Väärin muistettu: Praha, elokuu 1968

 

 

”Täällä Lieko Zachovalová, Prahasta”. Näin alkaa Yleisradion kirjeenvaihtajan  Lieko Zachovalován puhelinraportti Prahasta keskeltä neuvostoliittolaisjoukkojen miehityksen kauhuja elokuussa vuonna 1968. Kuulen Zachovalován raportin,  kuten niin monet suomalaiset radiokohinan ja rätinän  keskellä. Pian viisiminuuttisen raportin katkaisee englantia puhuva naisääni: ”Please would you finish the call!”. Zachovalová yrittää jatkaa toistuvasti keskeytettävää raportointia: ”Give me one minute more!”  Lopulta hän kyllästyy  keskuksen jatkuviin  keskeytyksiin ja tiuskaisee ”Goodbye!” meidän kaikkien kuullen.

Syntyi tunne, että Zachovalová halusi viestiä jotain vereslihalla olevaa, kun taas joku toinen (”sensuuri?”) yritti estää merkitsevät sanat.

Minulle kuten monelle muullekin syntyi käsitys, että Zachovalováta yritettiin estää antamasta Tsekkoslovakian tragediasta raporttia Suomeen, mutta kysymys olikin rutiininomaisesta Sveitsin Zürichissä sijaitsevan keskuksen ohjeiden mukaisesta puhelun kestosta, jonka Zachovalová  ylitti reilusti!

Tämä aasinsilta vie minut tämän blogini teeman alkulähteille: koko puhelu siis käsitettiin väärin Suomessa ja jäi sellaisena ihmisten mieliin.  

Pekka Turunen on kirjoittanut Tsekkoslovakian miehityksen dramaattisesta tapahtumasarjasta kirjan ”Kylmää rauhaa. Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys” (Atena, 2022). Aion seuraavassa keskittyä vain niihin kirjan osiin,  jossa valaistaan tällaisten kriisien keskellä leviäviä huhuja, joista muodostuu toinen ”todellisuus” reaalimaailman keskelle tai reunamille.  Eläydymme siis tässä blogikirjoituksessa keskelle kylmän sodan tragediaa, kun Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden joukot panssareineen tunkeutuvat Prahaan.

Osa suomalaisista  oli varmoja,  että panssarit vyöryvät Tsekkoslovakian kriisin seurauksena myös Suomen rajojen yli. Ilmanala täyttyi huhupuheista ja varmoina pidetyistä tiedoista, että vaikkapa naapurin tai omalta puolelta kuuluvat maatalouskoneiden ym. äänet johtuivat sotilasajoneuvojen äänistä. Moni tulkitsi  erilaiset ääniefektit tai kuulopuheet alkavan sodan ääniksi. Tällaisia ovat kuvitellut joukkojen siirtelyt harjoituksiin, lomien peruutukset ym.

Kävi niin, että historian logiikka ei tukenut lainkaan sotaisia odotuksia. Silti monille kuviteltu äänimaailma muodosti todellisuuden,  joka levisi,  tai jota levitettiin kaikkien halukkaiden kuultavaksi. Samalla spekulaatioiden määrä lisääntyi.

::::::::::::::::::::::::::::::

Kirjoitukseni peruslähtökohtana voidaan pitää poliittista ja ideologista blokkijärjestelmää,  jolla määritettiin toisen maailmansodan jälkeisen maailman betonoidut rajat. Aisan yli ei potkittu,  kun voitiin olla jokseenkin  varmoja,  että oma etupiiri oli suojassa. Ja ihmeen hyvin tästä pidettiin  kiinni. Eri asia on sitten se,  miltä esimerkiksi Itä-Euroopan kansalaiset tunsivat sananvapauden rajoitteet elämässään.

Suomi oli YYA-sopimuksen kautta järjestänyt suhteensa itään ja hankki omalla työllään vapaudenasteet lännessä. Puolueeton Suomi oli osa Euroopan status quota,  kuten esimerkiksi Tsekkoslovakiakin. Niinpä ns. ”vaaran vuodet” (1948) eivät käsittääkseni olleet mikään vaara Suomen olemassaololle,  koska Neuvostoliitto oli hyväksynyt etupiirinsä rajat keskeisissä osissa Eurooppaa. Taisteluja käytiin kehitysmaissa vaikutusvallasta ja vain poikkeustapauksissa Euroopan ydinalueilla,  kuten Unkarissa (1956) tai Itä-Saksassa (1953) . Oleellista Neuvostoliiton kannalta – Suomea koskien - oli,  että Suomi ei liittoutuisi lännen kanssa Neuvostoliittoa vastaan

Pekka Turunen käyttää käsitettä ”valemuisto” kuvaamaan niitä tuntoja,  joita ihmiset omaksuivat tuon aikaisessa tilanteessa. ”Valemuisto” (tai virhemuisto) on  sekoitus muistinvaraisia tapahtumia ja eri aikoina tapahtuneita sattumuksia, jotka liitettiin toisiinsa enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti ihmisten mielikuvissa. Joillekin ne ovat edelleen osa historian totuutta, vaikka myöhemmän historiantutkimuksen faktat osoittaisivat toista. Muita apukäsitteitä ovat esim. ”aikasiirtymä”, jolloin asioiden tapahtumajärjestys muuttuu väärinkäsitysten ym. seurauksena.

Tšekkoslovakian ja Neuvostoliiton vastakkainasettelu  on johdettavissa ”Prahan kevään” (1968) talousuudistuksista,  joilla pyrittiin muuttamaan talouden rakennetta, piristämään taloutta ja laajentamaan kansalaisvapauksia.

Oliko Suomella todellisia syitä pelätä ”miehittämistä? Tätä on pakko perata tarkemmin. Peruskysymys voidaan asettaa seuraavasti: oliko Suomella syytä aidosti odottaa Tšekkoslovakian kohtaloa vai olisiko Neuvostoliitto  päinvastoin selityksen velkaa Suomelle Tšekkoslovakian tapahtumista? Olen selkeästi jälkimmäisen selityksen kannalla. Neuvostoliiton johtajat olivat luoneet rauhanomaisen rinnakkainelon järjestelmän, jota ne pitivät tärkeänä ja pysyvänä, ja josta kannatti pitää kiinni.  Neuvostolitossa ymmärrettiin Kekkosen pettymys ja turhautuminen,  kun idän ja lännen sovittelevalla linjalla ei jatkettu vaan aiheutettiin sovittamaton konflikti, joka sinänsä koettiin väistämättömäksi,  koska Tšekkoslovakian nähtiin irtautuvan ”sosialististen maiden perheestä”.  Pääministeri Aleksei Kosyginin tehtäväksi jäi selittää tapahtunut parhain päin Kekkoselle.

Turusen kirjassa annetaan varsin realistinen kuva  totuuden ja fiktion välisen  eron  kasvamisesta  vuosikymmenien kuluessa. Tulkinnat tosiasiatapahtumista ovat siis  laajentuneet aikojen saatossa fiktion suuntaan. Miksi näin tapahtuu?

”Valemuisto” kasvattaa totuuden ja mielikuvituksen tuottaman tarinan juopaa. Näitä aikojen saatossa syntyneitä valemuistoja Turunen pyrkii kirjassaan oikomaan niin vaikeata kuin se onkin.

”Valemuisto” on myös kaksipiippuinen asia. Voidaanko epäilyksenalaista ja odottamatonta harhautua pitämään osana valemuistoa liian säännönmukaisesti?  Entä jos siinä on jotain perää? Löytyvätkö arkistoista aina pitävimmät faktat?

:::::::::::::::::::::::::

Lokakuussa 1968 Kosygin ja Kekkonen tapasivat Suomenlahdella jäänmurtajalla selvittääkseen politiikan keskinäiset yhteensopimattomuudet Tsekkoslovakian kriisin yhteydessä. Tähän tapaamiseen on  liitetty valheellisesti  läheltä piti -tilanne,  jossa suomalaiset olivat ampumaisillaan Kosygin aluksen upoksiin,  jolla hän saapui tapaamiseen. Tämä voidaan liittää samaan valemuisto-ketjuun kuin tarinat Neuvostoliiton hyökkäysuhasta Suomen kimppuun Tšekkoslovakian miehityksen aikaan. Ei ollut mitään todistettua todellista vaaraa.

Valemuistot ovat siis uskomuksia, jotka liittyvät itse historian tapahtumien kulkuun,  mutta hyvin suurpiirteisellä tasolla. Haasteita syntyy,  kun väärinkäsityksiin ym. perustuvien valemuistojen varassa ruvetaan muodostamaan kuvaa todella tapahtuneesta. Turunen on valinnut linjakseen arkistolähteiden kautta perimmäisen totuuden selvittämisen.