Retrospektio: George F. Kennanin jäljillä

 

 

Voidaanko historiasta oppia? Vanha kysymys,  johon vastaan,  että kyllä voidaan, mutta oppi voi olla oikein tai väärin. Tarvitaan jotain muutakin. Menneisyyden avulla voidaan parhaassa tapauksessa  oppia ymmärtämään nykypäivää. Historia muodostaa siis kokemuksen, josta voidaan  mutkan  kautta oppia. Kokemuksen hyödyntäminen on hienovarainen asia täynnä petollisia ansoja.

Nykyinen meneillään oleva kriisi tai konflikti on saanut minut jälleen palaamaan vanhan oppi-isäni, amerikkalaisen ulkopolitiikan Grand Old Manin, George F. Kennanin ajatuksiin.

Kirjoitin sivulaudaturtyöni 1970-luvulla nimellä ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Peilaan (ja referoin) sitä - varauksin - tämän päivän jännittyneeseen kansainvälispoliittiseen  tilanteeseen.

Amerikkalaisessa The National Interest -aikakauslehdessä May/June 2018 ilmestyi tohtori Paul Heerin artikkeli ”Kennan Goes East”, jossa tarkastellaan Yhdysvaltain Kiinan politiikkaa George F. Kennanin 1940-luvulla luoman patoamispolitiikan (Policy of Containment) näkökulmasta. Koko lehden touko-kesäkuun 2018 numero on omistettu ”uusi kylmä sota” -teemalle. Kennanin ideana oli padota Neuvostoliiton laajenemispyrkimyksiä diplomaattisin keinoin. Heerin mielenkiinto kohdistuu siihen, voiko – Yhdysvaltain näkökulmasta - aikoinaan kylmän sodan aikana noudatettua Neuvostoliittoon kohdistunutta patoamispolitiikkaa soveltaa Kiinaan. Palaan aiheeseen,  koska Kennan-retrospektio  on säilyttänyt ajankohtaisuutensa.

Mikä mies oli George F. Kennan? Asian selkiyttämiseksi olen seuraavassa valinnut kaksi näkökulmaa. Ensin tarkastelen Kennanin uraa ja linjauksia suhteessa Kiinaan ja sitten hänen arvioitaan Neuvostoliiton ekspansioon liittyen.  Entä mikä on Kennanin viesti haudan takaa nykypäivälle?

George F. Kennan (1904-2005!) toimi Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu paljolti Moskovasta 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” (Long telegram) sekä sitä seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947. Noissa kirjoituksissa Kennan analysoi Neuvostoliiton strategiaa ja olemusta ja rakensi suuntaviivat pitkäksi aikaa Yhdysvaltain suhtautumiselle Neuvostoliittoon. Kennanin pettymykseksi hänen diplomatiaan perustuvaa patoamispolitiikkaansa ei otettu kylmän sodan aikana sellaisenaan Yhdysvaltain politiikan ohjenuoraksi, vaan siitä toteutettiin haukkamainen sotilaallinen versio. Kylmän sodan sodanuhka molemmin puolin perustui sotilaalliseen uhitteluun, joka pääsi vallalle.

Pitkän elämänsä aikana Kennanilla oli mahdollisuus nähdä valtasiirtymät ja monien ennustustensa toteutuminen. Toki erehdyksiäkin sopi joukkoon. Kennan pysyi aktiivisena maailman tarkkailijana koko elämänsä ajan.

Containment-politiikkaa ei sovellettu Kiinaan. Kiina ei ollut Kennanin Moskovan palvelun aikana strategisesti tärkeä valtio, saati uhka. Kennan itse arveli Kiinan sortuvan Neuvostoliiton paineen alla. Hän kannatti USA:n pysymistä irti Kiinan sisällissodasta (1946-50) ja varoitti perimästä Ranskan Indo-Kiinan sodan ongelmia. Kennan kannatti myös miehitysjoukkojen vetämistä pois Koreasta.

Kaiken kaikkiaan Kennan ei suostunut pitämään Neuvostoliiton mahdollista dominanssia Itä-Aasiassa sellaisena uhkana Yhdysvalloille,  kuin miksi se koettiin USA:n ulkopolitiikassa. Japani oli ainoa maa, jonne USA:n kannatti sijoittaa joukkoja. Korean sota kuitenkin sitoi Yhdysvallat Itä-Aasiaan.

Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko kylmän sodan aikana oli yksi syy, miksi containment-politiikka ei tarvinnut Kennanin mielestä soveltaa Aasiassa: sieltä puuttui vahva, yhtenäinen kommunistinen voimatekijä. Kiinan kommunismia Kennan ei pitänyt potentiaalisena uhkana. Ratkaisevaa oli, että Kiina ei kuulunut Neuvostoliiton etupiiriin. Kuitenkin Vietnamin sodan aikana Yhdysvallat sitoutui Kennanin varoituksista huolimatta sotilaalliseen patoamispolitiikkaan Kaakkois-Aasiassa.

Paul Heerin mielestä Kennan aliarvioi Kiinan potentiaalin. Kennan suhtautuikin aluksi lyhytnäköisesti Kiinan kasvavaan voimaan. Hän perusteli Kiinan jättämistä containmentin ulkopuolella sillä, että Kiina ei ollut uhka vaan pikemminkin osoitti yhteistyöhalua. Niinpä Kennan ei laskenut Kiinaa globaalien valtakeskusten joukkoon, joita oli hänen mielestään viisi: USA, Iso-Britannia, manner-Eurooppa, Japani ja Venäjä.

Kuitenkin Kennan muutti mielensä 1960-luvun vaihteessa ja ehdotti Kiinan tien katkaisemista valta-asemiin. Kennan: ”On elintärkeää USA:n intressien kannalta pystyttää raja-aidat Kiinan pyrkimyksille, joita voitiin luonnehtia sen aikaiseksi kiinalaiseksi imperialismiksi”. Näin Kennan asettui tukemaan Kiinan kohdistuvaa  containmentia hiukan Neuvostoliiton vastaisen patoamisen tapaan. Tämä politiikka perusteineen on edelleen Yhdysvaltain linja modernisoituna tähän päivään.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mikä oli Kennanin arvio kylmästä sodasta sen syttymishetkillä ja Neuvostoliiton roolista siinä? Referoidaanpa tähän vähän hänen käsityksiään erityisesti ”Pitkästä sähkeestä”.

George F. Kennan  näki itse maailman muuttuvan sen suuntaisesti kuin hän oli ennustanut. Kennanin virkamiesura ei ollut ruusuilla tanssimista. Kerkeät sanomiset aiheuttivat hänelle vaikeuksia ja itse Stalin heitti hänet ulos Moskovasta, kun Kennan unohti hetkeksi diplomaattiset kohteliaisuudet.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolle on ominaista itämainen salamyhkäisyys, juonittelu ja haluttomuus kunnioittaa objektiivista totuutta. Tästä Kennan päätyy arvioon, että ”on vaikea uskoa, että Stalinilla itselläänkään on minkäänlaista objektiivista kuvaa ulkomaailmasta”. Jos ”Stalin” korvattaisiin ”Putinilla”, oltaisiinko oikeilla jäljillä?

Neuvostoliiton politiikka on Kennanin arviossa konservatiivista: Neuvostoliitto, päinvastoin kuin Hitlerin Saksa, ei ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ….. ei ota tarpeettomia riskejä”. Neuvostoliitto operoi lähes pelkästään toisessa maailmansodassa valtaamillaan alueilla, ehkä Afganistania lukuun ottamatta. Etupiiriajattelu!

Kennan varoitti jo tuolloin (1946) kommunistihysteriasta: ”Olen vakuuttunut, että meidän maassamme olisi tänään paljon vähemmän Neuvostoliiton vastaista hysteriaa, jos kansamme ymmärtäisi paremmin tilanteen realiteetit”. Tällä Kennan tarkoitti sitä, että Neuvostoliitosta ei saa antaa kuvaa, joka pelottaa ihmisiä, vaan päinvastoin hallituksen tulee antaa realistista tietoa Neuvostoliitosta. Vainoharhaisuuden nousussa Kennan ennakoi tulevaa kommunismihysteriaa.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

X-artikkelissa esitetystä Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista varustautumista?

Kennanin trauma syntyi siitä, että hän pyrki ajamaan läpi Policy of Containmentia diplomaattisin keinoin ja hänen kilpailijansa (ja ystävänsä) Yhdysvaltain virkamiesjohdossa, Paul Nitze painotti sotilaallista läsnäoloa Policy of Contanmentin soveltamisessa.

Kennan hävisi taistelun ja oli siitä katkera myös Nitzelle. Jälkikäteen ajatellen sympatiani on Kennanin puolella: monissa kylmän sodan konflikteissa oli kysymys muusta kuin kaksinapaisesta kylmän sodan opin toteuttamisesta. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu, CIA liioitteli rankasti Neuvostoliiton voimaa. Tämä suosi Military Industrial Complexia, jolle riitti rahaa tuhlattavaksi saakka. Itse asiassa Nitzen johtama komitea vuoden 1950 raportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa.

Kennanin opista kehitelty - sotilaalliseen kommunismin vastaisuuteen tähtäävä – ”Trumanin oppi” oli tarkoitettu yhdeltä osin Yhdysvaltain sisäpolitiikan välineeksi. Näin toimittiin juuri Kennanin ajatusten vastaisesti: käynnistettiin suuri Neuvostoliiton vastainen pelkoon perustuva kampanja (mccarthyismi).

Miten monta kertaa amerikkalainen norsu onkaan tunkeutunut vieraaseen kulttuuriin - ja olohuoneisiin - omaa ylevää - tai viheliäistä - demokratiaansa tuputtaen!  Jotkut, kuten Kennan, ovat tämän oivaltaneet, mutta väärät ihmiset ovat olleet oikeassa. Vanhoilla päivillään huippuälykäs Robert McNamara - tehtyään ensin virheitä virheen perään - totesi Kennanin hengessä "emphatize your enemy!" Tuntuu siltä, että uutta ajattelua ei rakenneta aiempien oivallusten päälle, vaan kaikki pitää aina keksiä uudelleen.

Kennan vaikutti voimakkaasti omiin näkemyksiini kylmästä sodasta ja ehkä tämänkin päivän konflikteista. Hän painotti diplomaattista painetta asioiden eteenpäinviemiseksi. Hän oli epäilemättä amerikkalainen patriootti. Kennanin ajattelu oli vain liian rakenteellista - sanoisin liian viisasta - yksioikoiselle amerikkalaiselle ajattelutavalle.

Kennan vastusti Vietnamin sotaa ja Yhdysvaltain interventioita arabimaailman eri kohteisiin. Hän varoitti, että Yhdysvaltain historia opetti, että sotia käynnistettäessä mentiin (ja mennään) eri sotaan kuin mistä tullaan lopulta ulos. Kun Kennan rullatuolissa 100-vuotiaana kertoi näistä ajatuksistaan, voitiin ne tietenkin sivuuttaa vanhan miehen pelkoina, mutta niiden viiltävää realistisuuden tajua ei voida ohittaa.

Kylmässä sodassa Kennan olisi halunnut eroon dogmaattisesta ja moralistisesta Yhdysvaltain ulkopoliittisesta linjasta (jota hän kuvasi primitiiviseksi) ja olisi halunnut korvata sen realistisemmalla poliittiseen ja taloudelliseen painostukseen perustuvalla otteella. Kennanin ajattelulla kylmästä sodasta olisi voinut tulla selkeästi hallittavampi.

Historia jatkuu tässäkin suhteessa. En voi välttyä ajattelemasta, että nitzeläinen sotilaalliseen doktriiniin perustuva ajattelutapa on ohjannut amerikkalaisten toimia kylmän sodan päättymisen jälkeenkin. Tässä mielessä vuosi 1989 (tai vuosi 1991) ei ole paradigman muutos, vaan melko tavanomainen sauma menneen ja tulevaisuuden välillä.

”Long telegramin” mukaan ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”. Mitään tästä Kennanin lausumasta ei tarvitse muuttaa tänä päivänä. Lopputuloksena on jännityksen kiristyminen suurvaltojen välillä.  Vastavuoroisesti toimiva varustelukierre voi alkaa ja on jo osin käynnistynyt, jos ajatellaan nykypäivää.

::::::::::::::::::::::::::

Britannian ulkopoliittisen instituutin Chatham Housen tutkija Keir Gilesin teosta  ”Moskovan opit.  Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä” (Docendo, 2020) on pidetty jopa uutena versiona Kennanin ”Long telegramista”.

Pikaisesti arvioiden Gilesin teoksen sävy on suurvaltojen suhteiden ja Venäjän näkökulmasta lohduton. Vastaavasti en näe Kennanin kirjoituksia toivottomuuden näkökulmasta vaan halukkuutena ymmärtää Venäjän (Neuvostoliiton ) valtion olemusta, vaikka lähtökohtana onkin Neuvostoliiton vallan patoaminen. George F. Kennanin prioriteettina on löytää ymmärrys suurvaltojen  kansalaisten välillä.  Hän ei näe Neuvostoliiton politiikkaa seikkailupolitiikkana vaan enemmänkin konservatiivisena ja varovaisena.

Myönnän, että Venäjän toimet 2010-luvulla Georgiassa, Ukrainassa ja Krimillä ovat horjuttaneet käsitystä Venäjästä varovasti (konservatiivisesti) toimivana suurvaltana.  Gilesin mukaan Venäjään ei voi lainkaan luottaa, joten luottamuksellisten  suhteiden rakentamiselta putoaa pohja pois.

Gilesin mukaan nyky-Venäjän tavoitteet ovat  ideologisempia (!) ja aggressiivisempia kuin aiemmin. Liberaalimmat vaiheet (kuten 1990-luku) ovat vain lyhyitä välivaiheita venäläisen autoritarismin ja diktatuurin  historiassa.

Venäjän tarkoitus on aiheuttaa jatkuvaa hämmennystä, eripuraa  ja epäjärjestystä poliittisten kilpailijoiden leirissä. Keinot ovat epätoivoisia ja kuvastavat ennakkoon häviöön tuomitun tempuilta aiheuttaa -  paremman puutteessa -  sekasortoa kilpailijoiden joukoissa.

Siinä Giles on Kennanin linjoilla, että Venäjän valtio  - kollektiivisen psyykeen tasolla - ei kestä vertailua lännen kanssa ja johtaa vainoharhaisten viholliskuvien  luomiseen.  Venäjältä puutuvat keinot käyttää lyhyitä liberaaleja kausia kansakunnan demokratisoimiseen.

Kaikesta edellä esitetystä voi päätellä, että Venäjän johto  näkee Venäjän ainutlaatuisena (ekseptionalistisena) kansakuntien joukossa. Sillä käsitetään olevan johtava asema konservatiivisten nationalistien ja kristillisten fundamentalistien joukoissa. Tällä uusvanhalla opilla on korvattu kommunistinen ideologia.  Länsi edustaa halveksittavaa liberaalidekadenttia ja moraalitonta ”Gayropaa”.

Gilesin päätelmä on,  että Venäjä on muuttumaton. Viimeisten 100 vuoden aikana vain 1990-luvun tai ensimmäisen maailmansodan jälkeiset paradigman muutokset olisivat voineet  tarjota mahdollisuuden uudistumiseen, mutta aina on palattu menneeseen.

Onko nyky-Venäjä (nationalistinen ja kristillinen fundamentalismi)  siis korvannut vanhan lännen roolin (kapitalismi)  oikeaoppisuuden puolustajana,  jonka puolesta kannattaa käynnistää ristiretki?

 

 

Presidentti Niinistö ja kansakunnan tuntosarvet

 

 

Aloitan näennäisesti vähäisellä tapauksella. Entinen puolustusministeri Jussi Niinistö korotti vuodenvaihteessa  profiiliaan ottaen kantaa Nato-kysymykseen ja ilmoittaen korkeimman omakätisesti, että hän on kääntynyt Nato-vastaisuudesta Naton kannattajaksi. Jussi Niinistö toivoi, että ylin valtiovalta ryhtyisi valmistelemaan Suomen Nato-jäsenyyttä eikä pitänyt tässä yhteydessä kansanäänestystä tarkoituksenmukaisena johtuen vaaliin kohdistuvasta informaatiovaikuttamisen vaarasta. Valtiopäivien  avajaisten yhteydessä pidetyssä lehdistötilaisuudessa kokoomuslaisen Verkkouutisten toimittaja viittasi Jussi Niinistön kannan muuttumiseen ja kysyi presidentin näkemystä asiaan.  Vastaus tähän kysymyksen oli  paljon puhuva.  Presidentti vaikutti turhautuneelta ja sanoi: ”nämä ovat hänen  mielipiteitään” ja toisti,  että hän itse on kertonut omat mielipiteensä  tarpeeksi monta kertaa ja ”ne varmasti tunnetaan”. Niin kuin tunnetaankin.  Presidentti lisäsi vielä hieman mietittyään ratkaisevan lisäkaneetin:  ”Satuin lukemaan Robert Cooperin kirjaa `The Ambassadors´”,  jossa todetaan - koskien diplomatiaa ja suurvaltasuhteita - että  ”there´s a gap between those,  who have the responsibility and those who haven´t”.  Täsmälleen näin. Kun ei ole vastuussa voi kysyä tai väittää paljon sellaista, johon vastuunkantaja ei voi vastata. Presidentti on usein  osoittanut ärtymystä,  kun joku – olettaen,  että presidentti on hänen kannallaan – tyrkyttää omia kannanottojaan  ”tullakseen hyväksytyksi”.  Jussi Niinistö tuntui jo ministeriaikanaan ottavan äkkiväärästi  oikeuden omiin käsiinsä lähentäessään Suomea Natoon (”tästähän on sovittu jo niin ja niin kauan sitten…”), vaikka nyt tarinoi mielipiteensä muuttuneen.

Jostakin syystä tämä sinänsä vähäinen,  mutta samalla  paljon kertova sattumus ei ole kiinnittänyt median huomiota. Ankeina aikoina vastuukysymykset nousevat ykkösprioriteeteiksi.

::::::::::::::::::::::::::::

Kansanäänestys on eräs aspekti, joka jakaa ihmisiä. Monet asiantuntijat ja poliitikot,  kuten Jussi Niinistö ovat sitä mieltä, että kansaa ei saa päästää päättäjäksi Nato-kysymyksessä. Presidentti on kansanäänestyksen kannalla. Kysymys on siitä,  onko kansa riittävän kypsä tekemään päätöksiä vai onko sillä tietovaje asiasta. En usko,  että keskivertokansanedustajan tietomäärä ja tavallisen kansalaisen  tietomäärä eroavat  kovinkaan paljon toistaan näin elintärkeässä asiassa. ”Salaisen tiedon” määrää paisutellaan tahallaan ja sen taakse kätkeydytään,  jotta voidaan  ajaa omaa agendaa.   Tiedonhankinnan laiskurit eivät ole läheskään enemmistö.

Olen edustanut kantaa,  jossa yleissivistys on Suomessa niin vahva, ettei – lukuun ottamatta pientä vähemmistöä –  informaatiovaikuttamisen uhreista ole vaaraa. Kysymys ei ole siitä,  etteikö vaalivaikuttamista yritettäisi vaan siitä,  että kansakunnan kantti kestää. Saattaa käydä päinvastoinkin: painostus johtaa informaatiovaikuttajan kannalta epätoivottavaan tulokseen.

Presidentti ei halua jakaa kansaa, se on selvä. Jotkut ovat katsoneet,  että mahdollinen Nato-äänestys on kuin mikä tahansa äänestys ja se voidaan hoitaa edustuksellisen demokratian keinoin. Näin ei ole: kysymys on hyvin herkästä kansakunnan tuntoja koettelevasta asiasta. On hämmentävää panna merkille,  että tavallisilla kansalaisilla on tässä herkemmät tuntosarvet kuin ns. asiantuntijoilla.

::::::::::::::::::::::::::::::

Sauli Niinistö otti muutoinkin etäisyyttä moniin vakiintuneisiin tai näennäisesti uusiin väliintuloihin. Valtiopäivien avajaisissa hän ei vahingossakaan kajonnut ulkoministeri Sergei Lavrovin kirjeeseen,  jossa patisteltiin useita Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin maita toimimaan niin,  etteivät omaa turvallisuutta lisäämällä heikennä samalla muiden turvallisuutta. Vasta valtiopäivien avajaisten lehdistötilaisuuden yhteydessä hän kajosi Lavrovin kirjeeseen todeten, ettei kirje muuta juuri mitään siitä, mitä Venäjä on aiemmin vaatinut. Tosiasiallisesti asia on juuri näin, mutta toki presidentti valoi tarkoituksella öljyä laineille havaitessaan,  että kirjeen nostattamat tyrskyt kohosivat kohtuuttoman korkealle. Kirjeen sanamuotoja verrattiin vuoden 1961 noottikriisiin jne.  Presidentti   halusi paaluttaa kirjeen merkityksen niin,  että sille löytyi oma paikkansa diplomatian virrassa.

Niinistöllä ei ole mitään tarvetta korostaa omaa asemaansa seuraavaa presidenttikautta ajateltaessa,  kuten Kekkonen teki vuonna 1961. Niinpä hän valitsi tyynnyttelijän roolin ”kansakunnan isänä”. Niinistön asema on kansainvälisesti vahvistunut hänen ottaessa aktiivisen roolin kriisin selvittelytyössä. Tarvitaan selvästi taustavaikuttajan ponnisteluja, muutoin asiat eivät etene. Näyttää siltä,  että Niinistöllä on varaa ottaa kriittinen asenne suhteessa Venäjään ja silti selvitä kastumatta ongelmista. Monet muut (kuten Viktor Orban)  ovat Putinin puudeleita tai sitten sulkevat kaikki yhteistyökanavat.

Kriisin tai konfliktin koittaessa on taipumus panikoida. Tämä koskee sekä kansalaisia että poliitikkoja: esitetään äkkivääriä mielipiteitä tai ajetaan omaa agendaa häiritsevän kiihkeästi. Jännitys kiristyy väitetysti alinomaa, vaikkei kiristykään. Hokemat jäävät päälle. Presidentti pikemminkin korosti sitä,  että puheissa ja sanoissa on syytä seurata tarkoin,  mitä todellisuudessa tapahtuu.

Niinistö kantoi  oikeinmitoitettua huolta kansakuntaa kohdanneista ja kohtaavista haasteista Tällaisia olivat tiettyjen lainsäädäntöhankkeiden kiirehtiminen ja demokratian keskustelua herättänyt toteutuminen aluevaaleissa.

 

 

 

 

Natoon vai ei - erään keskustelun anatomia

 

 

Ylen Areenassa on mahdollista kuulla Ruben Stillerin  johtama keskustelu (alun perin 28.1.2022) ”Nato – uhka vai mahdollisuus”, jossa ottivat yhteen Nordic West Officen toimitusjohtaja  Risto E.J. Penttilä ja professori Heikki Patomäki.  Penttilä edustaa innokasta Natoon liittymisen linjaa ja Patomäki taas edustaa kantaa, jossa vastustetaan Natoon kiinnittymistä. Keskustelun sivutuotteena puheenjohtaja Ruben Stiller ilmoitti itsekin kannattavansa Natoon liittymistä ”varsinkin,  jos Ruotsi on mukana”. Onhan se tietenkin reilua,  että puheenjohtaja tunnustaa  kantansa, mutta asetelman julkituotu epätasapaino  herättää kyllä huomiota. Herrasmiehenä Patomäki ei reagoinut asetelmaan millään tavalla.

Patomäki edusti keskustelussa argumentoivaa linja, jossa hän pyrki osin tieteellisestikin perustelemaan kantaansa. Risto E.J. Penttilä tuntui edustavan Nordic Officen lobbauslinjaa, jossa pyrittiin perustelemaan täydellä eliksiirillä Nato-myönteistä linjaa. Myönnän,  että Penttilän siekailematon kiire Natoon herätti minussa hämmennystä ja ärtymystä.

Stiller aloitti teeman käsittelyn presidentinkin suosimasta kansanäänestyksestä. Penttilän mukaan nykyisenä hybridivaikuttamisen aikana ja Brexit-kokemusten perusteella ei löydy puoltoa kansanäänestykselle, vaan oikea paikka tehdä päätös on eduskunta edustuksellisen demokratian periaatteiden mukaisesti. Patomäki perusteli kansanäänestyksen hyväksyttävyyttä kansalaisten valveutuneisuudella ja totesi,  että myös asiantuntijat voivat olla kykenemättömiä arvioimaan tilannetta objektiivisesti ja olla ns. ”tyhmiä”. Hybridikulttuuri ei Patomäen mukaan ole muuta kuin kiertoilmaisu propagandalle ja mielipidevaikuttamiselle,  joita on aina viljelty. Vain tekniikka on muuttunut. Siispä Patomäeltä löytyy tuki kansanäänestykselle. Mielestäni se, että mielipidetiedusteluissa kansan selkeä enemmistö kerta toisensa jälkeen on puoltanut liittotumattomuutta osoittaa päättäväisyyttä, ei päätöksentekokyvyn puutetta. Liittotumattomuuden enemmyys kansalaismielipiteessä on ratkaisu sinänsä, ei horjumista kahden vaihtoehdon välillä.

Stiller johdatteli keskustelua siihen suuntaan, että kansan mielipide on arvaamaton. Sanoisin tähän, että Suomessa jos missä kansalaisten mielipiteet ovat vakaita (vrt. Nato-kyselyjen galluphistoria!) lukuun ottamatta pientä  mielipideterroristien joukkoa. Netin suurisuut voidaan jättää omaan arvoonsa. Suomen kansan saavuttamalla  yleissivistyksellä on tässä suuri merkitys, sitä ei pidä aliarvioida.

Asetan kyllä itsekin kyseenalaiseksi kansanäänestyksen toteuttamisen pelkästään Ukraina-konfliktiin liittyen. Kansanäänestystä Nato-agendassa  tarvitaan,  koska kysymys on pitkäjänteisestä Suomen ulkopolitiikan linjavalinnasta, ei jonkin erilliseen kriisiin hoidosta. Penttilä tuntui kytkevän valinnanvaihtoehdot Ukrainan konfliktiin.

Median puolueellisuudesta Nato-keskustelun yhteydessä käytiin rikastavaa mielipiteenvaihtoa. Patomäki kiinnitti aivan oikein huomiota Helsingin   Sanomien omaksumaan Natoon liittymistä suosivaan kantaan. Samaa linjaa edustavat iltapäivälehdet ja suurelta osin maakuntalehdet.  Lapin kansan Patomäki mainitsi ääriesimerkkinä suoranaisesta sotaintoilusta Nato-hengessä. Olen täysin samaa mieltä Patomäen kanssa lehdistön asennoitumisesta. Missä on lehtien kehuma sitoutumattomuus? Patomäki heitti epäilyn varjon myös Ulkopoliittisen instituutin puolueettomuuden ylle.

Jopa Stiller kiinnitti huomiota mielipidetiedusteluissa esiin tulleeseen faktaan, että kokoomuksen kannattajista 35 prosenttia on Natoon liittymistä vastaan. Uutisoinnit viime aikoina ovat kirkuneet Naton kannatuksen lisääntymisestä. On tietoisesti häivytetty julkisuudessa se mielipidekyselyjen tulos,  että liittoumattomuudella on selkeä enemmistö (42 prosenttia vastaan 28 prosenttia) takanaan.  Ruben Stiller stillermäisesti (viitaten mielipidetiedusteluihin):  ”Eivätkö nämä (luvut) osoita, että  Suomi ei ikinä tule menemään Natoon?”

Penttilä viittasi MTV3:n  mielipidetiedusteluun,  jossa jatkokysymyksenä kysyttiin, että jos kansakunnan johto liputtaa liittoutumisen puolesta, niin mikä olisi tavallisen kansalaisen kanta siinä tapauksessa? Tulos: kansan enemmistön mielipide muuttuu myös. Penttilä sivuutti täysin presidentin kannan (MTV:n haastattelussa esitetyn),  jossa presidentti selkeästi sanoi, ettei pidä tällaisista spekulatiivisista kysymyksistä ja esitti jopa puolitosissaan,  että miksi ei tehdä gallupia,  jossa kansalaisilta kysytään,  miten ”äänestäisit,  jos poliittisen johdon ilmoitettaisiin vastustavan liittoutumista!” Vielä presidentti totesi, että kun kansalaisten mielipide oli hiukan muuttunut Nato-liittoutumisen suuntaan,  niin kansan mielipide on ruvennut kelpaamaan niille, jotka  aiemmin hylkivät kansalaismielipidettä!

Yhteenvetona presidentin MTV3-haastattelusta voidaan todeta, että kansan polarisoituminen on presidentin kannalta epämiellyttävin vaihtoehto. Sitä hän ei halua. Niinistö ei halua jäädä historiaan valtiomiehenä,  joka oli jakamassa Suomen kansaa kahtia. Stiller halusi tulla kamppailun keskiöön väitteellä, että Nato-kiistelyssä ei ole kysymys kansan kahtiajakautumisen vaarasta tai sitten sitä voidaan nähdä kaikkialla. Koska väite ei ottanut tulta Penttilä/Patomäki -keskustelussa sivuutan tässä kysymyksen. Presidentin kanta tuli selväksi.

Entä onko Natoon hakeminen hypähdys, balettiaskel vai harppaus verrattuna nykytilanteeseen? Miten keskustelijat näkisivät muutoksen?  Tässäkin mielipiteet erosivat. Odotetusti Patomäki piti siirtymää suurena, koska Venäjällä perusoletus Suomen tilasta on puolueettomuusasema. Venäjällä eroa liittoumattomuuden ja Naton välillä pidetään suurena. Penttilä näkee siirtymän jopa vain kosmeettisena, joka tapauksen vähäisenä johtuen jo voimassa olevasta kumppanuusyhteistyöstä Naton kanssa.

Onko Nato-optio mantra, jonka nimeen vannotaan? Penttilän mielestä se on juuri sitä, koska sen taakse mennään piiloon – molemmin puolin. Menettääkö koko optiokäsite merkitystään, kun sitä jatkuvasti toistetaan ilman seuraamuksia eli  ei haluta selkeitä kyllä/ei -ratkaisuja? Patomäki: optiolla on hinta (isäntämaasopimus, hävittäjät) ja se on kallis. Osittain tähän tilanteeseen on jouduttu ”Nato-hivuttamisen” seurauksena. Onko tässä järkeä? Vakaa malli on toiselta nimeltään  ”Suomen linja”,  jota se on noudattanut,  ja joka tästäkin eteenpäin on kannatettava linja. Tällä linjalla Suomi ei uhkaa ketään.

Penttilä ihaili Niinistön uudenvuodenpuheessa esitettyä uhkausta (optiota) Putinille: Ruotsi ja Suomi voisivat liittyä Natoon!  Sanoisin, että Penttilä liioittelee (jälleen kerran ) sanottujen sanojen merkitystä. Penttilä suurentaa Suomen roolia käsitemielikuvilla.

Joka tapauksessa herrojen mielipide-ero tässäkin kysymyksessä on selvä.

Entä Venäjän vastatoimet,  jos Suomi hakee Naton jäseneksi?  Penttilä (pelkistetysti):  Suomella ei ole mitään vaaraa,  koska se on jo EU-ratkaisun yhteydessä integroitunut länteen. Patomäki (pelkistetysti):  Suomen ei tarvitse valita puoltaan dramaattisesti liittymällä Natoon.

Mitä seuraa,  kun USA on Naton johtotähti, jonka johtoasema horjuu sisäpoliittista syistä. Noudatetaanko demokraattisia periaatteita enää lainkaan, joiden levittäjänä Yhdysvallat on - varauksin - kerännyt kannuksia? Mitä merkitsisi Trumpin valtaan paluu?

Patomäellä on suuri epäily,  ettei Suomi USA-johtoisen Naton jäsenenä päädy paljon puhuttuihin ”ytimiin”.  Päinvastoin USA:n hegemonia Natossa  merkitsee, että pienillä valtioilla on marginaalinen asema ja korkeintaan hillitsevä vaikutus operatiivisissa asioissa.

Patomäki esittää raflaavan kysymyksen: miksi sotilasliittoja yleensäkään on muuttuvassa maailmassa?

Etupiirit? Niiden olemassa oloa ja muodostumista ei varsinaisesti kiistetty, mutta etupiirikäsite laajenee ja muuttuu siitä, mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Kiinan rooli tulee kasvamaan ja se tulee jaolle etupiireistä.

Penttilä toisti koko keskustelun ajan todisteluketjua, jossa oletus yksi johtaa oletukseen kaksi,  joka taas johtaa oletukseen kolme jne. Koko päättelyketjun tuloksena syntyy jonkinlainen Francis Fukujama  -syndrooma: tien päässä on seesteinen tulevaisuus, eräänlainen pysyvä tila. Voisiko sanoa Pax Nato?  Uskokoon ken voi. Penttilän näkökulma oli häpeilemättömän läntinen Nordic West Officen tyyliin.

Patomäki vältti tyylilleen uskollisena populistisia poikki ja pinoon -mielipiteitä, ja pysytteli tieteenomaisissa argumenteissa.

 

 

Sauli Niinistö asian ytimessä

 

Presidentti Niinistö antoi 26.1.2022 MTV3:n ”Asian ytimessä” -ohjelmalle haastattelun,  josta otan tässä blogikirjoituksessa käsittelyyn Suomea ja Natoa koskevat kohdat. Haastattelija Jaakko Loikkanen  oli mielestäni  verhotusti kallellaan  Naton suuntaan, mutta Niinistö väisti haastattelijan pahimmat ansat  viileillä vastauksillaan.

Niinistö oli optimistinen Ukrainan kriisin ratkaisun suhteen, osin varmaan ”virankin puolesta”, kuten hän sanoi, mutta myös niiden tietojen pohjalta, joita hän oli saanut konfliktin osapuolilta. Rohkaisevaa on,  että Minskin sopimus on nostettu uudelleen pöydälle eräänä ratkaisun avaimena. Myös Itämeren tilanteesta Niinistö pyrki luomaan rauhoittavan kuvan: ” ei ole suurempaa hätää”.

Niinistö nosti esille hienosti ihmisarvon kunnioittamisen (respect) molemmin puolin barrikadia (jonka hän oli itse havainnut osapuolien välillä). Tämän asian tärkeyttä hän visusti painotti jo oman kokemuksensa  pohjalta. Putinia tai ketään muutakaan ei pidä leimata peripahaksi.

Parasta Niinistön haastattelussa  oli ehkä presidentin täysin kiihkoton asia-analyysi. Hän vältti kaikki yksipuolisen tarkastelun sudenkuopat.

Niinistö kiinnitti huomiota siihen,  kuinka kansan mielipidettä Nato-asiassa vähätellään ja vertasi tilannetta EU-kansanäänestykseen. Kansaan ainakin sillä kertaa luotettiin. Oli ryhdikästä ilmoittaa kanta selkeästi: kansanäänestys tarvitaan, jos Natoon liittyminen nousee konkreettisesti ajankohtaiseksi. Hyvä näin,  sillä ns. eliitin taholta nostetaan toistuvasti esille kysymys kansan kyvyttömyydestä vastata liittoutumis/liittoutumaattomuus -kysymykseen. Presidentti nähdäkseni oudoksui epäilyjä, että kansa ei ole kykenevä päättämään. Komppaan Niinistöä:  koen – kansalaisena - olevani täysin kykenevä omalla tietopohjallani ottamaan kantaa Nato-kysymykseen.

Kansalaisten sivuuttamisen perusteena käytetään usein sitä, että ns.  asiantuntijat ja päättäjät tietävät salaisia asioita,  jotka vaikuttavat itse agendaan, mutta joita ei voi paljastaa, koska ne ovat valtionsalaisuuksia.  Tässä on Kekkosen ajan henkeä. Silloin pidettiin kansa pimennossa,  mitä tapahtui Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Olen vakaasti sitä mieltä,  että tällaista piilossa olevaa  - ja olennaisesti  asiaan vaikuttavaa tietoa – ei  nykytilanteessa ole. Niinistö pyrki toistuvasti torjumaan  toimittajan pyrkimyksen luoda Nato-päätöksestä eliitin (asiantuntijat, poliittiset päättäjät) diktaatti.

Niinistö tajusi hyvin kansan jakautumisen vaaran, jota hän presidenttinä haluaa varmaan viimeiseen  saakka välttää. Ei voi olla niin, että kansalaiset ilmoittavat,  että tietoa on liian vähän,  ja että vain asiantuntijoilla on tietämisen lahja hallussaan.  Presidentti lisäsi ironisesti, että kun mielipidetiedusteluissa Naton kannatus on hiukan lisääntynyt,  niin yhtäkkiä kansan mielipide alkaakin kelvata eliitille. Tarvitaan siis kansanäänestys. Sen presidentti sanoi selkeäsanaisesti. Niinistö on aiemminkin ollut tällä kannalla ja toisti nyt viestin. Samalla hän tuli vahvistaneeksi itsestään selvän asian: gallupeilla tätä asiaa ei ratkaista. 

 Kaiken kaikkiaankin presidentti suhtautui gallupeihin Nato-asiassa epäilevästi. Niissä esitetyt kysymykset ovat spekulatiivisia. Sanoisin vielä pidemmälle viedysti,  että niissä yritetään saada vastaajilta ”oikeita” vastauksia, so. Nato-myönteisiä kommentteja. Vyöryttämällä tarkoitushakuisia kysymyspattereita saadaankin joitakin mielenmuutoksia aikaiseksi.

Gallupeista viitattiin kahteen  viimeisimpään, MTV3:n  ja Helsingin Sanomien kyselyihin. Sanomattakin on selvää,  että molemmat mediat ovat Natoon päin kallellaan. Naton kannattajat näkevät tuloksissa trendinomaisen suunnan  kohti Natoon liittymisen kasvavaa kannatusta. En usko, että asia on näin suoraviivainen. Siksi nostan esille toisen trendimahdollisuuden:  Hesarin teettämässä gallupissa Natoon liittymisen kannatus oli 28 prosenttia ja MTV3:lla 30 prosenttia, kun taas vastustus oli Hesarin kyselyssä 42 prosenttia ja MTV3:n  kyselyssä 43 prosenttia. Erot ovat pieniä,  mutta oireellisia : entä jos ne kuvaavatkin polarisoitumista vastustajien ja kannattajien välillä? Ainakin MTV:n mielipidetiedustelussa vastustajien suhteellinen osuus oli suurempi kuin Hesarissa. 

Taloustiedon (joka toteutti MTV3:n kyselyn) Juho Rahkola liittyi Nato-riemuitsijoiden joukkoon ja tulkitsi kansan olevan täysin valmis Natoon. Vähempikin asenteellisuus olisi riittänyt. Onneksi presidentti tarttui asiaan ja totesi vierastavansa spekulatiivisia kysymyksiä, jotka olivat esillä MTV:n kyselyssä,  siis tyyliin ”jos maan johto asettuu Naton kannalle,  niin mikä on kantanne siinä tapauksessa?”  Niinistö käytännössä sanoutui irti Rahkosen hekumoinnista.

Niinistö  puuttui myös - Natoa koskien - väitettyyn keskustelemattomuuteen ja torjui moisen: hän laski itse ottaneensa Naton esille 11 eri yhteydessä viime vuonna.  Natoon liittoutumista haluavien piirissä tämä väite ”keskustelemattomuudesta” on hyvin suosittu (lue: ei puhuta tarpeeksi liittoutumisesta myönteiseen sävyyn!).

Kun pääministeri Marin ilmoitti eräässä haastattelussa kantanaan, ettei hän usko Nato-hakemuksen lähtevän nykyisen hallituksen toimikauden aikana,  niin haastattelija Jaakko Loikkanen yritti onkia Niinistöltä Marinia paheksuvia kommentteja. Niinistö ei suostunut haastattelijan myötäilijäksi,  vaan ilmoitti, ettei hänellä ole syytä paheksua pääministerin mielipidettä.  Suoraselkäistä, sillä pääministeri sanoi vain faktan!

Yhteenvetona presidentin haastattelusta voidaan todeta, että kansan polarisoituminen on tässä yhteydessä presidentin kannalta epämiellyttävin vaihtoehto. Sitä hän ei halua. Niinistö ei halua jäädä historiaan valtiomiehenä,  joka oli jakamassa Suomen kansaa kahtia. Haastattelija ei vahingossakaan kysynyt riittääkö mahdollisessa kansanäänestyksessä yksinkertainen enemmistö vai tarvitaanko nykytilan muutokseen 2/3:n  enemmistö, millä kannalla itse olen. Muistelen joskus aiemmin Niinistön olleen taipuvainen pohtimaan 2/3 enemmistöä.

 Kaipaisin liittoutumattomuusvaihtoehdon  tueksi johtotähteä tai johtotähtiä, jolloin puntit tältäkin osin tasoittuisivat ottaen huomioon, että media ja eliitti ovat niin vahvasti liittoutumisen kannalla.

Muutoin toteaisin, että Natoa koskien on taipumus valikoida käytettävissä olevaa tietoja oman kannan vahvistamiseksi ja niin tapahtui MTV:n haastattelunkin osalta. Nato-intoilijat valitsivat ne puheenvuorot presidentiltä, jotka sopivat heidän agendalleen. Joistakin kohdista Niinistön haastattelua on vaiettu kokonaan. Olen edellä pyrkinyt valaisemaan asiaa niin,  että toisellakin puolella on oikeus ja mahdollisuus argumentoida.

 

Puolueet ideologioiden pyörteessä

 

 

Vaikka Suomessa poliittisten puolueiden muodostama kenttä on vakaa, tapahtuu siinä pikku hiljaa muutoksia,  joihin on syytä kiinnittää huomiota.

Viittaan ohessa kahteen tuoreeseen ideologisia muutoksia Suomen puoluekentässä  luotaavaan  kyselyyn, Kunnallisen kehittämissäätiön (KAKS) tutkimukseen ja Evan kyselyyn vuoden vaihteen molemmin puolin. Peilaan näitä aluevaalien tuloksiin ja muihin itse havaitsemiini muutoksiin ideologisessa kentässä.

KAKSin tutkimuksesta käy ilmi, että vihreiden vasemmistolaisiksi  tunnustautuneiden osuus on kasvanut 44 prosentista 60 prosenttiin edelliseen kolme vuotta sitten tapahtuneeseen mittaukseen verrattuna. Samaan aikaan  vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtajan Atte Harjanteen välityksellä on tullut julki oikeistovihreiden aiemmin melko ambivalentisti esille tulleet kannat. Vihreillä on aluevaalien tulos huomioiden selviä haasteita suunnan määrittämisessä. Tappio vaaleissa kertoo muustakin kuin Helsingin poisjäämisestä aluevaaleissa. Lievin selitys  on että aluevaalien teemat eivät stemmanneet kovin hyvin vihreiden ohjelmatavoitteiden kanssa. Yhdeksi selitykseksi on mainittu identiteettipolitiikan väistyminen taka-alle ainakin näiden vaalien osalta. Samaan suuntaan viittaa perussuomalaisten kärsimä selkeä tappio. 

Perussuomalaisten osalta on tapahtunut oikeistosiirtymä. Se osuu karkeasti ottaen ajankohtaan,  jossa Timo Soini joutui syrjään perussuomalaisten johdosta. Muutos ei ole kuitenkaan tapahtunut yhtäkkisesti vaan vähin erin.

Keskustan kannattajat määrittivät KAKSin tutkimuksessa itsensä entistä keskustalaisemmiksi. Muutos on ollut selkeä. Ehkä tällä on ollut vaikutusta aluevaalien tulokseen. Näyttäisi siltä,  että osa keskustalaisesti ajattelevista on palannut perussuomalaisista takaisin keskustaan. Mitenkään pidemmälle vedettyjä johtopäätöksiä tästä ei kuitenkaan kannata vetää,  siksi  paljon aluevaalien politiikan sisältöalueet poikkeavat esim. eduskuntavaalien aihepiireistä.

KAKSin tutkimus  ja Evan kysely päätyvät varsin erilaisiin lopputuloksiin  kansalaisten  sijoittumisessa vasemmisto-oikeisto akselilla. KAKSin mukaan yksi kolmasosa sijoittaa itsensä ”enemmän tai vähemmän ” oikeistoon, reilu neljännes keskelle ja neljännes vasemmistoon.    Evan kyselyssä taas 44 prosenttia  sijoitti itsensä oikeistoon ja 34 prosenttia vasemmistoon ja 22 prosenttia  keskelle. Vasemmistossa on tapahtunut edelliseen kyselyyn verrattuna se muutos, että äärivasemmisto on hiukan voimistunut.

Kokoomus voitti aluevaalit, joka oli odotettua osin johtavan oppositiopuolueen asemasta aiheutuen. Se, että maanvyörymävoittoa ei tullut johtunee siitä, että hallitus on menestynyt ohjelmansa toteuttamisessa  selvästikin paremmin kuin hallitukset viime aikoina. Ymmärrystä löytyi myös epidemian hoidossa onnistumiselle.   

Tutkimukset kielivät edelleen jatkuvasta polarisoitumisesta (perussuomalaiset oikealle,  vasemmisto jonkin verran vasemmalle ), joskin keskustan vahvistuminen aluevaaleissa kertoo trendin hidastumisesta tai pysähtymisestä.  Mielenkiintoinen ilmiö on Ano Turtiaisen Valta kuuluu kansalle -puolueen ilmestyminen puoluekartan äärimmäiseen oikeistoreunaan mainittavana pidettävällä kannatuksella. Samalla puolue heikensi  perussuomalaisten suosiota osana persujen kärsimää takaiskua aluevaaleissa. Perusuomaisten menestymättömyyden perussyy taitaa kuitenkin olla tavoitteiston kapea-alaisuudessa: maahanmuuttovastaisuus, kehitysapumäärärahat ja bensan hinta  ja eivät riitä pitkässä juoksussa puskemaan puoluetta keskisuurten yleispuolueiden joukkoon. Samantyyppisestä teemojen kapea-alaisuudesta (ilmasto, tasa-arvo)  kärsii myös aluevaaleissa tappion kärsineet vihreät. Moni vihreä kellokas luo itsestään kuvan itsetietoisen ärsyttävänä. Liike Nyt on jo oikealla suhteellisen uutena puolueena, näyttää oikea reuna vahvistuvan,  mutta kuitenkin samalla jakautuvan osittain sirpaleisiin. Kokoomukseen näillä muutoksilla on myös joitakin välillisiä vaikutuksia: sen kannatuspotentiaali ei pysty huomattavasti voimistumaan, kun oikea reuna on kiinni.

Aluevaaleissa keskusta-vasemmisto (ja samalla hallituspohja) ei opposition hyökkäyksistä huolimatta näytä heikentyneen,  vaan se saavutti torjuntavoiton ja enemmänkin. Ehkä epävarmoina aikoina kansalaiset hakevat turvaa perinteisistä puolueista. Kuten edellä todettiin, hallituspohjan kannatus parani silläkin tavoin,  että RKP ja vasemmistoliitto vahvistivat hieman asemiaan. On myös puhuttu joltisellakin varmuudella kolmen suuren paluusta. Sdp:n vahvuus on siinä, että se sijoittui kolmen parhaan joukkoon (yhdessä kokoomuksen kanssa) 19 alueella 21:stä. Muitakin muutoksia tapahtui: vaalien peruspalveluita painottava luonne vaikutti varmaankin naisten aseman vahvistumiseen henkilövalinnoissa, joka  tukee puoluekentän muutoksia: vahvat peruspalvelutahot vahvistuivat.

Demokratian näkövinkkelistä aluevaaleilla oli suhteellisen neutraali vaikutus, joskin 51 kunnan jääminen ilman valtuutetun paikkaa on oireellinen asia. Pitäisikö järjestelmää muuttaa siten, että se tukisi kuntien edustavuutta edes yhdellä valitulla/kunta? Toinen demokratian kannalta toteutunut vaje koskee äänestysaktiivisuutta. Vantaa-Keravan äänestysprosentin alhaisuus on suorastaan hälyttävä. Ideologisesti  oikeisto hyötyi vaaleissa (alhainen äänestysprosentti + päätöksenteon keskittyminen väestötihentymiin). Kuntavaalien ja aluevaalien yhdistäminen jatkossa poistaa ehkä tämän kertaisten vaalien pulmia.

Suomen puolueaparaatin yhteinen tavoite on hyvinvointi-ideologian edistäminen. Siksi puolueet pysyvät suhteellisen säyseinä eikä vaaleissa nähdä suurta ideologista dramatiikkaa, mikä on tietenkin yhteiskuntarauhan kannalta hyvä asia. 

Nämä edellä tuoreeltaan esitetyt arviot aluevaaleista täydentyvät varmaan uusilla aspekteilla muutamien viikkojen kuluessa.

 

Muhammad Ali: elämä ja teot

 

Olen juuri saanut päätökseen Muhammad Alin elämänurasta kertovan  kahdeksanosaisen dokumenttisarjan katsomisen. Taustalla soi  lopputekstien aikana,  dokumentin ”tunnusmelodiana” Bob Dylanin ”I Shall Be Released”  Nina Simonen upeana tulkintana.  Monet muistot viivähtävät mielessä, poikkeuksellinen elämäntarina . Sarja löytyy Areenasta nimellä  ”Historia: Muhammad Ali”, joka on myös alkuperäisen dokumentin nimi. Muita määreitä ei tarvitakaan….

Luulenpa,  että tämä mammuttimainen kuvakerronta on melko lähellä täydellistä tarinaa kaikesta oleellisesta, mitä Alin elämään sisältyi.

Kun ajattelen historiaan pysyvän tuntuisesti jääneitä elinaikamme henkilöitä,  ovat he etäällä minusta, siltä ainakin tuntuu,  mutta Cassius Clayn alias Muhammad Alin kanssa olen elänyt rinnan nuoruuteni ja keski-iän vuodet aina ikääntymisen kynnykselle saakka. Alilla on tällä ajanjaksolla ollut monta elämää: nuoruus ja lapsuus Louisvillessa alemman keskiluokan olosuhteissa,  ryhtyminen nyrkkeilijäksi, oman kamppailulahjakkuuden työstäminen ammatiksi saakka, kehittyminen yhdeksi kaikkien aikojen urheilijoista lajista riippumatta, uskonnollisen elämänkatsomuksen omaksujaksi kääntyminen,  uskonnolliseksi vaikuttajaksi ryhtyminen, yhteiskuntajärjestelmän eriarvoistavien piirteiden kriitikoksi ryhtyminen, armeijapalveluksen kyseenalaistajaksi kääntyminen järjestelmätasolle saakka, mustan rodun edunvalvojaksi ja globaaliksi lähettilääksi ryhtyminen, viihdyttäjän roolin kehittäjäksi kypsyminen huippuammattilaisen tasolle saakka, murtautuminen roturajat rikkoen kansalliseksi ja kansainväliseksi ikoniksi…..

Käytän dokumenttia omien muistikuvieni lähteenä ja runkona, mutta en referoi sarjan sisältöjä pikkutarkasti.

Seurasimme serkkuni kanssa 1960-luvun vaihteessa pikkupoikina Ingemar Johanssonin ja Floyd Pattersonin raskaansarjan keskinäisiä kohtaamisia. Sattumalta ensimmäinen blogikirjoitukseni käsittelee tilannetta vuonna 1964, jossa Johansson haastattelee (!) silloista Cassius Clayta. Kysymys oli oikeastaan siitä, että Cassius ajatti Johanssonia pitkin kotikaupunkinsa Louisvillen katuja ja mainosti vierastaan kovaäänisesti avoautosta käsin ”yhtenä kaikkien aikojen maailmanmestareista”. Clay oli jo tuolloin omaksunut ”suurin ja kaunein” sloganit, jotka autoajelulla kohdistuivat hänen vieraaseensa, entiseen maailmanmestariin,  Johanssoniin.

Mutta tätä ennen Clay voitti 18-vuotiaana olympiakullan Roomassa 1960 ja alkoi saada nimeä tulevaisuuden suurlupauksena.

Jo ihan pikkuisena Cassius mainosti vanhempiensa mukaan itseään nerona.  Supliikki toimi jo tuolloin. Nuori Cassius eteni nyrkkeilijän urallaan  porras portaalta eteenpäin kohti maailmanmestaruusottelua. Onni potkaisi varhain Clayta,  kun hän sai taustajoukkoihinsa louisvillelaisten liikemiesten ringin, joka näki Clayssa potentiaalisen supertähteyden,  ja joka osasi johdatella hänen uraansa taitojen kehittymisen mukaisesti.  

Jo uransa alussa Clay omaksui tunnetuksi tulleen nyrkkeilytyylinsä, joka perustui käsien  alhaalla pitämiseen,  nopeisiin jalkoihin,  pään ja ylävartalon nopeaan edestakaiseen liikkeeseen (ei niinkään sivulle tapahtuviin väistöihin)  ja salamannopeisiin jab-lyönteihin. Tyyli ei ollut riskitön,  mutta yleensä Clay onnistui välttämään osumat tai sitten vastustaja vain kevyesti tavoitti Clayn.

Myös suu kävi koko ajan. Ennen otteluja ”Louisvillen  suurisuu” (Louisville lip) yleensä kertoi, missä erässä hän päättää ottelun. Yhtä lailla sujui loppusoinnullisten runojen rustaaminen ja lausuminen. Hän oli itse itsensä paras  mainosmies,  jonka maine kiiri läpi  valtakunnan. Hän poikkesi  lähes kaikista muista urheilijoista juuri supliikillaan, huumorillaan  ja sanavalmiudellaan. Hän puhui suohon parkkiintuneet ja kyyniset lehtimiehet.

Kun Sonny Liston löi Floyd Pattersonin,  avautui Claylle mahdollisuus kohdata karhumainen, ylivoimaisensa pidetty Liston maailmanmestaruusottelussa. Liston oli selvä ennakkosuosikki ja odotettiin,  että hän tukkii Clayn suuren suun eikä vain yhdessä vaan kahdessa perättäisessä ottelussa. Samaan aikaan Clayn nyrkkeilijäntaidot alettiin tunnustaa yleisesti. Ja niin vain kävi, että Liston taipui ennakko-odotusten vastaisesti molemmissa vaiherikkaissa  otteluissa.  Lehdistötilaisuudessa ottelujen välissä Ali huudahti vapauttavan lausahduksen: ”Voin sanoa ja puhua,  mitä haluan!”  Se kuulosti itsetietoiselta itsenäisyysjulistukselta mustan kulttuurin piirissä , kuten eräs varttuneempi toimittaja totesi.

Ensimmäisen Liston-ottelun voittotunnelmissa Clay paljasti,  että hän oli liittynyt mustiin muslimeihin, joka oli järjestäytynyt Nation of Islam -järjestöksi. Sen johtajana  toimi Elijah Muhammad. Valkoisiin ja juutalaisiin Nation of Islam suhtautui kielteisesti. Näissä yhteyksissä Ali oppi tuntemaan myös radikaalin mustien johtajan Malcolm X:n.  Alista järjestö sai valkoisen ylivallan ankaran  kriitikon. Noina aikoina Ali ei todellakaan ollut pidetty valkoisten keskuudessa. Mutta pian Ali joutui tekemään valinnan Elijah Muhammadin ja Malcolm X:n välillä, jotka ajautuivat erimielisyyksiin. Ali valitsi Elijah Muhammadin, johon hän luotti monien mielestä liian sokeasti ja antoi järjestölle avaimet ohjata itseään nyrkkeilijän ammatissa.

Ali puolusti mestaruuttaan 1965-67 useita kertoja huippuvastustajia vastaan (mm. Patterson, Cleveland Williams, Zora Folley, Ernie Terrel….).

Ali rakensi muurin itsensä ja niiden ihmisten välille,  jotka eivät suostuneet käyttämään hänen uutta nimeään vaan juuttuivat hänen ”orjanimeensä” Cassius Clay. Ali kehitti supliikistaan tunnusmerkin, jolla hän raivasi ammattimaisten  sanankäyttäjien  hyljeksinnästä huolimatta tien huipulle, mutta toisaalta loukkasi supliikillaan verisesti monia hänen kannaltaan viattomia ihmisiä.  

Alin menestys särki monta ihmissuhdetta ja tuotti tuskaa lähimmille varsinkin sekä puolisoille että runsaalle määrälle tyttöystäviä. Aikaa riitti lapsille vain häviävän pieni tuokio. Ehkä se oli sitten laatuaikaa. Islamilainen naisen alistaminen sai erikoisia muotoja Alin persoonan kautta. Henkisen julmuuden vastapainona Ali harjoitti hyväntekeväisyyttä ja kanssaihmisten taloudellista ja muunlaista avustamista. Tässä hän oli uskomattoman höveli. Osa rahoista kului myös Alia ympäröivän ”seurueen ”tai ”siipiporukan” ylläpitoon. 

::::::::::::::::::::::

Asepalveluksesta kieltäytyminen oli yksi periaatteista,  joista Ali ei missään tapauksessa antanut periksi. Häntä uhkasi viiden vuoden vankilatuomio,  jota hän asianajajien avulla viivytti vuosikausia. Alin suosio laski alimmilleen, olihan kansalaisten enemmistö tuolloin vielä Vietnamin sodan oikeutuksen kannalla. Alin islamilainen vakaumus kesti. Hänen elantonsa oli kuitenkin kiinni nyrkkeilijän uran jatkumisesta  ja tuomion roikkuminen ilmassa esti häntä ottelemasta vuosina 1967-70.  Hän elätti itseään mm. luennoimalla, esiintymällä mainoksissa ja olemalla mukana TV:n keskusteluohjelmissa.  Kiitos näiden esiintymisten Alin persoona avautuu syvällisemmin kuin muutoin olisi tapahtunut. Vihdoin vuonna 1971 Alin tuomio kumottiin monien vaiheiden jälkeen korkeimman oikeuden päätöksellä.

Seitsemänkymmentäluvun vaihteessa raskaansarjan nyrkkeily sai julkisuusbuustin, kun kauan odotettu Muhammad Alin ja vuoden 1968 olympiakisojen raskaansarjan olympiavoittaja Joe Frazier ottivat yhteen. Ottelu (”Fight of the Century”) käytiin maaliskuussa 1971 Madison Square Gardenissa. Ottelua edelsi raivoisa vihanpito ottelijoiden välillä. Ali oli ylivoimaisesti aggressiivisempi  osapuoli ja kävi kovilla kierroksilla ennen ottelua. Ottelu sai ennen kuulumattoman huomion osakseen. Puolitoista tuhatta  lehtimiestä pyrki seuraamaan ottelua ja sillä oli 300 miljoonaa TV-katselijaa. Hulluus valtasi nyrkkeilymaailman: valtava määrä kuuluisuuksia ryntäsi paikalle.  Ali lupasi varhaisen vaiheen tyrmäyksen, mutta erehtyi pahasti tällä kertaa. Nopeus ja tanssitaito eivät riittäneet. Frazier hallitsi ottelua ja voitti kaikkien kolmen tuomarin papereissa. Ali kärsi uransa ensimmäisen tappion.

Jo Frazieria vastaan Ali ei pystynyt kehätanssahtelulla väistelemään iskuja, vaan otti niitä vastaan  yhä enemmän, erityisesti uransa jälkipuoliskolla. Alin iskukestävyys oli hyvällä tasolla,  mutta lyöntien jäljet näkyivät väistämättä varsinkin, kun hän ei malttanut lopettaa nyrkkeilyuraansa ajoissa.

Frazierin jälkeen Ali kohtasi mm. Jerry Quarryn ja Oscar Bonavenan. Ali selvitti ottelut,  vaikka tauko näkyikin kehätyöskentelyssä.  

Monet odottivat uusintayhteenottoa Alin ja Frazierin välillä. Paras ajankohta meni ohi,  kun ottelua ei saatu aikaiseksi. Samaan aikaan Frazier menetti mestaruutensa kahdella rökäletappiolla uutta tähteä George Foremania vastaan. Ali omalla tahollaan - monien voitettujen ottelujen ohella -  kärsi odottamattoman takaiskun kokematonta Ken Nortonia vastaan. Jäljellä oli kahden tappion kärsineen ja ”hiipuvan” nyrkkeilijän, Alin ja Frazerin kohtaaminen. Kuitenkin ottelun lataus säilyi korkealla tasolla. Ennakkotunnelmissa käyty keskustelu ennen erään TV-shown käynnistymistä johti käsirysyyn Alin jälleen kerran suututettua Frazierin.

Alin ja Frazierin välinen ”Super Fight II” oteltiin  tammikuussa 1974. Tällä kertaa Ali otti selvän pistevoiton. Molemmat ajoivat itsensä näännyksiin täydet erät kestäneessä kamppailussa.

Alin maine sai uutta buustia, kun Yhdysvallat vetäytyi Vietnamista. Hänet voitiin julistaa oikeassa olijaksi kansalaisten keskuudessa. Suuren enemmistön myötätunto säilyi  Alin puolella läpi jäljellä olevan elinajan.

Oli aika otella mestaruudesta Alin ja George Foremanin kesken. Ottelu käytiin Zairen Kinshasassa lokakuussa 1974. Kamppailua mainostettiin nimellä ”Rumble in the Jungle”. Se oli taistelu vain vähän liioitellen kahden maailmankatsomuksen välillä:  Foreman heilutti USA:n pienoislippua Tommi Smithin ja John Carlosin synnyttämän antiamerikkalaisuuden hengen vastaisesti voitettuaan vuoden 1968 olympiakisojen raskaansarjan kullan, kun taas Ali oli USA:n harjoittamaa politiikkaa vastaan monella eri rintamalla, mutta varsinkin koskien Vietnamin sotaa. Ali haukkui  Foremania valkoiseksi.

Foreman oli kirkas ennakkosuosikki tuossa omalaatuisessa viidakkotaistelussa. Ali oli ympäristössä,  joka suosi häntä. Hän oli käsite zairelaisille ja kaikille afrikkalaisille. Foremanilla oli kova työ sopeutua kuumiin ja hänelle vihamielisiin olosuhteisiin.  Koettiin käsittämätön tapahtuvaksi:  Ali voitti tyrmäyksellä kaikkien odotusten vastaisesti. Alin maine hakattiin kiveen  ikuisesti juuri Mobutun Zairessa.

Ali käyttäytyi Zairessakin entiseen tyyliin pitämällä lähellään sekä vaimoaan että uutta tyttöystäväänsä tai pikemminkin uusia tyttöystäviä. Häntä eivät mitkään moraalisäännöt koskeneet. Alimaiseen avoimeen ja rehelliseen tyyliin hän tunnusti tekosensa myöhemmin TV:ssä kaikelle kansalle. Ja ihmiset ymmärtääkseni soivat hänelle paheksumisesta vapaat erioikeudet!

Yksi ottelu oli käymättä: Alin ja Frazierin kolmas ja ratkaiseva  ottelu näiden kahden legendan välillä. Alin ikonisuuden  koostamisessa tarvittiin tämä yksi kamppailu, joka päättyi Filippiineillä Alin voittoon,  kun pahasti hakattua Frazieria ei päästetty viimeiseen erään.  Myös uupuneen Alin terveydelle taistelu oli yksi osa tulevaa ja tuhoisaa sairaskertomusta: liike ja puhe hidastuivat. Yleisö rakasti Alin sairaaksi!

Alin ura nyrkkeilijänä ei päättynyt kovin  kunniakkaasti, mutta loppu on pääosin vaipunut unholaan. Silti hän voitti jatkuvasti. Lopettamisen yrittämisestä häntä ei voi syyttää, mutta ympärillä hyörivä väki, ”seurue”, ”hännystelijät”  - Alin oman viehtymyksen lisäksi - piti huolta siitä, että nyrkkeily ei unohtunut. Ottelut eivät jääneet historiaan.  Alia pidettiin oikeutetusti hiipuvana nyrkkeilijänä, ei kuitenkaan kehäraakkina. Vuonna 1978 Ali menetti maailmanmestaruutensa Leon Spinksille vain voittaakseen sen takaisin uusintaottelussa: kolmas maailmanmestaruus!  Uran loppupuolen ottelujen nyrkkeilyllisten ansioiden vähetessä palkkiot nousivat joissakin otteluissa huippuunsa. Sitä korjaa, mitä kylvää. Raha on kova konsultti!

Viimeisen ottelun luonne looginen seuraus Alin väsymisestä. Hän kohtasi huippukuntoisen uuden tähden Larry Holmesin. Ali oli hiekkasäkki, jolle Holmes joutui sanomaan kesken ottelun: ”Älä ota enää iskuja vastaan”. Alia ei päästetty enää kehään 10. erän jälkeen. Hän oli loppu. Holmes kävi pyytämässä anteeksi ottelun jälkeen pahoinpitelyään!

Alin loppusaldo nyrkkeilijänä oli 56 voittoa ja viisi tappiota. Uran briljantteja huipentumia olivat ottelut Sonny Listonia, Joe Frazieria ja George Foremania vastaan.

:::::::::::::::::::::::::::

Alin uran kahtena pahimpana erehdyksenä  monet pitävät ensinnäkin Alin irtautumista Malcolm X:stä ja kääntymistä moraalikysymyksissä suurpiirteisen Elijah Muhammadin kannalle mustien muslimien sisäisessä kamppailussa. Tässä taistelussa Malcolm X oli alun perin ideologisempi, mutta pyrki elämänsä viimeisinä aikoina irti militantista mustien liikkeestä rakentaen suvaitsevaisuutta rotujen välille. Siitä hän sai maksaa hengellään: radikaalit ainekset surmasivat hänet kostoksi -  militantin siiven kannalta -  ”luopiona”. Toiseksi Alin pimeänä puolena pidetään toisten ihmisten – jopa hänelle itselleen suopeiden ihmisten -  solvaamista. Tämän julman käyttäytymisen symbolina pidetään Alin ala-arvoisia hyökkäyksiä (”Setä Tuomo”) Joe Frazieria vastaan,  joita tämä ei koskaan elinaikanaan antanut anteeksi Alille.  Frazier oli jopa tukenut taloudellisesti Alia, kun mies oli rahapulassa vaikeina aikoina. Joe Frazier sopi kyllä legendan rakentamiseen - Alin legendan.

Ali oli nopea kaikessa, kunnes vauhti hyytyi viimeisten vuosikymmenien Parkinsonin tautiin. Sitä ennen kädet ja jalat olivat vikkelät,  samoin teräväkielinen suu: supliikki oli parhaimmillaan ylivoimaista. Yksi kaikkien aikojen viihdyttäjistä hiljeni elämäntyönsä eläväksi muistomerkiksi.

Muhammad Alista muotoutui vähitellen maailman kuuluisin ihminen. Siinä mielessä Ali oli oikeassa: ”I Am The Greatest”. Elämänsä lopun Ali omisti uskolleen ja uskonnolleen.

Uudella vuosituhannella Ali sai arvonantoa yksituumaisesti ja palkittiin kerta toisensa jälkeen teoistaan. Hauraan ja tutisevan mestarin viimeinen uroteko oli olympiatulen sytyttäminen Atlantan olympiakisoissa 1996.

Ali kuoli 74-vuotiaana vuonna 2016.  

 

Kommentti pääministerin "virheeseen"

 

 

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on Suomessa oma taiteenlajinsa.  Tulee tunne, että keskustelulle on säädetty ”jossakin” rajat. Toisaalta vaaditaan keskustelua,  mutta toisaalta kahlitaan keskustelu tiettyyn piiriin tai tiettyyn agendaan. Jos joku käy ”aidosti” aitoa keskustelua asiasta, saa hän huomata,  että karsinat,  joissa keskustelua saadaan käydä on määritetty.

Pian tyhmempikin huomaa, että kysymys on valtapolitiikasta. Olen usein näissä kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Natoon liittymistä vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ovat ”aitoa keskustelua”. Keskustelun asteikon tulee tietenkin olla täysimääräisesti käytössä. Kaikkein yksinkertaisinta ja epärelevanteinta ”keskustelua” on se,  kun ”lasketaan plussat ja miinukset” ja tehdään päätös liittymisestä tai liittymättömyydestä tältä pohjalta. Ei siis tosiasiassa ratkaista Nato-kysymystä,  vaan tehdään asiasta niin yksinkertainen, että se tulee ”ymmärretyksi”. Terve. Tosiasiassa ei ole mitään yksityiskohtaista argumenttien luetteloa plussina eikä miinuksina. Kokonaisuus ratkaisee. 

Kun Sanna Marin tunnetussa haastelussaan Reutersille totesi,  että on hyvin epätodennäköistä, että Natoon liittymispäätös tehdään nykyisellä hallituskaudella, heräsivät kriitikot: ei noin saa sanoa. Piti pysyä katekismuksessa eli ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon  sanamuodoissa piirun tarkkuudella,  sanasta sanaan. Jo pelkästään teknisesti Nato-prosessi on niin monivaiheinen ja pitkä,  että päätöstä ei saada aikaiseksi nykyhallituksen aikana. Eri asia on pitääkö liittoutumisesta pidättäytyä joka tapauksessa näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi. Huomattava osa suomalaisista on tällä kannalla.

Sanon suoraan oman kantani: Marinin puheenvuoro oli kuin raikas tuulahdus ummehtuneen  ulko- ja turvallisuuspoliittisen liturgian keskellä.  Vertailukohdekin löytyy: aikanaan Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisten suhteiden sanamuodot olivat tiukasti rajatut. Nyt samaa sovelletaan ”Nato-keskusteluun”. Natoon liittymisen kannattajat valvovat mustasukkaisesti  sanamuotojen oikeellisuutta. Onneksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan todelliset asiantuntijat (ei-poliitikot) ovat nähneet pääministerin lausunnon laajemmassa kehyksessä.

Toki vaalien läheisyys kärjistää mielipiteitä,  jos se nyt kelpaa syyksi.  Tietenkin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on vakaa ja johdonmukainen. Linjaa Marin ei haastattelulausunnossaan asettanut kyseenalaiseksi, vaan päin vastoin painotti sitä.

Kun viimeisimmässä gallupissa Natoon liittymistä vastusti 42 prosenttia kaikista kansalaisista ja kokoomuksen kannattajista 35%” (vrt. Petteri Orpon kanta liittoutumiseen), oli se jostakin syystä ikään kuin lähtölaukaus käytävälle Nato-intoiselle keskustelulle.

Vielä ei ole ratkaistu edes sitä voidaanko päätös tehdä yksinkertaisella enemmistöllä eduskunnassa vai tarvitaanko 2/3 enemmistö, jolla kannalla itse olen, koska muutos aikaisempaan liittoutumattomuuspolitiikkaan on merkittävä, joidenkin mielestä suorastaan kohtalonkysymys.

Sanna Marin ei tietenkään tehnyt virhettä arvioidessaan, että nykyisen hallituksen toimesta Nato-hakemuksen  lähettäminen  on hyvin epätodennäköistä . Sen sijaan Marinin kommenttiin puuttuneet pyrkivät estämään erittelevän keskustelun sotilaallisen liittoutumisen erilaisista  tulevaisuuden vaihtoehdoista.  Tutkimusjohtaja Hanna Smith Hybridiosaamiskeskuksesta ja Mika Aaltola Ulkopoliittisesta instituutista peräävät eipäs-juupas-keskustelun sijaan järkevämpää lähestymistapaa asiaan.