Ohessa tarkastelen Suomen 1800-luvun poliittista historiaa Risto Volasen kirjan ”Suomen synty” -pohjalta. Tämä on kirja-arvioinnin toinen osa ja käsittelee vuoden 1815 jälkeistä aikaa.
Kun Napoleonin sodat olivat ohi vuonna 1815, päättivät sotien voittajavaltiot palauttaa sukudynastiat valtaan, Solmittiin Pyhä allianssi ja lyötiin lukkoon valtioiden rajat enemmän tai vähemmän kaavamaisesti. Tavoitteena oli palauttaa ennen vuotta 1789 vallinnut tilanne.
On sanottu, että Wienin kongressi takasi pysyvähkön rauhan Eurooppaan 100 vuodeksi. Osin väitteelle löytyy perusteet, mutta rauha ei ollut rikkumaton. Oli selvää, että Wienissä oli sovittu Euroopan pysäyttämisestä. Ennallaan säilyttämisen kääntöpuoli oli taantumuksen voimistuminen.
Eurooppa koettiin epävakaaksi, joka häiritsi Aleksanteri I:n, Klemens von Metternichin ja muiden Wienin kongressin sankareiden rauhaa. Kuvaava on Metternichin muistio Aleksanterin kanssa tapaamisesta, jossa valtionpäämiesten velvollisuudeksi nähtiin ”vastustaa keskiluokkaa, joka kateellisesti ja röyhkeästi pyrkii poliittiseen valtaan”. Keskiluokan ärhentely oli luonnollinen seuraus sen vaikutusvallan kasvusta, vapauden tuulista Euroopassa ja osin nationalismin noususta. Kun levottomuuksia ilmeni kaikkialla Euroopassa, taantumuksen apukeinoksi löydettiin uskonnolliset periaatteet (”Pyhä allianssi”), jotka olivat erityisesti Aleksanterin sydäntä lähellä.
Suomessa suhtauduttiin helpotuksella Napoleonin suistumiseen vallasta, mutta maan hallinnon järjestäminen rauhan kannalle viivästyi johtuen Aleksanteri I:n kiireellisemmiksi kokemista asioista. Itse asiassa keisarin olemus ja sisin koki syvällisen muutoksen: hän omaksui uskonnollisia kantoja ja mahdollisesti koki omantunnon tuskia isänsä murhan johdosta, jonka taustalla hän itsekin vaikutti. Kun tarkastelee keisarin ohjelmaa, kuvaa se henkistä levottomuutta. Hän irrottautui Venäjän suurista ongelmista ja käytti aikaansa ”reissaamiseen” ympäri Eurooppaa. Kuitenkin vuoteen 1822 mennessä Suomen asiat olivat edenneet niin, että hallinto vakiintui.
Suomi oli 1800-luvulla Venäjän puskurivaltio länteen päin ilman todellista vaaraa joutua miehittäjän uhkaamaksi. Suomen vertailukohteena voidaan pitää Puolaa, jonka kanssa tiet erkanivat: puolalaiset ärtyivät tiukasta Venäjän liekanarusta eikä Aleksanteri I alun perinkään luottanut puolalaisten uskollisuuteen. Suomi sopeutui asemaansa ja sai vastineeksi Venäjältä suurehkon liikkumavaran.
Euroopan vapauden tuulet heijastuivat toki Suomeenkin. Erityisesti yliopistojen kautta protestit Euroopan järjestystä vastaan välittyivät Suomeen. Seurasi lehtien lopettamisia.
Epäselvä vallanvaihto Venäjällä vuonna 1825 johti pinnan alla kuplineen ja venäläisten upseerien (dekabristit) masinoiman kapinan puhkeamiseen, jonka uusi keisari Nikolai I tukahdutti voimakeinoin. Upseerit olivat saaneet tartunnan Euroopan vapauksista Napoleonin jälkeisen Ranskan miehityshallinnon aikana.
Ranskan vuoden 1830 vallankumouksen ja sitä seuranneen Puolan ensimmäisen kapinan jälkeen Venäjä omaksui strategian, jossa uusien aatteiden leviäminen Suomeen torjuttiin.
Snellman ja Topelius tajusivat, miten ”itsevaltaisen venäläisen kolossin” kanssa oli mahdollista tulla toimeen. Jo 1830 luvulla oli aluillaan Suomi sivistyshankkeena -aihio, jonka ajateltiin leviävän pikku hiljaa myös äiti-Venäjän takapajuiseen maaperään.
Osa Wienin kongressin pyhistä periaatteista purkautui vuosikymmenien kuluessa. Yksi näistä oli kuningasvallan kaatuminen ja Ranskan julistautuminen tasavallaksi vuoden 1848 vallankumouksen yhteydessä. Kokeilu tosin jäi lyhytaikaiseksi, sillä jo vuonna 1852 Ranska oli keisarikunta.
Tuon ajan oleellinen muutos oli, että nousevan keskiluokan rinnalle ja ohi kohosi työväenluokka, jonka kapinoinnista vuoden 1848 kumous alkoi. Suomessa Euroopan hullu vuosi ei johtanut merkittäviin levottomuuksiin päinvastoin kuin Unkarissa ja Puolassa. Kumouksen aallot levisivät myös läntisen Euroopan suurkaupunkeihin.
Suomi valitsi toisen tien. Snellmanin laaja sivistysaate piti sisällään kansallishengen, vapauden, opillisen sivistyksen ja ihmisyyden. Valittu tie johti lopulta toimimiseen itsenäisenä kansakuntana. Tosin vielä 1800-luvun puolessa välissä liian itsenäinen ajattelu johti Venäjän vastatoimiin: Snellmanin Saima-lehti lakkautettiin vuonna 1846. Kipinä kuitenkin jäi. Risto Volanen toteaa sattuvasti, että ”Suomea oli alettu rakentamaan ylhäältä päin”.
Snellmanin ajatukset ja filosofia kävivät ristiin toisen merkkimiehen ajatusten kanssa. Lars Gabriel von Haartman halusi padota suomalaisuutta, integroida Suomen tiiviimmin Venäjään ja keskittyä talouden edistämiseen. Viime mainitussa hän onnistuikin ja teollistuminen eteni ripeästi. Volanen: Haartmanin tavoitteena oli poliittinen taantumus ja taloudellinen edistys.
Taantumuksen arvot kävivät ristiin tuolloisten vapaamielisten virtausten kanssa. Valistusliberalismi , romantiikka ja kansallisuusaate olivat tuon ajan johtotähtiä sikäli, kun pääsivät murtautumaan taantumuksen läpi.
Varsinkin Ruotsissa vallitsi 1800-luvun puolessa välissä revanssihenki; oli vaikeaa sulattaa Suomen lähes puoli vuosataa takaperin tapahtunutta menettämistä ja varsinkin Suomen selviytymistä ”puoli-itsenäisenä” valtiona. Suomi oli tyytyväinen ”Suomen emansipaatioon” eli kansalliseen vallanottoon, josta vastasi Suomessa syksyllä 1808 pystytetty ja Pietariin lähetetty lähetyskunta (tarkemmin edellisessä blogikirjoituksessa). Ruotsalaismallinen mellakointiin johtanut revansistinen henki ei sopinut suomalaisille varovaisille kansallishengen nostattajille, kuten Runebergille.
Runeberg puolestaan oikoi runoudessaan Suomen sodan tapahtumia. Hän unohti ”Turun realistien”, Mannerheimin ja kumppanien ratkaisevan roolin. He eivät yksinkertaisesti sopineet 1800-luvun puolenvälin kansallishenkiseen innoitukseen. Vasta nyt heidän merkityksensä voidaan nähdä.
Topeliuksen mukaan kuninkaallinen lojaalisuus korvattiin keisarillisella lojaalisuudella. Tuon ajan Venäjää ymmärtävät suomenmieliset saivat osakseen vähän samansuuntaista arvostelua kuin myöhemmän ajan suomettuneiksi syytetyt.
Suomen johtavien hahmojen valitsema tie eli varovainen kansallismielinen linja ei sekään ollut riskitön, sillä se johti Venäjän taholta laajoihin sensuuritoimenpiteisiin vuonna 1850. Kun Krimin sodan (1853-56) aiheuttama kriisi oli ohi helpottivat olot myös Suomessa.
Krimin sota heijastui vahvasti myös Itämerelle (Oolannin sota, Viapori…..). Ranska ja Englanti houkuttelivat Ruotsia mukaan Venäjän vastaiseen rintamaan. Ruotsin kuningas Oskar I ilmaisi jossain vaiheessa kiinnostuksensa Suomen takaisinvaltaukseen, mutta konkreettisiin toimenpiteisiin ei ryhdytty.
Nikolai I kuoli sodan aikana ja hänen poikansa Aleksanteri II joutui päättämää epäonnisen sodan.
Aleksanteri II:n suuri uudistus oli maaorjuuden lakkauttaminen, jolla ei ollut tietenkään mitään vaikutusta Suomeen, jossa maanomistusolot oli – tuolloiset realiteetit huomioiden - ratkaistu pitkälle jo Ruotsin vallan aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti