”On lämmin kesäpäivä. Olen Hietaniemen hautausmaalla poikani kanssa. Kuljeskelemme hitaasti haudalta toiselle. Pysähdymme joillekin merkkimiesten hautamuistomerkeille pidemmäksi aikaa. Pohdin omaa suhdettani näihin suurmiehiin ja mietin, mitä hautamuistomerkeillä haluttiin viestittää jälkipolville. Äkkiä edessä on Heikki Ritavuoren hauta. Se on upea kokonaisuus. Muistilokeroista tunkeutuu esille peloton sisäministeri, joka taisteli yhdessä K.J. Ståhlbergin kanssa edustuksellisen demokratian puolesta diktatuuripyrkimyksiä vastaan. Juuri Ritavuori oli se henkilö, joka ratkaisevasti vaikutti tasavaltaisen hallitusmuodon läpimenoon eduskunnassa vuonna 1919.” Se oli itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki.
Näin kirjoitin muutama vuosi sitten blogikirjoituksessani.
Jos Suomessa tunnettaisiin käsite ”kansakunnan perustajaisät” (vrt. Yhdysvallat), kuuluisivat edellä mainitut kiistatta tähän harvalukuiseen henkilögalleriaan. Ritavuori on ainoa suomalainen itsenäisyyden ajan valtiomies, joka on menettänyt henkensä murhaajan luodeista kansanvallan puolesta taistellessaan.
::::::::::::::::::::::
Tietenkin Suomen kansanvallan historialla on pidemmät juuret. Laskisin vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan yhdeksi kansanvallan peruspilareista, koska se mahdollisti aiempaa paljon suuremman talonpoikien maanomistusoikeuden, vaikka muutoin 1772 ja 1789 hallitusmuodot olivat yksinvaltaa vahvistavia.
Vaikka ruotsinvallan voimassa säilyneet hallitusmuodot toimivat Venäjän keisarin itsevaltaisen hallitsemisen tukena, muhi suomalainen demokratia keisarivallan suotuisina ajanjaksoina.
Yhtä nimeä ei voi unohtaa kansanvallan kehityskaaressa. Snellmanin laaja sivistysaate piti sisällään kansallishengen, vapauden, opillisen sivistyksen ja ihmisyyden. Valittu tie johti kansanvallan siementen kylvämiseen ja lopulta itsenäisyyteen valmiin kansakunnan syntymiseen. Samaan suuntaan vaikutti oman rahayksikön markan käyttöönotto vuonna 1860 ja voimakas talouden viriäminen 1800-luvun jälkipuoliskolla.
Irtiotto Venäjästä tapahtui samaan aikaan, kun Venäjä itse kiristi otettaan Suomesta. Venäjä sortotoimet edesauttoivat itsenäistymispyrkimyksissä.
Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ensimmäisenä Euroopassa betonoi tien kohti kansanvaltaa.
Kansalaissodan myrskyjen jälkeen kuningasvallan, diktatuurin ja kansanvallan puolesta puhujat taistelivat keskenään, kenen on kansakunta. Taistelu päättyi tasavaltalaisten ståhlbergilaisten voittoon.
Juuri itsenäistyneen Suomen demokratian uhkina leijuivat ns. aktivistit Mannerheimin (kuuluisa ”Andersson”) bulvaaneina. Mannerheim olisi halunnut diktaattorina hallita Suomea. Hän ei kuitenkaan varovaisena miehenä itse antautunut vaaraan, vaan halusi aktivistien suorittaa likaisen työn. Ritavuoren veto katkaisi siivet tällaisilta pyrkimyksiltä. Vielä vuonna 1921 samat tahot yrittivät saada Mannerheimin valtaan epäonnistuen jälleen. Kolmannen kerran Mannerheimin taustajoukot toimivat Mäntsälän kapinan aikaan samoissa puuhissa.
Mäntsälän kapinan aikainen liikehdintä oli seurausta paljolti paitsi halusta ratkaista lopullisesti suhde suomalaisiin vasemmistolaisiin, niin myös eurooppalaisen autoritäärisen ja diktatorisen yhteiskunnallisen muotivirtauksen toteuttamisesta Suomessa. Vaikka kansanvaltaan kohdistunut vaara oli todellinen, jää kuva, että kapinan suunnittelijat (vai pitäisikö sanoa improvisoijat) joutuivat ymmälle kykenemättömyyttään (ei niinkään reippaan alkoholinkäytön vuoksi), kun demokraattiset voimat eivät alistuneet painostuksen alla. Demokratia oli ehtinyt juurtua niin, että itä- ja keskieurooppalainen kansanvallan vastaisen kehityksen toteutuminen Suomessa estyi.
Seuraava vakava vaara demokratiaa uhkasi vuonna 1941, kun sodan paineiden keskellä tapahtui – ei tosin mitenkään yllättäen - kansanvallan supistuminen. Muutama johtohenkilö käytti ylintä valtaa monien muiden puolesta. Eric Hobsbawm toteaa ”Äärimmäisyyksien ajassa”, että Suomi kuului noin kymmenen silloin voimassa olleen demokratian joukkoon, tosin varauksin.
Sodan jälkeen ns. vaaran vuosina demokratia oli jälleen vaarassa, mutta olen omaksunut kannan, jonka mukaan Stalin oli tyytyväinen sodan lopputulokseen eikä hänellä ollut tarvetta alistaa Suomea. Tähän vaikutti ehkä kaksi syytä: ensinnäkin hän kunnioitti etupiirijakoa, joka oli sovittu lännen kanssa ja toiseksi hänelle riitti, että YYA-sopimuksen kautta Neuvostoliitolla oli riittävä ote Suomesta. Kommunistien tuli itsenäisesti päästä valtaan, Neuvostoliiton aggressiivisen tuen varaan heidän ei pitänyt laskea. Minulla on myös käsitys, että kommunisteja vastaan taistellessaan sosiaalidemokraatit ovat jättäneet jälkipolville kuvan paisutellusta kommunismivaarasta noina vuosina.
Uudet vaaran vuodet 1970-luvun alussa ovat vielä spekulatiivisemmat. Huhuja kyllä oli, että Suomen käsitettiin olevan vallankumouksellisessa tilassa ja suurlähettiläs Aleksei Beljakov eli tässä odotuksessa (samoin kuin hieman myöhemmin Vladimir Stepanov). Olen joskus rohkeasti esittänyt väitteen, että KGB torjui innokkaiden maanmiestensä vallankumoukselliset pyrkimykset. Venäjän tiedustelupalvelulla oli vankka käsitys suomalaisen demokratian juurtumisesta eikä hyviä suhteita kannattanut pilata riskioperaatioilla. Suomalaiset taistolaiset (sekä nuoret että vanhat) olivat vielä vaatimattomampi vaara kansanvallalle. Demokratian kaventuminen 1970-luvulla liittyy osittain Neuvostoliiton ideologisen otteen kiristymiseen, mutta toisaalta myös kotimaisten poliittisten ym. voimien haluun saada (suomettunutta) etua vallitsevasta tilanteesta.
Vuoden 1973 poikkeuslaki edusti demokratian alennusmyyntiä: ilman varsinaista kriisiä tai sodanuhkaa kavennettiin ankaralla painostuksella kansanvaltaiset toimijat eli poliittiset puolueet alistumaan Kekkosen jatkokauden kannalle. Sanon tämän näin, vaikka varauksiakin on syytä jättää. Ahti Karjalainen ei olisi ollut vakaa valinta presidentiksi, jos Kekkonen olisi ennakkopuheidensa mukaisesti siirtynyt eläkkeelle vuonna 1974. Myöskään Karjalaisen valinta ei olisi ollut varmaa, koska vaalikampanja jäi näkemättä.
::::::::::::::::::::::::
Kansanvallan teemaa ja kehitystä voidaan käsitellä myös laajempina ajanjaksoina. Esimerkiksi 1920- ja 1930-luvun hauraat demokratiapyrinnöt kaatuivat monissa maissa ja Suomikin oli vaaravyöhykkeessä. Kuitenkin suomalainen demokratia kesti, mikä on laskettava pitkän historiallisen kehityksen tuomaksi vahvuuden osoitukseksi. Toisen maailmansodan aiheuttamien poikkeusolojen jälkeen kansanvaltainen järjestelmä eli kukoistuskauttaan kymmeniä vuosia edellä esitetyin poikkeuksin. Järjestelmää koeteltiin sekä ulkoa- että sisältäpäin, mutta kaikesta on selvittiin.
En laske vuoden 1956 yleislakkoa demokratian uhaksi (pikemminkin se oli demokratian koetinkivi), toisaalta vuoden 1958 yöpakkasia tai vuoden 1961 noottikriisiä ei voida sivuuttaa olankohautuksella. Viime mainitut kavensivat kansanvallan ihanteita, sillä minun tulkinnoissani kysymys oli presidentin aseman vakauttamisesta (1958) ja uudelleen valinnan varmistamisesta (1961). Jotkut ovat valmiit kaatamaan kansanvallan tappioksi ammattiyhdistysliikkeen tai laajemmin työmarkkinoiden vahvan asemaan. Lainsäädäntöä on kieltämättä ”luotu” työmarkkinajärjestöjen keskinäisillä sopimuksilla, joissa valtio on ollut sovun takaajana. Eduskunta on ollut pakotettu toimimaan myötävaikuttajana. Tämä on johtanut ärtyneeseen reaktioon, koska demokratian ihanteita on rikottu. Tätä ei voida kieltää, mutta lieventävänä asianhaarana ammattiyhdistysliikkeen suuri kattavuus toisaalta menee päällekkäin demokraattisten elimien kanssa.
Maailmalla vallitsee nyt trendi, jossa autoritäärisen hallinnon jalansijan laajeneminen on uhka demokratialle. Pakolaisongelma, maahanmuutto yleensä ja globaalisti toimiva talous ovat saaneet syvät virrat liikkeelle ja ahdistaneet perinteiset kansallisvaltioon perustuvat demokratiat uuteen tilanteeseen, jossa elintason nousu ja yleensä talouden liikkumatila on vähentynyt. Kaikki tämä on ajanut uudenlaisten ratkaisujen etsimiseen hallinnossa. Valitettavasti näyttää käyvän niin, että monissa maissa on valittu yksi ikivanha keino eli autoritäärinen hallinto, jonka nimiin vannotaan.
Kansainvälinen terrori on johtanut paitsi kyberhyökkäyksiin niin myös palkolaisvirtojen ohjailuun, joka on vahingoittanut maiden suhteita ja luonut jännitteitä valtioiden sisälle. Terrorismin vastatoimet, kuten kansalaisten valvonta ja tietoturvan tehostamistoimenpiteet ovat epätoivottavine sivuvaikutuksineen vahingoittaneet myös kansanvaltaisten yhteiskuntien toimintaa. Konkreettisesti kysymys on esimerkiksi suopon ja puolustusvoiminen tiedusteluvaltuuksien laajentamisesta, jolla sinänsä on kansallista turvallisuutta lisäävä tarkoitusperä. Kukapa haluaisi olla vastentahtoisesti informaatiovaikuttamisen kohteena.
Demokratian ytimessä on äänestysaktiivisuuden mahdollisimman korkea taso (ei kuitenkaan 99 prosenttia, mikä kertoo hiukan toisenlaisesta yhteiskuntamallista). Monissa maissa äänestysprosentti on pudonnut kiusallisen alas. Meillä Suomessa eduskuntavaalien äänestysprosentti on painunut alle 70 ja kunnallisvaaleissa alle 60 prosentin. Europarlamentin vaalit koetaan vielä etäisempänä. Paras äänestysaktiivisuus saavutetaan odotetusti presidentinvaaleissa.
Tietynlainen välinpitämättömyys on levinnyt laajalle länsimaihin. Ei koeta, että äänestämällä voidaan vaikuttaa. Tässä ollaan kansanvallan kriisiytymisrajalla. Monissa tapauksissa juuri turhautuminen vaikutusmahdollisuuksien puutteeseen on johtanut populistisiin ilmiöihin. Siitä on vain askel autoritäärisiin hallintoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti