Länsisaksalaisen terrorismin synty

 

 

Olen kirjoittanut aiemmin saksalaisesta terrorijärjestöstä  RAF:stä  (Andreas Baader -mysteeri, 25.7.2013). Lainaan tätä kirjoitusta joiltakin osin, mutta pääosin lähestyn aihetta länsisaksalaisen terrorin syntymekanismin kautta. Mistä kaikki juonsi juurensa? Apuna on uusi teos, Katriina Lehto-Bleckertin ”Tulisielut. Tarina Ulrike Meinhofista, Andreas Baaderista ja Joscha Fischeristä”(Into 2021). Kirjan nimessä mainitut henkilöt olivat kaikki terrorismin 1960-luvun lopun syntyvaiheiden avainhenkilöitä.

Ensimmäisen kirjoitukseni (2013) päälähde oli TV-dokumentti Andreas Baaderista. Yritin hahmottaa hänen tekojensa vaikuttimia. Helppoa se ei ollut, sillä tuohon aikaan (1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku) sisältyy niin paljon yhteiskunnallista mullistusta, että punaisen langan löytäminen kaiken sumun ja pölyn keskeltä oli melkoinen haaste. Taustatietona minulla oli myös aiemmin lukemani Ulrike Meinhofin elämäkerta. Toki tuon ajan omat muistikuvat toimivat tukenani. Johtopäätökset seuraavassa ovat omiani.

On aika päivittää tietoja ja tarinan kulkua.

Ensimmäinen ihmetyksen aihe on,  miksi yleensäkin länsisaksalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan syntyi tällainen ilmiö.  Pääosin syyt löytynevät sodasta toipuneen Länsi-Saksan talousihmeen sisältöjen ja saksalaisen yhteiskunnan byrokraattisten ominaisuuksien yhdistelmästä, joita vastaan nousi radikaali vastarinta. Antiautoritaarinen liike ei koskaan ollut laaja, mutta sillä oli myötäilijöinä koko joukko varsinkin nuoria sodan jälkeen syntyneitä saksalaisia.

Mielikuvituksettomasti voitaneen sanoa, että porukkaa sitoi yhteen vapauden kaipuu ja halu irtautua  säännellyn yhteiskunnan kahleista.

Tietenkin Vietnamin sota oli yksi merkittävimmistä vaikutteista taustalla ja aktiivien mielenosoituksen kohde.

Ajan henki (”vuosi kuuskytkahdeksan”) toimi katalysaattorina radikaaleille ajatuksille koko Euroopassa. Vaikka kirjoitukseni alussa onkin lueteltu liikkeen huomattavimpia toimijoita, on muistettava, että mukana oli monia muitakin vaikuttajia, kuten Gudrun Ensslin,  Rudi Dutschke ja Dieter Kunzelman vain muutaman mainitakseni. Heidän radikaalisuutensa vaihteli eikä voida nimetä tyypillistä yhteen nivovaa piirrettä. Varsinkin Ennslinin merkitys oli huomattava toiminnan perustelujen pohdinnan näkökulmasta siihen nähden, mitä aiemmin tiesin hänestä.

Pisimmälle yhteiskunnan portaissa  eteni Joschka Fischer,  josta tuli vihreiden edustajana lopulta Saksan ulkoministeri!

Osa mukana olijoista sitoi radikalismin puoluerakenteeseen, mutta yleensä henki oli, että puoluelaitos oli liian jäykkä tyydyttääkseen aktiivien toiminnan tarpeen. Myöskin esimerkiksi virallinen SPD ja sen nuorisojärjestö suhtautuivat nirsosti uuteen liikkeeseen.

Mistä yhteiskunnallisista taustoista em. henkilöt nousivat? Voidaan sanoa, että hyvin erilaisista ympäristöistä. Andreas Baader oli koulupudokas tai paremminkin hän pudotti itsensä pois koulutusputkesta ja tyytyi lyhyisiin työsuhteisiin. Hän oli käsistään kätevä, mutta ei perustanut teoreettisista pohdinnoista. Ulrike Meinhof oli monessa suhteessa länsimaisen sivistyshengen ilmentymä, joka perusti toimintansa analyyttisille kirjoituksille ja Gudrun Ennslin oli lopulta tohtorivaiheen opiskelija, eräänlainen radikaalien pääideologi. Karkeasti ottaen kaikki ponnistivat keskiluokkaisesta elinympäristöstä.

Andreas Baader  oli ensi sijassa toiminnan mies, joka ei piitannut yhteiskunnallisista teorioista. Muut saivat selitellä hänen tekojensa vaikuttimia ideologisilla tai poliittisilla argumenteilla. Myös Baader itse halusi takaperoisesti teoilleen yhteiskunnallisen selityksen. Baaderista tuli ryöstäjä ja murhaaja, joka herätti hysteriaa tavallisten kansalaisten joukossa. Vain hiukan kieli poskessa voidaan sanoa, että muiden tehtävä oli löytää jälkikäteen Baaderin pragmatismille teoreettinen viitekehys.

Baaderilla oli kiistatta raju vaikutus ympäristöönsä, jopa suggestiivinen vaikutus ympärillään oleviin ihmisiin. Muut ihailivat Baaderia ja Baader nautti päästessään ihailun kohteeksi.

Baader-ilmiötä ei nähdäkseni olisi syntynyt ilman tuon ajan vahvoja ristiriitoja, jotka liittyivät ajan yhteiskunnallisin ongelmiin ja ”järjestelmän” vinoumiin. Kun mielenosoittajat ryhtyivät kapinoimaan pakkovaltaiseksi kokemaansa järjestelmää vastaan, vastasivat poliisit väkivallalla. Olen pohtinut olisiko pidättyvämpi poliisien toiminta johtanut järkevämpään tulokseen ja olen melko varma, että poliisien toiminta kiihdytti edelleen järjestelmän vastustajia.

Eri asia on sitten pohtia, miten fyysistä väkivaltaa uhkuva Baader sai järkevänä ja ajattelevana ihmisenä pidetyn Meinhofin valtaansa. Heidän välillään ei ollut seksuaalista kanssakäymistä. Meinhofin elämäkerta kertoo jotain, mutta arvoituksiakin jää. Syväpsykologia voi löytää naisen ja miehen roolituksesta jonkin selityksen, mutta minä luovun tässä enemmiltä selityksiltä.

Tietenkin Baaderin tekojen taustalla vaikutti hänen uskomattoman raaka ja karkea muista piittaamaton käytös. Ainoastaan Gudrun Ensslin sai hänet ajoittain rauhoittumaan selittämällä Baaderille hänen toimintansa teoreettisia vaikuttimia. Tässä tullaan oleelliseen kysymykseen eli kuinka ratkaisevaa osaa näytteli Baaderin kaltaiselle ihmiselle aito taistelu yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltakoneistoksi käsitettyä järjestelmää vastaan. Päädyn lopulta kuitenkin sille kannalle, että kiihkeä toiminnanhalu, halu olla esillä, halu nauttia vaikutusvallastaan, halu olla suosittu kaltaistensa joukossa oli Baaderin pääpontimena, eivät ideologiset rakennelmat.

Liikkeellä oli paljon nuoria, joilla oli tarttumapintaa Baaderin kaltaiselle ihmiselle ja ilmiölle. Tätä ei tule käsittää väärin: en sinällään näe noiden aikojen protestia turhana, sille löytyi riittävä argumentaatio, mutta vain demokraattista tietä.

Lehto-Bleckertin kirjan ansioihin kuuluu edellä kuvatun henkilögallerian jäsenten keskinäisten suhteiden perusteellinen erittely sekä moninaiset seksuaaliset suhteet näistä syntyneine lapsineen. Yhteenvetona sanoisin, että joukko oli sekalainen koostumukseltaan ja mielipiteet kävivät tuon tuostakin ristiin.

:::::::::::::::::::::::::

Esimerkkinä terroristien toiminnasta otan tässä esille joukkion alkuvaiheessa (ennen RAF:n muodostumista) tekemän tavarataloiskun. Kysymys lienee  ollut kulutusyhteiskunnan ja kulutushysterian vastaisesta protestoinnista (yhtä hyvin Vietnamin sodan vastaisesta protestista).

Huhtikuun 2. päivän vastaisena yönä vuonna 1969 räjähti pommi kahdessa Frankfurtin keskustan tavaratalossa. Rakennukset olivat tyhjillään, mutta kuitenkin paikalla oli havainnoitsija, joka hälytti palokunnan paikalle.  Palopesäkkeitä oli useita. Samaan aikaan Saksan tietotoimisto sai varoituksen syttyvästä tulipalosta. Myös toinen tavaratalo syttyi tuleen. Onneksi automaattinen sammutusjärjestelmä toimi ja palo tukahtui alkuunsa. Ajastimella varustetut pommit olivat sijoittaneet kauppojen tiloihin Andreas Baader ja Gudrun Ennslin.  Kuitenkin parivaljakon liikkuminen oli herättänyt huomiota ja pian lähistöllä oleilleet tuhopolttajat napattiin kiinni. Muut sytyttäjät onnistuivat pakenemaan.

Huomiota herätti, että tuhopolttajat kehuskelivat teoillaan. Raskauttavia todisteita oli runsaasti molemmilla kiinni otetuilla. Tuhopoltoissa säästyttiin henkilövahingoilta, mutta aineelliset tuhot olivat merkittäviä. Syntyi merkillinen tilanne,  kun moni ulkopuolinen osoitti myötätuntoa provokaattoreita kohtaan, tämäkin ajan ilmiö. Vaikutti  siltä,  että kysymys oli poliittisesta provokaatiosta ja performanssista. Oikeudenkäynnissä syytetyt esiintyivät ylimielisesti katumatta tekoaan.

On sanottu, että tekoon ei suhtauduttu tarpeellisella vakavuudella.  Alkeelliset pommit herätyskello ajastiminenaan olivat  omiaan aiheuttamaan viranomaisten vähättelyä tekoa kohtaan, joka saattoi heijastua varomattomuutena tuleviin terroristien vahingontekoihin.

Kävi ilmi, että terroristien keskuudessa oli syntynyt kilpailu siitä, ”kuka ehtii ensin”. Oltiin siis jo pitkällä valitulla tiellä.

Mutta Frankfurt oli vasta alkua. Terroristit järjestäytyivät Punaiseksi armeijakunnaksi,  jonka tarkoituksena oli saada aikaan kansannousu. RAF:n ensimmäisenä iskuna pidetään Baaderin vapautusyritystä 14.5.1970. Ja jatkoa seurasi. Viranomaisia ja taloudellista eliittiä vastaan suunnatut väkivallanteot olivat julmia.  Ryhmän iskuissa kuoli vuosina 1972-1991 yhteensä 34 ihmistä.

Terroristien vallankaappausyritykset olivat kuitenkin alusta lähtien tuhoon tuomittuja. RAF:n johtohenkilöt (Meinhof, Baader, Ensslin ja Raspe) kuolivat oman käden kautta 1976-77.

RAF osoitti kuitenkin sitkeytensä järjestäytyen 2. ja 3 sukupolveksi ennen kuin sen vaikutus hiipui toiminnan hajoamiseen vuonna 1998.

Rinnan edellä mainitun opiskelijaliikkeen radikalisoitumisen kanssa eteni yleispoliittinen kehitys. Vuoden 1968 kapina auttoi valtaan vastavoimana maltillisen vasemmiston. SPD-johtoinen hallitus käynnistyi vuonna 1969 Willy Brandtin toimiessa puheenjohtajana.