Mitä kylmä sota kertoo nykyajalle, mitä ei?

 

Historiankirjoitus on valintojen tekemistä.  Seuraavassa tarkastelen kylmän sodan historiaa kahden teesin pohjalta:  1) historiaa kirjoitetaan siitä ajasta käsin,  jota eletään ja 2) suurvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaa on vaikeaa erottaa toisistaan.  Kirjoitukseni perustuu omiin käsityksiini (sivulaudaturtyöni ”Kylmän sodan tulkinnoista”) sekä kylmän sodan aikalaishistorioitsijoiden näkemyksiin. Sitä vertaan nykykäsitykseen. Näkökulma on siis kylmästä sodasta nykypäivään päin.

Ekspansiopolitiikka oli ominaista sekä USA:lle että Neuvostoliitolle. Yhdysvaltain ekspansiopolitiikka toisen maailmansodan jälkeen ei ollut mitään uutta. Laajenemishalu toteutui oman mantereen ”valtauksen” jälkeen 1890-luvulta eli Espanjan-Yhdysvaltain sodasta lähtien. Yhdysvallat ei hankkinut perinteisessä mielessä siirtomaita. Se päinvastoin asettui Britannian tyyppistä imperiumin (kokonaisten valtioiden valtaaminen) luomista vastaan keskittyen tarkasti määriteltyjen avainkohteiden haltuunottoon.

Yhdysvallat tavoitteli imperialismillaan markkinoiden haltuunottoa vähän samaan tyyliin kuin Kiina tekee nyt. USA pyrki päämääräänsä  avustusohjelmien avulla,  joilla sidottiin kohde enemmän tai vähemmän kiinteästi Yhdysvaltoihin. Myös Itä-Eurooppa oli USA:n taloudellisen laajentumisen kohdealue. Strategialla pyrittiin ratkaisemaan myös poliittiset ongelmat ja levittämään amerikkalaista elämäntyyliä. Neuvostoliitto piti mahtikaudellaan kuitenkin tiukasti kiinni maailmansodassa saamistaan eduista.

Nyt näyttää siltä, että Yhdysvaltain imperialismi oli ja on ”tukikohtaimperialismia ”, kun taas Kiina on omaksunut Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeiseen taloudelliseen levittäytymiseen perustuvan strategian. Toki Yhdysvallat edelleen tavoittelee taloudellista mahtia, mutta sittenkin se pyrkii enemmän satojen tukikohtien verkostolla säilyttämään sotilaallispoliittisen otteen maailmasta. Huippuvirkamies Paul Nitzen johtama komitea vuoden 1950 raportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa. Vasta aivan viime aikoina tästä on jouduttu tinkimään.

Neuvostoliitto taas, joka ei pystynyt kilpailemaan taloudellisesti Yhdysvaltain kanssa, pyrki vaikutusvaltansa laajentamisen ideologisin ja poliittisin keinoin. Näin Neuvostoliitto päätyi etupiirivyöhykkeisiin. Kuten Yhdysvaltain imperialismille, oli Neuvostoliiton etupiiripolitiikallakin pitkä historia. Jo Venäjän keisarit olivat pyrkineet luomaan puskurivaltioita Venäjän ja lännen väliin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ajoittaisesta yhteistyöhalusta huolimatta Neuvostoliitto ja Yhdysvallat ajautuivat eri raiteille suurvaltapolitiikassa. Tosin Hitlerin hyökkäys Neuvostoliitoon pakotti neuvostoliitolaiset ja amerikkalaiset väliaikaiseen nelivuotiseen yhteistyöhön toisen maailmansodan aikana.

Välittömästi sodan jälkeen voittajien  molemminpuolinen epäluulo toista suurvaltaa kohtaan johti kylmään sotaan.

Washingtonissa lähdettiin siitä, että ulkopolitiikka oli sisäpolitiikan jatke. Tavoitteena oli vapaa vienti-  ja tuontituotteiden kulku. Yhdysvallat käytti hyväkseen sodan aikana saavuttamaansa taloudellista ylivoimaa pystyttääkseen maailmanlaajuisen taloudellisen järjestelmän. Samalla Yhdysvallat irtautui monroelaisesta eristäytymispolitiikasta. Ulko- ja sisäpolitiikan kiinteää sidettä toisiinsa korostivat presidentinvaalikampanjat,  taloudelliset lamat, mccarthyismi ja puolueiden sisäiset valtakamppailut.

Yhdysvallat laski paljon maailmanlaajuisten järjestöjen varaan (YK, Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto). Koska maalla oli johtava asema em.  järjestöissä, se saattoi tehokkaasti vaikuttaa muiden maiden talouksiin. Esimerkiksi aiempi ykkössuurvalta Englanti sai huomata yhtäkkiä olevansa korvia myöten veloissa Yhdysvalloille sotalainojensa takia. Niitä ei liittolaisuuden nimissä annettu anteeksi.

Stalin oli varautunut Saksan uuteen nousuun Itä-Euroopan alueita hyväksikäyttäen. Sen talous vahvistui,  joskin Yhdysvallat säilyi murskaavan ylivoimaisena. Neuvostoliitto menetti sodassa 1700 kaupunkia, miltei 100 000 kollektiivitilaa ja 27 miljoonaa ihmistä.

Varmaa ei ole läntisen suurvallankaan  menestys. Yhdysvaltain mahdollinen epäonnistuminen tulevaisuudessa voi aiheutua sisäisestä eripurasta ja polarisoituneesta yhteiskunnasta, joka vaurioittaa vahvuutena pidetyn demokratian edellytyksiä.

Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että Neuvostoliiton valtaamille uusille alueille pystyttämä sosialistinen järjestelmä ei johtunut marxilaisesta ideologiasta vaan Neuvostoliiton turvallisuustarpeista ja taloudellisista eduista.

Venäjän asema oli suhteellisesti vahvimmillaan 1950-60-luvuilla, jolloin se pystyi melko aidosti kilpailemaan Yhdysvaltain kanssa maailmanherruudesta. Se onnistui rakentamaan suhteet useisiin Lähi-idän, Afrikan, Väli-Amerikan ja Kaakkois-Aasian maihin. Monet niistä kokivat Yhdysvaltain imperialismin uhkaksi itselleen. Neuvostoliiton edusti niille mahdollisuutta uuteen nousuun siirtomaaisännästä irtautumisen ohessa. Mutta näissäkin tapauksissa  Venäjä kompromettoi ystävyyssuhteensa jollakin aikavälillä.

Venäjä on savijaloilla seisova jättiläinen. Se uhoaa edelleen maailmanvaltapyrkimyksillään ja etupiirin laajentamisella,  mutta yhä useammin käy ilmi,  että siltä puuttuu edellytykset ekspansioon. Neuvostoliiton jälkeen se on tuhlannut omat resurssinsa kommunistisen nomenklatuuran sijasta oligarkkien johtamaan valtakoneistoon, jolta puuttuu yhteinen tahto kehittää Venäjää.

Kylmän sodan kokemus ei yllä ennustamaan tulevaisuutta moninapaisessa maailmassa. Isot tekijät lienevät kuitenkin Yhdysvallat, Kiina, varauksin Venäjä ja EU, jos sillä yhteistä tahtoa riittää. Joka tapauksessa Eurooppa on vapautunut kahtiajakautuneisuudesta, joka on arvo sinänsä. Kaksinapaiseen maailmaan – Neuvostoliitto/Venäjä osana sitä – ei ole paluuta.

Putinin tavoittelema moninapainen (esim. ns. BRICS-maat) maailma on niitä harvoja  hänen tavoitteistaan,  jotka saattavat toteutua, joskaan ei sellaisena kuin hän haluaisi. Kiinan antaman haasteen toteutumista on pidetty varmana, mutta viime aikoina sekin on joutunut tinkimään kaikkein kukoistavimmasta talouskasvusta.

Ankarassa puolenvalintakamppailussa puolueettomien tai sitoutumattomien valtioiden asema saattaa muodostua yhä ahtaammaksi. Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles tuomitsi    puolueettomat valtiot ”moraalittomiksi”. Dullesilainen ajattelu voidaan yhdeltä osin yhdistää 1950- ja 1960-luvulla voimissaan olleeseen sitoutumattomien maiden liikkeeseen, jonka tavoitteena oli pyrkiä  liittoutumattomuuteen ja siten irti läntisestä ja itäisestä blokista. Tavoitteena oli olla yhtä vahva kuin Nato tai Varsovan liitto. Tämä ei toteutunut. Monet liikkeen valtiot nojautuivat  milloin länteen milloin itään. Liike on jäänyt löyhäksi ja saavuttanut yhteenkuuluvuuden vain joissakin spesifeissä kysymyksissä. Moninapaisessa globaalissa kanssakäymisessä sitoutumattomuus yhtenäisenä ”liikkeenä”  jää etäiseksi haaveeksi. Mistä liike pyrkisi irti? Neuvostoliittoa ei ole ja Venäjän asema sen perillisenä horjuu pahasti.  Putinilainen  pyrkimys uudistaa vanhat jaot etupiireineen kaikuu onttouttaan.  Yhdysvallat ja Kiina ovat lähimpänä uutta suurvaltajakoa, mutta paluuta bipolaariseen jakoon globaalilla tasolla ei ole.