Keskusteluja historian kanssa (1): matkakertomus itsenäisen Suomen syntyyn

Tohtori Risto Volanen on kirjoittanut laajan Suomen itsenäistymiseen johtaneen ”matkakertomuksen” 130 vuoden ajalta vuodesta 1789 eli Ranskan suuresta vallankumouksesta vuoteen 1919 eli Suomen itsenäisen tasavallan hallitusmuodon vahvistamiseen ja ensimmäisen tasavallan presidentin valitsemiseen saakka. Teoksen nimi on ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” (Otava, 2017).

Volasen tavoite on sijoittaa Suomi käsiteltävän ajanjakson suureen eurooppalaiseen kehykseen, jonka muodostavat alkupään osalta Ranskan suuri vallankumous, Napoleonin sodat ja Tilsitin sopimus 1807. Viime mainittu johti Suomen miehittämiseen 1808-1809. Toki tapahtumien juuret johtavat kauemmas historiaan, Westfalenin rauhaan 1648 ja Ruotsin suurvalta- aseman hiipumiseen suuren pohjan sodan (1700-1721) seurauksena.

Suomen kohtaloita varjosti Ruotsiin kohdistunut uhka kolmelta taholta Venäjältä, Tanskasta ja Preussista. Oikeastaan koko 1700-luku oli taantuvan suurvalta-Ruotsin aikaa. Lopulta Ruotsi menetti Suomen ja Pommerin.

Ruotsin asema kulminoitui Kustaa III:n yritykseen vielä kerran nostaa Ruotsi merkittävään asemaan Itämeren alueella 1700-luvun lopulla. Turhaan, kuten tiedämme. Nouseva suurvalta, Venäjä oli liian kova vastus köyhälle Ruotsille. Ja jatkoa seurasi: vaikka Suomen sodassa saavutettiinkin yksittäisiä voittoja, itse sota hävittiin.

Vallankumouksellinen Ranska oli Venäjän lisäksi toinen Suomen vaiheisiin ratkaisevasti vaikuttanut valtio: Ranskan vaatimus liittää Ruotsi Englantia vastaan suunnattuun mannermaasulkemukseen 1800-luvun alussa johti Suomen käyttämiseen vaihtorahana ja irrottamiseen Ruotsin yhteydestä.

Napoleonin aiheuttama paine ajoi Euroopan pieniä ja suuria valtoja vaihteleviin liittosopimuksiin. Hiipuva Ruotsi oli monen tulen välissä: kuningas Kustaa IV Aadolf (kuninkaana 1792-1809) tukeutui Englantiin ja hänen lähimmät aateliset neuvonantajansa Ranskaan. Venäjä oli suuren osan aikakaudesta yhteinen vihollinen. Epätasapainoisesta kuninkaasta on annettu kuva yksioikoisena Napoleonin vihaajana, mutta Volanen monipuolistaa arviota historian kulusta. Kauppapolitiikka ja monet muut aspektit olivat vaikuttamassa taustalla.

Lopulta kysymys oli siitä, kuka sai olla oletetun voittajan puolella. Kuninkaan neuvonantajat löivät vetoa Ranskan puolesta, kuningas oli eri mieltä ja panosti Englantiin. Kävi, kuten monesti käy eli oletettu voittaja, Ranska kärsi monien vaiheiden jälkeen murskaavan tappion ja altavastaajan ollut Englanti nousi lopulliseksi voittajaksi yhdessä Venäjän kanssa. Siinä vaiheessa kuningas oli jo menettänyt pelin.

Suomessa tapana ollut historian käsittely hyvin suppeassa ”rajanaapurihistoriallisessa” mielessä ei johda oikeisiin arviointeihin noiden aikojen tapahtumista. Suomen sodan tapahtumat olivat lopulta vääjäämättömän suurvaltapolitiikan tulosta, jossa häviäjänä oli Ruotsi. Ranskan, Englannin ja Venäjän triangelidraama ohjasi Euroopan tapahtumia.

Suomen valtaus ei ollut Aleksanteri I:lle mikään itsestäänselvyys. Napoleonin piti painostaa Venäjää toteuttamaan Tilsitissä sovittu etupiirijako. Lopulta kuitenkin edettiin Tilsitin mukaisesti. Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt Ranskan painostus etelästä käsin: Ruotsi oli miehitysuhan alla samaan aikaan, kun se joutui valmistautumaan sotaan Venäjää vastaan Suomesta.

Aleksanteri I:n ja Napoleonin ajattelussa oli liittolaissuhteesta huolimatta selviä eroavuuksia. ”Tilsit” merkitsi Napoleonille alkua suuruudenhulluille tavoitteille Aasiassa. Maailma piti jakaa Venäjän kanssa. Vaikka Aleksanteria houkutti jotkin Napoleonin visiot, hän piti jalat maassa: miten esimerkiksi Suomen valtauksen jälkeen piti menetellä? Ei voinut ajatella, että jokainen uusi valtauksen kohde sitoo suuren määrän sotajoukkoja, joita tarvitaan muualla. Tässä Volanen valottaa oivasti Aleksanteri I:n tunnettua strategiaa, jossa vallattua maata kohdellaan silkkihansikkain. Aleksanteri kehitti Suomeen tyköistuvan, myötäkarvaan silittävän strategian, jonka suomalaiset ottivat hyväksyvästi vastaan. Aleksanterin omin sanoin (osoitettuna Robert Henrik Rehbinderille): ”…minulla on vain yksi ajatus, yksi tavoite tehdä teidät onnellisiksi ja asettaa teidät asemaan, jossa ette koskaan tunne kaipaavanne sitä, mitä olette menettänyt”. Aleksanteri toteutti samaa strategiaa muuallakin, välillä paremmalla välillä huonommalla menestyksellä.

Liittolaiset Venäjä ja Ranska eivät luottaneet toisiinsa vaikka vakuuttelivat jatkuvasti keskinäistä uskollisuuttaan. Kun Napoleon halusi kurittaa Espanjaa sen osoittaman vastarintahalun takia, joutui Napoleon varmistamaan selustansa idässä: hintana oli Suomen lopullinen liittäminen osaksi Venäjää. Napoleon: ”Ostin Espanjan Suomella”.

Suomalaisten uskollisuudenvala ja nöyrät alamaisuudenosoitukset olivat silmiinpistävä reaktio uudessa tilanteessa. Volanen nostaa sopeutumista tukevat ”Turun realistit” arvoon arvaamattomaan. Heitä olivat Jakob Tengström, Carl Erik Mannerheim ja Robert Henrik Rehbinder.

Suomen sota oli monessa suhteessa arvoituksellinen. Se ratkesi ”liian” helposti, Ruotsin vastarinta oli heikkoa, joskin varauksena täytyy muistaa, että emämaata uhkasi samaan aikaan miehitys toisaalla. Jos olisin taikauskoinen sanoisin, että Suomen kohtalo oli vääjäämätön: häviötä kohden ajelehdittiin ilman kokonaisvaltaista puolustustahtoa. Suomen irtauttamiseksi Ruotsista oli sekä vetoa että työntöä. Vaikka sota vaati kymmeniä tuhansia uhreja, suurin osa menehtyneistä johtui taudeista ja huonoista olosuhteista, ei niinkään itse konkreettisista sotatapahtumista. Sotaa ei voida mitenkään verrata silmittömiin kostonpurkauksiin isonvihan tai pikkuvihan aikaan johtuen juuri Aleksanterin tavasta ratkaista Suomen kohtalo. Toisaalta Turun kolmikko yritti rauhoitella kansaa ja tasoitella siirtymistä kohti siviiliä. Tengström saavutti Aleksanterin luottamuksen ja suorat yhteydet keisariin.

Carl Erik Mannerheim (marsalkan isoisän isä) valittiin vuonna 1808 syksyllä Pietariin lähteneeseen lähetyskuntaan, vieläpä sen puheenjohtajaksi. Lähetyskunnan tehtävänä oli kertoa keisarille, mitä maan hyväksi ja hyvinvoinniksi voitiin tehdä. Se teki tehtävänsä.

Robert Henrik Rehbinder kuului myös tosiasiat hyväksyneisiin lähetyskuntalaisiin ja nousi myöhemmin keskeiseksi Suomen asioiden hoitajaksi.

Kysymys oli siitä, että monet tahot Suomessa olivat henkisesti kypsyneet eroon Ruotsista. Tarvittiin johtotähtiä, jotka johdattivat kansakunnan irtautumisprosessin läpi. Siihen tehtävään sopi hyvin Turun kolmikko.

Lähetyskunta tapasi keisarin viivästysten jälkeen vasta marras-joulukuun vaihteessa 1808. Se otti vallan edustaa Suomea. Tapaamisesta laadittuun muistioon Aleksanteri vaati merkittävän lisäyksen: ”…. kaikki minulle kuuluvat asiat esitellään suoraan (minulle)”, siis Pietarin ministeriöiden ohi. Osa lähetyskunnasta ei pitänyt kiistanalaisen ja riidanhaluisen Yrjö Maunu Sprengtportenin nimittämisestä Suomen kenraalikuvernööriksi. Sitä keisari tosin itsekin katui hetken päästä. Oleellista oli, että Aleksanteri halusi asioita hoidettavan ”Turun realistien” kautta.

Suomen hallinto haluttiin järjestää vanhan ruotsinvallan pohjalta (vuosien 1772 ja 1789 perustuslait). Asiasta oltiin montaa mieltä, mutta keisarin saapuminen Porvooseen 27.3.1809 allekirjoittamaan hallitsijavakuutuksen merkitsi perustuslakien vahvistamista. Risto Volanen: ”Lähetyskunta aloitti uuden autonomisen valtion poliittisen muodostamisen, ja ratkaiseva askel siihen suuntaan otettiin Porvoon maapäivillä.”

Turkulaiset olivat ”yhteistoimintamiehiä”, mutta eivät käsitteeseen liittyvässä kielteisessä mielessä. Venäjän suhteiden perusta luotiin Aleksanteri I:n aikana ja vankka pohja kesti aina vuosisadan lopulle saakka.

Risto Volasen teos nousee Suomen itsenäisyyteen johtaneista vaiheista kertovien kirjallisuuslähteiden perusteokseksi. Aion palata kirjan teemoihin seuraavissa kirjoituksissa.