Juha Siltala: psykohistorioitsijan keskiluokka

Professori Juha Siltala on kirjoittanut lähes 500-sivuisen teoksen ”Keskiluokan nousu, lasku ja pelot” (Otava, 2017). Tuhoa hän ei monista syistä lähde ennustamaan eikä siihen ole aihettakaan. Kirja kertoo oikeastaan hyvinvointiyhteiskunnan historian nähtynä palkkatyöläisen tai yrittäjän vinkkelistä. Keskiluokalla on keskeinen osa hyvinvointivaltion ylläpidossa. Jos keskiluokka ”loppuu”, loppuuko hyvinvointivaltio?

Keskityn tässä vain muutamiin oleellisiksi kokemiini kirjan teemoihin. Valikoidenkin teoksen tarjoama tietopankki on valtava. Mainittakoon, että kirjan kirjallisuusluettelo on lähes 50 sivun pituinen.

Keskiluokaksi Siltala määrittää omalla työllään elävät ihmiset (working middle classes). Hyvä, ja hieman syvällisempi keskiluokan määritelmä kuuluu näin: ”välittömien tyydytysten uhraaminen tulevan elämänhallinnan hyväksi”. Pitää olla malttia vaurastua - toisin kuin nyt - ja sitä todella oli menneinä vuosikymmeninä. Siltala keskittyy historiallisen muutoksen analysointiin. Yksi keskiluokan haasteista Suomessakin on, että varallisuus on ollut keskittymään päin, ei kuitenkaan niin räikeästi kuin Yhdysvalloissa. Aivan oikea huomio on tietenkin, että todella vauraista monet olivat nousseet keskiluokasta.

Kun keskiluokkaa on käsitelty historiaan sijoitettuna, on sen kultaisiksi vuosikymmeniksi voitu nimetä 1970- ja 1980-luvut. Tulohaitarin keskimmäiset desiilit ovat sen jälkeen supistuneet suhteellisesti tai absoluuttisesti ison veden molemmin puolin. Tästä tullaan automaattisesti ongelman ytimeen: riittääkö uuden keskiluokan vauraus korvaamaan vanhan keskiluokan katoamisen ja pitämään yhteiskunnan koossa.

Siltalalla on helposti tunnistettava tyyli. Hän ”leikkaa” keskelle asiaa ja tiivistää sanomansa muutamaan lauseeseen. Vaarana on asioiden liian pitkälle viety pelkistäminen, mutta hyötynä syy- ja seurausyhteyksien selkeä ja naseva ilmaiseminen. Esimerkiksi kirjan lyhyessä historiaosuudessa 1920- ja 30-luvulta hän toteaa: ”Saksan ja Japanin sulkeminen tuontitullien suojaamilta USA:n markkinoilta johti ne jatkamaan taloudellista kilpailua sotilaallisin keinoin….”

Keskiluokasta ei olla suinkaan ensimmäistä kertaa huolestuneita tänä päivänä. Siltala avaa näkymän lähimenneisyyteen. Kolmekymmentäluvun laman keskellä kypsyi ensimmäinen ylioppilastulva. Nuoret aikuiset eivät löytäneet paikkaansa, minkä pelättiin radikalisoivan heidät. Kivimäen hallituksen (1932-1936) edellytettiin ryhtyvän toimiin ”keskiluokan kurjistumisen estämiseksi” (!). Vasta kehittymässä olevaa keskiluokkaa pidettiin jo tuolloin länsimaisen demokratian tukena ja turvana. Sen pelättiin suistuvan ”Saksan tielle”. Vaikka keskiluokan todellinen läpimurto tapahtui vasta 1960- ja 70-luvuilla on syytä nähdä yhtymäkohdat 1930-luvun tapahtumiin. Silloinkin keskiluokka oli sivistyksen airuena eikä ollut varaa sen hukkaamiseen.

Länsimaiden nousun kultaiset vuodet tai vuosikymmenet Siltala määrittää aikajaksolle 1948-1973. Tuo aikaväli voidaan myös määrittää Yhdysvaltain vallan mahtikaudeksi. Myös Saksa ja Japani aliarvostetuin valuutoin nousivat tuolloin maailmanmarkkinoiden huipulle. Tuohon aikaan kannatti pikemminkin kuulua työväenluokkaan kuin keskiluokkaan, mutta toki kaudelle osuu myös keskiluokan nousu. Sodan jälkeen ammattiyhdistysliike jopa Yhdysvalloissa oli voimissaan. Kommunismin aiheuttama kilpailu oli silmiin pistävää. Myös yritykset asennoituivat työläisiin yrityksen voimavarana, joka kannatti pitää tyytyväisenä.

Suomen menestys noudatti muiden Länsi-Euroopan maiden kaavaa. Myös pienituloisten elintaso nousi kohisten: ”vuosina 1966-1990 käytettävissä olevien tulojen vuosikasvu oli sitä suurempaa, mitä alhaisempia ne olivat”.

Yhteiskunnan keskiluokkaistumista edisti nopea siirtyminen maataloudesta suoraan palveluihin. Siinä välissä teollisuus ei koskaan yksinään noussut vallitsevaksi.

Keskiluokkaistuminen kuuluu hyvin selvästi suomalaiseen ominaislaatuun, ei haluta kuulua ylä- eikä alaluokkaan, vaan halutaan olla jossakin keskellä. Pääsyä keskiluokkaan sekä vanhempien että oman ponnistelun seurauksena korostetaan. Siltala viittaa Matti Kortteiseen, joka puhuu ”pärjäämisen eetoksesta”, johon kuuluvat kunnollisuus, elämänhallinta, omistusasuminen, perhesuhteet.

Länsimaiden kultakauden päättyminen ja keskiluokan pieneneminen käyvät käsi kädessä. Siltala selittää tapahtunutta muutosta ylituotannolla, katteiden huononemisella ja kakunjaon kääntymisellä nollasummapeliksi työntekijöiden ja työantajien kesken. Rahoitusinstrumentteihin sijoittaminen oli kannattavampaa kuin teollisuuteen sijoittaminen. Ay-liike lamautettiin. Itä-Aasia kytkeytyi maailmantalouteen. Työn teettäminen halvan työvoiman maissa mahdollistui, uusliberalistinen talouspolitiikka löi läpi. Hyvinvointipalveluja alettiin purkaa. Ja niin edelleen.

Dramaattinen kehitys alkoi Yhdysvalloista, jossa keskiluokkaisten ihmisten palkat putosivat, miestyöntekijöillä 14 prosenttia vuosien 1969 ja 2009 välillä, ei-akateemisilla miehillä jopa 47 prosenttia. Samaan aikaan pääoma otti niskalenkin palkkatyöstä ja eriarvoisuus kasvoi voimakkaasti.

Yhdysvalloissa täysaikaisten miestyöntekijöiden määrä väheni vuoden 1960 83 prosentista vuoden 2009 66 prosenttiin. Siltala kuvaa onnistuneesti muutosta yhdellä lauseella: vuoden 2008 romahduksen jälkeen Yhdysvalloissa syntyi 8,7 miljoonaa työpaikkaa vuoteen 2014 mennessä, mutta uusista tehtävistä maksettiin neljännes huonommin kuin menetetyissä rakennusalan ja teollisuuden työpaikoissa. Keskimääräiset tuntipalkat matavat ostovoimaltaan vuoden 1979 tasolla.

Entä Euroopassa ja Japanissa, milloin muutos huonompaan tapahtui? Siltala nostaa esille vuoden 1985, jolloin ns. Plaza-sopimuksella D-markan ja jenin arvoa nostettiin. Revalvaatio johti Japanissa kustannusjahtiin, josta ei ole tullut loppua. Japani tarjosi mallin Euroopalle ja muille kehittyneille maille. Eurooppaan sovellettuna euro on toiminut uudentyyppisenä ”kultakantana”, joka on sopinut erittäin huonosti eri kilpailukyvyn tasoilla oleville maille. Euro taas oli vastalääke laajentuvan globalisaation aiheuttamiin rahajärjestelmän epävakausongelmiin: suo siellä, vetelä täällä.

::::::::::::::::

Helsingin Sanomissa oli Elina Yrjölän arvio Siltalan kirjasta. Kirjakritiikkinsä alkupuolella hän erittelee varsin osuvasti kirjan sanomaa. Yrjölä kiittelee Siltalaa, että hän psykohistorioitsijana pystyy ”tunnistamaan ja selittämään keskiluokan ahdistuksen kaltaisia ilmiöitä”.

Kritiikissään Yrjölä arvostelee, että Siltala ei huomioi sitä, että suomalaisen keskiluokan elintaso on noussut huomattavasti viimeisten 30 vuoden aikana. Yrjölä arvostelee erityisesti kirjoittajaa siitä, että hän aliarvioi ihmisen sopeutumiskykyä. Hän mainitsee Siltalan vastalääkkeen epätoivottavalle kehitykselle, s.o. luottamuksen palauttamisen siihen, että ”kaikki kynnelle kykenevät ovat mukana rakentamassa yhteiskuntaa”. Yrjölälle tämä ei riitä. Hänen ajatuksensa keskiössä on lause: ”…monen yritteliäisyydellään vaurastuneen suomalaisen mielestä luottamusta heikentää se, että toiset tekevät liian vähän töitä”. En ymmärtänyt Siltalan tarkoitusta näin. Suomea räikeämmin keskiluokkaa kohdannut ankeus on näkyvissä Yhdysvalloissa, jossa teollisuustyöstä syrjäytyneen väen mielipaha suorastaan ratkaisi Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksen. Työväestö kuvitteli epätoivoisesti, että Donald Trump pelastaa heidät.

Suomessa sama ilmiö näkyy lievempänä, koska emme ole jakautuneet – toistaiseksi – niin polarisoituneesti kuin Yhdysvallat. Epäilemättä molemmissa maissa yritteliäisyydellä pärjää ja moni yrittäjä saattaa tuntea ärtymystä, kun ”muut” eivät ahkeroi niin kuin hän. Lienee kuitenkin niin, että ihmisten erilaisuus väistämättä johtaa yksilöpsykologisella tasolla erilaiseen pärjäämiseen missä tahansa yhteiskunnassa.

Siltala tuo mielestäni terävästi esille massiivissilla tilastollisilla luvuilla muutoksen voiman ja haasteet viimeisten vuosikymmenien ajalla. Edellä esille ottamani vähäisetkin esimerkit osoittavat, että ongelmat ovat todellisia ja ahdistavia. Ne eivät korjaannu sillä, että komennetaan olemaan ahkerampi. Mitä tulee Yrjölän mainitsemaan yksilölliseen sopeutumiseen, niin Siltala käsittelee sitä monipuolisesti kokonaisen luvun verran: ”Se on itsestä kiinni”.

Meillä talous on viimeisen 30 vuoden aikana vaihdellut voimakkaasti: muistettakoon vain 80-luvun lopun ylikuumentuneet hurlumheivuodet, 1990-luvun alun lama ja sitä seuranneet 14 lihavaa vuotta sekä nyt ehkä päättymässä oleva stagnaatio 2009-2016. Siltala välittää niitä tuntoja, joita on työnhakijoilla, jotka hakevat 300 muun ehdokkaan kanssa yhtä työpaikkaa. Kyllä nämäkin hakijat ovat yritteliäitä. Aivan varmasti yhteiskunnassa on järjestelmän hyväksikäyttäjiä, mutta he ovat pieni vähemmistö – näin vakaasti uskon. Hyvä sosiaaliturva, kymmeniä vuosia jatkunut sivistystyö ja edellä mainittu ”pärjäämisen eetos” ovat pikemminkin edesauttamassa ahkeruutta kuin heikentämässä sitä.

Siltala ei pelkästään piehtaroi ongelmissa, kuten monesti on annettu ymmärtää. Hän pyrkii löytämään myös ratkaisuja. Varsinkin viimeisessä luvussa ”Keskiluokkaisen yhteiskunnan historialliset hetket” Siltala etsii aktiivisesti ratkaisumalleja työn järjestämiseksi siten, että ihmiset saisivat työstään nykyistä paremman vasteen ja oikeudenmukaisemman hyödyn.

Myös yrittäjyyden arvostus on Suomessa nykyisellään korkealla tasolla. Pikemminkin joskus tulee mieleen, että yrittäjätkin voisivat antaa tunnustusta julkisen sektorin ahkerille työntekijöille. Olin esimiestehtävissä useiden kymmenien työntekijöiden yhteisössä. Vaikeita tapauksia joukossa oli yhden käden sormin laskettava joukko, jos sitäkään.

::::::::::::::::::::

Siltalan kirjoitustyyli on äärimmäisen taloudellinen ja tiivis. Hän puristaa kokoon suuria kokonaisuuksia hengästyttävällä tahdilla. Teos pistää lukijan syventymiskyvyn koetukselle, mutta myös palkitsee sitkeyden.

Kirjoittaja on ottanut kunnianhimoiseksi tehtäväkseen pyrkiä hallitsemaan talouden, yhteiskuntatieteiden, psykologian ja historiaperspektiivin kokonaisuuden valitsemansa aiheen puitteissa. Haaste on niin kova, että epäilen, ettei Suomessa juuri kukaan pysty vastaavaan.

Näihin asioihin jo aiemmin perehtyneelle teos on hyvä kertauskirja ja uuden oppimiselle jää sillekin iso sija.