Tämä blogikirjoitus käsittelee Risto Volasen kirjaa ”Suomen synty” ja on sen kolmas ja viimeinen osa. Tässä kirjoituksessa käsitellään autonomian aikaa 1880-luvulta lähtien.
Aleksanteri II:n murha vuonna 1881 kiristi kontrollia Venäjän sisällä. Heijastusvaikutukset ulottuivat Suomeen vähitellen useiden vuosien – osin lähes 10 vuoden - viiveellä.
Mutta sitä ennen 1860-luvulta 1880-luvun lopulle suomalais-venäläiset suhteet elivät loistokauttaan. Lähes kaikilla elämänalueilla tapahtui nopeaa edistymistä. Monet antavat tuon ajan taloudelliselle menestykselle paljon suuremman arvon – myös itsenäistymisen kannalta - kuin Volanen. Samaan aikaan ensimmäinen suomalainen sukupolvi nousi ruotsalaisten rinnalle jaettaessa merkittäviä asemia yhteiskunnassa. Aleksanteri III näytti jatkavan edeltäjänsä hyväksyntäpolitiikkaa.
Muutos tapahtui viimeistään vuoden 1889 lopulla. Aleksanteri III heitti yhtäkkiä kysymyksen, jolla oli kauaskantoinen merkitys: ”koskevatko nämä (Suomea koskevat ja juuri silloin esillä olleet) esittelynootit osaa Venäjän valtakunnasta vai ulkomaan valtiota?” Äänessä oli närkästystä. Aleksanteri ihmetteli sarkastisesti oliko Venäjä osa Suomea vai päinvastoin. Pian tullit, postilaitoksen asema ja monet muut toiminnot joutuivat muutoksen kouriin. Siirryttiin hyväksyntäpolitikasta venäläistämispolitiikkaan.
Samaan aikaan Suomen puoluekentässä tapahtui jako, joka heijasti muutosta Venäjä-suhteissa. Muodostui nuorsuomalainen ja vanhasuomalainen puolue (perustuslailliset ja myöntyväisemmät).
Mikä aiheutti käänteen? On esitetty erilaisia näkemyksiä: Tuomo Polvisen mukaan taustalla oli muuttunut turvallisuuspoliittinen tilanne, Pertti Luntisen mukaan panslavismin vaikutus ja Osmo Jussilan mukaan vastareaktio sille, että Suomi oli alkanut pitää itseään valtiona. Ehkäpä kaikilla näillä oli osuutensa asiassa. Toisaalta voisi ajatella, että kauanpa Venäjä sieti separaatiopolitiikkaa. Epäilemättä pitkään jatkunut suotuisa ilmapiiri johti molemmin puolin hyvään lopputulokseen, mutta ideologiset ja poliittiset syyt (ehkä myös geopolitiikka) muuttivat asetelman päälaelleen.
Lähes koko 1800-luvun jatkunut liittoutumisten vaihteleva ketjutus suurvaltojen välillä oli yhtenä syynä suhteiden heikentymiseen. Jännitteet olivat toistuvia. Aina kansainvälisten kriisien/konfliktien kohdatessa Suomen ja Venäjän suhteisiin aiheutui säröjä, jotka kuitenkin tilanteen rauhoittuessa korjautuivat.
Asenteet kovenivat vähitellen. Venäläisten joukkojen määrä kaksinkertaistettiin Suomessa. Jälleen kerran Suomessa käynnistyi keskustelu lojaalisuudesta - tai sen tarpeettomuudesta - joka tietenkin kaikui venäläisten korviin ja aiheutti vastareaktion. Pietarissa vaadittiin jopa Suomen miehittämistä uudelleen!
Risto Volasen mukaan venäläistämispyrkimyksillä oli pidempi kehittymisaika kuin 1880-luvun loppupuolelta käynnistynyt historia, vaikka jännitteiden konkretisoituminen tapahtuikin lyhyen ajan sisällä: ”syntyi Suomen itsenäistymiskehityksen ja Pietarin turvallisuuden välinen ongelma”.
Suomen sisäisessä ilmapiirissä tapahtui muutos, kun Juhani Aho, Arvid Järnefelt, Jean Sibelius, Pekka Halonen, Eino Leino ja koko Päivälehden ympärille kokoontunut joukko radikaaleja suomenmielisiä kietoutui taisteluun kansallisen identiteetin puolesta. Aikakausi oli suuren suomalaisuuden aikaa.
::::::::::::::::
Koko Wienin kongressin varaan rakentunut valtarakennelma sortui 1900-luvun vaihteessa suurvaltojen liittoutuessa yhä uudelleen ja yhä uusin kombinaatioin. Rakentui toistaan riippuvaisten suurvaltojen verkosto, joka odotti räjähdysherkkänä ketjureaktiota.
Bismarckin luoma mahtava Saksa muuttui Wilhelm II:n syrjäyttäessä Bismarckin riskejä ottavaksi laajentumishaluiseksi keskukseksi. Liittokuntien hajottamisen ja vahvistamisen politiikka tuli kaikkien tavoitteeksi.
Heikoksi tuomittu Nikolai II tuli tähän ympäristöön Venäjän keisariksi vuonna 1894. Nikolailla oli vahvatahtoisia neuvonantajia, kuten Sergei Witte ja Pjotr Stolypin eikä Nikolaikaan ollut niin saamaton kuin hänestä on sanottu. Monien toistensa kanssa ristiriidassa olleiden voimakenttien paineessa Nikolailla oli kuitenkin heikot selviytymismahdollisuudet. Kotimaiset vaikeudet ja sota Japania vastaan rapauttivat Nikolain valtaa.
Heijastusvaikutukset näkyivät Suomessa.
Sortokaudet (asevelvollisuuslaki, kielimanifesti, paino- ja kokoontumisvapauden rajoitteet, karkotukset……) ja suomalaisten vastatoimet vuorottelivat. Jos ei Suomessa oltu aina yksimielisiä, miten jyrkkiin toimiin tuli ryhtyä, niin samaa voidaan sanoa Venäjästä: mielipiteet jakautuivat Suomen asemaan tukahduttavasta suhtautumisesta myötäkarvaan silittämiseen.
Venäjän heikkous salli eduskuntauudistuksen vuonna 1906, joka oli äärimmäisen tärkeä askel kohti demokratisoituvaa Suomea. Volanen totea aivan oikein, että ensimmäiset eduskuntavaalit vuonna 1907 avasivat näkymän koko Suomen henkiseen ja materiaaliseen tilaan. Maattomia oli 43 prosenttia maatalousväestöstä. Esimerkiksi maastamuutto Yhdysvaltoihin oli ennen itsenäistymistä 350 000 henkeä eli yli 10 prosenttia väestöstä.
Ensimmäisissä vaaleissa vanha säätyvaltiopäivien voimasuhdejakauma osoittautui dramaattisen vinoksi. Uudet voimasuhteet muotoutuivat seuraavanlaisiksi: sosialidemokraatit saivat 80 paikkaa, Suomalainen puolue 59 paikkaa ja Nuorsumalainen puolue 26 paikkaa.
:::::::::::::::::::::::::
Volanen erittelee suurvaltojen politiikan (erityisesti Saksan ja Venäjän politiikan) jäsentyneesti: Saksan Wilhelm II:n Weltpolitik muistutti Napoleonin ajattelua Tilsitin aikoihin. Hän pyrki omankin tulkintani mukaan ”dominanssin avulla rauhaan”, eräänlaiseen Napoleonin ylivoimaan, viimekätisenä päämääränä saada aikaan ”saksalainen rauha”, jossa Englanti olisi lyöty ja Saksa ja Venäjä jakaisivat vallan.
Saksan suuruudenhullu (vrt. Napoleon) politiikka oli räikeästi vallanhimoinen eikä tarvinnut kauaa odottaa, kun Venäjä ja varovainen Englanti löysivät Saksan vastavoimana toisensa. Ranska täydensi pian liittouman. Vastaavasti Saksa vahvistui Itävallan ja Italian kanssa liittoutumalla. Ensimmäisen maailmansodan alkuasetelma alkoi hahmottua.
Lähestyttäessä maailmanpaloa Venäjä jatkoi yhtenäistämistoimia (toinen sortokausi) Suomessa. Sortotoimenpiteet pikemminkin vahvistivat Suomessa itsenäisyystahtoa. Venäjä korotti panoksia: joukkojen määrä Suomessa nousi maailmansodan aikaan korkeimmillaan 100 000 mieheen.
Ensimmäinen maailmansota syttyi milteipä odotetusti Balkanilla. Suurvallat toimivat sitoutumistensa mukaisesti, jolloin ketjureaktio synnytti sodan lähes automaattisesti.
Tässä ei ole tarkoitus käydä läpi sen enempää ensimmäisen maailmansodan kuin kansalaissodankaan vaiheita, vaan keskittyä seuraamuksiin. Toteanpa kuitenkin, että kirjoittajan poliittinen tausta tulee esille sisällissodan tapahtumien tulkitsemisena korostetusti Santeri Alkion näkökulmien kautta.
Monien vaiheiden jälkeen 17.7.1919 Mannerheim vahvisti parlamentaarisen demokratian mukaisen hallitusmuodon. Risto Volanen vetää kaaren Carl Erik Mannerheimista hänen pojanpojan poikaansa Carl Gustaf Emil Mannerheimiin. Edellinen oli – kuten tämän kolmiosaisen blogikirjoituksen ensimmäisessä osassa kerrottiin - syksyn 1808 lähetyskunnan johdossa, joka käynnisti varhaisen itsenäistymiskehityksen Aleksanteri I:n suostumuksella, ja jälkimmäinen saattoi kehityskaaren loppuun – tosin henkilökohtaisen tappion kärsineenä. Mannerheim oli tavoitellut itsevaltaista asemaa ja lopullinen tappio tuli presidentinvaaleissa 25.5.1919, kun eduskunta äänesti Ståhlbergin presidentiksi - Mannerheimin tappioksi - tasavaltalaisten äänin 143 – 50.
::::::::::::::::::::
Suomen itsenäistymisen historian lähtökohtia voidaan hakea Ranskan suuren vallankumouksen mullistuksista. Turun realistit Tengström, Rehbinder ja Mannerheim ovat nyt löytäneet paikkansa historiassa kansakunnan aseman määrittäjinä. Yhtä tärkeä on Aleksanteri I:n strategia, jolla hän sai suomalaiset hyväksymään asemansa. Tämä keskinäinen yhteisymmärrys oli Suomen suojana ulkopuolisia valloitusyrityksiä vastaan 1800-luvulla, ja vaikka rannikoillamme oli pariin otteeseen vihamielisiä voimia ei maihinnousun vaaraa näyttänyt olevan. Myöskään monien ruotsalaisten revansistiset haaveet eivät olleet lähelläkään toteutumista. Kaikkiaan voitaneen sanoa, etteivät ulkopuoliset suurvaltatahot halunneet pelastaa Suomea venäläisten kynsistä, vaan itsekkäästi ajaa omia etujaan.
Volanen poimii Suomen autonomian ajan tätihetkiksi Snellmanin sivistysliikkeen, Aleksanteri II:n aikaisen seesteisen poliittisen, mutta kulttuurisesti ja taloudellisesti kiihkeästi kehittyvän ympäristön, Suomen 1900-luvun vaihteen kansallisen nousun ja samanaikaisen Venäjän kiristyvän otteen ja lopulta sisällissodan repimän itsenäistymisen ja demokraattisen järjestelmän - tasavaltaisen hallitusmuodon - läpimurron.
Volanen näkee 1800-luvun viimeisten vuosikymmenien ja viime aikojen jännitteisen tilanteen välillä yhtymäkohtia. Niihin palattaneen, kun Volanen kirjoittaa jatko-osan teokselleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti