Laitaoikeistosta äärioikeistoon: miten käy hyvinvointiyhteiskunnan?

 

 

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 17.10. 2025 ”Euroopan laitaoikeisto odottaa tilaisuuttaan” pyritään arvioimaan radikaalin oikeiston leviämisen laajuutta. Ensin pitäisi kuitenkin määrittää, mitä eri oikeistoilla tarkoitetaan. Tässä sivuutetaan parlamentaarisesti toimiva ja liberaalidemokratian rajoissa toteutunut oikeistolaisuus (”perinteinen moderni oikeistolaisuus”) ja käsitellään siitä oikealle asemoituneita kansalaisryhmiä ja niitä edustavia puolueita ym. sidosryhmiä.

Perinteisen parlamentaarisen oikeiston nousua tarkastellaan Teemu Luukan tuoreessa kirjassa ”Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu”.

Hesari on omaksunut käsitteen laitaoikeisto tai laitaoikeistolainen ja sivuuttaa sen kanssa rinnakkaiskäytössä olevan käsitteen äärioikeisto toteamalla, että mediassa puhutaan ”vaihdellen ” kummasta tahansa tarkentaen kuitenkin, että laitaoikeisto toimii parlamentaarisesti, ja  ”äärioikeisto usein ei”.

Minusta tuntuu, että laitaoikeisto -nimi on helpompi hyväksyä kuin käsite äärioikeisto. Ääri on ääri eikä sen tuolla puolen voi olla enää mitään ellei sitten ruveta puhumaan fasismista.

Käytän itse käsitettä ”äärioikeisto”, koska sen nimeen ei mielestäni sisälly mitään piilomerkitystä.    

::::::::::::::::::::::::::::::

Äärioikeistolaisia puolueita yhdistää kansallismielisyys, maahanmuuttokriittisyys ja joissakin tapauksissa rasismi. Oikeistolainen liikehdintä on  laajentunut talouden ym. epävarmuustekijöiden kasvaessa. Ei yksinkertaisesti uskota hyvinvointiyhteiskuntaan eikä siitä johdettujen tai sitä simuloivien mallien kaikkivoipaisuuteen. Läntisen maailman hyvinvointiyhteiskunnan kultakautta on kestänyt kymmeniä vuosia ja sen huippu on saavutettu ja mahdollisesti ohitettu. Ehkä parhaiten onnistuttiin aikakaudella 1960-luvulta 1980-luvulle.

Läntiseen maailmaan on kehkeytynyt useita mahdollisia äärioikeiston johtamia hallitusvaltaan pyrkijöitä, joista Hesarin pääkirjoituksessa mainitaan Saksan, Britannian ja Ranskan oikeistolaiset ryhmittymät sekä tietenkin Yhdysvaltain (ääri)oikeistorepublikaaninen linja, johon MAGA ja Donald Trump ovat tuoneet oman merkittävän panoksensa. Hesari vertaa yhteiskunnallista ja taloudellista tilannetta kakkuun, jossa on vain vähän syötävää jäljellä. Ei ole enää jaettavaa. Uudet nälkäiset häädetään pois, koska ei ole mitään, mistä jakaa. Yhteiskunnallinen katkeruus lisääntyy. Onko hyvinvointiyhteiskunnan eväät syöty?

Oikeiston syyttävä sormi osoittaa erilaisten tukien saajiin, jotka uhkaavat  kantaväestön hyvinvointia. Liipaisimella ovat myös liberaali demokratia, monikulttuurisuus ja kansainvälinen yhteistyö.  Toisaalta myös oikeiston eri ryhmien yhteistyö on yhtä lailla haasteellista.

Äärioikeisto saa kantopintaa usein talouden stagnaatiosta tai yleensä kulutuksen aneemisuudesta.  Kun usko menee talouden nousuun,  ideologinen ja poliittinen liikkumisherkkyys oikealle kasvaa. Lasken äärioikeiston suhtautumiseen yhteiskuntaa kohtaan myös tietynlaisen sisäänpäin käpertymisen. ”Muukalaisuus” koetaan epäilyttävänä ja sitä torjutaan eri tavoin. Pahimmillaan pelätään, että ”ne” ottavat lopulta vallan, kun uskotellaan muukalaisten määrän kasvavan rajoittamatta ”väestönvaihtoon” saakka. Epäluulon katson sulkevan sisäänsä myös salaliittoteoriat.

Kaikkea edellä esitettyä sekoittaa suurvaltojen peli. Venäjä laskelmoi hyötyvänsä oikeistolaisten hajottavasta toiminnasta lännessä. Siitähän tietenkin on kysymys. Myös Naton yhtenäisyyttä koetellaan puhuttaessa äärioikeiston toiminnasta. Lännen oikeistolaiset johtajat hännystelevät Putinia ja murtavat Ukrainan puolustukseksi tarkoitettua rintamaa.

Hesari kehuu pääkirjoituspalstallaan Suomen taitoja radikalismin kesyttämisessä verrattuna moniin muihin maihin.   Keskeisenä keinona on ollut radikaalien ja protestipuolueiden ottaminen hallitusvastuuseen (SMP, kommunistit, perussuomalaiset). Samalla on rauhoittunut polarisoituminen. Yhteisymmärrykseen luettavat piirteet ovat päässeet voitolle.

Liberaaleissa demokratioissa on arvuuteltu kummasta on enemmän haittaa rauhanomaiselle yhteiskuntakehitykselle, äärioikeistosta vai äärivasemmistosta. Itse näkisin äärioikeiston haitan suuremmaksi. 

 

Erkki Tuomioja – kyseenalaistaja

Sopisiko Erkki Tuomioja Suomen ulkopolitiikan Grand Old Maniksi? Ehkäpä ei, hän on siihen tehtävään liian ristiriitainen hahmo. Entä sopisiko hän Suomen ulkopolitiikan harmaaksi eminenssiksi? Ehkäpä ei, sillä hän on tähän tehtävään olemukseltaan  liian demokraattinen. Entä miten häneltä sujuisi Suomen ulkopoliittisen keskustelun primus motorina toimiminen? Nyt tärppäsi. Lähdetään tästä liikkeelle.

Edellä esitetty arvailu tuli mieleeni, kun luin Kanava-lehdestä (6/2025) Tuomiojan artikkelin ”Suomi etsii tietään Natossa”. Tuomioja nähdäkseni siirtyi Nato-kriitikosta Natoon liittymisen hyväksyjäksi vuonna 2022, ja luultavasti samoin perustein kuin moni muukin suomalainen eli Venäjän häijyyden takia. Aprikoin, että Tuomioja tuskin päätyi ratkaisuunsa seesteisin mielin vaan tuomiojamaisesti epäilijänä ja kyseenalaistajana. Syytä on todeta , että tämän blogin kirjoittaja – oikein tai väärin - on edelleen Nato-kriittinen!

Tuomioja ei olisi Tuomioja, jos hän ei perkaisi uudelleen kerran jo taakseen jättämiään  argumentteja ja motiiveja. Hyvä näin. Historian loppu ei ole näköpiirissä, vaan jatkuu haarautuen isoiksi ja pieniksi poluiksi.

Suomen kokemukset sodasta ja rauhasta 1900-luvulla  saivat viisaimmat suomalaiset ottamaan paremmin huomioon naapurin turvallisuusintressit. Suomen itsenäisenä kansakuntana säilyminen edellytti myös korkeata taistelumoraalia itse sodassa, Neuvostoliiton vaatimuksesta YYA-sopimusta 1948 ja Pariisin rauhansopimusta 1947.

Jatkumoa merkitsi sotien jälkeen se, että turvallisuuspoliittisiin selontekoihin kirjattiin, ettei Suomi sallinut oman alueensa käyttöä muille maille vihamielisiin tarkoituksiin. Asevelvollisuusarmeijan ylläpito merkitsi, että Suomi piti yllä – päinvastoin kuin monet muut kansakunnat  - korkeaa puolustusvalmiutta sodan varalta.

Puolustusvalmiutta korostettaessa mainitaan usein uusien hävittäjien merkittävä lisäarvo puolustuksen osana. Tuomioja on eri mieltä, hän painottaa droonien merkitystä. Niinpä hän pamauttaa, että hävittäjien hankinta oli Suomen  puolustushistorian kallein virheinvestointi.

Oikeastaan kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota oleelliseen asiaan: nämä kaksi, hävittäjät ja droonit ovat eri aikakausien aseita. Hävittäjähankinnoista päätettäessä ei tiedetty mitään drooneista, jotka ovat osoittautuneet nykysodankäynnin mullistajaksi. Kiusallista tässä on Tuomiojalle ominainen jälkiviisaus.

Summa summarum Tuomioja pitää Suomen valttina kykyä mobilisoida hyvin koulutettu monisatatuhatpäinen  reserviarmeija. Sitä Tuomioja pitää ainutlaatuisena. Hänen mukaansa se on puolustuskykymme ”merkittävin pelote ja selkäranka”. En protestoi.

Nato tuskin hyökkää Venäjälle, siitä voinemme olla yhtä mieltä Tuomiojan kanssa, mutta Venäjällä levitetään kauhukuvia historiasta muistuttamalla, mitä Kaarle XII, Napoleon, Hitler tekivät. Samalla   lujitetetaan uskoa vanhan Venäjän imperiumin palauttamiseen. Tuomiojaa ärsyttää kovat puheet (esim. Naton pääsihteeriMark Rutte), joissa vaaditaan varautumaan sotaan  Venäjän kanssa.  Tuomiojaa harmittavat luodut uhkaskenaariot, jos niillä ei ole katetta armeijan kyvykkyyksissä. Turha on antaa Venäjän propagandapuheille tukea lännestä.

Minusta jopa presidentti Stubbin uho Suomen armeijan vahvuuksista ovat turhaa leveilyä. Kyllä venäläiset ne tietävät muutenkin! Vai onko kysymys omiin kohdistuvasta uskonvahvistuksesta?

Venäläiset ovat tietoisia Suomen rajavalvonnasta,  amerikkalaisten kanssa tehdystä kahdenvälisestä DCA-sopimuksesta ja koko Suomen kattavasta tukikohtaverkostosta sekä ydinaseen hankintaherkkyydestä. Luulenpa, että molemmin puolin on suunniteltu ensi-iskun potentiaali. Sotia on historiassa vuoron perään aloitettu Venäjän ja Ruotsin (Suomen) välillä (”Venäjä on 30 kertaa hyökännyt Suomeen”).

Tuomiojalla on artikkeliin kätketty odottamattomia heittoja, kuten että ”kylmän sodan vuodet olivat Suomelle hyvää ja rauhallista aikaa”. Totta, kun harrastetaan vähän toisaalta-toisaalta fundeerausta. Suomi esimerkiksi säilyi kirkkaasti demokraattisena oikeusvaltiona. Maamme läpäisi suhteellisen vaivattomasti - ympäristö huomioiden – länsi-integraation. Meillä Suomessa kylmää sotaa ajatellaan liikaa pelkkänä uhkatekijänä. Hävettävää meillä oli loppujen lopuksi vähän. Suomettuneiden Neuvostoliiiton mielistelijöiden  määrä ei ollut ihan pieni, mutta ylilyöntien määrä jäi vähäiseksi.

Nykytiedon mukaan sodan syttymistä lähelläkään ei oltu. Maailman onnellisin ja vähiten epäonnistunut kansakunta  ei ollut välittömässä vaarassa, vaikka suurlähettiläiden Vladimir Stepanovin ja Aleksei Beljakovin kaltaiset innokkaat Suomensyöjät harmittivatkin meikäläisiä röyhistellessään aika ajoin rintaansa 1970-luvulla. Onneksi KGB tiesi enemmän ja valoi öljyä laineille  liian lämpiminä käyneiden suomettajien rauhoittumiseksi.

Idänkaupan merkitystä olen paljon miettinyt. Sen pienenevää osuutta talouden lähes 20 vuotta kestänyttä aneemisuutta vasten ei ole syytä aliarvioida. Myös Tuomioja kiittää Neuvostoliiton kaupan merkitystä Suomen vaurauden lisääjänä: ”Kiitos …. kukoistaneen idänkaupan”.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Artikkelissa Tuomioja perehtyy tarkemmin Venäjä-suhteisiin koko ajan epävarmemmiksi  käyvissä olosuhteissa. Suomea voi verrata Puolaan, jotka molemmat ovat kuuluneet entisen Venäjän imperiumin piiriin.

Kuten edellä kuvattiin, Tuomioja kääntyi lukemattomien muiden suomalaisten tavoin Naton kannattajaksi heti Venäjän hyökättyä Ukrainaan.  Sitä ennen hän oli tiukka Natokriitikko. Miten Tuomioja argumentoi uusinta kääntymistään, kun hän ei halua kuitenkaan Suomen irtautuvan Natosta?

Tuomioja on ilmeisen pettynyt, kun Natosta odotettiin saatavan turvatakuut Venäjää vastaan ja näin ei                                 ole käynyt. Turvatakuiden ei oletettu maksavan mitään, olihan Suomi hankkinut hävittäjiä isolla rahalla ja puolustusmenojen bkt-suhde ylitti 2%. Sen jälkeen bkt-osuus vaadittiin Donald Trumpin                                                                    toimesta nostettavaksi  3,5  + 1,5 prosenttiin eli yhteensä viiteen prosenttiin. Tavoite siis karkasi, mutta Suomi on nähdäkseni sitoutunut uuteen tavoitteeseen.

Mikä on lopputulos kaikista panostuksista? Turvallisuus ei ole lisääntynyt, toteaa Tuomioja harmistuneena. Tuomioja edelleen: ”Maassamme ei ole ns. vaaran vuosien jälkeen ollut ainutakan ajanjaksoa, jolloin suomalaiset olisivat (olleet) yhtä peloissaan Venäjän uhasta kuin nyt”. Ollaan jouduttu tilanteeseen, jossa militarismi ruokkii militarismia.

Tuomioja on turhautunut Trumpin Yhdysvaltojen pelin politiikkaan, jossa ei kunnioiteta läntisiä arvoja. Trumpilla on valmius heittää Ukraina bussin alle ja sama kohtalo voi odottaa Suomea, arvelee Tuomioja. Ratsuväki ei saavu apuun! Suomi näin ollen maksaa melkoisen hinnan luottavaisuudestaan tyhjiin lupauksiin. Milloinkahan Suomi lakkaa olemasta eniten höynäytettävissä oleva luokan kiltein oppilas?

Niin pitkälle Tuomioja ei turhaudu, että hän  rupeaisi katumaan Nato-liittoutumista. Tuomioja ennakoi tulevaa ja toteaa, että ”sinisilmäisen Nato-uskon aika on kuitenkin ohitse”.

Artikkelinsa lopuksi Tuomioja palaa suosikkiaiheeseensa pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön ja näkee sen häämöttävän jossain tulevaisuudessa. Ehkä kysymys on silloin pohjoismaisesta puolustusliitosta.

Länsimaiden romahdus – kulttuurit nousevat, kukoistavat ja sortuvat ajan paineessa

 

Olen sitä sukupolvea joka odotti kehityksen kehittyvän ja edistyksen edistyvän pääosin tasapainoisissa oloissa kehittyneissä maissa. Vauraus toki edelleen jakautui epätasaisesti, mutta myös maailman köyhien on nähty vaurastuvan.

Toisin on käynyt. länsimaissa  kasvu on tökkinyt pahemman kerran joidenkin edistyneimpien ja autoritaarisimpien valtioien ottaessa jättiharppauksia. Tässä ei sinänsä ole mitään ennenkuulumatonta. Ovathan esimerkiksi demokratioista Argentiina 1930-luvulla ja Japani  1980- ja 1990-luvulla sekä ns. ”idän tiikerit” vaurastuneet huomiota herättävällä tavalla oman työnsä tuloksen avulla. Ihmiskunnan  historia on täynnä menestystarinoita antiikin ajoista saakka. Toisaalta menestyksellä on myös ollut kääntöpuolensa. Ikuisia menestyjiä ei ole syntynyt t eikä kai synnykään. Ajanvirta ja teknologinen kehitys ovat luoneet oikean ympäristön juuri tietylle maalla, maaryhmälle tai kokonaisille kulttuureille.

Nämä historian poiminnat tulivat mieleeni, kun luin   Helsingin Sanomista Michael Saugan alun perin Der Spiegelissä ilmestyneen kolumnin, joka Hesarissa  (28.9.2025)  kääntyi muotoon ”Diktaattorit demokratian vaatteissa”.

Referoin ja kommentoin seuraavassa Saugan kirjoitusta soveltuvin osin.

:::::::::::::::::::::::::::::

Lännessä ajateltiin, että odotettavissa on jatkuvaa vaurastumista länsimaiden näyttäessä suuntaa  kohti entistä parempaa tulevaisuutta.

Tienanmenin aukiolle kesällä 2025 kokoontuneet diktaattorit  osoittivat tulevaisuuden  osoittavan muuta. Tämän ryhmittymän ehdoton johtohahmo oli Kiinan johtaja Xi. Tämän mahtimiehen puheenvuoron julistusosuudessa tuli esille jotain tuttua. Hän  nimittäin julisti ”rauhaa” ja  ”vuoropuhelun tärkeyttä” win-win-yhteistyön osoittamaan suuntaan. Eivätkö nämä olleet juuri niitä iskulauseita ja huudahduksia, joita kehittyneessä lännessä oli totuttu kuulemaan!

Samaan aikaan lännessä taisteltiin nyky-yhteiskunnissa yhä merkittävämmän roolin saaneita sosiaalisia ja muita yhteiskunnallisia ongelmia vastaan. Diktaattorijoukko pystyi osoittamaan selviä muutostarpeita ja halua purkaa jo sementoituneeksi luultua länsi-itä vastakkainasettelua ja kehittyvät maat – kehittyneet maat  jakoa vastaan. Muutosasetelma on väistämätön.

Edistys ja rinnakkainelo saivat uuden sisällön ja toteuttajat. Niitä vietiin eteenpäin juuri niiden johtajien toimesta, jotka kokoontuivat Tienanmenin aukiolla Xin johdolla.

Sauga toteaa, että aikanaan länsimaiden etevyyden syynä oli, että itä-länsi konfliktissa vallitsi lännen  talouden ylivoimaisuus verrattuna kommunismin suunnittelutalouden jäykkyyksiin. Kommunismin romahtaessa tilanne muuttui.

Käänne tapahtui vuoden 2008 finanssikriisin olosuhteissa ja seurauksena. Vuodesta 2008 G7maiden osuus maailman bruttokansantuotteesta on supistunut 52 prosentista 45 prosenttiin, kun taas neljä taloudellisesti vahvinta autoritaarisesti johdettua maata ovat kasvattaneet osuuttaan vajaasta 12 prosentista 21 prosenttiin. Oltiin edetty kauas vuoden1989 tapahtumista Tiananmenin aukiolla.

Autokratioiden menestys ei ole syntynyt tyhjästä. Useimmissa tapauksissa taustalta löytyvät runsaat luonnonvarat. Teknologiajätti Kiina sen sijan taistelee kärkisijoista Yhdysvaltain kanssa korkealaatuisissa tuotteissa, kuten autoissa, kvanttitietokoneissa  ja tekoälyn sovelluksissa. Myös Etelä- Korea, Taivan ja monet muut teknologiaan panostaneet valtiot ovat vahvoilla. Uusia talouden tiikereiksi muotoutuneita valtioita syntyy kaiken  aikaa, kuten esimerkiksi uusherätyksen saanut Intia. Muutoksella täytyy olla tietyt edellytykset. Tarvittaessa tingitään esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteista.

Myös liberaalidemokratiat ovat saavuttaneet asemansa kovalla työllä panostaen koulutukseen, jonka hedelmistä ne nyt nauttivat. Ne ovat säilyttäneet oikeusvaltioperiaatteet. Tärkeää on myös, että hallitsijat ja päätöksentekijät voidaan vaihtaa vaaleilla epäluottamuksen ylittäessä kansalaisten sietokyvyn

Autoritääristen hallitsijoiden päätehtäväksi jää vallassa pysyminen. Siihen niillä on keinonsa. Diktaattoreilta puuttuvat riippumattomat toiminnan arvioijat. Diktaattorit sensuroivat mediaa ja tukahduttavat kritiikin. Alaiset, jotka on usein valittu tehtäviinsä tunnettuina myötäpelaajina eivät kyseenalaista diktaattorin toimintaa.

Taitavat diktatuurit eivät laiminlyö kansalaisia, he huolehtivat päinvastoin kansalaisten hyvinvoinnista, kuten Adolf Hitler teki 1930-luvulla. Diktaattorin hyvinvointitavoitteet asetetiin liberaalidemokratian tavoitteiden vastavoimaksi.

Suunnitelmatalous ei kuulu enää itsevaltiaan tavoitteistoon, vaan turvallisuuden  ja järjestyksen takaamisen ohella kasvutarinan luominen. Parhaimmillaan diktaattorit he ovat ”kasvutaikureita” kapitalismin keinoin….

Monet diktatuurit ovat seuranneet demokratian taloudellista epäonnistumista (vrt. Boris Jeltsin vaihtuminen Vladimir Putiniin, Viktor Orbanin valtaanpääsy). Unkarissa Orban kehitti liberalismin vastakohdan vallitsevaksi opiksi, eli nosti illiberalismin johtoajatukseksi ja ideologiaksi.

Kaikkein vakaimman, vahvimman ja taloudellisesti iskukykyisimmän autoritaarisen järjestelmän kehitti Kiina. Kiinan järjestelmä perustui yksipuoluejärjestelmään, ”kommunismiin ja markkinatalouden  kilpailuperiaatteisiin. Tehtävät jaettiin talouden ja valtion kesken. Kaiken rinnalla kulki teknologiastrategia.

Kiinassa on voimassa hyvin hajautettu järjestelmä, joka jakautuu alueisiin ja alueilla toimiviin (suur)yrityksiin. Kuitenkin puoluejohtajilla on järjestelmässä suuri autonomia.

Lienee myönnettävä, että parhaissa kasvuoloissa autoritäärisessä järjestelmässä voidaan luoda yhtä hedelmällinen kasvu kuin liberaaleissa järjestelmissä, jopa parempi. Mutta pystytäänkö samalla luomaan yhtä merkittävät oikeusvaltio- ym. perizaatteet kuin lännen perinteisissä kasvuympäristöissä, joissa huolehditaan sananvapaudesta ja muista liberaalien yhteiskuntien vapauksista.

Toisaalta Michael Sauga huomauttaa, että Yhdysvalloissa kesti 150 vuotta, ennen kuin syntyi ostovoimainen keskiluokka. Kiinan kansantasavalta sai vastaavan aikaiseksi 40 vuodessa.

Autoritaaristen järjestelmien puolustajat puhuvat järjestelmän ”itsensä korjaavuudesta”. Hyvinkin voi olla niin, että nykyiset autoritaariset järjestelmät ovat oppirahansa maksaneet ja ovat tehokkaampia kuin kymmenien vuosien takaiset edeltäjänsä.

Tarvitaanko Saugan peräämää läntisen maailman uudelleenajattelua, jotta ne pärjäisivät? Länsi voitti 1900-luvulla käydyn järjestelmien välisen kilpailun. Entä tästä eteenpäin, sanokaamme 2050- luvulle tultaessa?

Yksi selvä esimerkki kertoo välttämättömistä muutostarpeista. Kysymys on läntisen järjestelmän kaikkinaisesta puolustamisesta, ml. sotilaallinen puolustautuminen. On selvästi nähtävissä, että läntisen järjestelmän mukavuudenhaluun tuudittautuneet ihmiset ovat kärsimässä vakavan tappion.

 Muutamaa vastausta vielä hakisin. Pystyykö autoritaarinen järjestelmä luomaan aidon mielipideympäristön, jota voisi  sanoa vilpittömästi vapaaksi?

Entä nykyajan hyvinvointiyhteiskunnat, ovatko ne edenneet hyvinvoinnin kattavuudessa niin pitkälle, että järjestelmä ei enää kestä taloudellisesti , vaan  joutuu toistuville rankoille kulukuureille?

Kovaa ydintä yhteiskuntakehityksen kannalta edustavat aneemiset työn tuottavuusluvut. Kaikkialla lännessä työn tuottavuus on haasteiden edessä. Ne eivät suo hengähdysaikaa toteuttaa vakaata taloutta ja säällistä yhteiskuntakehitystä.

Onko  moderni maailma hallitsemattomuudessaan tallonut läntisen liberaalidemokraattisen järjestelmän jalkoihinsa?   Onko meidän tyydyttävä sanomaan: aika aikaansa kutakin - kulttuurit nousevat, kukoistavat  ja sortuvat?

 

 

                                                

Yhdysvaltain konservatiiviliike historiallisena ja nykyajan ilmiönä (Osa 2)

 

Mitä ihmiset hakevat tukiessaan Trumpia? He eivät halunneet Movement Conservatismin standardeja, vaan jotain, joka pelastaisi heidät kokemastaan ahdingosta.

He eivät halua korostetusti pientä hallitusta, vaan hallituksen räätälöityä apua juuri heille. Keskiluokkaisilta kannattajilta on kadonnut turvallisuudentunne. He kokevat, että amerikkalainen unelma ei ole toteutunut heidän kohdallaan, ja elämä on ollut tavallaan hukkaan heitettyä. Se yhteiskunta, jossa ihmiset ovat eläneet sodan jälkeen ja joka on tuonut amerikkalaisille parhaat kokemukset, on kadonnut ja uusi ei ole tuonut tilalle kuin heikentyneitä työpaikkoja.

Vapauskaan ei ole itsestään selvästi merkityksellinen asia, jos sillä ei ole ihmisiä hyödyttävää vaikutusta. Tätä kautta on selitettävissä myös Bernie Sandersin vasemmistolaisen ohjelman saama suosio presidentinvaalikampanjassa – tarvitaan elinolosuhteiden parantamista.

Tähän umpikujaan tuli tarjoamaan pelastussanomaa Trump, ilman että ainakaan minä voisin olla vakuuttunut hänen tarjoamansa avun relevanttiudesta. Ihmiset tarttuivat kuitenkin Trumpiin kuin hukkuva oljenkorteen.

Trump tuntuu huijaavan jo kerran Movement Conservatismin pettämää keskiluokkaa. Jälleen luodaan katteettomia odotuksia paremmasta, mutta keinot ovat toivottoman vanhanaikaisia.

Voisivatko presidentin äkkijyrkät päätökset ja autoritäärinen ote johtaa lopulta presidentin valtaoikeuksien supistamiseen? Vai voisiko Movement Conservatism vielä tarjota vaihtoehdon äärioikeistolle?

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mari Mannisen haastattelemat oikeiston tuntijat ovat Annastiina Kallius ja Joonas Timonen. Heidän mukaansa uusoikeisto on hajanainen liike, mutta niin on oikeisto ollut ennenkin, kuten edellä olevasta tekstistäni käy ilmi. Mihin uusi oikeisto pyrkii? Vastaus: pahan liberalismin torjuntaan. Kansanvaltaisessa yhteiskunnassa puhutaan liberaalista demokratiasta. Uusi oikeisto näkee liberalismin yksilöä ”suojelevana” vapauksien laajentajana ja ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen kannattajana. Oikeiston mielestä liberalismi on liikaa yksilön vapauksia korostava, jonka seurauksena perheet ovat hapertuneet ja turvalliset yhteisöt ovat hajonneet. Sanalla sanoen ”liberalismi on epäonnistunut, koska se on onnistunut” toteaa Timonen nokkelasti. Oikeisto toimii liberalismin vastavoimana puolustaessaan heteroja, naapurustoja ja kansakuntien ohjaamista kristillisin arvoihin.

Edistys koetaan väärän suunnan näyttäjäksi. Oikeiston käsityksen mukaan perinteiseltä puoluekentältä puuttu(i)vat oikeat konservatiivit. Vaikuttaa siis siltä, että Movement Conservatismin tyyppistä yhteiskuntamallia ruvettiin pitämään heikkona. Demokraatit ajoivat yhteiskunnallisen edistyksen asiaa ja republikaanit talouden edistyksen asiaa. Tämä yhdistelmä (kompromissi) koettiin rasitteena kansakunnalle. Siksi haluttiin Donald Trump vastavoimaksi. Konservatiivien keskuudessa alettiin pitää edistystä yhteiskuntaa tuhoavana voimana.

Oikeiston uskonnollisuudessa korostuvat eri uskontokuntien konservatiiviset piirteet, ei niinkään uskonnollisuus sinänsä.

Sitten tullaan tärkeään eliitin rooliin. Uusi oikeisto hyökkää eliittejä vastaan. Eliiteissä kielteistä on erityisesti niiden kyky hallita yliopistoja, kulttuurilaitoksia ja mediaa. Niiden tärkein tehtävä on pitää kiinni omasta vallastaan.

Yhteiskunnan tavoitteena on luoda aristopopulistinen eliitti, joka korvaisi liberaalin eliitin.Tämä ”hallitsisi kansaa kansan parhaaksi”. Muodostuisi uuskonservatiivisen eliitin ja populistien liitto, joka olisi ”kansan puolella”.

Sitten tullaan varsinaiseen pihviin: pitäisi päättää, mikä elin vastaa päätöksenteosta uudessa uljaassa yhteiskuntamallissa: ”aristopopulistinen eliittikö” vai ”konservatiiviset arvot” vai kenties ”ihmiset yhdessä keskustellen” vaiko ”yhteinen hyvä”? Entä ”autoritaarinen hallinto”? Tällaisia on ehdotettu. Voisi sanoa melkoisella varmuudella, että tähän tämä kaatuu. Esitykset jäävät roikkumaan ilmaan. Voisin lyödä vetoa, että vahva oikeistolainen parlamentaarinen painostusryhmä nykyaikaisessa demokratiassa saa enemmän aikaan kuin uudet utooppiset ilmapallot päätöksenteon pohjana. Lopputulos on - näin ennakoin – jonkinasteinen heiveröinen diktatuuri, joka sekin kaatuu.

Pisimmälle uudessa autoritäärisen järjestelmän kehittelyssä on edennyt Unkari, ja Yhdysvallat seuraa, jos Trump tai hänen hengenheimolaisensa ovat vielä silloin päättämässä yhteiskunnan suunnasta. Toisaalta on sanottava, ettei Unkarin nykyinen järjestelmä ole kiveen hakattu. Silti, kuten kirjoittajat toteavat, uhka liberaalia demokratiaa kohtaan on olemassa.

HS:n haastattelema sosiologi Joonas Timonen on oikeassa, kun sanoo, kuten minäkin näissä blogikirjoituksissa, että liberaalidemokratioiden ei tule syyllistyä ylimielisyyteen. Niiden pitäisi kysyä, ”miksi uuden oikeiston esittämä kritiikki puhuttelee monia. Onko liberaaleilla syytä itsekritiikkiin?” Onko liberaalidemokratioissa korostettu liikaa yksilökeskeisyyttä? Viktor Orban kehuskelee röyhkeästi ”antiliberaaliudellaan”. Siinä on monelle liberaalille ”sat sapienti”. Orban on jo edennyt vastuullisten tahojen vaihtamisella pitkälle Heritage Foundationin viitoittamalla tiellä. Sen kuuluisa ”Project 2025” on jopa vastavuoroisesti ottanut mallia Unkarin käytännöistä. ”2025” tuntuu olevan myös Trumpin ohjenuora, vaikka hän aluksi kielsikin yhteyden oman hallintonsa ja think tankin välillä.

On merkille pantavaa, että Orbanin kunnianhimo ylettyy laajasti ympäri Euroopan saaden aitoa vastakaikua vanhan mantereen oikeistopiireistä. Edellä kuvattu Orbanin yhteiskunnallinen luomus ei ole mikään paperitiikeri, vaan vakavasti otettava ilmiö, jolla on vilpittömät kannattajansa. Myös hankkeen rahoitus näyttää olevan kunnossa. 

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hieman itsekin epäröiden esitän kysymyksen onko Yhdysvalloilla paluuta Movement Conservatismin päiviin, jolloin demokraattijohtoisen edistyksellisen yhteiskuntakehityksen ja republikaanisen edistyksellisen talouskehityksen välillä vallitsi jonkinasteinen kiistanalainen tasapaino? Parempaan ei ehkä ole mahdollisuutta. Näyttää siltä, että radikaali konservatiiviliike on päinvastoin saamasta kantopintaa vielä laajemmin kuin nyt on nähty.

Yhdysvalloissa on  nähtävissä merkkejä pyrkimyksestä levittää äärioikeistolaista ideologiaa vanhalle mantereelle. Radikaalioikeisto kohtaa Euroopassa liberaalidemokratian parhaat voimat, mutta myös sen heikoimmat  lenkit. Liberaalidemokratian koetukselle asettamisessa on aina kysymys siitä, kuinka maaperään juurtunut demokratia on. Myös väestön sivistystaso pannaan silloin koetukselle, sillä liberaalidemokratia on haasteellinen ympäristö myös siinä toimiville ihmisille. Autoritäärinen ympäristö tarjoaa vaihtoehtona aina populismille liikkumatilaa.            

Uudella oikeistolla ja Suomen oikeistolla on yhteiset juuret: Haastateltavat Annastiina Kallius ja Joonas Timonen toteavat niitä olevan mm. kansallismielisyys, maahanmuuttajapelko, vastenmielisyys universaaleja ihmisoikeuksia kohtaan ja rasismisyytteiden kohteena oleminen. Myös eri oikeistoliikkeiden käyttämät asiantuntijat ovat usein samoja tahoja. Uuden oikeiston kohderyhmä on myös yhteinen: liberaali eliitti ja sen väitetysti harjoittama sananvapauden rajoittaminen.

 

Yhdysvaltain konservatiiviliike historiallisena ja nykyajan ilmiönä/Osa 1

 

 

Hesari on koonnut (Mari Manninen) suomalaisilta asiantuntijoilta Annastiina Kalliukselta ja Joonas Timoselta haastatteluyhteenvedon nykyisestä Yhdysvaltain konservatiiviliikkeestä. Republikaanisen puolueen ja presidentti Donald Trumpin ympärille kiertynyt konservatiivinen osa Yhdysvaltain puoluekenttää on juuri nyt vahvoilla poliittisessa päätöksenteossa. Se on ainakin näillä näppäimillä kyseenalaistanut demokraatit ja liberaalidemokraattisen haasteen.

Ennen kuin menen Hesarin artikkelin (HS 28.9.2025: ”Miehet, jotka vihaavat liberaaleja”) arviointiin kertaan vähän amerikkalaisen poliittisen vanhoillisen siiven historiaa, josta olen paljon kirjoittanut näissä blogikirjoituksissa. Tämä nykykehityksen taustaksi.

Jaan kirjoitukseni kahteen osaan, historiaosuuteen (1) ja HS:n haastatteluartikkelin referointiin ja arviointiin (2).

Ensin historian kertaus.

 

Movement Conservatism on Yhdysvaltain republikaanipuolueen sisällä kymmenien vuosien ajan vaikuttanut voima. Sen alkujuuret ulottuvat 1930-luvun puoleenväliin ja liberaalien New Dealin vastaiseen reaktioon. Alkuvuosikymmeninä sen vaikuttavina osina olivat libertaarit, traditionalistit ja antikommunistit. 1970-luvulta lähtien siihen on voitu lisätä uuskonservatiivit ja uskonnollinen oikeisto. Movement Conservatism -nimi on ollut aktiivisessa käytössä ehkä 50-60 vuotta. Konservatiiviliikkeen huomionarvoisin piirre on ollut ”suuren hallituksen” vastaisuus. On katsottu, että iso hallinto tuhoaa yksilön aloitteellisuuden. Skandinaavisesti tarkasteltuna väite tuntuu vähintäänkin liioitellulta, mutta amerikkalaisittain – oikeiston näkökulmasta - relevantilta.

Ensimmäinen Movement Conservatism -liikkeen presidentti oli Ronald Reagan. Tultaessa 2000-luvulle konservatiivinen liike oli ottanut ”lopullisesti” vallan republikaanisen puolueen sisällä. George Bush nuorempi pyrki toteuttamaan konservatiiviliikkeen periaatteita ohjelmallisesti. Yritys ei onnistunut kuin osittain, kun finanssikriisi (2007-2008) turmeli Bushin maineen ja pyrinnöt. Viimeisin ja radikaalein vaihe Movement Conservatismin sisälle ilmaantui Barack Obaman kaudella, kun radikaalioikeistolainen teekutsuliike otti koko puolueen otteeseensa aiheuttaen jyrkän ristiriidan pääpuolueiden välillä ja osittain myös republikaanipuolueen sisällä. Näin yhdeksänkymmentäluvulta lähtien kärjistynyt pääpuolueiden välinen välirikkoasetelma saavutti ääripisteensä finanssikriisin jälkimainingeissa. Tai niin ainakin luultiin…

Käsittääkseni Movement Conservatism -käsite on jäänyt pois arkikielen ilmauksista. Siitä johdettu teekutsuliike (Tea Party Movement) oli voimissaan Barack Obaman kaudella, mutta lopahti sittemmin.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain  konservatiivien historia ei ole ollut poliittisesti niin yksioikoinen kuin siitä nyt ajatellaan. Niinpä Yhdysvaltain republikaanipresidenteistä Dwight D. Eisenhower oli selkeästi ”New Deal -presidentti”. Hän ei asettanut kyseenalaiseksi esimerkiksi rikkaiden korkeaa verotusta (ylin marginaalivero yli 90 % vielä 1960-luvun vaihteessa!). Myös Richard Nixonin kaudella – monista ristiriitaisuuksista huolimatta – ei ajauduttu yhteiskuntapolitiikan ja ideologioiden ydinkysymyksissä syviin ristiriitoihin demokraattien kanssa Vietnamin sodasta huolimatta.

Oleellista on, että koko yhteiskunnallinen ilmapiiri oikeistolaistui Movement Conservatismin aikana.

En käy konservatiiviliikkeen monitahoista historiaa läpi tällä kertaa tarkemmin, vaan keskityn erittelemään Donald Trumpin suhdetta liikkeeseen. Jotta Trumpin toimille saataisiin taustaa, on selvää, että presidentin ilmeistä irtiottoa Movement Conservatismista täytyy eritellä. Se korvattiin aivan uudella radiaalikonservatiivisella eliksiirillä.

Trump aloitti uuden kauden puolueiden välisessä historiassa, sillä hän ei ole puolueuskollinen soturi, vaan on hakenut etäisyyttä molempiin pääpuolueisiin. Hänen filosofiaansa kuvaa inho Washingtonia (= poliittinen establishmentti) kohtaan, josta on tullut ”puoluemädännäisyyden” symboli. Totta on, että korruptio, kongressin miljonäärit ja elitistinen ote kansakunnan johdossa ovat herättäneet laajasti arvostelua amerikkalaisten keskuudessa. Trump käytti kampanjassaan tehokkaasti hyväkseen kansalaisten politiikan ja eliitin vastaisuutta. Oli kuitenkin kohtalainen yllätys, että patoutunut puoluevastaisuus työntyi Trumpin välityksellä näin selvästi läpi koko poliittisen kentän.

Trump tarvitsee republikaaneja, vaikka yrittääkin hallita heistä riippumatta. Selvää kuitenkin on, että ajan kuluessa trumpismi on saanut yhä laajemman jalansijan konservatiivien sisällä.

Trumpin hallinto on eriskummallinen sekoitus vanhaa rakennetta ja uutta autoritääristä presidenttikeskeistä hallintoa vähän Itä-Euroopan valtioiden tapaan. Trump on ajautunut noudattamallaan politiikalla ristiriitaan oikeusjärjestelmän, kongressin, ulkovaltojen ja monien eri järjestöjen kanssa, koska hänen hallintonsa yrittää saada legitimiteetin murskaamalla vastustuksen ja saattamalla vastustajat tapahtuneen tosiasian eteen.

Kongressissa 1990-luvulta asti - demokraattien vallassaoloaikana - toteutettu republikaanien poltetun maan taktiikka on vaihtunut Trumpin toisella kaudella demokraattien systemaattiseen vastarintaan republikaanien ehdotuksia ja aloitteita vastaan - asiasta riippumatta. Demokratia on näyttänyt heikolta ja avannut tien Trumpin kaltaisen autoritäärisen persoonan läpimurrolle, joka pyrkii vetoamaan suoraan kansaan ohi poliitikkojen.

Trumpin talouspolitiikka on sekava yhdistelmä erilaisia aineksia. Hän näyttää uskovan valumateoriaan, jonka mukaan rikkaille ohjatut veronalennukset valuvat kaikkien kansalaisten hyväksi. Miljardööreillä on vankka edustus hänen hallinnossaan.

Koen myös, että Trumpin suhde uskonnolliseen oikeistoon on ambivalentti. Trumpille sillä on lähinnä välinearvo: sitä on pakko suosia, koska ihmiset ovat keskimäärin niin uskonnollisia.

Kaiken ydin trumpilaisessa politiikassa on uhkakuvien lietsonta, jolla äänestäjät pidetään hallinnassa. Kukapa ei haluaisi tuntea oloaan turvalliseksi. On paljon ihmisiä, jotka tuntevat henkilökohtaisen turvallisuuden vähentyneen (työpaikkojen huononeminen, elämänpiirin rapautuminen, tulevaisuudenuskon heikkeneminen……), mutta he projisoivat henkilökohtaiset turvattomuuspelkonsa etnisten ryhmien mahdolliseen terroriin. Tämä on todellinen tupla-ase Trumpin käsissä.

Donald Trump vierastaa eurooppalaista yhteiskuntamallia monista eri syistä. Se edustaa sosialismia (hyvinvointiyhteiskunta), taloudellista ja poliittista jähmettyneisyyttä, dynaamisuuden kaikkinaista puutetta ja tinkimistä armeijamenoista Nato-yhteistyössä). Mutta, mutta…..liittolaiset ovat olleet tärkeitä republikaanien establishmentille ja Trumpinkin kanta lieventynee liittolaiskysymyksessä.

Historiakatsaus venähti hiukan pitkäksi, mutta koin tarpeellisesi tuoda esille, että Trump ei ole ainoa taho, eikä edes ainoa konservatiivinen taho, johon voidaan takertua.

 

Muistoja ihanilta työleireiltä

 

Nuorena totuin tekemään kovaa työtä kesälomilla. Toki välillä tuli pidettyä hauskaakin, mutta nuoruus 1960-luvulla, kun lähiomaisissa oli maanviljelijöitä leimasi sitä ympäristöä, jossa elimme. Isovanhempien tilalla tarvittiin työvoimaa, ja minä koululaisena olin vapaa lähtemään ellen sitten päätynyt osaksi kesää silloisen TVH:n työmaille.

Maatilat eivät nykyisin itsestään selvästi päädy sukupolven vaihdoksen myötä talon nuorelle isännälle. Nyt sekin maatalo, jossa ahkeroin lomillani on siirtynyt muuhun käyttöön.  Mutta tarina jatkuu hiukan toisissa merkeissä…. Jatkamme isiemme ja äitiemme perintöä mökkikulttuurin merkeissä.
Edellä kuvattu eteläkarjalainen-eteläsavolainen elinympäristö ei ole sattumalta valittu.  Kolme  sisarusta ovat rakentaneet mökin kauniiden järvien rannoille. Eikä ihme sillä jo agraariyhteiskunnan aikana harrastettiin pikkumökin laittamista järven rantaan usein alkaen saunakammarista tai ulkorakennuksesta.

Jo edellinen sulkupolvi – enomme, nyt jo poisnukkuneet – rakensivat käytännönläheisellä otteella mökkinsä ja perunamaansa. Ikäisteni mittapuun mukaan nyt on meneillään toinen mökkisukupolvi ja   seuraava sukupolvi – varauksin - on ryhtymässä mökin pitäjiksi 5 -10 vuoden sisällä.

Monet ovat saaneet osansa työtaakasta ja palkanneet  mökkitalkkarin, jotta kesä ei aivan menisi ahkeroidessa tontilla ja pihalla.

Niin, onko nyt monen mökkitaru hiipumassa, kun jatkajia tai ostajia ei ole riittävästi. Epäilemättä niin on joillekin käymässä, mutta onneksi mökkivaranto on niin suuri, että siitä riittää                                    hylättäväksi jokin osuus.

Tietolähteeni kertovat, että Suomessa oli vuoden 2023 lopussa noin 503 750 kesämökkiä. Tämä määrä on laskenut hieman vuosien 2020 ja 2021 huippulukemista, jolloin mökkejä oli yli 508 000. Mökkikanta on kuitenkin edelleen valtavan suuri, ja Suomi tunnetaan vahvasta mökkikulttuuristaan. 

Omilla käsillä tekemisellä on myös vahva kulttuurinen traditio Suomessa. Mökkikulttuurin vahva perinne pitää taitoja yllä tulevaisuudessakin, vaikka peukalo alkaa yhä useammalla olla keskellä kämmentä. Monet ovat olleet huolissaan pärjäämisestä käytännöntaidoissa.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta mökkeilylle on tullut uusia haastajia ja haasteita.

Perinteisille mökeille on löytynyt vapaa-ajanviettopaikkoina uusia vaihtoehtoja. Hankitaan esimerkiksi palveluna harrastuksia. Tai sitten on ehkä kyllästytty kahden kiinteistön ylläpitoon ja myydään toinen pois. Tai sitten jälkeläiset eivät ole erityisen kiinnostuneita mökkeilyn jatkumisesta, jolloin vaihtoehdot – vaikkapa vuokraaminen - tulevat pohdittaviksi. On pyritty löytämään vähemmän vaivan ratkaisuja.

Kuulun itse sisukkaisiin mökkeilijöihin, jotka joka vuosi laittavat asumukset siistiin kuntoon,  laskevat vedet pois  syksyllä ja pumppaavat porakaivosta lämminvesivaraajan täyteen kevään koittaessa.

Koivuvaltaisen tontin haravointi keväisin on oma lukunsa, vaikka puita onkin kaatamalla kaadettu työn vähentämiseksi. Turha luetella pidempään: hommat ovat suurin piirtein kaikilla samat, jotka ovat jatkaneet tämänkaltaista elämisen mallia. Tästä kaikesta on tullut paitsi hieno, kallisarvoinen kokemus niin myös pinttynyt tapa, vaikka matkat palveluiden äärelle ovat kasvaneet  kunnan asukasmäärän putoamisen seurauksena jopa niin, että lomalaisia on paljon enemmän kuin kanta-asukkaita.

Pienen ihmisen pää täyttyy vaikkapa sen pohdinnalla, miten ihmiset tulivat toimeen ilman sähköä, mutta kai se on niin, että aika aikaansa kutakin. Ihminen on loppujen lopuksi verraton sopeutuja, vaikka mistä lähtökohdista: mökin rakentaminen oheistiloineen, sitten sähköistäminen ja kalustaminen ja lopuksi viihtyisyystekijöiden  vähittäinen lisääminen tietokoneineen jne.  Tiedossa on, että varustelua lisätään, kun kehitys kehittyy. Vain pienelle joukolle riittää elämykseksi veden kantaminen  järvestä tupaan.

 

 

 

 

Suurten odotusten 60-luku

 

Me ihmiset ajattelemme usein historiaan jääviä vuosikymmeniä tunnistettavien piirteiden pohjalta.  Eri asia on  sitten vastaavatko ominaispiirteet vuosikymmenen todellisuutta. Hesarin arvostamani toimittaja  Annamari Sipilä on laatinut laajan artikkelin suosikkivuosikymmenestään 1990-luvusta eli, ”ysäristä”. Leikillisesti hän torjuu eräille muille vuosikymmenille annetut puhekieliset ”luonnekuvat”. Ysäri on se oikea nimensä ansainnut  vuosikymmen. Sitä paitsi se on nyt vuorollaan muotia. Onneksi hän ei kritisoi 1960-lukua, sillä silloin hän olisi astunut varpailleni.

Kuusikymmentäluvulla ei ole hellyttelynimeä. Se on vain kuuskytluku ja sillä siisti, enkä minäkään yritä taistella vastaan. Nostalgia on mukana näissä kilvoitteluissa ja mikäpä siinä, ainahan sitä voi haikeana muistella vanhoja hyviksi koettuja aikoja. Sitä paisti aika kultaa menneisyyden. Minäkin jaan myöhemmin kuuskytluvun tietyltä kantilta osiin. Yksi tunnusomainen piirre koskien kuuskytlukua oli se että se oli mielestäni ”optimismin vuosikymmen”. Sitä leimasi odotus paremmasta tulevaisuudesta. Kukaan ei väitä, että kuuskytluku  olisi ollut jotenkin valmiiksi hyvä, mutta se antoi lupauksia paremmasta elämästä. Joskus on saatu mielipidekyselyissä ”parhaaksi tai onnellisimmaksi vuosikymmeneksi ”kasaria” eli vaurasta kahdeksankymmentälukua ja sillä on oikeutuksensa. Suomi oli silloin todella vauras maa, kunhan ei oteta huomioon vuosikymmenen  jälkipuolen rahamaailmasotkuja. Kasinopolle pääsi silloin todella irti ja oli aiheuttamassa 1990-luvun synkeitä talousmurheita.

 Mielikuvissani olen luonut yhteyden1960-luvun ja kahdeksankymmentäluvun Suomen välille. Kasarissa toteutuivat ne hyvinvointiyhteiskunnan lupaukset, jotka annettiin kuusikymmentäluvulla.

Olen yrittänyt koota oheiseen piirrokseen ne muistikuvat ja faktat, jotka liitän tärkeimpinä tapahtumina 1960-lukuun. Suurenna kuvaa näpäyttämällä.

 

 

 

 

Kolmiodraama Yhdysvallat, Kiina, Venäjä

 

 Viime viikkoina on käyty tiheään neuvotteluja rauhan saamiseksi aikaan Ukrainassa. Tämä prosessi sisältää uskomattomia ja jopa epätodellisia piirteitä, joita yritän määritellä seuraavassa edes jollakin tarkkuudella. Näistä tähdellisimpänä nostaisin esille Donald Trumpin hyväuskoisuuden  ja itserakkauden (Nobelin rauhanpalkinto! )yhdistettynä äärimmäiseen optimismiin (valehteluun saakka) ja itsepetokseen. Pekkaa pahempia eivät ole länsivallat, jotka naiiveissa mielikuvissaan näkevät harhaisen mahdollisuuden saada rauha aikaan jopa niin, että se on käden ulottuvilla. Turhaan. Kaikki kilpistyy Vladimir Putinin kyyniseen asenteeseen Ukrainan todellisuudesta.  Ukraina ei Putinin mielestä ole suvereeni valtio lainkaan eikä sen tule tavoitella tästä johdettavaa statusta. Niinpä Putin on ilmoittanut lännen turhaan kokoavan rauhanturvaajia Ukrainaan. Jos niitä sinne tuodaan, niin ne kohtaavat Venäjän armeijan. Lännessä suunnitellaan myös turvatakuita (rehellisemmin turva-apua) Ukrainalle. Nekin roikkuvat ilmassa, koska Venäjän sitoutumisesta ei ole mitään varmuutta.

Entä jos Putin ovelasti bluffaa imperiumin tavoittelussaan ja tosiasiassa saalistaa vain mahdollisimman suurta, mutta rajattua etua, ja sen saavutettuaan pistää rauhankyyhkyt asialle. Suhtaudun skeptisesti tällaiseen spekulaatioon: Putin tavoitellee, jotain suurta, josta tarkemmin  lisää seuraavassa. Ensitavoitteena on moninapaisen valtakeskittymän toteuttaminen käytännössä.

Putin pyrkii viemään Ukrainan sodan ratkaisun ”päätyyn saakka”, so. maa-alueiden anastamiseen Ukrainalta siinä määrin, että Ukraina ei pysty enää säilyttämään suvereniteettiaan.

Putin tavoittelee asemia vielä paljon laaja-alaisemmin: Venäjän vaikutuksesta on synnytettävä venäläinen maailma, so. putinilainen maailmanjärjestys eli imperiumi, joka ulottuu kattavasti (?) entisen Neuvostoliiton alueelle. Tässä kohtaa suurvaltojen (Kiina, Venäjä, Yhdysvallat  ja maailman väkirikkain valtio, Intia) intressit menevät tosin ristiin. Niillä kaikilla on tavoitteena saavuttaa johtoasema maailmanpolitiikassa joko yksin tai kumppani(e)n avulla, joka on jokin noista neljästä.

Yhdysvaltojen asema ei tässä asetelmassa ole mitenkään kristallinkirkas. Päinvastoin sillä on runsaasti haasteita edessä. Ensinnäkin MAGA-iskulause on täysin liioiteltu ja perustuu Trumpin epätodellisiin haaveiluihin, jotka hän näkee siintävän horisontissa (horisontti: kuviteltu viiva kaukaisuudessa, joka loittonee sitä mukaa kuin sitä lähestytään!). Uskottavammalta tuntuu Hillary Clintonin aikoinaan kehittämä MAGA-vastapallo: ”Yhdysvallat on jo suuri” (ellei sitä tarkoituksellisesti heikennetä, kuten Trump näyttää tekevän). Entä miltä tuntuisi myönteisenä iskulauseena ”Let´s Make America Again a Dream Come True”.

Yhdysvaltoja uhkaa Trumpin toimenpiteiden (tullit, kilpailunrajoitukset, rasismin nousu ym.) seurauksena  tosiasiallinen heikentyminen. Yhdysvalloilla on täysi työ pitää asemansa johtavana suurvaltana, eikä se taida siinä onnistuakaan. Jo nyt monet arvioivat, että Kiina on ohittanut tai ohittamassa Yhdysvallat monilla teknologian osa-alueilla. Tässä mielessä Trump on uhka USA:n omille tavoitteille.

  Toisen maailmansodan päättymistä (80 v.) juhlittaessa saatiin nähdä Pekingissä sotilasparaati, joka monelle lännessä osoitti, että aseet eivät suinkaan ole pelkkää paraatitavaraa vaan osoitus Kiinan noususta  sotateknologiassa Yhdysvaltojen rinnalle, aivan kuten se on autojen kehittelyssä jo rinnalla ja jättämässä taakseen Yhdysvallat.

Pekingissä tapahtui muutakin oireellista. Kun mikrofonit olivat vahingossa jääneet päälle, kuulivat ihmiset  Xi:n ja Putinin haaveilevan ikuisesta elämästä vai oliko se 150 vuotta kestävästä elämästä? Ikuinen elämä kuulostaa Putinilta ja 150 vuotta ihmisen elinikänä Xi:ltä.

Kiina  on siis luomassa omaa maailmanjärjestystään luomansa teknologisen kehityksen ehdoin. Loppujen lopuksi Venäjä on se, jolle Musta Pekka uhkaa jäädä käteen. Se on edelleen fossiilisten polttoaineiden vanki. Se pystyy parhaimmillaan vain kopioimaan, ostamaan tai salakuljettamaan  Kiinan ja lännen saavutuksia teknologian alueella pl. sotilasteknologia, jossa sillä itsellään on näyttöjä osaamisesta.

Putinista on paljastumassa jonkinasteinen strategikko, joka on houkutellut luomaan siteet Kiinan ja Intian kaltaisiin globaaleihin toimijoihin. Diktaattorina hänen ei ole tarvinnut tehdä kompromisseja edes kannattajiensa kanssa.

Suurisuinen Trump on pitkälti niiden ihmisten varassa, jotka ympäröivät Trumpia. Heidän on pystyttävä pitämään yllä realistista amerikkalaista todellisuutta vahvuuksineen.

 

 

 

Tokiosta (1964) Tokioon (2025)

 

Olen  seurannut yli 60 vuotta urheilua sen erimuodoissa laidasta laitaan, kuten tavataan sanoa. Kaiken kelpaavan keskeltä nostan erityiset suosikkini, joita olivat ja ovat edelleen yleisurheilu, jääkiekko, hiihto, alppilajit, jalkapallo, koripallo, uinti (tietyin rajoituksin). Yleisurheilun osalta aloitin seurannan  aktiivisesti vuodesta 1962 lähtien , mutta varsinainen tajunnanräjäytys tapahtui Tokion olympiakisoissa myöhäissyksyllä 1964. Nyt Tokion maailmanmestaruuskilpailujen ollessa meneillään en ole malttanut pysytellä pois TV:n ääreltä.

Paljon on tapahtunut tässä välissä, joten keskityn vain parhaiten mieleeni jääneiden tapahtumien muistelemiseen. Siksi olen valinnut rapsodisen otteen tekstiini.

Näiden kaksien suurkilpailujen välillä tapahtui mm.  afrikkalaistaen juoksijoiden läpimurto ratalajeissa (toki kannattaa muistaa Abebe  Bikilan maratontupla katujuoksuna sekä 1960 että 1964). Ensimmäiset merkit ratalajeissa menestymisestä nähtiin, kun kenialainen Wilson Kiprugut vuoden 1964 olympialaisissa täysin päättömällä irtiotolla heti lähdössä otti ohjakset käsiinsä 800 metrillä taipuen vasta aivan lopussa upealla tavalla pronssille. Mistään sattumasta ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä Kiprugut huomattavasti järkevämmin juosten saavutti hopeamitalin  Mexico Cityn kisoissa. Afrikkalaiset juoksijat omaksuivat pian taktiset oivallukset, vaikka muistini mukaan maanosan juoksijoiden  menestys ei parantunut lineaarisesti  vaan pikemminkin jaksoittain. Muistan, että kenialaisen Kipchoge Keinon hulppea menestys käynnistyi esimerkiksi Suomessa vuonna 1965.

Nyt tilanne on aivan toinen. Afrikkalaiset juoksijat ovat runsaslukuisasti napanneet keski- ja pitkien matkojen kärkisijat timanttiliigan osakilpailuissa,  Aikakausi Tokiosta Tokioon sisältä toki paljon sinivalkoista menestystä, kuten Lasse Virenin huikeat saavutukset osittavat.

Ilahduttavaa on, että aivan viime aikoina eurooppalaiset ovat saaneet afrikkalaisia kiinni ja pystyneet vähintäänkin tasapäiseen kilpailuun heidän kanssaan.

Kenttälajien hallitsijat löytyvät sitten Euroopasta. Onneksi ehkä pahin dopinghistoria on takana päin. Esimerkiksi venäläiset urheilijat saivat aivan älyttömästi etua lepsusta dopingvalvonnasta etenkin Venäjän sisäisissä kontrolleissa.

Uutena kirjoittamattomana lehtenä on dopingaineiden käyttö on levinnyt Aasian maihin. Karibian meren saarilla dopingia on ollut jo vanhastaan, joka on nostanut monien lajien tasoa verrattuna vanhoihin aikoihin. En tosin pysty  osoittamaan  huippujen määrää, jotka käyttävät sääntöjen vastaisia keinoja, joten totuuksien julistaminen on turhaa. Päättelyni olen tehnyt kiinnijääneiden huippujen määrästä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Molemmista Tokion kisoista on jäänyt mieleen jotkin ällistyttävät urheilusuoritukset. Tokion kisoista  1964 on jäänyt mieleen amerikkalaisen pikajuoksijan Bob  ”Bullet  Bob”  Hayesin räjähtävät nopeuden purkaukset ensin satasella ja sitten viestissä. Ne eivät hevillä unohdu mielestä, ei vaikka niitä katsoo vanhoista rakeisista filmeistä.

Tämän vuoden MM-kisoista on ylitse muiden jäänyt mieleen  Armand ”Mondo” Duplantisin taivaita hipovat maailmanennätysparannukset seiväshypyssä. Ihailtavaa kehonhallintaa!

Tämän päivän   maailmamestaruuskilpailut   ovat osa urheiluun sisältyvää vallankäyttöä. Olympiakisat varsinkin ovat käyneet niin kalliiksi, että läntisillä mailla on vaikeuksia saada tarvittavia resursseja kokoon. On suuri kiusaus antaa kisat rikkaiden öljymaiden haltuun. Se on jo tappion myöntämistä rahatukun edessä.

Samassa tahdissa, kun mammona valtaa urheilumarkkinat, kisat muuttuvat lähinnä suurten yritysten  mainosten alustoiksi.

Silti sama pätee nyt kuin Paavo Nurmenkin aikaan: kansakunnan itsetunto nousee urheilusuoristusten urheilijoiden ja penkkiurheilijoiden yhteisvaikutuksesta.

Aikakausi Tokiosta Tokioon sisältää toki paljon menestystä, kuten Pauli Nevalan ja muiden keihässankareiden kukoistus osoittaa Lasse Virenistä puhumattakaan.

::::::::::::::::::

Urheiluun sisältyy paljon tunnevyöryjä. Varsinkin oman maan urheilijoiden kautta välitetään paljon tunteita, joista osa on vaikutukseltaan tervehdyttäviä , osa taas muuttuu tunneväylän kautta jopa vihamielisyydeksi.

Tärkeintä omien urheilijoiden näkökulmasta lienee fanien menestyksen odotus. Kysymys on kollektiivisesta tunteensiirrosta, joka vähitellen tai sitten sysäyksittäin valtaa koko kannattajajoukon.

Kun media on aikansa aiheellisesti tai aiheetta valanut uskoa omiinsa luoden  toiveikkaita menestyksen odotuksia, alkaa urheilija itsekin uskoa voittajan rooliin.

:::::::::::::::::::::::

Tokio 2025 vaatii tappiontunteen käsittelyä  sattuneesta syystä. Miltei musertavalta tuntuu se suoranainen loukkaantumisista johtuva epäonnistumisten vyöry, joka on kohdannut useita Tokion urheilijoistamme. Jo ajanjakso 12 kuukautta ennen kisoja jää historiaan kollektiivisena sairauskertomuksena. Tämä ei tunnu todelta, niin synkeältä se kuulostaa.

Miten voitaisiin kuvata meidän epäonnen symbolejamme? Otan esimerkiksi Lotta Haralan. Kun hän selvästi ylilatautuneena  -  konemaisesti toteutuneen ”varaslähdön” seurauksena - seisoo lähtöviivan tuntumassa ymmällä ja yksin 60 000 katsojan edessä, en pysty kuvaamaan millään urheilijan tuntemuksia. Kilpatoverien tyhjä katse heidän keskittyessä vain omaan suoritukseensa vaikutti sekä ymmärrettävältä että pahalta. Mutta miten he olisivat voineet osallistua yhden kilpakumppaninsa kohtaloon muutoin kuin jälkikäteen?

Sorruin - ymmällä kun olen - ylilyöntiin, eihän urheilu saa olla näin vakavaa! Harala vaikutti lähes omalta itseltään haastateltaessa häntä kilpailun  jälkeen. Jotkut pystyvät käsittelemään ainakin alustavasti kärsimäänsä tappiota hämmentävän tyynesti.  

Tähän voi ottaa rinnalle lohdullisen tarinan: maratoonari  Alisa Vainion uraa olen seurannut lehtien välityksellä ja hänen urheilu-uran puolesta taistelunsa on herättänyt syystäkin huomiota. Intohimoinen harjoittelu johti ylikuntoon ja moniin seurannaisvaikutuksiin, mutta niin vain hän on esimerkki onnistumisesta.  Miten ihmeessä hän pystyi toipumaan kaikista vastoinkäymisitä sijoittuen EM-maratonilla viidenneksi parhaana eurooppalaisena?

Silja Kosonen on vastaava esimerkki kenttälajien puolella: sijoitus neljäs moukarinheitossa parhaana  eurooppalaisena.

Ensi vuonna on EM-kisat…

Suomi-Ruotsi-maaottelu - reliikki vai tätä päivää ja elävää historiaa?

 Suomi-Ruotsi maaottelulla tarkoitetaan tietenkin yleisurheilukamppailua, joka käydään  säännöllisesti syksyisin vuorovuosin kummassakin maassa. Se on jännitysnäytelmä, jota olen seurannut 1960-luvulta lähtien. Ruotsissa maaottelu tunnetaan Ruotsissa hellyttelynimellä ”Finnkampen” ja Suomessa yleensä vain nimellä Ruotsi-ottelu. Sanonpa tässäkin yhteydessä, että angloamerikkalainen ”track and field” on parempi nimi lajille kuin ”yleisurheilu”.

Kuuntelin selostuksia radiosta. Miksi? Sitä en muista. Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen selostivat ottelua omalla ainutlaatuisella tavalla, Pekka jäyhästi, ei hän ei satasella oikein kerennyt mukaan. Mutta silloin alkoi Noposen räjähtävä tyyli päästä oikeuksiinsa. 

Maaottelua on järjestetty vuodesta 1925-lähtien kohtuullisen vähäisiksi  jäävin poikkeuksin. Sota-aika aiheutti katkon ymmärrettävistä syistä, samoin 1930-luvun alun välien kylmeneminen Paavo Nurmen väitettyjen amatöörisääntöjen rikkomisten takia (Nurmi otti vastaan rahapalkkioita, jotka oli julistettu pannaan paroni Pierre de Coubertinin hengessä).Toisen tarinan mukaan keskeytyksen aiheutti maaottelussa tapahtunut käsirysy. Mutta se on toinen juttu.

Keskityn tässä tarinassa vain pääotteluun pois lukien poikien, tyttöjen ja naisten ottelut, jotka nekin ovat vahvoja jatkuvuuden takaajia. 

:::::::::::::::::::::::::::

Jo pitkän aika on ollut selvää, että maaottelulla on vahvemmat juuret suomalaisten keskuudessa kuin ruotsalaisten keskuudessa. Mistä tämä johtuu? Suomalaisia vaivaa käsittääkseni edelleen  pikkuveli- syndrooma Ruotsia kohtaan ja rakkaus vanhaan lempilajiin. Ruotsalaisia sitoo maaotteluun vieläkin ruotsalaisten yleisurheiluentusiastien kohtuullisen suuri määrä. Suomessa yleisurheilulla on kalpeasta ja vähitellen heikkenevästä yleisurheiluinnostuksesta huolimatta vieläkin tuntuvaa kannatusta, vaikka kotimaisten ns. gp-kisojen vaatimattomat yleisömäärät ovat kiinnittäneet huomiotani vuosien ajan. Tämä lisäksi on huomioitava, että suomalaiset ovat – onneksi -  edelleen sydämeltään enemmän yleisurheiluihmisiä kuin ruotsalaiset.

Maaotteluvoitot ovat jakautuneet melko tasan maiden  välillä: Suomi 47 voittoa, Ruotsi 38 voittoa. Kummallakin on ollut pitkät menestysputket, Suomella 1954-1964 ja 1970-1984 ja Ruotsilla 1940-1950. Sota-aikana Ruotsin ”menestykseen” vaikutti, että kisoja ei järjestetty 1941-1944. Suomen menestyskausien vaikuttavin seikka lienee se, että sodan jälkeen kahden entisen yleisurheilun suurmaan menestyksen heikkeneminen oli Ruotsissa voimakkaampi  kuin Suomessa. Toisaalta suuret ikäluokat jylläsivät Suomessa monin tavoin. mm. siten, että lahjakkaiden huippujen määrä aiheutti rökäletappion Ruotsille esimerkiksi vuosina 1972 (Suomen voittomarginaali 63 pistettä) ja 1978 (Suomen voittomarginaali järisyttävät 72 pistettä !).

Ruotsilla on viime vuosina ollut enemmän ylivoimaisia urheilutähtiä kovimmalla huipulla kuin suomalaisilla (esim. Daniel Ståhl ja Armand ”Mondo” Duplantis). Tällä merkille pantavalle ilmiöllä on ollut oma vaikutuksensa lajin julkisuusarvoon, ja ruotsalaisethan osaavat hehkutuksen taidon melkein yhtä perusteellisesti kuin nöyryyttämisen taidon.

Kun maaottelu täytti tänä vuonna 100 vuotta (!) veti se pitkästä aikaa Tukholman (olympia)stadionin täyteen suomalaisten ja ruotsinsuomalaisten kantaessa suuren vastuun yleisömenestyksestä. On syytä muistaa, että stadionin kapasiteetti on vajaat 15 000 katsojaa urheilukilpailuissa, joten täysi katsomo voidaan suhteuttaa realiteetteihin. Mutta hyvä näinkin.

Maaottelujen käynnistäminen tapahtui aikoinaan ilman mitään poikkeuksellista rummutusta. Molemmilla mailla oli edeltäviäkin maaotteluja.  Ensimmäinen kilpailu pidettiin Eläintarhan kentällä 21 000 katsojan läsnä ollessa. Maaottelusta tuli ikiaikainen suosikki alusta lähtien.

Maaottelun lajivalikoima on muuttunut hieman vuosien saatossa, mutta vahva runko on säilynyt samana, mikä sopiikin perinnelajiin.

Myös ottelujen ominaispiirteet ovat säilyneet. Kun ei suurempaa revohkaa ole syntynyt maiden välillä niin on harrastettu tönimistä ja suunsoittoa. Tunnettu esimerkki oli 1950- ja 1960-luvun mailerimestari  Olavi ”Tankki”  Salosen vastustajiin kohdistamat taklaukset. Mutta hänellä sattuivat olemaan vain tavallista leveämmät hartiat. Huonoa urheiluhenkeä osoittavat sen sijaan 1970-luvun ylilyönnit. Näytti siltä, että tönimisestä haluttiin tehdä otteluihin perinne. Se yritys loppui lyhyeen.

Juuri päättyneessä viimeisimmässä maaottelussa erittäin lahjakas aitajuoksija Antti Sainio yritti mahdollisesti elvyttää maaottelun parhaita perinteitä. Tarkoittamatta mitään erityistä hän pelkällä ulospäin suuntautuneella olemuksellaan herätti reaktiota hyvässä ja ehkä – tahattomasti - hieman pahassakin. Mutta hän nähdäkseni toimi vain eloisan matkasaarnaajan kaltaisella otteella. Tällaisia yleisurheilun herättelijöitä pitäisi olla enemmänkin.  

Sitten kivuliaimpaan osaan nykyisyyttä ja historiaa. Viime vuosina voittaja maaottelussa on vaihdellut, mikä tietenkin mielenkiinnon säilymisen kannalta on hyvä asia, mutta 2000-luvulla tätä toivomusta ruotsalaiset eivät ole noudattaneet, vaan miesten maaottelut ovat päättyneet Ruotsin hyväksi 16-10.

 Kisat ovat toimineet myös rankingkilpailuina suurkisoihin. Niin nytkin. Maaottelun paras tulos miesten puolella taidettiin tehdä, kun maaottelusta pois jäänyt Olavi Helander heitti Ruotsi-ottelun aikaan Brysselin Timanttiliigassa 83,97 ja ratkaissee sillä matkalipun Tokion MM-kilpailuihin.

Ruotsi oli entisensä ja kiusasi meitä minimaalisilla voittomarginaaleilla useissa lajeissa. Vielä turhauttavampaa oli, että nämä kisat olivat kolmoisvoittojen kisat. Ymmärränkö oikein, jos sanon, että kumpikin maa on vahvistanut vahvuuksiaan ja taantunut heikkouksissaan, mutta Ruotsi on voimaantunut ylivoimaisella tavalla, jota todisti neljä kolmoisvoittoa miesten lajeissa? 

Rakkaudesta lajiin - kuihtuuko yleisurheilu?

 

 Kirjoitan tätä Tokion yleisurheilun maailmanmestaruuskisojen alla. Lähestymistapoja on monia ja yritän raapaista pintaa mahdollisimman monesta aiheesta. Syvemmän viillon kohdistan  suomalaisten nuorten menestymismahdollisuuksiin nyt ja lähitulevaisuudessa. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen pyrkinyt säilyttämään optimismin.

Olen, niin pitkään kuin pystyn palauttamaan mieleen, seurannut urheilua laidasta laitaan oikeastaan lajista riippumatta. Jostakin syystä  - en muista mistä – suurin innostus on kohdistunut yleisurheiluun. Ajoitan ”heräämiseni” noin vuoteen 1962, jolloin silloisen Jugoslavian Belgradissa järjestettiin yleisurheilun Euroopan mestaruuskilpailut. Muistikuvat ovat tosin melko hatarat ja olen sekoittanut pakkaa opiskelemalla jälkikäteen, mitä EM-Belgradissa oikein tapahtui.

Vuonna 1963 iskin silmäni ”Urheilukalenteriin”, jossa olivat sen aikaset ennätykset yleisurheilulajeittain. Jossakin muutossa hukkasin kalenterit, ikävä kyllä. Tuohon aikaan luin sanomalehtien urheilusivut (tulossivut) paljon perusteellisemmin kuin esimerkiksi kotimaan politiikkaa käsittelevät sivut

Vuosina 1963-64 löysin ”Urheilun Kuva-aitan” innostukseni lähteeksi. Se oli jonkin aikaa johtava urheilulehti. En itse ole ollut aktiiviurheilija, vaan pelkästään aktiivinen harrastelija.  Niinpä minusta tuli penkkiurheilija henkeen ja vereen. Pian lajispektri laajeni ja mukaan tulivat jääkiekko (Tampereen MM-kisat vuonna 1965!) ja monet  muut lajit. Mutta läheisimpänä säilyi yleisurheilu.

Suomen yleisurheilun suuruuden ajat olivat takanapäin 1960-luvulla, Viittaan tässä 1920- ja 30-luvun kultaisiin päiviin. Kuuntelin Pekka Tiilikaisen vuodatuksia, koska Ruotsi ottelujakin hävittiin perätysten pitkä pötkö. Radio ja yleisurheilu kuluvat elimellisesti yhteen - sanottakoon mitä sanotaan! Synkeintä aikaa oli 1960-luvun vuodet puolivälin molemmin puolin: voi sitä kaihoisan  kaipuun määrää menestyksen perään! Siihen aikaan odotettiin optimistisesti, että suuruudenpäivät palaavat ainakin jossain näkyvissä olevassa tulevaisuudessa. Ja kas, 1960-luvun lopulla muutos tapahtuikin:  Peter Snellin valmentaja Arthur Lydiard palkattiin toiselta puolen maapalloa nostamaan rakkaan lempilapsemme, pitkän matkan juoksun, tasoa. Jotain tapahtuikin pienellä viiveellä, sillä tulostaso kestävyyslajeissa nousi äkkiä huomiota herättävän korkeaksi. Johtotähtenä ja tulevaisuuden airuena toimi Jouko Kuhan maailmanennätys 3000 metrin esteissä vuonna 1968. Menestys nousi huippuunsa 1970-luvulla, jolloin löivät läpi Juha Väätäinen ja Lasse Viren.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Entä tänään? Olen juuri seurannut herkeämättä Tampereen alle 20-vuotiaiden  EM-kisoja ja osallistunut meikäurheilijoiden murheisiin ja ilonaiheisiin. En keskity yksityiskohtaisesti muutamien päivien tapahtumiin vaan yritän luoda kuvaa tunnelmista ja reaktioista tämäntyyppisissä kisoissa.

Uuden vuosituhannen mittapuulla mitattuna Tampereen EM-kisat olivat verrattomat: Suomen joukkue saavutti seitsemän mitalia ja yhdeksän pistesijaa päälle (sijat 4-8) ! Nuorten kisoissakin on ollut aneemisia vuosia tässä välillä. Tietenkin kotikisat kannustivat penkkiurheilijoita  aktiivisempaan seurantaan ja suomalaisia urheilijoita osallistumaan runsaslukuisemmin kuin muualla pidettyihin kisoihin.

Menestystä tuli jo Espoossa 2023 pidettyjen alle 23 -vuotiaiden EM-kisoissa runsaasti. Kotimaa on kotimaa ja yleisön huutomeri auttaa aina. Muuten, oliko Tampereella yleisön mylvintää tehostettu äänentoistolaitteiden volyyminäppäimillä? Yleisöä oli katsomoissa enintään kohtuullisesti, siksikin yleisön mylvintä vaikutti suurennellulta. Olikohan äänen volyymia keinotekoisesti  lisätty?

Olen harmitellut lehtien urheilusivujen  (tarkemmin tulossivujen) aneemisuutta. Helsingin Sanomat, herätys! 1960-luvulla tietosisällöt olivat eri luokkaa, näin muistelen. Sen sijaan henkilökuvaus on ollut valtaisan muutoksen kohde. Seitsenottelija Enni Virjosen, 18 ja korkeushyppääjä Ella Mikkolan, 17 kaltaisten supliikkinaisten ei tarvitse pelätä huonoa näkyvyyttä julkisessa sanassa. Isot jutut ja isot kuvat kuuluvan nykyisin henkilöhaastattelujen tyyliin. Parhailla urheilijoilla ulosanti oli ja on hyvää, aivan kansainvälistä tasoa. Onneksi olkoon!

Sen sijaan TV:n voittajien haastatteluissa keskityttiin itsestään selvyyksien kysymisiin, joihin saatiin itsestään selviä vastauksia. Harvoin uskallettiin poiketa rutiininomaisesta ”haastattelun käsikirjoituksesta”. Joissakin kohden tappion kouraistessa urheilijaa syvältä kysyttiin itsetarkoituksellisuuteen saakka epäonnistumisen syitä, ja saatiinhan sillä kyynelehtiminen aikaiseksi. Vanhanaikaisena ihmisenä sanoisin, että vähempikin tunnemaailman syövereiden perkaaminen  olisi riittänyt. Urheilijalle on psyyken riekaleiksi repivän tappion hetkellä annettava tilaisuus intimiteetin säilyttämiseen ja itsensä kokoamiseen.

::::::::::::::::::::::::::

Minne suomalainen yleisurheilu on menossa huomioiden se kuva, joka saatiin Tampereella alle kaksikymppisistä? Ensinnäkin heittolajit  saivat melkoisen buustin sekä naisisissa että miehissä -pitkästä aikaa -  murheenkryyniä eli miesten keihästä  lukuun ottamatta. Myös useat pikajuoksijat yllättivät positiivisesti sekä aidatuilla että sileillä matkoilla. Reetta Hurske saa seuraajia! Juho Venäläinen, 200 metriä, (neljäs) ja  Mila Heikkonen, 400 aidat, (neljäs) olivat sprinttilajeissa odotettuja onnistujia. Enni Virjosen seitsenottelumenestys on huomionarvoinen saavutus tulevaisuuden moniotteluodotuksia ajatellen. Eipä unohdeta Juho Venäläistä, jossa näen 200-400 metrin huippujuoksija-ainesta jo 19-vuotiaana.

Ella Mikkola, 17, voitti hopeaa korkeushypyssä kansainvälisestikin kovalla tuloksella 189  Mikkola on ansaitsemiensa suitsutusten arvoinen, Hän on yleisurheilumme helmi. Ja minkä kehonhallinnan hänen pajunvitsamaisuutensa tuottaakin.

Suurimmat tappiot tulivat miesten keihäänheitossa, jossa Topi Parviainen ei onnistunut heitoissaan korostaen lajin aneemisuutta. Sen sijaan kollega, Rebecca Nelimarkka, hopeaa, on huippulahjakas keihäänheiton potentiaalinen pelastaja.

Paljon muutakin hyvää sopi toki seitsemään mitaliin ja yhdeksään pistesijaan. Mutta tässä päällimmäiset.

Mutta miten selvitän itselleni ja muille sen, että suomalaisista urheilijalahjakkuuskandidaateista niin moni vuotaa valmennusjärjestelmän  ulkopuolelle ja/tai lopettaa kokonaan. Syyn täytyy piillä resurssien puutteissa. Ulkomailla valmennetaan ammattimaisesti jo 18-vuotiata eikä valmentajan tarvitse kantaa huolta jokapäiväisestä elannosta.

::::::::::::::::::::::::::::

Niin , kuihtuuko yleisurheilu?

Joukkueurheilun kasvava suosio on kaventanut yleisurheilun asemaa kaikkialla, se on selvä. Suuresti arvostamani yleisurheiluhistorioitsija Roberto L. Quercetani kiinnitti  huomiota jo 70 vuotta sitten siihen, kuinka ”nykyaikainen elämä veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä (ja naisia!) rasittamaan keuhkojaan kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä” (Kilpakenttien kuninkaat, Weilin  & Göös”, 1965).

Tampereella kilpailleet nuoret ovat valinneet toisin. He ovat osoittaneet, kuinka korkean elintason maissakin ”rasitetaan keuhkoja” huipulle pääsemiseksi. Samaa koskee muitakin yleisurheilulajeja kuin kestävyysjuoksua.

Välillä näyttikin siltä -  esim. yleisurheilunennätysten hitaan kehityksen vaiheessa - että sinnittely  yleisurheilun kovimmalle huipulla on hiipumassa. Viime aikojen hirmutulokset ovat haudanneet alleen epäilyt yleisurheilun jäämisestä reliikiksi.

Skandinavian hyvinvointivaltioiden urheilijoiden kovat tulokset ja menestys ovat osoittaneet, että kehittyneet harjoitusmenetelmät ja välineet samoin kuin kenttien parantuneet ominaisuudet ovat  mahdollistaneet nopean kehityksen. Sivuutan tässä keinotekoiset ja kielletyt tulosten parantamiskeinot.

Kansainvälisesti nuorilla on tulevaisuus myös yleisurheilussa, mutta miten on suomalaisten nuorten laita? Toistaiseksi 17-20 vuotiaiden menestys on haihtunut aikuisissa monessa tapauksessa ilmaan. Nuorten ja aikuisten välistä kuilua olisi pystyttävä täyttämään kehittyvillä resursseilla ja  harjoitusmenetelmillä. Haaste siis fokusoituu ”omillaan elämisen” kynnykseen.

Paratiisi, jota emme halua menettää

 

Kirjoitan Suomesta. Aihe pälkähti päähäni, kun kuulin erään venäläisen politiikan asiantuntijan mielipiteen Suomesta ja siitä Suomesta erityisesti, jolle emme osaa antaa syvällistä arvoa. Hän puhui Suomesta, jonka tulevat sodat voivat hävittää, jos emme osaa pelata korttejamme oikein. Hän totesi jotenkin kyynisen osaaottavasti suomalaisten ymmärtämättömyydestä, että on meikäläisten asia, jos haluamme luopua paratiisista paitsi itsenäisenä sivistysvaltiona niin myös koko maan olemassaolosta kaikkine siihen kuuluvine arvolatauksineen.

Tämä tuli mieleeni, kun kuulin presidentti Alexander Stubbin kehuvan aseistuksemme määrää, tykkejä, merivoimia, ilma-asetta, jalkaväkeä, ilmatorjuntaa, panssareita, drooneja….. kaikkea puolustuksessa tarvittavaa. Entä jos hän olisi jättänyt kaikki aselajikehut väliin ja puhunut nyky-Suomesta, rauhansuomesta. Mutta ei, hänen piti opastaa ilmeisesti venäläisiä aseistuksemme niin suuresta tehokkuudesta ja laadukkuudesta, että venäläisille voisi sanoa, että ”kokeilkaapa niin nähdään, miten käy”. En pidä tällaisesta uhoamisesta. Joskus koiruuksissani olen miettinyt, että jos joku ihmettelisi, millä Suomi puolustaa  itseään, niin vastaisin, että ”kysykää venäläisiltä, heidän tiedustelupalvelunsa  kyllä tietää”.

Nykyaikaisen sodan julma kurjuus ei tarkoita yksin rintamasotaa, kuten ensimmäisessä maailmansodassa vaan sotaa, jossa tuhotaan inhimillisiä voimavaroja raunioiden keskellä  ja infraa  ml. teollisuuslaitokset ja muita työpaikkoja sekä tietenkin asuinkerrostaloja. Kun katselee kuvia Ukrainan kaupungeista tai vaikkapa Gazasta, tajuaa, miten totaalista sota on tänä päivänä. Ja samaan aikaan kaikki puhuvat rauhasta. Venäläisellä radio Jerevanilla oli vanhaan huonoon aikaan kasku, jonka mukaan sota ei syty, mutta sen sijaan syttyy niin kova taistelu rauhasta, ettei jää kiveä kiven  päälle.

Edellä  kuvattu muodostakoon kontrastin suomalaisille  pienoisparatiiseille, joita ovat mm. hyvin varustellut tai muuten houkuttelevat omakotitalot ja kesäasunnot, joita uhkaisi menetys tavalla tai toisella. Mutta toki on paljon muutakin menetettävää, joka on ehkä merkityksellisempää, kun ajatellaan kokonaisuutta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Dokumenttisarjassa ”Metsien kätkemä” vieraillaan merkittävillä Suomen saaristorannikon osa-alueilla ja edetään sitten ”ylöspäin” Lohjan lehdoista Ahvenanmaan, Kolin, Kalajoen, Kainuun, Lemmenjoen kautta etelän luontopääkaupunkiin Helsinkiin, joka on nimensä ansainnut. Vehreys alkaa lähestulkoon rautatieasemalta. Tässä sarjassa Helsinki ja Helsinkiä ympäröivä luonto pääsee oikeuksiinsa.

 ”Metsien kätkemä” korostuu juontajien kiireettömästä tavasta tutustua eri kohteisiin tavallaan luonnon itsensä asettamilla ehdoilla. Liki kaikki Suomessa vierailevat ulkomaalaiset arvostavat Suomen luonnonkauneutta ehkä pientä kohteliaisuuslisää lukuun ottamatta. Arvostus pysyy korkealla, kun vain itse ymmärrämme pitää huolta luontoarvoista ja siisteydestä metsäpohjia myöten.

Vertailen ohessa ”Luontopääkaupungin” kuvallista kavalkadia omiin Helsingin lähimerialueen risteilyllä saamiini vaikutelmiin.

Helsinki – valkoinen, merenrannallinen iso pikkukaupunki - on parhaimmillaan kesäisenä iltapäivänä pienen tuulenvireen pöllyttäessä tukkaa. Merituuli on kuitenkin Helsingin edustan isojen saarien takia useimmiten varsin levollista, joten risteily vanhoilla aluksilla onnistuu mainosti. Ohikulkevat moottoriveneet ja isommat purret ovat pääasiallisia vaahtopääaaltojen tuottajia.

Matkustajien puheensorinasta erottuvat saksan, ruotsin, italian, englannin ja ranskankieliset lauseet suomenkielisten ohella. Ainakin matkailumarkkinointina tämä toimii.

Mietin joskus, mitähän ulkomaalaiset ajattelevat rannikon purjeveneistä, isoista moottoripaateista joita vapaa-ajan asuntojen  ja huviloiden äveriäät omistajat ovat hankkineet vapaa-aikojensa sulostuttajiksi. Kaikkiaan Suomessa on eritasoisesti varusteltuna noin 508 000 kesämökkiä (v. 2021). Pienveneitä on 1,7 miljoonaa kappaletta, joista rekisteröityjä noin 243 000 kappaletta (v. 2024).

Helsingissä on venepaikkoja 12 000 ja kymmeniä venesatamia sekä 26 yleistä uimarantaa, joten vilskettä ja vilinää pitäisi riittää rannoilla. Mutta yllätys, yllätys vesielementissä liikkujia on juuri tällä risteilyllä varsin maltillisesti. Ehkä lämmin sää on houkutellut hiekkarannoille lepäämään.

Kun  risteily päättyi oli aikaa hieman hengähtää ja palauttaa mieleen, mitä oli jäänyt jäljelle pohdinnoista.

Kaikki edellä kuvattu on osa hyvinvoivaa Suomea, vaikkakin koskee vain osaa ihmisistä, mutta sittenkin suurta osaa ja on tärkeä osa ”paratiisia”.

Paratiisissakin henkinen huonovointisuus on monen ihmisen pahoinvoinnin takana. Sitä on lisännyt useiden kohdalla toimeentulon leikkaukset. Aineellisen menetys on kuitenkin toissijaista jouduttaessa venyttämään henkistä kestävyyttä äärimmilleen.

Mutta vielä pahempaa tapahtuu, jos kansakunnan kyky puolustaa omia rajojaan heikkenee  oleellisesti.

Paratiisi tuntuu monien ihmisten mielisestä paratiisilta ehkä vasta sitten, kun sitä uhkaa menetys tai se menetetään osittain tai kokonaan.

Maailman mahtavimman miehen johdateltavana

 

 Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin maailma on kaunis. Niin hän antaa ymmärtää, tosin  valikoivasti. Suuret johtajat pyrkivät nyt liehakoimaan maailman mahtavinta ihmistä,  Yhdysvaltain presidenttiä. Pyritään jopa aivan tykö. Mutta ei hätää, nyt meillä on oma edustajamme mahtihenkilöiden joukossa. Miehemme maailmalla on tietenkin Alexander Stubb.

Jottei totuus unohtuisi niin on todettava, että ihan pyyteetön mahtihenkilön seurue ei ole. On herännyt ajatus , että  Donald Trump ympäröi itsensä mielistelijöillä, jotka yrittävät arvuutella millainen lähestymistapa on juuri nyt suuren johtajan maailmassa otollisinta. Ensin on kuitenkin päästävä käsiksi johtajan ajatuksenjuoksuun. Kun Trump kutsui Valkoisen taloon koolle valtiomiesporukan ratkaistakseen Ukrainan  Gordionin solmun, hän rupesi muina miehinä juttelemaan USA:n sisäpolitiikan keskeneräisistä asioista paljastaen samalla, mitkä aiheet häntä todella kiinnostivat, kunnes havahtui puhumaan kokouksen teemasta, Ukrainan aselevosta ja turvatakuista ja muusta tähdellisestä.

Merkillinen mies tämä Trump, kaikkien muka tasavertainen kaveri, mutta kuitenkin prinsessanherkkä  primus inter pares…  Häneltä voi odottaa mitä tahansa. Arvuutellaanpa: hän on rakentanut tarkoin harkitun suhteen  Alexander Stubbiin, joka voi avustaa häntä erilaisten hankkeiden työstämisessä. Mutta mitäpä noita spekuloimaan. Ehkäpä Trump on vain innostunut Stubbin veikeästä poikamaisuudesta ajatellen kaihoisasti mennyttä nuoruuttaan. Kesken näiden havaintojen mieleen palautuu yksi paljon miettimäni asia. Miten on mahdollista , että Trumpin vaikutus liberaalidemokratiassa on näin suuri itsevaltaisen valtionpäämiehen kuvan muodostamisessa kuin miltä juuri nyt näyttää.  Ja vielä enemmän: mikä vaikutus Trumpilla tulee olemaan koko liberaalidemokraattiseen presidentti-instituutioon.

Tekisi mieli sanoa, että hän ei ole ainoastaan pilannut  mielikuvaa Yhdysvaltain presidentistä vaan koko presidentti-instituutiosta. Mutta jääkö tästä pysyviä jälkiä tulevien presidenttien  valtaoikeuksiin? Juuri nyt näyttää siltä, että liberaalidemokratia joutuu haastajan asemaan monissa valtioissa ja sitä uhkaa luisuminen autoritaarisuuteen. Vai syntyykö sittenkin liberaali vastavoima, joka tervehdyttää yhteiskuntajärjestelmän? Toivossa on hyvä elää.

Mieleen muistuvat ne ilmaisut, jotka nousivat otsikoihin Trumpin ensimmäisellä presidenttikaudella, ja joista olen paljon kirjoittanut . Muistellaanpa vähän menneitä. Näitä erikoisilmaisuja ja vastakkainasetteluja edustivat mm. ”valeuutiset” (fake news) vs. faktantarkistajat, joka asetelma ohensi huomattavasti faktantarkistajien toiminnan vaikutusta ja uskottavuutta.

Tai

”Totuuden jälkeinen aika” (Post-truth-era), johon Vesa Siren ”palaa” HS:n kolumnissa  23.8.2025. Hän    määrittää em. lausahduksen asioiden suhteellistamiseksi. Sen sijaan, että sanoisin  post-truthin palanneen käyttöön, pitäisin sitä koko ajan esillä olleena iskulauseena. Trumpin toisen presidenttikauden aikana se vain on korostunut. Lukuisat arvostetut virkamiehet ja asiantuntijat ovat saaneet potkut irrationaalisista syistä Trumpin oikkujen ohjatessa tapahtumia. Muunneltu totuus  on käsite, jota viljelisin taajaan Trumpin yhteydessä. On vaara , että siitä muodostuu nyt maantapa. Mutkat suoriksi oikaisevaa presidenttiä yritetään ohjata vakaalle pohjalle järki-ihmisten taholta, mutta tämä tuntuu turhauttavalta, koska presidentin sanaan uskotaan kannattajien joukossa yllin kyllin, oli kysymys kuinka suuresta luikurista tahansa.

 

Tai

 ”Vaihtoehtoinen totuus”, jonka lanseerasi hätäpäissään Trumpin avustaja , kun presidentti ensin yritti huijata ihmisiä  virkaanastujaistensa yleisömäärällä.

Tai

”Jokaisen totuus on yhtä tärkeä kuin kenen tahansa totuus” (elikkä ”minusta tuntuu” -todellisuus), jolla yritettiin korostaa joka  miehen oikeassa olemista asiantuntijoiden vinoina pidettyjä lausuntoja vastaan. Tämä ilmenee esim. väitteissä, että rikollisuus on lisääntynyt, vaikka tilastot osoittavat päinvastaista.

Ja viimeisimpänä mainitsen MAGA-iskulauseen, joka kohdistettiin niitä vastaan, jotka muka olivat ”tuhonneet” Yhdysvaltain ylivoiman, siis liberaalit ja vasemmisto, ja niitä vastaan, jotka olivat muka oikeuttaneet väärinkäytökset. Tällä lauseella osoitetaan ylemmyyttä muita valtioita ja ihmisiä kohtaan.

Oman lukunsa muodostavat ”aamu on iltaa viisaampi -mielipideailahtelut, joiden tärkein anti on, että Trumpin mielipide vaihtelee  osin huonon asioihin perehtymisen takia ja osin sen johdosta, että Trump omaksuu herkästi viimeksi hänen kanssaan jutelleen henkilön mielipiteen.

Valtionpäämiesten tapaamisessa Washingtonissa elokuussa kuluvaa vuotta Trumpin kyltymätön vallanhimo tuli selvästi esille. Vieraat pantiin muutamin lausein kommentoimaan ”suotuisalta” näyttävää tilannetta Ukrainan rauhanprosessissa ja samalla heiltä odotettiin  rauhanruhtinas Trumpin suitsutusta. Valtionpäämiehet omaksuivat ainakin näennäisesti heille uskotun roolin.

Kaikki osoittautui vilungiksi. Trumpilla on tapana luoda yhteishenkeä ylevillä lausahduksilla: luvattiin etenemistä, jos ei rauhaan niin ainakin aselepoon. Toisaalta luotettavat tiedot osoittavat, että Putin käytti Trumpia lähinnä viivyttelyn puhetorvena.

Tavallisessa TV:n katsojassa tämä kaikki herätti lähinnä hämmennystä. Näytti siltä, että Trump oli pedannut Nobelin rauhanpalkinnon niin pitkälle, että itsekin alkoi siihen uskoa. Kerta toisensa jälkeen Trump luo ”kauniita” tulevaisuudenkuvia katteettomasti. Ja voi sitä läntisten valtionpäämiesten  hyväuskoisuutta tai sitten kyynisyyttä, jota kaikkeen kyllästyneet poliitikot ovat saaneet sietää! Putinin luomat modernit Potemkinin kulissit näyttivät kaikkein lujimmilta osilta tässä ”rauhanprosessissa”.

:::::::::::::::::::::::::::::::

En varannut palstatilaa edellä kuvattujen ja meneillään olevien prosessien laajempien syiden pohdintaan. Niitä voisivat olla kansakunnan kaikki yhteiskuntakerrokset läpäisevä kahtia jakautuneisuus, joka kulkee punaisena lankana edellä esitettyjen syy-seuraus -yhdistelmien läpi.

Trumpin toinen kausi on merkinnyt oikeistolaistuvan ajattelun kasvua, joka ilmenee esim. rikosten rangaistusasteikkojen kiristymisenä ja vähäisitä syistä tapahtuvina ei-trumpilaisten asiantuntijoiden ja virkamiesten irtisanomisina. Puhutaan jopa fasismista lainatuin termein yhteiskunnan muuttumisesta haluttuun suuntaan samaan aikaan, kun aggressiivinen oikeisto vaalien vaalipiirijakoja muuttamalla  on valtaamassa lisäpaikkoja kongressista seuraavissa vaaleissa.

Trump ei ole myöskään luopumassa Grönlannin ryöstöstä Tanskalta, joten se jatkaa kolonialistista valloitusoperaatiotaan. Tällainen menettely saattaa johtaa Venäjän vastaiskuun (sopimiseen) jonkun alueen kaappaamiseksi Venäjän alaisuuteen tai ainakin saattamiseksi riippuvaiseksi Venäjästä. Trumpin USA voi käyttää melkeinpä mitä tahansa keinoja tavoitteisiinsa päästäkseen. Se voi käyttää kiristystä, uhkailua ja epäsovinnaisia sopimuksia (Venäjä!?) valtaustensa realisoimiseksi.

Vallitsee osin maailmanjärjestyksistä sopimisen tila ja osin taistelu niistä Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän välillä. Minkälaiseksi muodostuu niiden valtioiden ja alueiden kohtalo, jotka ovat uusimman ”Jaltan” jaon kohteena? Mikä estäisi muiden - pienempien valtioiden – päiden yli toimimisen?