Kalevi Sorsan 1970-luku – Suomi vaurastuu ja politisoituu

 

 Professori Henrik Meinander on kirjoittanut Kalevi Sorsan elämäkerran (Otava, 2022). Teos (416 sivua) on saanut nimekseen ”Kansakunnan kakkonen. Kalevi Sorsan poliittinen toiminta 1969-1993”.

Sorsan poliittisen uran huippukohdat osuvat aikaan, jolloin poliittinen taistelu johtavien puolueiden välillä oli rajua. Sorsa oli osa tätä poliittista ja ideologista taistelua, mutta paljon muutakin tapahtui. Henrik Meinander analysoi moniin eri suuntiin johtavia poliittisen historian lankoja pätevästi ja osoittaa kirjallaan hyvää kokonaisuuden hallintaa. Keskityn ohessa 1970-lukuun Kalevi Sorsan uralla Meinanderin teos ja omat muistikuvani lähteenä.

Kalevi Sorsa on Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Yhteensä neljä pääministerikautta pienin tauoin kattavat ajanjakson 1972-1987. Lisäksi hän toimi kolmesti ulkoministerinä. Nuorena miehenä hän rakensi uraa mm. toimittajana. Poliittinen ura alkoi nuorisopolitiikassa. Merkittävä pesti Sorsan uralla oli toimiminen UNESCON virkamiehenä Pariisissa vuosina 1959-1965. Sen jälkeen hän siirtyi Suomeen opetusministeriön virkamieheksi. Vuonna 1969 hänet valittiin yllätysnimenä sdp:n puoluesihteeriksi. Hän oli puolueensa ääniharava eduskuntavaaleissa 1970  (17 329 ääntä) ja edelleen vuonna 1972 (22 369 ääntä). Sorsan resurssit tehtävien hoitoon olivat hyvät. Kielitaitoisena poliitikkona hän rakensi laajan kansainvälisen suhdeverkoston.

Sorsan uraa voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta. Hän toimi pääministerinä hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen vuosikymmenenä, 1970-luvulla. Hän oli myös politisoitumisen ajan johtava poliitikko yhdessä eräiden muiden kanssa. Sorsa toimi sosialidemokraattien eheyttäjänä puolueessa,  joka oli pahasti jakautunut. Suomettumisen aika oli oleellinen osa Sorsan ajan politiikkaa. Sorsa rakensi myös hyvät suhteet Urho Kekkoseen. He olivat Suomen poliittisen elämän ykkönen ja kakkonen.

Sorsa tuli politiikkaan mukaan ajankohtana,  jolloin maan hallituksessa vallitsi hurja turbulenssi. Vuosien 1970-72 aikana oli Suomessa peräti viisi hallitusta. Kommunistit käyttivät vahvaa valtaa ja yhteistyö eri puolueiden välillä takkuili. Presidentti hajotti hallituksia usein heppoisin perustein valtapolitiikkansa välineenä.

Sorsa tuli sdp:n puheenjohtajaksi Rafael Paasion jälkeen vuonna 1975. Elettiin voimakasta yhteiskunnan vasemmistolaistumisen  aikaa. Sdp:n tavoitteeksi asetettiin  demokraattisen sosialismin tavoittelu. Sorsalla oli kaitsettavanaan puolue,  jossa oli eri suuntauksia ja vahvoja persoonia, kuten Erkki Tuomioja ja Ulf Sundqvist . Henkilökemioiden välillä oli ristiriitaa. Sorsa keskellä yritti sovitella puolueensa vahvan vasemmiston ja perinteisen oikeistososialidemokratian välillä.

Yksi osa eri suuntausten yhteensovittamista oli  aikanaan sdp:stä irronneen TPSL:n sulattaminen emopuolueeseen. Siinä onnistuttiin lopulta hyvin, vaikka pyrkimyksiä hajottaa sdp sisältä päin – TPSL:n avulla – todistettavasti olikin. Reunavasemmiston poliittinen voima ei ollut kuitenkaan entisenlainen.

Myös emopuolue oli jakautunut oikeistoon ja vasemmistoon. Jakolinjana toimi EEC-vastaisuus. Tunnetuista demareista (tuolloin)  vasemmistosuuntautuneet Erkki Tuomioja, Erkki Liikanen, Matti Ahde ja Ulf Sundqvist olivat EEC-vastaisia. Sorsa sovitteli osapuolien erimielisyyksiä ja onnistui pitämään rivit suorina EEC-sopimuksen hyväksi. Eduskunta hyväksyi EEC-sopimuksen tammikuussa 1974.

Sorsa tuli tunnetuksi kahnauksistaan epäoikeudenmukaiseksi kokemansa median kanssa. Muistan itsekin,  kun Sorsa menetti malttinsa TV:n ajankohtaisohjelmassa. Sorsa käytti luotaantyöntävästä tiedon tuottamisesta ja median vallan käyttämisestä nimeä infokratia. Meinanderin mielestä siitä kehittyi Sorsan poliittisen uran akilleen kantapää ja totta onkin, että jos rupeaa miekkailemaan median kanssa ei menestystä voi luvata. Sorsasta tehdyissä jutuissa oli monesti poliittista tarkoitushakuisuutta, joka kohdistuu usein menestyjiin, niin tälläkin kertaa.  Kun Sorsaa ruvettiin pitämään Kekkosen seuraajana piikikkyys osin lisääntyi,  mutta osin kääntyi Sorsan eduksi.

Suuressa kuvassa tapahtui mediasuhteissa iso muutos, joka jatkuu edelleen: sitoutumattomat (lue porvarilliset lehdet) valtasivat levikkimarkkinat ja ns. puoluelehdistö sai väistyä. Sorsa tunnisti ongelman sdp:n kannalta jo varhaisessa vaiheessa ja ymmärsi hyvin seuraamukset. Vasemmistolehdistö joutui yhä ahtaammalle. Sorsa antoi ärtymyksensä ja turhautumisensa näkyä mm. vaalikeskusteluissa. Vaikka Sorsaa arvosteltiin suhtautumisestaan mediaan, oli hän mielestäni - nykyaikaan saakka ulottuvalla aika-akselilla - oikeilla jäljillä. Median omistus  on keskittynyttä ja aatteellinen moniarvoisuus on saanut väistyä. Sitoutumattomuus on yhtä kuin porvarillisuus.

Taustalla käytiin taistelua sdp:n oikeisto-  ja vasemmistorintamien välillä. Taistelun uhriksi jäi mm.  pakinoitsija Simppa (Simo Juntunen).

Sorsa joutui suomettumisilmiön takia useaan otteeseen suoraan tai välillisesti kiusallisiin tilanteisiin. Hän oli se,  joka joutui muotoilemaan Kekkosen kielteisen suhtautumisen Aleksandr Solzenitsynin ”Vankileirien saaristo” -romaanin kääntämiseen suomeksi. Sorsa soitti suoraan Tammen johtajalle ilmaistakseen valtiojohdon kannan. Tietenkään Sorsa ei suoraan kieltänyt suomennoksen julkaisua, mutta antoi ymmärtää,  että tapauksella olisi seuraamukset. Mieleen ovat jääneet Sorsan viimeiset sanat puhelun vastaanottajalle: ”Tätä puhelua ei sitten ollut”.

:::::::::::::::::::::::

Suomen politiikassa riitti haasteita 1970-luvun alkupuolella: tupo-taistelu, Saksojen tunnustaminen, Vennamon rötösherrajahti ja suurimpana poikkeuslakikamppailu (vaati 5/6 enemmistön eduskunnassa), jonka tuloksena Kekkonen valittiin nelivuotiskaudeksi (1974-78 jatkamaan presidenttinä. Moskova piti pitää koko ajan tasalla tapahtumien käänteistä. Poikkeuslaki hyväksyttiin tammikuussa 1973.

Aivan aiheesta suomalaisen demokratian toimivuutta arvosteltiin sekä kotona että ulkomailla. Suomettumispuheet seurasivat Sorsaa ja monia muita koko uran ajan.

Pääministerinä (1972) Sorsa joutui suomettumissyytösten kohteeksi arvostellessaan YYA-sopimuksen vastustajia. Kuitenkin Sorsan ja sdp:n kannatus kokonaisuudessaan kansalaisten keskuudessa kasvoi 70-luvun alkupuolella. Gallupit  näyttivät  puolueelle lokakuussa 1973 lähes 30 prosentin kannatusta! Syitä menestykseen voidaan hakea onnistuneesta lainsäädäntötyöstä. Vuosina 1972-75 toteutettiin runsaasti hyvinvointia ja tasa-arvoa lisääviä uudistuksia. Näitä olivat mm. vuonna 1968 säädetty peruskoululaki (jota sdp ajoi ja joka vaikutti massiivisesti 1970-luvulla), korkeakouluverkon merkittävä laajennus, kansanterveyslaki, aviopuolisoiden erillisverotusta säätävä laki,  lasten päivähoitolaki…. Sorsa jopa ennakoi sosialidemokraattista hegemoniaa Skandinavian maiden tapaan…..

Sorsan päästessä asemiin 1970-luvulla hän ryhtyi nostamaan puoluetovereitaan ulkoministeriöön. Kekkosen johdolla keskusta oli aiemmin miehittänyt ministeriön avainpaikat ja nyt oli vastaiskun vuoro. Kysymys oli tyypillisestä 1970-luvun korostuneesta politisoitumisesta. Sorsa ja sdp hyötyivät Kekkosen ja Karjalaisen (Meinander: ”Karjalaisen KGB-avusteinen presidenttipeli”) välirikosta. Presidentti kääntyi yhä useammin sdp:n kannalle nimitysasioissa ja hakiessaan  luottohenkilöitä lähelleen. Tyypillinen esimerkki oli Jaakko Kalela, josta tuli kestovaikuttaja myöhemmillekin presidenteille.  

Vuosina 1972-73 käytiin taistelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta. Vastakkain olivat ns. everstijuntan YYA-kriittiset (UM:n korkeat) virkamiehet plus Max Jakobson ja nuoret YYA-sopimuksen puolestapuhujat. YYA-sopimus oli Kekkosen johdolla ja Sorsan tukemana betoniin valettu.

Vuonna 1975 Sorsa hyväksytti sdp:n puoluetoimikunnassa  Kekkosen asettamisen sdp:n presidenttiehdokkaaksi vuoden 1978 presidentinvaaleissa. Eduskuntavaaleissa 1975 odotettiin sdp:n nousukiidon jatkuvan, mutta toisin kävi: tuli takapakkia. Yksi syy oli ainakin osin vaalikampanjassa esillä ollut maininta ”tuotantovälineiden haltuunotosta”. Tätä poliittiset kilpailijat käyttivät hanakasti pelottelukeinona. Ei auttanut vaikka vakuutettiin,  että haltuunottoon mentäisiin vain kansalaisten valtakirjalla.

Sorsa toimi ulkoministerinä Miettusen toisessa hallituksessa 1975-76. Törmäyskurssille ajauduttiin, kun Sorsan ajama ministeriön uudistusohjelma joutui useiden virassa olevien suurlähettiläiden hampaisiin. Sorsa pyrki samalla pitämään huolen oman puolueensa eduista nimityksissä. Suurlähettiläsverkosto oli monilta osin ongelmallinen, osin vanhoillisen ja hierarkkisen rakenteensa vuoksi. Asia oli sotkuinen,  kun Kekkonen halusi pitää pitkäaikaissairaan Jaakko Hallaman Moskovassa omista syistään. Muun muassa Moskovassa suurlähettiläänä toiminut Björn Alholm avaa salaisuuksien kirjoa muistelmissaan ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”.

Sorsa sai jälleen koottavakseen hallituksen vuonna 1977 (Sorsa II, 1977-1979). Syntyi  suhteellisen yhteistyökykyinen Sorsa-Virolaisen akseli. Hallitusohjelma oli sivun pituinen! Hallituspaikat jakautuivat seuraavasti: keskustan ryhmät: 5+1+1, vasemmisto 4+3. Jälleen kerran keskusta oli hallituksessa mukana myös ”kokoomuksen mandaatilla”. Kekkonen piti oven suljettuna kokoomukselta ties kuinka monetta  kertaa vuoden 1966 jälkeen.

Hallituksen elvytyslinjan lähtölaukaus ammuttiin Espoon Korpilammen seminaarissa syksyllä 1977, jonne Sorsa kutsui kaikki mahdolliset vaikuttajayksilöt. Korpilammen jälkimaine on vaikuttava. Puhutaan ”Korpilammen hengestä”. Sitä on pidetty konsensuspolitiikan läpimurtona.

Lähestyttäessä 1980-luvun vaihdetta Sorsan ja Koiviston kilpailu presidenttiehdokkuudesta  heijastui normaaliin poliittiseen työhön. Tämä tuli esille mm. devalvaatiotaistelussa,  jossa Koivisto vei devalvaation läpi Sorsan vastustaessa.

Sorsan poliittinen taakka kasvoi melkoisesti, kun Valco-kuvaputkitehdas ei menestynyt. Sorsa oli toiminut kuvaputkitehtaan hallintoneuvoston puheenjohtajana. Tuotannossa oli isoja ongelmia ja tehdas ajautui konkurssiin vuonna 1980. Tuotannon laatu ei ollut riittävä.  Poliittisten kilpailijoiden vahingonilo oli vilpitöntä. Valtiojohtoinen yritystoiminta ei näyttänyt toimivan. Menestystäkin tuli: taloudellisesti hallitus pärjäsi ja työttömyyden hoidossa onnistuttiin. Myös ulkopolitiikassa Sorsa saavutti menestystä sukkuloidessaan ympäri maailmaa. Asialistalla olivat ei vähempää kuin SS-20 -ohjukset ja neutronipommi eli aseriisuntatyö.

Eduskuntavaaleissa 1979 keväällä sdp kärsi kahden paikan tappion. Kokoomus voitti 12 paikkaa, mutta sillä ei ollut asiaa hallitukseen lähinnä keskustapuolueen vaatimuksesta. Päädyttiin jälleen punamultahallitukseen. Hallituksen johtoon tuli Koivisto. Seurasi dramaattisia vaiheita,  kun Paavo Väyrynen yritti kaataa hallituksen päästäkseen itse pääministeriksi. Yritykset kaatuivat Kekkosen sairastumiseen ja pääministerinä jatkoi Koivisto aina presidentin pysyvään sairaslomaan saakka. Syksyllä 1981  valtiolaivan peräsimeen siirtyi Mauno Koivisto.

:::::::::::::::::::::::

Mikä on Sorsan 1970-luvun jälkikuva? Kekkosen hovihistorioitsija Juhani Suomi kohdisti asenteellisen kritiikkinsä erityisesti presidentti Koivistoon, ei niinkään Sorsaan,  johon lienee vaikuttanut Kekkosen ja Sorsan läheinen yhteistyö ja Kekkosen antama myönteinen kuva Sorsasta. Juhani Suomi on Kekkosen mies.

Sen sijaan Alpo Rusin ja Jukka Seppisen kirjat, joita he julkaisivat 3–4  vuotta Sorsan kuoleman jälkeen (ja joiden  julkaiseminen näyttää jatkuvan) keskittyvät Sorsan kritisoimiseen johtuen hänen KGB-yhteyksistään. Sorsa kertoo itse 1990-luvun puolessa välissä ilmestyneissä muistelmissaan tapaamisistaan KGB-mies Aleksander Hrabskoviin, josta kehkeytyi hänen ”kotiryssänsä”.  Siinäkin Sorsa noudatti ”vain” maan tapaa. Sinänsä noita menettelyjä on syytä paheksua siltä osin,  kun luovutetaan luottamuksellisia tietoja. Niiden todistamisessa taas käytetään suosittua ”arvausmenetelmää”, so. spekuloidaan, kun tieto puuttuu.

Tasapuolisuuden nimissä on todettava, että sdp:stä pidettiin aktiivisesti yhteyttä myös skandinaavisiin veljespuolueisiin ja läntisiin tiedustelulähteisiin, joka toi oman mausteensa kylmän sodan vainoharhaiseen maailmaan.

Omat kovat kokemukset virheellisiksi osoittautuneista vakoiluepäilyistä ovat mahdollisesti saaneet Alpo Rusin kohdistamaan syytteitä Sorsaa kohtaan. Meinander toteaa, että Rusin tulkinnat Sorsan, sdp:n ja muun puoluejohdon KGB-yhteyksistä ovat yliammuttuja. Väitteet syntyvät,  kun Rusilla on taipumus tulkita sdp:n KGB- ja Stasi-yhteyksiä raskauttavampina kuin kommunistien, Kekkosen  ja keskustan K-linjan vastaavia yhteyksiä. Myös Jukka Seppisen kirjoissa aivan liian herkästi täytetään historian faktojen väliin jäävät aukkokohdat  spekulaatioilla.

Kyllä, oma käsitykseni vastaa Meinanderin käsitystä kyseisistä historioitsijaherroista!   

Valitettavasti Sorsa ei ole enää joukossamme vastaamassa väitteisiin. Kukaan ei sinänsä kiistä,  etteikö Sorsa ollut ”suomettunut”. Hän ei kuitenkaan ollut sen enempää suomettunut kuin lukuisat suomalaiset poliitikot. Meinander: ”On kuin kirjoittajat (Rusi ja Seppinen)  tietoisesti ummistaisivat silmänsä sille karulle tosiasialle , että vastuun suomettumisen vakavimmasta seurauksesta, parlamentaarisen demokratian  pitkäaikaisesta vajaatoiminnasta , kantoi ennen kaikkea Urho Kekkonen”.

Tähän ei ole mitään lisättävää.

:::::::::::::::::::::::::::

Ehkä voidaan sanoa,  että Kalevi Sorsa oli ”70-luvun oloinen” poliitikko. Voidaan kysyä, veikö aika (ajan henki) Kalevi Sorsaa vai johtiko  Sorsa aikaa. Luultavasti kysymys on näiden vuorovaikutteisesta yhdistelmästä. Ehkä voidaan yleisellä tasolla puhua kuusikymmentälukulaisen kehittämishengen realisoitumisesta  1970-luvulla (kansanterveyslaki, koulu-uudistuksen kattava läpivienti, korkeakouluverkon laajennus, päivähoitolaki……). Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa Suomi oli tavallaan valmis ja valmis myös nauttimaan tehdyn yhteiskunnallisen uudistustyön hedelmistä.

Seitsemänkymmentäluku  oli myös harmaa, säädelty, hyvin poliittinen ja ideologinen eikä erityisen yrittäjähenkinen. Silloin tehtiin hyvinvointiyhteiskunnan pohjatyö, jonka päälle rakennettiin yrittäjä-Suomi 1980-luvulta lähtien.

Kalevi Sorsa oli oleellinen osa tätä historiaan jäävää yhteiskuntapolitiikan mestariteosta.