Venäjä-suhteita ei ole enää

 

 

Suomi on Neuvostoliiton (Venäjän) naapurina harjoittanut etenkin taloudellista yhteistyötä kymmeniä  vuosia. Suurimmillaan sodan jälkeen Neuvostoliiton kaupan osuus Suomen koko ulkomaankaupasta oli neljännes. Elettiin 80-luvun alkuvuosia. Muistan tuolloin kuulleeni  varoituksia siitä,  että osuus oli jo liian suuri. Idänkauppa oli bilateraalisella pohjalla ja sitä pidettiin yleisesti kuitenkin Suomelle hyvänä asiana. Meillä oli käsitys, että kauppa oli meille edullista, mikä pitikin paikkansa, vaikka Italia sai Venäjältä öljyä halvemmalla.

Harvat toivat esille toivomuksen,  että kauppa vaihtokaupan sijasta ”normalisoitaisiin”. Kaupan volyymi  hiljensi arvostelijat, saatiinhan Suomen teollisuustuotteita myytyä itään, joka ei olisi onnistunut  lännen kanssa yhtä hyvin. Varoituksen sanoja kuultiin lähinnä siitä, että idänkaupan kysynnän takia ei aina pystytty  tuottamaan (tai ei tarvinnut tuottaa) laadultaan kilpailukykyisiä tuotteita läntisille markkinoille.

1990-luvun vaihteessa Neuvostoliiton suuren muutoksen  seurauksena kauppa ”normalisoitui”, mutta ikävalla ikävällä tavalla. Se nimittäin putosi muutaman prosenttiin koko kaupasta ja oli yksi keskeinen syy Suomeen lamaan. Kauppa ei ole koskaan toipunut bilateraalin kaupan loppumisen jälkeen.

Kun Suomen kauppa Neuvostoliiton kanssa oli laajaa,  ei  kriittisiä ääniä kuultu, puhuttiin ”vaaleanpunaisista vuorineuvoksista”,  joille idänkauppa oli henki ja elämä. Kaikki tahot olivat ”suomettuneita”, koska etu oli molemminpuolinen.

Ennen Venäjän helmikuussa tapahtunutta hyökkäystä Ukrainaan toivottiin lähinnä, ettei valmiiksi kriisiytynyt tilanne pahenisi. Toisin kävi. Varsinkin Saksan tunnetuista syistä johtuva kaasupula heijastui Suomeen monin tavoin sähkön saannin vaikeutena ja hintojen jyrkkänä nousuna. Tilanteeseen ei ole tiedossa nopeaa muutosta ja niinpä talvea odotetaan monissa kotitalouksissa suuren epätietoisuuden vallassa.

Venäjän osittainen liikekannallepano ja Luhanskin ja Donetskin ”kansanäänestykset” ovat johtamassa molempien alueiden epätodenmukaiseen  anastamiseen Ukrainalta ja tekaistuun liittämiseen Venäjään, jolloin Ukrainan vastahyökkäykset kohdistuisivat ”Venäjän alueeseen”. Silloin puhutaan venäläisten mukaan Venäjän ja Ukrainan valtioiden välisestä sodasta. 

Nykytilanne on sekava, koska pakotteiden ja Venäjän vastatoimien takia moni asia on kyseenalaistettu. Ongelmat ovat ”vuorovaikutteisia”.  Kaupankäynnin vaikeudet ulottavat lonkeronsa sekä  itään että länteen. Kaasutoimitusten katkaisu Venäjältä on aiheuttanut ennen kuulumattoman (energia)kriisin, jolle ei ole näkyvissä loppua. Venäjän pakotteista ei voi antaa periksi, koska Ukraina muodostaa lännen eturintaman. On tunne, että Ukrainan asia on kaikkien eurooppalaisten asia.

Nyt Putin on ryhtynyt puhumaan vihollisuudesta Ukrainan lisäksi lännen (Naton) kanssa, jonka päässä voi olla sodan laajentuminen. Silloin ollaan uudessa tilanteessa.   

Muitakin seuraamusvaikutuksia suhdeongelmista on ollut.

Venäjällä on ajateltu olevan Suomen vaalien varalle hybridivaikutus- ja kyberhyökkäyskeinoja. Näitä ei kuitenkaan suojelupoliisi ole pystynyt todentamaan oikeastaan yksienkään vaalien alla  eikä tavallisesti luotettavat tahot ole myöskään epäilleet Venäjän puuttumiskynnyksen mataloituneen. Toki kehitystrendit ovat olleet sellaisia tämän vuoden puolella, että tulevissa eduskuntavaleissa vaikuttamisyrityksiä voi olla aiempaa laajemmin  käytössä. Mutta mikä on vaikuttamisen suunta? Ongelma Venäjän kannalta saattaa olla se, että suomalaisten alistaminen ”vaikutettaviksi” ei ole helppoa. Vaikutusyritykset kääntyvät vaikuttajia itseään vastaan.

::::::::::::::::::::::::

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut maailmankirjat sekaisin. Yhtään järkevää selitystä ei tunnu löytyvän Venäjän aggressiolle. Ainoa syy-seuraussuhde,  jonka tunnistan on Putinin kyvyttömyys hyväksyä Neuvostoliiton hajoaminen. Putin ei pysty irtautumaan ajatuksesta, että Venäjä jää hänen – vanhenevan diktaattorin -  jäljiltä Neuvostoliittoa hauraammaksi suhteessa länteen.  Eikä Putin ole edes osallinen Neuvostoliiton 1990-luvun vaihteen haaksirikkoon, mutta 1980- ja 1990-luvun rankasti syytettyjen johtajien ”epäonnistumisten”  korjaaminen kaatuu hänen kontolleen. Raskas - itse asetettu -  tehtävä tilanteen  palauttamiseksi 1980-luvun tasolle ei onnistu. Vanhenevan diktaattorin osaksi sulkeutuu imperiumin jättäminen  Naton piirittämäksi voimavaroiltaan vajavaiseksi, Kiinalle ja USA:lle häviäväksi valtakunnaksi.  Lohdutuspalkinnoksi  on tarjolla moninapaisen maailman tavoittelu  menetetyn kaksinapaisuuden sijasta.

Onko Putin kuin Nikolai  I – yksi hänen esikuvistaan -  joka kuolinvuoteellaan Krimin sodan (!) keskellä huutaa ymmällä olevalle seuraajalleen viimeisinä sanoinaan ”pidä kaikki!”?