Tokiosta (1964) Tokioon (2025)

 

Olen  seurannut yli 60 vuotta urheilua sen erimuodoissa laidasta laitaan, kuten tavataan sanoa. Kaiken kelpaavan keskeltä nostan erityiset suosikkini, joita olivat ja ovat edelleen yleisurheilu, jääkiekko, hiihto, alppilajit, jalkapallo, koripallo, uinti (tietyin rajoituksin). Yleisurheilun osalta aloitin seurannan  aktiivisesti vuodesta 1962 lähtien , mutta varsinainen tajunnanräjäytys tapahtui Tokion olympiakisoissa myöhäissyksyllä 1964. Nyt Tokion maailmanmestaruuskilpailujen ollessa meneillään en ole malttanut pysytellä pois TV:n ääreltä.

Paljon on tapahtunut tässä välissä, joten keskityn vain parhaiten mieleeni jääneiden tapahtumien muistelemiseen. Siksi olen valinnut rapsodisen otteen tekstiini.

Näiden kaksien suurkilpailujen välillä tapahtui mm.  afrikkalaistaen juoksijoiden läpimurto ratalajeissa (toki kannattaa muistaa Abebe  Bikilan maratontupla katujuoksuna sekä 1960 että 1964). Ensimmäiset merkit ratalajeissa menestymisestä nähtiin, kun kenialainen Wilson Kiprugut vuoden 1964 olympialaisissa täysin päättömällä irtiotolla heti lähdössä otti ohjakset käsiinsä 800 metrillä taipuen vasta aivan lopussa upealla tavalla pronssille. Mistään sattumasta ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä Kiprugut huomattavasti järkevämmin juosten saavutti hopeamitalin  Mexico Cityn kisoissa. Afrikkalaiset juoksijat omaksuivat pian taktiset oivallukset, vaikka muistini mukaan maanosan juoksijoiden  menestys ei parantunut lineaarisesti  vaan pikemminkin jaksoittain. Muistan, että kenialaisen Kipchoge Keinon hulppea menestys käynnistyi esimerkiksi Suomessa vuonna 1965.

Nyt tilanne on aivan toinen. Afrikkalaiset juoksijat ovat runsaslukuisasti napanneet keski- ja pitkien matkojen kärkisijat timanttiliigan osakilpailuissa,  Aikakausi Tokiosta Tokioon sisältä toki paljon sinivalkoista menestystä, kuten Lasse Virenin huikeat saavutukset osittavat.

Ilahduttavaa on, että aivan viime aikoina eurooppalaiset ovat saaneet afrikkalaisia kiinni ja pystyneet vähintäänkin tasapäiseen kilpailuun heidän kanssaan.

Kenttälajien hallitsijat löytyvät sitten Euroopasta. Onneksi ehkä pahin dopinghistoria on takana päin. Esimerkiksi venäläiset urheilijat saivat aivan älyttömästi etua lepsusta dopingvalvonnasta etenkin Venäjän sisäisissä kontrolleissa.

Uutena kirjoittamattomana lehtenä on dopingaineiden käyttö on levinnyt Aasian maihin. Karibian meren saarilla dopingia on ollut jo vanhastaan, joka on nostanut monien lajien tasoa verrattuna vanhoihin aikoihin. En tosin pysty  osoittamaan  huippujen määrää, jotka käyttävät sääntöjen vastaisia keinoja, joten totuuksien julistaminen on turhaa. Päättelyni olen tehnyt kiinnijääneiden huippujen määrästä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Molemmista Tokion kisoista on jäänyt mieleen jotkin ällistyttävät urheilusuoritukset. Tokion kisoista  1964 on jäänyt mieleen amerikkalaisen pikajuoksijan Bob  ”Bullet  Bob”  Hayesin räjähtävät nopeuden purkaukset ensin satasella ja sitten viestissä. Ne eivät hevillä unohdu mielestä, ei vaikka niitä katsoo vanhoista rakeisista filmeistä.

Tämän vuoden MM-kisoista on ylitse muiden jäänyt mieleen  Armand ”Mondo” Duplantisin taivaita hipovat maailmanennätysparannukset seiväshypyssä. Ihailtavaa kehonhallintaa!

Tämän päivän   maailmamestaruuskilpailut   ovat osa urheiluun sisältyvää vallankäyttöä. Olympiakisat varsinkin ovat käyneet niin kalliiksi, että läntisillä mailla on vaikeuksia saada tarvittavia resursseja kokoon. On suuri kiusaus antaa kisat rikkaiden öljymaiden haltuun. Se on jo tappion myöntämistä rahatukun edessä.

Samassa tahdissa, kun mammona valtaa urheilumarkkinat, kisat muuttuvat lähinnä suurten yritysten  mainosten alustoiksi.

Silti sama pätee nyt kuin Paavo Nurmenkin aikaan: kansakunnan itsetunto nousee urheilusuoristusten urheilijoiden ja penkkiurheilijoiden yhteisvaikutuksesta.

Aikakausi Tokiosta Tokioon sisältää toki paljon menestystä, kuten Pauli Nevalan ja muiden keihässankareiden kukoistus osoittaa Lasse Virenistä puhumattakaan.

::::::::::::::::::

Urheiluun sisältyy paljon tunnevyöryjä. Varsinkin oman maan urheilijoiden kautta välitetään paljon tunteita, joista osa on vaikutukseltaan tervehdyttäviä , osa taas muuttuu tunneväylän kautta jopa vihamielisyydeksi.

Tärkeintä omien urheilijoiden näkökulmasta lienee fanien menestyksen odotus. Kysymys on kollektiivisesta tunteensiirrosta, joka vähitellen tai sitten sysäyksittäin valtaa koko kannattajajoukon.

Kun media on aikansa aiheellisesti tai aiheetta valanut uskoa omiinsa luoden  toiveikkaita menestyksen odotuksia, alkaa urheilija itsekin uskoa voittajan rooliin.

:::::::::::::::::::::::

Tokio 2025 vaatii tappiontunteen käsittelyä  sattuneesta syystä. Miltei musertavalta tuntuu se suoranainen loukkaantumisista johtuva epäonnistumisten vyöry, joka on kohdannut useita Tokion urheilijoistamme. Jo ajanjakso 12 kuukautta ennen kisoja jää historiaan kollektiivisena sairauskertomuksena. Tämä ei tunnu todelta, niin synkeältä se kuulostaa.

Miten voitaisiin kuvata meidän epäonnen symbolejamme? Otan esimerkiksi Lotta Haralan. Kun hän selvästi ylilatautuneena  -  konemaisesti toteutuneen ”varaslähdön” seurauksena - seisoo lähtöviivan tuntumassa ymmällä ja yksin 60 000 katsojan edessä, en pysty kuvaamaan millään urheilijan tuntemuksia. Kilpatoverien tyhjä katse heidän keskittyessä vain omaan suoritukseensa vaikutti sekä ymmärrettävältä että pahalta. Mutta miten he olisivat voineet osallistua yhden kilpakumppaninsa kohtaloon muutoin kuin jälkikäteen?

Sorruin - ymmällä kun olen - ylilyöntiin, eihän urheilu saa olla näin vakavaa! Harala vaikutti lähes omalta itseltään haastateltaessa häntä kilpailun  jälkeen. Jotkut pystyvät käsittelemään ainakin alustavasti kärsimäänsä tappiota hämmentävän tyynesti.  

Tähän voi ottaa rinnalle lohdullisen tarinan: maratoonari  Alisa Vainion uraa olen seurannut lehtien välityksellä ja hänen urheilu-uran puolesta taistelunsa on herättänyt syystäkin huomiota. Intohimoinen harjoittelu johti ylikuntoon ja moniin seurannaisvaikutuksiin, mutta niin vain hän on esimerkki onnistumisesta.  Miten ihmeessä hän pystyi toipumaan kaikista vastoinkäymisitä sijoittuen EM-maratonilla viidenneksi parhaana eurooppalaisena?

Silja Kosonen on vastaava esimerkki kenttälajien puolella: sijoitus neljäs moukarinheitossa parhaana  eurooppalaisena.

Ensi vuonna on EM-kisat…

Suomi-Ruotsi-maaottelu - reliikki vai tätä päivää ja elävää historiaa?

 Suomi-Ruotsi maaottelulla tarkoitetaan tietenkin yleisurheilukamppailua, joka käydään  säännöllisesti syksyisin vuorovuosin kummassakin maassa. Se on jännitysnäytelmä, jota olen seurannut 1960-luvulta lähtien. Ruotsissa maaottelu tunnetaan Ruotsissa hellyttelynimellä ”Finnkampen” ja Suomessa yleensä vain nimellä Ruotsi-ottelu. Sanonpa tässäkin yhteydessä, että angloamerikkalainen ”track and field” on parempi nimi lajille kuin ”yleisurheilu”.

Kuuntelin selostuksia radiosta. Miksi? Sitä en muista. Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen selostivat ottelua omalla ainutlaatuisella tavalla, Pekka jäyhästi, ei hän ei satasella oikein kerennyt mukaan. Mutta silloin alkoi Noposen räjähtävä tyyli päästä oikeuksiinsa. 

Maaottelua on järjestetty vuodesta 1925-lähtien kohtuullisen vähäisiksi  jäävin poikkeuksin. Sota-aika aiheutti katkon ymmärrettävistä syistä, samoin 1930-luvun alun välien kylmeneminen Paavo Nurmen väitettyjen amatöörisääntöjen rikkomisten takia (Nurmi otti vastaan rahapalkkioita, jotka oli julistettu pannaan paroni Pierre de Coubertinin hengessä).Toisen tarinan mukaan keskeytyksen aiheutti maaottelussa tapahtunut käsirysy. Mutta se on toinen juttu.

Keskityn tässä tarinassa vain pääotteluun pois lukien poikien, tyttöjen ja naisten ottelut, jotka nekin ovat vahvoja jatkuvuuden takaajia. 

:::::::::::::::::::::::::::

Jo pitkän aika on ollut selvää, että maaottelulla on vahvemmat juuret suomalaisten keskuudessa kuin ruotsalaisten keskuudessa. Mistä tämä johtuu? Suomalaisia vaivaa käsittääkseni edelleen  pikkuveli- syndrooma Ruotsia kohtaan ja rakkaus vanhaan lempilajiin. Ruotsalaisia sitoo maaotteluun vieläkin ruotsalaisten yleisurheiluentusiastien kohtuullisen suuri määrä. Suomessa yleisurheilulla on kalpeasta ja vähitellen heikkenevästä yleisurheiluinnostuksesta huolimatta vieläkin tuntuvaa kannatusta, vaikka kotimaisten ns. gp-kisojen vaatimattomat yleisömäärät ovat kiinnittäneet huomiotani vuosien ajan. Tämä lisäksi on huomioitava, että suomalaiset ovat – onneksi -  edelleen sydämeltään enemmän yleisurheiluihmisiä kuin ruotsalaiset.

Maaotteluvoitot ovat jakautuneet melko tasan maiden  välillä: Suomi 47 voittoa, Ruotsi 38 voittoa. Kummallakin on ollut pitkät menestysputket, Suomella 1954-1964 ja 1970-1984 ja Ruotsilla 1940-1950. Sota-aikana Ruotsin ”menestykseen” vaikutti, että kisoja ei järjestetty 1941-1944. Suomen menestyskausien vaikuttavin seikka lienee se, että sodan jälkeen kahden entisen yleisurheilun suurmaan menestyksen heikkeneminen oli Ruotsissa voimakkaampi  kuin Suomessa. Toisaalta suuret ikäluokat jylläsivät Suomessa monin tavoin. mm. siten, että lahjakkaiden huippujen määrä aiheutti rökäletappion Ruotsille esimerkiksi vuosina 1972 (Suomen voittomarginaali 63 pistettä) ja 1978 (Suomen voittomarginaali järisyttävät 72 pistettä !).

Ruotsilla on viime vuosina ollut enemmän ylivoimaisia urheilutähtiä kovimmalla huipulla kuin suomalaisilla (esim. Daniel Ståhl ja Armand ”Mondo” Duplantis). Tällä merkille pantavalle ilmiöllä on ollut oma vaikutuksensa lajin julkisuusarvoon, ja ruotsalaisethan osaavat hehkutuksen taidon melkein yhtä perusteellisesti kuin nöyryyttämisen taidon.

Kun maaottelu täytti tänä vuonna 100 vuotta (!) veti se pitkästä aikaa Tukholman (olympia)stadionin täyteen suomalaisten ja ruotsinsuomalaisten kantaessa suuren vastuun yleisömenestyksestä. On syytä muistaa, että stadionin kapasiteetti on vajaat 15 000 katsojaa urheilukilpailuissa, joten täysi katsomo voidaan suhteuttaa realiteetteihin. Mutta hyvä näinkin.

Maaottelujen käynnistäminen tapahtui aikoinaan ilman mitään poikkeuksellista rummutusta. Molemmilla mailla oli edeltäviäkin maaotteluja.  Ensimmäinen kilpailu pidettiin Eläintarhan kentällä 21 000 katsojan läsnä ollessa. Maaottelusta tuli ikiaikainen suosikki alusta lähtien.

Maaottelun lajivalikoima on muuttunut hieman vuosien saatossa, mutta vahva runko on säilynyt samana, mikä sopiikin perinnelajiin.

Myös ottelujen ominaispiirteet ovat säilyneet. Kun ei suurempaa revohkaa ole syntynyt maiden välillä niin on harrastettu tönimistä ja suunsoittoa. Tunnettu esimerkki oli 1950- ja 1960-luvun mailerimestari  Olavi ”Tankki”  Salosen vastustajiin kohdistamat taklaukset. Mutta hänellä sattuivat olemaan vain tavallista leveämmät hartiat. Huonoa urheiluhenkeä osoittavat sen sijaan 1970-luvun ylilyönnit. Näytti siltä, että tönimisestä haluttiin tehdä otteluihin perinne. Se yritys loppui lyhyeen.

Juuri päättyneessä viimeisimmässä maaottelussa erittäin lahjakas aitajuoksija Antti Sainio yritti mahdollisesti elvyttää maaottelun parhaita perinteitä. Tarkoittamatta mitään erityistä hän pelkällä ulospäin suuntautuneella olemuksellaan herätti reaktiota hyvässä ja ehkä – tahattomasti - hieman pahassakin. Mutta hän nähdäkseni toimi vain eloisan matkasaarnaajan kaltaisella otteella. Tällaisia yleisurheilun herättelijöitä pitäisi olla enemmänkin.  

Sitten kivuliaimpaan osaan nykyisyyttä ja historiaa. Viime vuosina voittaja maaottelussa on vaihdellut, mikä tietenkin mielenkiinnon säilymisen kannalta on hyvä asia, mutta 2000-luvulla tätä toivomusta ruotsalaiset eivät ole noudattaneet, vaan miesten maaottelut ovat päättyneet Ruotsin hyväksi 16-10.

 Kisat ovat toimineet myös rankingkilpailuina suurkisoihin. Niin nytkin. Maaottelun paras tulos miesten puolella taidettiin tehdä, kun maaottelusta pois jäänyt Olavi Helander heitti Ruotsi-ottelun aikaan Brysselin Timanttiliigassa 83,97 ja ratkaissee sillä matkalipun Tokion MM-kilpailuihin.

Ruotsi oli entisensä ja kiusasi meitä minimaalisilla voittomarginaaleilla useissa lajeissa. Vielä turhauttavampaa oli, että nämä kisat olivat kolmoisvoittojen kisat. Ymmärränkö oikein, jos sanon, että kumpikin maa on vahvistanut vahvuuksiaan ja taantunut heikkouksissaan, mutta Ruotsi on voimaantunut ylivoimaisella tavalla, jota todisti neljä kolmoisvoittoa miesten lajeissa? 

Rakkaudesta lajiin - kuihtuuko yleisurheilu?

 

 Kirjoitan tätä Tokion yleisurheilun maailmanmestaruuskisojen alla. Lähestymistapoja on monia ja yritän raapaista pintaa mahdollisimman monesta aiheesta. Syvemmän viillon kohdistan  suomalaisten nuorten menestymismahdollisuuksiin nyt ja lähitulevaisuudessa. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen pyrkinyt säilyttämään optimismin.

Olen, niin pitkään kuin pystyn palauttamaan mieleen, seurannut urheilua laidasta laitaan oikeastaan lajista riippumatta. Jostakin syystä  - en muista mistä – suurin innostus on kohdistunut yleisurheiluun. Ajoitan ”heräämiseni” noin vuoteen 1962, jolloin silloisen Jugoslavian Belgradissa järjestettiin yleisurheilun Euroopan mestaruuskilpailut. Muistikuvat ovat tosin melko hatarat ja olen sekoittanut pakkaa opiskelemalla jälkikäteen, mitä EM-Belgradissa oikein tapahtui.

Vuonna 1963 iskin silmäni ”Urheilukalenteriin”, jossa olivat sen aikaset ennätykset yleisurheilulajeittain. Jossakin muutossa hukkasin kalenterit, ikävä kyllä. Tuohon aikaan luin sanomalehtien urheilusivut (tulossivut) paljon perusteellisemmin kuin esimerkiksi kotimaan politiikkaa käsittelevät sivut

Vuosina 1963-64 löysin ”Urheilun Kuva-aitan” innostukseni lähteeksi. Se oli jonkin aikaa johtava urheilulehti. En itse ole ollut aktiiviurheilija, vaan pelkästään aktiivinen harrastelija.  Niinpä minusta tuli penkkiurheilija henkeen ja vereen. Pian lajispektri laajeni ja mukaan tulivat jääkiekko (Tampereen MM-kisat vuonna 1965!) ja monet  muut lajit. Mutta läheisimpänä säilyi yleisurheilu.

Suomen yleisurheilun suuruuden ajat olivat takanapäin 1960-luvulla, Viittaan tässä 1920- ja 30-luvun kultaisiin päiviin. Kuuntelin Pekka Tiilikaisen vuodatuksia, koska Ruotsi ottelujakin hävittiin perätysten pitkä pötkö. Radio ja yleisurheilu kuluvat elimellisesti yhteen - sanottakoon mitä sanotaan! Synkeintä aikaa oli 1960-luvun vuodet puolivälin molemmin puolin: voi sitä kaihoisan  kaipuun määrää menestyksen perään! Siihen aikaan odotettiin optimistisesti, että suuruudenpäivät palaavat ainakin jossain näkyvissä olevassa tulevaisuudessa. Ja kas, 1960-luvun lopulla muutos tapahtuikin:  Peter Snellin valmentaja Arthur Lydiard palkattiin toiselta puolen maapalloa nostamaan rakkaan lempilapsemme, pitkän matkan juoksun, tasoa. Jotain tapahtuikin pienellä viiveellä, sillä tulostaso kestävyyslajeissa nousi äkkiä huomiota herättävän korkeaksi. Johtotähtenä ja tulevaisuuden airuena toimi Jouko Kuhan maailmanennätys 3000 metrin esteissä vuonna 1968. Menestys nousi huippuunsa 1970-luvulla, jolloin löivät läpi Juha Väätäinen ja Lasse Viren.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Entä tänään? Olen juuri seurannut herkeämättä Tampereen alle 20-vuotiaiden  EM-kisoja ja osallistunut meikäurheilijoiden murheisiin ja ilonaiheisiin. En keskity yksityiskohtaisesti muutamien päivien tapahtumiin vaan yritän luoda kuvaa tunnelmista ja reaktioista tämäntyyppisissä kisoissa.

Uuden vuosituhannen mittapuulla mitattuna Tampereen EM-kisat olivat verrattomat: Suomen joukkue saavutti seitsemän mitalia ja yhdeksän pistesijaa päälle (sijat 4-8) ! Nuorten kisoissakin on ollut aneemisia vuosia tässä välillä. Tietenkin kotikisat kannustivat penkkiurheilijoita  aktiivisempaan seurantaan ja suomalaisia urheilijoita osallistumaan runsaslukuisemmin kuin muualla pidettyihin kisoihin.

Menestystä tuli jo Espoossa 2023 pidettyjen alle 23 -vuotiaiden EM-kisoissa runsaasti. Kotimaa on kotimaa ja yleisön huutomeri auttaa aina. Muuten, oliko Tampereella yleisön mylvintää tehostettu äänentoistolaitteiden volyyminäppäimillä? Yleisöä oli katsomoissa enintään kohtuullisesti, siksikin yleisön mylvintä vaikutti suurennellulta. Olikohan äänen volyymia keinotekoisesti  lisätty?

Olen harmitellut lehtien urheilusivujen  (tarkemmin tulossivujen) aneemisuutta. Helsingin Sanomat, herätys! 1960-luvulla tietosisällöt olivat eri luokkaa, näin muistelen. Sen sijaan henkilökuvaus on ollut valtaisan muutoksen kohde. Seitsenottelija Enni Virjosen, 18 ja korkeushyppääjä Ella Mikkolan, 17 kaltaisten supliikkinaisten ei tarvitse pelätä huonoa näkyvyyttä julkisessa sanassa. Isot jutut ja isot kuvat kuuluvan nykyisin henkilöhaastattelujen tyyliin. Parhailla urheilijoilla ulosanti oli ja on hyvää, aivan kansainvälistä tasoa. Onneksi olkoon!

Sen sijaan TV:n voittajien haastatteluissa keskityttiin itsestään selvyyksien kysymisiin, joihin saatiin itsestään selviä vastauksia. Harvoin uskallettiin poiketa rutiininomaisesta ”haastattelun käsikirjoituksesta”. Joissakin kohden tappion kouraistessa urheilijaa syvältä kysyttiin itsetarkoituksellisuuteen saakka epäonnistumisen syitä, ja saatiinhan sillä kyynelehtiminen aikaiseksi. Vanhanaikaisena ihmisenä sanoisin, että vähempikin tunnemaailman syövereiden perkaaminen  olisi riittänyt. Urheilijalle on psyyken riekaleiksi repivän tappion hetkellä annettava tilaisuus intimiteetin säilyttämiseen ja itsensä kokoamiseen.

::::::::::::::::::::::::::

Minne suomalainen yleisurheilu on menossa huomioiden se kuva, joka saatiin Tampereella alle kaksikymppisistä? Ensinnäkin heittolajit  saivat melkoisen buustin sekä naisisissa että miehissä -pitkästä aikaa -  murheenkryyniä eli miesten keihästä  lukuun ottamatta. Myös useat pikajuoksijat yllättivät positiivisesti sekä aidatuilla että sileillä matkoilla. Reetta Hurske saa seuraajia! Juho Venäläinen, 200 metriä, (neljäs) ja  Mila Heikkonen, 400 aidat, (neljäs) olivat sprinttilajeissa odotettuja onnistujia. Enni Virjosen seitsenottelumenestys on huomionarvoinen saavutus tulevaisuuden moniotteluodotuksia ajatellen. Eipä unohdeta Juho Venäläistä, jossa näen 200-400 metrin huippujuoksija-ainesta jo 19-vuotiaana.

Ella Mikkola, 17, voitti hopeaa korkeushypyssä kansainvälisestikin kovalla tuloksella 189  Mikkola on ansaitsemiensa suitsutusten arvoinen, Hän on yleisurheilumme helmi. Ja minkä kehonhallinnan hänen pajunvitsamaisuutensa tuottaakin.

Suurimmat tappiot tulivat miesten keihäänheitossa, jossa Topi Parviainen ei onnistunut heitoissaan korostaen lajin aneemisuutta. Sen sijaan kollega, Rebecca Nelimarkka, hopeaa, on huippulahjakas keihäänheiton potentiaalinen pelastaja.

Paljon muutakin hyvää sopi toki seitsemään mitaliin ja yhdeksään pistesijaan. Mutta tässä päällimmäiset.

Mutta miten selvitän itselleni ja muille sen, että suomalaisista urheilijalahjakkuuskandidaateista niin moni vuotaa valmennusjärjestelmän  ulkopuolelle ja/tai lopettaa kokonaan. Syyn täytyy piillä resurssien puutteissa. Ulkomailla valmennetaan ammattimaisesti jo 18-vuotiata eikä valmentajan tarvitse kantaa huolta jokapäiväisestä elannosta.

::::::::::::::::::::::::::::

Niin , kuihtuuko yleisurheilu?

Joukkueurheilun kasvava suosio on kaventanut yleisurheilun asemaa kaikkialla, se on selvä. Suuresti arvostamani yleisurheiluhistorioitsija Roberto L. Quercetani kiinnitti  huomiota jo 70 vuotta sitten siihen, kuinka ”nykyaikainen elämä veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä (ja naisia!) rasittamaan keuhkojaan kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä” (Kilpakenttien kuninkaat, Weilin  & Göös”, 1965).

Tampereella kilpailleet nuoret ovat valinneet toisin. He ovat osoittaneet, kuinka korkean elintason maissakin ”rasitetaan keuhkoja” huipulle pääsemiseksi. Samaa koskee muitakin yleisurheilulajeja kuin kestävyysjuoksua.

Välillä näyttikin siltä -  esim. yleisurheilunennätysten hitaan kehityksen vaiheessa - että sinnittely  yleisurheilun kovimmalle huipulla on hiipumassa. Viime aikojen hirmutulokset ovat haudanneet alleen epäilyt yleisurheilun jäämisestä reliikiksi.

Skandinavian hyvinvointivaltioiden urheilijoiden kovat tulokset ja menestys ovat osoittaneet, että kehittyneet harjoitusmenetelmät ja välineet samoin kuin kenttien parantuneet ominaisuudet ovat  mahdollistaneet nopean kehityksen. Sivuutan tässä keinotekoiset ja kielletyt tulosten parantamiskeinot.

Kansainvälisesti nuorilla on tulevaisuus myös yleisurheilussa, mutta miten on suomalaisten nuorten laita? Toistaiseksi 17-20 vuotiaiden menestys on haihtunut aikuisissa monessa tapauksessa ilmaan. Nuorten ja aikuisten välistä kuilua olisi pystyttävä täyttämään kehittyvillä resursseilla ja  harjoitusmenetelmillä. Haaste siis fokusoituu ”omillaan elämisen” kynnykseen.

Paratiisi, jota emme halua menettää

 

Kirjoitan Suomesta. Aihe pälkähti päähäni, kun kuulin erään venäläisen politiikan asiantuntijan mielipiteen Suomesta ja siitä Suomesta erityisesti, jolle emme osaa antaa syvällistä arvoa. Hän puhui Suomesta, jonka tulevat sodat voivat hävittää, jos emme osaa pelata korttejamme oikein. Hän totesi jotenkin kyynisen osaaottavasti suomalaisten ymmärtämättömyydestä, että on meikäläisten asia, jos haluamme luopua paratiisista paitsi itsenäisenä sivistysvaltiona niin myös koko maan olemassaolosta kaikkine siihen kuuluvine arvolatauksineen.

Tämä tuli mieleeni, kun kuulin presidentti Alexander Stubbin kehuvan aseistuksemme määrää, tykkejä, merivoimia, ilma-asetta, jalkaväkeä, ilmatorjuntaa, panssareita, drooneja….. kaikkea puolustuksessa tarvittavaa. Entä jos hän olisi jättänyt kaikki aselajikehut väliin ja puhunut nyky-Suomesta, rauhansuomesta. Mutta ei, hänen piti opastaa ilmeisesti venäläisiä aseistuksemme niin suuresta tehokkuudesta ja laadukkuudesta, että venäläisille voisi sanoa, että ”kokeilkaapa niin nähdään, miten käy”. En pidä tällaisesta uhoamisesta. Joskus koiruuksissani olen miettinyt, että jos joku ihmettelisi, millä Suomi puolustaa  itseään, niin vastaisin, että ”kysykää venäläisiltä, heidän tiedustelupalvelunsa  kyllä tietää”.

Nykyaikaisen sodan julma kurjuus ei tarkoita yksin rintamasotaa, kuten ensimmäisessä maailmansodassa vaan sotaa, jossa tuhotaan inhimillisiä voimavaroja raunioiden keskellä  ja infraa  ml. teollisuuslaitokset ja muita työpaikkoja sekä tietenkin asuinkerrostaloja. Kun katselee kuvia Ukrainan kaupungeista tai vaikkapa Gazasta, tajuaa, miten totaalista sota on tänä päivänä. Ja samaan aikaan kaikki puhuvat rauhasta. Venäläisellä radio Jerevanilla oli vanhaan huonoon aikaan kasku, jonka mukaan sota ei syty, mutta sen sijaan syttyy niin kova taistelu rauhasta, ettei jää kiveä kiven  päälle.

Edellä  kuvattu muodostakoon kontrastin suomalaisille  pienoisparatiiseille, joita ovat mm. hyvin varustellut tai muuten houkuttelevat omakotitalot ja kesäasunnot, joita uhkaisi menetys tavalla tai toisella. Mutta toki on paljon muutakin menetettävää, joka on ehkä merkityksellisempää, kun ajatellaan kokonaisuutta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Dokumenttisarjassa ”Metsien kätkemä” vieraillaan merkittävillä Suomen saaristorannikon osa-alueilla ja edetään sitten ”ylöspäin” Lohjan lehdoista Ahvenanmaan, Kolin, Kalajoen, Kainuun, Lemmenjoen kautta etelän luontopääkaupunkiin Helsinkiin, joka on nimensä ansainnut. Vehreys alkaa lähestulkoon rautatieasemalta. Tässä sarjassa Helsinki ja Helsinkiä ympäröivä luonto pääsee oikeuksiinsa.

 ”Metsien kätkemä” korostuu juontajien kiireettömästä tavasta tutustua eri kohteisiin tavallaan luonnon itsensä asettamilla ehdoilla. Liki kaikki Suomessa vierailevat ulkomaalaiset arvostavat Suomen luonnonkauneutta ehkä pientä kohteliaisuuslisää lukuun ottamatta. Arvostus pysyy korkealla, kun vain itse ymmärrämme pitää huolta luontoarvoista ja siisteydestä metsäpohjia myöten.

Vertailen ohessa ”Luontopääkaupungin” kuvallista kavalkadia omiin Helsingin lähimerialueen risteilyllä saamiini vaikutelmiin.

Helsinki – valkoinen, merenrannallinen iso pikkukaupunki - on parhaimmillaan kesäisenä iltapäivänä pienen tuulenvireen pöllyttäessä tukkaa. Merituuli on kuitenkin Helsingin edustan isojen saarien takia useimmiten varsin levollista, joten risteily vanhoilla aluksilla onnistuu mainosti. Ohikulkevat moottoriveneet ja isommat purret ovat pääasiallisia vaahtopääaaltojen tuottajia.

Matkustajien puheensorinasta erottuvat saksan, ruotsin, italian, englannin ja ranskankieliset lauseet suomenkielisten ohella. Ainakin matkailumarkkinointina tämä toimii.

Mietin joskus, mitähän ulkomaalaiset ajattelevat rannikon purjeveneistä, isoista moottoripaateista joita vapaa-ajan asuntojen  ja huviloiden äveriäät omistajat ovat hankkineet vapaa-aikojensa sulostuttajiksi. Kaikkiaan Suomessa on eritasoisesti varusteltuna noin 508 000 kesämökkiä (v. 2021). Pienveneitä on 1,7 miljoonaa kappaletta, joista rekisteröityjä noin 243 000 kappaletta (v. 2024).

Helsingissä on venepaikkoja 12 000 ja kymmeniä venesatamia sekä 26 yleistä uimarantaa, joten vilskettä ja vilinää pitäisi riittää rannoilla. Mutta yllätys, yllätys vesielementissä liikkujia on juuri tällä risteilyllä varsin maltillisesti. Ehkä lämmin sää on houkutellut hiekkarannoille lepäämään.

Kun  risteily päättyi oli aikaa hieman hengähtää ja palauttaa mieleen, mitä oli jäänyt jäljelle pohdinnoista.

Kaikki edellä kuvattu on osa hyvinvoivaa Suomea, vaikkakin koskee vain osaa ihmisistä, mutta sittenkin suurta osaa ja on tärkeä osa ”paratiisia”.

Paratiisissakin henkinen huonovointisuus on monen ihmisen pahoinvoinnin takana. Sitä on lisännyt useiden kohdalla toimeentulon leikkaukset. Aineellisen menetys on kuitenkin toissijaista jouduttaessa venyttämään henkistä kestävyyttä äärimmilleen.

Mutta vielä pahempaa tapahtuu, jos kansakunnan kyky puolustaa omia rajojaan heikkenee  oleellisesti.

Paratiisi tuntuu monien ihmisten mielisestä paratiisilta ehkä vasta sitten, kun sitä uhkaa menetys tai se menetetään osittain tai kokonaan.

Maailman mahtavimman miehen johdateltavana

 

 Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin maailma on kaunis. Niin hän antaa ymmärtää, tosin  valikoivasti. Suuret johtajat pyrkivät nyt liehakoimaan maailman mahtavinta ihmistä,  Yhdysvaltain presidenttiä. Pyritään jopa aivan tykö. Mutta ei hätää, nyt meillä on oma edustajamme mahtihenkilöiden joukossa. Miehemme maailmalla on tietenkin Alexander Stubb.

Jottei totuus unohtuisi niin on todettava, että ihan pyyteetön mahtihenkilön seurue ei ole. On herännyt ajatus , että  Donald Trump ympäröi itsensä mielistelijöillä, jotka yrittävät arvuutella millainen lähestymistapa on juuri nyt suuren johtajan maailmassa otollisinta. Ensin on kuitenkin päästävä käsiksi johtajan ajatuksenjuoksuun. Kun Trump kutsui Valkoisen taloon koolle valtiomiesporukan ratkaistakseen Ukrainan  Gordionin solmun, hän rupesi muina miehinä juttelemaan USA:n sisäpolitiikan keskeneräisistä asioista paljastaen samalla, mitkä aiheet häntä todella kiinnostivat, kunnes havahtui puhumaan kokouksen teemasta, Ukrainan aselevosta ja turvatakuista ja muusta tähdellisestä.

Merkillinen mies tämä Trump, kaikkien muka tasavertainen kaveri, mutta kuitenkin prinsessanherkkä  primus inter pares…  Häneltä voi odottaa mitä tahansa. Arvuutellaanpa: hän on rakentanut tarkoin harkitun suhteen  Alexander Stubbiin, joka voi avustaa häntä erilaisten hankkeiden työstämisessä. Mutta mitäpä noita spekuloimaan. Ehkäpä Trump on vain innostunut Stubbin veikeästä poikamaisuudesta ajatellen kaihoisasti mennyttä nuoruuttaan. Kesken näiden havaintojen mieleen palautuu yksi paljon miettimäni asia. Miten on mahdollista , että Trumpin vaikutus liberaalidemokratiassa on näin suuri itsevaltaisen valtionpäämiehen kuvan muodostamisessa kuin miltä juuri nyt näyttää.  Ja vielä enemmän: mikä vaikutus Trumpilla tulee olemaan koko liberaalidemokraattiseen presidentti-instituutioon.

Tekisi mieli sanoa, että hän ei ole ainoastaan pilannut  mielikuvaa Yhdysvaltain presidentistä vaan koko presidentti-instituutiosta. Mutta jääkö tästä pysyviä jälkiä tulevien presidenttien  valtaoikeuksiin? Juuri nyt näyttää siltä, että liberaalidemokratia joutuu haastajan asemaan monissa valtioissa ja sitä uhkaa luisuminen autoritaarisuuteen. Vai syntyykö sittenkin liberaali vastavoima, joka tervehdyttää yhteiskuntajärjestelmän? Toivossa on hyvä elää.

Mieleen muistuvat ne ilmaisut, jotka nousivat otsikoihin Trumpin ensimmäisellä presidenttikaudella, ja joista olen paljon kirjoittanut . Muistellaanpa vähän menneitä. Näitä erikoisilmaisuja ja vastakkainasetteluja edustivat mm. ”valeuutiset” (fake news) vs. faktantarkistajat, joka asetelma ohensi huomattavasti faktantarkistajien toiminnan vaikutusta ja uskottavuutta.

Tai

”Totuuden jälkeinen aika” (Post-truth-era), johon Vesa Siren ”palaa” HS:n kolumnissa  23.8.2025. Hän    määrittää em. lausahduksen asioiden suhteellistamiseksi. Sen sijaan, että sanoisin  post-truthin palanneen käyttöön, pitäisin sitä koko ajan esillä olleena iskulauseena. Trumpin toisen presidenttikauden aikana se vain on korostunut. Lukuisat arvostetut virkamiehet ja asiantuntijat ovat saaneet potkut irrationaalisista syistä Trumpin oikkujen ohjatessa tapahtumia. Muunneltu totuus  on käsite, jota viljelisin taajaan Trumpin yhteydessä. On vaara , että siitä muodostuu nyt maantapa. Mutkat suoriksi oikaisevaa presidenttiä yritetään ohjata vakaalle pohjalle järki-ihmisten taholta, mutta tämä tuntuu turhauttavalta, koska presidentin sanaan uskotaan kannattajien joukossa yllin kyllin, oli kysymys kuinka suuresta luikurista tahansa.

 

Tai

 ”Vaihtoehtoinen totuus”, jonka lanseerasi hätäpäissään Trumpin avustaja , kun presidentti ensin yritti huijata ihmisiä  virkaanastujaistensa yleisömäärällä.

Tai

”Jokaisen totuus on yhtä tärkeä kuin kenen tahansa totuus” (elikkä ”minusta tuntuu” -todellisuus), jolla yritettiin korostaa joka  miehen oikeassa olemista asiantuntijoiden vinoina pidettyjä lausuntoja vastaan. Tämä ilmenee esim. väitteissä, että rikollisuus on lisääntynyt, vaikka tilastot osoittavat päinvastaista.

Ja viimeisimpänä mainitsen MAGA-iskulauseen, joka kohdistettiin niitä vastaan, jotka muka olivat ”tuhonneet” Yhdysvaltain ylivoiman, siis liberaalit ja vasemmisto, ja niitä vastaan, jotka olivat muka oikeuttaneet väärinkäytökset. Tällä lauseella osoitetaan ylemmyyttä muita valtioita ja ihmisiä kohtaan.

Oman lukunsa muodostavat ”aamu on iltaa viisaampi -mielipideailahtelut, joiden tärkein anti on, että Trumpin mielipide vaihtelee  osin huonon asioihin perehtymisen takia ja osin sen johdosta, että Trump omaksuu herkästi viimeksi hänen kanssaan jutelleen henkilön mielipiteen.

Valtionpäämiesten tapaamisessa Washingtonissa elokuussa kuluvaa vuotta Trumpin kyltymätön vallanhimo tuli selvästi esille. Vieraat pantiin muutamin lausein kommentoimaan ”suotuisalta” näyttävää tilannetta Ukrainan rauhanprosessissa ja samalla heiltä odotettiin  rauhanruhtinas Trumpin suitsutusta. Valtionpäämiehet omaksuivat ainakin näennäisesti heille uskotun roolin.

Kaikki osoittautui vilungiksi. Trumpilla on tapana luoda yhteishenkeä ylevillä lausahduksilla: luvattiin etenemistä, jos ei rauhaan niin ainakin aselepoon. Toisaalta luotettavat tiedot osoittavat, että Putin käytti Trumpia lähinnä viivyttelyn puhetorvena.

Tavallisessa TV:n katsojassa tämä kaikki herätti lähinnä hämmennystä. Näytti siltä, että Trump oli pedannut Nobelin rauhanpalkinnon niin pitkälle, että itsekin alkoi siihen uskoa. Kerta toisensa jälkeen Trump luo ”kauniita” tulevaisuudenkuvia katteettomasti. Ja voi sitä läntisten valtionpäämiesten  hyväuskoisuutta tai sitten kyynisyyttä, jota kaikkeen kyllästyneet poliitikot ovat saaneet sietää! Putinin luomat modernit Potemkinin kulissit näyttivät kaikkein lujimmilta osilta tässä ”rauhanprosessissa”.

:::::::::::::::::::::::::::::::

En varannut palstatilaa edellä kuvattujen ja meneillään olevien prosessien laajempien syiden pohdintaan. Niitä voisivat olla kansakunnan kaikki yhteiskuntakerrokset läpäisevä kahtia jakautuneisuus, joka kulkee punaisena lankana edellä esitettyjen syy-seuraus -yhdistelmien läpi.

Trumpin toinen kausi on merkinnyt oikeistolaistuvan ajattelun kasvua, joka ilmenee esim. rikosten rangaistusasteikkojen kiristymisenä ja vähäisitä syistä tapahtuvina ei-trumpilaisten asiantuntijoiden ja virkamiesten irtisanomisina. Puhutaan jopa fasismista lainatuin termein yhteiskunnan muuttumisesta haluttuun suuntaan samaan aikaan, kun aggressiivinen oikeisto vaalien vaalipiirijakoja muuttamalla  on valtaamassa lisäpaikkoja kongressista seuraavissa vaaleissa.

Trump ei ole myöskään luopumassa Grönlannin ryöstöstä Tanskalta, joten se jatkaa kolonialistista valloitusoperaatiotaan. Tällainen menettely saattaa johtaa Venäjän vastaiskuun (sopimiseen) jonkun alueen kaappaamiseksi Venäjän alaisuuteen tai ainakin saattamiseksi riippuvaiseksi Venäjästä. Trumpin USA voi käyttää melkeinpä mitä tahansa keinoja tavoitteisiinsa päästäkseen. Se voi käyttää kiristystä, uhkailua ja epäsovinnaisia sopimuksia (Venäjä!?) valtaustensa realisoimiseksi.

Vallitsee osin maailmanjärjestyksistä sopimisen tila ja osin taistelu niistä Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän välillä. Minkälaiseksi muodostuu niiden valtioiden ja alueiden kohtalo, jotka ovat uusimman ”Jaltan” jaon kohteena? Mikä estäisi muiden - pienempien valtioiden – päiden yli toimimisen?

Maailmoja syleilevä Kiina vai MAGAn egotrippi?

 

 Yritän aina silloin tällöin kyökkifilosofin ansioilla pistää maailman palikat järjestykseen tai ainakin yrittää saada niistä jotain selkoa. Lähdetään liikkeelle otsakkeesta. Tämänkertaisen blogikirjoitukseni sytykkeenä toimi Timo Harakan kirjoitus Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla ”Tekoälykilpailu panee Suomenkin pinteeseen” (HS 6.8.2025). Samalla käytän tilaisuutta hyväkseni ja avaan tekoälystä näkymää laajempaan  perspektiiviin.

Oman blogikirjoitukseni otsaketta pohtiessani tuli mieleen useita vaihtoehtoja. Pistäisinkö nimeksi ”Tekoäly tunnustaa väriä”?  vai ”MAGA vai mega?” vai ehkäpä ”Kiinan  myötäjuoksijana vai USA:n vasallina?” vai ehkä sittenkin ”Maailmoja syleilevä Kiina vai MAGAn egotrippi?” Päädyin viimeksi mainittuun.

On helppoa nähdä, että Harakka, kuten minäkin pyrimme tekoäly-teemaa hyväksikäyttäen selittämään maailman megatrendien omimispyrkimyksiä eli miten pystytään parhaiten pelaamaan omaan pussiin.

Tekoälyn valtiaat ovat Kiina Ja Yhdysvallat, kuinkas muuten. Toki muitakin osaavia tahoja on. Ei liene sattuma, että  sekä Kiina että Yhdysvallat julkaisivat liki samaan aikaan tekoälystrategiansa päivityksen. Silmiin pistävää on, että ne noudattavat edellä esitettyä aprikointia kummankin suurvallan tahtotilasta. Trumpin  hallinnon tekoälyohjelma on nimeltään ”A.I.Action Plan” ja se on hyvin trumpilainen. Sen yksiselitteisenä tavoitteena on USA:n voitto ja Kiinan lyöminen  tekoälykilpailussa. Enemmän ehkä kiinnostaa Kiinan vastaava strateginen  prinsiippi: tekoäly on siunaus kaikille!  Tekoälyn hedelmät ovat Kiinan mukaan kaikkien hyödynnettävissä.

Sanoisin Kiinan ohjelmasta,  että se olisi ylevä tavoitekokonaisuus, jos siinä ei olisi mitään taka-ajatuksia. Epäilen, ja moni muu epäilee kanssani, että kiinalaisilla on ketunhäntä kainalossaan. Yhdysvallat paljastaa, mitä sen ”hyveellisyys” tarkoittaa Trumpin  liioittelevassa propagandasanastossa: Trumpin mielestä  Amerikan tavoitteena on voittamaton teknologinen ylivoima maailmassa. Muhammad Ali olisi varmaan ollut kateellinen Trumpin suurisuisuutta  arvioitaessa.

Yhdysvalloissa ulkopolitiikan ja kauppapolitikan välillä on veteen piirretty viiva. Kun Trump neuvottelee Ukrainassa  arkisista rauhanratkaisuista, hän tekee samalla sivussa kauppaa ukrainalaisten yritysten kanssa. Trumpilaisessa kielenkäytössä käsite liittolainen/kumppani ei välttämättä merkitse muuta kuin asiakkuutta.

Kiinalaiset eivät ole Pekkaa pahempia. Myös heillä kauppapolitiikka on rakennettu  ulkoasiainhoitoon  sisälle lähes erottamattomalla tavalla. Hinta ratkaisee, joko raha tai poliittinen hinta.

Eurooppalaiset ovat tähänkin saakka olleet riippuvaisia amerikkalaisista suurista it-yhtiöistä. Tekoälyn aikakaudella riippuvuus  on yhä ilmeisempää. Samalla taistelu teknisestä johtajuudesta on noussut ennenkuulumattoman tärkeäksi. Melko vahvana tekoälytoimijana Eurooppa haluaa eroon sekä kiinalaisesta että amerikkalaisesta riippuvuudesta ja pärjätä omillaan.

Harakan Eurooppa on hiukan avuton selviämään ongelmistaan ja vastoinkäymisistä ja on siinä oikeassa. Euroopalla on perinteensä jokaisella valtiolla ja välillä ne toimivat tulevaisuuteen suuntautumista vastaan.  

::::::::::::::::::::::::::::

Kaksi päivää sen jälkeen, kun em. ”A.I. Action Plan” oli julkaistu ylevine tavoitteineen, järjestettiin vastavetona Shanghaissa ”Maailman tekoälykonferenssi”, jossa sitouduttiin jakamaan tekoälyosaamista koko maailmaan. Trumpin hallinto - vastavirtaan toimiessaan - yllytti rakentamaan paljon energiaa kuluttavia tietokonekeskuksia. Idässä Kiinan johdolla valittiin kokonaan toinen linja: sitouduttiin kestävän kehityksen tavoitteisiin. ml. ilmastonmuutos. Shanghain julistuksen tarkoituksena on kuroa umpeen kehittyneen maailman hankkima kilpailuetu. Kiinan Shanghain konferenssin johtotähtenä asettamat tavoitteet tuntuivat olevan juuri osa sitä maailmanlaajuista tekoälyn kehittämistyötä, johon Shanghain julistuksella tähdättiin.

Samaan aikaan Yhdysvallat on käynnistänyt muiden maiden kauhuksi irtisanoutumiset mm. YK:n alaisista kansainvälisistä järjestöistä. Juuri laaja kansainvälinen järjestökenttä olisi tarvittu tukemaan uutta tavoiteasetantaa.

Myös Suomi on valintojen edessä: olisi löydettävä  tehokkaimmat ja soveliaimmat kumppanit yhteistyötahoiksi.

Ukrainan sodan juurisyyt ja Jaltan konferenssin (1945) määrittämät askelmerkit

 

Otan luvan ”vapaalla kädellä” eritellä ja hahmotella Ukrainan sodan juurisyitä oman ymmärrykseni mukaisesti. Juurisyiden oletan tarkoittavan laajalti niitä tavoitteita, jotka Venäjällä on eli Ukrainan itsenäisen päätösvallan rajoittamiseksi, ja myös niillä alueilla, jotka eivät ole Venäjän alistamia.

Venäjä joka tapauksessa katsoo hyväksyttäviksi niiden toimien vastatoimet,  jotka länsi on suunnannut Ukrainaan pyrkiessään pitämään sen hallinnon länsimielisenä.

Epäilemättä Venäjä laskee Ukrainan tapahtumat osaksi ”viime vuosisadan suurinta geopoliittista romahdusta” eli Neuvostoliiton hajoamisista. Se on Venäjän pointti, joka voidaan torjua, mutta ei viedä siltä pois.

Venäjän esillä pitämät juurisyyt ovat kaikki johdettavissa Neuvostoliiton hajoamisesta. Lisäksi Venäjä on asettanut kyseenalaiseksi Ukrainan aseman  itsenäisenä valtiona jopa niin pitkälle, että kyseenalaistaa sen valtioluonteen.

 Näitä juurisyitä ovat Venäjä tulkinnan mukaan hyvin  monet lännen tai ulkovaltojen Ukrainaan kohdistamat tukitoimet, jotka ovat Venäjän puolelta johtaneet vaatimuksiin Ukrainan itsenäistä päätösvaltaa rajaavista toimista. Näitä ovat esimerkiksi armeijan kokoa ja aseistusta rajoittavat  määräykset.

Juurisyihin luen myös ne Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneet syyt, joista Venäjä syyttää länsimaita. Näihin kuuluvat  lännen suorittama ja Venäjän heikkoutta hyväksi käyttävä  Naton itälaajentuminen, mutta myös muut ulkovaltojen vaikutusyrityksiksi  katsottavat toimet. Niiden seurauksena Venäjä vaatii Ukrainalta alueita itselleen tai korvaten nämä neutraliteetilla. Erityisesti vaateet kohdistuvat Venäjänkielisiin Itä-Ukrainan alueisiin, osin historiallista syistä, osin osana Venäjän aggressiivista ekspansiosta (Luhansk, Donetsk, Zaporizzja, Herson) johtuen. Krimin niemimaan Venäjä otti haltuunsa samoihin aikoihin (2014). Sitä ennen Krim kuului Neuvostoliitolle, kunnes Nikita Hrustsev vuonna 1954  luovutti sen Ukrainalle. Eipä Hrustsev aavistanut, mitä seurasi niemimaan joutuessa myöhemmin  kansainvälispoliittisen taistelun kohteeksi… Länsi ei ole hyväksynyt Krimin kaappausta missään vaiheessa.

Edelleen Venäjä tulkitsee juurisyiksi lännen Venäjään kohdistamat pakotteet, joita Venäjä vaatii poistettavaksi, mutta nehän ovat seurauksia Venäjän laittomista menettelyistä.

Oma lukunsa on Venäjän Ukrainalta vaatimat denatsfikaatio ja demilitarisointi, jotka liittyvät  muka Ukrainan ja ukrainalaisten  suorittamaan venäläisten kansanmurhaan. Venäjä siis pyrkii tulkitsemaan Ukrainan sodan niin, että sillä estetään venäläisiin kohdistuvan kansanmurhan jatkuminen Ukrainassa.

Kohtalon ivaa on, että Ukrainan sodan kohteena ovat nimenomaan itäiset venäjänkieliset alueet (kts. edellä Luhansk jne.).

:::::::::::::::::::::::::::::::

Oikeastaan kaikki nyt meneillään olevat Ukrainan vastaiset toimet on johdettavissa Venäjän  käynnistämästä Ukrainan sodasta (alkoi 24.2.2024), joista maa syyttää länttä. Länsi puolestaan syyttää Venäjää pyrkimyksestä alistaa suvereeni valtio, Ukraina, osaksi Venäjän valtapiiriä tai imperiumia. Tästä kokonaisuudesta muodostuu osaltaan venäläinen tai Putinin maailmanjärjestys. Sen tunnistettavissa olevia piirteitä ovat Neuvostoliiton hajoamisen maksattaminen kilpavarustelua kiihdyttämällä koko maailmalle ja luomalla maailmanjärjestys, jossa  on pelkistettynä kaksi toimijaa (kaksinapaisuus) Venäjä ja Yhdysvallat. Nämä muodostavat valtapiirinsä liittämällä niihin satelliitteja tai kumppaneita (Kiina itsetietoisena Venäjän kumppanina).

Valtapiirin luomisen välineenä on imperialistinen ”valloituspolitiikka”. USA ajaa perinteisen tukikohtaimperialisminsa lisukkeeksi vielä vanhempaa ”kolonialismia” pyrkimällä liittämään itseensä  valtioita tai valtion osia kuten tanskalaisomisteisen Grönlannin ja itsenäisen Panaman. Venäjän imperiumi muodostuu entisistä Venäjän rajoilla sijaitsevista neuvostotasavalloista, jotka jäävät tai jätetään riippuvuussuhteeseen Venäjästä. Kiinan imperialismi perustuu tavalla tai toisella Kiina-alisteisiin kaupan solmukohtiin kaikkialla maailmassa eikä ole suoraan rinnastettavissa kaksinapaisuuteen, jollei sitten ruveta pauhunaan kolminapaisuudesta. Kiina muodostanee itsenäisen voimakeskuksen, jolla on läheiset suhteet Venäjään

::::::::::::::::::::::::::::::::

Syntymässä tai kehitteillä oleva ”jaltalainen” kaksinapainen maailmankuva (täydennettynä Kiinan vaikutusvallalla) on osa Putinin ja Trumpin ”sopuilevaa” maailmanjärjestystä. Terve. Onko tällä Trumpin/Putinin -mallilla jatkuvuutta? Epäilen, että molempien osapuolien (yhteiset) maailmanjärjestykset on sidottu valtaosiltaan Trumpin ja Putinin persooniin ja ne eivät kestä aikaa.

On syytä kerrata historiaa, jotta löydettäisiin nykykonfliktin väitetty jaltalainen perintö. Jaltan konferenssi oli osa toisen maailmansodan päätöstilitystä. Päätöksistä Jaltalla helmikuussa 1945 vastasivat Franklin Roosevelt, Josef Stalin ja Winston Churchill sodan siis vielä kestäessä. Tavoitteena oli sopia, miten kohdellaan Saksaa sekä sen jäljiltä raunioitunutta Eurooppaa. Se oli viimeinen tapaaminen, johon kyseiset valtionpäämiehet osallistuivat tässä kokoonpanossa.

Tärkeänä päämääränä Jaltalla oli sopia vapautettujen  kansakuntien  kohtalosta ja luoda edellytykset demokratialle ja kollektiiviselle turvallisuudelle. Hyvät tarkoitukset osoittautuivat pettäviksi ja käytännössä Euroopan mahtivaltioksi nousi Neuvostoliitto, joka käsitteli Itä-Euroopan maita alusmainaan USA:n tai Englannin kykenemättä vastustamaan tapahtunutta. Asemansa Neuvostoliitto  saavutti taistelemalla ja voittamalla maata sodassa, joka sillä Ukrainassakin tuntuu olevan pääprinsiippinä. Itse asiassa tietä tasoitti Josef Stalin, jonka periaatteena oli, että kukin voittajavaltio sai hallita niitä alueita, joihin sen miehitys ulottui. Kysymys Jaltassa ei ollut pelkästään valloitetusta maa-alasta vaan myös välillisenä seurauksena elämäntavan ja ideologioiden voittamasta alueesta. Jaltan  seurauksena käynnistyi ns. kylmä sota. Ranska loukkaantui jäädessään ilman kutsua Jaltaan. Samalla tavoin Ukrainaa  koskien kokousten osanottajien välillä käydään taistelua, ketkä ovat oikeutettuja osallistumaan kokouksiin, joissa päätetään kansakuntien kohtaloista.

Lännen kannalta Jaltan konferenssin ikävä maine johtuu ensisijaisesti siitä, että Stalin häikäilemättömyydellään voitti rauhan eivätkä Churchill ja Roosevelt pystyneet pistämään kova kovaa vasten. Samoin näyttää käyvän Ukrainan sodassa. Ehkä tässä on kysymys vastustajan (Venäjän) aliarvioinnista, mutta nyt näyttää joka tapauksessa käyvän niin, että yksityiskohdissa ja oveluudessa Putin on ollut etevämpi. Sekä Stalinilla että Putinilla on ollut taito kiristää ja löysätä nyörejä tilanteen mukaan. Ajan peluu on myös Putinin varsinainen hihaässä. Molempien neuvottelujen (Ukraina, Jalta) heikko lenkki tuntuu olevan Yhdysvaltain presidentti, jolla molemmissa tapauksissa tuntui olevan kiire selvittää asia.

Sodassakin sympatian aallot saattavat käydä yli sotatapahtumien ja sotaväsymyskin vaikuttaa. Välillä tuntuu, että Trump elää Putinin sydämen lyöntien tahdissa, ja vastaavasti Jaltalla Stalin oli Rooseveltille hyväntahtoinen ”Joe-setä”. Sympatiaa löytyy siis puolin jos toisinkin.

Venäjällä suhtautuminen sotaan ja sen vaatimiin uhreihin 

Trumpismi ja putinismi mitätöivät perinteistä demokratiaa

 

 

Trump tavoittelee yhä vallanhimoisemmin valtansa laajennuksia. Mikään ei tunnu riittävän, vaan äärioikeistolaisuuden ja MAGA-liikkeen vastaisuus joutuu ankaran tuomitsemisen kohteeksi. (Liberaalin) demokratian perinteiselle pluralismille ei jää tilaa. Trump näyttää ajattelevan, että jos jonkin on oltava mullin mallin, niin olkoon sitten sisäpolitiikka. Aina hän pystyy palauttamaan rivit järjestykseen, jos ei  muuten niin uhkailemalla. Tämän blogikirjoituksen alkuosan omistan Yhdysvaltain sisäpolitiikalle. Loppuosa on sitten varattu yhtä pelkistetysti ulkopolitiikalle. Kahden suurvallan tempoileva taistelu vaikutusvallasta heijastuu maailmalaajuisena jännityksenä jopa niin dramaattisesti, että voidaan kysyä, mihin Kiina on unohtunut ainakin väliaikaisesti?

Viimeaikaisesta uutisvirrasta voidaan poimia muutamia esimerkkejä, jotka ainakin meikäläistä hämmentävät. Kuka näitä MAGA-hulluuksia oikein keksii?

Nyt Trump vannoo yhdessä hengenheimolaistensa kanssa häätävänsä kodittomat Yhdysvaltain pääkaupungista. Kodittomat sijoitetaan uudelleen paikkaan, joka on ”kaukana pääkaupungista”. ”Oheispalveluna” Trump lupaa toimittaa rikolliset vankilaan, jota varten hän haluaa kansalliskaartin joukkoja pääkaupunkiin. Kuitenkin Washington D.C:n alueella väkivaltainen rikollisuus on kaupungin alhaisimmalla tasolla 30 vuoteen. No, Trump kyllä loihtii syyn, miksi kansalliskaarti on kaikesta huolimatta välttämätön operoimaan tässä asiassa. Selvästikin Trump on jälleen kerran improvisoinut  vastatoimia televisiosta tulleisiin uutisiin tai tarttunut enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti avustajansa aloitteeseen.

Nyt sitten Trumpin hallinto on puuttunut, siihen ”vääristyneeseen” mielikuvaan, jonka maan museot antavat Yhdysvaltain historiasta. Tarkastukset ovat ilmeisesti jo alkaneet ja niiden tavoite on muuttaa museoiden muka harhaisena pidetty kuva vastaamaan hallinnon haluamaa kuvaa. Toimenpide on ennaltaehkäisevä ja sen maali, Yhdysvaltain 250-vuotisjuhlat, on ensi vuonna. Juhlallisuuksissa ja kaikessa niihin liittyvässä – näin kuuluu määräys – on huomioitava Yhdysvaltain etu, so. museoiden täytyy esittää näkemyksiä, jotka kuvaavat Yhdysvaltain  ”yhtenäisyyttä , edistystä ja kestäviä arvoja”. Republikaanien kauhistus on väitetyt ideologiset (liberaalit) ”vääristymät” Yhdysvaltain historiankirjoituksessa. Niinpä nyt vastakkain ovat ammattihistorioitsijoiden monen vuosikymmenen aikana muotoilemat  näkemykset ja faktat Amerikan historiasta ja yhden miehen mielihalujen mukainen kuva.

Onneksi ammattihistorioitsijat ovat olleet hereillä. Olisi ennenkuulumatonta, jos historiaa kirjoitettaisiin yhden miehen diktaattina.

::::::::::::::::::::::::::::::

Mikä on muuttanut republikaanien asennetta Venäjä-myönteiseen suuntaan? Luultavasti sielujen sympatia Putinin ja Trumpin välillä on muokannut yhteistä näkemystä. Kylmän  sodan jälkeisen  melko maltillisen vaiheen jälkeen molemmilla suurvalloilla on  halu nähdä maailma kaksinapaisena, joka sitten muodostaisi uuden maailmanjärjestyksen rungon satelliitteineen. Tosiasiassa tämä merkitsisi paluuta Jaltan konferenssin ideologisiin jakosuunnitelmiin. Venäjää on aliarvioitu.

Viime aikoina on arvuuteltu, kumpi on vetänyt toista nenästä enemmän, kumpi pelaa enemmän aikaa ja kumpi osapuoli on viekkaammin johtanut toista harhapoluille.

Tätä kirjoitettaessa Alaskan Anchoragen kokous on paljon esillä ilman, että Ukrainan reaalinen tilanne olisi oleellisesti muuttunut.

Putinilla uusi Venäjä-painotteinen maailmanjärjestys on miltei pakkomielle  ”viime vuosisadan suurimman geopoliittisen romahduksen” jälkeen, jolla hän tarkoitti Neuvostoliiton romahdusta.

Vanhoillisten venäläisten ja Yhdysvaltain äärikonservatiivien yhteisenä näkemyksenä on liberaali- demokratioihin kohdistuva vastenmielisyys. Hämmentävää tässä on republikaanien taipuminen ainakin pinnallisesti venäläistyyliseen valtiojohtoisuuteen. Trumpista puhuttaessa ei voida unohtaa hänen imperialistisia  pyrkimyksiään (Grönlanti, Panama, jopa Kanada), jotka nekin sopivat hänen suureelliseen, mutta  häilyvään maailmanjärjestykseensä. Mutta vastaavasti Putinilla on omat ekspansiosuunnitelmansa.

Trumpille on pakottavan tuntuinen tarve  pyrkiä sopuun kahden suurvallan kesken. Nobelin rauhanpalkinto kiiluu silmissä! Trumpin kaltainen peluri näyttää olevan helposti johdateltavissa.  Sanotaan, että hän on aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa hän on viimeksi puhunut. Heikkous se on tämäkin.

Koulutusta, ei tulleja

 

Koulutus kilpailukyvyn ytimessä (teollisuus, palvelut)

Miksi Yhdysvallat sai niin mahtavan aseman 1800- ja 1900-luvulla maailmantaloudessa? Yhdysvallat panosti aivan eri tavalla koulutukseen itsenäistymisensä jälkeen kuin Euroopan maat. Paitsi, että perusopetus toimi jo 1800-luvun alussa, käynnistettiin maassa toisen asteen koulutus jo 1900-luvun alussa (pl. mustat). Lukio tarjosi maksuttoman jatkokoulutuksen, josta nousi kansakunnalle varsinainen kilpailuvaltti.

Lukio oli välttämätön silta korkeakouluopintoihin. Ratkaisevat päätökset tehtiin toisen teollisen vallankumouksen yhteydessä: amerikkalaisten kouluvuosien määrä lisääntyi keskimäärin 8 vuodesta 14 vuoteen!

Vuoden 1950 tienoilla miltei 80 prosenttia 15-19-vuotiaista amerikkalaista nuorista oli täysipäiväisesti mukana yleisessä toisen asteen koulutuksessa. Euroopassa oltiin paljon alemmalla tasolla. Jopa Skandinavian maissa vain reilut 30 prosenttia ikäluokasta kävi toisen asteen koulua täysipäiväisesti (muualla Euroopassa oltiin vain 10-20 prosentin tasolla). Skandinavian maiden tilannetta kohensivat hieman tekniset koulut, joissa kävi 10 prosenttia ikäluokasta. Luvut paljastavat sen, että hyvinvointiyhteiskunnan ytimessä, Skandinavian maissa, oltiin varsin myöhään liikkeellä koulutuksen kehittämisessä.

Joka tapauksessa Yhdysvalloissa tarjottiin laajempi ja pidempi yleissivistävä koulutus, kun taas Euroopassa keskityttiin ammatilliseen koulutukseen. Ero on selvä: amerikkalaisille tarjoutui mahdollisuus erittäin laajaan kirjoon erilaisia ammatteja ilman varhaista sitoutumista spesifiin työhön.

Koulutuserot kahden mantereen välillä kasvoivat suuriksi: ”Yhdysvalloissa yleisellä koulutuksella pyrittiin tasa-arvoon. Euroopassa taas koulutettiin eliittejä”.

Mutta mitä tapahtui tämän jälkeen? Eurooppa on kuronut muutamien vuosikymmenien aikana amerikkalaisten etumatkan kiinni ja mennyt osittain ohi. Ratkaiseva vuosikymmen oli 1970-luku: Yhdysvalloissa koulutuksen laajeneminen pysähtyi, kun taas muualla kehittyneessä maailmassa päästiin vasta vauhtiin. Yhdysvalloissa on tapahtunut polarisoitumisilmiö, jossa tähtiluokan yliopisto-opetuksen ja muun koulutuksen välillä on syvä juopa.

Omakohtaisena kokemuksena Suomesta voin kertoa, että menin aikanaan kannatusyhdistyksen varaiseen yksityiseen oppikouluun, joka muuttui koulunkäynnin aikana kuntaomisteiseksi ”yhteiskouluksi” ja sen jälkeen osallistuin valtavaan suurten ikäluokkien rynnäkköön yliopistoihin 1970-luvun vaihteessa. Nämäkin kokemukset vahvistavat, kuinka lyhyessä ajassa (vajaat 15 vuotta) koulutus tehostui Suomessa.

2000-luvun taitteeseen tultaessa tilanne muuttui siten, että Yhdysvalloissa viimeksi työmarkkinoille tullut sukupolvi on heikommin koulutettu kuin edellinen. Suomessa olemme liukuneet samaan suuntaan. Länsimainen koulutusjärjestelmä on haasteiden edessä. Idän tiikerien (Japani, Korea) menestys on luonut paineita kehittää koulujärjestelmää. Monissa Länsi-Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa kannetaan huolta opetuksen tasosta, syystäkin.

Eteläkorealaisille, taiwanilaisille ja kiinalaisille (ja jo aiemmin japanilaisille) koulutus on ollut motivaation ja korkeamman elintason lähde. Jotkin Kauko-Idän maat ovat menneet pisa-menestyjä Suomen ohi, vaikkei Suomessakaan olla varsinaisesti taannuttu.

Ehkä länsimaissa koulutus on muuttunut liiaksi itsestäänselvyydeksi, eräänlaiseksi rutiininomaiseksi pakkopullaksi. Näin Suomessakin. Koulutuksen metodeihin tulisi löytää uusi draivi, muutoin jäämme polkemaan paikoillemme eikä kestävyysvajeista selvitä kunnialla.

Miksi pitäisi tehdä muutoksia, kun kerran menee kohtuullisen hyvin? Juuri siitä syystä, on onnistuttava paremmin. On parasta aloittaa muutokset vahvalta pohjalta eikä jäädä odottelemaan järjestelmän murentumista. Jos oppilaat ovat ahdistuneita, johtuuko se kodista, vanhemmista vai oppilaista? Entä, jos se johtuu koulusta itsestään?

Tämä on teoriaa. Kun itse aikoinani menin sivistysjohtajana lukion opettajien eteen puhumaan tulevista, käynnistinkö vallankumouksen? Minulla oli täysin päinvastainen ongelma: piti rauhoittaa loistavia pedagogeja (tämä ei ole vinoilua), että ei tässä mitään dramaattista ole tapahtumassa....

Kysymys on käsittääkseni yleissivistävän ja erikoiskoulutuksen välisestä suhteesta. Niitä optimaalisesti lomittamalla päästään nykyistä parempaan tulokseen. Koulutus on hirvittävän haasteen edessä, kun osa ympärillä olevasta maailmasta on kukon askeleen edellä omaa koulutusympäristöämme! Saatamme joutua oikeasti – joidenkin jo ennakoimaan - tilanteeseen, että oppilaitoksissa vietetty aika on osalle porukkaa jonninjoutavaa ajanhukkaa.

Yhdysvallat on esimerkki koulutuksen taantumisesta tietyin osin, jolloin teollinen työ on jäänyt ilman osaavaa henkilökuntaa. Laiminlyöntejä ei oikeaoppisesti korjata panostamalla koulutukseen niin kuin pitäisi, vaan rankaisemalla kilpailijoita tulleilla muka epäreilusta kilpailusta.

 

 

Kostotullien maailmasta

 

Donald Trump on kehitellyt mielessään uuden menestysreseptin kilpailijamaiden kampittamiseksi sen tavara- ja palvelumarkkinoilla. Improvisoivasti toimiva presidentti on pannut töpinäksi ja muotoillut maailmanlaajuista kauppapolitiikkaa uusiksi. Kaikkien huulilla on avainkäsite ”tulli”. Aion seuraavassa hakea osasyitä tapahtuneeseen historian ”tapahtumien taivaanrannasta”. On vastattava kysymykseen, miksi maailman rikkaimman kasakunnan yksi rikkaimmista kansalaisista haluaa kostaa  muille maille  niiden yritysten saavuttamasta menestyksestä Yhdysvaltain markkinoilla asettamalla tullimuureja ja  samalla pyrkien saamaan selvyyden, miksi ne ovat onnistuneet ”huijaamaan” amerikkalaisia menestyksellään.

Donald Trumpin ”Let´s  Make America Great Again” -kansakunnan on osoitettava koko maailmalle, että sen tullipolitiikka on oikeutettua. Minun velvollisuutenani on taas löytää tosiasia-aineistoa, että Yhdysvaltain omassa kilpailukyvyssä on parantamisen varaa sen sijaan, että moititaan muiden maiden tuotteita hinnasta, laadusta ja siitä, miksi ne pärjäävät kansainvälisessä kilpailussa monesti paremmin kuin amerikkalaiset tuotteet.  Amerikkalaisten yksipuolisesti asettamien tullien on tarkoitus korjata tilanne…. paitsi, jos syytetty osapuoli turvautuu vastatulleihin….

Eurooppalaisten tavoitteena – näin arvioin – on osoittaa, että asetetut uudet tullit ovat epäoikeudenmukaisia  tai sitten vain kärsiä nahoissaan tullien aiheuttamat seuraamukset viennille ja työllisyydelle. Eurooppa on pyrkinyt väistämään syytökset sillä, että vaikka tavaravienti on ylijäämäistä Euroopalle  palvelujen vienti puolestaan on ylijäämäistä amerikkalaisille.

Tulleilla on taipumus osua omaan nilkkaan, esimerkiksi siten että ulkomaisten tuotteiden loppuhinnat so. kuluttajahinnat  nousevat tullien korotusten myötä sietämättömiksi, näin varsinkin hintatietoisten amerikkalaisten keskuudessa.

Oma lukunsa on valtioiden harrastama omien tuotteiden tukipolitiikka, johon molemmat tukeutuvat, mutta eipä syöksytä siihen problematiikkaan tällä kertaa. Vaikutus tullipolitiikkaan on kuitenkin ilmeinen ja epäreiluksi koettu.

 

Kolmen presidentin tullit

Vertaan oheisessa kirjoituksessa Yhdysvaltain  kolmen eri presidentin tullipolitiikkaa toisiinsa. Kaikkien tavoitteena oli oman kansallisen teollisuus- ja muun tuotannon suojaaminen ulkopuoliselta epäreiluksi väitetyltä kilpailulta. Nämä kolme presidenttiä ovat William McKinley (1897-1901), Herbert Hoover (1929-1933) ja Donald Trump (2016-2020  ja 2024-2028). Kaikkien politiikka poikkesi sekä heidän edeltäjiensä että seuraajiensa kilpailukyky-  ja siihen liittyen tullipolitiikasta, joskin Donald Trumpin osalta voidaan puhua, toisen presidenttikauden ollessa kesken, vain toistaiseksi voimassa olevasta politiikasta.

Trump julisti virkaanastujaispuheessaan aikakauden muutostrendin alkaneen: ”Yhdysvaltojen kultainen aika (jonka sloganin hän on napannut McKinleyltä) alkaa nyt”. Maailmalla - totesi Trump puheessaan - Yhdysvaltoja tullaan taas kunnioittamaan eivätkä muut maat enää ”käytä sitä hyväkseen”. Edelliset hallitukset eivät Trumpin mukaan torjuneet Yhdysvaltain taloudellista hyväksikäyttöä ja syyllistyivät sen takia ”hirvittävään petokseen”. Kuten edeltä käy ilmi, oma arvioni on, että enemmänkin kysymys on amerikkalaisten tuotteiden kilpailukykypuutteista kuin siitä, että Yhdysvaltoja yritetään käyttää hyväksi.

 Presidenttien Donald Trumpin ja William McKinleyn edellä kuvatut tullipolitiikan täyskäännökset eivät jääneet ainoiksi reilut 100 vuotta kestäneellä kaudella. 1930-luvun alussa Smoot-Hawleyn kongressilähtöiset tullilajt (ehdotuksen tekijöiden mukaan) saivat osalta  talouspoliittisia päättäjiä myönteisen vastaanoton,  mutta eivät niinkään taloustieteilijöiltä, jotka varoittivat synkeästi esityksen läpimenon seuraamuksista. Presidentti Hoover hyväksyi epäröiden tullien asettamisen. Kahdenkymmenen prosentin tullit asetettiin ja kohdemaat  vastasivat vastatulleilla mitätöidäkseen aggressiivisesti asetettujen kaupan esteiden  vaikutuksen.

Kun on ollut nähtävissä, että tullipolitiikka näin radikaalisti toteutettuna luo pääosin rasitteita tullimuurin molemmin puolin, niin miksi ”muisti” ei riitä estämään epäonnistuneiksi osoittautuvia virityksiä? Ollaan taipuvaisia tarjoamaan kuuluisaa talouspoliittista selitystä: menneiden muistelijoita tikulla silmään, sillä ”tällä kertaa on toisin”.

Niin, miten reagoitiin 1930-luvun tullipolitiikkaan? Johtavat yksittäiset, mutta vaikutusvaltaiset yritykset vetosivat Hooveriin tullien poistamiseksi. Turhaan. Seurauksena oli kauppasota: Ongelmat lisääntyivät vuodesta 1931 lähtien. Lama  ja tullit yhdessä heikensivät talouden näkymiä ja olivat omiaan syöksemään taloutta yhä syvempään lamaan.  Talousongelmat olivat kaiken kattavia koskien tuontia, vientiä , palkkoja, työn määrää ja sitä kautta laajenevia irtisanomisia. Useat sinänsä ymmärrettävät toimenpiteet kääntyivät itseään vastaan.

Talouden huonon tilan takia Hoover hävisi vuoden 1932 presidentinvaalit maanvyörymällä Franklin Rooseveltille. Smoot-Hawleyn tullilait kaatuivat kongressissa. Yhtenä seurauksena Valkoisen talon päätäntävaltaa kauppapolitiikassa lisättiin kongressin kustannuksella. Seuraus: lamasta huolimatta kauppa alkoi toipua.

Loppuarvio oli, että tullit sinällään eivät aiheuttaneet lamaa, mutta syvensivät sitä. Hyödyt jäivät saamatta. Smoot-Hawleyn epäonnistuminen  rokotti republikaanit vuosikymmeniksi suojatulleja vastaan.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

On vaikeata määrittää yhtä yksittäistä syytä, jonka seurauksena kaikki edellä kuvattu ikävä kehitys tapahtui. Niinpä keskityn seuraavassa  blogikirjoituksessani yhteen mielestäni aivan oleelliseen seikkaan, jonka avulla pystytään muuttamaan ajattelutapaa, nimittäin oppimisen ja koulutuksen organisointiin tiedon ja toimeliaisuuden hyödyntämiseksi kansakunnan hyväksi. Yritän seuraavassa blogikirjoituksessa "Koulutusta, ei tulleja" eritellä koulutuksen merkitystä tarvittavan osaamispääoman luojana ja miten panostukset tunnetussa maailmassa ovat vaihdelleet. Koulutuksen menestyksen kytkeytyminen kilpailupolitiikkaan on siis ilmeinen.

 

Maailmanjärjestysten markkinat: kuka johtaa maailmaa? Osa 2.

 

Osa 2 (kahden itsenäisen blogikirjoituksen kokonaisuus, jolla kuvataan muutosta suurvaltapolitiikassa)

Hesarin Matilda Jokisen kolumnissa  kuvataan Kiinaa (varsinkin kehittyvien valtioiden näkökulmasta ) ihailun kohteena, mutta länsimaiden näkökulmasta usein ”uhkana”. Aiheellisesti kysytään, että entäpä, jos kysymys ei ole kummastakaan. Kiina on edennyt – ainakin kiinalaisen mittapuun mukaan - tavoitteissaan varsin johdonmukaisesti. Maon sulkeutuneisuudesta ja kauhistuttavista ihmiskokeista  vapautumista seurasi Deng Xiaopingin maltillinen, mutta järjestelmällisesti ohjattu vaihe (”kun aika on kypsä”), jota puolestaan seurasi Xi:n ratkaisukeskeinen globaali toimintaperiaate (halpa- ja huipputuotteet sekä maailmankaupan läpimurto).

Kumpaa Kiina edustaa,  vielä lopullista koestamista vailla olevaa uutta maailmanjärjestystä vai nykyistä eli vanhaa maailmanjärjestystä? Miksi luopua vanhasta koetellusta ja menestyksekkäästä mallista? Kiina ei ehkä sittenkään ole niin muutosorientoitunut kuin siltä on odotettu. Kiinalaisille tärkeää on kunkin oma vaurastuminen, ei niinkään yhteinen yltäkylläisyys. Kiina ei rakenna vallankumouksellista uutta maailmaa, vaan pikemminkin tukeutuu vanhan vallan kulttuurisiin kerrostumiin.

Taiwanista on saattanut jäädä kuva, että Kiina on sotilaallisesti aktiivinen  maailmanvalta, mutta se tuskin toteutuu laajamittaisesti. Kiina on pätevöitynyt muilla markkinoilla. Kiinan teknologia ja monipuolinen tietotekninen osaaminen näkyi Pekingin olympialaissa (2008). Kisoja seuratessa tuli mieleen, että mitä ihmettä seuraava kisapaikka,  Lontoo (2012) voisi enää tarjota vastineeksi Kiinan korkealle tekniselle osaamiselle? Sitten valaistuin: vastaus oli Jimmy Pagen kitarointi  tietenkin, joka symboloi länsimaisen kulttuurin laaja-alaista levinneisyyttä. Kiinalla ei ollut tarjota mitään vastaavaa ilmiötä ja se oli varmaan lontoolaisten isäntien tarkoituskin.

Kiinalaisen imperialismin ytimessä on vaikutusvallan  laajentaminen kauppapolitiikan avulla, johon sisältyy – rihkaman ohella  - yhä useammin tuotteiden korkea tekninen taso vaikkapa robotiikassa ja  tekoälyn hyödyntämisessä. Kiina seurailee Japanin jo aiemmin keksimää  tietä kohti maailman viennin huipputasoa. Kaiken lisäksi  Kiinalle avautui mahdollisuus hyötyä aukoista, joita syntyi, kun Trump komensi amerikkalaiset pois kansainvälisestä järjestötoiminnasta suureellisessa MAGA-hengessä.

Kiinan ja USA:n antipatiat toisiaan kohtaan purkautuvat Taivanin kautta, jota Kiina pitää omana maakuntanaan. Jokisen kolumniin sisältyvä kansainvälisten asiantuntijoiden joukko tuntuu olevan sitä mieltä, ettei Kiina pyri tavoitteisiinsa väkivallan avulla, poikkeuksena ehkä juuri Taivan.

Oma lukunsa on Venäjän ja Kiinan monitahoinen suhde, jossa Kiinalla on nykyisin johtava rooli Venäjän ollessa lähinnä jälkeenjäänyt partneri. Venäjä on kyllä aktiivisesti tarjonnut omaa (Putinin) maailmanjärjestystä, mutta sen menestys on tyrehtynyt Ukrainan  sotaan. Jäljelle on jäänyt lähinnä venäläinen ydinasevalta.

Kiinaa ja Venäjää sitoo yhteen yhteinen vihollinen, Yhdysvallat. Venäjän ja Kiinan jalona tavoitteena oli aikanaan moninapainen maailmanjärjestys yhdysvaltalaisen yksinapaisuuden vastapainona, mutta se ei ole lyönyt läpi odotetulla tavalla. Ainakin näennäisesti yhteistä tavoitetta edustaa kiinnostus arktista aluetta kohtaan.

Yhtenäistä tavoitetta edustavat nykyisin lähinnä kiinalaisten valmistamat aseet Ukrainan sotaan. Lopulta paljastune, että kunnianhimoisten maailmanjärjestysten takana on itsekkäät pyrkimykset ja oman edun tavoittelu.

Kiinan vaikutus kasvaa lähinnä maapallon eteläisissä osissa, joissa se on paikoin saanut vahvan jalansijan. Ei hyvää, ettei jotain pahaa. Kiina käyttää painostuksensa välineenä lainanantoa köyhille valtioille, jotka lopulta joutuvat pahaan riippuvuussuhteeseen velkojensa takia, joita eivät pysty maksamaan säädetyssä ajassa takaisin. Kiinan polku kohti etelää on kohdannut vastoinkäymisiä, kun on paljastunut, että Kiina pelaa lähinnä omaan pussiin.

Kiina on muutoinkin – mm. diplomatian avulla – koukuttanut köyhiä/hädässä olevia valtioita puolelleen samaan aikaan, kun Yhdysvallat on pyrkinyt irtaantumaan vanhoista velvoitteistaan.

Yhdysvaltoja on vaadittu  muuttamaan asennettaan, koska muutoin ”kiinalainen maailmanjärjestys” kerää voittoja, jotka pitkällä aikajänteellä heikentävät Yhdysvaltojen asemaa globaalisti. Kiina pyrkii antamaan itsestään kuvan pyyteettömänä maailmanvaltana, johon kannattaa luottaa, ja jolla on resursseja vastata huutoonsa.

Maailmanjärjestysten markkinat: kuka johtaa maailmaa? Osa 1

 

 Palaan jälleen koko ajan muuttuvaan maailmanpolitiikan ilmapiiriin, joka ilmenee joko satunnaisina tapahtumina, tarkoituksellisina operaatioina tai sitten ennalta arvaamattomina käänteinä suurvaltapolitiikan labyrinteissä.

Politiikan arvaajilla on nyt isot markkinat. Mitä epäjohdonmukaisemmalla tavalla elämä ajautuu perinteisistä uomistaan ulos, sitä herkemmin esitetään arvauksia kristallipallosta katsottuna.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Hesarissa lehden Pekingin kirjeenvaihtaja Matilda Jokinen esitti minun mielipidekuosiini sopivan arvion maailmanpolitiikan tilasta. Kolumnissaan ”Kiinalla olisi hetki iskeä, mutta se ei voi” (29.7.2025) Jokinen esittää laajan kirjon eri lähteistä kerättyjä tietoja,  jotka kumulatiivisesti saattavat olla paras lähestymistapa nykyarvioiden   pohjaksi.

Lähestymistapa on oikea, jos sillä ymmärretään suurvaltojen keskinäisriippuvuutta. Eri suurvalloilla on erilaisia tarkoitusperiä, mutta ne joutuvat ottamaan  muiden suurvaltojen mielipiteet huomioon voidakseen operoida. Tähän sisältyy vaikeatulkintaisuus , joka tekee kolumnin otsakkeen perustelluksi. Tässä suurvalloiksi luetaan USA, Kiina, Venäjä ja EU. Heti toisen maailmansodan jälkeen korostui Yhdysvaltojen ylivoimainen asema maailmanpolitiikassa. Vasta pikku hiljaa pystyttiin puhumaan bipolaarisesta Venäjän so. Neuvostoliiton huomioivasta maailmanpolitiikasta. Amerikkalainen kenraali saattoi 1950-luvulla ylemmyydentuntoisesti sanoa, että jos Neuvostoliito aloittaa sodan, se tuhoutuu itse ennen kuin yö vaihtuu päiväksi.

Nyt aletaan olla sellaisessa tilanteessa, joka valitsi ensimmäisen maailmansodan aattona, ei ollut yhtä tai kahta suurvaltaa,  jotka olisivat voineet hallita, ”johtaa” maailmaa, vaan useita valtioiden muodostamia voimaryhmittymiä.

::::::::::::::::::::::::::::

Olen aiemmin kuvannut toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta argumenteilla, joihin viittaan seuraavassa. Yhdysvaltain kongressin asettamassa ns. Paul Nitzen komiteatyössä vuodelta 1950 arvioidaan Yhdysvaltain asemaa silloiseen maailmanpoliittiseen ja strategiseen tilanteeseen peilaten, mutta samalla tulevaisuuteen suuntautuen.

Paul Nitzen mukaan Yhdysvallat tulisi pyrkiä hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Se rakensikin suunnitelmansa mukaisesti 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa (nykyisin sillä on  noin 750 sotilastukikohtaa). Voimansa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa. Nitzen komitea tarjosi hyvän vastineen sijoitetuille dollareille: sen mukaan Yhdysvalloilla oli varaa pitää  yllä korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan.

Yhdysvaltain edellä kuvattu panostus sotilaallisen voiman lisäämiseen vapautti Länsi-Euroopan voimavarat hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen turvaamiseen. Nyt on todettu, että panostukset puolustukseen ovat olleet liian vähäiset ja Eurooppaa uhkaa sotilaallisen voiman vuosia jatkuneen alimitoittamisen seuraukset.

Jo tuolloin siis ratkaistiin Länsi-Euroopan rooli hyvinvoivien kansalaisten maanosana mm. Marshall-avun (so. amerikkalaisten) ansiosta. Siitä myös käynnistyi Euroopan sotilaallinen riippuvuus  Yhdysvalloista, joka nyt on kovasti esillä USA:n halutessa vähentää tukea ja Euroopan rimpuillessa puolustuksensa – nyt jo unholaan painuvan - ”kahden prosentin säännön” kanssa. Toisaalta olen nähnyt USA:n rahoittaman varustautumisen siten, että Yhdysvallat rakensi tietoisesti  oman puolustuksensa  eturintaman Eurooppaan. Sitä ei siihen pakottanut mikään ulkoinen voima.

Vuosikymmenien kuluessa  Yhdysvaltain mahti on pikku hiljaa murentunut  eikä Yhdysvalloilla ole enää varaa asetettuun  nitzeläiseen tehtävään. Yhdysvallat on velkaantunut kymmenien vuosien ajan. Se painostaa Natoa sisäisesti lisäämään puolustuksensa rahoituksen vähintään kaksinkertaiseksi. Saman aikaan suurvaltojen voimasuhteiden muutokset ovat asettaneet uusia haasteita. On edetty kaksinapaisesta maailmankuvasta yksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen.

Yhdysvaltojen sisäisessä resurssikilpailussa tilanne on johtanut republikaanien hallituskaudella budjettien repeämiseen ja demokraattien kaudella  valtion velkaantumisen maltillistumiseen päinvastoin kuin puolueiden tavoiteohjelmissa sanotaan. Donald Trumpin kaudella republikaanien velkavetoisuus jatkuu entiseen malliin.

Paavo Noponen – urheiluselostajan muotokuva

 

 Paavo Noponen (1930-2016) on jäänyt minulle mieleen selostajaäänenä, jonka selostuksissa oli sitä oikeaa sävyä, jopa räjähtävyyttä. Ylen Elävässä arkistossa on videoklippi vuoden 1966 Ruotsi-Suomi -maaottelusta, jossa selostajaparivaljakko Pekka Tiilikainen-Paavo Noponen antaa näytteen sujuvasta yhteistoiminnasta. Siinä he istuvat rinnakkain Tiilikaisen selostaessa 3000 metrin estejuoksua. Pekka vakaana ja rauhallisena saattaa juoksijat viimeiselle kierrokselle,  ja juuri oikealla kohtaa kiertää kätensä Paavon niskan taitse ikään kuin kaulaillakseen (!) kollegaa. Mutta ei hän sitä tee,  vaan kouraisee kädellään selostajakumppania olkapäästä  sanoakseen äänettömästi,  että nyt on sinun vuorosi. Siinä samassa ääneen räjähtää Paavo Noponen tuolla tutulla teräksisen ärjyvällä  äänentaajuudella, joka ei jätä ketään kylmäksi. Noposen selostajan ääni yltyy kilpaa yleisön mylvinnän kanssa. Paavo Noponen oli mielestäni ensimmäinen nykyajan selostaja ikiomalla tyylillään. Hän oli kutsumusammatissaan, jonka itsekin vahvisti.

Nuo ajat ovat lähtemättömästi painuneet mieleeni, sillä kiinnostukseni urheilua kohtaan oli tuolloin 1960-luvulla vahvimmillaan. Kauas oli edetty niistä 1950-luvun alun päivistä, jolloin Noponen selosti ohuella ja alavireisellä  äänellä,  joka kertoi vielä löytymättömästä tyylistä.

Noilta ajoilta Noposta jäi harmittamaan munaus seiväshypyn selostuksessa -  ensimmäisessä urheiluselostuksessaan ikinä  - jossa Valto Olenius  ”työnsi seipään rimaan”. No, kyllä siitäkin selvittiin Pekka Tiilikaisen ystävällisellä avustuksella.

Samaan aikakauteen on luettavissa Noposen vuoden 1956 elokuussa tekemä opintomatka Yhdysvaltojen syvään etelään. Niinpä suomalaiset saivat eloisan ensivälähdyksen rock n´ roll -tähti Elvis Presleystä. Aivan mukavanoloisesti Noponen – 26-vuotiaana – selviää Hound Dogin aikuisesta Elviksen uran analysoinnista.

Noponen on tunnuksenomaisesti nimenomaan radioääni. Harvoissa TV-juonnoissaan hän saattoi kilpailla nopearytmisellä selostuksellaan kuvan kanssa, jolloin syntyi häiritsevä vaikutelma. Noposen esimiehet havaitsivat pian,  että Noponen oli omiaan radiotyöhön. Ja uravalinta oli sillä selvä.

Noponen on tunnustanut rajoittuneisuutensa: hän oli nimenomaan yleisurheilun, mäkihypyn  ja hiihdon selostaja, ei missään tapauksessa  moottoriurheilumiehiä: ”minä en pidä sitä sillä tavoin urheiluna”, sanoo hän haastattelussa vanhoilla päivillään. Liioin Noponen ei selostanut joukkuepelejä.

Noposen uran tähtihetkiä olivat Münchenin olympiakisat, joissa  Lasse Viren ja Pekka Vasala palauttivat ”Suomen urheilun kunnian” monien kieltäymyksen vuosien jälkeen. Veikko Hakulinen, Kalevi ”Susi-Kalle” Oikarainen ja Eero Mäntyranta olivat vastaavasti talvilajeissa ykköstähdet.

Noposen mielestä hyväksi urheiluselostajaksi ”pitää syntyä”.  Sujuva Suomen kielen taito ja asiantuntemus ovat selostuksen ydintä. Joskus protestoin sitä vastaan,  kun Noponen sanoi,  että selostus sinänsä on kaiken a ja o, ei tilastotietojen hallinta. Minä painotin molempia, eihän niitä tilastoja pidä tietenkään ylenmäärin  tyrkyttää selostukseen, kun kaikille ne eivät kuitenkaan avaudu. Selostuksen avainasia on tietenkin tunnelman luominen (”ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua”) ja siihen Noposen toteamukseen on helppo yhtyä.  

Paavo Noponen oli varsinainen maalailija selostuksissaan.  Värikkäät ilmaisut tuntuivat pulppuavan    luonnostaan hänen suustaan, mutta todistajalausunnot kertovat toista: hän opetteli etukäteen ”tarinan”  eli pitkän litanian herkullisia ilmauksia tunnelmasta tai urheilusuorituksesta,  mennen joskus niin pitkälle,  että   käsikirjoitti  jonkun pikamatkan  selostuksen etukäteen aivan kokonaan. Kun Noponen oletti näissä etukäteisselostuksissa tietyn urheilijan voittavan, saattoi käydä niin,  ettei käsikirjoitus toteutunutkaan käytännössä, ainoastaan selostuksessa….. Silloin harmitti.

:::::::::::::::::::::::::::

Paavo Noposen esikuvat olivat Martti Jukola ja Pekka Tiilikainen, mutta sanoisin omana tuntemuksenani,  että em. herrat olivat vanhan koulukunnan selostajia ja Noponen avasi urheiluselostuksen nykyaikaan, enkä oikein osaa sanoa,  mikä olisi selostustaidossa   ratkaisevasti muuttunut siirryttäessä Noposen päivistä tähän päivään – paitsi  nykyselostajien monipuolisuus lajikirjon laajentumisen myötä.

Kaikille edellä mainituille selostajille isänmaallisuus oli veressä. Kun Noposen selostajauran parhaat vuodet osuivat Reporadion vuosiin, oli siitä omat seuraamuksensa. Tietyissä piireissä korostunut ”sinivalkoinen ääni tai suomalaisuus” ärsytti,  ja Noposen ura saattoi kärsiä tästä. Hän ei päässyt  etenemään Tiilikaisen jälkeen  himoitsemalleen paikalle Yleisradion ”pääselostajaksi”.

Kuusamon ”sielunmaisema”  ja  yksittäisen ihmisen urotyötä symboloiva ”Susi-Kalle” olivat Noposen ikimuistettavia rakkauden tunnustuksia ja  tavaramerkkejä kyllästymiseen saakka. Sen sijaan aitamatkojen selostukset olivat Noposen aito bravuuri. Hänellä oli vaistomainen rytmiikan taju,  johon parhaiten soveltuivat aitamatkojen selostukset. Nykyselostajia hän moitti:  ”Sapettaa, kun aitamatkat selostetaan sileiksi”.

Lähelle lakipistettä Noposen räjähtävä selostus ylsi jo Rooman olympiakisoissa 1960, josta on Elävässä arkistossa näyte Armin Haryn voittamasta 100 metrin juoksusta. Joku Noposen kuulija lähetti terveiset: ”kiitos 100 metristä”.  Jo Tiilikainen sen puolitosissaan tiesi: tarvitaan ääntä karheuttavia juomia.

::::::::::::::::::::::

Lapsuuden kodin perintönä saatu kiinnostus kirjallisuuteen, kielten opiskeluun, musiikkiin ja Suomen kielen vivahteisiin kantoivat Noposta pitkälle. Näissä lienee myös hänen selostustyylinsä juuret.

Noposen uran loppuvaiheet sisälsivät turhaumia, kun hän ei päässyt selostamaan kaikkia työuransa loppuvaiheen kisoja johtuen silkasta epäonnestakin (mm. vakava kolari kisamatkalla).

Ehkä huippuselostajien työ muodostaa samalla tavalla urakaaren  kuin huippu-urheilijoilla: ensin noustaan huipulle, sitten pysytellään siellä,  ja lopulta alkaa hiipuminen toisten vallatessa paikan auringossa.  Tiilikaisen ja Noposen tähteyteen tämä urakaari liittyi elimellisesti, olivathan he aikakautensa suuria julkkiksia. Jokamiehen työura oli siitä kaukana. Paineet onnistumiselle olivat suuret.

Minulle jää käsitys, että Paavo Noponen eli monessa suhteessa uuden ajan ja menneen maailman saranakohdassa. Hän uudisti selostustyylin,  mutta samalla uppoutui yhä syvemmälle oman nuoruutensa sankareihin eikä pystynyt irtautumana menneisyyden tottumuksista ja tavoista.  

Noposta ihailtiin ja hän halusi tulla ihailluksi. Noposella oli naisensa,  joihin suhtautuminen oli kuin menneiltä ajoilta.  Äärimmillään tämä johti T.J.A. Heikkilä-tyyppiseen sankaruuden ja ritarillisuuden palvontaan kaksintaisteluhaasteineen!    Varsinkin Arto Teronen ja Jouko Vuolle Yle Urheilun tuottamassa ”Kiveen hakatut” -sarjassa mieltävät hänet verbaalisine  maalailuineen menneen maailman ilmiöksi, mitä yksinkertaistusta en kylläkään allekirjoita.