Yksinkertaisten vastausten aika on ohi

Useissa viime vaaleissa populistinen rintama on kärsinyt vaalitappioita tai sitten eteneminen on hidastunut selkeästi siihen verrattuna, mitkä ovat olleet odotukset. Viimeksi Hollannin, Ranskan Ja Suomen vaalien tulokset osoittivat, että suuri enemmistö ihmisiä käsittää, että monimutkaisiin ongelmiin ei löydy yksinkertaisia vastauksia.

Silti tyytymättömyys on korkealla tasolla. Perinteisillä puolueilla on näytön paikka. Totuimme toisen maailmansodan jälkeen siihen, että aina seuraava vaalikausi toi paljon hyvää. Sitten tuli stoppi tai hidaste. Vaikka mitään juustokirvestä ei olekaan käytetty, ovat pienetkin elintaso- tai hyvinvointitappiot epämiellyttäviä.

Internet ja some fokusoivat ihmisten suuttumuksen kokemiinsa epäkohtiin ennenkuulumattomalla tavalla. Niiden alta paljastuu kuitenkin reaalimaailma, johon on syytä kiinnittää huomiota. Erotan siis toisistaan ”mitä sylki suuhun tuo” -paasauksen ja autenttisen huonon olon. Populismi yksinkertaisena selitysmallina tapahtuneeseen ei kelpaa, ja ihmiset sisimmässään tajuavat sen. On selvää, että ihmisten epämukavuusalue on oikeasti kasvanut ja kritiikkiä sinkoilee aivan eri tavalla kuin ennen. Tämä heijastuu politiikkaan, jossa puolueiden kannatus heittelee aiempaa voimakkaammin.

Englantilainen Ipsos Mori -tutkimusyhtiö on vastikään tutkinut ihmisten käsityksiä poliittisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin (ympäristö, brändit ja tuotteet, teknologia, yhteiskunta, terveys ja hyvinvointi, sukupolven yli ulottuvat mielipidemuutokset). Ipsos Mori kehaisee, että tutkimus on suurin koskaan näistä teemoista toteutettu. Se perustui 18 000 haastatteluun 23 maassa. Mukana oli sekä kehittyneitä että kehittyviä maita, ei kuitenkaan Suomea.

Puutun tässä vain keskeisiksi katsomiini tuloksiin. Koko aineiston tuloksista käy ilmi, että 76 prosenttia vastaajista katsoi talouden suosivan rikkaita ja vahvoja. Maailman katsoi yhä vaarallisemmaksi paikaksi 82 prosenttia vastaajista ja 79 prosentin mukaan maailma muuttuu liian nopeasti. Mielenkiintoinen on myös tulos, jonka mukaan 69 prosenttia ihmisistä haluaa opastajia ja mentoreita enemmän kuin poliitikkoja. Noin puolet vastaajista katsoi, että teknologia on tuhoamassa heidän elämänsä! Ovatko nämä ihmiset populisteja? Jos he aiheuttaisivat vallankumouksen poliittisissa voimasuhteissa voitaisiin heidät leimata populisteiksi, mutta kun ylivoimainen enemmistö äänestää perinteisiä poliittisia puolueita (ehkä Ranska muodostaa poikkeuksen), niin kysymys täytyy olla syvällisemmästä epämukavuuden ja ahdistuksen tunteesta.

Olemme muutoksen keskellä, emmekä tiedä, mihin suuntaan demokratia kääntyy. Niinpä joissakin maissa kansalaiset ovat antaneet äänensä autoritäärisille tahoille saadakseen jonkun tolkun asioihin.

Sekä populistit että itsevaltiaat tahot (yhdistettynä: autoritääriset populistit) ovat monissa maissa tuottaneet lopulta pettymyksen ja paremman etsintä jatkuu.

Ei ole syytä epäillä ihmisten vilpittömyyttä, kun he antavat tutkimuksissa näin ravistavia vastauksia.

Mistä aloittaisin tulosten erittelyn? Minusta näyttää siltä, että some-kiihkoilulla on muitakin funktioita kuin vain tolkuton populistinen mielipidemellakointi. Kun katson tv-kanavaa tai lehdistöä (sähköistä tai paperilehdistöä) ei voi välttyä ajatukselta, että ne ovat eliittiin päin kallellaan. Lehtien omistajat ovat suuria lehti-imperiumeja, jotka eivät saisi mainostuloja, jos arvostelisivat kärjekkäästi valtaa pitäviä. Päätoimittajat ovat samasta puusta, ja ovat linnoittautuneet omaan elitismiinsä. Arvostelun keinot ovat vähissä, jäljelle jää helposti vain sosiaalinen media, jossa mielipiteet puuroutuvat mielivaltaiseksi mielipideryöpyksi. Ei synny helposti järkevän kritiikin koosteita, vaan tuhottomasti irrallisia mielipiteitä.

Toinen tapa osoittaa mieltä on äänestää populisteja vaaleissa, vaikka heitä ei ajattelisikaan realistisena vaihtoehtona vallitsevalle menolle. Kysymys on mielenosoituksesta olemassa olevaa vallanjakoa vastaan ja eräänlainen hätähuuto… Englantilaisen professorin Charlie Beckettin väite kuuluu, että perinteisen median on tultava alas norsunluutornistaan lähemmäksi tavallista ihmistä. Paradoksaalisesti populistinen valemedia on tehnyt palveluksen perinteiselle medialle ja lisännyt laatulehtien levikkiä. Ylivoimainen enemmistö ihmisistä ei alistu ”totuuden jälkeiseen maailmaan”, vaan haluaa faktoja.

Arvioni mukaan valemediaa vastaan on suhteellisen helppoa löytää argumentit. Vaikeampaa on irtautua ylemmyyden tunteesta, jolla kansalaisille pyritään tolkuttamaan, että – tämä on vain esimerkki - Natoon liittyminen on ainoa järkevä vaihtoehto. Olisiko Helsingin Sanomat valmis antamaan tuntuvasti palstatilaa täysin vastakkaiselle ajattelulle?

Eräs sovellus eliitinvastaisesta protestoinnista oli Yhdysvaltain presidentinvaalitulos. Ei uskallettu mennä niin pitkälle, että olisi äänestetty ”sosialisti” (oikeammin sosiaalidemokraatti) Bernie Sanders presidentiksi, vaan tyydyttiin hänen kapitalistiseen versioonsa Donald Trumpiin.

::::::::::::::::::

Yksi yhteinen nimittäjä ihmisten pahalle ololle on maailman muuttuminen liian nopeasti (Ipsos Morin mukaan 4/5 osaa ajattelee näin). Itse asiassa ongelma lienee lähes ikuinen. Ihminen on peruspsyykeltään hidas ja tarvitsee omaksuakseen ja tottuakseen muutokseen paljon aikaa. Sitä hänelle ei suoda. Seuraava kehityksen aalto lyö yli edellisen. Tälle asialle on vähän tehtävissä: nopeimmat määräävät suunnan ja ripeyden, jolla edetään ja seuraajat elävät aivan toisessa, hitaahkossa maailmassa. Tässäkin tasavertainen koulutus lienee ainoa apu ongelmaan.

Ehkä avainsana on pelko: pelätään maailman muuttumista sellaiseksi, ettei se ole ymmärrettävä ja tuntematontahan pelätään. Tätä tukee em. mielipidekyselyn tulos, jonka mukaan maailma on 82 prosentin mukana vaarallinen paikka. Kaiken terrorismin keskellä ei mikään yllättävä tulos.

Olemmeko siis luoneet maailman, jossa emme viihdy? Hälytyskellojen pitäisi soida, mutta kenen päässä? Länsimaisen ihmisen pessimismi ei ole mikään uusi asia. Samalla kun mennään eteenpäin kaiken turhuus kummittelee taustalla: mikä on elämän tarkoitus? Monet etsivät ratkaisua hengellisestä tai henkisestä maailmasta.

:::::::::::::::::::

Saman tyyppisiä tuloksia on saatu, kun otetaan tulevaisuusnäkymä mukaan ihmisten odotuksiin.

YouGov-tutkimuslaitoksen taannoisesta (2016) verkossa tehdystä tutkimuksesta kävi ilmi, että maailman paremmaksi muuttumista odottavat eniten kiinalaiset (41 prosenttia internet-kyselyyn vastanneista). Kiinalaiset ovat tässä kategoriassa täysin omaa luokkaansa. Tulosten tarkastelu muuttuu karuksi, kun mukaan otetaan lännen kehittyneet maat. Niinpä esimerkiksi saksalaisista 59 prosenttia on sitä mieltä, että maailma muuttuu huonommaksi. Paremmaksi sen ajatteli muuttuvan 4 (!) prosenttia saksalaisista vastaajista.

Suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajattelee maailman muuttuvan paremmaksi (tosin huonommaksi sen ajattelee muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Mutta ei hätää: pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia!).

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema tuli jo todettua. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Kaikki nämä ovat maita, joilla on piileviä tai näkyviä resursseja optimismin tueksi.

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin vasemmalla tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Maailmanparannuksen aika on ohi? Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta. Jäljelle on jäänyt yksittäisen ihmisen hyväntahtoisuus toista ihmistä kohtaan, mutta mistään laaja-alaisesta myötäelämisestä ei voida puhua. Rimpuillaan saavutettujen etujen vankina, mutta jäljellä on vähintään epäily, ettei niitä enää ansaita.

Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään kuitenkin monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, eteneminen vaikkapa lääketieteessä ja tiedonvälityksessä), joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Kollektiivinen, kulttuurinen pessimismi on onnistuttu levittämään tehokkaasti kansalaisten keskuuteen, kuten edellä mainitun tutkimuksen Suomen luvutkin osoittavat. Viesti on selvä: kriisitietoisuuteen on herättävä, on tyydyttävä aiempaa alhaisempaan sosiaaliturvan tasoon ja elintasoon, on saatava aikaan innovaatiosysäyksiä (maailman talousfoorumin mukaan olemme ”enää” maailman toiseksi innovatiivisin maa) ja yhteiskunta on digitalisoitava….

Marja Jalavaa mukaillen: onko tämän ajattelutavan ytimessä kulttuurisen pessimismin hegemonia, mutta samalla eriarvoisuudesta johtuva optimismin privatisoituminen?

Miksi ydinaseita ei käytetä nykyaikaisessa sodankäynnissä?

Toinen maailmansota tunnetusti päättyi Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeihin. Tuhovaikutukset olivat hirvittäviä. Sodan jälkeen Japanissa tapahtunut toimi tehokkaana esteenä ydinaseen käytölle.

Tätä aihetta käsittelee Tommi Uschanov kolumnissaan ”Mikä estää meitä käyttämästä ydinaseita?” Hesarissa 30.4.2017. Onko ydinaseiden käytön korkea kynnys johtanut tavanomaisten aseiden herkempään käyttöön? En oikein usko tähän. Sodat ovat tutkimusten mukaan pikemminkin vähentyneet lähestyttäessä nykypäivää. Toisaalta ydinaseet on laskettu käsittääkseni ”toiseen sodankäyntikategoriaan” ja niitä varten on tehty erillisiä sopimuksia. Myös vahingossa syttyvä sodan mahdollisuutta on rajattu monin eri tavoin.

Uschanov ottaa vertailukohdaksi Yhdysvaltain Afganistanissa käyttämän jättimäisen tavanomaisen GBU-43/B-pommin ja toteaa sen räjähdyssäteen olleen noin 1,5 kilometriä eli saman verran kuin Japaniin pudotetuilla pommeilla. Vertailtavuuden näkökulmasta esimerkki ei ole erityisen hyvä. Ydinpommin radioaktiivinen säteily ja laskeuma aiheuttaa kuolemia kymmeniä vuosia pommin pudottamisen jälkeen aiheuttaen laajamittaisia evakuointeja. Isoa tavanomaista pommia voidaan käyttää jopa täsmäaseena verrattuna ydinaseen ”suurpiirteiseen” tuhovaikutukseen.

Se joka ensimmäisenä käyttää ydinasetta mahdollistaa kostoiskukierteen ja tilanne voi riistäytyä käsistä. Ydinaseella on pelotevaikutus, ja on reilusti myönnettävä, että ydinpommin pelotevaikutus oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että suursotaa ei syntynyt kylmän sodan vuosina.

Sodat on käyty konventionaalisin asein. Uschanov ottaa esimerkiksi Irakin sodat 1991 ja 2003. Miksi niissä ei käytetty ydinaseita? Jos pelätään vastaiskua, niin miksi Irakissa ei käytetty ydinasetta, eihän Irakilla itsellään ollut ydinasetta, eikä sillä ollut liittolaista, joka olisi käyttänyt ydinasetta Irakin johdon puolesta? Kostonkierteen pelkoa ei ainakaan kaikissa tapauksissa voida käyttää perusteena olla käyttämättä ydinasetta!

Mikä on siis perimmäinen syy olla käyttämättä ydinasetta?

Uschanov viittaa yhdysvaltalaiseen tutkijaan Nina Tannenwaldiin, joka perustelee ydinaseen käyttämättömyyttä ”moraalisella kammolla”, ydintabulla, jonka ovat sisäistäneet riittävässä määrin kaikki ne tahot, joilla olisi ollut valmius käyttää pommia. Tähän on helppo yhtyä. Kuka valtionpäämies haluaa Hiroshiman jälkeen ensimmäisenä kontolleen mahdolliset miljoonat ydinasesurmat?

Kysymys ei ole siitä, etteikö halukkuutta pommin käytölle olisi ollut. John F. Kennedy joutui pohtimaan vuoden 1962 Kuuban kriisin aikana sitä, että jos Yhdysvallat tekee ydinasehyökkäyksen Kuubaan, Neuvostoliitto iskee ydinasein Berliiniin, joka oli sen ohjusten ulottuvilla. Siitä huolimatta Kennedyn kenraalit ilmavoimien komentajan Curtis LeMayn johdolla olisivat halunneet käynnistää iskun Kuubaan. Saman tyyppisiä suunnitelmia LeMaylla oli Vietnamissa, kun hän ilmoitti haluavansa Vietnamin ”pommittamista kivikauteen”, joskin hän perui puheitansa, kun julkisuudessa nousi häly asiasta. Kun monesti vedotaan asevoimien korkeisiin upseereihin ja heidän asiantuntemukseensa käynnistää sota, niin itse olen halunnut nähdä sodan poliittisena realiteettina, jonka syttymisen poliittinen johto vasta vakavan harkinnan jälkeen ottaa kontolleen. On myös todettava, että monet vastuuntuntoiset kenraalit ovat estäneet (ydin)sotien synnyn laskettuaan huolellisesti sodan aiheuttaman vahingon määrän.

Kuuban kriisi osoitti ydinsodan puhkeamisen erään hyvin todennäköisen mekanismin: jännitys kiristyi asteittain 13 päivän ajan ja lopulta vain jokaisen päättämässä olleen henkilön harkintakyky ratkaisi napin painamisen logiikan. Kriisin kehkeytyminen on hyvin dokumentoitu kummaltakin puolelta. Amerikkalaisten puolelta jopa niin, että huippuasiantuntijaryhmän keskustelut nauhoitettiin – osanottajilta salassa! Huolellinen perehtyminen Kuuban kriisin vaiheisiin opettaa myös ymmärtämään, miksi Venäjä on tänä päivänä niin huolestunut Yhdysvaltain läsnäolosta sen lähialueilla, suorastaan iholla.

:::::::::::::::::::::::::

Onko tiedemiehistä apua torjuttaessa atomiaseen käyttö? Yksi innokkaimmista ydinaseen kehittämisen puoltajista oli ”vetypommin isä” Edward Teller. Syntyi ikään kuin kilpailuasetelma Robert Oppenheimerin, ”atomipommin isän” ja Tellerin välillä: Oppenheimer vastusti vetypommin kehittämistä, koska näki sen loputtoman asevarustelukierteen välineenä. Hän asennoitui ydinaseen käyttöön siten, että Japanin pommit olivat varoittava esimerkki, kuinka tuhoisa atomipommi (puhumattakaan vetypommista) voi olla. Japanin kokemuksen piti riittää torjumaan ydinaseen käytön harkinta, joskin itse asettaisin Oppenheimerille omantunnonkysymyksen siitä, miksi ydinpommia saatiin käyttää tiettyyn – hänen ajattelemaansa - rajaan saakka. Lopullinen päätös oli toki poliitikoilla.

Presidentti Truman miltei heitti Oppenheimerin ulos Valkoisesta talosta, kun tämä perusteli vetypommin kehittämisen negatiivisia seuraamuksia. Truman halusi ydinaseylivoiman, mutta ei käyttöä sotatilanteessa. Kun Korean sodan johtava kenraali Douglas MacArthur vihjaisi pommin käytöstä Kiinaa vastaan, pakotti presidentti Truman hänet eroamaan, kun asiasta nousi julkinen häly. Ydintabu toimi.

Edward Teller päinvastoin kuin monet hänen tiedemieskollegansa puolusti voimakkaasti sekä ydinvoiman rauhanajan käyttöä että ydinasevarustelua. Hän ei ehkä ansaitse liikanimeä ”hullu tiedemies”, mutta oli itse omilla kiivailuillaan aiheuttamassa maineensa.

Sekä Oppenheimer että Teller olivat sidoksissa kylmän sodan vainoharhaiseen maailmaan. He ajautuivat eri puolille henkien taistelussa. Heidän tarinansa on yhtä kiehtova kuin ristiriitainen ja voisi läpivalaista koko ydinaseproblematiikan, mutta jääköön toiseen kertaan….

::::::::::::::::::::

Amerikkalaisen tiedemiehen Herman Kahnin älykkyysosamäärän väitetiin olleen yli 200. Järkeilyissään 1960-luvulla hän päätyi johtopäätökseen, että ydinasesota voidaan aloittaa ja vieläpä päättää voitokkaasti ”kumoten” siten väitteen, että se joka miekkaan (ydinaseisiin) tarttuu, se miekkaan hukkuu. Tarvittiin vain riittävä ylivoima ja sellainen Yhdysvalloilla Kahnin mielestä oli 1960-luvun alussa.

Kun demokraattisesti valittuihin valtionpäämiehiin, neron maineessa oleviin tiedemiehin eikä sodankäynnin asiantuntijoihin eli sotilashenkilöihin voida viime kädessä luottaa, niin ei ihme, että Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong-un koetaan todelliseksi vaaraksi maailmanrauhalle.

Itse asiassa ydinsodan vaara on noussut varteenotettavana - joskin epätodennäköisenä – mahdollisuutena esille juuri Korean tilanteen vuoksi. Suuriääninen propaganda ei ehkä ole merkki alkavasta konfliktista, mutta suurvalta, kuten Yhdysvallat voi ärsytettynä laukaista omalla aktiivisuudellaan avoimen konfliktin. Näen kuitenkin presidentin takana harkitsevia avustajia, jotka eivät sorru riskeihin.

Ydinaseen käyttöön voi johtaa jonkin valtionpäämiehen ajautuminen umpikujaan. Ydinsota voisi siis syttyä epätoivoisen aseman seurauksena.

”America First” -puheet (tai ”Venäjä ensin” -puheet) voivat olla vaarallista sodan sytykeainesta. Välitetään vain itsestä ja sopimukset tehdään kahdenkeskisinä, jolloin liittoutumisten kierre tuottaa arvaamattomia lopputuloksia. Maailmanpolitiikan hallittavuus heikkenee, koska yhtälöön tulee paljon tuntemattomia muuttujia.

Hiroshimasta on kulun niin pitkä aika, että on vaara, että jotkut tahot näkevät ydinasein käytävän sodan arkipäiväistyvänä ilmiönä. Silloin sodan syttymisen vaara moninkertaistuu.

Paras tae ydinaseiden hallintaan on kansanvallan vahva asema. Autoritäärisyyden voittaessa alaa, riskit ydinaseen käyttämisestä lisääntyvät.

Puoluekartta uusiksi

Viime aikoina on alkanut villi arvailu tulevaisuuden puoluekartasta. Sekä oikeisto-vasemmisto että liberaalit-konservatiivit -asteikolla on tapahtunut muutoksia: puolueet liikkuvat toisiinsa nähden. Keskustaa lähellä oleva ajatuspaja E2 julkaisi viime vuoden lopulla tutkimuksen, jonka mukaan arvo- ja ideologia -asteilolla on tapahtunut keskipakoista loitontumista: polarisaation on syventynyt puolueiden välillä sekä arvo- että ideologia-asteikoilla. En aseta tulosta kyseenalaiseksi. Ehkäpä keskustaa lähellä oleva ajatuspaja näki sosiaalista tilausta sovun rakentamismielessä keskialueella?

Perusasetelma on entisellään. Kokoomus on oikeassa reunassa ja vasemmistoliitto vasemmassa reunassa. Muutos on tapahtunut siinä, että ne ovat kauempana toisistaan ”vuosikymmeniin”. Ja kuitenkin tästä on vain hetki, kun ne sopivat samaan hallitukseen – tosin ei koko vaalikautta.

E2:n mukaan kokoomus ja persut ovat liikkuneet oikealle ja sdp, vihreät ja vasemmistoliitto vasemmalle. Lisäksi sanoisin arkihavaintona, että keskustan johto on liukunut liberaalimpaan ja oikeistolaisempaan suuntaan. Puolueen kenttäväki lienee keskimäärin selvästi enemmän vasemmalla ja konservatiivisempaa kuin johto. Tapahtunut kehitys voidaan johtaa talouden aneemisesta tilasta sekä länsimaissa esiintyvistä poliittisista virtauksista.

Laajemminkin voitaneen sanoa, että puolueet murentuvat pienempiin fraktioihin tai suuntauksiin, joka vaikeuttaa niiden muuttumisen arviointia.

Merkittävin muutos näyttäisi olevan perussuomalaisten liikkuminen oikealle vuosien varrella. Tästä olen jo aiemmin havainnoinut, että johdon oikeistokonservatismi ei ole välttämättä ollut monien perussuomalaisten mieleen, jotka ovat vahvasti perinteisten hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen kannalla.

Kuntavaalit 2017 olivat myös oire muutoksesta, kun vihreät ja vasemmistoliitto voittivat liberaaleilla teemoilla ja perussuomalaiset hävisivät konservatiivisilla. Onko tällä muutoksella pidempiaikaista vaikutusta, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa populistinen poliittinen konservatismi on kärsinyt takaiskun meillä ja muualla ja suvaitsevaisuus ainakin jossain määrin vahvistunut. Vastaavasti pienenevään vähemmistöön jääneiden maahanmuuttoa, pakolaisongelmaa, seksuaalivalankumousta, ympäristöaktivismia ja feminismiä koskevat arvot ovat ainakin joiltakin osin kärjistyneet.

Jotkut ovat nähneet tarpeelliseksi muodostaa paperilla uudelleen eduskunnan puoluejaon, joka on pysynyt hämmästyttävän samanlaisena 1900-luvun alusta lähtien. Toisaalta se kuvaa myös nykyisen edustukselliseen demokratiaan perustuvan puoluejaon kestävyyttä. Taru Tujunen ja Ville Blåfield ovat lanseeranneet Porvoon 1809 valtiopäivien (”Tulevaisuuden valtiopäivät”) ”uusinnan”, jossa asiantuntijoiden ja suuren yleisön yhteisyrityksenä pyritään luomaan uutta demokratiaa, ehkäpä uutta puoluekarttaa. Pohjana on mainittu esimerkiksi seuraavat puolueryhmät (HS:n datadeski ja tukijat): konservatiivinen oikeisto, eurokriittinen keskivasemmisto, liberaali oikeisto ja liberaalit vasemmistovihreät.

Osmo Soininvaara on nähnyt sosiaalisen tilauksen vasemmistoliberaalille puolueelle, joka on kaupunkipuolue, ja joka sijaistee puoluekartalla kokoomuksesta liberaaleihin päin ja sosiaalidemokraateista oikealle päin. Sen kannattajat löytyvät porvariston vasemmalta puoliskolta.

Hyvin mielenkiintoinen havainto on tilastokeskuksen kuntavaaleja koskevan analyysin tulos, jonka mukaan vihreiden ja kokoomuksen kannatuspohja tulee saman tyyppisiltä alueilta (asukastiheys suuri, työttömyys vähäistä). Erottavana tekijänä oli lähinnä työllisyyden muutoksen suunta: oppositiosta arvostellaan työttömyyden hoitoa.

Kun hahmotellaan uutta puoluekarttaa, on huomattava useat vaikuttavat tekijät, joita voisivat olla kaupungistumisen jatkuminen, vihreiden arvojen vahvistuminen koko kansan arvoina, puoluekartan polarisaation vaihtelut (nykyinen reuna-alueiden voimistuminen ei välttämättä jatku), arvojen liukuminen konservatiivisuus/liberaalius -asteikolla, ansiotulopolarisaation voimistuminen sekä kansalaisten jakautuminen sivistys- ja viihdeorientoituneisiin kansalaisryhmiin.

On vaikea sanoa, mitä roolia näyttelee fakta-käsitteen mureneminen Atlantin takaisena tuontitavarana. Puhutaan tietoyhteiskunnan muuttumisesta tarinataloudeksi tai elämysyhteiskunnaksi. Suhtautuminen tietoon on yksi vedenjakaja: Amerikan tuliaisina sivistynyt liberaali on faktaorientoitunut, kun taas korkeasti koulutettu konservatiivi toisaalta saattaa asettaa kyseenalaiseksi tiedetietämykseen perustuvan maailmankäsityksen. Niinpä menestyksen avaimet politiikan markkinoilla eivät ehkä perustu fakta-analyysiin, vaan ratkaisevaa on, kuka koskettelee äänestäjäkunnan enemmistöjen perustavaa laatua olevia tuntoja ja arvoja syvällisimmin.

Mitkä painopisteet puolueiden suosion tavoittelussa ovat aivan kärjessä. Olen koonnut seuraavaa joitakin tärkeiksi kokemiani seikkoja.

-ihmiset haluavat tuntea omakseen vihreän kaupunkipuolueen.

-kaupungistuminen on globaali ilmiö. Pääkaupunkiseudun ja maakuntakeskusten hallinta on tämän päivän näkökulmasta lähitulevaisuuden menestyksen avain.

-hyvinvointivaltio on monelle lämpimiä muistoja herättävä muisto, mutta yhtälailla pragmaattinen elinehto. Suhtautuminen hyvinvointikonservatismiin on yksi jakolinjoista tulevaisuudessa.

-herkkä alue on edistyksellisyyttä tavoitteleva linja puolueohjelmassa. On taidosta kiinni kuulostaako se edistykselliseltä vai elitistiseltä.

-uuden teknologian merkitys – kuka kehittää parhaan manipulointivälineen (käytössä on jo psykometrisia luonneanalyysejä!). Propaganda tehoaa syrjäytyneisiin tai muutoin yksin jääneisiin ryhmiin.

:::::::::::::::::::::

Toisaalta on voimassa tuomiojalainen käsitys politiikan tarjonnan markkinoista, jossa kaikki yrittävät keksiä markkinahenkisiä täkyjä suosioon päästäkseen. Kansanliikkeiden kysyntäorientoitunut aika on ohi.

Epäilen, että kaikki palaa politiikan markkinoilla sittenkin vanhaan puoluerakenteeseen. Kylttien alla tehdään taktisia vetoja ja operatiivisia liittoja kumppaneiden kanssa. Näistä muodostuu hiukan sekava edustuksellisen demokratian markkina, jossa voittajat vaihtelevat vuorovälein.

Kansalaiset hakevat yhä yksilöidympiä ratkaisuja juuri minun ongelmiini. Poliitikon kameleontin kyvyt ratkaisevat, miten lähelle hän pääsee lukemattomien äänestäjien toiveita.

Juha Siltala: psykohistorioitsijan keskiluokka

Professori Juha Siltala on kirjoittanut lähes 500-sivuisen teoksen ”Keskiluokan nousu, lasku ja pelot” (Otava, 2017). Tuhoa hän ei monista syistä lähde ennustamaan eikä siihen ole aihettakaan. Kirja kertoo oikeastaan hyvinvointiyhteiskunnan historian nähtynä palkkatyöläisen tai yrittäjän vinkkelistä. Keskiluokalla on keskeinen osa hyvinvointivaltion ylläpidossa. Jos keskiluokka ”loppuu”, loppuuko hyvinvointivaltio?

Keskityn tässä vain muutamiin oleellisiksi kokemiini kirjan teemoihin. Valikoidenkin teoksen tarjoama tietopankki on valtava. Mainittakoon, että kirjan kirjallisuusluettelo on lähes 50 sivun pituinen.

Keskiluokaksi Siltala määrittää omalla työllään elävät ihmiset (working middle classes). Hyvä, ja hieman syvällisempi keskiluokan määritelmä kuuluu näin: ”välittömien tyydytysten uhraaminen tulevan elämänhallinnan hyväksi”. Pitää olla malttia vaurastua - toisin kuin nyt - ja sitä todella oli menneinä vuosikymmeninä. Siltala keskittyy historiallisen muutoksen analysointiin. Yksi keskiluokan haasteista Suomessakin on, että varallisuus on ollut keskittymään päin, ei kuitenkaan niin räikeästi kuin Yhdysvalloissa. Aivan oikea huomio on tietenkin, että todella vauraista monet olivat nousseet keskiluokasta.

Kun keskiluokkaa on käsitelty historiaan sijoitettuna, on sen kultaisiksi vuosikymmeniksi voitu nimetä 1970- ja 1980-luvut. Tulohaitarin keskimmäiset desiilit ovat sen jälkeen supistuneet suhteellisesti tai absoluuttisesti ison veden molemmin puolin. Tästä tullaan automaattisesti ongelman ytimeen: riittääkö uuden keskiluokan vauraus korvaamaan vanhan keskiluokan katoamisen ja pitämään yhteiskunnan koossa.

Siltalalla on helposti tunnistettava tyyli. Hän ”leikkaa” keskelle asiaa ja tiivistää sanomansa muutamaan lauseeseen. Vaarana on asioiden liian pitkälle viety pelkistäminen, mutta hyötynä syy- ja seurausyhteyksien selkeä ja naseva ilmaiseminen. Esimerkiksi kirjan lyhyessä historiaosuudessa 1920- ja 30-luvulta hän toteaa: ”Saksan ja Japanin sulkeminen tuontitullien suojaamilta USA:n markkinoilta johti ne jatkamaan taloudellista kilpailua sotilaallisin keinoin….”

Keskiluokasta ei olla suinkaan ensimmäistä kertaa huolestuneita tänä päivänä. Siltala avaa näkymän lähimenneisyyteen. Kolmekymmentäluvun laman keskellä kypsyi ensimmäinen ylioppilastulva. Nuoret aikuiset eivät löytäneet paikkaansa, minkä pelättiin radikalisoivan heidät. Kivimäen hallituksen (1932-1936) edellytettiin ryhtyvän toimiin ”keskiluokan kurjistumisen estämiseksi” (!). Vasta kehittymässä olevaa keskiluokkaa pidettiin jo tuolloin länsimaisen demokratian tukena ja turvana. Sen pelättiin suistuvan ”Saksan tielle”. Vaikka keskiluokan todellinen läpimurto tapahtui vasta 1960- ja 70-luvuilla on syytä nähdä yhtymäkohdat 1930-luvun tapahtumiin. Silloinkin keskiluokka oli sivistyksen airuena eikä ollut varaa sen hukkaamiseen.

Länsimaiden nousun kultaiset vuodet tai vuosikymmenet Siltala määrittää aikajaksolle 1948-1973. Tuo aikaväli voidaan myös määrittää Yhdysvaltain vallan mahtikaudeksi. Myös Saksa ja Japani aliarvostetuin valuutoin nousivat tuolloin maailmanmarkkinoiden huipulle. Tuohon aikaan kannatti pikemminkin kuulua työväenluokkaan kuin keskiluokkaan, mutta toki kaudelle osuu myös keskiluokan nousu. Sodan jälkeen ammattiyhdistysliike jopa Yhdysvalloissa oli voimissaan. Kommunismin aiheuttama kilpailu oli silmiin pistävää. Myös yritykset asennoituivat työläisiin yrityksen voimavarana, joka kannatti pitää tyytyväisenä.

Suomen menestys noudatti muiden Länsi-Euroopan maiden kaavaa. Myös pienituloisten elintaso nousi kohisten: ”vuosina 1966-1990 käytettävissä olevien tulojen vuosikasvu oli sitä suurempaa, mitä alhaisempia ne olivat”.

Yhteiskunnan keskiluokkaistumista edisti nopea siirtyminen maataloudesta suoraan palveluihin. Siinä välissä teollisuus ei koskaan yksinään noussut vallitsevaksi.

Keskiluokkaistuminen kuuluu hyvin selvästi suomalaiseen ominaislaatuun, ei haluta kuulua ylä- eikä alaluokkaan, vaan halutaan olla jossakin keskellä. Pääsyä keskiluokkaan sekä vanhempien että oman ponnistelun seurauksena korostetaan. Siltala viittaa Matti Kortteiseen, joka puhuu ”pärjäämisen eetoksesta”, johon kuuluvat kunnollisuus, elämänhallinta, omistusasuminen, perhesuhteet.

Länsimaiden kultakauden päättyminen ja keskiluokan pieneneminen käyvät käsi kädessä. Siltala selittää tapahtunutta muutosta ylituotannolla, katteiden huononemisella ja kakunjaon kääntymisellä nollasummapeliksi työntekijöiden ja työantajien kesken. Rahoitusinstrumentteihin sijoittaminen oli kannattavampaa kuin teollisuuteen sijoittaminen. Ay-liike lamautettiin. Itä-Aasia kytkeytyi maailmantalouteen. Työn teettäminen halvan työvoiman maissa mahdollistui, uusliberalistinen talouspolitiikka löi läpi. Hyvinvointipalveluja alettiin purkaa. Ja niin edelleen.

Dramaattinen kehitys alkoi Yhdysvalloista, jossa keskiluokkaisten ihmisten palkat putosivat, miestyöntekijöillä 14 prosenttia vuosien 1969 ja 2009 välillä, ei-akateemisilla miehillä jopa 47 prosenttia. Samaan aikaan pääoma otti niskalenkin palkkatyöstä ja eriarvoisuus kasvoi voimakkaasti.

Yhdysvalloissa täysaikaisten miestyöntekijöiden määrä väheni vuoden 1960 83 prosentista vuoden 2009 66 prosenttiin. Siltala kuvaa onnistuneesti muutosta yhdellä lauseella: vuoden 2008 romahduksen jälkeen Yhdysvalloissa syntyi 8,7 miljoonaa työpaikkaa vuoteen 2014 mennessä, mutta uusista tehtävistä maksettiin neljännes huonommin kuin menetetyissä rakennusalan ja teollisuuden työpaikoissa. Keskimääräiset tuntipalkat matavat ostovoimaltaan vuoden 1979 tasolla.

Entä Euroopassa ja Japanissa, milloin muutos huonompaan tapahtui? Siltala nostaa esille vuoden 1985, jolloin ns. Plaza-sopimuksella D-markan ja jenin arvoa nostettiin. Revalvaatio johti Japanissa kustannusjahtiin, josta ei ole tullut loppua. Japani tarjosi mallin Euroopalle ja muille kehittyneille maille. Eurooppaan sovellettuna euro on toiminut uudentyyppisenä ”kultakantana”, joka on sopinut erittäin huonosti eri kilpailukyvyn tasoilla oleville maille. Euro taas oli vastalääke laajentuvan globalisaation aiheuttamiin rahajärjestelmän epävakausongelmiin: suo siellä, vetelä täällä.

::::::::::::::::

Helsingin Sanomissa oli Elina Yrjölän arvio Siltalan kirjasta. Kirjakritiikkinsä alkupuolella hän erittelee varsin osuvasti kirjan sanomaa. Yrjölä kiittelee Siltalaa, että hän psykohistorioitsijana pystyy ”tunnistamaan ja selittämään keskiluokan ahdistuksen kaltaisia ilmiöitä”.

Kritiikissään Yrjölä arvostelee, että Siltala ei huomioi sitä, että suomalaisen keskiluokan elintaso on noussut huomattavasti viimeisten 30 vuoden aikana. Yrjölä arvostelee erityisesti kirjoittajaa siitä, että hän aliarvioi ihmisen sopeutumiskykyä. Hän mainitsee Siltalan vastalääkkeen epätoivottavalle kehitykselle, s.o. luottamuksen palauttamisen siihen, että ”kaikki kynnelle kykenevät ovat mukana rakentamassa yhteiskuntaa”. Yrjölälle tämä ei riitä. Hänen ajatuksensa keskiössä on lause: ”…monen yritteliäisyydellään vaurastuneen suomalaisen mielestä luottamusta heikentää se, että toiset tekevät liian vähän töitä”. En ymmärtänyt Siltalan tarkoitusta näin. Suomea räikeämmin keskiluokkaa kohdannut ankeus on näkyvissä Yhdysvalloissa, jossa teollisuustyöstä syrjäytyneen väen mielipaha suorastaan ratkaisi Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksen. Työväestö kuvitteli epätoivoisesti, että Donald Trump pelastaa heidät.

Suomessa sama ilmiö näkyy lievempänä, koska emme ole jakautuneet – toistaiseksi – niin polarisoituneesti kuin Yhdysvallat. Epäilemättä molemmissa maissa yritteliäisyydellä pärjää ja moni yrittäjä saattaa tuntea ärtymystä, kun ”muut” eivät ahkeroi niin kuin hän. Lienee kuitenkin niin, että ihmisten erilaisuus väistämättä johtaa yksilöpsykologisella tasolla erilaiseen pärjäämiseen missä tahansa yhteiskunnassa.

Siltala tuo mielestäni terävästi esille massiivissilla tilastollisilla luvuilla muutoksen voiman ja haasteet viimeisten vuosikymmenien ajalla. Edellä esille ottamani vähäisetkin esimerkit osoittavat, että ongelmat ovat todellisia ja ahdistavia. Ne eivät korjaannu sillä, että komennetaan olemaan ahkerampi. Mitä tulee Yrjölän mainitsemaan yksilölliseen sopeutumiseen, niin Siltala käsittelee sitä monipuolisesti kokonaisen luvun verran: ”Se on itsestä kiinni”.

Meillä talous on viimeisen 30 vuoden aikana vaihdellut voimakkaasti: muistettakoon vain 80-luvun lopun ylikuumentuneet hurlumheivuodet, 1990-luvun alun lama ja sitä seuranneet 14 lihavaa vuotta sekä nyt ehkä päättymässä oleva stagnaatio 2009-2016. Siltala välittää niitä tuntoja, joita on työnhakijoilla, jotka hakevat 300 muun ehdokkaan kanssa yhtä työpaikkaa. Kyllä nämäkin hakijat ovat yritteliäitä. Aivan varmasti yhteiskunnassa on järjestelmän hyväksikäyttäjiä, mutta he ovat pieni vähemmistö – näin vakaasti uskon. Hyvä sosiaaliturva, kymmeniä vuosia jatkunut sivistystyö ja edellä mainittu ”pärjäämisen eetos” ovat pikemminkin edesauttamassa ahkeruutta kuin heikentämässä sitä.

Siltala ei pelkästään piehtaroi ongelmissa, kuten monesti on annettu ymmärtää. Hän pyrkii löytämään myös ratkaisuja. Varsinkin viimeisessä luvussa ”Keskiluokkaisen yhteiskunnan historialliset hetket” Siltala etsii aktiivisesti ratkaisumalleja työn järjestämiseksi siten, että ihmiset saisivat työstään nykyistä paremman vasteen ja oikeudenmukaisemman hyödyn.

Myös yrittäjyyden arvostus on Suomessa nykyisellään korkealla tasolla. Pikemminkin joskus tulee mieleen, että yrittäjätkin voisivat antaa tunnustusta julkisen sektorin ahkerille työntekijöille. Olin esimiestehtävissä useiden kymmenien työntekijöiden yhteisössä. Vaikeita tapauksia joukossa oli yhden käden sormin laskettava joukko, jos sitäkään.

::::::::::::::::::::

Siltalan kirjoitustyyli on äärimmäisen taloudellinen ja tiivis. Hän puristaa kokoon suuria kokonaisuuksia hengästyttävällä tahdilla. Teos pistää lukijan syventymiskyvyn koetukselle, mutta myös palkitsee sitkeyden.

Kirjoittaja on ottanut kunnianhimoiseksi tehtäväkseen pyrkiä hallitsemaan talouden, yhteiskuntatieteiden, psykologian ja historiaperspektiivin kokonaisuuden valitsemansa aiheen puitteissa. Haaste on niin kova, että epäilen, ettei Suomessa juuri kukaan pysty vastaavaan.

Näihin asioihin jo aiemmin perehtyneelle teos on hyvä kertauskirja ja uuden oppimiselle jää sillekin iso sija.

Kun väärät ihmiset puhuvat oikeista asioista

Hesarin artikkelissa ”Miksi fakta ei kelpaa?” (24.4.2017) Johanna Junttila pohti, miksi tieteelliseen tietoon liittyviin faktoihin suhtaudutaan epäluuloisesti. On ajateltu, että syynä on tiedon puute. Olen itsekin käsitellyt näissä blogeissa useita kertoja yleissivistyksen tärkeyttä ja ihmetellyt välinpitämätöntä suhtautumista tietoon. Mutta entä jos siitä ei olekaan kysymys? Asiaa voidaan lähestyä myös toisesta näkövinkkelistä. Junttila toteaa: ”Tieteen tulosten hyväksymisessä ei ole kysymys puhtaasta järkeilystä vaan siitä, sopiiko uusi tieto ihmisen aiempiin uskomuksiin ja arvoihin”.

Tämä sopii joskus oppimaani asiaan, että arvot ja ideologiat ovat ihmisen psyykessä paljon syvemmällä kuin tietoon perustuva päättely. Tietopläjäys ei murra arvojen muuria. Näin selittyy myös populistien menestys, kun he tuputtavat propagandaansa vedoten tunteisin, arvoihin ja ideologisiin uskomuksiin.

Kysymys on usein siitä, että tieteellinen konsensus hyväksytään (vain), kun ei ole henkilökohtaista tarvetta päätyä johonkin toiseen johtopäätökseen. Hesarin artikkelissa nousee hyvin voimakkaasti esille - kirjoittajan sitä kuitenkaan erityisemmin korostamatta - tiedon tarjoajan luotettavuus, ei siis suoranaisesti tiedon luotettavuus.

Suomessa luottamusyhteiskunta on vakaalla pohjalla. Itse asiassa luotamme tutkimusten mukaan toisiin ihmisiin (ml. viranomaiset) enemmän kuin ehkä minkään toisen kansakunnan ihmiset. Tieteellisen konsensuksen menestymiselle on Suomessa varsin hyvät eväät: luotamme tieteellisen tiedon tai palvelun tarjoajaan. Joskus voi tulla vastaan jopa toinen ääripää: luotammeko liikaa kanssaihmisiin ja tulemme sen takia huijatuksi? Tämä on kuitenkin suuressa kuvassa yhteiskunnan toimivuuden kannalta toisarvoinen asia.

Jostakin syystä Junttila ei korosta luottamusyhteiskunnan vahvuuden merkitystä tiedon luotettavuuden takaajana. Junttilan artikkelin esimerkit ovat pääosin Yhdysvalloista. Se näkyy johtopäätöksissä, joista paljastuu kuinka luottamus tieteellisen tietoon on hyvin pitkälle kiinni siitä luotetaanko tiedon lähteeseen. Yhdysvalloissa voidaan jopa huomata selkeitä eroja suhteessa tieteeseen puoluekannaltaan erilaisten ihmisten välillä: liberaaleilla on suuri luottamus tieteelliseen tietoon, jota korkea koulutus vahvistaa. Konservatiivien osalta korkealla koulutuksella voi päinvastoin olla tieteellistä tietoa kyseenalaistava vaikutus varsinkin silloin, kun kysymyksessä ovat poliittiset ja elämänkatsomukselliset asiat! Esimerkiksi ilmastomuutoksen kyseenalaistaminen on kovin yleistä yhdysvaltalaisissa konservatiivisissa piireissä. Mistä tämä voisi johtua? Palaan jälleen syvempien arvojen (uskonnollisuus, ideologiat, konservatiiviset arvot) voimakkuuteen vanhoillisten amerikkalaisten keskuudessa. Jos siis teollisuuden alasajo vie työpaikkoja syyllistetään siitä liberaaleja, jotka arvottavat ympäristökysymykset korkealle saastuttavan teollisuuden sijaan.

Junttila ei tuo korostetusti esille mielestäni yhtä merkittävää jakolinjaa Yhdysvalloissa. Korkeatasoinen media on suurelta osin liberaalien käsissä ja konservatiivit, jotka inhoavat liberaaleja, kytkevät suhtautumisensa faktatietoon liberaalien väitettyyn manipulointiin ja epäuskottavuuteen. Liberaalien ja konservatiivien välillä vallitsee räikeä polarisaatio.

Kun amerikkalaisilta kysyttiin tutkimuksessa, ovatko ihmiset kehittyneet muista eläinlajeista, vain runsaat puolet vastasi myöntävästi. Suomessa väitteen hyväksyi seitsemän kymmenestä. Mielenkiintoista on, että kun amerikkalaisessa kyselyssä sana ”eläinlaji” korvattiin sanalla ”laji” kaksi kolmasosaa hyväksyi väitteen. Taustalla vaikuttavat voimakkaasi käsitykset ihmiskeskeisestä evoluutiosta. Tärkeää on siis, miten kysymys asetetaan.

Kuten kirjoitukseni alussa totesin Hesarin artikkelissa kiinnitetään huomiota ihmisten haluun lukea sellaista tietoa, joka vahvistaa heidän olemassa olevaa maailmankuvaansa. Tämä lienee arkihavainnoin todennettavissa. Mutta tutkimusten mukaan tieteellisesti suuntautuneet – heitäkin on runsaasti - ”halusivat lukea (sellaista), joka haastoi heidän (oman) näkemyksensä”. Yleissivistyksen eteen tehtävän työn pitäisikin perustua siihen, että omaa näkemystä vastaan olevaa tietoa otetaan ennakkoluulottomasti vastaan ja vasta luetun jälkeen otetaan kantaa sisältöön.

Kysymys ei ole läheskään aina siitä, että tieto sinänsä olisi vastenmielistä, vaan siitä, että tieto muuttuu vastenmieliseksi, jos sitä välittää taho, joka koetaan epäuskottavana tai suorastaan epämiellyttävänä. Joskus on tullut sanotuksi, että vastareaktio tulee, kun väärät ihmiset puhuvat oikeista asioista.

Mitkä työpaikat ovat tärkeitä, minkälaisten työpaikkojen menetykset merkitsevät eniten?

Paul Krugman käsittelee tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”Why Don´t All Jobs Matter?” Donald Trumpin epätoivoista halua tuoda takaisin hiiliteollisuuden työpaikat. Miksi? Yksinkertainen vastaus kuuluu: on pakko, koska hän lupasi niin vaalikampanjassaan.

Krugman aivan oikein kertoo syyn, miksi Trumpin lupauksissa on kysymys tuulentupien rakentelusta: hiileltä on vienyt menestymisen mahdollisuudet hiilikaivosten automaatio, sähkön kulutuksen putoaminen, halpa maakaasu ja teknologinen kehitys tuulivoiman ja aurinkovoiman tuottamisessa.

Samaan aikaan Yhdysvaltain valtiovarainministeriö vei virallisesti pohjan Trumpin syytöksiltä koskien Kiinan valuutan manipulointia: ministeriö torjui sen vaikutuksen. Kiinan epäreilu kilpailu on kuitenkin ollut yksi Trumpin pääargumenteista puhuttaessa Yhdysvaltain kaupan ja työpaikkojen ongelmista. Niinpä on suuresti epäiltävää, että uusi hallitus tekee mitään merkittävää työpaikkojen palauttamiseksi.

Krugman kehottaa suuntaamaan katseet kokonaan toisaalle, jos kerran ollaan huolestuneita työpaikoista. Teollisuuden sijasta pitäisi kiinnittää huomio palvelusektorin työpaikkojen menetyksiin.

Olisi puhuttava perinteisten tavaratalojen ja vähittäismyyjien kaupan häviölle jäämisestä taistelussa verkkokauppoja vastaan. Tavarataloketju Macy (per. 1851), jonka päätuotteita ovat asusteet, kosmetiikka, korut, kellot ja jalkineet sekä vapaa-ajan tuotteet on suunnitellut lopettavansa 68 tavarataloa ja antavansa potkut 10 000 työntekijälle. Toinen kuuluisa tavaratalo Sears ilmoittanut suurista vaikeuksista jatkaa liiketoimintaa.

Kaiken kaikkiaan tavarataloketjut työllistävät nyt kolmanneksen vähemmän työntekijöitä kuin vuonna 2001. Kaupan puolen miljoonan työntekijän menetys on 18-kertainen verrattuna hiiliteollisuuden menetettyjen työpaikkojen määrään. Sama ilmiö on tapahtunut – vieläpä voimakkaampana - lehtitaloissa, jossa työntekijämäärä on pudonnut 2/3 verran vuoteen 2000 verrattuna.

Krugmanin aiheellinen kysymys kuuluu: miksi kaivannaisteollisuuden työpaikat saavat niin paljon huomiota verrattuna palvelualojen vastaaviin menetyksiin. Yksi selitys on, että tehtaat toimivat usein paikallistalouden ankkureina, ainakin suuremmassa määrin kuin palvelualat. Tosiasiassa minkä tahansa elinkeinon työpaikkamenetykset ovat pahoja takaiskuja paikallis- ja aluetaloudelle.

Poliittinen peli voi olla lopulta avainsyy teollisuustyöpaikkojen korostamiseen. Krugman väittää, että demagogit syyttävät liberaaleja siitä, että nämä ajavat työpaikkoja alas ympäristölainsäädännön avulla. Ajatusta tehostaa väite, että kysymys on ympäristönsuojelun kansainvälisistä sopimuksista. Tästä päästään Trumpin retoriikan ytimeen: ulkomaalaiset ovat syyllisiä työpaikkamenetyksiin. Jos saastumisesta ei tehtäisi numeroa ja kaupankäynnissä ulkomaiden kanssa oltaisiin riittävän tiukkoja työpaikkamenetyksiltä säästyttäisiin.

Liberaalit ja ulkomaalaiset ovat aivan liian ilmeisiä vaihtoehtoja sopiakseen syntipukkiteoriaan. Kuva täydentyy, kun huomioidaan, että teollisuustyöntekijät ovat paljolti valkoisia miehiä. Kysymys on Trumpin ydinkannattajajoukosta.

Mitä palvelualojen työpaikkamenetyksille voidaan tehdä? Ei paljoakaan. Vaihtuvuus työssä kävijöiden ja työttömien välillä on korkealla tasolla: 75 000 amerikkalaista saa potkut tai palkataan joka päivä. Toimenpiteistä vaikeuksien voittamiseksi Krugman mainitsee vanhat tutut lääkkeet eli eläkkeistä, terveydenhuollosta ja työttömyysavutuksista huolehtimisen. Myös muut keinot ovat meillä Suomessa tuttuja: panostukset koulutukseen ja investointeihin. Sen sijaan rikkaiden veroalennukset valumisteorian todistelemiseksi saavat jyrkän tuomion.

Ongelmat ovat hyvin saman tyyppisiä kuin Suomessa. Vain populistit voivat hoitaa työttömyysongelmat pois käden käänteessä. Molemmin puolin suurta vettä on näitä populistisia ihmeidentekijöitä.

Työttömyys on paha kesto-ongelma kaikkialla kehittyneissä maissa eikä sitä lannistettaessa voida jättää huomiotta mitään toimialaa.

Ressukkaherrat ja nukkerouvat

Palataanpa vielä Hillary Clintoniin, joka on vetänyt matalaa profiilia hävittyjen presidentinvaalien jälkeen. Blogikirjoituksessa ”Miltä tuntuu Hillary Clinton?” (12.11.2016) arvioin Hillary Clintonin tappion syitä ja tuntemuksia, joita hänessä mahdollisesti heräsi turhautumisen seurauksena. Totesin mm. näin: ”Hillary Clinton tunnusti vaalien jälkeen, että tappio tuntuu nyt ja pitkään. Niin kunnianhimoiselle ihmiselle, kuin mitä Clinton on, kokemus on järkytys. Mutta onhan hän piinkova ammattilainen, jolla tunteet eivät ihan vähästä ole pinnassa. Vai mitenkä on?

Minulla oli jo vaalitaistelun kuluessa monta kertaa tunne, että rouva Clinton sai enemmän rapaa päälleen kuin hän ansaitsi. Hänen lukuunsa pistettiin ”virhe” toisensa perään. Olen jo maininnut, että olla nainen ja presidenttiehdokas Yhdysvalloissa mustan presidentin jälkeen merkitsee tuskien taivalta. Eikä siinä hyvin käynyt, vaikka ennusmerkit toista lupasivat.

Hillary Clintonin viaksi laskettiin sekin, että hän on naimisissa ”syntisen” miehen kanssa. Osa äänestäjistä ei ole voinut antaa anteeksi koskaan Bill Clintonille hänen erheitään ja osa projisoi avioliiton Hillaryn rasitteeksi. Myös se, että 41 vuotta kestänyt avioliitto on pitänyt kaikissa karikoissa on pikemminkin ongelma kuin osoitus pitkämielisestä kärsivällisyydestä.

Olla pätevä ja nainen on miltei ylitsekäymätön asia monille amerikkalaisille, myös niille valkoisille syrjäytyneille, joiden on sanottu ratkaisseen nämä vaalit.

Näissä vaaleissa sikamaiset puheet pistettiin korrektin käytöksen vastapooliksi ja korrektius hävisi 10-0. Oli jopa suosittua käyttäytyä hävyttömästi. ”Tasapuolisuus” polarisoituneessa tilanteessa johti siihen, että tässä mutapainissa myös ylivoimaisesti korrektimpi ehdokas eli Clinton leimautui inhottavaksi tyypiksi (kiero-Hillary!). Oli pakko, koska se oli pelin henki, ja pelin hengen määräsi Donald Trump.”

Asiaan palaa Saska Saarikoski tuoreessa HS:n kolumnissaan ”Melania on epävarmojen miesten unelmanainen” (20.4.2017). Otsakkeella hän tarkoittaa, että Melania Trump on vetäytynyt perinteisen vaimon rooliin ja luovuttanut päätösvallan miehelleen. Saarikoski perustelee vakuuttavasti miesten asennoitumisen muutosta suhteessa naiseen mm. mielipidetiedustelujen pohjalta. Saarikoski viittaa mielipidetiedusteluun (kysely kohdistettiin lukiosta valmistuville amerikkalaisille), jossa perinteisen perhemallin kannatus on noussut vuoden 1994 42 prosentista vuoden 2014 58 prosenttiin.

Saman kyselyn mukaan aviomiehen sanan painavuutta perheessä korosti vuonna 1994 30 prosenttia, kun taas vuonna 2014 oli noustu 40 prosenttiin. Muutos on dramaattinen ottaen huomioon sen pitkän tien, joka on kuljettu naisen aseman muuttamiseksi länsimaissa. Tapahtunutta muutosta on selitetty vähän koulutettujen miesten syrjäytymisellä, jonka ulkoisena tunnusmerkkinä teollisuuden työpaikat ovat kadonneet ja päihteiden ja huumeiden käyttö on lisääntynyt. Myös huonoista elinolosuhteista johtuva kuolleisuus on kääntynyt nousuun hälyttävästi. Näillä asioilla on kiinteä yhteys toisiinsa. Syrjäytyneillä on huonot mahdollisuuden menestyä avioliittomarkkinoilla. Em. mielipidetiedustelu paljastaa kuitenkin, että kysymys ei ole pelkästään keski-ikäisten ja vanhempien asennoitumisesta, vaan nuori sukupolvi on myös omaksunut konservatiivisia asenteita.

Miehet eivät kadehdi Donald Trumpia, vaan hänestä on puheidensa ja tekojensa johdosta tullut roolimalli monille miehille. Hän on sitä, mitä he toivoisivat itse olevansa. Melania Trump on vetäytynyt perheen yhteiselle New Yorkin ”kämpälle” ja ilmestyy harvakseltaan miehensä vierelle kauniiksi tälläytyneenä roolimallinsa mukaisesti. Tällä en viittaa lainkaan siihen, että hän olisi mitenkään ajatusköyhä. Hän on todennäköisesti hyvinkin pätevä ja osaava. Hän on vain omaksunut täydellisesti konservatiivisen roolimallin.

Kaikki tämä korostaa perinteisen roolimallin mahtia: mies on perheenpää. Siihen kuuluu kaksinaismoralismi, jolla kauniin perheidyllin takana voidaan harrastaa mitä mieleen juolahtaa. Saarikoski toteaa tämän johtuvan siitä, että miehen ylivalta on moraalia tärkeämpi. Viimeksi tämä nähtiin, kun Foxin röyhkeäkäytöksiselle Bill O´Reillylle annettiin viivyttelyn jälkeen potkut seksuaalisesta ahdistelusta. Oli pakko, kun mainostajat uhkasivat vetäytyä kanavalta.

On ikään kuin palattu vuosikymmenien takaisten roolimallien maailmaan.

Saarikoski ei analysoi mitalin toista puolta eli rautarouva Hillary Clintonin raskasta roolia. Tekisi mieli sanoa, että Clintonin presidentiksi pääsyn esteenä oli se, että hän edusti oikeastaan kaikkea sitä, mikä yllä olevan perusteella koetaan naisen roolin vastenmielisiksi piirteiksi. Olla pätevä ja nainen näytti olevan ylitsekäymätön este ainakin niille enemmän tai vähemmän syrjäytyneille teollisuustyöntekijöille, joiden sanottiin ratkaisseen presidentinvaalit. Ja kyllä ne ratkaisivatkin: Trump sai 2/3 vähän koulutettujen valkoisten äänistä.

Valkoisen työväenluokan kohtaloa on vaikeata korjata, johtuuhan se globalisaatiosta ja automaatiosta. ”Epätoivon kuolemat”, kuten amerikkalaiset dramaattisesti sanovat menetetyistä teollisuustyöntekijöistä, ovat seurausta heikosta sosiaaliturvasta ja haluttomuudesta ajoissa panostaa elinkeinorakenteen muutokseen.