Milloin ja miten Nato-kannat kääntyivät ja kenen ansiosta?

 

Saska Saarikoski kirjoittaa HS:n kolumnissa  1.9.2022 ”Suomalaiset kääntyivät itse Naton puolelle”  seuraavasti: ”Helsingin Sanomat asettui pääkirjoituksessaan vuonna 2004 tukemaan Suomen Nato-jäsenyyttä (itse olen muistanut väärin, että tämä olisi tapahtunut vuonna 2006, korjattakoon tämä nyt!). ”Siitä lähtien lehti sai kantaa ”Nato-haukan” mainetta, vaikka pääkirjoituskanta oli selvästi erillään lehden uutisoinnista ja toimittajista. Lehti ei kampanjoinut Nato-jäsenyyden puolesta”.  

Saarikoski on ärtynyt,  koska ”Lehti” (uutisointi, toimittajat) ja ”pääkirjoituspalsta” on sekoitettu ja ne pitäisi pitää  erillään.  Saarikoksi ei kuitenkaan mahda sille mitään,  että lehden linja määräytyy pääkirjoitusten pohjalta ja Hesari on tässä paljastanut karvansa. Olen tavallinen Hesarin lukija ja minulle lehti on edustanut Nato-myönteisyyttä lähes koko 2000-luvun ajan.

Tämä on mielestäni mutkikasta. Entä jos Hesarin oma riippumaton toimittaja  noudattaa sitoutumatonta linjaa ja kirjoittaa toistuvasti Natoon liittymistä vastaan argumentoiden huolellisesti mielipiteensä. Voiko hän saada esimiestensä hyväksynnän vai asettuuko hän pääkirjoituspalstan valitsemaa ”linjaa” vastaan?

Saarikosken kolumni on reagointi Kaarle Nordenstrengin ja Juho Rahkosen Kanava-lehden numerossa 5/2022 ilmestyneeseen artikkeliin ”Näin suomalaiset käännettiin Naton kannalle”, jossa Saarikoksi ottaa tehtäväkseen puolustaa sekä Helsingin Sanomia ja muita median edustajia Kanava-lehden kirjoittajia vastaan, koska nämä näkevät median käyttämän vallan Suomen (ja suomalaisten) tekemän Nato-päätöksen takana. Saarikoski väittää siis mediaa syytettävän väärin perustein ja puolustaa voimakkaasti toimittajien uutisointia, jota hän pitää ilmeisen tasapuolisena.  Toki Nordenstreng ja Rahkonen näkevät välittömänä syynä  Suomen Natoon liittymiselle Putiniin hyökkäyksen Ukrainaan.

Kansalaisten Nato-kannan muutoksen nopeutta Nordenstreng ja Rahkonen kuvaavat ainutlaatuiseksi. He osoittavat tämän mielipidekartoitusten tulosten avulla.  Niistä on mahdollista tutkia demokratian, median  ja yleisen mielipiteen suhdetta. Kirjoittajien väitteen mukaan media synnytti kuvan, että Nato-jäsenyys on todennäköinen tulevaisuudenkuva: ”Syntyy kuva, että Suomi aikoo joka tapauksessa liittyä Natoon” toteavat Nordenstreng ja Rahkonen. Voidaan esimerkiksi kysyä oliko oikein,  että kansanäänestys jätettiin pitämättä.

Nordenstrengin ja Rahkosen mukaan median vaikutusta ei pidä yliarvioida, muttei myöskään vähätellä. He kuitenkin toteavat, että media on pitkään ollut kallellaan Naton suuntaan, jonka voin vahvistaa omien huomioideni avulla.

Kaikkitietävä Wikipedia kirjoittaa pääkirjoitusten kirjoittamisen luonteesta seuraavasti: ”Pääkirjoituksissa ei yleensä ole näkyvillä kirjoittajan nimeä. Tämä johtuu siitä, että pääkirjoitus ei ole toimittajan oma vaan lehden yleinen kannanotto”. Miten siis erotellaan lehden ”linja” ja ”yleinen kannanotto” toisistaan?   Wikipedia kirjoittaa seuraavasti: ”Nykyään kunkin lehden linja ei ole enää määriteltävissä yhtä yksiselitteisesti pääkirjoitusten perusteella kuin vielä 1900-luvulla. Toimituksissa ei ole ohjeistuksia siitä, että joitain asioita pitäisi käsitellä tietyllä tavalla lehden linjan mukaisesti. Vaikka pääkirjoituksessa otettaisiin kantaa jonkin asian puolesta, se ei tarkoita, etteikö lehdessä julkaistuissa jutuissa aihetta voitaisi käsitellä aivan päinvastaisesta näkökulmasta”

Olen lukenut Hesaria niin,  että lehti ajaa Suomea Natoon ja ilmaisee mielipiteensä selkeästi. Yksittäisten toimittajien mielipiteitä en ole seurannut niin tarkasti,  että voisin osoittaa heidän noudattaneen ”mielipiteetöntä linjaa” enkä oikein jaksa uskoa muidenkaan tehneen niin.

Myönnän,  etten tunne näitä vastuukiemuroita niin tarkasti, että voisin asettaa kyseenalaiseksi Saarikosken kolumnin tekstin. Niinpä kerron,  miltä minusta lehden lukijana tuntui lukea Natoa tukevia tekstejä lehdestä.

Helsingin Sanomat ilmoittaa olevansa ”sitoutumaton päivälehti,  joka pyrkii edistämään ja vahvistamaan kansanvaltaisuutta, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja mielipiteen vapautta. Tehtäväänsä lehti toteuttaa ensisijaisesti tasapuolisen, nopean ja luotettavan uutisvälityksen avulla”.

Ja edelleen:

”Helsingin Sanomat määrittää kantansa itsenäisesti, riippumatta poliittisista tai taloudellisista päätöksentekijöistä tai muista painostusryhmistä. Tätä riippumattomuuslinjaansa lehti seuraa myös päivittäisessä uutisvälityksessään”.

Eikö sitoutumattomuuden (tai tasapuolisuuden) pitäisi näkyä pääkirjoituksissa siten, että annetaan mahdollisuus myös toista mieltä oleville oikeus näkyä mielipiteellään pääkirjoituksen arvioissa? Eikö tasapuolisuuden nimissä pitäisi valaista lehden omista näkökohdista poikkeavia näkökohtia ellei peräti ”linjaa”?

Kuten sanottu Saarikoski näyttää irrottavan toimittajan itsenäisen mielipiteen lehden (pääkirjoitus)linjasta: lehdellä on linjansa, mutta toimittaja noudattaa uutisoinnissaan ylväästi tasapuolista ja riippumatonta ohjenuoraa ”horjahtelematta” lehden mahdollisen linjan taakse!

Mikä sitten käänsi ”kansan” enemmistön vuosia jatkuneesta Nato-kriittisyydestä sen voimakkaaksi kannattajaksi? Saarikosken mielestä kansalaisten omat johtopäätökset tapahtuneesta (Venäjä hyökkäys Ukrainan kimppuun) aiheuttivat muutoksen, ei median toiminta niin kuin Nordenstreng ja Rahkonen näkevät.

Itse olen nähnyt suhtautumisen Natoon vaiheittaisena siten, että ensin innostuivat oikeistoon lukeutuvat vaikuttajat ja kansalaiset, sitten kansalaisten enemmistö ja sen jälkeen suuri päättäjien enemmistö ja viimeisten joukossa presidentti Niinistö. Viime mainittu ei ole yllätys: suurin vastuunkantaja käytti kaiken harkinta-ajan näissä olosuhteissa. Omissa Nato-kannoissani  - kuten kirjoituksistani näkyy -  kritisoin    Natoon kiirehtimistä. Nato-optio oli paljon mainettaan parempi.

On vaikeaa sanoa kansalaisten aloitteellisuudesta Naton suhteen mitään lopullista. Todennäköisesti vaikutus eri tahojen välillä oli vuorovaikutteista. Saarikosken mielestä Suomen kannan muotoutumisen näkökulmasta  Ruotsin kanta oli merkittävä. Itse olen sitä mieltä,  että Suomen kanta vaikutti enemmän Ruotsin kokonaiskantaan kuin päinvastoin.

Saarikoski aliarvioi median merkitystä. Sen kirjoittelu pohjusti mielipiteen vaihdosta  vuosien varrella. Epäilen jopa, että median paine myönteisen Nato-päätöksen puolesta ärsytti sen verran,  että jotkut linnoittautuivat ”toistaiseksi” kielteiselle kannalle!

Nordenstreng ja Rahkonen ovat todennäköisesti  oikeassa sanoessaan,  että kansalaisten Nato-kannan muutos oli hyvin ”pinnassa” eli muutosherkkä. Se ei alun pitäenkään ollut vahva vaan vaikutteille altis, vaikka vaikutti hitaasti muuttuvalta. Niinpä muutos helmi-maaliskuussa 2022 ei ollut niin järisyttävä kuin miksi se  syvällisemmin analysoimatta kuvataan. Kamelin selkä ei ollut lopultakaan vahva.

Saarikoskelle toimittajan ehdoton riippumattomuus on tärkeää, ei kahta sanaa. Hänelle se on ehkä jopa itsetarkoitus. Hänen lehtensä pääkirjoitukset voivat olla Nato-haukkamaisia, mutta  vielä paljon tärkeämpää on se, että hän itse on irti Naton kannattamisen tai vastustamisen sidonnaisuudesta.