maanantai 2. maaliskuuta 2020

Arvojen taistelu 1960-luvulla ja nyt

Olen kuusikymmentälukulainen. Opin ajattelemaan niin, että ihminen on jatkuvan sivistyksen lähde ja kohde. Samalla vaivihkaa kansakunnan vauraus kasvoi. Sitä ei tietenkään pidetty itsetarkoituksena aikaansa seuraavien nuorten keskuudessa. Sivistyminen – snellmannilaisessa mielessä – oli jotain ylevää, tavoite sinällään. Kun elintaso oli noussut ”riittävän korkeaksi”, ajateltiin tiedostavasti, että nyt vaurastuminen ei ole enää keskeisin asia, on asetettava tavoitteeksi elämänlaadun kohottaminen. Kuinka idealistista, ehkä naiiviakin! Epäilen, että tuossa kohtaa tapahtui jokin paradigman muutos, jossa irrottauduttiin kaikkein ankarimmasta aherruksesta hengenpitimiksi (”otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ansaita”) ja edettiin kohti jotain korkealla siintävää tavoitetta. Tärkein kuusikymmentälukulainen ilmaus oli ”odotus”, jonkin paremman odotus tulevaisuudessa.

Toki tarkoituksellisesti sivuutan tässä opillisen sivistyksen ammatillisessa mielessä: opimme ”siinä sivussa” työn tekemisen taidon ja sisällön. Mistä tässä kaikessa on kysymys?

Ajatus oli sellainen, että tietämisen ja osaamisen taso nousee koko ajan ja niinhän se tekikin, mutta samalla kansakunnan eri ryhmien välille alkoi muodostua epätoivottavia eroja, jotka eivät jääneet huomaamatta kansan syviltä riveiltä. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Veikko Vennamon iskulause ”kyllä kansa tietää”. Vennamolaisten mielestä oli siis jokin korkeampi tietämyksen taso, jolla konkreettisia asioita ja elämän totuuksia voitiin ratkaista, ja se vertautui tavallisen kansan ymmärrykseen. Sivistyksen lisäkerrokset alkoivat vaikuttaa pintakuohulta ja elitismiltä. Niihin liittyi mm. väitettyä ”seteliselkärankaisuutta”, rahan liiallista otetta meistä ihmisistä. Silti ihmettelin, kun osa koulukavereista ryhtyi vannomaan Vennamon nimiin 60-luvun lopulla. Tuntui aivan kahjolta! Mutta oliko asia niin? Vennamo opetti, että koko kansa piti ainakin yrittää pitää mukana. Tietenkin tämä pyrkimys sekoittui Vennamon omaan loputtomaan kunnianhimoon ja - kuviteltujen tai tosien - kärsittyjen vääryyksien oikomiseen.

Yhteinen ponnistelu eli vielä voimiensa päiviä: kaikille tarjottiin mahdollisuus päästä elämässä eteenpäin. Kuitenkin yhtenäiskulttuurin alkava rapautuminen käynnistyi jo tuolloin. Yksilön ei tarvinnut ajatella, että pidetään kaikki mukana. Orastavaan individualismiin kuului, että jokainen sai edetä valitsemallaan polulla. Asiaan kuului, että samaan aikaan moitittiin yhteiskuntaa kahlitsevasta sääntösidonnaisuudesta.

Populismina tunnettu ilmiö on osa tätä protestia, jolla taistellaan loputonta kuviteltua tai ainakin väitettyä sivistyselitismiä vastaan. Yhteiskunta muodostuu yhä monimutkaisemmaksi, kunnes vastarinta kasvaa niin suureksi, että tietoa aletaan kammeta pois sen saavuttamasta asemasta. Jokaisella on oma totuus, totta on se, mikä tuntuu todelta eikä se, minkä jokin ”tieteeksi” nimitetty oppi sanelee.

Jonkin oli sanottava, että keisarilla ei kansalaisten mielestä ollut vaatteita. Ensimmäisessä vaiheessa sen sanoi Veikko Vennamo ja toisessa vaiheessa Timo Soini. Suuressa maailmassa siitä puhui Donald Trump. Tietenkin populistienkin mielestä oli olemassa todellisia tietäjiä, mutta he olivatkin kansan puolella! Monet epäröivät intellektuellit havaitsivat pian, millä puolella kannatti olla. Tietenkin ”kansan” puolella. Populismiin kuului viitata todellisiin ”tieteentekijöihin”.

Kauas on edetty kuusikymmentäluvun kriittisestä tiedekäsityksestä. Silti ylivoimainen enemmistö arvostaa tänäkin päivänä tieteen sanomaan ja hyvää yleissivistystä, ja hyvä niin, muutoin olisimme hukassa.

:::::::::::::::::::::::

Timo Soini leimasi 1960-luvun eliitin ja heidän jälkeläisensä kulttuurimarxilaisiksi. Väitetyn kulttuurimarxilaisuusliikkeen eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli siis tuskin riittää erottamaan monivivahteisen muutosliikkeen vastustajia kannattajista, vaikka ”elitismin” vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatismi-liberalismi -akseli.

Timo Soini on eräässä plokissaan (”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin”) ottanut kantaa edellä esiteltyyn problematiikkaan. Soini toteaa: ”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vanhan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.”

Kaikki tämä on arvo- ja ideologiakentän uudelleen järjestäytymistä. Mielenkiintoista tässä on liberaalin oikeiston asemoituminen tässä asetelmassa. Liikkuuko liberaali oikeisto (sanotaan vaikkapa ”rydmanilaiset”) kohti konservatismia, jossa se kohtaa ainakin osan halla-aholaisista vai pysyttäytyvätkö he vapaamielisyyden kategoriassa, jolloin he itse asiassa lähestyvät Soinin leimaamia kulttuurimarxilaisia.

Selväksi on käynyt populisteiksi sanottujen jo aiemmin tapahtunut siirtyminen kohti oikeistolais-konservatiivista aatemaailmaa, jolloin he ainakin osittain irtoavat kilpailemasta vasemmiston kanssa työväen ja ehkä myös sivistyneistön äänistä. Vasemmiston kannatus on hyvin pitkälle kiinni siitä, kuinka työväki ja pieni- ja keskituloiset ovat säilyttäneet vanhat työväenluokan vapaamieliset (so. ”edistykselliset”) arvot. Edistyksen sijasta voidaan aivan yhtä hyvin puhua vanhoista kunnioitetuista sivistyksen ja sivistymisen ideoista.

Historia ei ole loppumassa. Uskon, että kuusikymmentälukulainen sivistysihanne palaa joskin aivan uusissa muodoissa keskuuteemme.

::::::::::::::::::::

Kuusikymmentävuotishaastattelussa (”Mitä ajattelit tänään, Tuomas Nevanlinna?) Hesarissa 22.2.2010 filosofi Tuomas Nevanlinna toteaa, että nykyhetkessä on samaa kuin 1960-luvussa. Jähmeä vanhempien maailmankuva asetettiin tuolloin ja asetetaan näinä aikoina kyseenalaiseksi. Nuoriso on nyt samaan tapaan haastamassa vanhempia sukupolvia globaaleista teemoista ilmastonmuutoksineen. Tavoitteena on Nevanlinnan mukaan ”myllerrys” kuten kuusikymmentäluvulla. Voisin olla hänen kanssaan vaikka samaa mieltä. Nytkin konservatiiviset populistit kieltävät ilmastonmuutoksen tai vähättelevät sen merkitystä. Tieteen tulokset – sivistys – asetetaan kyseenalaiseksi. Nuorison edistyksellisimmällä osalla on kuitenkin draivi päällä, joka tulee jättämään jälkensä tulevien vuosikymmenien aatemaailmaan ja politiikkaan.

2 kommenttia:

  1. Populistinen politikka ja ilmeisesti politikka yleensäkin käyttää demokratiassa polittisssa prosesseiss hyväkseen alati katkeroitumiseen lietsottavaa, yksinkeraista enemmistöä.
    Ihmismielen insinöörit, istuu mainostoimistoissaan ja tutkii ja miettii kohhderyhmänsä kulloisiakin tuntoja.
    Kuten Vennamo myös Soini äskettäin hörähteli röyhkeästi, että äänet on nyt plakkarissa ja Soini suoraan lomsassa.
    Kun keskustelee Perussuomalaisa aikaisemmin äänestämään erehtyneitä, miltei jokainen oli tyytymätön politikkaan mitä he hallituksessa ollessaan toteuttivat.
    Nykynen Perussuomalaiset ei enää ole populistinen, oikeistolainen, jopa fasistisia piirteitä omaava puolue.

    VastaaPoista
  2. Radikalismi on eksynyt teille tuntemattomille......

    VastaaPoista