert Kennedyn, joka kävi ratkaisevat neuvottelut Neuvostoliiton Washingtonin suurlähettilään Anatoli Dobryninin kanssa. Neuvostoliitto valitsi juuri Dobryninin vastapariksi amerikkalaisille, ja tämä tuotti hyvä tuloksen.

Lisäksi nostaisin esiin muutamia yllätyshahmoja. Yksi näistä oli Yhdysvaltain entinen Neuvostoliiton suurlähettiläs Tommy Thompson. Kun Nikita Hrustsev lähetti kriisin kaikkein kuumimpina hetkinä kaksi sähkettä, ensimmäisen perjantaina 26.10. ja toisen lauantaina 27.10., Robert McNamara epäili, että jälkimmäinen kirje (hard message) oli lähetetty humalassa tai äärimmäisen hermojännityksen vallassa. Kirje oli täynnä uhkaavia sävyjä. Ensimmäinen viesti (soft message) oli selvästi sovittelevampi. Amerikkalaisilla oli ongelma: mitä pitäisi vastata ja mihin?

Pysäytyskuva dokumentista "Fog of War": Robert McNamara: Olimme näin lähellä ydinsotaa

Presidentti Kennedy näytti näkevän molemmat kirjeet sotaa uhkaavina eikä eritellyt niitä. Juuri tässä vaiheessa nousi esille Tommy Thompson ja ilmoitti rohkeasti olevansa eri mieltä presidentin kanssa ja kehotti vastaamaan ensimmäiseen kirjeeseen – ja vain ensimmäiseen kirjeeseen! Thompson perusteli kantaansa oivaltavasti sillä, että Hrustsev on liemessä Moskovassa ja hänen täytyi kääntää kriisi – jonka hän on itse käynnistänyt – sellaiseksi, että Neuvostoliitto pelastaa Kuuban amerikkalaiselta aggressiolta! Robert McNamara ymmärsi, mistä oli kysymys: hänestä itsestään kertovassa loistavassa dokumentissa ”Fog of War” hän tulkitsee tapauksen opetuksena, joka perustuu lauseeseen ”Empathize with your enemy”, asetu vihollisesi asemaan.

Yhdeksi sankariksi nostaisin kaikesta huolimatta Nikita Hrustsevin. Vaikka venäläisistä lähteistä on vaikeaa saada selkoa, epäilen vahvasti, että Neuvostoliitossa oli Yhdysvaltain tapaan haukkoja, jotka olisivat halunneet sodan käynnistyvän. Hrustsev sai käännettyä kriisin niin päin, että amerikkalaisten piti vetää juuri asennetut Neuvostoliittoa vastaan kohdistetut ohjukset pois Turkista, jotta Neuvostoliitto vastaavasti menettelisi Kuubassa. Amerikkalaiset suostuivat tähän, kunhan Turkki hoidettaisiin julkisuudelta piilossa. Tästä menettelystä sovittiin Robert Kennedyn ja Anatoli Dobryninin välityksellä.

Ketkä sitten olivat kriisin antisankareita. Nostaisin esille kaksi henkilöä: Fidel Castron ja kenraali Curtis LeMayn. Fidel Castro vaati Hrustsevia ”iskemään ensin”, vaikka tiesi saattavansa oman kansakuntansa kuolemanvaaraan. Robert McNamara tapasi Castron vuonna 1992, kolmekymmentä vuotta kriisin jälkeen eikä ollut uskoa korviaan, kun Castro ilmoitti, että ”minä suosittelin Hrustseville ydinohjusten käyttöä”.

Castro on helppo tuomita vastuuntunnottomaksi sodanlietsojaksi. Eisenhower, Kennedy ja myöhemmin Johnson olivat kuitenkin yrittäneet murhauttaa Castron, ja CIA Eisenhowerin ja Kennedyn hyväksymänä yritti maihinnousua Kuubaan Sikojen lahdella vuonna 1961, mutta ovatko nämä asiat yhteismitallisia?

Kylmän sodan historiassa on useita sotahulluja kenraaleja. Yksi näistä oli Curtis LeMay, Kuuban kriisin aikaan Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja. Hänen oli vaikeaa pidätellä kiukkuaan, kun Kennedy yritti sovitella kriisiä rauhanomaisesti. Kriisin lauettua Kennedy käytti kriisiryhmässä tunnetun puheenvuoronsa, jossa hän totesi, että Yhdysvallat on kriisin voittaja, mutta samalla toivoi, ettei kukaan rehentelisi voitolla. Tähän LeMay täräytti raivostuneena pöydän toiselta puolen: “Vai voitettiin! Helkkari, me hävittiin tämä. Meidän olisi pitänyt pyyhkäistä heidät jäljettömiin!”. Tämä on kylmän sodan retoriikkaa, jota kuvasi ironiseen tyyliin Stanley Kubrick elokuvassaan Tri Outolempi, jonka kenraali Ripperin hahmossa on paljon LeMayn piirteitä.

Mikä ohjasi LeMayn käytöstä Kuuban kriisissä? Mielestäni hän yksinkertaisti sodan logiikan. Kun hän tunsi, että USA:lla oli juuri tuolloin ydinase-arsenaalissa ylivoima hän katsoi, että se velvoitti käyttämään tuota ylivoimaa. Piti siis käyttää tilaisuus hyödyksi ja nujertaa vihollinen ”lopullisesti”. Kun näin ei menetelty, hän turhautui. Kennedy taas näki Neuvostoliiton pystyvän iskemään varsin suvereenisti Berliiniin kostoksi ja sitä kautta sytyttämään kolmannen maailmansodan.

McNamara on oikeassa, kun hän sanoi Fog of Warissa, että tällaisissa kriiseissä ”järki ei pelasta meitä”. Tarvitaan jotain suurempaa. Mitä se on? Ehkä tarvitaan juuri toisen asemaan asettumista ja lahjomatonta moraalia sekä korkeaa eettistä vakaumusta, muutoin joudutaan sotapelien hirviömäiseen kierteeseen.

Minulla olisi kuitenkin ollut kysymys McNamaralle, jos hän olisi vielä keskuudessamme. Toisessa maailmansodassa hän laski amerikkalaisten pommikoneiden optimaalisia lentokorkeuksia, jotta Japanin pommituksilla olisi ollut mahdollisimman suuri tuhovaikutus. Silloin hänen esimiehensä oli Curtis LeMay! LeMayn johtamissa palopommein tapahtuneissa pommituksissa kuoli satoja tuhansia japanilaisia eli enemmän kuin kahdella ydinpommilla yhteensä. LeMay aivan oikein totesi, että jos sota olisi päättynyt toisin, olisi hänet tuomittu sotarikollisena. Silloin McNamara toimi esimiehensä käskyjen mukaisesti, mutta hyväksyi nuo käskyt. Kuuban kriisissä osat vaihtuivat, McNamara oli nyt esimies, mutta he olivat eri puolella itse kriisin ratkaisun suhteen.

Kun ajattelen McNamaran kaltaista ihmistä, jonka kliininen äly hakee vertaistaan, niin Japanin - eikä myöskään Vietnamin sodan - pommitusten perusteena voida pitää ”järjen käyttöä”. Sitä pitää perustella jollakin muulla, mutta millä? Osaselitys on, että haluttiin nopeuttaa sodan päättymistä. Kostonhimo Japanin aiheuttamista tappioista saattaa kuitenkin jäädä ainoaksi perusteeksi. Vietnamissa oli näennäisesti kysymys dominoteoriasta, joka ei koskaan toiminut käytännössä. Mutta ehkä viimeinen kyyninen sana on LeMaylla: toiminnan hyväksyttävyys riippuu siitä, kuka voittaa sodan.

Länsi voitti kylmän sodan. Ehkä Kuuban kriisin dokumentit kirjoitetaan tästä syystä niin kuin ne ovat nyt meidän luettavissamme. Tarinat kertovat, että sankareita oli molemmin puolin. Ehkä lopulta vain yksilöiden oikea-aikaiset esilletulot estivät suursodan syttymisen.

Kylmän sodan vainoharhainen maailma oli järjen ulottumattomissa. Hyvällä onnella siitä kuitenkin selvittiin ilman suuren luokan katastrofia. Kun nyt on havaittavissa merkkejä uudesta kylmästä sodasta, joka saa ehkä kybersodan luonteen, on syytä palauttaa mieliin, mihin varustelun loputon kierre saattaa johtaa.

 

Demokratian pelastustalkoot

 

Monet ovat ryhtyneet demokratian pelastustalkoisiin. Yksi näistä on Foreign Policy -lehti, jota Helsingin Sanomien Vesa Siren lainaa kolumnissaan 16.1.2022. Kysymyksessä on eräänlainen  demokratian korjaussarja. Lehden vieraina on 10 kansainvälisen politiikan asiantuntijaa.  Artikkelissa pohditaan länsimaiden keinoja edetä demokratian pelastamistyössä. Mikä oli tärkein toimenpide demokratian  puutteiden  korjaamiseksi juuri nyt?  Yhteisenä nimittäjänä kaikille osallistuneille näyttäisi olevan  länsivaltojen yhteistyön tiivistäminen.  Yhteen hiileen puhaltamisen  kohteina mainitaan hakkereiden vastainen yhteistyö, joka ei ole kunnolla edes alkanut,  ja ”kaikki yhden puolesta”  -taisteluvalmius (Naton 5. artiklan tavoin) taloudellisissa tavoitteissa (esim. vastapakotteet pakotteiden asettajien tavoitteiden vesittämiseksi).

Listalta löytyy myös kaksipuoluejärjestelmäkritiikki, jossa tavoitteeksi asetetaan Pohjoismaiden kaltainen monipuoluejärjestelmä. Ei se hallitseminen pohjolassakaan helppoa ole, mutta ymmärrän,  että kaksipuoluejärjestelmä autoritaarisen hallinnon ja monipuoluejärjestelmän välissä on ehkä kaikkein haavoittuvin demokratian kannalta. 

Muut ehdotukset perustuvat yhteiskuntarakenteen muutoksiin (epätoivottavan valikoitumisen eliittikouluihin ja eliittialueisiin torjuminen, valvontayhteiskunta vs. demokratia vastakkainasettelu , rahanpesun torjuminen yhteistyötä tiivistämällä). 

Vesa Siren jää kaipaamaan Foreign Policy -lehdestä demokratian perustaa eli kajoamista mahdollisuuteen aidosti äänestää, joka on jäänyt ”itsestään selvänä” listalla mainitsematta. Demokratian vastustajat tekevät kaikkensa voidakseen vaurioittaa vaalitapahtumaa tai ääntenlaskentaa. Vaalit voivat olla lopulta vain kuori näennäisdemokratian suojana (vrt. Yhdysvalloissa republikaanien  pyrkimys vesittää vaalitapahtumat). Autoritaarisesti johdetuissa maissa äänestäminen/vaalit on ohennettu valtaa pitävien viikunanlehdeksi.

Muitakin demokratian puolesta -listoja on laadittu. Itsekin olen seurannut Berkeleyn yliopiston professorin Robert Reichin esiintymisiä ja kirjoittelua demokratian puolesta. Hänellä on käytössä eräs avainsana,  jonka haluan tässä uudelleen lanseerata. Se on demokratian ”kutistuminen” (shrinking). Tämä ilmiö kulkee nykydemokratian kokemissa tappioissa läpi punaisena lankana: demokratian tietyt peruspilarit halutaan säilyttää, mutta niistä puristetaan ”demokratiahenki” pois. Demokratiakaavun avulla pyritään säilyttämään fasadi kunnossa ulkomaailmaa varten.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Capitol-kukkulan tapahtumien jälkeen on demokratian toimivuuden suhteen  vallinnut morkkis. On kysytty epäuskoisena,  miten tämä kaikki pääsi tapahtumaan maailman vanhimmassa demokratiassa. Mikään ei viittaa siihen,  etteikö jotain samanlaista voisi tapahtua uudelleen. Osa ihmistä on menettänyt luottamuksensa kansanvaltaiseen järjestelmään. Mutta onko mitään yhtä syytä, miksi  Capitolista on tullut demokratian alennustilan symboli.

Yhtäältä on nähty,  että keskiluokka on turhautunut ja sen huonoin aines on mellakoinut pois pahaa oloaan (”meiltä” on viety ”voitto”). Totta onkin,  että Capitolin valtaajissa oli keskiluokkaisia ihmisiä runsaasti mukana. Voima-lehden pääkirjoituksessa kirjailija Emilia Kukkala toteaa, että fasismi on versonnut aina siellä, missä keskiluokka on alkanut pelätä asemansa puolesta. Ja Capitolilla pahimmat pukarit olivat näitä ahdistuneita valkokaulustyöntekijöitä. Keskiluokan ja fasismin yhdistelmä tarvitsee johtajan,  jotta täysi eliksiiri toteutuisi. Esimerkkejä on tuoreesta menneisyydestä…..

Totta kai mukana Capitolissa oli myös hyödyllisiä idiootteja,  jotka seurasivat lampaina johtotähtiä tietämättä itsekään, mitä tarkalleen ottaen ajavat. Minunkin käyttämässä Kansainvälisen demokratia -instituutin,  Idean luokittelussa Yhdysvallat on tipahtanut osittaisten demokratioiden ryhmään.

Jotkut hyvää tavoittelevat ihmiset ovat yrittäneet luoda mielessään demokratian yläpuolelle elimen  (instituution, johtajan), joka olisi valistunut hallitsija riittävin valtaoikeuksin , ei kuitenkaan valistunut itsevaltias. Mutta eivätkö Ranskan ja Yhdysvaltain presidentit ole isolla vallalla varustettuja maanisiä? Jätetään asia tällä kertaa auki.

::::::::::::::::::::::::::::::::

”Eliittipaniikin” teoria on mielestäni yksi demokratian toteuttamiseen liittyvistä lähestymistavoista. Sitä käsitellään Tuukka Tervosen kirjoittamassa HS:n artikkelissa ”Kansa ei hätäänny vaan eliitti” 10.1.2022. Suuronnettomuuden tapahduttua eliitti pelastautuu, mutta keskiluokka jää siivoamaan (katastrofin) jälkiä. Ihmiset sekasortoon ajava massapaniikki on siis monelta osin pelkkä myytti. Viihdeteollisuus  (katastrofielokuvat ym.) tukee ajatusta, että ihmiset joutuvat suunniltaan ja käyttäytyvät epärationaalisesti.  Selviytyjät kuvataan yleensä ryöstelemässä toisten omaisuutta. Tosiasiassa käytännön esimerkein on osoitettavissa,  että ihmiset pääsääntöisesti käyttäytyvät suuronnettomuuden sattuessa vastuuntuntoisesti auttaen toisiaan. Eliitti selviää vähemmällä ja voi jopa hyötyä onnettomuuksista. Tosi asiassa tutkimusten mukaan ryöstely ei lisääntynyt oleellisesti esim. Katrina-myrskyn aikana. Monesti tavalliset onnettomuuksien uhrit rientävät apuun jo ennen kuin viranomaiset ovat paikalla. Toisaalta meillä on esimerkkejä,  joissa tavallisen (auto)onnettomuuden osuessa kohdalle  ihmiset ajavat ohi tai rupeavat kännykkäkuvaajiksi.

Ajattelen tätä asiaa positiivisesti. Ison onnettomuuden osuessa kohdalle ihmiset välittävät toisistaan ja auttavat hätään joutuneita. Juuri tämä ihmisten käytös saa uskomaan, että demokratialla (toisten hyväksi ajattelemisella) on sija ihmisten käyttäytymisessä. Järjestelmän itsensä on tehtävä itsensä tykö: kansanvaltaisen järjestelmän on toimittava niin,  että ihmisten luottamus siihen säilyy.

On kysyttävä,  onko eliitillä valmiutta toimia demokratian puolesta. Björn Wahlroos on joskus kyseenalaistanut demokratian  nykyiset toimintaperiaatteet kehittelemällä vaalijärjestelmää, jossa äänestäjällä on useampi ääni (voidaan äänestää ehdokkaan puolesta tai vastaan). Tavoitteena on torjua ”enemmistön tyrannia”. Mietittyään tarkemmin hän on luopunut ajatuksesta: vaalijärjestelmä muodostuu liian spekulatiiviseksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhteiskuntaan pesiytynen jyrkkärajaisesti erottelevan ”luokka-ajattelun” nosti alun perin valokeilaan amerikkalainen filosofi Michael Sandel.  Sandel  puhuu meritokratiasta, joka on muodostunut vähitellen järjestelmäksi, jossa kysymys on korkean koulutuksen mukanaan tuoman asiantuntijuuden ylikorostamisesta verrattuna sinänsä ammattipätevien  ”tavallisten” työntekijöiden taitoihin. Kysymys on  jonkinlaisesta  - ehkä hiukan liioitellun räväkästi muotoillusta - ”kyvykkyyden hirmuvallasta”.  Harvardin professori Sandel on kirjoittanut teemasta teoksen,  jonka nimi on ”The Tyranny of Merit” (2020).

Onko tällainen diskriminoiva ajattelu nykydemokratiaa tukahduttava sairaus?

Saksan liittokansleri Scholz  käyttää käsitettä ”Respekt”, kunnioitus. Sillä hän tarkoittaa keinoa välttää pitkälle koulutetun ihmisen tuntema väärä ylpeys asemastaan. Päinvastoin korkeasti koulutettujen tulisi tuntea kunnioitusta vähemmän tai lyhyemmän koulutuksen ammattilaisia (esimerkiksi hoiva-alan, sairaaloiden ja kauppojen kassojen työntekijät) kohtaan, koska heidän panoksensa yhteiskunnan toimivuuden kannalta voi olla ratkaiseva. He ovat siis substanssiosaajina yhteiskunnan kannalta monesti yhtä meritoituneita kuin korkeasti koulutetut kumppaninsa. Scholz on Sandelinsa lukenut.

Voisiko tämän näkökulman ottaa uuden  demokratian lähtökohdaksi?

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Miten saataisiin monien kaipaama demokratiaprosessi suoremmaksi, välittömämmäksi?  Kansanäänestys on yksi keino, mutta sekin vaatii ison koneiston. Sitä paitsi on asioita, joita ei häveliäästi haluta kansalaisten päätettäväksi. On siis löydettävä sopivan konkreettinen, mahdollisimman yksiselitteinen (mahdollisimman vähän päätöksentekovariaatioita sisältävä) asia äänestyksen kohteeksi. Tämän ajattelun varauksena on  demokratiaan tarkoituksellisesti  sisällytetty harkinta, jossa päätöksenteko etenee useiden elinten perättäisten käsittelyjen kautta.

Vielä on mainittava päätöksenteon vaikeuttajana kehittyneen nykydemokratian itsensä aiheuttama ylitsevuotava itsekritiikki - demokraattisen järjestelmän masokistinen itseruoskinta -  jossa ei jätetä kiveäkään kääntämättä, jotta saataisiin (itsetarkoituksellinen) muutos tai vallanvaihto aikaiseksi: säännönmukaiset vaalit ovat hidaste. On vaara, että demokraattisen järjestelmän vahvuus  eli sananvapaus kääntyy itseään vastaan kaiken disinformaation ja somettelun keskellä.  Seurauksena on yhteiskunnan polarisaatio tai vielä pienemmiksi vaihtoehdoiksi pirstoutuminen. Oleellista on kuitenkin tämä: demokraattinen järjestelmä antaa itsestään huonomman kuvan kuin se ansaitsee.

 

 

 

Puhutaan Natosta, mutta puhutaanko myös vastuusta ja vastuun kantamisesta?

 

Lainasin jokin aika sitten presidentti Niinistöä hänen kertoessa kantojaan nykyisestä jännittyneestä tilanteesta: ”…presidentti lisäsi vielä hieman mietittyään ratkaisevan lisäkaneetin:  ”Satuin lukemaan Robert Cooperin kirjaa `The Ambassadors´”,  jossa todetaan - koskien diplomatiaa ja suurvaltasuhteita - että  `there´s a gap between those,  who have the responsibility and those who haven´t´.”  Täsmälleen näin. Kun ei ole vastuussa voi kysyä tai väittää paljon sellaista, johon vastuunkantaja ei voi vastata. Presidentti on usein  osoittanut ärtymystä,  kun joku – olettaen,  että presidentti on hänen kannallaan – tyrkyttää omia kannanottojaan  ”tullakseen hyväksytyksi”.

Niinistö viittasi uudelleen moneen kertaan  ”vastuuseen” A-studiossa 28.2.2022, halutessaan korostaa päätöksentekijöiden vastuunkannon merkitystä.

Referoin ja arvioin tuota A-studiovierailua seuraavassa tarkemmin.

Kun poliitikot Purra (ensimmäistä kertaa?) ja Orpo (jälleen kerran) ovat nyt ilmoittaneet kannattavansa Natoon liittymistä, niin mihin saakka heidän vastuunsa ulottuu ja kuinka uskottavasti? Tässä on käynyt vähän niin, että kun Niinistö on mielletty Nato-mieliseksi,  niin monet poliitikot ovat kiirehtineet hänen suojissaan kannattamaan aggressiivista liittymispolitiikkaa ymmärtämättä, että presidentti on asemastaan johtuen omaksunut hyvin varovaisen kannan äkkinäisiin päätöksiin.

Ei presidentti mitenkään havaittavasti reagoinut tuoreeseen gallupiin,  jossa Naton kannatus huomattavasti lisääntyi (nyt 53 prosenttia). Sitä paitsi niitä, jotka joko vastustivat Natoon liittymistä tai eivät ottaneet kantaa oli yhteensä 47 prosenttia vastaajista. Mihin suuntaan gallupit ovat kehittymässä? Oletettavaa on, että jos nykyinen jännittynyt tilanne jatkuu ja pahenee, Naton kannatus ainakin jossain määrin vahvistuu. Jos otetaan vähän  pidempi aikajänne tulevaisuuteen  niin suunnan arviointi vaikeutuu huomattavasti. On syytä muistaa,  että Nato-liittymisprosessi kestää joka tapauksessa pitkään. Ei ole tiedossa esimerkiksi, miten nykyiset Nato-maat suhtautuvat lisäjäseniin. Kaikkien vanhojen jäsenten  tulisi hyväksyä uudet jäsenyydet.

Presidentti puhuu (Venäjän) ”vasta-askelista”, jos Suomi pyrkii liittotumaan Naton kanssa. Presidentti oikeastaan ainoana pystyy vapaasti puhumaan vastatoimista Venäjän taholta. Muut saavat varautua moitesanoihin ”pelkääminen” tai ”suomettuminen” tai ”nöyristely”, jos rohkaistuvat viittaamaan Venäjä-uhkaan julkisesti.

Venäjä itse on aiheuttanut tahattomasti seuraamuksia, joita se ei alun perin tarkoittanut. Niinistö: Venäjä on omilla toimillaan yhtenäistänyt vuonna  2014 Ukrainan ja nyt Euroopan. Miksi siis Putin otti tämän epäsuositun askeleen hyökätä Ukrainaan? Niinistö vastaa, että tekemätön päätös hiersi kahdeksan vuotta Venäjää: ”Nyt me hoidamme tämän murheemme pois”, arvioi Niinistö Kremlin ajattelua. Sodalla on lausumattomat rajat: Nato ei vie joukkoja Ukrainaan, eikä Venäjä hyökkää Nato-maan kimppuun. Tämä lienee periaate.

Niinistön maine asioiden hallitsijana on kasvanut entisestään Ukrainan kriisin aikana. Koko Ukraina-prosessin aikana presidentiltä on voinut kysyä paljon sellaista, mihin hän ei halua/kykene vastaamaan. Silti häntä pyydetään ”tietämään”. Niinistöä pidetään Putin-asiantuntijana. Ja asiantuntijana Niinistö ei pidä mahdollisena sitä, että Venäjä hyökkää Suomen: sitä ei voi pitää järkevänä. Presidentti pitää laajoja hybridiuhkia suurimpina haittoina,  mitä Venäjä voi Suomelle aiheuttaa,  jos Suomi liittyy Naton jäseneksi.

Nato-kysymyksessä Suomea verrataan Ruotsiin ja - varsinkin viime aikoina - Ruotsia Suomeen. Ruotsi kokee saavansa Suomelta vahvistusta varsinkin jalkaväkijoukkojensa puutteisiin, mutta muutenkin yhteistyö tuntuu nyt olevan neutraalimpaa kuin koskaan aiemmin. Suomi hyötyy Ruotsin meri- ja ilmavoimien vahvuuksista. Samalla on havaittavissa 1990-luvun EU-prosessin jäljiltä vieläkin tiettyä epäluuloa,  että naapuri tekee jotain,  jota se ei ilmoita avoimesti. Kuitenkin kokonaisuudessaan yhteistyö on korkealla tasolla, siihen on syytä luottaa.

Kaiken kaikkiaan jää kuva, että Ruotsin suhtautuminen on ideologisempaa Nato-kysymyksissä. Ruotsi pitää periaatteistaan (liittoutumattomuudesta) pidempään kiinni kuin Suomi. Ruotsin pitkä  (200 vuotta) rauhan aika on tässä osviittana. Toisaalta Suomenkaan tilanne ei ole sellainen, miksi se usein kuvataan, siis että Suomi ja Venäjä olisivat olleet suoraan kahdenvälisiä vihollisia: tosiasiassa toisen maailmansodan aikana Suomi oli Neuvostoliiton ja Saksan, ensimmäisessä maailmansodassa Saksan ja Venäjän ja Suomen sodan (1808-09) aikana Ranskan ja Venäjän pelinappulana.

Puolustusvoimien edelleen vahvistamisen kannalla presidentti on, vaikka varsinkin kokoonsa nähden Suomella onkin kyvykkäät puolustusvoimat jo nyt. Hän viittaa hybridisodankäynnin erilaisiin variaatioihin,  joihin suojautumisessa on edelleen paljon töitä tehtävänä. Sekä presidentti että eduskunta ovat tästä yksimielisiä: vahingot hybridisodankäynnistä ovat suuria, kun toimenpiteet kohdistetaan korkean teknologian maahan.

Jos Suomi olisi Naton jäsen, se saisi erillishyökkäystä vastaan Naton suojan (tai oikeammin tuen), mutta jos tästä ei olisi kysymys seuraisi jännitteinen tilanne, sillä Venäjä on osoittanut pystyvänsä olemaan ”ilkeä”. Toisaalta edellä totesin juuri, että erillissotaa Suomen ja  Venäjän välillä ei ole pitkiin, pitkiin aikoihin ollut. Jos liittyminen tulisi kysymykseen, niin  Niinistön mielestä   Venäjä kohdistaisi tyytymättömyytensä (”ilkeydet”, hybridi-, kyberuhat ym.) Suomeen eikä Natoon.

Joidenkin haaveilemat turvatakuut, jotka annettaisiin Nato-prosessin ollessa käynnissä presidentti hylkää. Kovin on spekulatiivinen ajattelu voimissaan!

Uhkakuva Ukraina-tragediassa on ydinsodan puhkeamisen vaara. Todellista sodan vaaraa pidetään kuitenkin etäisenä. Niinistö näkee vaaran lähinnä siinä, että ydinsotaa vähitellen arkipäiväistetään.

Nyt näyttää siltä, että moni näkee tulevan Nato-prosessin pelkästään yhteen suuntaan vievänä prosessina. Entä jos käykin niin, että Natoon liittyminen ei saa tarpeeksi parlamentaarista kannatusta taakseen?

Kun toimittaja A-studion lopuksi kysyi pitäisikö Suomen liittyä Natoon, viittasi presidentti painokkaasti jälleen kerran vastuuseen: mitä tapahtuisi sitten,  jos askel otettaisiin?” Toimittaja:  ”Kysymys on (siis) siitä,  mitä Venäjä tekisi”.   Presidentti:  ”Juuri näin”.

PS

Presidentin haastattelu A-studiossa on herättänyt myös kriittistä sanailua. Tuntuu, että ne,  jotka haluaisivat nopeasti edetä Nato-asiassa ovat niitä vastaan,  jotka valavat öljyä laineille. Presidentti edusti selvästi jälkimmäistä, rauhoittelevaa  kantaa. Samoin epäilen (mutta en ole varma), että kysymys on luottamuksesta Naton ja viidennen artiklan tarjoamaan suojaan. On niitä, jotka tuntuvat sokeasti luottavan  suojaan ja niitä, jotka näkevät tilanteen paljon inhorealistisemmin: sota on sotaa.

 

 

Putinin oppi, Putinin sota

 

 

Vladimir Putin julisti sodan Ukrainalle puheessaan 24.2 2022. Puhetta on arvioitu monella taholla. Yritän seuraavassa löytää sille historiallisia lähtökohtia sekä sovittaa sen kansainvälisen politiikan avaintapahtumiin lähimenneisyydessä. Lainaan ohessa omaa parin viikon takaista ”Kylmä sota 2” -taulukkomuotoista tekstiä Putinin puheen arvioinnin pohjaksi. Uskon,  että taulukko muodostaa suuntaviivat nyt nähdylle sodan käynnistymiselle. 

Napauta hiirellä suurentaaksesi kuvaa! Paina Esc-näppäintä pienentääksesi taulukon!

Oheinen blogikirjoitukseni perustuu Helsingin Sanomissa olleeseen Putinin sodanjulistuspuheen käännökseen (Pengermä/Mitroshin). Kannanotot ja kommentoinnit ovat omiani.

Presidentin puhe on katkera tilitys Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä historiasta Putinin silmin nähtynä. Puheen tulkinnan dramatiikka perustuu siihen,  että sitä on vaikea selittää länsimaisella järjenjuoksulla ilman,  että lähtökohdaksi otetaan tekaistu historiankertaus tai vääristely. Puhe on laadittu siten, että jää vaikutelma, että Putin itsekin uskoo ainakin osaan sen viestistä. Toinen näkökulma on,  että presidentti haluaa oikaista historiaa valitsemiltaan osilta. Puheen syväanalyysi edellyttäisi myös länsimaiden toimien perkausta 2000- ja 2010-luvilla. Siihen en kuitenkaan tässä  kirjoituksessa lähde kuin pintapuolisesti viittaamalla.

Putinin tarkoitus oli perustella sodanjulistusta. Hän viittaa puheensa aluksi ”vuodesta toiseen” ja ”askel askeleelta” kasvaneeseen länsimaiseen uhkaan, joka on ilmennyt  Naton laajenemisena itään. Putin vetoaa siihen,  että Venäjä on ”30 vuoden ajan” yrittänyt sopia Nato-maiden kanssa ”jakamattoman turvallisuuden periaatteista”. Tällä Putinin täytyy viitata etupiirikäsitteeseen. Putin korostaa, kuinka  Naton sotakoneisto on lähestynyt Venäjän rajoja. Putinin Venäjän tavoitteena ei ole käsitykseni mukaan vanhassa mielessä imperialismin toteuttaminen  vaan rajavaltioiden painostaminen/pakottaminen toimimaan Venäjän turvallisuusvyöhykkeenä. Eri valtioihin voidaan soveltaa eri periaatteita. Venäjän toimien vertailukohtaa ei löydy myöskään tunnistamastani amerikkalaisesta ”tukikohtaimperialismista” (lähes tuhat tukikohtaa),  eikä kiinalaisesta globaalin talouden solmukohtiin perustuvasta imperialismista. Ainoa vertailuperuste on vanha kylmän sodan etupiiriajattelu.  

Putin puhui länsimaisesta ylimielisyydestä (erehtymättömyys, piittaamattomuus) ja Venäjän etujen huomioonottamattomuudesta.  Putin kytkee tämän asennoitumisen Neuvostoliiton romahtamiseen ja siitä johtuvaan Venäjän aliarvioimiseen.  Putin murehtii Venäjän  itsevarmuuden ”hetkellistä” menetystä 1990-luvun alussa kaiken pahan alkuna ja juurena. Heikkouden tila on jättänyt Putiniin ylpeyteen poltinmerkin. Voidaan tietysti kysyä olisiko jonkun lännen johtajan Venäjän asemaan asettuminen voinut kohentaa suurvallan omanarvontuntoa. Jää ikuiseksi arvoitukseksi olisiko tällä ollut jotain merkitystä politiikan käytännön työssä.

Putin projisoi hegemonian tavoittelun länteen: se käytti tilaisuutta hyväkseen ja otti kaiken vaikutusvallan, mikä oli otettavissa. Kylmän sodan voittajat käynnistivät maailman uusjaon, josta Venäjä jäi syrjään.  Syntyi Putininkin vuonna 2007 mainitsema yksinapainen maailmankuva.  Tähän liittyy Putinin tuntema inho  lännen ”alhaista sivistystasoa” kohtaan.  Putin itse näkee lännen - ylemmyydentuntoisesti - kulttuuriltaan pinnallisena.

Esimerkkejä ylimielisyydestä löytyy Putinin mielestä runsaasti kuten Bosnian sota 1990-luvulla, jossa länsi käytti ohjuksia ja hävittäjiä. Tässä Putin unohtaa serbien suorittaman kansanmurhan (Bosnian kansanmurha) ja etniset puhdistukset. Entisen Jugoslavian alueen väkivaltaisuudet ovat ikään kuin vertailukohde sille, mitä nyt kostoksi (?) tapahtuu Ukrainassa. Venäjä oli aivan liian heikko puuttuakseen Jugoslavian tapahtumiin 1990-luvulla. Bosniaa kriisipesäkkeinä ja lännen sekaantumisen kohteina seurasivat Irak, Libya ja Syyria. Länsi teki Putinin mielestä näiden konfliktien yhteydessä virheen virheen perään synnyttäen kansainvälisen terrorismin aallon. Erityisen hanakasti Putin tarttuu puheessaan lännen suureen epäonnistumiseen Irakissa eli joukkotuhoaseharhaan.

Putin ja Venäjä omaksuivat kannan,  jonka mukaan valtaa pitävät (riippumatta siitä, millä tavoin ovat päässeet käsiksi valtaan) ovat niitä, joita Venäjä puolustaa. Libyan Muammar Gaddafi ja Syyrian Basar al-Assad muodostavat esimerkin tästä.  Demokratia tässä taistelussa jäi häviäjän rooliin.

Putinilla on myös kanta tunnettuun  ”Natoa ei tuumaakaan itään” -lupaukseen,  jonka ulkoministerit  Baker ja Genscher antoivat  1990-luvun alussa. Putin on omaksunut tästä osatotuuden eli,  että kysymys oli koko Itä-Euroopan Nato-suhteesta eikä vain Saksasta.  Lännessä katsotaan, että kysymys oli vain Saksasta.

Yhdysvallat Putin  leimaa ”valheen valtakunnaksi”, johon kyllä amerikkalaiset itse polarisoituneessa yhteiskunnassa ovat antaneet aihetta. Samantien Putin leimaa myös Yhdysvaltain kanssa liitossa olevat tahot osaksi ”valheen valtakuntaa” ilman sen kummempia todisteita.

Putin syyttää ankarasti Yhdysvaltoja ”separatistien ja palkkasoturijoukkojen” toiminnasta 1990- ja 2000-luvulla  Etelä-Venäjällä ilman selkeitä näyttöjä. Vielä kovemmin Putin tuomitsee lännen ”pseudoarvojen pakkosyöttämisen” Venäjän kansalle, mutta tekee samalla selväksi, että moinen on turhaa eikä onnistu. Mitä tarkoittavat pseudoarvot? Tässä voidaan viitata Sergei Lavrovin esille tuomiin ideologisiin näkyihin. Lavrovin mukaan Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka suhtkoht ovat samansisältöisiä asioita. 

Venäläinen ”pragmatismi” on suunnattu läntistä messianismia vastaan. Jos siis maassa on kansan valitsema autoritäärinen hallinto on se hyväksyttävä lailliseksi vallaksi. Syyria on tästä selkein esimerkki. Lavrov syyttää läntistä messianismia lähes kaikesta Lähi-idässä tapahtuneesta, pakolaisongelma sisältyen. Mukaan hän lukee Syyrian lisäksi mm. Ukrainan, jossa Putinin opin mukaan tapahtui vallankumous vuonna 2014, ja jossa syrjäytettiin laillisesti valittu johtaja ja nimenomaan lännen kiihottamana. Lavrovin mukaan Ukrainassa oli kysymys maan arvojen anastamisesta ja lännen vaatimuksesta toteuttaa ”vain eurooppalaista näkemystä kaikesta”.

”Putinin oppi” on Ukrainan sodan taustalla.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Sodanjulistuspuheensa loppupuolella Putin palaa joulukuun 2021 -puheensa teeseihin ”turvallisuuden takaamisesta”, jotka Yhdysvallat torjui suoralta kädeltä.  Putin viittasi jälleen selvästi turvatakuuseen etupiirivaatimuksineen.

Historiaan Putin kajoaa verratessaan nykypäivän lännen toimia Neuvostoliiton menettelyyn vuoden 1941 alussa,  kun Neuvostoliitto yritti estää tai viivyttää sodan syttymistä ottamatta Saksan haastetta heti vastaan. Putin on jossain määrin oikeassa sanoessaan,  että Neuvostoliitto myöhästyi puolustuksensa kuntoon saattamisessa vuonna 1941. Saksa sai aluksi yliotteen. Tätä hän pitää varoittavana esimerkkinä: toista kertaa samaan virheeseen ei sorruta!  Hän siis pitää varmana,  että länsi Ukrainan kautta hyökkää Venäjän kimppuun eikä Venäjä tällä kertaa aio olla myöhässä!  Argumentointi on hataraa ja vainoharhaista. Kaikesta voi päätellä, että Ukrainan hiertävään ongelmaan oli suunniteltu puututtavan jo pitkän aikaa.  

Putin uhoaa, että nyt Venäjä on yksi maailman mahtavimmista ydinasevalloista ja toteaa Venäjän olevan ylivoimainen joidenkin uusimpien aseiden kehittelyssä. Putin saarnaa, että vihollisen hyökkäys johtaa siihen itseensä kohdistuviin hirveisiin tuhoihin. Natoa Putin pitää vain Yhdysvaltojen käsikassarana. Yhdysvalloille Venäjän vastainen vihoittelu on  ”patoamispolitiikkaa”, kun taas Venäjälle kysymys on ”elämästä ja kuolemasta”. Näin Putin vaihteli puheessaan näkökulmaa oman kansakunnan suurten uhrausten ja omien hyökkäysvoimien tuhoamiskyvyn välillä aina tilanteen mukaan.

Ukrainan tilanteeseen mentäessä Putin ilmoitti Venäjän taistelleen kahdeksan vuotta rauhanomaisen ratkaisun puolesta. ”Kaikki turhaan”, hän toteaa. Sitten Putin loihtii puheeseensa kaikkein suurimman valheen sanoessaan,  että on aika lopettaa ”kansanmurha siellä (Itä-Ukrainassa) asuvia miljoonia ihmisiä kohtaan”. Vain Venäjä voi luoda heille turvan. Ollaan jo lähellä sitä, miksi interventio piti toteuttaa.

Putin puolustaa ehdottomaan sävyyn Krimin ja Donbassin haltuunoton välttämättömyyttä. Vihollisia, jotka uhkaavat näitä alueita nähdään kaikkialla. Natsi-käsite vilahtaa tuon tuosta puhetekstissä. Sitten hän vaihtaa levyä:  Putin väittää suhtautuvansa kunnioittavasti Neuvostoliiton jälkeiselle alueelle muodostuneisiin uusiin maihin.

Ukrainan osalta Putinin tavoitteena on demilitarisointi ja vapautuminen natseista. Pahaenteisesti  luvataan rangaista rikoksia tehneitä. Täkynä Putin lupasi, että Ukrainan alueita ei miehitetä.

Puheen loppuosa sisälsi paljon korulauseita ruusuisesta tulevaisuudesta,  kunhan Venäjän asettamat ehdot täytetään. Lopuksi sävy taas vaihtuu ja uhataan historiallisen kovalla kostolla (ydinaseilla?)  niitä,  jotka yrittävät puuttua Venäjän sotilaallisiin toimiin Ukrainassa.

 

Ukraina anno Domini 2014

 

 Vladimir Putin päätti sitten brutaalisti hyökätä Ukrainaan  aamuyöstä 24.2.2022. Olen kirjoittanut Ukrainasta monen monta kertaa viimeisten kahdeksan vuoden aikana. Yksi näistä kirjoituksista on ”Toisinajattelijan kuvaus Ukrainan tapahtumista” 20.12.2014, siis kirjoitus Ukrainan nykykonfliktin  ”lähtövuoden” näkökulmasta.  Julkaisen kirjoituksen nyt uudelleen. Saattaa olla hyvä tutustua siihen, ei sen takia,  että kaikki siinä olisi ennustetta siitä,  mitä nyt on tapahtunut, vaan sen takia,  että siinä pohdiskellaan niitä mahdollisia muita reittejä,  joita historia olisi voinut edetä toisenlaisten realiteettien vallitessa.

Presidentti kiinnitti huomiota tiedotustilaisuudessa 22.2.2022 erääseen asiaan,  jonka hän on joskus aiemmin lanseerannut Henry Kissingeriä mukaillen: ”Miten suhtautua sellaiseen käyttäytymisen, mikä ei ollenkaan mahdu meidän `repertuaariimme´?”. Juuri tätä asiaa joudumme nyt hämmennyksen vallassa pohtimaan. Miksi tämä hulluus piti käynnistää?

Vaikka ohessa tarjotaankin vaihtoehtoa historian kululle, ei se käy selitykseksi Putinin törkeälle toiminnalle.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ohessa kirjoitukseni vähäisin stilisoinnein sellaisena kuin se julkaistiin joulukuussa 2014.

Chicagon yliopiston professori John J. Mearsheimer (74 v.) on kansainvälisen politiikan todellinen asiantuntija (ei siis ns. asiantuntija), joka on kirjoittanut Foreign Affairs-lehden loka-marraskuun 2014 numeroon hienon artikkelin ”The Liberal Delutions, That Provoked Putin”. Mearsheimeria on kuvattu jopa sukupolvensa vaikutusvaltaisimmaksi kansainvälisten suhteiden realistisen koulukunnan merkkihenkilöksi.

Artikkeliin on syytä palata nyt, kun Vladimir Putin on juuri pitänyt puheensa (puhe pidettiin siis vuonna 2014) Venäjän tilasta. Mitä Putin sanoi? Kyllä, hän syytti ulkopuolisia tahoja Venäjän ja Ukrainan tilanteesta, kyllä, hän syytti Yhdysvaltoja turvallisuusuhista, kyllä, hän perusteli esimerkiksi Itämerellä tapahtuneita vaarallisiksi koettuja hävittäjä- ym. lentoja sillä, että amerikkalaiset ovat tehneet lentoja kaiken aikaa ja Venäjä on tehnyt lentoja vasta pari vuotta, kyllä, Venäjällä on vain pari sotilastukikohtaa omien rajojen ulkopuolella, kun Yhdysvalloilla niitä on satoja, kyllä, Venäjän sotilasmenot ovat vain kymmenesosa Yhdysvaltain sotilasmenoista jne.

Mitä uutta kuultiin? Ei varsinaisesti uutta, mutta itse vakuutuin jälleen kerran, että Venäjän strategia on puolustuksellinen. Se kokee – kuvitellusti tai todellisesti – itsensä uhatuksi ja haluaa pysäyttää Naton ja EU:n etenemisen rajoillaan.

Otan tähän esimerkinomaisesti yhden teeman, jota on viime aikoina runsaasti pidetty esillä, nimittäin lentotoiminnan Itämeren yllä. HS:n Kari Huhta kehittää kolumnissaan (HS 18.12.2014: ”Miksi ihmeessä ne niin lentelevät?”) pitkän liudan selityksiä venäläisten aktiivisuudelle: Suomea ja Ruotsia estetään liittymästä Natoon, Venäjä pyrkii hajottamaan EU:n rivit, Venäjä pyrkii hajottamaan Naton rivit, Venäjän sotilaspoliittinen valtaeliitti painostaa Putinia, Venäjä yrittää suunnata kansalaistensa huomion kotimaan talouden alakulosta ulospäin….. Onhan tässä näitä, mutta minä tulkitsen varsin arkisesti kysymyksessä olevan halun osoittaa - tosin varsin arveluttavalla tavalla - voimaa kaikilla politiikan ja puolustusvoimien osa-alueilla: olemme edelleen suurvalta ja meidät tulee huomioida. Lentoliikenteen turvallisuustason heikentäminen on tietenkin asia, josta Venäjä ei selviä selittelemällä.

Mutta on tässä toinenkin puoli. Loputon Venäjän sotilaslentoliikenteellä lännessä harjoitettu spekulointi palvelee mielestäni kaikenkarvaista mystifiointia ja pelottelua. Näen pelottelukampanjan osittain Naton puolesta propagointina (Huhta kirjoittaa Tu-95-mallin strategisista pommikoneista: ”nuo kauhun tasapainon lentävät hirmuliskot”).

::::::::::::::::::::::::::

Putinin puhe oli vaisu? Ei minusta. Venäjän politiikan palikat asettuivat paikoilleen varsin järjestäytyneesti. Se selvisi, että hyvät neuvot ovat kalliit. Suuri arvoitus on talouden kehitys, jota lienee mahdotonta arvioida, joten jätän sen tällä kertaa vähemmälle.

Niin, mitä John J. Mearsheimer kirjoitti Foreign Affairsissa? Ensinnäkin hän otti kainostelematta lähtökohdakseen Venäjän ja Putinin näkökulman silläkin uhalla, että jää harvojen joukkoon, joka uskaltaa lähestyä Venäjää ja Ukrainaa tästä näkövinkkelistä. Meiltä Suomessa ei taitaisi löytyä samanlaista rohkeutta vakavasti otettavien tukijoiden joukosta.

Käyn ohessa referoiden läpi Mearsheimerin esiin nostamat näkökohdat vastapainoksi totutuille väittämille.

Ensinnäkin hän katsoo suurimman vastuun Ukrainan kriisistä kuuluvan lännelle. Putin ilmeisesti oletti aivan aidosti Naton sijoittavan laivastotukikohdan Krimille. Venäjän kannalta Nato esiintyi aggressiivisesti: vuonna 1999 tapahtui laajeneminen Tsekkiin, Unkariin ja Puolaan ja vuonna 2004 Bulgariaan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Romaniaan, Slovakiaan ja Sloveniaan. Laajenemisen tärkeinä lobbareina olivat itäeurooppalaiset siirtolaiset Yhdysvalloissa , jotka vaativat Clintonin aikana ”suojelua” entisille maanmiehilleen.

Venäjä ei pystynyt heikkoutensa takia puuttumaan Yhdysvaltain ja Naton toimiin Bosniassa, vaikka siellä kohteena oli sen vanha liittolainen Serbia. Tulenaraksi tilanne muuttui, kun Georgia ja Ukraina pyrkivät Natoon vuonna 2008. George Bush olisi kummatkin maat hyväksynyt mukaan, mutta Ranska ja Saksa torjuivat hankkeen Venäjän varoitettua voimakkaasti strategisen tasapainon muutoksista.

Vuoden 2008 elokuussa syttyi Venäjän ja Georgian välillä sota jälkimmäisen aloitteesta, jonka seurauksena Venäjä otti hallintaansa Abhasian ja Etelä-Ossetian. Venäjän kannalta oli tultu viimeiselle rajalle.

Olivatko länsiliittoutuneiden johtajat luvanneet 1990-luvun alussa jotain Venäjälle Naton laajentumisesta? Kyllä, Yhdysvaltain ulkoministeri George Baker ja Saksan liittokansleri Helmut Kohl olivat suullisesti luvanneet Saksojen yhdistämisen hintana Gorbatsoville, että Nato ei laajene itään, mutta kirjallisesti ei toki luvattu mitään. Baker kirjoitti muistelmissaan: ”Melkein jokainen saavutus sisältää - menestyksen sisällä - tulevaisuuden ongelmien siemenet”.

(Tarkennus 24.2.2022: ilmeisesti keskusteluissa Naton laajentumisesta tarkoitettiin vain Saksan aluetta, ei laajemmin Itä-Eurooppaa. Venäjä on tulkinnut episodin niin,  että Nato ei etene tuumaakaan Saksasta itään)

Lännellä oli kolmiosainen paketti, jota se pyrki toteuttamaan: 1) Nato-laajentuminen, 2) EU-laajentuminen, 3) Demokratian edistäminen. Ukrainassa sitten bensaa heitettiin tuleen: Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh hylkäsi tarjotun EU:n tuen ja hyväksyi vastaavasti Venäjän 15 miljardin dollarin tuen. Venäjä ei olisi ryhtynyt avustustoimenpiteeseen, jos se ei olisi kokenut Ukrainan ”menetystä” EU-tuen kautta uhkaksi itselleen. EU-tuen kaatuminen joka tapauksessa käynnisti levottomuudet ja Janukovitsh - aikansa asemastaan taisteltuaan - pakeni Venäjälle. Seurauksena Ukrainaan pystytettiin länsimielinen hallitus. USA tuki uutta hallitusta, jossa oli neljä uusnatsiksi luokiteltua ministeriä. Pääministeriksi tuli Arseni Jatsenjuk.

Mitkä olivat Ukrainan tapahtumien todella vaikuttavat syyt? Voitaneen sanoa, että useat Ukrainan hallitukset perätysten epäonnistuivat tehtävissään eivätkä pystyneet torjumaan oligarkkien nousemista hallinnon kummisediksi, demokratian epäkypsää ja tärveltynyttä tilaa ja elintason dramaattista laskua ympäröiviä valtioita alemmalle tasolle. Ukraina vaikutti epäonnistuneelta valtiolta eri väristen vallankumousten keskellä.

Ukrainaan syntyi tosiasiallinen valtatyhjiö, jonka täyttämisestä suurvallat kilpailivat. Kaiken tämän seurauksena käynnistyivät tunnetut tapahtumat: Venäjä kaappasi Krimin ja separatistit Venäjän tukemana ottivat haltuunsa Itä-Ukrainan.

Monet ovat sanoneet, että Venäjä on rakentanut pitkäjänteistä ohjelmaa saavuttaakseen entisen imperiumin mittasuhteet. Mearsheimer päinvastoin väittää, että nimenomaan laillisesti valitun Janukovitsin lähtö Ukrainasta ja syntyneet mellakat aiheuttivat Venäjän politiikan muutoksen. Akuutti tilanne suisti maan sekasortoon.

:::::::::::::::::::::::::::

Mearsheimer johdattelee lukijan myös tapahtumien alkulähteille. Mistä kaikki alkoi? Mitkä olivat eri tapahtumien syy-seuraussuhteet?

Mearsheimer käy edellä kuvattuun tapahtumasarjaan johtaneet vaiheet läpi analyyttisesti. Ohessa referoin hänen erittelyään.

Aloitetaan Bill Clintonista. Hänen hallintonsa sisällä oli ristivetoa Venäjä-politiikasta. Monet ajattelivat,  että kylmän sodan loppu muutti fundamentaalisti kansainvälistä politiikkaa. Varsinkin Yhdysvalloissa tälle ajatukselle löytyi kannatusta. USA noudatti oman tulkintansa mukaan ikään kuin ”hyväntahtoista hegemoniaa”, jonka mukaan sen enempää Yhdysvallat kuin Venäjäkään eivät olleet uhkaksi toisilleen. Tietenkin oli myös perinteellisempiä vastakkainasetteluun perustuvia kantoja.

Mearsheimer nostaa artikkelissaan esille erään Clintonin aikaisen vakuuttavan faktan, joka kuuluu näin: ”geopolitiikka ei enää merkitse”. Tämän illuusion varassa elettiin varsinkin Euroopassa. Paitsi Bush niin myös liberaalit demokraatit omaksuivat Naton laajenemisen myönteisenä tahtotilana 2000-luvulla. Putinin ärsyyntyneitä lausuntoja pidettiin 2000-luvun kestäessä edellisvuosisadan muistoina, mitä ne eivät suinkaan olleet.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Man George F. Kennan totesi jo vuonna 1998: ”Uskon että venäläiset reagoivat vähitellen epäsuotuisasti lännen toimiin ja se vaikuttaa heidän politiikkaansa. Luulen,  että tapahtuu (lännen toimien takia) traaginen virhe”. Jotain oleellista Kennan tavoitti lausuessaan seuraavat sanat: ”Naton laajeneminen voi aiheuttaa kriisin Venäjän kanssa, joka saa venäläiset provosoitumaan” ja se taas aiheuttaa lännessä tyypillisen vastareaktion: ”näinhän venäläiset aina käyttäytyvät”.

Mikä aiheutti viime kädessä konfliktin puhkeamisen? Ensinnäkin suurvallat ovat herkkiä reagoimaan, jos tullaan niiden iholle. Ei Yhdysvallatkaan hyväksynyt Kuuban siirtymistä Neuvostoliiton liittolaiseksi 1960-luvun alussa. Vuonna 1962 USA julisti Kuuban kauppasaartoon, eikä Obaman käynnistämä läheneminen suinkaan kumoa kauppasaartoa.

Venäjä varoitti etukäteen Georgian ja Ukrainan tapahtumien muodostamasta uhasta rauhalle, jos länsisiirtymä jatkuu. Nato luuli, että sen omat vakuuttelut riittivät: se oli sanonut jo 2000-luvun alussa, ettei uhkaa Venäjää. Vuonna 2002 jopa perustettiin Nato-Venäjä -neuvosto tehostamaan keskinäistä yhteistyötä. Vähitellen yhteistyöaikomukset hiipuivat ja vuonna 2009 USA aikoi sijoittaa ohjuksia Tsekkiin. Venäjä ryhtyi ankaraan ennaltaehkäisevään vastarintaan.

Helmi-maaliskuussa 2014 ylitettiin Venäjän toimenpidekynnys, jonka seuraamuksien keskellä nyt elämme.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Mearsheimer raottaa myös tulevaisuutta jonkin verran.

Hänen mukaansa sen enempää Yhdysvalloilla kuin Venäjälläkään ei ole haluja luoda kriisipesäkkeitä ympäristöönsä. Kummallakin on traumaattisia kokemuksia uudentyyppisistä sodista: Afganistan, Syyria, Irak, Tsetsenia…. Kriisit ovat erittäin vaikeasti hallittavissa ja siksikään Venäjä ei tavoittele imperiumin laajentamista. Hinta olisi liian kova.

Varmaa ei mitenkään ole, että Ukraina pääsee Natoon, vaikka haluaisikin. Mearsheimerin mukaan paras ratkaisu voisi olla sitoutumaton puskurivaltio Venäjän ja lännen välillä, jonka talous yritettäisiin saada yhteisvoimin jaloilleen.

 

Maailmankirjat uusiksi

 

 

YleTV1:ssä on ollut viime päivinä muutama hyvätasoinen jännittynyttä kansainvälistä tilannetta käsittelevä keskustelu, joita seuraavassa referoin ja kommentoin. Aloitan aamu-TV:n keskustelusta 21.2.2022, jossa olivat mukana akatemiatutkija Timo Miettinen ja maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki Sanna Savikon johdolla. On vaihtelun vuoksi virkistävää seurata arvioita nykyisestä kansainvälisestä tilanteesta muidenkin kuin Ulkopoliittisen instituutin asiantuntijoiden näkökulmasta. Patomäki edustaa selvästi vasemmistolaista näkökulmaa asioihin. Miettinen on ainakin omasta näkökulmastani poliittisesti neutraali mielipiteissään.

Miettinen ja Patomäki olivat samaa mieltä siitä, että asioista sovitaan nyt EU:n yli Venäjän ja Yhdysvaltain välillä. Tässä näkyy Putinin ajatusmalli, jonka mukaan todelliset suurvallat – Venäjä ja USA - ovat sopijaosapuolia maailman turvallisuusjärjestelyissä.  Patomäki näkee tässä paralleelin kylmän sodan päättymiseen. Sopimuksen tekivät Reagan ja Gorbatsov.

Patomäki näkee aivan oikein  paradoksin siinä,  että samaan aikaan,  kun Venäjä yrittää murtaa USA:n hegemonian,  se haluaa ”jakaa” maailman  Yhdysvaltojen kanssa molemminpuolisine  etupiireineen.

Miettinen valoi öljyä odottamillemme yhteisymmärryksen leppoisille laineille korostaen,  että konfliktille ei näy pikaista loppua. Tätä kirjoitettaessa huippukokouksen aikaan saaminen näyttää mahdottomalta. Patomäki yritti asettua Venäjän näkökulmaan korostaen Venäjän liikkumatilan rajoja: toisessa päässä Ukrainan ylläpitämä tiukka Nato-optio ja toisessa päässä Venäjän havittelema hegemonia itäisen Euroopan itäisimmissä osissa. Seurauksena on ollut umpikuja.

Miettinen näki Euroopan yhtenäisyyden -  Ukrainaan liittyen -  pitkälti tapahtuneena tosiasiana ja moitti niitä tahoja,  jotka ovat nähneet esimerkiksi Olaf Scholzin sulkevan tai jättävän vain raolleen Naton avoimia ovia. Propagandamylly on liioitellut Scholzin lausuntojen aiheuttamaa hämmennystä.

Patomäki: EU:n ”naapurustopolitiikka”, jolla se on houkutellut esimerkiksi Ukrainaa lähentymään EU:hun on seikka,  jonka Venäjä on nähnyt pahantahtoisena.  EU:n politiikan ytimenä ovat olleet vapaat markkinat ja liberaalidemokraattinen yhteiskuntajärjestelmä. Ne ovat merkinneet idän ja lännen henkistä törmäyskurssia. Patomäki ei näe EU:n toimintaa lähihistoriassa Ukrainan tilannetta vakauttavana.  Yhtenäisen eurooppalaisen kannan muodostaminen on osoittautunut haasteelliseksi. Tässä tullaan konfliktin ydinlähteille: EU:n (ja lännen) keskinäisten  intressien ristiriita  on ollut selkeä tai ainakin havaittavissa.   

Patomäki pitää Venäjän vastaisia sanktioita ymmärrettävinä, mutta korostaa tutkimustiedon osoittavan, että pakotteiden vaikutus varsinkin suuriin maihin (kuten Iran ja Venäjä) on varsin vähäinen.  Toivottua muutosta ei pakotteiden avulla saada aikaiseksi. Venäjän kohdalla pakotteet eivät ole osuneet eliittiin (joka on jopa hyötynyt niistä, kun tuontia on pystytty korvamaan kotimaisella tuotannolla) vaan pikemminkin tavallisiin kansalaisiin.

Mikä on EU:n intressi Ukrainan suhteen?  EU:n tavoitteena on ollut vuosikymmeniä laajentua ja  syventää integraatiota. Venäjä vierastaa tätä ajatusta melkein yhtä paljon kuin Naton laajentumista. Tässä on yksi ristiriita, joka tulee päivittäin esille.

Yleisemmällä tasolla on Patomäen mukaan nähtävissä kaksi tarinaa: 1) Francis Fukujaman tarina (liberaalidemokratia on historian päätepiste) ja 2) Venäjän/Putinin tarina,  joka on sille vaihtoehto, ja jossa  länsi on (Venäjän olettamalla) laskevalla kaarella. Nousevia maita ovat ns. BRICS-maat: Narratiivi kuuluu: nämä ovat tulevaisuuden maita. Tavoitteena on moninapaisuus ja autoritarisuuden periaate, jossa valtiolla on keskeinen rooli. Paljon on avoimia kysymyksiä: pystyvätkö autoritääriset  johtajat säilyttämään valtansa?  Tuleeko nationalismin, sosialismin ja liberalismin jälkeen putinilainen neljäs maailmanjärjestys tai ideologia, jolla on tulevaisuuden avaimet käsissään.

Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien länsimaiseen demokratiaan kuuluu sisäänrakennettuna  tietty moraalinen  ylemmyydentunne. Vallitsee eräänlainen kaksoisstandardi: länsi on Venäjän mielestä  tosiasiassa tekopyhä, kun se kieltää muilta sen,  minkä itselle sallii  (vrt.  Jugoslavian sota).

Tulevaisuuden suunta on kuitenkin hämärän peitossa. Esimerkiksi Donald Trumpin tai trumpismin pääseminen uudelleen valtaan voi sekoitta yllä kuvatun logiikan.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Yle TV1:n Ykkösaamussa 19.2.2022 Seija Vaaherkumpu haastatteli  Jussi Halla-ahoa,  tuoretta eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaa. Monet tämän haastattelun teemat liittyvät edellä kuvattuun Ylen aamu-TV:n tematiikkaan. Valintaprosessi ulkoasiain valiokunnan pj:n tehtävään oli poikkeava, sillä Halla-aho ei saanut varauksetonta kannatusta valiokunnan jäseniltä. Luvassa on siis keskustelevaa valiokuntatyötä.

Referoin ja kommentoin ohessa Ykkösaamun haastattelua.

Ihmisoikeuksista kysyttäessä Halla-aho myönsi,  että perussuomalaisilla ja muilla puolueilla ei ole yhteneviä käsityksiä ihmisoikeuksista kaikilta osin, joka heijastui valintaprosessissa.

En puutu tässä kirjoituksessa konkreettisiin päiväkohtaisiin kysymyksiin, vaan pyrin löytämään linjavalintoja Halla-ahon puheenvuoroista. Selvänä pidän, että Halla-ahon puheenjohtajakaudella nousee esille erilaisia näkemyksiä, siksi reippaasti hän tuo esille oman mielipiteensä.

Halla-ahon mielestä nykyisessä tilanteessa vallitsee molemminpuolinen (itä/länsi) informaatiosota.  Tähän on helppo yhtyä. Halla-aho pohti Ykkösaamussa sitä hintaa,  minkä Venäjä on valmis maksamaan aggressioistaan (kun länsimaat valitsemillaan keinoilla vastaavat aggressioon).

Ykkösaamussa Halla-aho liioittelee Olaf Scholzin lausunnon merkitystä, kun  tämä epäili,  ettei Naton ovia voida pitää määrättömästi auki. Katsottiin, että Scholz antoi valtit Putinin käsiin. Jokaista poliitikon lausuntoa ei kannata ottaa kirjaimellisesti, silloin joudutaan harhateille.

Suomen osalta Halla-aho puhuu EU:n selän taakse menemisestä,  jonka seurauksena Suomen ei  tarvitse ottaa maakohtaista kantaa Venäjän toimiin. Hän pitää tätä Suomen kannalta positiivisena asiana.  Sanoisin että ”selän taakse meneminen” on puhekielinen ilmaus,  joka on omiaan hämärtämään Halla-ahon sinänsä oikeaa johtopäätöstä.

Münchenin vastapidetystä turvallisuuskonferenssista Halla-aho vetää suorasukaisesti yhteydet vuoden 1938 Münchenin konferenssiin,  jota yhteyttä minun on vaikea ymmärtää. Vasta jos länsi (Ranska, Saksa, Yhdysvallat) rupeaa käymään kauppaa Putinin kanssa pienten  valtioiden kohtaloilla, voidaan München 2022 yhdistää ”München 1938:aan”. Tällaisista diileistä ei ole nyt kysymys. Suurvalta-asetelmakin on lännen osalta täysin erilainenkuin kuin vuonna 1938. Pikemminkin tässä on kysymys siitä,  että Putin täysin itsenäisesti kokeilee Hitlerin tavoin kuinka pitkälle hän voi edetä ennen kuin ollaan laajan sodan partaalla. Ja tähän ei tarvita apukäsitettä ”München 1938”.

Halla-aho epäilee muutenkin Saksan ja Ranskan olevan taipuvaisia irtautumaan tiukasta läntisestä  yksimielisyydestä johtuen niiden omasta edunvalvonnasta. Halla-aholla on sama toive kuin meillä muillakin: puhutaan EU:ssa yhdellä äänellä. EU:n yhteinen turvallisuuspolitiikka on sekä toive että  välttämättömyys. Halla-aho näkee Ranskan ja Saksan (energia!)  aseman erilaisena suhteessa Venäjään kuin Baltian ja Suomen aseman: viime mainituille turvallisuuspolitiikka on eksistentiaalinen kysymys. Atlanttiset keskisuuret vallat ovat suojassa pahimmilta pärskeiltä.

Halla-aho pitää epätodennäköisenä EU-maiden osallistumista sotatoimiin Ukrainan tukena ja Putin tietää tämän erittäin hyvin. Lännen on vaikeaa huolehtia edes Itä-Euroopan Nato-maiden puolustuksesta. Tähän realismiin olen valmis yhtymään. Kaikki yhden puolesta Nato-strategia on toiveiden tynnyri.

Sitten Ykkösaamussa tultiin kysymykseen länsimaiden kyvystä ja halusta toimittaa aseita ja muita varusteita Ukrainaan. Halla-aho ottaa kantaa Ukrainan tukemiseen asetoimituksilla. Suomen linja on ollut, että konfliktialueelle ei viedä aseita. Halla-ahon kanta: Suomi voi toimittaa aseita, jos sillä siihen on mahdollisuuksia oman puolustuksen vaarantumatta. Monet  Halla-ahon puoluetoverit ovat irtisanoutuneet tästä ajatuksesta. Suomesta ollaan toimittamassa humanitaarista apua Ukrainalle, mutta tuen laajentamista kaavaillaan. Kautta rantain Halla-aho näytti vihreää valoa mahdollisille ukrainalaisten pakolaisten vastaanotolle muistuttaen kuitenkin perussuomalaisten tiukoista reunaehdoista.

Kysyttäessä Halla-aho pohti myös Suomen Nato-optiota ja liittymistä Natoon. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana  hän ei voi edustaa Suomen linjasta poikkeavaa linjaa. Halla-ahon mielipiteistä sai kuvan,  että hän epäili saako Suomi kaikkien nykyisten Nato-maiden tervetulotoivotuksen johtuen kireästä kansainvälisestä tilanteesta. Sitä paitsi moni nykyinen Nato-maa haluaa pitää hyviä suhteita yllä Venäjään. Tukisivatko ne kaikki - Venäjän vastustamaa - Suomen liittymistä Natoon?

Halla-aho kuuluu niihin, jotka uskoivat, että 1990-luvulla Suomi olisi päässyt Natoon helpostikin, jos olisi itse halunnut. Halla-aho pitää virheenä, ettei hakemusta jätetty tuolloin. Itse olen edustanut kantaa, jonka mukaan Natoon ei pyritä liittymään kulloinkin vallitsevien suhdanteiden perusteella.

Viimeinen kysymys Ykkösaamussa: oletteko käytettävissä perussuomalaisten presidenttiehdokkaana?  Halla-ahon etukäteen opeteltu vastaus: jyrkkä ehkä!

:::::::::::::::::::::::

Yllä kuvattujen keskustelujen ja haastattelujen aikana asiat vyöryivät eteenpäin. Mitä tapahtuu Ukrainassa,  kun venäläiset tunkeutuvat maahan? Mitä tapahtuu Valko-Venäjälle? Miten Venäjä on neuvotellut selustansa kuntoon Kiinan kanssa? Kuinka kauan Venäjällä on varaa pitää yllä raskasta miehitysarmeijaa? Onko se laskenut oikein pakotekestävyyden? Saavuttaako Venäjä tavoittelemansa uuden turvallisuusjärjestyksen etupiireineen?

PS

Presidentti Niinistön tiedotustilaisuudessa 22.2.2022 Ukrainan tilannetta koskien kiinnitti huomiotani lausuma aivan lopuksi,  kun presidentti korosti maailmanpolitiikan pelisääntöjen muutoksia. Autoritaarisesti johdetut maat kohdistavat painostusta tai suoria hyökkäyksiä demokraattisesti johdettuja maita vastaan,  ei niin etteikö tätä kaikkea olisi nähty tähänkin saakka, mutta nyt menettelytavat ovat räikeämpiä ja ovat johtamassa kylmää sotaa kuumempiin ratkaisuihin ja riskinottoihin.