(Pää)ministerinä Suomessa

 

Kirjoitin vastikään (6.10.2021) blogikirjoituksen mediaan kohtaan tunnetusta luottamuksesta meillä ja muualla (”Luottamus tiedotusvälineisiin jatkuu”), jossa viittaan hyviin perinteisiin, joita meillä on kirjoitettua sanaa kohtaan. Lainasin kirjoituksessa tuoretta arvioita suomalaisten suhteesta painettuihin ja digitaalisiin sanomalehtiin. Kas näin:

”Elokuussa 2021 IRO Research teki ”Tuhat suomalaista” -tutkimuksen,  jossa eriteltiin tarkemmin suomalaisten suhdetta painettuihin tai digitaalisiin sanomalehtiin.  Kolme neljästä suomalaisesta ja lähes 90 prosenttia nuorista aikuisista piti  sanomalehtiä luotettavina. Myös asiantuntevuutta ja laatua arvostettiin. Sanomalehdet peittosivat TV:n selkeästi luotettavuudessa.

Googleen, verkossa oleviin uutisportaaleihin, sosiaaliseen mediaan, tubettajiin ja blogeihin luotettavuuden liittää vain 1–7 prosenttia suomalaisista.  Samansuuntainen tulos saatiin verrattaessa asiantuntijuutta ja laatua.

Tärkeä tulos kyselyssä oli myös se, että 78 prosenttia suomalaisista pitää sanomalehtien toimintaa yhteiskunnallisten asioiden ja demokratian edistäjinä merkityksellisenä.

Yle on edelleen keskeinen tiedonvälittäjä, ja sen asemaa pitää varjella. Isommassa kuvassa kysymys on nimenomaan Ylen riippumattomuudesta. Olen muutaman kerran näissä kirjoituksissani pitänyt Ylen puolta poliitikkojen hyökkäyksiä vastaan. Olen arvostanut Ylen kriittistä, mutta tasapainoista otetta vallanpitäjiin. Ylen tehtävänä on toimia demokratian ja sananvapauden vahtikoirana eikä pelästyä herkkähipiäisesti poliitikkojen arvostelua. Ylen vastuulle sälytän mahdollisimman objektiivisten ajankohtais- ym. ohjelmien tuottaminen.”

On aika tarkastella asioita myös toisesta näkökulmasta, nykyaikaisen nettiympäristön tuottamien uutisvirtojen ja mielipidepalstojen näkökulmasta. On periaatteessa hyvä, että neljäs valtiomahti valvoo kansalaistenkin puolesta ihmisten saamaa kohtelua vallanpitäjien käsittelyssä. Nettiaikana tilanne on kuitenkin monitahoistunut. Nettiketjut luovat omaa todellisuuttaan, jossa tosiasiat eivät välttämättä paina. Iloisella mielellä (tai sitten  suunnattomalla ärtymyksellä) moni kuitenkin tempautuu mukaan nettikirjoittelun mutapainiin.

Se,  että tutkimuksen mukaan uutisportaaleihin, sosiaaliseen mediaan,  tubettajiin ja blogeihin luottaa vain 1-7 prosenttia suomalaisista on kuvaavaa. Nettiketjuille annetaan se arvo,  joka niille kuuluukin antaa.

::::::::::::::::::::::::::::::

Yle TV-ykkösessä ja Areenassa on meneillään politiikan voittoja ja tappioita käsittelevä ohjelmasarja ”Politiikka-Suomi”, joka kertoo politiikkojen ”vaikeista hetkistä”. Ohjelmasarjan käsikirjoittaja on J.P. Pulkkinen ja kertojana käytetään mm. Pekka Lainetta. Ohjelmasarja sivuaa tämän kirjoituksen luonnetta ja sisältöä sikäli, että media on poliitikkojen ohella dokumenttisarjassa pääosassa. Poliitikkoja tulee ja menee, mutta media jää olemaan,  jos ei muutoin niin jälkiviisaana ”olisi pitänyt menetellä toisin” -viisastelijana. ”Politiikka-Suomessa” otetaan myötätuntoinen asenne poliitikkoihin (Väyrynen, Stubb, Jäätteenmäki, Lindström,  Alho, Kulmuni…).  Kaikki he ovat tai ovat olleet enemmän tai vähemmän toisten poliitikkojen ja median uhreja. Syntyy ristiriitainen vaikutelma: mediaan luotetaan yleisellä tasolla mielipidetiedusteluissa, mutta lähemmässä tarkastelussa mediassa paljastuu raadollinen puoli, loputon skuuppien etsintä. Media on aina uutispulassa: jos jutun aiheita ei ole,  niitä tekemällä tehdään ja aiheita paisutellaan.

Poliitikotko  uhreja, poliitikotko viattomia pulmusia? No,  eipä tietenkään. En yritä vähätellä poliitikkojen omien virheinen laatua ja määrää, mutta tässä kirjoituksessa yritän valaista,  mitä on olla epäsuotuisan uutisoinnin, huhujen tai juorujen kohteena.

Käytän tässä kirjoituksessani yhtenä pohjana Aleksander Stubbin twitter-viestiä, joka julkaistiin myös Helsingin Sanomissa 26.10.2021: ”Aleksander Stubb avautui ministerin työn raskaudesta”. Siinä hän kiistää olevansa katkeroitunut saamastaan kohtelusta, mutta epäilen, ettei hän jäänyt kolhuitta ministeriyden ja varsinkin pääministeriyden  seurauksena. Ministerinä Stubb toimi vuosina 2008-2016.  Pääministerikaudesta ei jäänyt erityisen onnistunutta kuvaa. Ben Zyskowiczin mukaan Stubb oli erinomainen ulko- ja kauppapolitikassa ja vähemmän onnistunut sosiaali- ja talouspolitiikassa. Pääministerin pitäisi olla moniosaaja. Stubb jopa toteaa kaiken kokemansa seurauksena jyrkän kategorisesti, että kansallisen politiikkaan osallistuminen on hänen osaltaan ohi. Kyllä hän sai tarpeekseen!

Stubb liittyy niiden pääministerien joukkoon, jotka joutuivat moniin vastoinkäymisiin pääministerikaudellaan, eikä yksistään omasta syystään. Muita ovat yhtälailla Jyrki  Katainen, Juha Sipilä ja Matti Vanhanen. Stubb näkee Suomelle tyypillisen monipuoluehallituksen luonteen vaikeuksia aiheuttavana tekijänä. Hänen tuomiossaan on jotain oikeaa, mutta lopulta se on syy-seuraussuhteiden yksinkertaistamista.

Kaikki edellä luetellut pääministerit joutuivat kovan kritiikin kohteiksi. Pätevyyttään joutuu todistelemaan kokoaikaisesti – myös omalle puolueelleen. Stubb näkee tyytymättömyyden määrän melko lohduttomasti vakiona. Ongelmaksi nousee ministerin persoona ja kuva,  joka siitä on muodostettu. Erityisesti Stubb joutui valokeilaan poiketessaan ministerin roolistaan pukeutumisellaan ja leikkimielisillä rooleillaan. Pääministeriltä odotetaan kerta kaikkiaan jäykän roolin mukaista käyttäytymistä. Sanna Marin yrittää nyt omalla tavallaan muokata ja laajentaa kuvaa pääministeriyden käyttäytymiskoodista. Pääministeriyttä ajatellen, seuraava sitaatti Stubbin twitter-viestistä on relevantti: ”Menestys johtaa aina myös epäonnistumisiin. Kun olet huipulla , moni haluaa sinun kaatuvan”.

Stubbin kokemus vastaa  käsitystäni Sanna Marinin kohtalosta: hän on jatkuvasti pienen tai suuren kiusaamisen kohteena. Pienet asiat muuttuvat isoiksi ja samat tahot pommittavat pääministeriä jatkuvasti pyrkien tekemään pääministerin olon epämukavaksi. Marinin itsensä mukaan kysymys on jo pelkästään hänen olemuksestaan, joka provosoi ihmisiä.  Tässä on paljon perää. Juha Sipilä sanoi saman asian hiukan toisin sanoin: pääministeri on kansakunnan kusitolppa. Näen myöskin kateuden yhtenä pontimena jatkuvaan korventamiseen. Marin on kuitenkin selvinnyt höykytyksestä pääsääntöisesti hyvin teflonpuolustuksensa turvin.  Marinin lisäongelma on,  että porvarimedialla on mielipide-, näkyvyys- ja levikkihegemonia. Monet haluaisivat nähdä Marinin kaatuvan. Toki hänellä on myös laaja kannattajajoukko.

::::::::::::::::::::::::::

Politiikka-Suomen ensimmäisessä osassa  Paavo Väyrynen oli pääosassa (”Voiko vitutukseen kuolla”). Hänelle annettiin oikeus ja mahdollisuus kertoa yksinkertaistettu väyrysläinen totuus monien muiden totuuksien joukosta. Katsoin ja kuuntelin epäuskoisena,  kun Väyrynen selitti olevansa pallo, jota muut potkivat. En kiistä tätä täysin, mutta sanoisin, että Väyrynen itse on potkiskellut koko poliittisen uransa ajan muita poliitikkoja eli ”palloja”. Hänen kohdallaan vaan on käynyt niin,  että kunnon laukaisujen sijasta on tullut muutama paha huti (esim. koskien Mauno Koivistoa). Sen sijaan,  että suhtautuisi itsekriittisesti laukauksiinsa Väyrynen syyttää palloa.

Katsoin myös muut ”Politiikka-Suomen” osat ja niistä paljastui voittopuolisesti myötätuntoinen suhtautuminen porvaripoliitikkoihin. Myös tuntuva haastateltavien painottuminen keskustalaisiin osui silmään. Mauri Pekkarinen: ”Kekkonen pelasti Suomen”.  Suljin nämä kuitenkin arvioistani pois.

Myrskyn silmässä 2000-luvulla selvimmin ovat olleet edellä mainittujen lisäksi Matti Vanhanen, Anneli Jäätteenmäki,  Jutta Urpilainen, Timo Soini, Jussi Halla-aho, Ilkka Kanerva, Antti Kaikkonen ja Katri Kulmuni. En ota tässä kantaa siihen, kuinka suuri osuus epätoivottavasta julkisuudesta on ollut heistä itsestään johtuvaa, mutta tosiasiana pidän että kaikki edellä mainitut  poliitikot ovat saaneet negatiivista julkisuutta kasapäin,  suuri osa kiistanalaisin perustein.

Hesarissa 28.10.2021 (”Uhkat hallitsevat puhetta taloudesta”) Suvi- Anne Siimes ja Vesa Vihriälä moittivat suomalaista talouspoliittista keskustelua synkisteleväksi ja vaihtoehdottomaksi. Saman laajentaisin koskemaan erityisesti pääministerin kohtelua julkisuudessa. Lähtökohtaisesti – seesteisen alkulämmittelyn jälkeen  -  tuomitaan kunkin pääministerin  toimet epäonnistuneiksi.  Onnistumisen  liikkumavara jätetään olemattoman kapeaksi. Mistä tämä normaalin oppositiopolitiikan rajat ylittävä sadistinen päällekäyvyys ja  vihapuhe saa käyttövoimansa? Yksi näkemys voisi olla, että sähköisiä välineitä ei hallita, vaan reagoitaessa sattuu  ensi tuskassa runsaasti ylilyöntejä. Reagointi tapahtuu ”vastavuoroisesti” ja pian on täysi rähinä päällä. Toinen ongelma on vihamieliseen mielipiteen muodostamiseen tottuminen. Erikseen on sitten tarkoitushakuinen mustamaalaus, joka tapahtuu kilpailevan puolueen nimissä.