Aikamatkalla

Olen vapautunut ansiotyöstä. Ympäristö taisi pitää minua hyvin työorientoituneena. Ehkä niinkin: pidin työstäni. Tapahtui kuitenkin monta kertaa, että työ, asema vaati olemaan sanomatta jotain sellaista, jota teki mieli sanoa. Panin merkille, että jotkut virkamiespomot, jotka avasivat suunsa olivat jotenkin poikkeushahmoja. Mutta eihän sitä voi tunnustaa olleensa ”virkamiesmäinen”. Ai että inhoan tuota sanaa! Toimin taustalta käsin, valmistelin huolellisesti asiat ja iskin selustasta.

Minultakin jäi se suuri totuuden paljastava puhe pitämättä. Onneksi! Kun mietin, mitä olisin sanonut, tunnen myötähäpeää pitämättä jääneen puheen sisällöstä. Fiksuimmat hetket ovat usein niitä, kun on jättänyt sanomatta, mikä on mielessä.

Toista on nyt. Saan sanoa kaikkea, mitä mieleen juolahtaa. Ainakin melkein. Kukaan ei kiellä. Tunnen olevani kaikista velvoitteista - joskaan en vastuista - vapaa. Jos joku ei tykkää, mitä sanon, niin mietin onko tuosta opittavaa vai olemmeko vain eri mieltä.

Yritän välttää kaikin tavoin sanomasta tuota surullisenkuuluisaa lausetta ”toista oli ennen”. Se on kiellettyjen sanontojen listalla aivan kärkipäässä. Se on historianihmiselle kova paikka. Silti jään usein kiinni itse vanhojen aikojen kultaamisesta. Yritän kuitenkin elää tätä päivää. Yritän miettiä, että vaikkapa ennenkuulumaton pakolaisvirta on vain siedätyshoitoa. On sopeuduttava uuteen maailmaan. Sopeudu tai kärsi!

Olen hyvinvointiyhteiskunnan lapsi. Monien mielestä se on, jos ei kaiken pahan alku, niin kuitenkin auttamatta mennyttä maailmaa. Saanko puolustaa sitä historiallisena ilmiönä, siis sitä, että koulutin itseni lähes maksutta, että sain kaiken mahdollisen terveydenhoidon maksutta – myös silloin, kun hengenlähtö oli lähellä? Tunteille ei voi mitään: olen kiitollisuudenvelassa monesta tälle yhteiskunnalle. En usko, että voin luopua tästä ajattelustani. Kerron siis jälkipolville, mitä hyvää ja parannettavaa tässä yhteiskuntamallissamme oli ja on.

Sivistys on ihmeellinen asia. Hankimmeko me suomalaiset tietoa tiedon vuoksi, vai otammeko tiedosta tehot irti vain hyöty mielessä. Kyllä minä jotenkin uskon, että eteläkorealaiset ovat paljon hyötykeskeisempiä: tehdään niitä asioita, joista tulokset irtoavat. Ja he ovat onnistuneet tehokkuudessaan. Mutta sivistys on paljon muutakin. Hiljaa sisimmässäni myönnän, että saamamme koulutus voi olla ”tehotonta”, mutta sekö on kaiken mittari? Voisin sanoa muutaman sanan sydämensivistyksestä…..

On toisenkinlaista ajattelua: päivä saa ”piristyksensä”, kun joku lähellä oleva keski-ikäinen mies sanoo lukeneensa viimeksi kirjan Peppi Pitkätossusta…..

Yksi vuoden kohokohdista on tältä vuodelta takana päin, Helsingin kirjamessut. Odotukset olivat taas korkealla, niin kuin aina pikkupettymyksen edellä! Heh. No, ei sentään, koin tilaisuuden antoisana. Väen paljous tietenkin jossain vaiheessa ahdisti, mutta eikö rynnäkkö juuri kerro ihmisten sivistystarpeesta, joka on suomalaisen yhteiskunnan paras piirre. Olen siitä ylpeä.

Aina kirjamessujen alla saan ”antikvariaattitartunnan”. Minulla on salainen viehtymys perehtyä siihen, mitä ihmiset ajattelivat ennen. Seurojen, apujen suomenkuvalehtien, urheilunkuva-aittojen ym. kautta perehdyn 1950-luvun mainoksiin. Minulla on suunnaton tarve analysoida lehtien mainoksia. Mikä uskomaton maailma! Entä sitten vanhojen lehtien artikkelit? Niissä on jotain erityistä! Niissä kunnioitetaan haastattelun kohdetta ylenpalttisesti. Kieli on korrektia, ei puhettakaan sensaation tavoittelusta. Ja SILTI lehtiä myytiin.

:::::::::::::::::::::::::::

Luin taas vaihteeksi Kurjensaarta, tuota maanis-depressiivistä esseistiä (vai pitääkö puhua kaksisuuntaisen mielialan korostumisesta?). Annetaanpa miehen itse kertoa mustanpuhuvista ajatuksistaan: ”Nyt olen vanha ikävä herra, joka paikkakunnalle ensi kertaa saapuessaan kysyy, mitä ongelmia, tuskia ja vaikeuksia teillä on täällä” tai sitten hän on positiivisten näkyjen mies: ”Se oli aurinkomatka. Olin omien ihmisteni keskellä, täydessä harmoniassa ja tulin ajatelleeksi, että olen huipulla. En pyydä elämältä mitään enempää” (lainaukset päiväkirjamuotoisesta kirjasta ”Syntynyt sivulliseksi”, 1973). Tärkeää on kuitenkin, että hän paljastaa omia mielenliikkeitään meille perässä tuleville.

Kurjensaari koskettelee aivan olemisen koskettavimpia tuntoja, kun hän sanoo itsensä kaltaisten sosiaalisten ihmisten huomion kiinnittyvän asosiaalisiin ihmisiin: heistä puhutaan ja he herättävät huomiota. Epäsosiaalinen ihminen on sosiaalisesti ajattelevan yhteiskunnan sankari. Ja todellakin epäsosiaalinen ihminen auttaa epäkohtien korjaamisessa – epäkohta tosin on usein hän itse.

Kurjensaari puhuu konservatismin viehätyksestä, kun ikää tulee lisää. Minussa on niin paljon kuusikymmentälukulaisuutta, etten pysty ajattelemaan samalla tavoin. Haluan asettaa kyseenalaiseksi totutun, kaikkien muiden toistaman viisauden tai tyhmyyden. Mutta Kurjensaarella olikin elämä, joka ulottui kansalaissodan päivistä 1930-luvun myllerryksen kautta maailmansodan rintamapalvelukseen ja siitä moderniin Suomeen. Peter von Bagh tunnustautuu muistelmissaan Kurjensaaren seuraajaksi, ja todellakin mielestäni von Bagh on itsenäisyyden ajan ”kuvallinen Kurjensaari”.

Kurjensaari tuo esille kiusallisia vertailukohtia, esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen kamppailun olemassaolonsa ja oikeuksiensa puolesta 1920- ja 30-luvulla - jota hän ihailee - ja nykyisen (1973) tilanteen välillä, kun joutuu katselemaan ”kevytmielisiä lakkoja ja avainasemassa olevien työntekijäryhmien häikäilemätöntä asemansa hyväksikäyttöä”. Tuomio kuuluu: ”ihminen pilaa kaiken”. Joudun itse taistelemaan omatuntoni kanssa yrittäessäni löytää perusteluja tämän päivän mielenilmauksille. Kaipaako tässä kaiken kyseenalaistaja menneiden päivien loistokkaita, oikeudenmukaisia taisteluja, joille ei enää löydy perusteita?

Jossain vaiheessa ikääntymistä kuuluu sanoa, että ”nuoriin minä luotan” tai ”nuorissa on tulevaisuus”. Kakistelematta en niele tällaisia sloganeita. Muistan kuinka omassa nuoruudessani 1960-luvun lopulla puhuttiin, että nyt määrällinen hyvinvoinnin taso on riittävän korkealla. Oli syytä ruveta panostamaan elintason sijasta elämänlaatuun. Kuten tiedetään elintason kasvattamisesta ei sittemmin haluttu missään tapauksessa tinkiä. Elämän laatukysymykset tulivat mukana siinä sivussa, jos tulivat.

Nuoriso on suurin piirtein yhtä hyvää tai huonoa kuin omana aikananikin. Sivistyksestä puheenollen ainakin tiedon hankintakeinot ovat monipuolistuneet dramaattisesti. Minä tavailin Otavan Pienestä tietosanakirjasta tiedonjyväsiä (4 osaa, kuudes muuttamaton painos) vuodelta 1956. On siitä vähän matkaa internetin eliksiiriin.

Sote ja taistelu poliittisesta hegemoniasta Suomessa

Mikä on terveydenhoitouudistuksen takana? Miksi siitä taisteltiin näin kovasti? Siksi, että kysymys on tulevaisuuden vallankäytöstä Suomessa - toki sote-palvelujen kehittämisen lisäksi. Mutta mitä on vallankäyttö tulevaisuudessa?

Yritän seuraavassa käydä läpi portaittain niitä vallankäytön askelmerkkejä, jotka nyt ovat näkyvissä. Ensinnäkin julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon uusi palvelurakenne perustuu kuntaa suurempiin itsehallintoalueisiin. Se tarkoittaa, että kaikkien julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä vastaisivat itsehallintoalueet, joiden päätöksenteko kuuluu vaaleilla valituille valtuustoille.

Hallitus uudistaa sairaaloiden työnjakoa siten, että osa vaativasta erikoissairaanhoidosta keskitetään sosiaali- ja terveysministeriön ohjauksessa erityisvastuualueille. Nämä suuremmat alueet ovat aivan välttämättömiä, muutoin joudutaan kallis erikoissairaanhoito levittämää aivan liian moneen pisteeseen.

Ollaan kallistumassa kannalle, jossa sote-itsehallintoalueiden rahat tulisivat valtiolta. Tämä mahdollistaisi varojen tarkemman kontrollin, jota tarvitaan, koska menot paisuvat yksin jo vanhenevan väestön takia. Aiempi tapa kierrättää rahat kuntien kautta kuntayhtymille tai yhteistoiminta-alueille poistuu. Samalla kuntien budjeteista poistuu yli puolet käyttötalousmenoista (kaikkiaan sosiaali- ja terveystoimeen käytetään yli 20 miljardia euroa vuositasolla, joka on 55 prosenttia kuntien käyttötalousmenoista). Kunnallisvero ilmeisesti puolittuisi, joskin valtionosuudet mutkistavat yhtälöä. Toisen puolikkaan kuntaverosta korvaisi – jos suora valtion rahoitus ei tulisi kysymykseen - erillinen sote-vero. Mitään veroalea ei ole missään vaihtoehdossa tiedossa.

Kysymys on kunnallisen päätöksenteon kannalta valtavasta asiasta, sillä kunnille jää – ainakin aluksi – suurista menoeristä vain koulurahoitus lainkaan väheksymättä kunnallistekniikkaa ja kaavoitusta, jotka nekin voidaan siirtää jossain vaiheessa laajemmille alueille. Voidaan jopa kysyä, riittääkö kunnanvaltuustojen jäseniksi riittävän motivoituneita kyvykkäitä luottamushenkilöitä. Merkittäviä vallankäyttäjiä tulevat olemaan henkilöt, jotka valitaan kaikkiin kolmeen portaaseen (kunta, itsehallintoalue, eduskunta).

Oleellinen osa soten rahankäyttösuunnitelmaa on tuottavuuden kasvuun panostaminen. Vuodetun virkamiesselvityksen mukaan suunniteltuun tuottavuuden kasvuun ei päästä, vaan ihmisille tarjottavia palveluja on rajoitettava. Tämä on merkittävä uusi tieto. Paikallistasolle (kunta/maakunta) tulee kahdentasoisia luottamuselimiä, kunnanvaltuustot ja itsehallintoalueiden valtuustot. Painoarvoero on huomattava, koska aivan oleellinen asia eli aluehallintouudistus lisää itsehallintoalueiden tehtäviä. Kysymys on vanhasta keskustan haaveesta eli maakuntamallista.

Tätä kirjoitettaessa on tehty hallituksen sisällä ratkaisu jossa itsehallintoalueita tulee 18 ja sote-alueita 15. Keskustan voidaan arvioida hyötyvän maakuntamallista, koska sillä on vahva asema maaseudulla: mitä useampi itsehallintoalue sitä enemmän sillä on merkitystä keskustalle. Keskusta tulee olemaan suurin puolue puolessa itsehallintoalueista. Helsingin , Tampereen ja Turun seudulla on sote- ja itsehallintoalueita vähän, mutta väestöä todella runsaasti. Sote-alueista tulee suurella, nyt päätetyllä aluemäärällä hyvin heterogeenisiä voimavaroiltaan. Tarvitaan runsaasti alueiden välisiä tulonsiirtoja vauraammilta alueilta köyhemmille alueille.

Valtioneuvoston tiedotteen mukaan ”osana uudistusta säädetään valinnanvapauslainsäädäntö”. Sen mukaan ”käyttäjä valitsee itse palveluiden tuottajan”. Kävi siis karkeasti ottaen niin, että keskusta sai maakuntahegemonian ja kokoomus yksityiset palvelut. Jos ja kun ollaan yksimielisiä muutosten tarpeesta, jää haasteeksi muutoksen suunta. Haasteena on vanhalta pohjalta hyvin toimiva - joskin hieman pyylevöitynyt - julkinen sektori ja sen varaan rakennettavat uudet, modernit palvelut ja toisaalta globalisaation mukaan tuomat palvelujen yksityistämistarpeet.

Hallituksen päätös merkitsee yksityisten sote-markkinoiden (pitää siis sisällään myös nykyisten sosiaalitoimistojen palvelut) selvää vahvistumista. Suuriin palvelukokonaisuuksiin, joihin voi hyvin sisältyä myös itsehallintoalueille siirtyviä uusia palveluja (esim. nykyisten ELY-keskusten palveluja) tuntevat kiinnostusta suuret ulkomaiset monialakonsernit, jotka yrittävät vallata markkinat. Suomalaiset yksityiset yritykset lienevät väliajan ratkaisuja ennen kuin ne siirtyvät suurten kansainvälisten konsernien osaksi. Päättäjien tulee tuntea suurta vastuuta julkisten palvelujen asemasta markkinoiden vahvana osana. Erityistä huolta on syytä tuntea suurten kansainvälisten yritysten kyvystä tehdä aluksi tappiota ennen kuin markkinoiden haltuunotto tapahtuu. Kv-yritysten verosuunnittelu konsernijärjestelyineen lohkaisee verotuloista oman osansa.

Pitkien etäisyyksien ja harvaan asutun maan ”luovuttaminen” yksityisille toimijoille on selvä riski, jonka hinta lankeaa maksettavaksi vasta ehkä viiden - kymmenen vuoden päästä.

Sote järkyttää myös poliittisen päätöksenteon mannerlaattoja, sillä maakunta-sote-hallinto on erittäin vahva edunvalvontapatteri tulevaisuudessa eduskuntaan päin. Parlamentti on helisemässä, kun maakuntapoliitikot pääsevät vauhtiin ja taistelevat kilpavarusteluhengessä omiensa puolesta. Voimavarat ovat aivan eri luokkaa, kuin hajanaisen kuntakentän valtuustoilla.

Kaikissa vaihtoehdoissa on välttämättömänä elementtinä toimivat ja järjellisen hintaiset ICT-ratkaisut.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Keskustapuolueen sisällä taistelevat liberaali siipi ja vanha alkiolainen ”köyhän asialla” -fraktio. Sama taistelu näkyy hallituspolitiikassa sinivihreän (kokoomus-keskusta) ja punamullan (keskusta- vasemmisto) vaihtoehdon välisenä kamppailuna. Hihakorttina pyörii mukana persut, jotka yrittävät löytää vallassa pysymisen raon ilman kannatusmenetystä, tosin huonolla menestyksellä.

Kokoomuksen oikeistolaistuminen näkyy selkeästi sen politiikassa. Kentän ääni ei ole noussut vastustamaan nykypolitiikkaa, joka kertoo paitsi yksimielisyydestä niin myös siitä, että mölyt pidetään mahassa puolueen sisällä. Ristiriita on sen sijaan kokoomuksen ja muiden välillä.

Toistuvat hallituskriisit sekä edellisen että tämän hallituksen aikana ovat merkki syvemmästä demokratiaongelmasta. Muutosta on yhä vaikeampi johtaa. Kataisen ja Sipilän aikana on koetettu edetä vaihtelevin tavoin, mutta selkeää punaista lankaa ei ole löytynyt.

Aluehallintouudistuksen ja soten kytkeminen yhteen tulee olemaan poliitikkojen ja ns. asiantuntijoiden (ml. oikeusoppineet) keskustelun kestoaihe tulevaisuudessa. On tehty vasta ensimmäisen vaiheen ratkaisu. Käytäntöön soveltamisesta ei ole vielä tietoa, joten kommentit jääkööt tähän.

Nähty näytös on osa kamppailusta, jossa käydään taistelua poliittisesta vallasta Suomessa. Vastakkain ovat vain hiukan yksinkertaistaen vanhat tutut, maaseudun Suomi ja kaupunkien Suomi. Hoetaan, että lukuihin ei pidä takertua, mutta juuri luvut ovat syvällä olevien ristiriitojen ilmiasu.

Kotiryssä- ja Nato-liturgiaa

Helsingin Sanomien Jussi Konttinen kertoo, kuinka Helsingin kirjamessuista luotiin etukäteen kauhukuvia Venäjän propagandanäytöksenä. Mitään tällaista ei tapahtunut, vaikka Sofi Oksanen yrittikin antaa vaikutelman venäläisten vaikuttamispyrkimyksistä. Taisi käydä niin, että Oksasen ja Saara Jantusen vastapropaganda oli paljon päällekäyvempää.

Konttinen ottaa esille mielenkiintoisen asetelman, jossa vastakkain ovat väitteet venäläisten suomalaisiin poliitikkoihin kohdistuvista propagandavyörytyksistä ja todelliset näytöt näistä. Konttinen on haastatellut poliittisia vaikuttajia ja tulee nopeasti johtopäätökseen, että venäläisten vaikuttaminen päättäjiin on todella vähäistä, jopa ihmeteltävän vähäistä.

Mistä on oikein kysymys? Ei ole sinänsä epäilystäkään, etteivätkö sekä Yhdysvallat että Venäjä pyrkisi vaikuttamaan eri keinoin suomalaisen asenneilmastoon ja päätöksentekoonkin. Ajat vain ovat muuttuneet.

Kotiryssäkulttuuri näyttää olevan taakse jäänyttä elämää. Tietenkin on mahdollista, että Konttiselle ei ole kerrottu kaikkea, mutta toisaalta ei kerrottu 1970-luvullakaan, ja silti jo 80-luvun vaihteessa vahvistettiin monista eri lähteistä, että kotiryssävaikuttamista oli, ja se oli laajaa. Silti luulen, että mitään räikeää epäisänmaallisuutta ei esiintynyt.

Ehkä tähän kannattaa ottaa päivitettynä katkelmia eräästä omasta blogikirjoituksestani, jossa arvioin ”vanhaa” kotiryssätoimintaa:

”Kotiryssien pyrkimykset vaikuttaa Suomen politiikkaan olivat yleensä melko sofistikoituja, joten räikeä suomettaminen painostusmielessä ei ollut kotiryssien intresseissä. Sen sijaan suomalaisten halu levittää ikävää tietoa poliittista kilpailijoistaan kotiryssien kautta oli vastenmielistä suomettumista. Tätä symboloi käsite ”neuvostovastainen”; leimautuminen esti uralla etenemisen.

Käsite ”kotiryssä” antaa hiukan omituisen kuvan näiden kahden maan väleistä. Ikään kuin suomalaiset olisivat olleet tuon suhteen moottorimiehiä. Taisi olla päinvastoin. Voi olla, että suomalaisten sinisilmäisyys tarjosi pelin paikan venäläisille, vaikka suomalaiset mielellään kuvittelivat saavansa etua kotiryssistä omiin sisäpoliittisiin peleihinsä. Kuinka paljon lopulta tietoa kulki Neuvostoliitosta Suomeen? Epäilen, että vähän. Ja kuinka paljon kulki ”naapuritsuhnien” (meikäläisten) kautta tietoa venäläisille toisista suomalaisista? Epäilen, että paljon.

Asetelma oli minusta sama kuin Suomen ja Venäjän virallisissa suhteissa. Kommunikeoissa ym. käsiteltiin yksipuolisesti Suomen asioita. Tämä tarkoitti sitä, että Neuvostoliitto pyrki määrittämään Suomen poliittisen liikkumatilan rajat.

Kekkonen toimi paljolti esimerkkinä tässä valtiollisten suhteiden henkilöimisessä. Monet pienemmät poliittiset kihot seurasivat: mitä isot edellä sitä pienet perässä. Olen aina suhtautunut kriittisesti tähän valtiosuhteiden henkilöimiseen. Venäläisille se kyllä sopi. En myöskään allekirjoita sitä, että Kekkonen osasi tämän pelin korrektiuden ja muut eivät. Mallin luominen oli arveluttavaa, kun neuvostoliittolaiset olivat vivuttamassa toisessa päässä.”

Moni sanoo tähän, että sama peli on voimassaa, mutta toimintatavat ovat vain muuttuneet; nyt ei enää vaikuteta suorien henkilöyhteyksien kautta. Nyttemmin asioidaan teollisuusvakoilussa netin kautta, seurataan sähköpostiliikennettä, liikutaan verkossa sutjakkaasti ja häiritään viranomaisyhteyksiä. Tämä on varmasti totta, mutta asian laajuutta on vaikeaa arvioida.

Oma lukunsa on sitten mielipidevaikuttaminen - mielipiteen muokkaus - netissä, joka on tänä päivänä jatkuvasti keskustelun kohteena. Tämänkään laajuudesta minulla ei ole kovin kattavaa tietoa, mutta epäilen, että liikutaan aika tavalla marginaaleissa.

Alan mies, Heikki Tiilikainen, sanoi kirjamessuilla, että vaikuttamisen torjuminen on Suomessa korkealla tasolla, koska me osaamme lukea! Meillä on paitsi hyvä lukutaito niin moniarvoisen yhteiskunnan avoimet tiedotuskanavat, joilla disinformaatiota voidaan monella suulla ja näppiksellä torjua. Suomalaiset eivät ole tyhmiä.

Entä jos syttyy laajamittainen kybersota, ja vahingoitetaan elintärkeitä tietoliikenne- tai energiayhteyksiä? Tähänkin Tiilikaisella oli lääke: meillä on 500 000 vapaa-ajan asuntoa, joita voidaan käyttää kybervastarintaan. Kynttilä palamaan ja takkaan tuli!

Salakavalimpia ovat sellaiset viestit, joista osa on faktatietoa - puolueettoman tahonkin näkemyksen mukaan - mutta johon sekaan ujutetaan piilo- tai avointa propagandaa. Tähänkin auttaa median lukukyky. Meillä on ehkä kasvamassa historiaa huonosti tunteva sukupolvi, jonka kriittistä suhtautumista kannattaa perehdyttämällä parantaa, mutta mihinkään Jantusen ja Oksasen ”propagandan tunnistusopetukseen” erillisen kouluaineen avulla ei kannata lähteä.

Aina on olemassa herkkäuskoisia ihmisiä, jotka elämäntilanteesta johtuen tai muusta syystä ovat harhautettavissa; eihän heidän kaltaisiaan ihmisiä muutoin voisi rekrytoida esimerkiksi Isisin jäseniksi. Mutta tämä on asia, jonka kanssa on opittava elämään.

Vaikka ei olisikaan samaa mieltä venäläisten kanssa ulkopolitiikan kriiseistä ja sananvapauskysymyksistä (useimmat, kuten minä, eivät ole), ei tekisi pahaa asettua vastapuolen asemaan ja miettiä, miten asioissa päästäisin eteenpäin. Onnettomasti Oksanen ja Jantunen tulevat leimanneeksi monet rakentavan kriittisesti Venäjään suhtautuvat – mutta venäläisyyttä jossain määrin ymmärtävät tahot – trollien uhreiksi, aivopestyiksi yksinkertaisiksi tolvanoiksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Alpo Rusi väittää tuoreessa blogissaan, että vanha yksimielisyyttä painottava liturgia on hänen harmikseen palaamassa. Hän viittaa kansanedustajiin, joille - Rusin väitteen mukaan - ”Suomen turvallisuusympäristön ison kuvan muutoksien tunnistamisesta on tullut vaikeaa”. Eihän siitä ole kysymys. Muutos on tajuttu oikein hyvin, mutta johtopäätökset muutoksista ovat useimmilla erilaiset kuin Rusilla.

Vanhan liturgian uuskäyttöä on kuulemma Seppo Kääriäisen puheenvuoro eduskunnassa, kun hän totesi, että ”Suomen ulkopoliittista linjaa on vankistanut laaja poliittinen yhteisymmärrys yli hallituksen ja opposition rajan”. Vanhaa liturgiaa on ilmeisesti se, että hallituspuolueen merkittävä kansanedustaja näkee ulkopolitiikassa enemmän vakauden kuin muutoksen tarpeen.

Pääministeri Sipilä aivan oikein totesi eduskunnassa, ettei ulkopolitiikka ole salatiedettä, joka on mielenkiintoinen irtiotto vanhasta ajattelutavasta, jossa ulkopolitiikka oli - Kekkosen aikana – salamyhkäistä ja liturgista.

Joskus minusta tuntuu, että nyt nämä Rusin kaltaiset Naton kannattajat ovat kääntäneet omassa liturgiassaan asiat toisin päin ja haluaisivat vaihtaa itäisen liturgian Nato-liturgiaan. Rusi: ”Bilateraalisuhteiden merkitys (Neuvostoliiton kanssa) on kuitenkin estänyt Suomen liittymisen Naton jäseneksi. Tämä on oikeastaan vallitsevan ulkopoliittisen doktriinin sisäänrakennettu `viisaus´ tai yhä enemmän `vitsaus´”. Rusi löytää kyllä hengenheimolaisia johtavista mediataloista. Kari Huhdan Naton sotaharjoituksia käsitelleen jutun (HS/ 4.11.2015) pituus oli kolmen täyden sivun mittainen!

Kotiryssäkulttuuri ei ole enää voimissaan, mutta sijalle tulleilla hybridi- ja kybersodilla uhkailuilla - täydennettynä uusilla ja vanhoilla liturgioilla - ei kannata elämöidä. Uhkakuvapolitiikasta on tullut valtavirtaa – valitettavasti.

Hyvä Kekkonen, paha Koivisto

Jukka Seppinen on kirjoittanut ties kuinka monennen kirjan Suomen lähihistoriasta. Tällä kertaa teoksen nimi on ”Koiviston aika” (Auditorium ja Jukka Seppinen, 2015). Alaotsake kuuluu: ”Mauno Koiviston poliittinen ura”. Kuuntelin Seppisen esityksen kirjastaan Helsingin kirjamessuilla. Minulla oli suunnattomia vaikeuksia kuunnella esitys loppuun, niin yksipuolista Seppisen tarinointi oli.

Kirjan pääfunktio on osoittaa, kuinka heikko pääministeri ja presidentti Mauno Koivisto oli. Häntä ei kuitenkaan arvioida itsenäisesti, vaan suhteessa Kekkoseen, jolloin tilanne vain pahenee. Koivisto on onneton. Mitenkähän paljon tällaista kirjaa myydään? Muutamia satoja? Täytyy toivoa, että lukijat ovat valveutuneita, sillä on suuri vaara, että tämä kirja johdattelee historian harhapoluille. En viitsi sanoa tähän enempää.

Kun arvioi Seppistä, ei oikeastaan kannattaisi mennä itse tapahtumien kronologiaan, vaan seurata hänen kirjoitus- ja ajattelutapaansa. Seppinen juoksee asiat läpi pistäen tosiasiat poikki ja pinoon omien mieltymystensä mukaisesti. Hän ei ole ammattihistorioitsija eikä lähdeluettelo, jota hän kirjamessuilla kehui, tee hänestä yhtään pätevämpää. Kysymys on siitä, miten lähteitä käytetään.

Minun on pinnisteltävä, jotta voisin sanoa jotain rakentavaa tästä kirjasta. Luin sen vain kursoorisesti, myönnettäköön.

Vaikka yritän välttää kirjaa arvioidessani politiikan kronologiaa, on minun pakko ottaa esille jokin vaihe, jonka avulla voin eritellä Seppisen historiankirjoittajan taitoja. Valitsin ajankohdaksi vuodet 1977 ja 1978. Seppinen kirjoittaa aivan uutta historiaa noilta vuosilta. Hämmennyin. Aivan kuin hän olisi tehnyt arkistolöytöjä, joita muut eivät ole vahingossakaan käsitelleet. Lopulta on kysymys kirjoittajan tulkinnoista ja niitä erittelen seuraavassa.

Seppinen etenee kirjoittamistyössään katkelmallisesti kiihdyttäen etenemisvauhdin sellaiseksi, että heikkohermoisemmilta menevät varmaan muutamat faktat sekaisin.

Seppisen mielestä vuodesta 1977 tekee tärkeän Neuvostoliiton politiikan suunnanmuutos koskien Suomea. Neuvostoliitto päätti oma-aloitteisesti ”myöntää” Suomelle aidon ”länsimaisen puolueettomuuden”. Neuvostoliitto ei yleensäkään enää puuttuisi Euroopan tilanteeseen asevoimin, väittää Seppinen. Hän antaa ymmärtää, että Leonid Bresnev oli tullut katumapäälle toimistaan Tsekkoslovakiassa vuonna 1968. Seppinen viittaa saamansa kommunikealuonnokseen, jossa ”kävi ensi silmäyksellä ilmi, että Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuusaseman”.

Tosiasia on, että Suomen ja Neuvostoliiton vierailukommunikeoissa puolueettomuus määritettiin ”pyrkimykseksi rauhantahtoiseen puolueettomuuspolitiikkaan” sekä ennen vuotta 1977 että sen jälkeen. Määritelmä oli voimassa vuodesta 1971 vuoteen 1987, siis vain ”pyrkimys”.

Seppisen mukaan Bresnev vahvisti kansanrintamavaiheen lopullisen päättymisen Kekkoselle Kremlissä valtiovierailun aikana 17.5.1977. Seppinen antaa ymmärtää, että presidentti Nikolai Podgornyi oli ”syyllinen” yrityksiin kaataa Suomen puolueettomuusasema vuodesta 1969 lähtien. Niinpä Podgornyi sai mennä! Ihanko tämän takia?

Näillä lauseilla Seppinen puhdistaa pöydän Koiviston presidenttikauden edestä. Koivistolle ei jäänyt ulkopoliittisia rasitteita. Kekkonen hoiti asiat kuntoon ja Koivistolle jäi lähinnä saattaa itsensä uudelleen vaikeuksiin liiallisten KGB-sidonnaisuuksien johdosta myöhemmin presidenttinä! Ohueksi käy Seppisen historianäkemys!

Seppinen antaa ymmärtää, että Koivisto ei pannut tikkua ristiin Breznevin tarjotessa avuliasta kättä Suomen puolueettomuuden varmistamiseksi. Toista oli Kekkonen, hänelle ”Suomen puolueettomuus oli elämäntyötä, Koivistolle torjuttava suure”. Terve.

Seppisen tekstin kummallisuudet tulevat esille, kun hän toteaa Vladimir Stepanovin ”epäonnistuneen NKP:n poliittisissa vallankumoustavoitteissa suurlähettiläänä 1974-77”. Omituista tässä ei ole se, että Stepanovilla oli vallankumouksellisia haaveita, vaan se, että Seppinen potkaisee Stepanovin politiikan sivuraiteelle jo vuonna 1977. Omituista tässä on se, että Stepanov oli Suomen suurlähettiläänä heinäkuuhun 1979 saakka ja touhusi dynaamisesti muutoksia Suomen asemaan myös vuoden 1977 jälkeen.

Tällainen muutos oli ns. ”sotaharjoitusepisodi” vuonna 1978. Jos kerran Suomi ja Neuvostoliitto olivat sopineet Suomen ”läntisestä puolueettomuudesta” jo vuonna 1977, niin miksi Neuvostoliitto yritti painostaa Suomea esikuntayhteistyöhön ja sotaharjoituksiin vielä vuonna 1978?

Jostakin syystä Seppinen sivuuttaa koko sotaharjoitusdraaman parilla rivillä yli 400-sivuisessa kirjassaan! Jos puolustusvoimain silloinen komentaja Lauri Sutela eläisi, hän varmaan panisi - vaikka herrasmies olikin - ankaran vastalauseen tällaiselle historiahuitaisulle. Vladimir Stepanov oli – päinvastoin kuin Seppinen antaa ymmärtää – voimissaan vuonna 1978, ja järjesteli korkealla neuvostohierarkiassa olleen puolustusministeri Dmitri Ustinovin vierailun Suomeen sotaharjoitusyhteistyön käynnistämiseksi. Tapausta on pidetty ainakin tähän saakka merkittävänä – ja jopa dramaattisena - tapahtumana Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa.

Seppisen logiikalla - Bresnevin puolueettomuuslupauksesta johtuen - Neuvostoliiton painostusta ei olisi pitänyt tapahtua enää vuonna 1978. Juuri tässä tulee esille Seppisen taipumus kirjoittaa historiaa oman näköisekseen.

Eri asia on sitten, että Kekkonen ei selvästikään pystynyt pitämään puoliaan Stepanovia vastaan sotaharjoituskysymyksessä, vaan likainen työ jäi Lauri Sutelalle, joka selvästi piti Kekkosta pystyssä Stepanovin tungettelujen keskellä. Sutela käytännössä torpedoi esikuntayhteistyön ja vaikutti ratkaisevasti, ettei Kekkonen tehnyt sotaharjoitusasiassa virhettä.

Vuoden 1977 ”puolueettomuuslupaus” joutuu siksikin outoon valoon, että Neuvostoliitto palasi sotaharjoitusteemaan useita kertoja vuoden 1978 jälkeen. Näin tapahtui mm. Lauri Sutelan ja pääesikunnan päällikkö Paavo Junttilan vierailujen yhteydessä Neuvostoliitossa. Molemmat kenraalit taistelivat Suomen puolueettomuusaseman puolesta!

Yhteenvetona minun on sanottava, että harvoin olen nähnyt niin subjektiivista historiantulkintaa, kuin mitä Seppinen edustaa.

Sebastian Tynkkysen murtopallo

Helsingin Sanomissa oli 31.10.2015 artikkeli, jossa perussuomalaiset kansanedustajat oli sijoitettu vaalikoneen nelikenttään, samaan, jota olen tarkastellut eri näkökohdista useaan kertaan aiemminkin. Vertaan nelikenttään sijoitettujen kansanedustajien arvomaailmaa perussuomalaisten ”Nuorten periaateohjelmasta” heijastuvaan arvomaailmaan, joka julkaistiin nuorten syyskokouksessa 30.10.2015. Nostan esille vain aivan keskeisiksi kokemiani asioita.

Nelikentässä (vasemmisto-oikeisto, konservatiivit-liberaalit) kiinnittää jälleen kerran huomiota se, että persuilta puuttuu lähes tyystin vasemmisto- ja oikeistoliberaalinen ulottuvuus. Tämä saattaisi johtaa ajatukseen, että puolueen hallinta olisi suhteellisen vaivatonta, jääväthän jäljelle vain vasemmisto- ja oikeistokonservatiivit. Näinhän ei ole, kuten olemme nähneet ja kuulleet.

Konservatismi on ollut jo pitkä aikaa selvä vallitseva suunta puolueessa. Liberalismi kaikkine variaatioineen on kirosana, olipa sitten kysymys RKP-liberalismista tai vihreiden liberalismista. Vihervasemmiston kautta kiertyy mukaan usein esille ottamani kulttuurimarxilaisuus, jota varsinkin puolueen puheenjohtaja Timo Soini on käyttänyt haukkumasana inhoamalleen (kuvittelemalleen) hegemoniselle establishmentille. Kulttuurimarxilaisuus tekee myyräntyötä kaivaen länsimaisen perinnön perustuksia, kuuluu tyly tuomio.

Perussuomalaiset nuoret tulevat lähelle emopuolueen ajatuksia, mitä tulee siirtolaisuuden, monikulttuurisuuden, feminismin tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vieroksuntaan eli teemoihin, jotka puolueessa on luettu kulttuurimarxilaisuuteen. Kaikki se, mikä lasketaan liberaalin länsimaisen demokratian vapaamielisiin periaatteisiin näyttäytyy jotenkin epäilyttävältä. Monikulttuurisuus rinnastetaan periaateohjelmassa ”kommunismin kaltaiseen utopistiseen yhteiskuntakokeiluun”. Tällä mittapuulla esimerkiksi Yhdysvallat tulee leimatuksi utopiaksi. Ehkä se sitä onkin.

Tällaiset ohjelmajulistukset ovat johtaneet kansan kahtiajakautumisen uudelleen vahvistumiseen samaan tapaan kuin jako kahteen vallitsi kylmän sodan aikana, jolloin puhuttiin sosialistit – ei-sosialistit (huomaa määrittelytapa!) -akselista.

Perusuomalaisten nuorten periaateohjelmassa tavoitteet on viritetty vanhan vasemmisto-oikeisto-akselin mukaisesti sen oikealle reunalle. Pieni lainaus ohjelmasta: ”Katsomme, että verotus ei ole itseisarvo. Verotuksen rangaistusluonteisuus ja verovarojen vastuuton käyttö rapauttavat veronmaksuhalukkuutta. Veropohja tulee turvata, mutta siihen paras keino ei ole aina verojen korotus. Ylisuuri julkinen sektori, velkaantumiskehitys ja korkea veroaste ovat saman vahingollisen yhtälön tekijöitä. Pitkällä aikavälillä velkaantuminen ja verotuksen kiristyminen saadaan kuriin vain lopettamalla talouskasvun käyttäminen julkisen sektorin paisuttamiseen. Kilpailukykyinen tulo¬ ja yritysverotus tukee taloudellista dynamiikkaa. Suomi ei ole veroparatiisi, mutta valitettavasti maamme on ollut historiallisesti katsottuna eräänlainen verohelvetti.”

Tärkeintä tässä on periaate, eivät yksittäiset sanat. Kysymys ei ole niinkään säästöjen korostamisesta, vaan periaatteellisesta julkisen sektorin asettamisesta ahtaalle, annetaanhan siinä ymmärtää, että julkinen sektori tuhlaa verovaroja (”verovarojen vastuuton käyttö…..”).

Voitaneen sanoa, että nuoret sijoittuvat em. nelikentässä selkeästi sen oikeaan yläkulmaan konservatiivit- oikeisto -lohkoon. Tulee mieleen Timo Soinin ”työväenpuolue ilman sosialismia” -julistus, josta on edetty kauas. Perussuomalaiset nuoret eivät vaikuttasi olevan kilpailija vasemmistolle, vaikka niin kuvitellaan: Suomen luokittelu verohelvetiksi merkitsee jo selkeästi kannanottoa sen puolesta, että verovaroin ei saada vastinetta palveluille, joka on ollut peruste koko julkisen sektorin olemassaololle.

Perussuomalaiset nuoret ilmoittavat kannattavansa populismia. Tämä onnistuu, kun leimataan miltei kaikki hyvä, mikä yhteiskunnassa tapahtuu populistiseksi. Kaikki kansan avulla, kaikki kansan hyväksi….. Ristiriita on siirretty puolueen sisälle, sillä puolueen ohjelma ja hallitusohjelma ovat ristiriidassa keskenään. Nuoret haluavat muistuttaa, että populismi ei salli tehdä kompromisseja hankalassa taloudellisessa tilanteessa.

Periaateohjelmassa populismin vastavoimaksi nimetään eliitti. Elitismi ja populismi ovat ikään kuin vaihtoehdot. Nuorten mukaan ”ylikansallisuusaate” (pesuveden mukana menee varmaan suuri osa kansainvälisyyttä) ja konsensuskulttuuri ovat osa elitismiä. Muiden puolueiden ei-populismi ilmeisesti samaistetaan elitismiin, joka edelleen jyrkentää kahtiajakoa. Tämä eliitin ja elitismin ”laajennus” on silkkaa populismia!

Ongelma on, miten edustaa populismia, kun hallituksessa väkisinkin ollaan osa eliittiä.

Sebastian Tynkkysen valinta nuorten puheenjohtajaksi alleviivaa perussuomalaisten ”perusarvoja”, joiden jyrkkä tulkinta on nyt nuorten hallussa samaan aikaan, kun puolueen kansanedustajat joutuvat taistelemaan - kentän epäilyistä ja suoranaisesta vastustuksesta huolimatta - hallituksen asettamien tavoitteiden puolesta. Tynkkysen valinta ei yhdistä puoluetta, vaan jakaa sitä edelleen.

Näyttää siis peruuttamattomalta, että vasemmistokonservatiivisuus (joka tukee perinteisiä julkisen sektorin palveluja ja julkisen sektorin kiveen hakattua asemaa) on väistyvä ajatussuunta perusuomalaisissa. Nuoret näyttävät viitoittavan puolueen tietä kohti oikeistopopulistista arvomaailmaa.

Salaliittoteorioiden kiehtovuudesta

Jonas Sivelä on kirjoittanut kirjan salaliitoista, ”Kaiken takana on salaliitto” (Atena, 2015). Minulla on näkökulma tähän aiheeseen, koska olen salaliittoskeptikko. Tämä ei tarkoita, ettenkö tunnistaisi salaliittoja lähihistoriasta. Ongelma on monisyisempi.

Salaliittoteoriat kiehtovat ihmisiä. Olen yhdistänyt salaliittoteoriaherkkyyden luottamusyhteiskunnan vahvuusasteeseen: mitä heiveröisempi luottamusyhteiskunta sitä enemmän on salaliittokuvioita. Miksi? Koska useimmissa tapauksissa epäillyt tapaukset liittyvät viranomaisten toimintaan, joka asetetaan kyseenalaiseksi. Aika usein tulee vastaan väite, että viranomaiset peittelevät omia tekosiaan, ja tämä tapahtuu sitä useammin mitä heikompi luottamus (viranomaisiin) yhteiskunnassa vallitsee.

”Yksityisiä” salaliittoja on varmaan tuhkatiheään, mutta ne eivät välttämättä tule julki….

Normaalina pidän, että väkivallanteon/onnettomuuden/muun poikkeuksellisen tilanteen sattuessa tutkitaan neutraalilta pohjalta tapausta, ja jos epäillään salaliittoa, pitää se erikseen osoittaa. Nyt tilanne on monesti se, että salaliittotaipuvaiset ihmiset lähtevät siitä, että salaliitto on OLETUS, ja jos epäillään, että on kysymys muusta, se pitää erikseen todistaa. Nurinkurista.

Salaliittoteorioiden kannattajat yrittävät päästä voitolle vastustajista teorioiden määrällä. Ne voivat olla, ja usein ovatkin, täydellisesti ristiriidassa keskenään, mutta sillä ei ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että teorioita on esimerkiksi 100 kappaletta. Viesti kuuluu: sen täytyy olla salaliitto, koska näin moni on päätynyt tälle kannalle!

Mikä on salaliitto? Se on määrityskysymys, johon Sivelänkin mielestä on vaikea vastata. Mikä on haihattelua tai suoranaista hölynpölyä, missä on edes siteeksi totta, ja missä on oikeaa salaliittoeliksiiriä? Voidaan myös kysyä, missä liikkuu terveen kritiikin raja.

Sivelä lainaa Kielitoimiston sanakirjaa, jonka mukaan salaliitto on ”kahden tai useamman henkilön salainen sopimus määrätavoitteista, varsinkin poliittisesta rikoksesta, salahanke”.

Ketkä ovat herkkiä omaksumaan salaliittoteorioita? Sivelän käyttämien lähteiden mukaan sellaiset ihmiset, jotka tuntevat, etteivät hallitse asioita, mutta haluavat vaikka väkisellä luoda kuvan itselleen tilanteen hallinnasta (eli muodostavat tarvittaessa omasta päästään ratkaisun). Mukana voi olla hysteeristä pelkoa tuntemattoman edessä. Oman käsitykseni mukaan ihmiset, jotka sietävät epävarmuutta (sitä, että ”tapaus on avoin”) eivät retkahda salaliittoteorioihin kovin herkästi.

Sivelän mainitsemista todellisista salaliitoista nostan tässä esille kaksi, joihin olen itsekin perehtynyt. Ns. Tonkinin lahden välikohtaus (kaksiosainen välikohtaus 2. ja 4. 8. 1964) laukaisi välillisesti Vietnamin sodan. Pohjois-Vietnamin väitettiin tulittaneen amerikkalaisia hävittäjäaluksia Pohjois-Vietnamin rannikon tuntumassa, kuitenkin aluevesirajan ulkopuolella. Olen pyrkinyt nauhoitetuista keskusteluista (jotka ovat osin kuultavissa tänäkin päivänä youtubesta) kenraalien kesken, ja kenraalien ja puolustusministeriön kesken, saamaan selvyyttä, mikä oli todellinen tilanne. Loppupäätelmä on, että laukauksia ei ammuttu, mutta asia vietiin kongressiin todistettuna tapauksena, joka lähes yksimielisesti päätti kantanaan, että ”aggressioon” oli vastattava.

On vaikea sanoa, kuinka tarkoitushakuista toiminta oli kenraalien puolelta, koska nauhoista voi päätellä, että armeijan johto oli itsekin epävarma, oliko hyökkäystä tapahtunut (epäiltiin tutkaheijastuksia ym.). Sen sijaan puolustusministeri McNamaran toiminta on asetettu voimakkaasti kyseenalaiseksi, koska hän vähintäänkin epävarmoin tiedoin vei asian presidentille todistettuna asiana. Presidentti käynnisti amerikkalaisten lentokoneiden pommituslennot - kongressin hyväksynnän saatuaan - Pohjois-Vietnamin alueelle (reagointi amerikkalaisten puolelta oli tosin aluksi maltillista ja varsinaisesti sota käynnistyi vasta tammi-helmikuun vaihteessa 1965). Tapaus osoittaa, miten selvänkin harhautuksen (salaliiton) piirteet täyttävä tapaus on joiltakin osin hämärä.

Toinen tapaus muistuttaa hämäävästi Tonkinin lahden välikohtausta. Kysymys on Mainilan laukauksista, jotka toimivat verukkeena talvisodan syttymiselle. Neuvostoliitto väitti, että Suomen puolelta oli tulitettu venäläistä asutusta ja sen oli pakko vastata tuleen. On pystytty todistamaan, että suomalaisten aseiden kantama ei yltänyt Neuvostoliiton osoittamiin paikkoihin, niinpä ainoa selitys on, että Neuvostoliitto halusi tekosyyn käynnistää sota, koska Suomi ei edeltäneissä neuvotteluissa suostunut itäisen naapurin vaatimuksiin.

Sivelä toteaa, että samat ”arkkikonnat” (FBI, CIA, juutalaiset, antisemitistit….) kulkevat salaliittoteorioiden läpi. Muistuu mieleen, kun luin Kennedyn murhan selvittämiseksi asetetun Earl Warrenin komission raportin, jossa todistajana kuultu Jack Ruby (Kennedyn murhaajan Lee Harvey Oswaldin murhaaja) loihti presidentin murhan ympärille mahtavan juutalaisvastaisen salaliiton, josta hänen piti päästä heti keskustelemaan presidentti Johnsonin kanssa (oli se niin järisyttävä asia!). Ruby esitti, että hän hyppäisi samaan lentokoneeseen Earl Warrenin kanssa sitten, kun tämä seuraavan kerran pistäytyy Washingtonissa (Ruby oli vankilassa samaan aikaan Oswaldin murhasta!). Earl Warren teeskenteli ottavansa vakavasti Rubyn sanat samaan aikaan, kun salaliittoteorioitsijat ihan oikeasti ottivat vaarin suuruudenhullun ja suunnattoman esiintymishaluisen Rubyn puheista. Tässä on esimerkki yhdestä salaliittoteorioihin vihkiytyneen ryhmän edustajasta: ihminen on kliinisesti terve, mutta silti akuutisti pois tolaltaan.

Käyn ohessa kursoorisesti läpi Sivelän kertomuksen John F. Kennedyn murhasta, koska olen siihen itsekin perehtynyt. Sivelä perehdyttää lukijan pariin keskeiseen murhan salaliittoteorian esittäjään, nimittäin Mark Laneen ja Jim Garrisoniin ottamatta kuitenkaan lopullisesti kantaa puolesta tai vastaan. Kummankin teoriat ovat kyllä kestämättömällä pohjalla. Sivelä juoksuttaa kirjassaan murhatapahtuman läpi ”vannoutuneen John F. Kennedy -harrastajan” Janne Patosalmen. Onnittelen Sivelää valinnasta, sillä Patosalmi osoittautuu lopulta voittopuolisesti salaliittoskeptikoksi.

Sivelä mainitse kaksi keskeistä lähdettä myöhemmästä salaliitotutkimuksesta, nimittäin Gerald Posnerin teoksen ”Case Closed” ja Vincent Bugliosin toistaiseksi perusteellisimman murha- ja salaliittoanalyysin ”Reclaiming History: The Assasination of President John F. Kennedy (2007), jossa hän 1600 sivun jälkeen päätyy ehdottomasti kannalle, jossa murhaajia oli yksi, ja murhaaja oli Lee Harvey Oswald.

Sivelä välttää ottamasta lopullista kantaa miltei kaikkiin esittelemiinsä tapauksiin, myös Kennedyn murhaan. Hän olisi toki voinut esittää vastakritiikit esittelemilleen Kennedyn murhateorioille: Hän kertoo ns. magic-bullet -teorian (johon Oliver Stone virheellisesti perusti salaliittoelokuvansa), mutta ei kerro, että se on osoitettu vääräksi, koska Kennedy ja kuvernööri Conally eivät istuneet täsmälleen peräkkäin vaan viistosti ja eri korkeudella tuoleillaan toisiinsa nähden. Luoti ei voinut mitenkään vikurrella väitetyllä tavalla.

Sivelä mainitsee myöhemmin nimetyn salamurhakomitean teettämän ääninauha-analyysin, jonka mukaan laukauksia oli neljä, mutta esittelee vain laimeasti virallisen ”vastatutkimuksen”, joka yksiselitteisesti osoittaa, että laukauksia oli kolme.

Olen käsitellyt Kennedyn murhaa huomattavasti seikkaperäisemmin blogikirjoituksissani ”Kennedyn murha – epätodennäköinen salaliitto” (13.11.2013), ”Kennedyn murha - salaliittoteorioiden ehtymätön pankki” (23.3.2012), ”Salaliittoteorioiden sietämätön houkutus” (24.6.2015), ”Tapaus Jack Ruby – pikainen matka ihmismielen syövereihin” (24.11.2013), ”Taikaluodeista todellisiin luoteihin” (17.11.2013). Yleisemmällä tasolla olen käsitellyt aihetta kirjoituksessani ”Miksi salaliitoteorioita tarvitaan?” (15.5.2014).

William Manchester teki Kennedy-elämäkerran 1960-luvulla. Osuvasti hän toi esille, että jos toiselle puolelle asetetaan 6 miljoonaa murhattua juutalaista ja toiselle puolelle valtava natsihallinto, vallitsee tasapaino: vain noin suunnaton rikollinen koneisto voi saada aikaiseksi noin suuren rikoksen. Mutta jos asetetaan toiselle puolelle Kennedy (maailman mahtavin mies), ja toiselle puolelle Oswald (elämässään epäonnistunut mitättömyys), vallitsee täydellinen epätasapaino. Miten voi niin mitätön henkilö kuin Oswald surmata niin merkittävän hahmon kuin Kennedy ? Ei mitenkään! Niinpä murhaajan puolelle on pakko lisätä suurisuuntainen salaliitto, jotta saataisiin tasapaino aikaiseksi!

Annetaan viimeinen puheenvuoro Lee Harvey Oswaldin veljelle Robert L. Oswaldille: "Ei ollut mitään salaliittoa, salaliitto oli Lee Oswaldin pään sisällä".

::::::::::::::::::::::::::

Salaliittoteoriat elävät kirjoissa (”Da Vinci -koodia” on myyty yli 80 miljoonaa kappaletta) ja netissä. Ne ovat myös suosittuja elokuvien aiheita. Olen suhtautunut varsinkin todellisten historiatapahtumien elokuvatulkintoihin erittäin kriittisesti, koska ne muokkaavat historiatietoja – eivätkä läheskään aina objektiiviseen suuntaan. Mainittakoon esimerkkeinä Kuuban kriisiä käsittelevä elokuva ”Kolmetoista päivää” ja Oliver Stonen ”JFK”).

Sivelä käy läpi salaliittoteoriat eteläafrikkalaisista aids-uskomuksista ja Estonian uppoamisesta, WTC-tornien tuhoutumiseen ja edelleen ensimmäiseen miehitettyyn kuulentoon ja Orson Wellesin vuoden 1938 radiokuunnelmaan ”Maailmojen sota” saakka. Oma lukunsa ovat ufo-havainnot, Elvis Presleyn kuolemattomuus (”Elvis elää!”), prinsessa Dianan ja Marilyn Monroen kuolemat ja lukemattomat juutalaisuuteen liittyvät salaliitot….. Vielä Sivelä käsittelee ilmastonmuutokseen liittyvät salaliittoteoriat, samoin kuin rokotteisiin liittyvät epäilyt niiden sivuvaikutuksista.

Kirjoittaja käy läpi salaliittotematiikka suomaisen Riikka Söyringin kautta yllättävänkin paljon palstatilaa uhraten. Söyring on salaliittoteorioihin vihkiytynyt henkilö. Käsittääkseni Sivelä haluaa esitellä salaliittomyönteisen henkilön - hänen ajattelunsa logiikan - lukijoilleen.

Sivelä puuttuu avainasiaan, kun hän toteaa, että salaliitoilla rakennetaan täydellinen maailma yksityiskohtineen tukemaan esitettyä teoriaa. Tästä syntyy myös helposti epäily: maailma ei voi olla noin täydellinen!

Itse olen soveltanut mielessäni em. näkökohtaa esim. Kennedyn murhan salaliittoepäilyihin. Kun Kennedyn ruumis tuodaan sairaalan lääkärit tekevät väitetysti lähes tulkoon kaikki virheet, mitä on mahdollista tehdä. Tässä ei tarvita paljoa mielikuvitusta, kun voitiin esittää epäily, että virheitä tehtiin tahallaan. Miten tätä voi selittää? Selitän sen siten, että jälkikäteen tapahtumat voidaan rekonstruoida salaliittoepäilijän mielessä täydellisen toimenpidejärjestyksen mukaisesti: näin PITI toimia täydellisessä maailmassa. Elävä elämä ei kuitenkaan etene niin. Hermostuksissaan lääkärit - nuo kaikkitietävät ihmiset – tekevät virheitä, kuten ketkä tahansa. Tässä ei ole mitään salaliittomaista.

Jack Ruby (alun perin Rubinstein) on loistava esimerkki ihmisestä, joka loihti päästään suurisuuntaisen juutalaisvastaisen salaliiton, jossa hän – ja vain hän – oli pelastamassa koko liittovaltion. Vihdoinkin hän – mitätön poliisiasemalla norkoilija, joka oli kaikkien kaveri – sai tilaisuuden osoittaa olevansa jotain muuta kuin striptease-klubin omistaja.

Jotain tällaista oli päässään ehkä myös Lee Harvey Oswaldilla – yksinäisellä luuserilla, joka halusi tehdä tarkemmin määrittelemättömän suurteon - pelastaa maailman. Oli kuitenkin vain yksi salaliitto ja se oli - kuten hänen järkiveljensä Robert Oswald totesi - hänen omassa päässään. Aivan kuten Jack Rubyllakin.

Sivelän kanta salaliittoihin?

Hän on johtopäätöksissään viileän varovainen. Hän ei asetu alttiiksi salaliittoteorioille herkästi, mutta ei toisaalta kielläkään niitä. Tutkija varjelee riippumattomuuttaan?!

Ja jälleen Nato-intoilijat pettyivät….

Yle Uutiset on juuri teettänyt Taloustutkimuksella Nato-kannatusta koskevan mittauksen. Vertailutulokset ovat vuosilta 2014 ja 2013. Liittymistä kannattavien määrä on pudonnut 26 prosentista 22 prosenttiin vuodessa. Tämä on hämmentävää, kun ajatellaan minkälainen vyörytys mediassa on ollut viimeisten 12 kuukauden kuluessa nimenomaan Natoon liittymisen puolesta.

Kansalaiset eivät hötkyile. Monesti tulee mieleen, että tavallisen kansan mielipiteet ovat pohditumpia kuin ns. eliitin ja median.

Median ja ns. asiantuntijoiden Nato-propaganda on saanut aikaan sen, että epävarmojen osuus on lisääntynyt, mutta kannattaa huomata, että epävarmoiksi on siirtynyt väkeä sekä Nato-kannattajista että vastustajista. On selvää, että molemmat osapuolet tähtäävät markkinointinsa tähän kasvaneeseen ryhmään. On toivottavaa, että Naton vastustajien rivit saataisiin jollakin tapaa kootuksi, jotta argumentointi olisi systemaattista.

Myös Naton vastustajien määrä on pudonnut hieman eli 58 prosentista 55 prosenttiin, joka on em. Nato-vyörytys huomioiden vähäinen siirtymä.

Entä onko Natoa kannattavien ja vastustavien suhde muuttunut? Tuoreessa tutkimuksessa prosenttimäärien suhdeluku on 2,6 eli Naton vastustajia on prosenteissa 2,6 kertaa enemmän kuin kannattajia. Viime vuonna suhdeluku oli 2,2. eli Naton vastustajien suhteellinen osuus on lisääntynyt! Tämän on täytynyt olla karvas kalkki sekä Hesarille (joka on osoittanut vähäistä huomiota koko gallupiin) että muille median Nato-propagoijille.

Kannattaa panna merkille, että välittömästi gallupin julkaisun jälkeen tuotiin julki ns. asiantuntijoiden mielipide, jonka mukaan Natoon liittyminen on eduksi Suomeen tehtäville investoinneille, samoin asekauppa piristyy. Mitään kunnollisia todisteita ei esitetty, vaan päinvastoin todettiin, että ”eihän tätä voi tietää”. Ei todellakaan! Tällaiset julkisuuteen tehdyt interventiot ovat rinnastettavissa lähinnä Nato-propagandaan. Ne kuitenkin kuvaavat sitä epätoivoa, joka heijastuu ns. asiantuntijoista. Tartutaan melkein mihin tahansa oljenkorteen.

Tässä uusimmassa tutkimuksessa kysyttiin vielä Ruotsi-kortin vaikutusta. Tulos oli, että vahva kansalaismielipide (47 prosenttia vastaajista, joka on selvästi enemmän kuin vastakkaista mielipidettä edustaneiden prosentti) ei lämmennyt Nato-liittymiselle, vaikka Ruotsi osoittaisi tien sinne. Edes Ruotsin porvarien Nato-kannan tiivistyminen ei ole ratkaisevasti vaikuttanut suomalaisten kantoihin. Tämä on merkille pantavaa. Suomalaisten enemmistön mielipide näyttää kiveen hakatulta. Jotkut haikailevat Natoon liittymisen perään, kun kansainvälinen tilanne rauhoittuu. Epäilen, että kansalaiset vetävät kyllä johtopäätöksen, mutta Nato-vastaiseen suuntaan!

Kyllä kansa tietää -asenne tuli selvästi esille kysymyksessä, jossa tiedusteltiin kansanäänestyksen käyttöä jäsenyyspäätöksen tukena. Peräti 63 prosenttia oli sitä mieltä, että kansanäänestys tarvitaan. Jos eliitti vastustaa kansanäänestystä, osoittaa se aliarvioivansa kansalaisten mielipiteitä.

On hämmentävää, miten usein Ulkopoliittisen instituutin Nato-mieliset Charly Salonius-Pasternak ja saman putiikin Mika Aaltola saavat jatkuvaa julkisuutta esim. TV:stä. Panin Helsingin juuri päättyneillä kirjamessuilla merkille ns. asiantuntijaeliitin mielipidejakauman, ja molemmille puolille löytyi kannatusta. Nato-kiihkoilijoiden ykkönen on Jukka Tarkka. Kriittisesti eritellen Natoon suhtautuvat mm. Heikki Talvitie, Markku Kangaspuro, Pekka Visuri, Markku Kuisma, Markku Kivinen, Raimo Pesonen, Stefan Widomski ja Arto Mustajoki.

En rupea tällä kertaa erittelemään Nato-mielisten argumentteja, koska olen vastikään arvioinut parissakin blogikirjoituksessa Jukka Tarkan viimeisimmän kirjan.

Ensi vuonna veri punnitaan, kun hallituksen Nato-selvitys toteutetaan. On toivottavaa, että ns. puna-multa täydennettynä vihreillä pitää. Myös kokoomuksessa on Nato-skeptikoita. Tuuliviirimäinen Soini yrittää vainuta tuulen suunnan. Ainakin mielipidetiedustelut osoittavat, että kansalaiset puolueiden takana suhtautuvat huomattavan kriittisesti Nato-intoiluun.

Viime aikoina on jo totuttu erilaisten think tankien kauhumaalailuihin tasaisin välein. Ihmiset eivät enää hätkähdä näitä esille tuloja. Sekä idässä että lännessä harjoitetaan trollitoimintaa ja muuta propagandaa, joka ei näytä liikuttavan kansalaisia, ja hyvä näin.