Mitkä työpaikat ovat tärkeitä, minkälaisten työpaikkojen menetykset merkitsevät eniten?

Paul Krugman käsittelee tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”Why Don´t All Jobs Matter?” Donald Trumpin epätoivoista halua tuoda takaisin hiiliteollisuuden työpaikat. Miksi? Yksinkertainen vastaus kuuluu: on pakko, koska hän lupasi niin vaalikampanjassaan.

Krugman aivan oikein kertoo syyn, miksi Trumpin lupauksissa on kysymys tuulentupien rakentelusta: hiileltä on vienyt menestymisen mahdollisuudet hiilikaivosten automaatio, sähkön kulutuksen putoaminen, halpa maakaasu ja teknologinen kehitys tuulivoiman ja aurinkovoiman tuottamisessa.

Samaan aikaan Yhdysvaltain valtiovarainministeriö vei virallisesti pohjan Trumpin syytöksiltä koskien Kiinan valuutan manipulointia: ministeriö torjui sen vaikutuksen. Kiinan epäreilu kilpailu on kuitenkin ollut yksi Trumpin pääargumenteista puhuttaessa Yhdysvaltain kaupan ja työpaikkojen ongelmista. Niinpä on suuresti epäiltävää, että uusi hallitus tekee mitään merkittävää työpaikkojen palauttamiseksi.

Krugman kehottaa suuntaamaan katseet kokonaan toisaalle, jos kerran ollaan huolestuneita työpaikoista. Teollisuuden sijasta pitäisi kiinnittää huomio palvelusektorin työpaikkojen menetyksiin.

Olisi puhuttava perinteisten tavaratalojen ja vähittäismyyjien kaupan häviölle jäämisestä taistelussa verkkokauppoja vastaan. Tavarataloketju Macy (per. 1851), jonka päätuotteita ovat asusteet, kosmetiikka, korut, kellot ja jalkineet sekä vapaa-ajan tuotteet on suunnitellut lopettavansa 68 tavarataloa ja antavansa potkut 10 000 työntekijälle. Toinen kuuluisa tavaratalo Sears ilmoittanut suurista vaikeuksista jatkaa liiketoimintaa.

Kaiken kaikkiaan tavarataloketjut työllistävät nyt kolmanneksen vähemmän työntekijöitä kuin vuonna 2001. Kaupan puolen miljoonan työntekijän menetys on 18-kertainen verrattuna hiiliteollisuuden menetettyjen työpaikkojen määrään. Sama ilmiö on tapahtunut – vieläpä voimakkaampana - lehtitaloissa, jossa työntekijämäärä on pudonnut 2/3 verran vuoteen 2000 verrattuna.

Krugmanin aiheellinen kysymys kuuluu: miksi kaivannaisteollisuuden työpaikat saavat niin paljon huomiota verrattuna palvelualojen vastaaviin menetyksiin. Yksi selitys on, että tehtaat toimivat usein paikallistalouden ankkureina, ainakin suuremmassa määrin kuin palvelualat. Tosiasiassa minkä tahansa elinkeinon työpaikkamenetykset ovat pahoja takaiskuja paikallis- ja aluetaloudelle.

Poliittinen peli voi olla lopulta avainsyy teollisuustyöpaikkojen korostamiseen. Krugman väittää, että demagogit syyttävät liberaaleja siitä, että nämä ajavat työpaikkoja alas ympäristölainsäädännön avulla. Ajatusta tehostaa väite, että kysymys on ympäristönsuojelun kansainvälisistä sopimuksista. Tästä päästään Trumpin retoriikan ytimeen: ulkomaalaiset ovat syyllisiä työpaikkamenetyksiin. Jos saastumisesta ei tehtäisi numeroa ja kaupankäynnissä ulkomaiden kanssa oltaisiin riittävän tiukkoja työpaikkamenetyksiltä säästyttäisiin.

Liberaalit ja ulkomaalaiset ovat aivan liian ilmeisiä vaihtoehtoja sopiakseen syntipukkiteoriaan. Kuva täydentyy, kun huomioidaan, että teollisuustyöntekijät ovat paljolti valkoisia miehiä. Kysymys on Trumpin ydinkannattajajoukosta.

Mitä palvelualojen työpaikkamenetyksille voidaan tehdä? Ei paljoakaan. Vaihtuvuus työssä kävijöiden ja työttömien välillä on korkealla tasolla: 75 000 amerikkalaista saa potkut tai palkataan joka päivä. Toimenpiteistä vaikeuksien voittamiseksi Krugman mainitsee vanhat tutut lääkkeet eli eläkkeistä, terveydenhuollosta ja työttömyysavutuksista huolehtimisen. Myös muut keinot ovat meillä Suomessa tuttuja: panostukset koulutukseen ja investointeihin. Sen sijaan rikkaiden veroalennukset valumisteorian todistelemiseksi saavat jyrkän tuomion.

Ongelmat ovat hyvin saman tyyppisiä kuin Suomessa. Vain populistit voivat hoitaa työttömyysongelmat pois käden käänteessä. Molemmin puolin suurta vettä on näitä populistisia ihmeidentekijöitä.

Työttömyys on paha kesto-ongelma kaikkialla kehittyneissä maissa eikä sitä lannistettaessa voida jättää huomiotta mitään toimialaa.