”Täällä Lieko Zachovalová, Prahasta”. Näin alkaa Yleisradion
kirjeenvaihtajan Lieko Zachovalován puhelinraportti
Prahasta keskeltä neuvostoliittolaisjoukkojen miehityksen kauhuja elokuussa vuonna
1968. Kuulen Zachovalován raportin, kuten niin monet suomalaiset radiokohinan ja
rätinän keskellä. Pian viisiminuuttisen
raportin katkaisee englantia puhuva naisääni: ”Please would you finish the call!”.
Zachovalová yrittää jatkaa toistuvasti keskeytettävää raportointia: ”Give me
one minute more!” Lopulta hän kyllästyy keskuksen jatkuviin keskeytyksiin ja tiuskaisee ”Goodbye!” meidän
kaikkien kuullen.
Syntyi tunne, että Zachovalová halusi viestiä jotain
vereslihalla olevaa, kun taas joku toinen (”sensuuri?”) yritti estää merkitsevät
sanat.
Minulle kuten monelle muullekin syntyi käsitys, että
Zachovalováta yritettiin estää antamasta Tsekkoslovakian tragediasta raporttia
Suomeen, mutta kysymys olikin rutiininomaisesta Sveitsin Zürichissä sijaitsevan
keskuksen ohjeiden mukaisesta puhelun kestosta, jonka Zachovalová ylitti reilusti!
Tämä aasinsilta vie minut tämän blogini teeman alkulähteille:
koko puhelu siis käsitettiin väärin Suomessa ja jäi sellaisena ihmisten
mieliin.
Pekka Turunen on kirjoittanut Tsekkoslovakian miehityksen dramaattisesta
tapahtumasarjasta kirjan ”Kylmää rauhaa. Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian
miehitys” (Atena, 2022). Aion seuraavassa keskittyä vain niihin kirjan osiin, jossa valaistaan tällaisten kriisien keskellä
leviäviä huhuja, joista muodostuu toinen ”todellisuus” reaalimaailman keskelle
tai reunamille. Eläydymme siis tässä
blogikirjoituksessa keskelle kylmän sodan tragediaa, kun Neuvostoliiton ja
muiden itäblokin maiden joukot panssareineen tunkeutuvat Prahaan.
Osa suomalaisista oli
varmoja, että panssarit vyöryvät Tsekkoslovakian
kriisin seurauksena myös Suomen rajojen yli. Ilmanala täyttyi huhupuheista ja
varmoina pidetyistä tiedoista, että vaikkapa naapurin tai omalta puolelta
kuuluvat maatalouskoneiden ym. äänet johtuivat sotilasajoneuvojen äänistä. Moni
tulkitsi erilaiset ääniefektit tai
kuulopuheet alkavan sodan ääniksi. Tällaisia ovat kuvitellut joukkojen siirtelyt
harjoituksiin, lomien peruutukset ym.
Kävi niin, että historian logiikka ei tukenut lainkaan sotaisia
odotuksia. Silti monille kuviteltu äänimaailma muodosti todellisuuden, joka levisi, tai jota levitettiin kaikkien halukkaiden
kuultavaksi. Samalla spekulaatioiden määrä lisääntyi.
::::::::::::::::::::::::::::::
Kirjoitukseni peruslähtökohtana voidaan pitää poliittista ja
ideologista blokkijärjestelmää, jolla määritettiin
toisen maailmansodan jälkeisen maailman betonoidut rajat. Aisan yli ei potkittu,
kun voitiin olla jokseenkin varmoja, että oma etupiiri oli suojassa. Ja ihmeen
hyvin tästä pidettiin kiinni. Eri asia
on sitten se, miltä esimerkiksi Itä-Euroopan
kansalaiset tunsivat sananvapauden rajoitteet elämässään.
Suomi oli YYA-sopimuksen kautta järjestänyt suhteensa itään
ja hankki omalla työllään vapaudenasteet lännessä. Puolueeton Suomi oli osa
Euroopan status quota, kuten esimerkiksi
Tsekkoslovakiakin. Niinpä ns. ”vaaran vuodet” (1948) eivät käsittääkseni olleet
mikään vaara Suomen olemassaololle, koska
Neuvostoliitto oli hyväksynyt etupiirinsä rajat keskeisissä osissa Eurooppaa. Taisteluja
käytiin kehitysmaissa vaikutusvallasta ja vain poikkeustapauksissa Euroopan
ydinalueilla, kuten Unkarissa (1956) tai
Itä-Saksassa (1953) . Oleellista Neuvostoliiton kannalta – Suomea koskien - oli,
että Suomi ei liittoutuisi lännen kanssa
Neuvostoliittoa vastaan
Pekka Turunen käyttää käsitettä ”valemuisto” kuvaamaan niitä
tuntoja, joita ihmiset omaksuivat tuon
aikaisessa tilanteessa. ”Valemuisto” (tai virhemuisto) on sekoitus muistinvaraisia tapahtumia ja eri
aikoina tapahtuneita sattumuksia, jotka liitettiin toisiinsa enemmän tai
vähemmän sattumanvaraisesti ihmisten mielikuvissa. Joillekin ne ovat edelleen
osa historian totuutta, vaikka myöhemmän historiantutkimuksen faktat osoittaisivat
toista. Muita apukäsitteitä ovat esim. ”aikasiirtymä”, jolloin asioiden
tapahtumajärjestys muuttuu väärinkäsitysten ym. seurauksena.
Tšekkoslovakian ja Neuvostoliiton vastakkainasettelu on johdettavissa ”Prahan kevään” (1968)
talousuudistuksista, joilla pyrittiin muuttamaan
talouden rakennetta, piristämään taloutta ja laajentamaan kansalaisvapauksia.
Oliko Suomella todellisia syitä pelätä ”miehittämistä? Tätä
on pakko perata tarkemmin. Peruskysymys voidaan asettaa seuraavasti: oliko
Suomella syytä aidosti odottaa Tšekkoslovakian kohtaloa vai olisiko
Neuvostoliitto päinvastoin selityksen
velkaa Suomelle Tšekkoslovakian tapahtumista? Olen selkeästi jälkimmäisen selityksen
kannalla. Neuvostoliiton johtajat olivat luoneet rauhanomaisen rinnakkainelon
järjestelmän, jota ne pitivät tärkeänä ja pysyvänä, ja josta kannatti pitää
kiinni. Neuvostolitossa ymmärrettiin Kekkosen
pettymys ja turhautuminen, kun idän ja
lännen sovittelevalla linjalla ei jatkettu vaan aiheutettiin sovittamaton konflikti,
joka sinänsä koettiin väistämättömäksi, koska Tšekkoslovakian nähtiin irtautuvan ”sosialististen
maiden perheestä”. Pääministeri Aleksei Kosyginin
tehtäväksi jäi selittää tapahtunut parhain päin Kekkoselle.
Turusen kirjassa annetaan varsin realistinen kuva totuuden ja fiktion välisen eron kasvamisesta vuosikymmenien kuluessa. Tulkinnat tosiasiatapahtumista
ovat siis laajentuneet aikojen saatossa fiktion
suuntaan. Miksi näin tapahtuu?
”Valemuisto” kasvattaa totuuden ja mielikuvituksen tuottaman
tarinan juopaa. Näitä aikojen saatossa syntyneitä valemuistoja Turunen pyrkii
kirjassaan oikomaan niin vaikeata kuin se onkin.
”Valemuisto” on myös kaksipiippuinen asia. Voidaanko epäilyksenalaista
ja odottamatonta harhautua pitämään osana valemuistoa liian säännönmukaisesti? Entä jos siinä on jotain perää? Löytyvätkö
arkistoista aina pitävimmät faktat?
:::::::::::::::::::::::::
Lokakuussa 1968 Kosygin ja Kekkonen tapasivat Suomenlahdella
jäänmurtajalla selvittääkseen politiikan keskinäiset yhteensopimattomuudet
Tsekkoslovakian kriisin yhteydessä. Tähän tapaamiseen on liitetty valheellisesti läheltä piti -tilanne, jossa suomalaiset olivat ampumaisillaan
Kosygin aluksen upoksiin, jolla hän
saapui tapaamiseen. Tämä voidaan liittää samaan valemuisto-ketjuun kuin tarinat
Neuvostoliiton hyökkäysuhasta Suomen kimppuun Tšekkoslovakian miehityksen
aikaan. Ei ollut mitään todistettua todellista vaaraa.
Valemuistot ovat siis uskomuksia, jotka liittyvät itse historian
tapahtumien kulkuun, mutta hyvin suurpiirteisellä
tasolla. Haasteita syntyy, kun väärinkäsityksiin
ym. perustuvien valemuistojen varassa ruvetaan muodostamaan kuvaa todella
tapahtuneesta. Turunen on valinnut linjakseen arkistolähteiden kautta perimmäisen
totuuden selvittämisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti