torstai 16. maaliskuuta 2023

Taasko pankkikriisi?

 

Vuoden 2008 pankkikriisin ja viime vuoden väliin jäi lähes 10 vuoden nousukausi. Korkojen pysyminen matalalla loi kasvulle hyvät edellytykset. Aina, kun menee pitkäaikaisesti hyvin,  on syytä epäillä, että jotain ikäviä kehityskulkuja on jäänyt huomamatta tai niihin ei ole reagoitu, vaikka ne onkin havaittu.

Kalifornialaisen Silicon Valley Bankin kaatumisen yhteydessä on viitattu kapeaan asiakaskuntaan  ja kriisiherkkyyteen, kun pankki on toiminut valtaosin yhdellä toimialalla. SVP:n asiakaskunta muodostui  teknologia-alan alkavista tai kasvuyrityksistä. Startupien rahoitus kuitenkin vaikeutui viime vuonna korkojen noustessa ja heijastui SVB:n oman asemaan negatiivisesti.  

Myös suuri Credit Suisse  -pankki on heikossa hapessa, mutta eri syistä kuin SVB. Sen rahoittajapankit ovat vetämässä tukea pois pankilta. Credit Suissen katsotaan olevan ”liian suuri kaatumaan”.

Vuoden 2008 kriisin aattovuosina vallitsi markkinoilla hektinen tila.  Silloin fokuksessa oli Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla vallinnut hullumylly. Meni liian hyvin ollakseen totta. Sama kaava on toistunut kriisistä toiseen.

Seuraava kirjoitus perustuu muistikuviini tuosta ajasta. Lähteenä ja muistin vahvistuksena olen käyttänyt  Helsingin Sanomien useita artikkeleita.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Vuotta 2008 on pidetty finanssikriisin käynnistymisvuotena, mutta kriisi oli muhinut jo useita vuosia ilman, että siihen kiinnitettiin riittävää huomiota. Varoittelijoita kyllä oli, mutta ajan henki oli sellainen, että markkinoiden oletettiin itse hoitavan epätasapainon vallalla olleen talouspoliittisen doktrin mukaisesti.

Investointipankki Lehman Brothersin konkurssi 15.9.2008 on yleensä katsottu kriisin alkupisteeksi. Tosiasiassa sitä edelsivät ranskalaisen BNP Paribasin (elokuu 2007) ja amerikkalaisen Bear Sternsin (liittovaltion hätärahoitus maaliskuussa 2007) vaikeudet. Kriisin syitä takaperin kelattaessa voidaan palata syksyyn 2006, jolloin amerikkalaisten asuntojen hinnat kääntyivät laskuun pitkään jatkuneen nousun jälkeen. Se oli pahan merkki, olihan totuttu siihen, että asuntojen hinnat jatkavat  nousuaan vuosikymmenestä toiseen. Seuraavassa keskitytään kriisin lähtömaan, Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden seurantaan finanssikriisin aikaan. Kriisi sinällään levisi kaikkialle.

Parin vuoden sisällä asuntojen hinnat laskivat alle niitä varten otettujen lainojen määrän (=velkadeflaatiotila). Velkadeflaatioilmiön seuraukset olivat nähtävissä aikoinaan jo 1930-luvun lamassa (ja myös Suomen lamassa 1990-luvun alussa), mutta siitä oli kai kulunut niin paljon aikaa, että yhteys ei muistunut mieleen.

Muutoinkin 1930-luvun opit oli heitetty sivuun. HS:n eräässä artikkelissa haastateltu Bengt Holmström toteaa, että ”pankkijärjestelmän keskeinen haavoittuvuus on aina ollut se , että pitkän ajan sijoituksia rahoitetaan ottamalla (asiakkailta) lyhytaikaisia lainoja, joista tärkeimpiä olivat talletukset”. Totta. Vuosien 1837, 1858, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929 pankkikriiseissä ihmiset menettivät talletuksensa, koska ne olivat riskisijoitusten rahoituslähteenä ja riskit realisoituivat. Talletuspaon syntyessä vain nopeimmat ehtivät pelastaa rahansa. Tästä viisastuneena Yhdysvaltain kongressissa hyväksyttiin ns. Glass-Steagall Act (tai vuoden 1933 pankkilaki), joka erotti säästöpankit liike- tai investointipankeista. Säästöjen käyttö riskaabelissa sijoitustoiminnassa estyi kymmeniksi vuosiksi. Talletuspakojen mahdollisuus ainakin pieneni. Valitettavasti laki kumottiin juuri finanssikriisin alla vuonna 1999. Oli mahdollista perustaa jälleen suuria finanssitavarataloja, jotka irtautuivat perinteisestä pankkitoiminnasta ja joita ei sitonut perinteinen pankkisääntely. Aasian markkinoilla kehittyneet valtavat pääomat sijoitettiin ajan hengen mukaisesti Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoille.

Finanssikriisi synnytti valtaisan turbulenssin Yhdysvaltain pankkimaailmassa ja viidestä suuresta investointipankista vain kaksi kesti paineen.

Pääomaliikkeiden lisäksi kriisin kehittymiseen oli useita syitä. Yksi oli IT-kuplan (2000-2002) puhkeamisen jäljiltä matalina pidetyt keskuspankkikorot. Asuntojen hintakupla saattoi suotuisissa olosuhteissa kehittyä vuosina 2003-2006, kun halpaa rahaa virtasi asuntomarkkinoille. Korot pidettiin aivan liian kauan matalina.

Ideologisena syynä voidaan pitää republikaanihallituksen pyrkimystä luoda edellytykset ”amerikkalaisen unelman” synnyttämiselle tarjoamalla käsirahatukea (American Dream Downpayment Act, joulukuu 2003) asuntojen ostoon. Hyvin köyhät tarttuivat täkyyn ilman, että heillä oli edellytyksiä selvitä lainavelvoitteistaan käsirahatuesta huolimatta.

Vuosituhannen alussa kehitetyt uudet rahoitusinstrumentit olivat aivan keskeinen syy kriisin syntyyn. Aikaisemmin vakuus oli `parkkeerattu´ siihen pankkiin tai rahoitusyhtiöön, joka oli myöntänyt lainan. Laina ja vakuus olivat liitettyinä toisiinsa yhdessä ja samassa pankissa, kunnes laina oli maksettu pois. Uudessa rahoitusinstrumenttien maailmassa laina eli omaa elämäänsä markkinoilla. Pankki saattoi myydä lainan toiselle pankille, joka oli usein taseen (ja valvonnan) ulkopuolella oleva ns. varjopankki (SPV:t, SIVit). Nämä arvopaperistivat lainan myyntiä varten. Käytettiin monimutkaista järjestelmää, jossa strukturoidut arvopaperistetut lainat luokiteltiin riskin ja tuoton suhteen luokkiin AAA, AA ja A. Muodostui ns. CDO-johdannaisia, joissa oli mukana kaikentyyppisiä lainoja sekaisin. Edelleen tapahtui niin, että varjopankit pyysivät luottoluokittajilta arviot arvopaperista. Muodostui liikaa kolmen A:n luottoja, joilta puuttui kate. Järjestelmä korruptoitui, koska hyvätuottoisiksi ja riskittömiksi luokitellut arvopaperit ylipainottuivat tarjonnassa.

Uudet asuntoarvopaperit olivat houkuttelevia tuotteita, koska ne olivat mallia 2+28 vuotta (kaksi vapaavuotta ja sitten koron jyrkkä nousu). Arvopaperin ostajalle tämä näyttäytyi erittäin tuottoisana sijoituskohteena edellyttäen tietysti, että lainanottaja selviytyi velvoitteistaan. Näitä ns. subprime-lainoja myytiin usein varattomille mustille perheille. Perusperiaate oli, että sijoitus oli turvallinen koska ”asuntojen hinnat ovat aina nousseet”. Niinpä lainoilla oletettiin olevan aina riittävä vakuus.

Finanssikriisin puhkeamisen aikoihin oletettiin ylivoimaisen enemmistön lainoista olevan asuntolainoja köyhille. Tosiasiassa vain 10 prosenttia lainoista oli ensiasuntolainoja. Ongelmalainojen keskiössä olivat  keskituloiset kulutusluottoja harrastaneet kotitaloudet. Kulutusluottojen vakuutena olivat asunnot.

Kun laina painui alle vakuutena olevan asunnon arvon, tarjosivat pankit hövelisti lisää lainaa. Se, mihin lainaa käytettiin oli sivusasia. Näin lainamäärä saatiin pidettyä vakiona. Pankin viesti kuului: ”Nyt lainakiintiössänne on taas varaa”. Niin kauan, kun laina oli alle asunnon arvon laina oli ”ylivakuutettu”. Ongelmat alkoivat, kun asunnon arvo putosi kriisin seurauksena alle lainan määrän ja johti lukemattomien kotitalouksien syviin murhenäytelmiin.

Joissakin osavaltioissa oli voimassa ”jingle-mail”-käytäntö, jonka mukaan pankilla ei ollut oikeutta periä pankille jäänen asunnon ja alentuneen myyntihinnan erotusta asiakkaalta. Pankin asiakas pääsi eroon tällaisesta asunnosta palauttamalla asunnon avaimet pankin postiluukusta (jingle-mail). Tämä oli omiaan rohkaisemaan lainanottoon asiakkaan puutteellisesta rahoitustilanteesta huolimatta. Kun riittävän suuri osa jonkin asuntoalueen asunnoista menetti arvonsa, romahdutti se koko alueen asuntojen hinnat. Näin kriisi levisi syvälle koko talouteen.

Jättimäinen amerikkalainen vakuutusyhtiö AIG joutui finanssikriisin syöksemänä liittovaltion haltuun. Varjopankit vakuuttivat AIG:ssa lainat pankille. Ne pakkasivat ja pilkkoivat luottoriskin ja myivät velkakirjoina sijoittajille. Koko arvopaperistetun järjestelmän romahtaminen romahdutti myös CDS-luottovakuutukset.

Puolivaltiolliset asuntorahoittajat Fannie Mae ja Freddie Mac olivat vuosikymmenien ajan ostaneet ja arvopaperistaneet asuntolainoja ilman ongelmia. Vakavarainen järjestelmä varmisti hartioiden leveyden, kun piti rahoittaa valtavat esikaupunkien omakotitaloalueet. Ilman näitä kahta asuntoluotottajaa rakentaminen ei olisi onnistunut. Arvopaperistaminen oikeinhoidettuna on loistava rahoituskeino suuriin hankkeisiin. Fannie Mae ja Freddie Mac joutuivat kurimukseen, kun ne menivät mukaan asuntorulettiin ja ostivat arvopaperistettuja roskalainoja.

Finanssikriisiin oli monia syyllisiä: piittaamattomat luottoluokitusyhtiöt (jotka arvioivat arvopaperistettuja luottoja mekaanisesti tietokoneohjelmien välityksellä), pankkiirien ahneutta tukevat palkkiojärjestelmät (jotka johtivat pankinjohtajien älyttömiin riskinottoihin ja epärehellisyyksiin), eksoottiset rahoitusinstrumentit (joiden toimintamekanismia niiden myyjät eivät todennäköisesti itsekään ymmärtäneet), omistajuusyhteiskuntaideologian (Ownership Society) ihailijat (ilman, että tuen saaneilla oli tosiasiallisia resursseja hankkia omistusasunto), kasvavat tuloerot (tuloerojen kaventamisen sijasta keskityttiin ”omistajuuserojen” kaventamiseen) jne.

::::::::::::::::::::

Kriisistä selvittiin pelastamalla pankit ja varsinkin Yhdysvalloissa monet suuryritykset. Se tapahtui pankkeja ja suuryrityksiä pääomittamalla. Euroopassa EKP tarjosi kiinteäkorkoista lainaa niin paljon kuin pankit tarvitsivat. Yhdysvalloissa keskuspankki tarjoutui ostamaan sadoilla miljardeilla roskalainoja.

Kriisin jälkeen oltiin varsin pitkälle yhtä mieltä siitä, että pankkien pääomavaatimusten pitää olla suuremmat ja sääntelyn kiristäminen on oikea toimenpide. Yhtä mieltä oltiin myös siitä, että reaalitalous on talouskriisien suurin kärsijä.

Näinä aikoina näitäkin käsityksiä on horjutettu, kun finanssikriisin vaikutukset ovat kaukana takana päin.

PS

Ehkä on syytä oikaista tässä harhakuva, että asuntojen hinnat olisivat "nousseet aina" Yhdysvalloissa. Inflaatiotarkistettuna hinnat eivät ole nousseet ajanjaksolla 1800-luvun lopulta tähän päivään lukuun ottamatta kahta jaksoa: 1) amerikkalaisten sotilaiden palatessa toisesta maailmansodasta ns. suuret ikäluokat (1946-1964) aiheuttivat hyppäyksen hinnoissa perustettaessa perheitä 1940-luvun lopulla. 2) Toinen hyppäys syntyi finanssikriisin aikaan (hinnat huipussaan vuonna 2006 ja pohja saavutettiin vuonna 2012).

 

1 kommentti:

  1. Pankkikriisi lännessä on väistämätön,nyt muodostunut järjestelmä on jo ylittänyt sen vaiheen missä sen voisi pelastaa.
    Kun Nixon irroitti dollarin kultakannasta siitä alkaen on lähtenyt muodostumaan tosiasiallisesti kaksiosainen rahajärjestelmä, joosta suurinta osaa,eli varjopankkisysteemiä ei mikään realitalouden osa kykene pitämään kasassa,sen romahtaessa.
    Brics maat ovat varautumassa nykyiseen tilanteeseen,siellä valmistellaan materiaalipohjaista rahajärjestelmää, eräänlaista laajennettua kultakantaa.
    Sergei Glasirev Euraasian Unionin pääsihteeri on vetämässä kyseistä hanketta.
    Lisäksi viellä BRICS on laajenemassa tämän vuoden aikana,sihen on liittymässä Iran, Egypti Saudi Arabia, Argentiina.
    Jo nykyisellään BRICS maat ovat suurempi taloudellinen voima, kuin G 7 maat,saati viellä yseisen löyhän organisaation laajentuessa.
    Yksi este poistui kun Saudit ja Iran palauttivat diplomaattiset shteet.
    Yhdysvallat on nyt omien sisäisten vaikeuksien heikentämä, eikä sillä ole enää aikaa eikä resursseja ryhtyä estämään itsensä hegemonian kanssa klpailevien tahojen toimntaa.

    VastaaPoista