Suomi uudessa maailmanjärjestyksessä Alexander Stubbin tulkitsemana

 

Elokuun lopulla kolmipäiväisillä suurlähettiläspäivillä Alexander Stubb määritti oikeastaan ensimmäisen kerran presidenttinä Suomen ulkopolitiikan kokonaisuutta. Alexander Stubb oli valinnut diplomaattien ohjenuoraksi muista yhteyksistä tutun ”arvopohjaisen realismin”. Joku taisi sanoa, että se on paras ulkopoliittisen linjan määritelmä, koska se yleisluontoisuudessaan sopii mihin tahansa ulkopoliittiseen linjaan. Sujuvana puhujana Stubb sai koko puheenvuoronsa kuulostamaan ulkopolitiikan jatkumolta.

Koska tasavallan presidentin tärkeimpiin tehtäviin kuuluu kansainvälisten suhteiden hoito, keskityn oheisessa tekstissä plus kuviossa siihen. Oheisessa kuviossa pyrin peilaaman stubbilaista ulkopoliittista  linjaa oletettuun uuteen maailmanjärjestykseen (näpäytä suurentaaksesi kuva, ESC palataksesi tekstiin):

Arvot ohjaavat valintoja, mutta ongelmia ei ratkaista  vain niiden kesken, jotka ovat samaa mieltä asioiden suunnasta ja hoidosta. Tapahtui virhe, kun kuviteltiin, että ´vuosikymmeniä jatkunut suhteellisen seesteinen rauhan aika ja yhteistoimintavaihe vain jatkuisivat ilman kulmien rypistelyä ja että tehty rauhantyö voitaisiin tuotteistaa globaaliksi vientituotteeksi, kuten Olli Saarinen asian mainiosti ilmaisi.

Pahimmillaan pakonomainen arvopohjainen realismi on johtanut punaisten viivojen vetämiseen kartoille: ”tähän pisteeseen on päästy hyvällä tahdolla, mutta jos tämän viivan ylitätte, niin….”

Joka tapauksessa – menemättä syvemmälle arvopohjaisen realismin  problematiikkaan.  Alexander Stubb on omaksut  käsitteen osaksi ulkopoliittista linjaamme.  Lähtökohta on siis, että länsimaat ratkaisevat soveliaana pidetyn ulkopolitiikan  linjauksen, mutta on moneen kertaan osoitettu, että saman mielisten kultapossukerho ei pysty hallitsemaan kokonaisuutta. Realismi on siksi tunkeutunut arvopohjaisuuden läpi ja tuonut reaalimaailman tosiasiat kansainvälisen politiikan välineeksi, kuten on tapahtunut monta kertaa aiemminkin historiassa.

Toimeen on tultava myös niiden kanssa, jotka eivät jaa yhteisiä (so. länsimaisia ) arvojamme. Tämä yhdistelmä (liberaali demokratia - autoritarismi) on erittäin haastava ja jännitteinen asetelma, jonka Stubbkin myöntää, mutta sopinee  kanssakäymisen työstettäväksi pohjaksi.

Jostakin syystä Stubb soveltaa arvopohjaista realismia varsin kategorisesti sanoessaan suurlähettiläspäivillä, että ”paluuta vanhaan Venäjä-suhteeseen ei enää ole”. Vannomatta paras. Lähes olemattomiin hajonneiden ystävyyssuhteiden ohuista langoista on joskus löydettävissä langanpää, josta käsin kerimällä voidaan vapautua nykyisten ”suhteiden” pakkopaidasta. Ja tämä ei merkitse mitään pakkosuomettumisen uutta läpimurtoa.  

Stubbin näkemys, että Suomen ulkopoliittista linjaa ei määritetä enää pelkästään Venäjän kautta on sekin liioittelua: kyllä Suomella oli suomettumisen vuosinakin useimmiten ollut oma näkemys,  jota on puolustettu suorasti tai epäsuorasti.

Minua on myös harmittanut käsitteen ”harmaa vyöhyke” käyttö, jota on pidetty synonyymina ”puolueettomuudelle”, joka ohjasi Suomen ulkopolitiikkaa vuosikymmeniä jopa ihan kohtalaisella menestyksellä ilman, että linjalla tarvitsi ymmärtää John Foster Dullesin omaksumaa käsitystä ”moraalittomuudesta”. Niin helposti unohdamme historian veteen piirretyn viivan oikealla linjalla olemisesta!

Stubb on korvannut Niinistön neljän pilarin vakauspolitiikan kolmella periaatteella, jotka ovat seuraavat: 1) euroatlanttisuus, 2) Ukraina ja Venäjä sekä 3) Suomen globaali vaikutusvalta.  Toistamatta tässä Niinistön neliportaisuuden periaatteita totean, että herrat ovat eri linjoilla käyttäen eri sanastoa. Ero on huomattava. Stubb puhuu itsevarmemmin ja rohkeammin (”euroatlanttisuus”  ja ”Suomen globaali vaikutusvalta”), Niinistö on varovaisempi ja neutraalimpi: Venäjä säilyy vielä Niinistöllä potentiaalisena mahdollisuutena ja kollektiiviset  suhteet ovat yhteistyön primäärina pohjana. Stubbin pointseissa näkyy Suomen tuore  Nato-jäsenyys ja  kohonnut itsetunto kansainvälisissä yhteyksissä.

Stubb rakentaa globaalin vallankäytön kolminapaisuuden varaan: globaali länsi, globaali  itä ja globaali etelä. Näistä hän nostaa etelän – ei niin yllättäen -  vaikutusvaltaisimmaksi pitkällä aikajänteellä. Vähän kuin Trumpia ja Putinia peesaten hän nostaa kahdenkeskisten suhteiden hoitamiset kollektiivista ylemmälle tasolle.

Omanarvontunnon kohoaminen näkyy siinä, että Stubb on luopunut koivistolaisesta selviytymisen filosofiasta (”Suomen idea on selvitä hengissä”) olemassa olemisen kuvaajana ja korvannut sen Suomella, joka on aktiivinen toimija, ja joka etsii uusia vaikutuskanavia. Stubbilla tuntuu olevan kova usko lännen haluun ja pystyvyyteen tukea Suomea. Sanat ovat kuitenkin sanoja ja löytävät vastineen todellisuudesta vasta kun tosi on kysymyksessä.

Sitä paitsi, olihan Kekkosellakin ”aktiivinen ulkopolitiikka” ohjenuoranaan kylmän sodan maailmassa. Erilaisia soveltamisalustoja löytyy!

Mitä tulee Natoon, niin selkeämpää Naton puolustajaa Suomesta tuskin löytyy kuin mitä Stubb on. Ei ole liioiteltua sanoa, että Stubb laskee koko poliittisen uransa lännen ja Naton varaan. Joskus Stubbin ”lapsenusko” lännen ja Yhdysvaltain ylivoimaisuuteen herättää ihmetystä. Stubb on hakeutunut USA-myönteisten kansainvälisten poliitikkojen seuraan, ja tiheästi hän on pitänyt yhteyttä itse Yhdysvaltain poliitikkoihinkin.  Stubb pyrkii myös muiden poliitikkojen kanssa mitätöimään Donald Trumpin helppoheikkimäisyyden.  Asia paketoidaan muotoon: Suomi pärjää tulipa presidentiksi valituksi kuka tahansa. Mutta pienemmässä seurassa, esimerkiksi diplomaattipiireissä, monia huolestuttaa Yhdysvaltain presidentinvaalit monellakin tapaa.

Stubbiin on voitu lyödä leima cold war warriorina  halusipa hän sitä tai ei. Niinpä Hesari pääkirjoitti 26.8 2024, siis ennen suurlähettilästapaamista, että Stubbilta ”odotetaan suoraa puhetta Venäjästä”. Tässä Stubb piti varansa eikä lähtenyt yllyttelyyn mukaan.

Historiattomuus tulee joskus väkisinkin esiin, kun Stubb tuo esille ”militaristisia” ajatuksiaan. Ei kysymys ole niinkään epäuskottavuudesta kuin intoilun naiiviudesta. Mistäpä me tiedämme, miten  asiat etenevät epätoivottavan, mutta mahdollisen konfliktin syttyessä. ”Voittajavaltion” maan tasalle pommitettujen kerrostalojen määrää ei ehkä osata suhteuttaa voiton hintaan. Sotaintoilijat antavat usein itsestään kuvan ikään kuin koulupoikina, jotka ovat lukeneet huonosti historianläksynsä.

Toki poliittisessa johdossa on huomioitu Venäjän kiivaana jatkuva raaka-ainekauppa ja täystyöllisyyttä muistuttava tilanne. Se merkitsee, että sodan päätymisestä ei ole välitöntä vaaraa!

:::::::::::::::::::::::::::::

Nyt on saatu Stubbilta ensimmäinen ulkopoliittinen linjaus. Jäämme odottamaan, miten se kohtaa reaalimaailman tyrskyt.

 

 

Ikääntymisen ilosanoma

 

Suuri eurooppalainen tutkimushanke  Survey of Health, Ageing and Retirement in Europe (SHARE) seuraa yli 50-vuotiaiden ihmisten elinoloja 28 maassa. Väestöliitto on valinnut niistä 15 Suomen kanssa verrannollista maata omaan vertailuunsa. Tätä puolestaan on referoinut Ylen toimittaja Elisa Kallunki. Itse peilaan aineistoa lähinnä onnellisuustutkimuksiin, joita olen aktiivisesti seurannut viimeisten 10 vuoden aikana. Kuten onnellisuustutkimuksista voidaan päätellä, ovat suomalaiset hyvin tyytyväisiä elämäänsä. Sitä taas ei välttämättä voi johtaa tiedotusvälineiden ja nettikeskustelujen otsikoista ja sisällöistä. Ovatko suomalaiset hiljaa onnellisia ja sitä kautta tyytyväisiä elämäänsä?  Semmoinenkin arvio on esitetty, että suomalaiset menestyvät näissä tutkimuksissa, koska ovat niin vähään tyytyväisiä!

Onnellisuuden tavoittelussa ja onnistumisessa on tapahtunut suuri muutos. Ennen onnellisimpia olivat 20-30-vuotiaat ja nyt sama tilanne on 60 vuotiailla! Nyt arvioitavana oleva tutkimus tukee omalta osaltaan ”onnellisuussiirtymää” kaksikymppisistä kuusikymppisiin. Onko niin, että vuosikymmeniä sitten meille  silloin opiskelunsa aloittaville horisontissa siinsi tapahtumien taivaanranta, jossa oli paljon mahdollisuuksia? Nyt mahdollisuudet nykynuorille ovat paljon rajallisemmat, joskus epätoivoiset, kun taas 60-vuotiailla on varsin seesteinen näkymä kohti toiveikkaampaa vanhuutta.

Mutta sitten itse tutkimukseen:

Tällä kertaa Suomi sijoittui rankingissa kakkoseksi Tanskan jälkeen (mittarina oli keskiarvo tyytyväisyydestä elämään asteikolla 0-10). Suomen jälkeen sijoittuvat kärkeen tutut Itävalta, Sveitsi, Ruotsi ja Alankomaat. Hännänhuippuina top 15 listauksessa ovat Liettua, Viro ja Latvia. Viime mainittujen sijoitukset voi nähdä vaikkapa heikon sosiaaliturvan osoituksina. Kaikki baltit eivät ole päässeet länsimaiden kasvuun nimenomaan elämään tyytyväisyyden näkökulmasta. Erot eivät ole toki suuren suuria. Esimerkiksi heikoimmin sijoittuneessa Latviassa pistemäärä oli 7,8 ja parhaiten sijoittuneessa Tanskassa 8,6  (Suomi 8,4). Haastattelut tehtiin touko-syyskuussa 2022.

Joskus on väitetty, että suomalainen sosiaaliturva tavalla tai toisella vähentää sukulaissuhteiden myönteisen vaikutuksen merkitystä verrattuna esimerkiksi Etelä-Euroopan maihin. Tämä ei ainakaan SHARE-tutkimuksen mukaan pidä paikkaansa. Tyytyväisyys ihmissuhteisiin yleensä on korkealla tasolla Suomessa. Yli viisikymppisten ikäryhmässä läheiset suhteet (erityisesti perheenjäseniin ) tyytyväisyyden osatekijänä saavat keskiarvon 9,1 (Tanskassa 9,3). Toki myös yksinäisyyden tunteet ovat yleisiä erityisesti  yli 75 vuotiailla naisilla.

Odotetusti matalasti koulutetut kokevat terveytensä huonommaksi kuin korkeasti koulutetut Kansainvälisessä vertailussa  Suomi sijoittuu varsin odotetusti huonommaksi kuin Tanska ja Ruotsi mutta paremmaksi kuin Baltian maat. Hyvät tulot ja korkea koulutus ovat terveyttä edistävissä asioissa kärjessä. Fyysisesti kuormittavissa tehtävissä vaikutus terveyteen on ilmeinen.

Kaikista puheista huolimatta 80 prosenttia suomalaista vastaajista oli tyytyväisiä terveydenhuoltojärjestelmän kattavuuteen. Yli 75-vuotiaiden ryhmässä tyytymättömyys oli selvästi suurempaa. Kuitenkin eurooppalaisessa vertailussa Suomi on takamatkalla mitä tulee palvelujen       kattavuuteen. Tutkimuksen haastattelut tehtiin ennen hyvinvointialueiden toiminnan aloittamista.

Tutkimuksessa kysyttiin myös eläkkeelle jäämistä koskevia asioita. Suomessa yli 50-vuotiaista työssäkäyvistä vastaajista puolet kertoi haluavansa jäädä eläkkeelle mahdollisimman varhain (ajankohtaa ei kysytty). Taustalla oli pelko terveyden pettämisestä.

Tutkimuksessa herättää huomiota, kuinka suuri ero eri maiden kansalaisten välillä on suhteessa eläkkeelle halukkuuteen. Virossa varhain eläkkeelle haluavien osuus on 18 prosenttia, Liettuassa 85 prosenttia. Työolosuhteilla täytyy olla suuri merkitys tällaisiin eroihin.

Paperista digiin – väistämätön tapahtuu

 

 Olen eläköityneenä sivistyspalvelukonkarina seurannut hiukan huolestuneena käytyä keskustelua – tai taistelua – tietotekniikan hyödyistä ja haitoista kouluoppimisessa Suomessa ja vähän muuallakin.

Onneksi erilaisilla keskustelupalstoilla, kommenttipuheenvuoroissa ja artikkeleissa käyty keskustelu on pikkuhiljaa monipuolistunut ja järkevöitynyt Helsingin Sanomissa on viime aikoina ollut parikin hyvää puheenvuoroa tai artikkelia koulujen digisiirtymästä.

Myönnän heti olevani uusien teknisten edistysaskelien toteuttamisen kannalla, niin pian kuin niitä on ollut mahdollista  – kritiikkiä ml. itsekritiikki unohtamatta - ottaa käyttöön (Kts. PS) .

Työelämäprofessori Pekka Koponen tuo Hesarin mielipidekirjoituksessaan ”Kouluissa on

päästävä  tasapainoon teknologian käytössä” (21.8.2024) keskusteluun kypsiä 

näkemyksiä. Avainteema Koposella on siis tasapaino digin ja paperin välillä.

 Kokeiluja digisiirtymästä takaisin paperiin on meneillään. Se on sinällään OK.   Koponen on vakuuttunut siitä, että teknologia tarjoaa mahdollisuuksia opetuksen tehostamiseen ja oppimisen syventämiseen. Hän asettuu välittävälle kannalle itse kiistassa. Koponen kaipaa lisätutkimuksia,  joilla varmistetaan, että luulo ei ole tiedon väärti. Lisäksi tarvitaan opettajakoulutusta, jotta pullonkauloja ei synny opettajan taitojen puutteellisuuden takia. Opettajien digi-valmiuksissa lienee suuria eroja.

Avainasemassa on eron tekeminen viihde- ja hyötykäytön välille. Ehkä Suomessa on liiaksi tuudittauduttu siihen, että muualta käydään Suomessa hakemassa oppia ja on jäänyt huomaamatta, että muualla on kehitetty ratkaisuja, jotka sopisivat Suomeenkin. Onko siis ongelma osin siinä, että best practise ei toimi molempiin suuntiin tai sitä ei ole yritettykään vakavassa mielessä.

 ::::::::::::::::::::::::::::::::

 Toinen hyvä Hesarin kirjoitus on toimittaja Tanja Vasaman haastatteluihin perustuva  ”Koulujen digisiirtymä voi mennä ”överiksi” (HS 21.8.2024). Peruslähtökohta on sama kuin edellä: hyvin voimakkaana läpi koko läntisen  maailman kulkee tahto rajoittaa radikaalisti kännykän käyttöä. Jotkut ovat innostuneet  yli kaiken digitaalisuuden rajoitustoimista opetuksessa. Toisaalta vastareaktiona on syntynyt peruuttelu: haluttiin/halutaan  palata takaisin digitaalisten välineiden käyttöön. Kysymys ei ole siis pelkästä kännykänkäytöstä vaan koko digitalisuudesta  opetuksen välineenä. Ne, jotka suhtautvat kiihkottomammin em. problematiikkaan, toteavat, että ilman kumpaakin vaihtoehtoa (tarvitaan molempia) opintosuoritus jää vajavaiseksi.

Mutta…. mutta on tahoja, jotka näkevät niin, että ilman digitaalisia valmiuksia ei selvitä nykyisessä työelämässä ja ovat siinä oikeassa. On myös pyritty löytämään oppiaine, joka olisi mahdollisimman otollinen vanhalle kynäkäyttöisyydelle. Useat mainitsevat matematiikan tällaisena aineena.

Oppimistulosten alenema monissa aineissa on pistetty digiympäristön syyksi, vaikka todisteiden uskottavuus ei ole kattava. On kuitenkin syytä suhtautua vakavasti joihinkin esille tulleisiin todennäköisyyksiin tai faktoihin: oppilaat kiinnittävät kännyköiden käytön sallivuuden ollessa laaja huomion sellaisiin opetuksen ulkopuolisin asioihin, joita voi pitää opetusta häiritsevinä.

Miten digitaalisuuden edut ilmenevät koulu-  ja työelämässä vaikkapa sivutuotteena. Olen havainnut kirjoitusnopeuden kehittymisen nuorilla kiinnittämättä huomiota siihen, mitä kirjoitetaan. Samoin englannin kielen taito paranee ehkä huomaamatta. Oppilaat puhuvat kavereilleen englantia yhteisten harrastusten parissa ihan eri tavalla kuin me varttuneet ennen vanhaan. Myös aineiston haku digitaalisesti voittaa useimmiten perinteisen tiedonhankinnan väylät.

Lopuksi vielä hiukan muistikuvia - asian vierestä - omasta ensi kertojen tietokonemaailmaan tutustumisesta:

PS

Elettiin kahdeksankymmentäluvun puoliväliä. IBM PC oli kova sana. Se oli hinnaltaan vain kovin kallis. Niinpä monet valmistajat kehittivät klooneja, jotka usein olivat etevämmin toteutettu kuin se ”oikea” IBM:n mikrotietokone. Itsekin innostuin tuohon aikaan mikroista. Olimme kehitelleet vaimoni kanssa ohjelmistoa kokonaisen oppilaitosryhmän hallinnolliseen käyttöön. Marssin kunnanjohtajan puheille ja perustelin tulevaa hankintaani, jonka olin valmistellut huolellisesti. Pelkäsin hylkäyspäätöstä, olihan tämän ”halvan” kloonikoneen hinta 24 000 silloista markkaa (inflaatio huomioon ottaen tämän päivän rahassa varmaan 7000-8000 euroa). Kunnanjohtaja, joka oli vanhoilla päivillään ilmoittanut alaisilleen, että ”pitäkää minut irti näistä ATK-asioista”, erotti kuitenkin keveästi pienet asiat ja suuret asiat toisistaan: voit hankkia koneen! Niin minä sain ikioman henkilökohtaisen tietokoneen ! Enkä mitä tahansa konetta, vaan kovan luokan Olivetti M 24 SP:n. Siinä oli Intelin 8 MHZ prosessori 8086 (ei siis 8085!), 20 MB:n kovalevy ja sekä lerppu- että korppuasemat. Terve. Kehuin koneen ominaisuuksia kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Tarkentavia kysymyksiä ei esitetty. Onneksi. Vieläkin harmittaa, kun annoin sen vuosia myöhemmin pois eräälle tutulle. Sitä konetta ei olisi saanut rikki muutoin kuin pudottamalla se lattialle.

 

Mussolini - fasismin suunnannäyttäjä

 

YleAreenassa on nähtävissä Historia-sarjaan kuuluva dokumentti  ”Mussolini, ensimmäinen fasisti”, joka on julkaistu vuonna 2022.

Kun ensimmäisen kerran näkee Benito Mussolinin jossakin dokumentissa jää mieleen kuva juuri ja juuri nahoissaan pysyvästä ylipontevasta ilvehtijästä. Luonteeltaan Mussolini olikin teatraalinen ja impulsiivinen.  Kuitenkin fasismin esikuvana Mussolinissa edusti vakavasti otettavaa suunnannäyttäjää.

Dokumentti alkaa ”lopusta”: Mussolini yhdessä rakastajansa Clara Petaccin kanssa  makaavat   fasisminkaatajien  häpäiseminä ja surmaamina ihmishylkiöinä Milanossa huhtikuussa 1945. Vain muutamaa kuukautta  aikaisemmin Mussolini oli vielä juhlittu sankari, jota kannattajat rakastivat.

Vuonna 1922 Mussolini kaappasi kaiken vallan itselleen Italiassa. Häntä kutsuttiin Il Duceksi, johtajaksi. Mussolinilla on edelleen tänäkin päivänä ihailijoita, jotka myös näyttävät ulospäin, kuinka Mussolinin karisma hurmaa heidät.

Vastakkaista näkemystä edustavat ihmettelevät, miten Mussolini on voinut lumota kaikki häneen uskovat. Hän johti ”kansansa sielua”, sanottiin, mutta johti kansansa tuhoon.

Vuonna 1918 Italia ajautui syvään kriisiin Ranskan ja Britannian kanssa ensimmäisessä maailmansodassa saavutetun voiton jälkeen. Italiaa uhkasi sisällissota. Sodan aikana luvattiin sosiaalisia uudistuksia, mutta sanasta ei pidetty kiinni, joka johti väkivaltaisiin levottomuuksiin kaikkialla Italiassa. Tässä ympäristössä, opettajaäidin ja seppäisän huomassa  hänestä tuli väkivaltainen kadun joukkioiden johtaja.

Opettaja/toimittaja Mussolini perusti kadulla kärsittyjen takaiskujen  jälkeen fasismi-liikkeen. Hän otti käyttöön fasistitervehdyksen ja mustan paidan. Tunnukseksi tuli ”minä vähät välitän” ja aseiksi kepakot. Mussolinilla oli takanaan 300 000 kannattajan joukko, joka suosi raakaa väkivaltaa ja oikeistolaista ideologiaa. He alkoivat terrorisoida ihmisiä, joita kutsuivat ”punaisiksi”. Myös Mussolini halusi kukistaa marxistit.

Fasismiin oli sisäänrakennettu väkivalta, jolla asiat haluttiin ratkaista. Mussolini tunsi hyvin vasemmiston, jonka riveissä hän toimi ennen sotaa toimittajana ollessaan. Dokumentti  sivuuttaa tämän vaiheen Mussolinin henkilöhistoriassa lähes kokonaan. Italiassa vallitsi käsitys, jonka mukaan liittoutuneet käyttivät italialaisia hyväkseen sodassa, mutta eivät palkinneet sitä mitenkään sodan loputtua. Mussolini jakoi tämän käsityksen. Hänestä tuli äärinationalisti.

Mussolini perusti ideologiansa hyväksi toimivan lehden saaden sen tukijoiksi teollisuusmiehiä. Kovaotteinen Mussolini toimi teollisuuspomojen suojelijana vasemmistoa vastaan. Toisena tarkoituksena oli saada kaoottisesta Italiasta toimiva valtio kurin ja järjestyksen avulla.

Mussolini käynnisti kuuluisan marssin Roomaan. Se tarkoitti kaiken vallan ottamista omiin käsiin poliitikkoja pelottelemalla. Hän otti valtavan riski, sillä jos  demokraattiset tahot olisivat kääntyneet armeijan puoleen, olisi voinut seurata verilöyly. Tullessaan Roomaan 28.10.1922 fasistit eivät yllätyksekseen kohdanneet minkäänlaista vastarintaa.

Italiasta tuli fasistisen järjestelmän kannattaja tuona vuonna 1922. Kuningas Viktor Emmanuel oli valmis hyväksymään – väkivallan uhatessa – fasistisen järjestyksenpidon. Demokraattiset poliitikot taipuivat kuninkaan vanavedessä Mussolinin tahtoon.

Kaikki tapahtui laillisuuden puitteissa. Parlamentin tuli kuitenkin vielä vahvistaa vallansiirto, jotta se olisi virallinen. Päästäkseen päämääräänsä hän liehitteli sekä konservatiiveja että vasemmistoa.

Voitettuaan henkien taistelussa demokraattiset vaihtoehdot Mussolini otti käyttöön totalitarismin keinot.

Mussolinille myönnettiin rajaton valta vuodeksi. Ensi töikseen hän kavensi kansalaisvapauksia helpottaakseen vallanottoa. Hän nöyryytti vasemmistolaisia  vastustajiaan eikä suinkaan  ”rauhoittunut” päästyään kukkulan herraksi, vaan käytti sitä ainoaa keinoa, jonka hän tiesi tehokkaaksi, ja jota vastustajat pelkäsivät:  kadun tai kepin valtaa. Ammattiyhdistys oli vastustajista  Mussolinin erityishuomion kohteena.

Mussolini murhautti demokraattisia johtohenkilöitä, josta nousi vielä tuossa vaiheessa skandaali. Myös hän itse oli salamurhaajien maalitauluna. Kuin ihmeen kautta hän selvisi ja käytti myötätunnonosoituksia hyväkseen vakiinnuttaakseen valtansa. Fasistien valtaannousun piirustukset olivat Mussolinin pöytälaatikossa, josta hän veti ne esille oikean ajan koittaessa. Vain yksi puolue sallittiin, fasistinen puolue. Kuningas menetti käytännössä valtansa , samoin parlamentti. Demokratia lakkasi olemasta.

”Tervehdyttääkseen” Italian hän tarttui hyvin tuntemaansa  keinoon, kansallisylpeyden kohottamiseen. Mussolini maalasi puheissaan italialaista unelmaa, uutta Italian suuruuden aikaa, Italian vuosisataa.

Italia haki mallia menneisyydestä, mutta myös valtavia nykyajan investointeja käynnistettiin. Pois haluttiin maineesta, jonka mukaan italialaiset olivat löysiä kuin makaronit . Mussolini tajusi kuvaan perustuvan propagandan merkityksen peremmin kuin useimmat muut. Minne Mussolini menikin, siellä kamerat olivat hänen kintereillään. Edunsaajia eivät olleet läheskään kaikki kansalaiset vaan tietyin perustein valitut. Mussolinilla oli silmää myös kulttuurille. Niinpä kansan oli helppo samaistua häneen. Sanalla sanoen hänen olemuksensa vastasi kansan odotuksia modernista itsevaltiaasta.

Dokumenttia katsoessa tuli mieleen, että siinä annettiin kuva, jonka mukaan luvassa oli mukavaa elämää, joka oli eräänlainen hyvinvointiyhteiskunnan varhaisversio, mutta toisin tavoin toteutettuna kuin liberaaleissa demokratioissa. Epäilemättä tulee mieleen natsien hyvinvointikokeilut 1930-luvulla, joilla tavoiteltiin kansan suopeutta uudelle hallinnolle.

Tummanpuhuvia pilviä alkoi kuitenkin kehittyä fasismin kauden ylle. Kansalaisten valvonta lisääntyi ja mustapaitojen tarkka silmä ulottui miltei mihin tahansa. Mielipidevankien määrä lisääntyi valtavasti. Vapaus paljastui arvoista kaikkein tärkeimmäksi. Fasismilla oli yhä enemmän vastustajia, jotka  osoittivat vastenmielisyytensä hallintoa kohtaan. Valtio joutui puolustuskannalle omien aiempien kannattajiensa taholta. Fasismin juurruttaminen kansaan osoittautui odotettua vaikeammaksi tehtäväksi.  Armeija, kirkko ja teollisuuspomot pystyivät kuitenkin yhteisrintamassa Mussolinin  kanssa.

Jotain oli tehtävä: Italia julisti sodan Etiopialle. Pitkään suunniteltu  avoimesti rasistinen sota tuomittiin kansainvälisessä  yhteisössä laajasti, mutta Mussolinille sota merkitsi toivottua käännettä parempaan suhtautumisessa ll Duceen ja fasismiin. Pian paljastui, että italialaiset käyttivät myrkkykaasua vihollista vastaan. Mussolini oli antanut vapaat kädet rikollisiin tekoihin. ”Etiopia on italialaisten”, ”Italia on viimein imperiumi”, julisti Mussolini uuden suosionsa huipulla.

Vuonna 1937 Italia havitteli liittolaisekseen Saksaa. Mussolini sai osakseen valtavaa suosiota vieraillessaan Saksassa. Myös Hitlerin pitkäaikainen haave toteutui: Italiasta tuli Saksan liittolainen käynnissä  olevaan suursotaan. Molemmat diktaattorit haaveilivat Euroopan jakamisesta Italian ja Saksan kesken. Itse asiassa yhteistyö oli käynnistynyt jo Espanjan sisällissodan yhteydessä vuonna 1936. Sota ei sujunut odotusten mukaisesti italiaisten osalta  ja Mussolini oli alkanut epäillä maanmiestensä  kykyä käydä sotaa, itse asiassa italialaisten sotllaskuntoisuutta.

Vuonna 1938 Mussolini päätti ottaa uudeksi vihollisekseen juutalaiset. Antisemitismi ei ollut siihen mennessä  ollut mitenkään silmiinpistävästi esillä Italiassa, saati ajankohtainen. Nyt Mussolini heittäytyi mukaan Hitlerin massamurhahankkeeseen.

Syyskuussa 1939 Hitler hyökkäsi Puolaan ja käynnisti toisen maailmansodan. Aiemmin tehdystä keskinäisestä avunantosopimuksesta huolimatta Italia ei tukenut liittolaistaan. Italian armeija oli väsynyt sotimiseen. Vasta kun Saksan menestys sodassa oli varmemmalla pohjalla, Italia rohkeni julistaa sodan Ranskalle ja  Britannialle. Sota Ranskaa vastaan käynnistyi Alpeilla, mutta osoittautui jälleen lopputulokseltaan murheelliseksi runsaslukuisille italialaisjoukoille. Kostonhimoinen Mussolini yritti – ilman Saksaa - päteä Kreikkaa vastaan käynnistämällään sodalla, mutta jälleen huonolla menestytyksellä. Avuksi riensi Hitler,  jolta vei vain kolme viikkoa lyödä kreikkalaiset.

Mussolini yritti tämän jälkeen menestyä Afrikassa (Libya, Egypti), mutta häneltä oli mennyt   jo uskottavuus sekä länsiliittoutuneiden että Saksan  silmissä. Kaiken lisäksi Englanti valtasi nöyryyttävästi  Etiopian, ”Italian imperiumin helmen”. Mussolini sätti  katkerana omiaan.

Heinäkuussa 1943 liittoutuneet nousivat maihin Sisiliassa. Se oli lopun alkua. Mussolinin kannattajilta vei vain pari tuntia erottaa Mussolini puolueesta. Mussolini pidätettiin ja vietiin salaiseen paikkaan, ensin Sardiniaan, sitten lähelle Roomaa. Vielä kerran Hitler pelasti Mussolinin kaapattuaan hänet kommandojoukon avulla salaisena pidetystä paikasta. Mussolini evakuoitiin Saksaan.

Mussolini perusti Pohjois-Italiaan saksalaisten määräyksestä fasistisen valtion. Nyt ei enää neuvoteltu asiasta vaan Hitler määräsi il Ducen tekemään, mitä oli käsketty. Tätä vaihetta kesti 1,5 vuotta. ”Elävä ruumis” (Mussolinin omat sanat) ei pystynyt enää minkään sotilaallisen operaation johtamiseen.

Clara Petacci painosti häntä kostamaan häviönsä. Vasemmistolaiset Mussolinin vastustajat ryhtyivät vielä jälkijättöisesti uhkarohkeaan kapinaan aivan sodan lopulla, mutta Mussolinia seuranneilla joukoilla oli vielä kymmeniä tuhansia miehiä suorittamaan kapinallisten vasemmistolaisten lahtaamista. Näin syntyi vielä murhenäytelmä, joka johti  tuhansien ihmisten kuolemaan - ja aivan turhan takia, sillä Mussolini oli jo hävinnyt kaiken.

Diktaattorit tapasivat vielä kerran heinäkuussa 1944, juuri kun Hitler joutui saksalaisupseerien attentaatin kohteeksi, josta hän pelastui nipin napin. Tapaaminen oli muodollinen: ei ollut mitään tähdellistä puhuttavaa.

Mussolini jatkoi epätoivoista pakoaan säilyäkseen hengissä. Kohtalo päätti toisin. Benito Mussolini ja Clara Petacci pidätettiin, kun he pyrkivät pakoon Alpeille saksalaisen kolonnan mukana. Molemmat teloitettiin pikaisesti kiinnijäämisen jälkeen pohjoisitalialaisessa pikkukaupungissa. Ruhjotut ruumiit  kuljetettiin irvokkaasti väkijoukon nähtäväksi Milanoon. Kuinkahan moni noista  Mussolinin teloittamisen juhlijoista oli huutamassa hänen nimeään Mussolinin voiton hetkinä vain vähän aikaisemmin?

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::.

Mikä on fasismin perintö?

Fasismikäsite on tänään ennen kaikkea lyömäase. Sillä halutaan erottautua viheliäisistä kansanmurhaajista silläkin uhalla, että tehdään itse samanlaisia tai pahempia veritöitä.

Benito Mussolini yritti rakentaa fasismikäsitteen ympärille uuden uljaan maailman, jota Italia johtaisi luotuaan ensin ”uuden ihmisen”, fasistin, jolla oli kaikkivoipainen kyky rakentaa parempi maailma. Turhaan, sillä ihmisen kelvottomuus – joku sanoisi epätäydellisyys - estää moisen toteutumisen.

Pitäisikö siis hyvän tavoittelussa hyväksyä epäinhimilliset keinot hyvään pääsemisen varmistamiseksi, varsinkin kun lopputulos on epävarma ja keinot moraalittomat? Diktaattorit yksi toisensa jälkeen ovat epäonnistuneet yhteiskunnallisen onnellisuuden rakentamisessa, sillä väkisin yrittämällä saadaan aikaiseksi vain tuskaa ja kärsimystä. Olisiko sittenkin syytä uskoa liberaalin demokratian ja hyvinvointiyhteiskunnan  kompromissiin markkinatalouden ja sosialismin risteytyksenä?

 

 

Nykynuoret - ahdistuneiden ihmisten sukupolvi?

 

                         

Aiemmin pidettiin selvänä, että ihmiset olivat korkean elintason maissa onnellisemmillaan 20-vuotiaina. Siitä onnellisuus laski  työn täyttäminä keski-iän vuosina, kunnes se nousi uudelleen niin, että 60-vuotiaana ihminen oli jälleen yhtä onnellinen kuin kaksikymppisenä.

Tutkimusten mukaan nyt ei enää olla onnellisia 20-vuotiaina. Tutkimukset kertovat, että  alle 30-vuotiaiden tyytyväisyys on heikentynyt jyrkästi kehittyneissä maissa. Tämä näkyy erityisen selvästi Yhdysvaltain romahdusmaisessa sijoittumisessa (sija  62 kolmekymppisissä) valtioiden välisessä rankingissa. Suomi, joka on pärjännyt loistavasti onnellisuustutkimuksissa sijoittuu seitsemänneksi alle 30-vuotiassa, joka on mainio tulos, mutta kuitenkin selvästi heikompi kuin meikäläisten pärjääminen vanhemmissa ikäluokissa. Sama trendi näkyy myös muissa johtavissa kehittyneissä maissa.

Tätä on pyritty selvittämään mm. kännykän liiallisella käytöllä (joka epätyydyttävästi korvaa face to face -ihmissuhteita). Voi olla,  että tämä tarjoaa yhden selitysmallin. Itse olen asiaa tutkiskellessani päätynyt arvioon, että nuoret kohtaavat ahdistavana nykyisen yhteiskunnallisen vastakkainasettelun, talouden epävarmuuden, somen levittämän negatiivisen tiedon ja ehkä sellaisenkin ylimitoitetun huolenpidon kuin ”maailmantuskan”. Viime mainittu voisi viitata voimattomuuteen hallita repaleisia asioita kokonaisina.

Suuret ikäluokat tottuivat taistelemaan leipänsä edestä  ja otsansa hiessä ja saavuttamaan lopulta tavoitteensa, joka monille merkitsi leppoisia eläkepäiviä. Lopussa kiitos seisoi.

Entä poliittinen kartta? Miten nuoret sijoittuvat sille,  ja onko viime aikoina tapahtunut suuria muutoksia  puolueiden kannatuksessa? Kyllä, nyt näyttää siltä, että muutoksia on tapahtunut. Selvin muutos on, että nuorten arvot ja  asenteet heijastuvat poliittiseen kenttään kahtiajakautumisena. Tuoreessa HS:n gallupissa  (heinäkuu 2024) vasemmistoliittoa kannatti peräti 23,7 prosenttia  nuorista aikuisista, kun puolueen yleinen kannatus on ollut 10 prosentin vaiheilla.  Oikealla laidalla nuorten suosion sai perussuomalaiset 16,9 prosentin kannatuksella. Puolueen yleinen kannatus on pyörinyt viime aikoina 15 prosentin vaiheilla. Vasemmistoliiton kannatuksessa saattaa olla mukana Lii Andersson -lisää, mutta aivan ilmeisesti siinä on mukana  myös meneillään olevaa trendiä kohti jyrkempää jakautumista entistä selvemmin oikealle ja vasemmalle. Vasemmalla muutos on huomattavasti suurempi kuin oikealla. Olisiko nuorten vasemmistolaistumiseen syynä työn ja opintojen epävarmuus ja avoin, mutta arvaamaton tulevaisuus.

Näitä muutosilmiöitä selittävät useat tekijät. Gallup- ja äänestystuloksissa näkyy nuorten hakeutuminen  aiempaa selvemmin puoluekentän vastakkaisiin päihin  sekä oikealla että vasemmalla. On myös havaittu, että nuorilla miehillä on taipumusta hakeutua puoluekentässä oikealle ja nuorilla naisilla vasemmalle. On siis tapahtunut selkeää polarisoitumista arvokehityksessä.

Nuorisobarometri on mitannut suomalaisten 15-29-vuotiaiden poliittisia arvoja ja asenteita vuodesta 1994 lähtien. Reunojen kamppailussa keskustalla on ollut vaikeuksia säilyttää asemansa,  eikä se siinä ole onnistunutkaan.

Perussuomalaisten kannatus nuorten keskuudessa on korkeampi (noin 20 prosenttia) kuin puolueen koko kannattajakunnan kannatusprosentti. Tulos  osoittaa ainakin sen, että puolue tavoittaa nuoret ja siirtymiä muualta (keskustasta?) on tapahtunut perussuomalaisten hyväksi.

Sekä oikealla että vasemmalla on käyttökelpoiset aseet kannatuksen nostamiselle. Perussuomalaiset ja oikeisto yleensäkin ovat tehokkaita sosiaalisen median käyttäjinä. Vasemmistoliitto puhuu nuorten toimeentulosta ja mielenterveyskysymyksistä kokien nämä teemat yhteiskunnallisesti arvokkaina.

Tuoreimmassa nuorisobarometritutkimuksessa keskustaa kannatti 18-24-vuotiaista seitsemän prosenttia vastaajista, vihreitäkin yllättäen vain 11,6 prosenttia vastaajista. Keskustan lukema on heikoin  koko barometrin historiassa. Tämäkin vahvistaa polarisaation olemassa olon. Samalla se todistaa siitä, että keskustan sanomassa on jotain pahasti pielessä.

Nuorisobarometrinkin mukaan kasvava joukko nuoria on aiempaa tyytymättömämpiä elämäänsä. Barometrit, gallupit ja onnellisuustutkimukset painottavat kaikki samaa asiaa, eli että nuorten elämä on aiempaa haasteellisempaa.

Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset osoittavat,  että z-sukupolvi on kaikkein  pessimistisin sodan jälkeisistä sukupolvista

::::::::::::::::::::::::::::::::

Siirtymä oikealle on kiistaton ja merkittävä. Vastaavasti vihreät ovat erilaisissa nuorisovaaleissa hävinneet lähes kokonaan puoluekartalta. Eikä siitä ole kauaa, kun vihreät olivat aallonharjalla nuorison keskuudessa.

Minkälainen on uusoikeistolaisen ajattelun henkinen rakenne? Uusoikeiston nuorten maailma on kova ja vallanhaluinen. Kyyninen maailma erottelee köyhät ja rikkaat. Taistelu niukkenevista resursseista käy kiivaana. Oikeistohenkisyydelle on ominaista etsiä yksi pitävä - useimmiten kuviteltu - totuus, jonka varassa sitten eletään.

Nykymaailman polarisoivan maailman avaintekijöitä ovat poliittis-ideologinen suuntautumainen, onnellisuuden menettämisen uhka, kaiken kerran jo saavutetun rapautuminen.

Valitsin tähän loppuun skandinaavisen mallin esimerkiksi siitä, mitä oleellista ollaan menettämässä  nykyisen polarisoivan mallin seurauksena:

Keskeisimmät selitykset liittyvät instituutioiden laatuun, joiden avulla Pohjoismaissa hoidetaan ja pidetään yllä hyvinvointitekijöitä (onnistunut modernisaatio, varallisuuden maksimointi, yhteiskunnallinen solidaarisuus, poliittinen ja henkilökohtainen vapaus, sosiaalinen koheesio). Pohjoismaista tyytyväisyyttä eivät selitä tai määritä kylmä sää, pieni väestömäärä, kansojen homogeenisuus, tai itsemurhaluvut. Sen sijaan avaimena toimii korkea korrelaatio eri selittävien tekijöiden välillä eli kysymys on positiivisten asioiden kokonaisuudesta. Erilaiset selittävät tekijät muodostavat loppumattomia ”luuppeja”, jotka aiheuttavat positiivisen kehän.

 

Tapahtui Pariisin taivaan alla

 

 

Palaan vielä Pariisin olympiakisoihin lähinnä urheilun dramatiikan innoittamana.

Seurasin muutamia lajeja hyvin tarkasti. Itse asiassa ne kuuluivat niihin lajeihin, joita muutoinkin seuraan vuodesta toiseen.

Ensimmäisen tarkastelukohteen, miesten 1500 metrin juoksun,  käsittelin jo pari blogikirjoitusta sitten.

Valitsin tähän tarkasteluun miesten keihäänheiton (globaali tarkastelu), naisten 100 metrin aidat (suomalaishuippujen keskinäinen taistelu) ja naisten 400 metrin aidat (kahden maan edustajien välinen taistelu).

Kuinka moni on  ajatellut kuinka globaali laji on miesten keihäänheitto? Ajatelkaapa tätä: Pakistan, Intia, Grenada, Tšekki, Kenia, Saksa, Trinidad ja Tobago ja Suomi. Nämä kahdeksan maata olivat edustettuna Pariisin olympiakisojen miesten keihäänheiton absoluuttisessa tuloskärjessä, jokaiselle sijalle yhdestä kahdeksaan eri  kansallisuus. Keihäänheitto oli yksi kisojen globaaleimmista lajeista? Em. maiden lisäksi 12 parhaan maan joukossa olivat edustettuna vielä Brasilian, Moldovan keihäänheittäjät.

Suomea voidaan pitää vaikkapa keihäänheiton eräänä ”kotimaana”. Me olemme tuottaneet lajiin huiman määrän mestareita ja mitalisteja.

Mutta tänä päivänä maailma näyttäytyy keihäänheiton ja  Suomen näkökulmasta hyvin eksoottiselta paikalta. Mukana on  urheilijoita, joiden kotimaata saa etsiä kartalta. Vanha mahtimaanosa saa enää jäännössijoja  parhaiten menestyneiden joukossa.

Ja sitten kisojen tasoon. Kaikki suomalaiset heittäjät ”tiesivät” väitteen mukaan jo  etukäteen, että taso tulee olemaan hirmuinen. Vain Tšekin Vadlejch rehellisesti sanoi yllättyneensä. Vastaukset heijastanevat lopullisia sijoittumisia itse kilpailussa.

Itselleni tason kovuus oli  yllätys ja siinä nimenomaan se, että kaikki loppukilpailumiehet heittivät joko hirmuiset tai ainakin kovat tulokset. Myös voittotulos oli hämmentävä. Mikään sattuma se ei ollut,  koska sama heittäjä tykitti kaksi kertaa yli 90 metrin rajan.   Kukaan ei ole pystynyt selittämään, miksi tuloksellisesti varsin kesyn kauden jälkeen keppi lentää paremmin kuin koskaan syksyn tai syyskesän isoissa kisoissa.

Sitten on vielä muistettava doping-näkökulma, tauti, joka on levinnyt kaikkiin maanosiin. Ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun afrikkalaisheittäjä (tai kuka muut tahansa) jää kiinni dopingista. Hurskas toivehan tämä on.

Suomalaiset, jotka ovat kehuneet hallitsevansa sekä fyysisen että henkisen puolen salat, ovat havainneet yllätyksekseen (?), että muut, käytyään Suomessa saamassa oppia heittämiseen, ovat karanneet ysikymppisineen meikäläisten tavoittamattomiin.  Intialaisten, pakistanilaisten, Karibianmeren saarten  ja afrikkalaisten nopea heittotaidon omaksumisnopeus on hätkähdyttävää.

Olivatko suomalaiset pettyneitä alisuoriutumisesta (pois lukien Lassi Etelätalo, joka heitti kykyjensä mukaisen tuloksen)? Tunteet peitettiin niukkasanaiseen harmitteluun. Ei juuri viitsitty syyttää edes loukkaantumisia, niin suuret olivat erot huippuheittäjiin.

Valmentajilla tulee olemaan pohdittavaa, mistä 5-10 metrin ero heitoissa johtuu suomalaisten ja muiden välillä.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Suomalaisten naisten sadan metrin aitojen historia viimeisten 15 vuoden aikana on mainittu monesti esimerkkinä yleisurheilun menestymisen ikkunana.

Kilpailussa Suomen parhaan aiturin tittelistä olivat mukana Nooralotta Neziri, Reetta Hurske, Lotta Harala ja Annimari Korte. Vuosia kestäneen kilvan huipentumana voidaan pitää Pariisin olympiakisojen  pika-aidoissa menestymistä. Silloin mukana eivät enää olleet Neziri ja Korte. Kummankin väistyminen huipulta johtui suurelta osin loukkaantumiskierteestä. Huippu-urheilijan historia on  helposti täynnä loukkaantumisia.

Parivaljakko Hurske – Harala jatkoi keskinäistä kilvoittelua kesällä 2024 ja pääsivät lupaaviin tulosparannuksiin. Harala juoksi keskikesällä mainion SE-ajan 12,65 ja Hurske ehti juosta jo aiemmin 12,68. Keskinäinen kilvoittelu tarjosi myös katsojille kohottavia hetkiä.

Sen jälkeen molempien tuloskunto hieman hiipui ja Pariisissa he saivat alkuerissä tyytyä aikoihin 12,96 (Hurske) ja 12, 97 (Harala). Tulosten heikkoutta on jopa vaikeaa selittää, sillä Pariisin rata on nopea. Mahdollisesti pitkä kausi näyttöineen osaltaan väsytti kilpakumppanit. Molemmat joutuivat Pariisissa ns. keräilyeriin, joista kummankin pääsy välieriin oli realistista. Harala läpäisi tiukan seulan ja voitti oman eränsä. Myös Hurskeen  osalta pääsy välieriin  hilkulla (LH 12,86/ R.H. 12,83). Hurske jäi välieräpaikasta vain pari tuhannesosaa.

Juoksijoiden keskinäinen kemia vaikuttaa periaatteessa toimivan,  mutta taustalla jylläävät kilpailulliset näkökohdat, mikä ei tietenkään ole yllättävää. Erityisesti Hurske tunsi kärsivän Pariisin eräjaon suhteellisesta eritasoisuudesta. Hurskeen paineita lisäsi kilpasiskon meno jatkoon häntä itseään huonommilla ajoilla.

Kilpailun raadollisuudesta muistutti Hurskeen reaktio Haralan voittaessa keräilyeränsä. Hän menetti perusteellisesti malttinsa: juomapullo tai pyyhe sai kyytiä. Hurskeen kilpailuhenkisuus saattoi tuottaa monelle yllätyksen. Harala luonteeltaan valoisampana ja  optimistisempana maalasi juoksuistaan ruusuisia kuvia sekä etukäteen että jälkikäteen, jotka eivät käytännössä toteutuneet kuin osittain.

Puolueeton arvioija olisi toivonut Hurskeelle edes hieman parempaa onnea  jo pelkästään hänen vaikeuksien sävyttämän työmääränsä takia. Tunteita ei varmaan kohentanut Haralan alisuoriutuminen omassa välierässään, jossa hän ajalla 13,05 jäi viimeiseksi noin viisi metriä hävinneenä viimeisille loppukilpailuun päässeille. Rohkaiseviin puheisin nähden todellinen mahalasku. Hurske luonnollisesti tunsi pettymystä olympiaprojektin odotuksiin nähden keskinkertaisen tuloksen realisoiduttua.

Eri asia on sitten, että kaikesta  hehkutuksesta  huolimatta molemmat olivat kisojen hurja taso  huomioiden pahasti altavastaajia.

Täytyy toivoa, että molemmilla riittää intoa ja motivaatiota jatkaa uraa. Kehittymismahdollisuuksia on. Nuoriakin on tulossa, jotka tarvitsevat kannustavia esimerkkejä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

On yleisurheilulajeja, joiden ympärille kehittyy klassikon tunnusmerkit. Tällainen laji on naisten 400 metrin aitajuoksu. Sitä hallitsevat hollantilainen  Femke Bol ja amerikkalainen Sydney McLaughlin-Levrone.

Pitkät aidat oli yksi odotetummista lajeista Pariisin olympiakisoissa McLaughlinin ja Bolin  kaksinkamppailun johdosta.

McLaughlin oli poissa kilpailukentiltä miltei koko viime vuoden. Hän tuli Pariisiin hyvin valmistautuneena ja kovia aikoja juosseena.

Vastaavan valmistautumisen teki myös Bol, jonka maine Euroopassa oli  kova. Häntä pidettiin lähes lyömättömänä. Bol oli juossut oman ennätyksensä 50.95 heinäkuun puolessa välissä. Viimeistelykisa ennen Pariisia tuotti ajan 51,30.

McLaughlinin kivikovaa Pariisiin valmistautumista ohjasi maltillinen kilpaileminen ja väljä ohjelma  päätapahtuman ajankohta  huomioon ottaen.

Pariisissa  Bol juoksi yhden legendaarisimmista juoksuistaan sekajoukkueiden 4x 400metrin viestin ankkurina. Saatuaan kapulan hän oli toivottaman kaukana  kärjestä ja viestin voitosta. Sitten hän käynnisti yhden kaikkien aikojen vauhtileikittelyn ja näytöksen, joka jää historiaan. Halusiko hän voittaa pronssimitalin? EI. Halusiko hän voittaa hopeamitalin? EI. Halusiko hän voittaa kullan? KYLLÄ. Alkoi toivottomalta tuntuneen välimatkan kurominen umpeen.  Loppusuoran päässä odotti palkinto: maaliviivan ylittäminen yhdellä hurjimmista  rytminvaihdoksista, mitä ratakierroksen historiassa on nähty. Siitä eteenpäin näytti selvältä, että jos joku halusi olla maailman paras 400 metrin tai 400 metrin aitojen juoksija, hänen oli lyötävä Femke Bol!

Se päivä tuli vastaan yllättävän nopeasti.

Bolin kuluttavan kova ohjelma johti hyytymiseen pääkilpailussa. Bol jäi peräti kolmanneksi. Hän juoksi vakuuttavasti juoksun puoliväliin saakka, mutta sitten kesän aiempi kilpailutahti  väsytti tämän ikiliikkujana pidetyn juoksijan.

McLaughlin sen sijaan  juoksi maailmanennätyksen Pariisissa. Voi vain aavistella, miltä  Bolista tuntui hävitä metrikaupalla kilpakumppanilleen. Bol teki luultavasti virheen kilpailuohjelmaa laadittaessa tai sitten ympäristö (valmentajat, kilpailujen järjestäjät) asetti hänelle velvoitteita,  mitä hän ei jaksanut kantaa.

Mutta Bol tulee vielä ja saamme nähdä uuden version The Femke Bol showsta!

 

Muita taistelupareja:

Miesten 400 metrin aidat: Rai Benjamin -- Karsten Warholm

Miesten 100 metriä: Noah Lyles – Kishane Thompson

Urheiludramatiikkaa: suuren mestarin luhistuminen

 

 Pariisin olympiakisat ovat kääntyneet jälkipuoliskolleen ja voidaan tehdä alustavia arvioita kisojen onnistumisesta. Sanoisin, että jos näin jatkuu loppuun saakka, pariisilaiset voivat onnitella itseään onnistumisesta:  kisojen organisointi on onnistunut hienosti. Toki kisojen kustannukset vanhaan tyyliin karkasivat  käsistä.

Ranskalainen draaman taju on päässyt hyvin esille.  Pienistä välähdyksistä ja suuresta historiasta se muodostuu. Oiva ajatus oli viedä kisat historiallisiin ympäristöihin. Kuumailmapallo yhdistettynä soihdun kuljetukseen osoittaa kekseliäisyyttä. Stadionilla voittajat saivat kumauttaa kelloa vanhaan ranskalaiseen tapaan.

Varsinainen pommi oli kuitenkin mielestäni yleisömäärä, Stadionin päivästä toiseen 80 000:een nousseet katsojaluvut + muiden katsomojen täyttymiset  saavat olympialiikkeen tuntumaan uskottavalta. Tuli mieleen Lontoon kisat 2012 hyvine järjestelyineen . Läheskään aina näin ei ole voitu sanoa kisojen päättyessä.

Tulostaso sekin oli korkealla olympiakisojen statuksen velvoittamalla tavalla. Lajimäärän kasvu on ollut valtava. Välillä hirvittää, kuka pystyy lopulta kantamaan kokonaisvastuun paisuneista kisoista. Mukaan on tullut sellaisia lajeja, joita muutama kymmenen vuotta sitten pidettiin lähinnä viihteen piiriin kuuluvina.

Rahapalkkiot ovat kysymys sinänsä. Paroni Pierre de Coubertin kääntäisi kylkeä haudassaan, jos tieto 50 000 euron palkkiosta kultamitalisteille saavuttaisi hänet.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Tärkeintä olivat tietenkin kamppailut paremmuudesta. Ikimuistettavat kaksin- tai kolmintaistelut ovat tietenkin tällaisten kisojen suola täydennettynä muilla mausteilla.

Keskityn tässä mielilajiini yleisurheiluun, jossa kaikkein kovimmat taistelut säväyttivät. Käykööt esimerkkinä seuraavat,  vain muutamat mainitakseni:

Naisten 400 metrin aidat: Sydney McLaughlin-Levrone – Femke Bol.

Miesten 100 metrin juoksu: Noah Lyles –  Kishane Thompson

Miesten 1500 metrin juoksu: Jakob Ingebrigtsen – Josh Kerr  (josta tuli kolmannen korvapuusti).

Itseeni teki unohtumattoman vaikutuksen näistä viimeisin,  Josh Kerrin ja Jakob Ingebrigtsenin kaksinkamppailuna markkinoitu 1500 metrin juoksu, johon kuului myös yllätysmomentti….

Kas näin se mielestäni meni:

”Ingebrigtsen tyrmättiin”, kirkuivat otsakkeet 1500 metrin kilpailun jälkeen. Syynä oli se, että Jakob Ingebrigtsen, norjalaisten suuri, joskin ristiriitainen sankari oli valinnut taktiikakseen Pariisin olympiakisojen 1500 metrin finaalissa mitätöidä muiden suunnitelmat lähtemällä vetämään rajusti -muutaman kymmenen metrin rauhallisen vaiheen jälkeen - kun hän näki, että vauhdinpitäjää ei löydy,  eikä jäniksiä suurkilpailujen luonteen takia ole käytettävissä. Mitä sitten tapahtui, jää urheilun historiaan.

Tietenkin hän oli ottanut tällaisen vaihtoehdon etukäteen huomioon, olihan hän mestaritaktikko, joka oli tottunut johtamaan henkisesti ja fyysisesti juoksuja, joihin osallistui. Hän halusi tyrehdyttää muiden itseään kovemman rytminvaihdoksen eli loppukirin. Jälkikäteen, kun hänelle selvisi, että ensimmäinen kierros meni 54 sekuntiin eli normaalin ”loppukirin” verran,  hän katui ylimitoitettua alkuvauhtiaan. Se söi muiden vauhtia, mutta kaikkein eniten hänen omaansa

Joka tapauksessa katsoja joutui keskelle valtavaa taistelua maailman parhaan mailerin tittelistä 80 000 katsojaan nousseen vellovan yleisömassan vangitsevassa otteessa.

Voi vain arvella, mitä Ingebrigtsenin päässä liikkui. Hänet oli asetettu tilanteeseen,  jossa media rakensi kaksinkamppailua hänen ja Kerrin kesken. Tietäen aiempien kokemusten perustella, että Kerr voisi olla häntä nopeampi loppunopeudessa hän käynnisti riskaabelin, mutta jotenkin järjellisesti  perusteltavissa olevan taktiikan  - oikeammin strategian  -  jossa hän päätti juosta Kerriltä ja muilta jalat alta. Olihan hän maailman paras keskipitkien juoksumatkojen vauhdinpitäjä.

Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kun 90 prosenttia juostavasta matkasta oli takana päin. Ingebrigtsen oli varautunut siihen, että muut seuraisivat häntä kovasta vauhdinpidosta huolimatta. Hänellä oli vielä yksi valtti: hän oli valmis viimeisillä kymmeniillä metreillä puristamaan viimeiset hikipisaratkin voittaakseen, mutta tässä kohtaa paljastui  hänen suhteellinen heikkoutensa: hänellä ei ollut mitään räjähtävää kiriä. Hänen valttinsa oli siinä, että hän oli tottunut viemään puhdin muilta kovalla yhtäjaksoisella vauhdinpidolla,  jota hän terästi puristuksella  kisan lopussa -  kasvot ilmeettöminä säilyttäen .

Jännitysnäytelmä saavutti kliimaksin loppusuoran alussa, jossa Ingebrigtsenin  vilkaisu olkapään yli paljasti, että suurin uhka, Josh Kerr, vaani heti olkapään takana. Mutta siinä ei ollut kaikki: mukana pysyivät myös ”vaaraton” amerikkalainen Cole Hocker, jonka ei pitänyt olla ”siinä” ja hieman taaempana nimekkäämpi amerikkalainen Yared Nuguse.  Ingebrigtsen käynnisti viimeisen irtiottoyrityksensä ja sai kasvatettua eron Kerriin parin metrin suuruiseksi. Kerr löysi jostain vielä voimia ja imi Ingebrigtsenin saavuttaman eron kiinni.

Kerr asettui Ingebrigtsenin selän taakse ihanteelliseen hyökkäysasemaan. Se oli kuitenkin yllätysmies Hocker, joka  käynnisti viimeisten kymmenien metrien taistelun. Kun Ingebrigtsen hetkeksi avasi portin sisäradan sisäreunaan, Hocker taistelutahtoisena hyökkäsi kuin häntä varten jätettyyn rakoseen. Ingebrigtsen ehti kuitenkin viime hetkellä sulkea väylän, mutta samalla  Kerr nousi toiselta puolen Ingebrigtsenin rinnalle. kamppailun tuoksinassa Hocker, joka näytti jo luopuvan taistelusta,  näki mahdollisuutensa, kun  Ingebrigtsen uudelleen avasi väylän ja syöksyi  tähän väliin. Ingebrigtsen oli voimaton puolustamaan asemiaan ja niin Hocker sisä-  ja Kerr ulkopuolelta ohittivat hänet.  Ingebrigtsenin umpikujan täydensi hieman taaempaa eteen kirinyt Nuguse, joka myös  ohitti Ingebrigtsenin syösten hänet ulos palkintopallilta.

:::::::::::::::::::::

Siinä Ingebrigtsen nyt muutama hetki juoksun loppumisen jälkeen käveli ympäriinsä näennäisen ilmeettömänä, mutta pää täynnä mielenkuohuntaa. Ajatuksen risteilivät hänen päässään: mestarijuoksija oli kohdannut parempansa hänen päämatkallaan.

Puolueettomana itseään pitävä tarkkailija joutui tilanteeseen, jossa hän ei tiennyt pitäisikö hänen lohduttaa suurta mestaria vai osallistua uuden mestarin riemukkaaseen juhlintaan.

Paljastui, että sankari ei ollut haavoittumaton – ja se tuo inhimillisen piirteen suuren mestarin puolustustaisteluun. Hän näytti heikoimmillaan ollessaan haavoittuneelta olennolta,  jonka kunniaa oli loukattu. Mutta hän ei ollut, kuten moni pettymyksen kyyneliä nieleskelevä sankari, itsesääliin vaipuva surkimus. Pikemminkin hänen taistelutahtonsa heräsi tulevia haasteita kohdatakseen. Hän  eritteli tapahtumakulun voidakseen ennalta ehkäistä moisen jatkossa.

Ingebrigtsen oli joutunut – ehkä tahtomattaan - tilanteeseen, jossa ylenkatseiseksi tulkitun mestarin ylivoima johti monien kestävyysjuoksun seuraajien  vieroksuntaan. Hän ei selvästikään ollut tyyppiä ”kaikkien kaveri”.  Syntyi tyypillinen asetelma, jossa osa katsojista ensihehkutuksen sammuttua käänsi peukalonsa alaspäin  mestarin ylivertaisuuden takia. Lisäksi liikkeellä oli paljon juoruja Ingebrigtsenin perheen sisäisten jännitteiden vuoksi: maineen ja kunnian kääntöpuolet löivät läpi.

:::::::::::::::::::::::::::

Myös yksilösuoritukset ansaitsevat maininnan. On vaikea kuvitella innoittuneempaa hetkeä kuin Armand Duplantisin ylittäessä ME-korkeuden 625. Onnittelut!

:::::::::::::::::::::::::::

Suomen menestys kisoissa oli heikko. Se odotettu vuoden paras suoritus jäi tekemättä miltei kaikilta. Kävi niin,  että odotus kävi pitkäksi aivan, kuten keihäänheittäjä Helanderin syntymättä jääneen huippuheiton odotuksessa, jonka jokainen halusi nähdä.

 

Ydinsodan alkuun 10 sekuntia….

 

 Jotkut meistä kypsään ikään tulleista saattavat muistaa Daisy-tyttösen, joka mainosfilmillä (Tony Schwartz Collection) pellonpientareella seisten nyppii päivänkakkarasta terälehden toisensa jälkeen: ”rakastaa… ei rakastaa…”  Samalla hän laskee haparoiden kymmeneen, viitosen, kuutosen ja seiskan mennessä keskenään sekaisin. Kun Daisy (”Daisy Girl”, ”Peace, Little Girl”) pääsee yhdeksään -  kymmenettä terälehteä ei enää ole - katseen samalla kohotessa kaukaisuuteen, alkaa kaiun saatteleman miesäänen aavemainen  luvunlasku päinvastaisessa järjestyksessä: 10... 9... 8... 7… 6... 5… 4… 3… 2… 1… 0  kameran tarkentuessa samalla tytön oikeaan silmään. Kun focus osuu silmään, räjähtää samalla sekunnilla ydinlataus täyttäen koko näkymän räjähdyspilveen mahtavan jylinän saattelemana…. muuttuakseen lopuksi Lyndon B. Johnsonin äänellä lausutuksi ydinsodan varoitukseksi: ”meidän täytyy rakastaa toisiamme, tai muutoin kuolemme…”.  Säe perustuu W.H. Audenin runoon ”September 1, 1939”.

Kuka oli mainoksen ”Daisy”?  Hän oli myöhempi lapsimalli Monique M. Luiz (os. Corzilius) s. 3.5.1961. Hän edustaa kaiken sen loanheiton keskellä, mitä vaalikampanja edusti, puhtautta, viattomuutta ja elämäniloa. Mainoksen voima perustuu ristiriitaan todellisuuden ja Daisyn ilmentävän valoisan tulevaisuudenodotuksen välillä.

Kysymys on Lyndon B. Johnsonin vaalimainoksesta vuodelta 1964, jolla hän halusi dramatisoida hetkeä,  jolloin ydinsota käynnistyy, ja kuvata, mitkä vaikutukset sillä on. Kauhun tasapaino oli yleisesti hyväksytty ilmaus tuon ajan ilmapiiristä. Mainos oli suunnattu vastaehdokas Barry Goldwateria ja hänen kannattajiaan vastaan, joita syytettiin liian kevytmielisestä suhtautumisesta ydinsotaan. Vastaavasti Goldwaterin leiri syytti Johnsonia ydinsodalla uhkailulla ja äänestäjien pelottelulla ja sillä, että annettiin ymmärtää, että Goldwater ei ainoastaan puhuisi retorisesti ydinsodasta vaan aloittaisi sen.

Mainos esitettiin vain kerran (7.9.1964) ja syykin oli ilmeinen. Se oli  tuon ajan ääni- ja kuvavirrassa liian rankka näytettäväksi toistuvasti TV-yleisölle. Se näytettiin myöhään illalla, koska oletettiin,  että pikkulapset ovat nukkumassa…. ja vain heidän äänestyskelpoiset vanhempansa katsovat TV:tä.

Vaalimainoksen esittämisestä on kulunut lähes tarkalleen 60 vuotta. Olen monesti miettinyt, mikä vaikutus tuolla mainoksella olisi tänä päivänä, jos se näytettäisiin nyt, kun niin monet puhuvat suursodan uhasta. Mikä on muuttunut,  ja mikä on ennallaan? Kuka ryhtyy ensimmäisenä hulluksi napinpainajaksi?

Joka tapauksessa mainos herätti ristiriitoja Johnsonin esikunnassa. LBJ itse kannatti mainoksen toistamista normaalimainoksen tapaan.  Toisaalta oltiin sitä mieltä, että mainos täytti kerran, ja vain kerran esitettynä paikkansa parhaalla mahdollisella tavalla. Sitä todistaisi se, että mainos on jäänyt elämään historiaan.

Vaalikampanjan jatkuessa Johnson korosti, että ei ollut sellaista käsitettä kuin ”konventionaalinen  ydinase”. Ydinasetta ei pitänyt tavanomaistaa.

Daisy-vaalimainos alkoi muistuttaa pientä aikasytytyksellä varustettua ydinpommia. Tilanne eteni vaalitaistelun luonteen mukaisesti kiistelyyn siitä, ketä mainoksesta voitaisiin syyttää, sen esittäjää vai sen tulkitsijoita. Republikaani Barry Goldwater käytti joka tauksessa tilaisuutta hyväkseen mollatakseen Johnsonin ”Daisyn”  avulla.

Daisyn varjolla julkaistiin muitakin samaan periaatteeseen perustuvia mainoksia. Sitä on kuvattu käänteentekeväksi TV-mainokseksi, joka  on jättänyt pysyvän jäljen TV-mainonnan historiaan. Sen ideaa on käytetty hyväksi myöhemmissä mainoksissa sekä USA:ssa että muualla maailmassa.

Daisy-mainosta moitittiin sen synnyttämästä ilmapiiristä,  joka ilmensi  goldwaterilaista  impulsiivisuutta. Johnsonin leirissä tulkittiin niin, että mainos kuvaa Goldwaterin halua käynnistää heppoisin perustein  ydinsota. Republikaanien ehdokas pyrittiin leimaamaan sodanlietsojaksi (warmonger). Toisaalta hän antoi sotaisilla puheillaan itse sille katetta.

Daisy-mainoksesta tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista ja ristiriitaisimmista TV-mainoksista. Eräs seuraamus oli, että psykiatrit rupesivat tutkimaan, oliko Goldwater sovelias Yhdysvaltain presidentiksi.

On liioiteltua väittää Goldwateria sotahulluksi pelkän ”Daisyn”-propagandan perusteella. Kyllähän  Goldwaterin puheet muutoinkin olivat ydinaseella uhkailuun päin kallellaan. Miksi siis tuhlata ruutia asiaan, joka oli muutoinkin selvä?

Itse presidentinvaalissa Johnson sai maanvyörymävoiton (486 valitsijamiestä)  Goldwaterista  (52 valitsijamiestä).

::::::::::::::::::::::::::::::

Olemme jälleen tänä päivänä amerikkalaisen vaalisirkuksen vaikutuksen kohteina. Ydinaseet ovat tällä kertaa uhkakuvana taustalla. Nyt valtteina ovat etniset solvaukset, edellisten vaalien väitetyt väärinkäytökset, ikärasismi ja vastustajien  edustajien haukkuminen hulluiksi.

Joku voi ihmetellä,  miksi nyt nähdään vuoden1964 tapahtumat näin korostuneina, kun verrataan niitä  Donald Trumpin pyrintöihin, vaalivilppikampanjoihin tai vaihtoehtoisten totuuksien markkinointiin ym. Mikä olisi perustavaa laatua olevalla tavalla muuttunut 60 vuodessa? Ei mikään? Ehkä kaikki keskeinen sai sytykkeen liikuttavasta mutta samalla pelottavasta Daisy-mainoksesta. Konkreettisesti toteutetut mainokset sitten räätälöidään kullekin ”katsojamaailmalle” erikseen eri aikoina.

Sanoisin, että ”Daisy” on edelleen vavahduttava esimerkki TV-mainonnan vaikuttavuudesta. Onko se samalla hyvien tapojen vastainen? Entä onko ”hyvien tapojen vastaisuutta” enää olemassakaan? Sen saa jokainen päättää tykönään.