Maailmanjärjestys sanellaan vahvimman oikeudella

 

 

Maailman geopoliittinen järjestelmä on koetteilla muutaman vuosikymmenen välein. Tarkoitus ei ole tässä kelata vuosisatoaja taaksepäin maailmanjärjestyksiä  selaten vaan keskittyä viimeisen vuosisadan aikajänteellä maailmanjärjestysteemaan ja Suomen asemaan siinä.

Toinen maailmansota jälkiseuraamuksineen hajotti brittiläisen imperiumin (tai kuten voidaan sanoa, brittiläisen maailmanjärjestyksen), mutta mitä tuli tilalle, kun brittien voimavarat loppuivat eikä se pystynyt enää ylläpitämään otettaan  maailmanlaajuisista siirtomaistaan kauneimpana  jalokivenään Intia?

Kun Saksa joutui luopumaan natsilaisen maailmanjärjestyksen pystyttämisestä toisen maailmansodan katastrofaalisena seurauksena, ryhtyivät  sodan voittajavaltiot Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia taistelemaan oikeudesta julistaa  oman yhteiskuntajärjestelmän voitokkuutta, aluksi liittolaisina, mutta sittemmin tiet erkaantuivat.

Ehkä kaikkein merkittävimmässä maailmansodan loppua ennakoivista neuvotteluista, Teheranin konferenssissa,1943 kolmen johtavan maan triumviraatti sopi sotatoimien pääsisällöistä  vuonna 1944. Yhdysvallat sitoutui maihinnousuun lännessä ja  Neuvostoliitto siihen, että sen joukot sitovat Saksan joukkoja idässä. Tämä oli ensimmäinen kokoussarjassa, jossa kolme valtionjohtajaa tapasivat toisensa. Jaltassa 1945 sitten sovittiin yksityiskohtaisista toimenpiteistä koskien natsi-Saksaa ja sodan lopettamista.

Iso-Britannia velkaantui pahasti Yhdysvalloille sodan aikana ja heti sen jälkeen. Brittien voimavarojen osoittautuessa yksinkertaisesti riittämättömiksi, jäivät johtavasta maailmanjärjestyksestä  kamppailemaan Neuvostoliitto  ja Yhdysvallat.

Yhdysvalloilla oli selvä  etulyöntiasema, koska toisen maailmansodan sotatoimet - lukuun ottamatta satamissa  tapahtuneita tihutöitä - eivät yltäneet missään vaiheessa Amerikan mantereelle. Se myös varusti runsaskätisesti liittoutuneiden armeijaa. Sen voimavarat olivat verrattomasti suuremmat kuin Britannian. Yhdysvallat haki  tulevaisuuden kehityssuuntaa kongressin asettaman ns. Nitzen komiteatyön (1950) antamien osviittojen mukaisesti USA pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Sillä oli 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa. Voimiensa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa: em. Paul Nitzen komitea (1950) totesi, että Yhdysvalloilla oli resursseja pitää  yllä korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan. Amerikkalainen maailmanjärjestys nousi selväksi ykköseksi suurvaltojen keskinäisessä kamppailussa.

:::::::::::::::::::::::::::::

Suomi ei ollut kolmen suuren neuvottelujen asialistalla mukana kuin vasta Teheranissa 1943 ja silloinkin vasta  viimeisenä päivänä. Suomen osalta päätettiin ryhtyä toimenpiteisiin maan irrottamiseksi sodasta  ja Saksan vaikutusvallasta. Suomalaiset ilmoittivat, että Mannerheim ja Ryti olivat valmiit neuvotteluihin Moskovassa. Pohjaksi voitaisiin ottaa  vuoden1939 raja. Venäläiset taas olivat valmiit  ottamaan pohjaksi maaliskuun 1940 rajan. Molemmilla oli ymmärrettävät syynsä. Joka tapauksessa Suomen ehdotus ei käynyt neuvosto-osapuolelle. Stalin veti johtopäätöksen, että Suomi halusi jatkaa sotaa  Saksan rinnalla.

Mikä vaikutelma jäi Suomea koskevista mielipiteistä  Teheranissa  ? Churchill tunsi myötätuntoa suomalaisia kohtaan, joskin kritisoi voimakkaasti Saksan ja Suomen aseveljeyttä. Keskustelu aaltoili  Teheranissa ulottuen  useisiin teemoihin. Eri mieltä oltiin mm. Suomelta vaadittavista sotakorvauksista. Neuvostoliiton kantaa sellaisena kuin se Teheranissa ilmeni voidaan pitää de facto Suomen asemaa pitkällä aikavälillä säätelevänä järjestyksenä. Käytännössä Neuvostoliiton ”diktaatti” määräsi kehityksen suunnan eikä siihen sisältynyt maata uhkaavaa välitöntä miehityksen vaaraa. Stalin vahvisti tämän omalla kommentillaan. Asetelma kesti yöpakkaset 1958, Novosibirskin 1961 ja 1970-luvulla Neuvostoliiton pyrkimyksen kaventaa Suomen liikkumavaraa. Järjestys sinetöitiin YYA-sopimuksella vuonna 1948.

Teheranin konferenssia mm. ex-pääministeri Esko Aho pitää Suomen tulevaa asemaa ennakoivana ja suurvaltojen Suomen asemaa säätelevänä maailmanjärjestyksen osana. Suomen miehittämistä ei pidetty relevanttina vaan vain sen sitomista osaksi Neuvostoliiton etupiiriä ja vähitellen muodostunutta kaksinapaista maailmanjärjestystä.

Suomen asema säilyi 1990-luvun välivaiheen yksinapaisen USA-vetoinen maailmanjärjestyksen haasteissa Teheranin ja muiden sopimusten viitoittamalla tiellä lukuun ottamatta irtautumista tarpeettomaksi käyneestä YYA-sopimuksesta.

Vähitellen voimistui kotimainen kritiikki kohdistuen Suomen asemaan ”harmaalla vyöhykkeellä”. Tämä tarkoitti, että Suomi ei omasta tahdostaan käytä liikkumavaraansa täysimääräisesti hyväkseen ja irtaudu jäljellä olevista riippuvuuksista ja ”tasapuolisuuksista” Venäjää kohtaan. Liioin se ei sitoudu yksiselitteisesti ja konkreettisesti länteen.

Arvio Venäjän dramaattisesti vähenevästä ja vähenneestä omistushalusta Suomea kohtaan on osoittautumassa vääräksi. Se haluaa Jaltan 1945 etupiiriajattelun  ja Teheranin varhaisen maailmanjärjestyksen hengessä pitää Suomea otteessaan, vaikka Suomi liittyi Natoon.

Yhdeksänkymmentäluvun jälkeen Suomen  puolustus on ollut mahdollista järjestää useiden vaihtoehtojen välillä. Näitä ovat olleet esimerkiksi monipuolinen aselajiyhteistyö Ruotsin kanssa, painotetusti itsenäinen puolustus  (joka on ja olisi ollut ainoa todellinen ”turvatakuu”), sotilasliitto USA:n kanssa ja Natoon liittyminen. Puolueettomuus vaihtoehtona sinänsä putosi suurvaltojen väliin edellä mainitulle harmaalle vyöhykkeelle. Yhdysvaltain ulkoministeri 1950-luvulla John Foster Dulles leimasi puolueettomuuden ”moraalittomaksi”: piti siis   valita puolensa lännen ja idän välillä. Käsite ”moraaliton puolueettomuus” on rinnakkaiskäsite ”harmaalle vyöhykkeelle”. Niissä on vain vivahde-ero.

Kirjoituksen jatko-osa julkaistaan nimellä ”Suomi osana maailmanjärjestystä”.

 

Mafia järjestäytyneen yhteiskunnan painajaisena

 

 

Marraskuun 14. päivä vuonna 1957 massiivinen henkilöautokolonna  täynnä upeita keinuvia amerikanrautoja lähestyi rikollispomo Joseph  Barbaran maatilaa Appalakkien vuoristossa New Yorkin osavaltiossa. Tässä kirjoituksessa keskitytään siis amerikkalaisen mafian toimintaan. Arviolta 100 mafiosolla oli tarkoitus järjestää kokous, jolla hallittaisiin laitonta toimintaa koko Yhdysvaltain, Italian  ja Kuuban merkittävillä liiketoiminta-alueilla, kuten huumausainekaupassa, uhkapelissä ja lainamarkkinoilla toteutettavassa kiristyksessä (loan shark), mukaan lukien murhatun rikollisjohtaja  Albert Anastasian (murhattiin lokakuussa 1957)  jäljiltä jääneet  omistukset ja toiminta-alueet. Kokouksesta tulikin rikollisjärjestön mahtavuuden symboli ajankohtana, jolloin FBI:n päällikkö J. Edgar Hoover leimasi mafian epäuskottavaksi.

Huomattavin rikollispomo Appalakkien kokouksessa oli Vito Genovese, joka myöhemmin paljastui Anastasian murhan ja toisen huippujohtajan, Frank Costellon (huhtikuussa 1957) murhayrityksen takana olleeksi tahoksi. Genovesen kunnianhimo ulottui vielä paljon laajemmalle: hän pyrki koko Mafian johtajaksi, ”pomojen pomoksi”. Tarkoitus oli legitimoida Appalakeilla karkean, julman ja  epämiellyttävän Genovesen asema rikollismaailman huipulla tilanteessa, jossa liittovaltion poliisi  ei uskonut koko mafian olemassaoloon. Nolompi juttu J. Edgar Hooverin maineen kannalta! Tuossa vaiheessa jo vuosia ja osin vuosikymmeniä rikollismaailmaa hallittuaan mafian johtajat olivat vallanneet tuonti- ja vientimarkkinoilta suuren osan esimerkiksi vihannesten ja hedelmien ulkomaankaupasta, jota käytettiin peitetoimintana laittomille liiketoimille.

::::::::::::::::::::::::::::

Kun autokolonna lähestyi Barbaran maatilaa pysäköiden laajoille parkkialueille, paikallinen poliisi kiinnostui hulppeiden autojen omistajista. Väistämätön tapahtui: molemmat osapuolet näkivät toisensa.  Pystytettyään tiesulut poliisit iskivät itse maatilan alueelle aiheuttaen rikollispomojen keskuudessa pakoreaktion. Pomot olivat kotikaupungeissaan ja niiden ympäristössä tunnettuja henkilöitä, joten mainehäviö oli melkoinen. Osa pakeni läheiseen metsään liaten mittatilauspukunsa, ja osa palasi autoilleen poistuen paikalta. Poliisit keräsivät henkilö- ja rekisteröintitiedot puomilla, jolloin paljastui viimeistään, että huomattavat kokoustajat olivat kotoisin ympäri maata. Poliisit joutuivat hankalaan välikäteen, kun jouduttiin tekemään pikaisia päätöksiä, kenet täyteen ahdetuista autoista päästetään läpi juridisesti pätevillä syillä. Yksi ensimmäisistä poistujista oli Vito Genovese. Vastattuaan muutamiin kysymyksiin hän totesi, ”mutta minun ei kai tarvitse vastata tällaisiin kysymyksiin”.

Osanottajat tuomittiin eri pituisiin tuomioihin.  Syytökset koskivat eriasteisesti osallistumista alamaailman toimintaan. Osallistujat tuomittiin 10 000 dollarin sakkoihin ja 3-5 vuoden pituisiin vankeustuomioihin. Kaikki tuomiot kaatuivat vetoomustuomioistuimessa.

Näitä tärkeämpi oli sen ajatuksen vahvistuminen, että oli olemassa valtakunnan laajuinen rikollinen salaliitto liittovaltiota vastaan.

Vito Genevese ei päässyt tavoitteeseensa, vaikka säilyttikin asemansa oman perheensä päänä. Vuonna 1959 hänet tuomittiin 15 vuoden vankeusrangaistukseen. Hän pyrki johtamaan perhettään vankeudesta käsin. Genovese kuoli rangaistuksen aikana vuonna 1969.

Mafian menestyksen kausi ajoittuu 1930-luvulta 1970- luvulle. Vuoden 1970 vaiheilla mafia alkoi menettää otettaan rikollismaailmassa.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Mafia muodostuu ”perheistä” (crime family). Vaikutusvaltaisimmat perheet ovat olleet New Yorkin viisi perhettä.  Mafian organisoituminen juontaa juurensa 1900-luvun alkuun. Jäsentyneesti se aloitti toiminatansa  kuitenkin vasta 1930-lun alusta, jolloin perustettiin toimeenpanevaksi elimeksi ”komissio”. Mafian ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin johtaja alusta lähtien on ollut Charles ”Lucky” Luciano.  Komissiolla on ollut useita kokouksia vuosikymmenien aikana , jolloin päätettiin toiminnan suuntaviivoista ja liiketoiminta-alueista. Sitä varten tarvittiin vielä yksi Luciano-johtoinen sota 1930-luvun alkuvuosina tekemään pesäero ”vanhan mafian” ja uuden mafian välillä. Yksi uuden mafian merkittävistä kokouksista oli kohtaaminen  Appalakeilla myöhäissyksyllä 1957.

Lucianon ja komission tarkoituksena  oli lopettaa mafian sisäiset ”sodat”, toimia sovittelijana perheiden välillä sekä vastata operatiivisesta toiminnasta, vaikka perheet toimivatkin itsenäisesti.

Mafian toiminta päätettiin tuhota ensimmäisen kerran erikoissyyttäjä Thomas E. Deweyn johdolla 1930-luvun puolessa välissä. Tuloksena Luciano tuomittiin 30-50 vuoden vankeusrangaistukseen. Yksi pääsyytteistä oli, että Luciano ei pystynyt uskottavasti selittämään runsaita tulolähteitään. Hänet karkotetiin vuonna 1946 Yhdysvalloista kotimaahansa Italiaan Deweyn vastustuksesta huolimatta. Vapauttaminen

elinkautisesta vankeudesta juontui Lucianon ja hänen kollegojensa tekemistä palveluista liittoutuneille sodan aikana. Sodassa kaikki on mahdollista.

Luciano menehtyi   sydänkohtaukseen Napolin lentokentällä vuonna 1962.

::::::::::::::::::::::::::::::

Mafia oli menestyksensä päivinä korostetusti aikansa tuote. Sittemmin sen historiaa on viihteellistetty unohtaen, että se toimi tavallisten kansalaisten etujen vastaisesti. Se kasvoi osin laillisen yhteiskunnan sisään loiseksi tai kasvannaiseksi, jota kuvaa tämän blogi-kirjoituksen tarina. Se painosti poliitikkoja toimimaan rikollisten etujen mukaisesti, joskin poliittisia yhteyksiä on myös liioiteltu.

Maailmat kohtaavat – kompromissit ovat välttämättömiä

 

 

Viime aikoina on asetettu  kyseenalaiseksi valtion rooli taloudellisen kasvun dynamona. Viimeisimmässä T&Y -lehdessä 3/2025 on tarkasteltu talouden isoa kuvaa ja siinä vaikuttavia voimia. Angloamerikkalaisessa maailmassa instituutiot (pysyviksi tarkoitetut organisaatiot) alkoivat kehittyä 1600-luvulla.  Ne mahdollistivat pitkäjänteisen talouskasvun edellytykset. Lähtökohtana on luottamus keskeisten (valtiollisten) toimijoiden kesken. Tältä pohjalta syntynyt talouskasvu vahvistaa innovointia ja investointeja. Pohjoismaissa em. rakenteen perusta on hyvin vahva. Se on taannut niiden menestyksen talouden kilpailussa.

Luottamuksen rakoilu toisaalta saattaa edistää talouden romahtamista. Kokemus on osoittanut, että romahduksen ja säällisen kehityksen ero ei ole suuri, joten talouden vakauden puolesta on kannattanut taistella.

 T&Y-lehdessä 3/2025 annetaan runsaasti palstatilaa taloustieteen nobelisti Daron Acemoglulle. Syystäkin. Hän lienee eniten lainattuja taloustieteen guruja maailmassa. Poimin hänen haastattelustaan avainkohtia tähän kirjotukseen ja yritän avata niitä. Toisaalta hän edustaa valtavirrasta osin poikkeavaa taloustieteellistä ajattelua ja tarjoaa siten haasteen valtavirta-ajattelulle.

Yhdysvaltain talouden luvut ovat pesseet Euroopan vastaavat vuoden 2008 jälkeen. Aiemmin tämä ero perustui siihen, että amerikkalaiset tekivät enemmän töitä, mutta nyt Yhdysvallat on kirinyt ohi myös työn tuottavuudessa. Maailman viisi arvokkainta yritystä ovat kaikki yhdysvaltalaisia. Euroopan paras (SAP) löytyy sijalta 33. Yhdysvaltain vahvuutta voidaan Acemoglunkin mielestä todistella useilla eri mittareilla. Näitä ovat suuri yhtenäinen markkina-alue, nopea reagointi kriiseihin, korkean teknologian saama vahva asema, yrittäjämyönteisyys, sääntelyn keveys erityisesti teknologia-alalla ja tekoälyn potentiaaliset kasvumahdollisuudet. Acemoglu kuitenkin haastaa tämän melko suoraviivaisen ajattelun. Hän väittää, että Yhdysvalloilla ei mene tosiasiassa niin hyvin kuin luvut osoittavat.

Esimerkiksi tekoälyn näkymät ovat Acemoglun mielestä  odotuksiin nähden ylimitoitetut. Toinen merkittävä epävarmuus liittyy instituutioiden tilaan. Ne ovat ennennäkemättömän heikkouden tilassa. Tästä kehityksestä Donald Trump on keskeisesti vastuussa leikkaus- ja alasajopolitiikallaan. Pääsyynä on presidentin halu keskittää valtaa itselleen. Kaiken tämän seurauksena, toteaa Acemoglu, hallinnon valvontajärjestelmät (esim. korruption valvonta) ovat heikossa kunnossa.

Acemoglun kokonaisarvio on hyytävä: ”Yhdysvallat on kokonaisuutena menossa perustavanlaatuisesti väärään suuntaan”.

Eritellessään tarkemmin Donald Trumpin kaudella tapahtunutta, on hän yhtä ymmällä kuin minäkin. Mikä Yhdysvaltoihin  (Trumpiin) on mennyt? Acemogly pelkistää: Trumpin toisella kaudella ennenkuulumattomista asioista on tehty normaaleja. Acemogly toteaa kuivasti, että 2000-luvun alussa ei olisi voinut kuvitella, että tapahtuisi mitään tällaista. Siis että - esimerkinomaisesti - presidentti lähettää isoihin kaupunkeihin kansalliskaartin joukkoja ilman, että siihen on mitään erityistä syytä. Minusta näyttää siltä, että tarkoitus on saada asiat näyttämään siltä, että demokraattijohtoisissa kaupungeissa vallitsee sekasorto ja poikkeusolosuhteet. Tarvitaan poikkeusolojen presidentti Donald Trump palauttamaan kuri ja järjestys. Kun muut valtiot taistelevat ulkoisia vihollisia vastaan, rakentaa Trump sodanomaisen tilanteen Yhdysvaltain sisälle.

Samasta syystä kuin oligarkit tukevat Vladimir Putinia, Yhdysvaltain omat oligarkit tukevat Trumpia. Kummassakaan maassa rikkailla yritysjohtajilla ei ole varaa olla pois Trumpin (Putinin) luomilta poliittisilta markkinoilta. Valta turmelee ja iso valta turmelee nopeasti. Tullipolitiikka, vasemmistolaisiksi tulkittujen yliopistojen heikentäminen, tutkimusrahojen leikkaukset, keskuspankin itsenäisyyden haastaminen ja lukemattomat muut asiat ovat kaikki samaa suuren johtajan vallan kasvattamisen logiikkaa. Acemoglun mielestä - taloustieteen näkökulmasta - Trumpin temput ovat ”älyvapaita”. Mutta eihän Trumpin tarkoituksena olekaan kasvattaa taloutta, vaan luoda ”uudenlainen keisarillisen presidenttiyden järjestelmä”, toteaa Acemoglu. Trumpin ailahteleva luonteenlaatu ja herkkähipiäisyys tukevat mielivaltaisia ja hetken kuluttua peruttavia päätöksiä kerta toisensa jälkeen.

Acemoglu näkee Euroopan tilanteen monia muita asiantuntijoita lupaavampana. Erityisesti Pohjoismaiden roolin hän näkee monessa suhteessa toimivana: tasapaino valtion ja yhteiskunnan välillä on vakaa, mikä lupaa hyviä edellytyksiä talouskasvulle. Yksityiskohtiin mentäessä eroja  toki syntyy Pohjoismaiden ja muiden maiden välille suuntaan jos  toiseenkin. Tällaisena Acemoglu mainitsee digitekniikan, jossa Pohjoismailla ja koko Euroopalla  - saavutusten ohella – on melkoisesti kirittävää. Euroopan vahvuuksina Acemoglu näkee viestintäteknologian, avaruusteknologian ja terveysteknologian. Erikseen on sitten huomioitava sääntely, jossa vallitsee tasapainoa hakeva tilanne Euroopan ja erityisesti Yhdysvaltain suuryritysten välillä. Juuri digitaaliteknologian sääntelyero, Euroopan tiukemman ja Yhdysvaltain väljemmän sääntelyn välillä, toimii Yhdysvaltain eduksi tuloksia mitattaessa. Tästä johtuen yksityisen suojan sääntely on Yhdysvalloissa paljon löysempää. Digitaalisen sektorin ulkopuolella Acemoglu ei näe oleellisia sääntelyeroja vanhan ja uuden mantereen välillä.

Acemoglu näkee keskeisenä kehittämiskohteina Euroopan oman teknologiakeskuksen (tai teknologiakeskusten) rakentamisen ja toisena asiana sosiaalisen median haittavaikutusten torjunnan tehokkaan säätelyn avulla. Esimerkkinä voisi olla valtioyhteistyön avulla luotu ”piilaakso”.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Otan vielä esille joitakin nostoja Acemoglun haastattelusta:

Acemoglu liputtaa yhtenäisemmän talouspolitiikan puolesta Euroopassa. Hän haikailee liittovaltion perään.

Eurooppa on reagoinut hitaammin kriiseihin (finanssikriisi, koronapandemia), jotka ovat olleet sille kriittinen haaste. Juurisyy tähän on Euroopan jakautuminen kahteenkymmeneenseitsemään  talousalueeseen, kun Yhdysvallat muodostaa yhden alueen. 

Acemoglu ihailee Pohjoismaita. Niiltä hän vaatii hyvää tarkoittaen suurempia investointeja it-sektoriin ja tutkimukseen, kuten moni taloustieteilijä on suositellut aiemmin. Sen sijaan korkeaa verotusta hän ei pidä ongelmana. Maahanmuuttoa Acemoglu  pitää kannatettavana, mutta huomioi kansalaisten vastareaktion mahdollisuuden. On pidettävä huolta, etteivät maahanmuuttajat perusta omia kupliaan, kuten Ruotsissa on tapahtunut.

Acemoglu ihmettelee, miksei Yhdysvallat ole jo romahtanut, mutta pitää romahdusta  ilmeisesti kiveen hakattuna. Kirjassaan ”Kapea käytävä” Acemoglu toivoo kompromissia eri tavoitteiden välillä. Kiinalle ei voi sanoa kategorisesti EI tai Kyllä. Täytyy löytyä tapa, jossa länsimaat yhtä aikaa tunnustavat Kiinan valtiollisen itsemääräämisoikeuden, mutta eivät kuitenkaan sen tapaa sortaa omia kansalaisiaan.                                                              

 

Retrospektio - Trump 2025 ja 2015

 

 

Joskus tekee mieli palata johonkin aiempaan kirjoitukseen ja tarkistaa menikö maailma siihen suuntaan kuin silloin joskus ajattelin. Mikäpä olisi otollisempi aihe kuin Donald Trump kaikkine päähänpälkähdyksineen. Onko Trumpin käytös muuttunut presidentillisemmäksi kuin silloin kun hän ensimmäistä kertaa pyrki presidentiksi 2015-2016? Olen valinnut vertauskohdaksi blogikirjoitukseni vuodelta 2015, siis 10 vuoden takaa: ”Trump ja Trumpin äänestäjät”.

Heti kärkeen tulee mieleen, että Trumpin ego on suurentunut entisestään kuluneiden 10 vuoden aikana. Tätä kirjoitettaessa hän kaavailee Trumpin kaarta, ”Arc de Trump” itselleen Pariisin riemukaaren malliin, mutta isompana, kuinkas muuten.

Kuuluisiksi ovat tulleet presidentin mielipiteiden muutokset /vaihdokset, joiden ”punainen lanka” on siinä, että hän muuttaa mielipiteensä aina sen mukaan, kenen kanssa on sattunut viimeksi juttelemaan. Hurja imperialistinen visio on sekin, että Yhdysvaltain pitäisi ottaa haltuunsa Tanskalle kuuluva Grönlanti ja Panaman kanava-alue, eikä Trumpia hävetä tunnustaa, että  hän  haluaisi Kanadan Yhdysvaltain  51. osavaltioksi ja Wayne Gretzkyn sen kuvernööriksi. Kaiken lisäksi Gretzky pilasi maineensa, kun kävi ilmi, että ex-kansallissankari oli tosissaan kuvernöörikuviossa. Entä sitten se, kun on ilmennyt, että Vladimir Putinilla on ote Yhdysvaltain  presidentistä sodan ja rauhan kysymyksissä? Ei ole mitään merkkiä, että Trumpin vauhti hidastuisi.

Trumpin tunnusomainen piirre on, että hän muuntelee  totuutta toistuvasti

Presidentti Niinistö kiinnitti uuden kirjajulkaisunsa yhteydessä huomiota kaikkein oleellisimpaan asiaan eli siihen, että Yhdysvallat ei täytä tällä hetkellä liberaalidemokratialle asetettuja vaatimuksia.

Presidentti keskittyy itsekeskeisesti oman maineensa kasvattamiseen demokratian vakauden kustannuksella

 

Ja seuraavassa on lupaamani verrokiksi asettamani kirjoitus vuodelta 2015:

 

 

”Trump ja Trumpin äänestäjät”

 

Donald Trump on demokraattisesti hallitun valtion presidenttiehdokkaaksi pyrkivä liikemies-poliitikko, jonkalaista ei ole koettu aiemmissa kampanjoissa. Aluksi näytti siltä, että pelle-ehdokas joutuu ennen pitkää epäsuosioon ja kannatus sulaa omaan mahdottomuuteensa. Nyt asia ei ole enää ihan niin varma.

Monet republikaanit ovat toivoneet, että epätasapainoinen Trump siirtyisi itsenäiseksi ehdokkaaksi, ja voitaisiin palata vanhaan kunnon kampanjaan. Trumpin kannattajat eivät anna tähän mahdollisuutta, ja tätä kirjoitettaessa Trump on ilmoittanut, ettei hän ikinä luovu ehdokkuudesta. No, se on yhtä paikkansa pitävä lause kuin mikä muu tahansa, mitä Trump on sanonut. Tällä pelillä Hillary Clinton on vahvoilla.

Aiemmissakin presidentinvaalikampanjoissa on ollut hölösuuehdokkaita, mutta he ovat pudonneet parin möläytyksen jälkeen. Mutta Donald Trump nousee yhä uudelleen - entistä ehompana - kuin kumiukko.

Tähän saakka on ihmetelty Trumpia, mutta olisiko syytä ruveta ihmettelemään myös Trumpin kannattajia, joita lienee hieman alle 10 prosenttia kaikista äänestyskelpoisista. Kun äänestysprosentti vaaleissa jää totutun alhaiseksi, saa populistimme joka tapauksessa muhkean äänisaaliin, jos itse presidentinvaalikampanjaan selviää.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Vanhan presidenttikaskun mukaan vuoden 1956 vaaleissa muuan Adlai Stevensonin kannattaja tarttui kiertueella ehdokasta hihasta ja sanoi, että varmaan teitä herra Stevenson äänestävät kaikki fiksut amerikkalaiset, johon presidenttiehdokas vastasi kuivasti: ”hyvä rouva, se ei riitä!” Nyt Trumpin kannattaja, joka haluaisi pysäyttää koko maailman Trumpin kohdalle, voisi sanoa, että varmaankin kaikki samaa mieltä liian kiihkeästä maailmanmenosta olevat äänestäjät antavat äänensä Trumpille. Ongelma on, että se ei tule riittämään. Meillä on vielä enemmistö amerikkalaisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä.

Voi olla, että joku Hillary Clintonin kannattaja voisi toivoa viheliäisesti, että kansan voisi vaihtaa. Miksi? Siksi, että jos Hillary Clinton selviää presidentiksi, hänellä on vastassa tämä sama Trumpin kannattajajoukko sabotoimassa päätöksentekoa.

Onneksi nyt jo viimeisetkin tasapuolisuusintoilijat toteavat, ettei Clintonia ja Trumpia voi käsitellä ”tasapuolisesti” vakavina ehdokkaina. Järjen vaaka on pahasti kallellaan.

Mistä muusta Trumpin menestyksessä on kysymys kuin siitä, että populismi on noussut Trump-mittarilla mitattuna aivan uusiin sfääreihin?

Tietysti voidaan ottaa esille monet jo melkein kliseiksi muodostuneet perustelut, kuten monikulttuurisuuden ihanteen romahdus – Yhdysvallat ei ole monien amerikkalaisten mielestä enää mikään kansojen suulatusuuni. Tai argumentiksi voidaan ottaa fakta, että politiikka on viihdettä – naurattaja saa naurajat puolelleen - tärkeintä on, että on hauskaa.

Mutta vakavasti ottaen……

Äänestäjät tuntevat olonsa epämukavaksi, he ovat kyllästyneet niukasti tai ei lainkaan kasvavaan (tai jopa laskevaan) elintasoon. Näin tuntevat erityisesti potentiaaliset äänestäjät, keskiluokkaiset ihmiset. Kuin tilauksesta tuli juuri tieto, että keskituloisten määrä on ensimmäistä kertaa 40 vuoteen pienempi kuin suuri- ja pienituloisten määrä yhteensä. Ja keskiluokka, jos mikä on Yhdysvalloissa unelmien amerikkalaisuuden symboli.

Panevatko nämä ihmiset toiveensa Trumpiin? Osa heistä, kyllä! Mutta eikö Trump tarjoa heille tuulentupia? Rehvakkaasti hän ilmoittaa, että kiinalaiset palauttavat työpaikat takaisin Yhdysvaltoihin, kun hän sopii asiasta Kiinan johtajien kanssa. Kiinassa uskotaan häneen!

Monet vaalikamppailuissa normaalisti tärkeinä pidetyt asiat, kuten työttömyys (nyt 5 prosenttia) ja taloudellinen tilanne (nyt kohtuuhyvä) eivät näytä vaikuttavan mitään: ”It´s the economy, stupid” ei toimi.

Äänestäjät eivät tunnu löytävän mielenrauhaa, mutta sen sijaan, että etsisivät henkilöä, joka tuo turvallisuuden tunnetta perinteisellä tavalla, he hakevat rääväsuista demokraattisten arvojen pilkkaajaa ehdokkaakseen.

Sisimmässään monet amerikkalaiset ovat saaneet tarpeekseen lobbauskulttuurin tuotteista – normaaleista presidenttiehdokkaista. He haluavat miehen, joka on ”self made rich”, joka kustantaa kampanjansa omasta pussistaan. Köyhiin ja muihin ehdokkaisiin tämä uuden ajan kellokas suhtautuu alentuvasti, pyörikööt mukana.

Aivan oma lukunsa on amerikkalainen supliikkitaide. Se on kiepsahtanut monta kertaa yli kohtuuden rajojen. Kaikkeen on totuttu ja mikään verbaalinen käsite ei merkitse enää juuri mitään. Niinpä Trump on siirtynyt aivan uudelle verbaliikan tasolle, jossa kutitetaan äänestäjien pohjimmaisia tuntoja.

Ihailin joskus ”facta.org” -totuudenpaljastajia, joiden tarkoitus on kertoa, miten jokin ehdokas puhuu vastoin parempaa tietoa. Nyt meillä on ehdokas, jonka puheista joku faktakanava voisi kääntäen yrittää etsiä järjen ja totuuden hiveniä – kaiken roskan joukosta. Mikään ei ole enää Trumpin jäljiltä hätkähdyttävää. Totuus on alennusmyynnissä. Sitä voidaan käyttää paremman puutteessa vaalikampanjan osana.

Trumpia ei hänen puheisiinsa kohdistuva arvostelu haittaa, sillä puheitahan voi korjata jälkikäteen: ”puhettani tulkittiin väärin….”

Pahinta on kuitenkin, että Trumpiin vakavasti suhtautuvia on paljon. Se kielii äänestäjissä tapahtuneesta muutoksesta Olen joskus miettinyt Trumpin taktiikkaa siten, että haettuaan ensin riittävän kannatuksen sikamaisilla puheillaan, hän voisi kampanjan loppuvaiheessa ”järkiintyä ja valtiomiesmäistyä”, jolloin hän voisi vetää maton alta joiltakin järkeviä puhuvilta republikaaniehdokkailta. Tällä hetkellä tähän takinkääntöön on vaikea uskoa.

Huolestuttavaa on, jos ihmiset ovat kyllästyneet demokraattiseen päätöksentekoon. Amerikkalainen kaksipuoluejärjestelmä on jakanut kansalaiset kahtia, vieläpä niin, että vähemmistö pyrkii pitämään enemmistöä panttivankinaan.

Kongressissa järjestetyt arvottomat ”päätöksentekonäytelmät” ovat luoneet kuvan demokratian irvikuvasta, joka ei ole jäänyt kansalaisilta huomaamatta. Trump on yksinäisen tähden ratsastaja, joka on saanut luvan kostaa sekä demokraattien, että republikaanien pahat teot.

Eurooppalaisena näen ongelmat republikaanilähtöisinä. Grand Old Partyn nykyinen sukupolvi on ajautunut äärioikealle. Kehitys käynnistyi Barry Goldwaterin rökäletappiosta Lyndon B. Johnsonille. Se, mikä vuonna 1964 kuulosti naurettavalta vaihtoehdolta, sai kuitenkin kolmasosan äänistä. Yhtäkkiä häviäjät huomasivat, että meitähän on paljon. Suunta on nyttemmin kiteytynyt teekutsuliikkeen ympärille, joka on ottanut panttivangikseen republikaanisen maltillisen enemmistön.

Sivumennen sanottuna Goldwater vaikutti vanhoilla päivillään erittäin vastuulliselta evp-poliitikolta, joka kannatti monia liberaaleja uudistuksia. Mutta tätähän ei nyt huomioida!

Trump kaivelee amerikkalaisten sielunelämän pimeitä syövereitä. Se demokratia ja suvaitsevaisuus, joka on luotu muutamien viime vuosikymmenien aikana on monien mielestä ikään kuin teeskentelyä. Miksi teeskennellä olevansa latinojen, mustien tai muslimien ystävä, jos kerran nämä ryhmät ovat lievimmässä muodossaan vain kiusallisia välikappaleita ja pahimmassa tapauksessa uhka hengelle. Trump vain kertoo kannattajien mielestä todelliset tunnot, joita osa tavallisista kansalaisista pitää hampaidensa takana, nyrkki taskuun puristuen.

Mutta onko asia näinkään? Hypoteesina esitän, että - yksinkertaistaen – oikean reunan äänestäjissä on kaksi puolta: toisen puolen nimi olkoon ”Trump” (kaikkine vainoharhaisine lisukkeineen) ja toisen puolen nimi olkoon ”amerikkalaisen demokratian perinne”. Osa äänestäjistä ajattelee, että koetellaan demokratian kestokykyä, pannaan se kerta kaikkiaan ”Trumpin” kautta tulikokeeseen ja katsotaan, seuraako ”parannus”. Kun tämä koettelemus on viety riittävän pitkälle palataan hulluuden tieltä useita asteita demokraattisempaan suuntaan. Järjestelmälle halutaan antaa varoitus, joka sen pitäisi ottaa vakavasti.

Epäilen, että kuunneltuaan aikansa Trumpin epäuskottavia patenttiratkaisuja milloin mihinkin ongelmaan, hänen potentiaaliset äänestäjänsä rupeavat epäilemään mestarinsa ontoilta kuulostavia lausuntoja.

Pidän tätä todennäköisenä trendinä, mutta samalla esitän muista kirjoituksistani tutun epäilyn: itse demokratia on astunut suurten haasteiden eteen. On ilmestynyt ihmisiä, jotka haluaisivat lyödä nyrkin pöytään ja sanoa: nyt riitti! Tämä pääosin republikaaneista koostuva joukko kohdistaa arvostelunsa demokraatteihin, jotka saava kuulla olevansa ”kommunisteja”, tai ”viher-vasemmistolaisia”, tai ”kulttuurimarxilaisia”, tai ”liberaaleja” tai ”monikulttuurifanaatikkoja jne. He ovat ihmisiä, jotka - näin arvostelijat sanovat - kuvittelevat tietävänsä enemmän ja paremmin (ja usein he tietävätkin) kuin muut. Mitä enemmän he tietävät sitä enemmän heitä inhotaan. Mikä olisi vaihtoehto? Sitä ei haluta tarkkaan määrittää. Miksi? Koska kukaan ei tiedä, mikä se on. Voidaan puhua epämääräisesti ”vapaudesta” tai ”valkoisen miehen liian suureksi käyvästä taakasta” tai ”ison valtion” vastenmielisyydestä. Vaihtoehtoa itse asiassa pelätään. Aavistellaan, että voidaan joutua ojasta allikkoon, mutta sitä ei haluta sanoa ääneen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Yhteenveto 10 vuotta sitten tapahtuneesta: odotin amerikkalaisten heräävän vaalien alla, mutta näin ei tapahtunut.

 

 

Mihin tarvitsemme älymystöä?

 

 Mitä tarkoitetaan älymystöllä? Lyhyen määritelmän mukaan älymystölle eli intellektuelleille on ominaista kriittisyys vallanpitäjiä kohtaan, yhteisten arvojen puolustaminen, riippumattomuus ja organisoimattomuus. Älymystö korvataan usein käsitteellä sivistyneistö.

Moni vastaa otsikon mukaiseen kysymykseen, vaikkapa niin, että sitä tarvitaan ”kansakunnan herättämiseen ruususen unesta” jollakin hätkähdyttävällä ajatuksella/väitteellä, joka toimii kansakunnan ja/tai laajempien yhteisöjen hyväksi. Perustellummin ja syvällisemmin aihetta tarkastelee toimittaja  Asta Leppä HS:n 11.10. 2025 esseessä ”Miten älyköstä tuli kirosana?” Poimin siitä kiinnostavimpia kohtia esittämäni  arvioinnin pohjaksi.

Mitä tulee laajemmin kansalaisten älyllisiin taitoihin, niin moni allekirjoittaa väitteen, että sivistyksen arvo on laskenut ihmisten arvoasteikossa. Mieleeni tuli erään harrastukseni piiristä keski-ikäisen miehen tunnustus, että viimeinen kirja, jonka hän oli lukenut, oli jokin lastenkirja. No, riippuu tietysti kohteesta tai kohderyhmästä kenelle lukee!

Leppä väittää, että ”intellektuelli” on tavallisen kansan keskuudessa lähinnä  pilkkanimitys. No, tämä on ehkä sanottu liioitellen, sanomisen ilosta. Tiedän paljon ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita älymystön ajatuksista ja reflektoinnista. Mutta totta toinen puoli, esimerkiksi osalla huippukoulutetuista tohtoreista on ollut vaikeuksia sijoittua työelämään. ”Tutkintoinflaatio” on johtanut korkeamman kulutuksen arvon vähenemiseen ja siitä edelleen ammattien arvostusasemien muutoksiin.

Suhtautuminen älymystöön riippunee  siitä, mikä on kansalaisten sivistystahto, ja onko se nousussa vai laskussa. Leppä viittaa faktaan, että ihmisten suoriutuminen älykkyysteisteissä on heikentynyt 1990-luvun lopulta saakka. Tietysti voi olla, että itse testitkään eivät ole pysyneet muuttuvan maailman rytmissä, mutta arkihavainto esimerkiksi pisa-testien osalta viittaa siihen, että tulokset ovat (muuallakin kuin Suomessa) heikentyneet. Jätän tähän pisan enemmät tulkinnat.

Edelleen arkihavainto viittaa siihen, että kulttuuria ja taiteita - joskus tieteitäkin – kyseenalaistetaan  muun muassa budjettivaroja priorisoitaessa. ”Kaiken maailman dosentit” ovat joutuneet nurjan kohtelun sijaiskärsijöiksi. Vastaavasti perinteiset duunariammatit ja maanviljelijät ovat kokeneet arvostuksen nousun.

Ajattelu on länsimaissa kaventunut välineelliseksi hyötyajatteluksi. Intellektuellit joutuvat tässä taistelussa tappiolle. Häviölle joutuneiden on pyrittävä pääsemään esille pärjätäkseen. Luonto ja ympäristö ovat resursseja, joista kilpaillaan. Välineellistäminen on asettanut kohteekseen myös demokratian. Sekin on valjastettu hyötykäyttöön. Show-elementtejä on ympättävä myös tieteen ja taiteen yhteyteen: on vaara, että joudutaan tilaan, jossa ajattelu ”tyhjenee”. TV:n dokumentit  tarvitsevat usein tuekseen viihdyttämisen elementtejä.

Ajattelu ja sivistys tarvitsisivat itse brändäystä.  Lepän esseessä lainataan kirjailija, filosofi Pontus Purokurua, joka on kirjoittanut ennen niin vahvan vasemmistolaisen elämäntavan ilottomuudesta. Älymystö yhdistetään juuri vasemmistolaisuuteen: taiteilijat, tieteentekijät ja journalistit ovat tämän vasemmistolaisuuden ytimessä.  Ilottomuuden leima on tarttunut älykköihin. Ja entä mihin ovat käsitteet sivistysporvari ja työväen sivistysaate hävinneet?

Nuori, uuden tyylin älykkö, Miki Kuusi viittaa juuri yhteiskuntakehityksestä puuttuvaan optimismiin, joka avaisi portit vähitellen tapahtuville positiivisille ideoille. Sen sijaan piehtaroidaan vaihtoehdottomassa leikkausten lannistamassa alakulossa.1960-uvulle ominainen kiistelty radikaali aaltoliike nosti aallon harjalle vasemmistolaiset älyköt. Kantaaottavuus palautettiin jälleen älymystön velvollisuuksiin. Radikaali uudistusvaihe sammui, kun ideologis-dogmaattinen ylilyönti voitti alaa 1970-luvulle tultaessa.

Entä nyt?

Kaikkitietävä netti on suurelta osin – onneksi ei kaikilta osin - toiminut epä-älyllisenä kanavana julkisuuteen. Klikkiotsakkeet, osa podcasteista ja hedelmättömän ”keskustelun” itsetarkoituksellinen räikeys ovat korvanneet intellektuaalisen kunnianhimon. Liberaali eliitti (lue: asiantuntijaeliitti) on joutunut puolustuskannalle. Siihen on eliitin vastustajien taholta projisoitu paljon kuviteltuja haitallisia elementtejä.

Liberaali vastaliike on toki ollut jo kauan voimissaan taustalla: taide, humanismi ja sivistys ovat nostanet päätään, kunnes on jouduttu jälleen laman puristuksiin. Taisteleva humanismi on saanut toki joitakin voittoja, mutta enimmäkseen valitsee anemian, vähäverisyyden  kaltainen tila.

Laitaoikeistosta äärioikeistoon: miten käy hyvinvointiyhteiskunnan?

 

 

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 17.10. 2025 ”Euroopan laitaoikeisto odottaa tilaisuuttaan” pyritään arvioimaan radikaalin oikeiston leviämisen laajuutta. Ensin pitäisi kuitenkin määrittää, mitä eri oikeistoilla tarkoitetaan. Tässä sivuutetaan parlamentaarisesti toimiva ja liberaalidemokratian rajoissa toteutunut oikeistolaisuus (”perinteinen moderni oikeistolaisuus”) ja käsitellään siitä oikealle asemoituneita kansalaisryhmiä ja niitä edustavia puolueita ym. sidosryhmiä.

Perinteisen parlamentaarisen oikeiston nousua tarkastellaan Teemu Luukan tuoreessa kirjassa ”Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu”.

Hesari on omaksunut käsitteen laitaoikeisto tai laitaoikeistolainen ja sivuuttaa sen kanssa rinnakkaiskäytössä olevan käsitteen äärioikeisto toteamalla, että mediassa puhutaan ”vaihdellen ” kummasta tahansa tarkentaen kuitenkin, että laitaoikeisto toimii parlamentaarisesti, ja  ”äärioikeisto usein ei”.

Minusta tuntuu, että laitaoikeisto -nimi on helpompi hyväksyä kuin käsite äärioikeisto. Ääri on ääri eikä sen tuolla puolen voi olla enää mitään ellei sitten ruveta puhumaan fasismista.

Käytän itse käsitettä ”äärioikeisto”, koska sen nimeen ei mielestäni sisälly mitään piilomerkitystä.    

::::::::::::::::::::::::::::::

Äärioikeistolaisia puolueita yhdistää kansallismielisyys, maahanmuuttokriittisyys ja joissakin tapauksissa rasismi. Oikeistolainen liikehdintä on  laajentunut talouden ym. epävarmuustekijöiden kasvaessa. Ei yksinkertaisesti uskota hyvinvointiyhteiskuntaan eikä siitä johdettujen tai sitä simuloivien mallien kaikkivoipaisuuteen. Läntisen maailman hyvinvointiyhteiskunnan kultakautta on kestänyt kymmeniä vuosia ja sen huippu on saavutettu ja mahdollisesti ohitettu. Ehkä parhaiten onnistuttiin aikakaudella 1960-luvulta 1980-luvulle.

Läntiseen maailmaan on kehkeytynyt useita mahdollisia äärioikeiston johtamia hallitusvaltaan pyrkijöitä, joista Hesarin pääkirjoituksessa mainitaan Saksan, Britannian ja Ranskan oikeistolaiset ryhmittymät sekä tietenkin Yhdysvaltain (ääri)oikeistorepublikaaninen linja, johon MAGA ja Donald Trump ovat tuoneet oman merkittävän panoksensa. Hesari vertaa yhteiskunnallista ja taloudellista tilannetta kakkuun, jossa on vain vähän syötävää jäljellä. Ei ole enää jaettavaa. Uudet nälkäiset häädetään pois, koska ei ole mitään, mistä jakaa. Yhteiskunnallinen katkeruus lisääntyy. Onko hyvinvointiyhteiskunnan eväät syöty?

Oikeiston syyttävä sormi osoittaa erilaisten tukien saajiin, jotka uhkaavat  kantaväestön hyvinvointia. Liipaisimella ovat myös liberaali demokratia, monikulttuurisuus ja kansainvälinen yhteistyö.  Toisaalta myös oikeiston eri ryhmien yhteistyö on yhtä lailla haasteellista.

Äärioikeisto saa kantopintaa usein talouden stagnaatiosta tai yleensä kulutuksen aneemisuudesta.  Kun usko menee talouden nousuun,  ideologinen ja poliittinen liikkumisherkkyys oikealle kasvaa. Lasken äärioikeiston suhtautumiseen yhteiskuntaa kohtaan myös tietynlaisen sisäänpäin käpertymisen. ”Muukalaisuus” koetaan epäilyttävänä ja sitä torjutaan eri tavoin. Pahimmillaan pelätään, että ”ne” ottavat lopulta vallan, kun uskotellaan muukalaisten määrän kasvavan rajoittamatta ”väestönvaihtoon” saakka. Epäluulon katson sulkevan sisäänsä myös salaliittoteoriat.

Kaikkea edellä esitettyä sekoittaa suurvaltojen peli. Venäjä laskelmoi hyötyvänsä oikeistolaisten hajottavasta toiminnasta lännessä. Siitähän tietenkin on kysymys. Myös Naton yhtenäisyyttä koetellaan puhuttaessa äärioikeiston toiminnasta. Lännen oikeistolaiset johtajat hännystelevät Putinia ja murtavat Ukrainan puolustukseksi tarkoitettua rintamaa.

Hesari kehuu pääkirjoituspalstallaan Suomen taitoja radikalismin kesyttämisessä verrattuna moniin muihin maihin.   Keskeisenä keinona on ollut radikaalien ja protestipuolueiden ottaminen hallitusvastuuseen (SMP, kommunistit, perussuomalaiset). Samalla on rauhoittunut polarisoituminen. Yhteisymmärrykseen luettavat piirteet ovat päässeet voitolle.

Liberaaleissa demokratioissa on arvuuteltu kummasta on enemmän haittaa rauhanomaiselle yhteiskuntakehitykselle, äärioikeistosta vai äärivasemmistosta. Itse näkisin äärioikeiston haitan suuremmaksi. 

 

Erkki Tuomioja – kyseenalaistaja

Sopisiko Erkki Tuomioja Suomen ulkopolitiikan Grand Old Maniksi? Ehkäpä ei, hän on siihen tehtävään liian ristiriitainen hahmo. Entä sopisiko hän Suomen ulkopolitiikan harmaaksi eminenssiksi? Ehkäpä ei, sillä hän on tähän tehtävään olemukseltaan  liian demokraattinen. Entä miten häneltä sujuisi Suomen ulkopoliittisen keskustelun primus motorina toimiminen? Nyt tärppäsi. Lähdetään tästä liikkeelle.

Edellä esitetty arvailu tuli mieleeni, kun luin Kanava-lehdestä (6/2025) Tuomiojan artikkelin ”Suomi etsii tietään Natossa”. Tuomioja nähdäkseni siirtyi Nato-kriitikosta Natoon liittymisen hyväksyjäksi vuonna 2022, ja luultavasti samoin perustein kuin moni muukin suomalainen eli Venäjän häijyyden takia. Aprikoin, että Tuomioja tuskin päätyi ratkaisuunsa seesteisin mielin vaan tuomiojamaisesti epäilijänä ja kyseenalaistajana. Syytä on todeta , että tämän blogin kirjoittaja – oikein tai väärin - on edelleen Nato-kriittinen!

Tuomioja ei olisi Tuomioja, jos hän ei perkaisi uudelleen kerran jo taakseen jättämiään  argumentteja ja motiiveja. Hyvä näin. Historian loppu ei ole näköpiirissä, vaan jatkuu haarautuen isoiksi ja pieniksi poluiksi.

Suomen kokemukset sodasta ja rauhasta 1900-luvulla  saivat viisaimmat suomalaiset ottamaan paremmin huomioon naapurin turvallisuusintressit. Suomen itsenäisenä kansakuntana säilyminen edellytti myös korkeata taistelumoraalia itse sodassa, Neuvostoliiton vaatimuksesta YYA-sopimusta 1948 ja Pariisin rauhansopimusta 1947.

Jatkumoa merkitsi sotien jälkeen se, että turvallisuuspoliittisiin selontekoihin kirjattiin, ettei Suomi sallinut oman alueensa käyttöä muille maille vihamielisiin tarkoituksiin. Asevelvollisuusarmeijan ylläpito merkitsi, että Suomi piti yllä – päinvastoin kuin monet muut kansakunnat  - korkeaa puolustusvalmiutta sodan varalta.

Puolustusvalmiutta korostettaessa mainitaan usein uusien hävittäjien merkittävä lisäarvo puolustuksen osana. Tuomioja on eri mieltä, hän painottaa droonien merkitystä. Niinpä hän pamauttaa, että hävittäjien hankinta oli Suomen  puolustushistorian kallein virheinvestointi.

Oikeastaan kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota oleelliseen asiaan: nämä kaksi, hävittäjät ja droonit ovat eri aikakausien aseita. Hävittäjähankinnoista päätettäessä ei tiedetty mitään drooneista, jotka ovat osoittautuneet nykysodankäynnin mullistajaksi. Kiusallista tässä on Tuomiojalle ominainen jälkiviisaus.

Summa summarum Tuomioja pitää Suomen valttina kykyä mobilisoida hyvin koulutettu monisatatuhatpäinen  reserviarmeija. Sitä Tuomioja pitää ainutlaatuisena. Hänen mukaansa se on puolustuskykymme ”merkittävin pelote ja selkäranka”. En protestoi.

Nato tuskin hyökkää Venäjälle, siitä voinemme olla yhtä mieltä Tuomiojan kanssa, mutta Venäjällä levitetään kauhukuvia historiasta muistuttamalla, mitä Kaarle XII, Napoleon, Hitler tekivät. Samalla   lujitetetaan uskoa vanhan Venäjän imperiumin palauttamiseen. Tuomiojaa ärsyttää kovat puheet (esim. Naton pääsihteeriMark Rutte), joissa vaaditaan varautumaan sotaan  Venäjän kanssa.  Tuomiojaa harmittavat luodut uhkaskenaariot, jos niillä ei ole katetta armeijan kyvykkyyksissä. Turha on antaa Venäjän propagandapuheille tukea lännestä.

Minusta jopa presidentti Stubbin uho Suomen armeijan vahvuuksista ovat turhaa leveilyä. Kyllä venäläiset ne tietävät muutenkin! Vai onko kysymys omiin kohdistuvasta uskonvahvistuksesta?

Venäläiset ovat tietoisia Suomen rajavalvonnasta,  amerikkalaisten kanssa tehdystä kahdenvälisestä DCA-sopimuksesta ja koko Suomen kattavasta tukikohtaverkostosta sekä ydinaseen hankintaherkkyydestä. Luulenpa, että molemmin puolin on suunniteltu ensi-iskun potentiaali. Sotia on historiassa vuoron perään aloitettu Venäjän ja Ruotsin (Suomen) välillä (”Venäjä on 30 kertaa hyökännyt Suomeen”).

Tuomiojalla on artikkeliin kätketty odottamattomia heittoja, kuten että ”kylmän sodan vuodet olivat Suomelle hyvää ja rauhallista aikaa”. Totta, kun harrastetaan vähän toisaalta-toisaalta fundeerausta. Suomi esimerkiksi säilyi kirkkaasti demokraattisena oikeusvaltiona. Maamme läpäisi suhteellisen vaivattomasti - ympäristö huomioiden – länsi-integraation. Meillä Suomessa kylmää sotaa ajatellaan liikaa pelkkänä uhkatekijänä. Hävettävää meillä oli loppujen lopuksi vähän. Suomettuneiden Neuvostoliiiton mielistelijöiden  määrä ei ollut ihan pieni, mutta ylilyöntien määrä jäi vähäiseksi.

Nykytiedon mukaan sodan syttymistä lähelläkään ei oltu. Maailman onnellisin ja vähiten epäonnistunut kansakunta  ei ollut välittömässä vaarassa, vaikka suurlähettiläiden Vladimir Stepanovin ja Aleksei Beljakovin kaltaiset innokkaat Suomensyöjät harmittivatkin meikäläisiä röyhistellessään aika ajoin rintaansa 1970-luvulla. Onneksi KGB tiesi enemmän ja valoi öljyä laineille  liian lämpiminä käyneiden suomettajien rauhoittumiseksi.

Idänkaupan merkitystä olen paljon miettinyt. Sen pienenevää osuutta talouden lähes 20 vuotta kestänyttä aneemisuutta vasten ei ole syytä aliarvioida. Myös Tuomioja kiittää Neuvostoliiton kaupan merkitystä Suomen vaurauden lisääjänä: ”Kiitos …. kukoistaneen idänkaupan”.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Artikkelissa Tuomioja perehtyy tarkemmin Venäjä-suhteisiin koko ajan epävarmemmiksi  käyvissä olosuhteissa. Suomea voi verrata Puolaan, jotka molemmat ovat kuuluneet entisen Venäjän imperiumin piiriin.

Kuten edellä kuvattiin, Tuomioja kääntyi lukemattomien muiden suomalaisten tavoin Naton kannattajaksi heti Venäjän hyökättyä Ukrainaan.  Sitä ennen hän oli tiukka Natokriitikko. Miten Tuomioja argumentoi uusinta kääntymistään, kun hän ei halua kuitenkaan Suomen irtautuvan Natosta?

Tuomioja on ilmeisen pettynyt, kun Natosta odotettiin saatavan turvatakuut Venäjää vastaan ja näin ei                                 ole käynyt. Turvatakuiden ei oletettu maksavan mitään, olihan Suomi hankkinut hävittäjiä isolla rahalla ja puolustusmenojen bkt-suhde ylitti 2%. Sen jälkeen bkt-osuus vaadittiin Donald Trumpin                                                                    toimesta nostettavaksi  3,5  + 1,5 prosenttiin eli yhteensä viiteen prosenttiin. Tavoite siis karkasi, mutta Suomi on nähdäkseni sitoutunut uuteen tavoitteeseen.

Mikä on lopputulos kaikista panostuksista? Turvallisuus ei ole lisääntynyt, toteaa Tuomioja harmistuneena. Tuomioja edelleen: ”Maassamme ei ole ns. vaaran vuosien jälkeen ollut ainutakan ajanjaksoa, jolloin suomalaiset olisivat (olleet) yhtä peloissaan Venäjän uhasta kuin nyt”. Ollaan jouduttu tilanteeseen, jossa militarismi ruokkii militarismia.

Tuomioja on turhautunut Trumpin Yhdysvaltojen pelin politiikkaan, jossa ei kunnioiteta läntisiä arvoja. Trumpilla on valmius heittää Ukraina bussin alle ja sama kohtalo voi odottaa Suomea, arvelee Tuomioja. Ratsuväki ei saavu apuun! Suomi näin ollen maksaa melkoisen hinnan luottavaisuudestaan tyhjiin lupauksiin. Milloinkahan Suomi lakkaa olemasta eniten höynäytettävissä oleva luokan kiltein oppilas?

Niin pitkälle Tuomioja ei turhaudu, että hän  rupeaisi katumaan Nato-liittoutumista. Tuomioja ennakoi tulevaa ja toteaa, että ”sinisilmäisen Nato-uskon aika on kuitenkin ohitse”.

Artikkelinsa lopuksi Tuomioja palaa suosikkiaiheeseensa pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön ja näkee sen häämöttävän jossain tulevaisuudessa. Ehkä kysymys on silloin pohjoismaisesta puolustusliitosta.

Länsimaiden romahdus – kulttuurit nousevat, kukoistavat ja sortuvat ajan paineessa

 

Olen sitä sukupolvea joka odotti kehityksen kehittyvän ja edistyksen edistyvän pääosin tasapainoisissa oloissa kehittyneissä maissa. Vauraus toki edelleen jakautui epätasaisesti, mutta myös maailman köyhien on nähty vaurastuvan.

Toisin on käynyt. länsimaissa  kasvu on tökkinyt pahemman kerran joidenkin edistyneimpien ja autoritaarisimpien valtioien ottaessa jättiharppauksia. Tässä ei sinänsä ole mitään ennenkuulumatonta. Ovathan esimerkiksi demokratioista Argentiina 1930-luvulla ja Japani  1980- ja 1990-luvulla sekä ns. ”idän tiikerit” vaurastuneet huomiota herättävällä tavalla oman työnsä tuloksen avulla. Ihmiskunnan  historia on täynnä menestystarinoita antiikin ajoista saakka. Toisaalta menestyksellä on myös ollut kääntöpuolensa. Ikuisia menestyjiä ei ole syntynyt t eikä kai synnykään. Ajanvirta ja teknologinen kehitys ovat luoneet oikean ympäristön juuri tietylle maalla, maaryhmälle tai kokonaisille kulttuureille.

Nämä historian poiminnat tulivat mieleeni, kun luin   Helsingin Sanomista Michael Saugan alun perin Der Spiegelissä ilmestyneen kolumnin, joka Hesarissa  (28.9.2025)  kääntyi muotoon ”Diktaattorit demokratian vaatteissa”.

Referoin ja kommentoin seuraavassa Saugan kirjoitusta soveltuvin osin.

:::::::::::::::::::::::::::::

Lännessä ajateltiin, että odotettavissa on jatkuvaa vaurastumista länsimaiden näyttäessä suuntaa  kohti entistä parempaa tulevaisuutta.

Tienanmenin aukiolle kesällä 2025 kokoontuneet diktaattorit  osoittivat tulevaisuuden  osoittavan muuta. Tämän ryhmittymän ehdoton johtohahmo oli Kiinan johtaja Xi. Tämän mahtimiehen puheenvuoron julistusosuudessa tuli esille jotain tuttua. Hän  nimittäin julisti ”rauhaa” ja  ”vuoropuhelun tärkeyttä” win-win-yhteistyön osoittamaan suuntaan. Eivätkö nämä olleet juuri niitä iskulauseita ja huudahduksia, joita kehittyneessä lännessä oli totuttu kuulemaan!

Samaan aikaan lännessä taisteltiin nyky-yhteiskunnissa yhä merkittävämmän roolin saaneita sosiaalisia ja muita yhteiskunnallisia ongelmia vastaan. Diktaattorijoukko pystyi osoittamaan selviä muutostarpeita ja halua purkaa jo sementoituneeksi luultua länsi-itä vastakkainasettelua ja kehittyvät maat – kehittyneet maat  jakoa vastaan. Muutosasetelma on väistämätön.

Edistys ja rinnakkainelo saivat uuden sisällön ja toteuttajat. Niitä vietiin eteenpäin juuri niiden johtajien toimesta, jotka kokoontuivat Tienanmenin aukiolla Xin johdolla.

Sauga toteaa, että aikanaan länsimaiden etevyyden syynä oli, että itä-länsi konfliktissa vallitsi lännen  talouden ylivoimaisuus verrattuna kommunismin suunnittelutalouden jäykkyyksiin. Kommunismin romahtaessa tilanne muuttui.

Käänne tapahtui vuoden 2008 finanssikriisin olosuhteissa ja seurauksena. Vuodesta 2008 G7maiden osuus maailman bruttokansantuotteesta on supistunut 52 prosentista 45 prosenttiin, kun taas neljä taloudellisesti vahvinta autoritaarisesti johdettua maata ovat kasvattaneet osuuttaan vajaasta 12 prosentista 21 prosenttiin. Oltiin edetty kauas vuoden1989 tapahtumista Tiananmenin aukiolla.

Autokratioiden menestys ei ole syntynyt tyhjästä. Useimmissa tapauksissa taustalta löytyvät runsaat luonnonvarat. Teknologiajätti Kiina sen sijan taistelee kärkisijoista Yhdysvaltain kanssa korkealaatuisissa tuotteissa, kuten autoissa, kvanttitietokoneissa  ja tekoälyn sovelluksissa. Myös Etelä- Korea, Taivan ja monet muut teknologiaan panostaneet valtiot ovat vahvoilla. Uusia talouden tiikereiksi muotoutuneita valtioita syntyy kaiken  aikaa, kuten esimerkiksi uusherätyksen saanut Intia. Muutoksella täytyy olla tietyt edellytykset. Tarvittaessa tingitään esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteista.

Myös liberaalidemokratiat ovat saavuttaneet asemansa kovalla työllä panostaen koulutukseen, jonka hedelmistä ne nyt nauttivat. Ne ovat säilyttäneet oikeusvaltioperiaatteet. Tärkeää on myös, että hallitsijat ja päätöksentekijät voidaan vaihtaa vaaleilla epäluottamuksen ylittäessä kansalaisten sietokyvyn

Autoritääristen hallitsijoiden päätehtäväksi jää vallassa pysyminen. Siihen niillä on keinonsa. Diktaattoreilta puuttuvat riippumattomat toiminnan arvioijat. Diktaattorit sensuroivat mediaa ja tukahduttavat kritiikin. Alaiset, jotka on usein valittu tehtäviinsä tunnettuina myötäpelaajina eivät kyseenalaista diktaattorin toimintaa.

Taitavat diktatuurit eivät laiminlyö kansalaisia, he huolehtivat päinvastoin kansalaisten hyvinvoinnista, kuten Adolf Hitler teki 1930-luvulla. Diktaattorin hyvinvointitavoitteet asetetiin liberaalidemokratian tavoitteiden vastavoimaksi.

Suunnitelmatalous ei kuulu enää itsevaltiaan tavoitteistoon, vaan turvallisuuden  ja järjestyksen takaamisen ohella kasvutarinan luominen. Parhaimmillaan diktaattorit he ovat ”kasvutaikureita” kapitalismin keinoin….

Monet diktatuurit ovat seuranneet demokratian taloudellista epäonnistumista (vrt. Boris Jeltsin vaihtuminen Vladimir Putiniin, Viktor Orbanin valtaanpääsy). Unkarissa Orban kehitti liberalismin vastakohdan vallitsevaksi opiksi, eli nosti illiberalismin johtoajatukseksi ja ideologiaksi.

Kaikkein vakaimman, vahvimman ja taloudellisesti iskukykyisimmän autoritaarisen järjestelmän kehitti Kiina. Kiinan järjestelmä perustui yksipuoluejärjestelmään, ”kommunismiin ja markkinatalouden  kilpailuperiaatteisiin. Tehtävät jaettiin talouden ja valtion kesken. Kaiken rinnalla kulki teknologiastrategia.

Kiinassa on voimassa hyvin hajautettu järjestelmä, joka jakautuu alueisiin ja alueilla toimiviin (suur)yrityksiin. Kuitenkin puoluejohtajilla on järjestelmässä suuri autonomia.

Lienee myönnettävä, että parhaissa kasvuoloissa autoritäärisessä järjestelmässä voidaan luoda yhtä hedelmällinen kasvu kuin liberaaleissa järjestelmissä, jopa parempi. Mutta pystytäänkö samalla luomaan yhtä merkittävät oikeusvaltio- ym. perizaatteet kuin lännen perinteisissä kasvuympäristöissä, joissa huolehditaan sananvapaudesta ja muista liberaalien yhteiskuntien vapauksista.

Toisaalta Michael Sauga huomauttaa, että Yhdysvalloissa kesti 150 vuotta, ennen kuin syntyi ostovoimainen keskiluokka. Kiinan kansantasavalta sai vastaavan aikaiseksi 40 vuodessa.

Autoritaaristen järjestelmien puolustajat puhuvat järjestelmän ”itsensä korjaavuudesta”. Hyvinkin voi olla niin, että nykyiset autoritaariset järjestelmät ovat oppirahansa maksaneet ja ovat tehokkaampia kuin kymmenien vuosien takaiset edeltäjänsä.

Tarvitaanko Saugan peräämää läntisen maailman uudelleenajattelua, jotta ne pärjäisivät? Länsi voitti 1900-luvulla käydyn järjestelmien välisen kilpailun. Entä tästä eteenpäin, sanokaamme 2050- luvulle tultaessa?

Yksi selvä esimerkki kertoo välttämättömistä muutostarpeista. Kysymys on läntisen järjestelmän kaikkinaisesta puolustamisesta, ml. sotilaallinen puolustautuminen. On selvästi nähtävissä, että läntisen järjestelmän mukavuudenhaluun tuudittautuneet ihmiset ovat kärsimässä vakavan tappion.

 Muutamaa vastausta vielä hakisin. Pystyykö autoritaarinen järjestelmä luomaan aidon mielipideympäristön, jota voisi  sanoa vilpittömästi vapaaksi?

Entä nykyajan hyvinvointiyhteiskunnat, ovatko ne edenneet hyvinvoinnin kattavuudessa niin pitkälle, että järjestelmä ei enää kestä taloudellisesti , vaan  joutuu toistuville rankoille kulukuureille?

Kovaa ydintä yhteiskuntakehityksen kannalta edustavat aneemiset työn tuottavuusluvut. Kaikkialla lännessä työn tuottavuus on haasteiden edessä. Ne eivät suo hengähdysaikaa toteuttaa vakaata taloutta ja säällistä yhteiskuntakehitystä.

Onko  moderni maailma hallitsemattomuudessaan tallonut läntisen liberaalidemokraattisen järjestelmän jalkoihinsa?   Onko meidän tyydyttävä sanomaan: aika aikaansa kutakin - kulttuurit nousevat, kukoistavat  ja sortuvat?

 

 

                                                

Yhdysvaltain konservatiiviliike historiallisena ja nykyajan ilmiönä (Osa 2)

 

Mitä ihmiset hakevat tukiessaan Trumpia? He eivät halunneet Movement Conservatismin standardeja, vaan jotain, joka pelastaisi heidät kokemastaan ahdingosta.

He eivät halua korostetusti pientä hallitusta, vaan hallituksen räätälöityä apua juuri heille. Keskiluokkaisilta kannattajilta on kadonnut turvallisuudentunne. He kokevat, että amerikkalainen unelma ei ole toteutunut heidän kohdallaan, ja elämä on ollut tavallaan hukkaan heitettyä. Se yhteiskunta, jossa ihmiset ovat eläneet sodan jälkeen ja joka on tuonut amerikkalaisille parhaat kokemukset, on kadonnut ja uusi ei ole tuonut tilalle kuin heikentyneitä työpaikkoja.

Vapauskaan ei ole itsestään selvästi merkityksellinen asia, jos sillä ei ole ihmisiä hyödyttävää vaikutusta. Tätä kautta on selitettävissä myös Bernie Sandersin vasemmistolaisen ohjelman saama suosio presidentinvaalikampanjassa – tarvitaan elinolosuhteiden parantamista.

Tähän umpikujaan tuli tarjoamaan pelastussanomaa Trump, ilman että ainakaan minä voisin olla vakuuttunut hänen tarjoamansa avun relevanttiudesta. Ihmiset tarttuivat kuitenkin Trumpiin kuin hukkuva oljenkorteen.

Trump tuntuu huijaavan jo kerran Movement Conservatismin pettämää keskiluokkaa. Jälleen luodaan katteettomia odotuksia paremmasta, mutta keinot ovat toivottoman vanhanaikaisia.

Voisivatko presidentin äkkijyrkät päätökset ja autoritäärinen ote johtaa lopulta presidentin valtaoikeuksien supistamiseen? Vai voisiko Movement Conservatism vielä tarjota vaihtoehdon äärioikeistolle?

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mari Mannisen haastattelemat oikeiston tuntijat ovat Annastiina Kallius ja Joonas Timonen. Heidän mukaansa uusoikeisto on hajanainen liike, mutta niin on oikeisto ollut ennenkin, kuten edellä olevasta tekstistäni käy ilmi. Mihin uusi oikeisto pyrkii? Vastaus: pahan liberalismin torjuntaan. Kansanvaltaisessa yhteiskunnassa puhutaan liberaalista demokratiasta. Uusi oikeisto näkee liberalismin yksilöä ”suojelevana” vapauksien laajentajana ja ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen kannattajana. Oikeiston mielestä liberalismi on liikaa yksilön vapauksia korostava, jonka seurauksena perheet ovat hapertuneet ja turvalliset yhteisöt ovat hajonneet. Sanalla sanoen ”liberalismi on epäonnistunut, koska se on onnistunut” toteaa Timonen nokkelasti. Oikeisto toimii liberalismin vastavoimana puolustaessaan heteroja, naapurustoja ja kansakuntien ohjaamista kristillisin arvoihin.

Edistys koetaan väärän suunnan näyttäjäksi. Oikeiston käsityksen mukaan perinteiseltä puoluekentältä puuttu(i)vat oikeat konservatiivit. Vaikuttaa siis siltä, että Movement Conservatismin tyyppistä yhteiskuntamallia ruvettiin pitämään heikkona. Demokraatit ajoivat yhteiskunnallisen edistyksen asiaa ja republikaanit talouden edistyksen asiaa. Tämä yhdistelmä (kompromissi) koettiin rasitteena kansakunnalle. Siksi haluttiin Donald Trump vastavoimaksi. Konservatiivien keskuudessa alettiin pitää edistystä yhteiskuntaa tuhoavana voimana.

Oikeiston uskonnollisuudessa korostuvat eri uskontokuntien konservatiiviset piirteet, ei niinkään uskonnollisuus sinänsä.

Sitten tullaan tärkeään eliitin rooliin. Uusi oikeisto hyökkää eliittejä vastaan. Eliiteissä kielteistä on erityisesti niiden kyky hallita yliopistoja, kulttuurilaitoksia ja mediaa. Niiden tärkein tehtävä on pitää kiinni omasta vallastaan.

Yhteiskunnan tavoitteena on luoda aristopopulistinen eliitti, joka korvaisi liberaalin eliitin.Tämä ”hallitsisi kansaa kansan parhaaksi”. Muodostuisi uuskonservatiivisen eliitin ja populistien liitto, joka olisi ”kansan puolella”.

Sitten tullaan varsinaiseen pihviin: pitäisi päättää, mikä elin vastaa päätöksenteosta uudessa uljaassa yhteiskuntamallissa: ”aristopopulistinen eliittikö” vai ”konservatiiviset arvot” vai kenties ”ihmiset yhdessä keskustellen” vaiko ”yhteinen hyvä”? Entä ”autoritaarinen hallinto”? Tällaisia on ehdotettu. Voisi sanoa melkoisella varmuudella, että tähän tämä kaatuu. Esitykset jäävät roikkumaan ilmaan. Voisin lyödä vetoa, että vahva oikeistolainen parlamentaarinen painostusryhmä nykyaikaisessa demokratiassa saa enemmän aikaan kuin uudet utooppiset ilmapallot päätöksenteon pohjana. Lopputulos on - näin ennakoin – jonkinasteinen heiveröinen diktatuuri, joka sekin kaatuu.

Pisimmälle uudessa autoritäärisen järjestelmän kehittelyssä on edennyt Unkari, ja Yhdysvallat seuraa, jos Trump tai hänen hengenheimolaisensa ovat vielä silloin päättämässä yhteiskunnan suunnasta. Toisaalta on sanottava, ettei Unkarin nykyinen järjestelmä ole kiveen hakattu. Silti, kuten kirjoittajat toteavat, uhka liberaalia demokratiaa kohtaan on olemassa.

HS:n haastattelema sosiologi Joonas Timonen on oikeassa, kun sanoo, kuten minäkin näissä blogikirjoituksissa, että liberaalidemokratioiden ei tule syyllistyä ylimielisyyteen. Niiden pitäisi kysyä, ”miksi uuden oikeiston esittämä kritiikki puhuttelee monia. Onko liberaaleilla syytä itsekritiikkiin?” Onko liberaalidemokratioissa korostettu liikaa yksilökeskeisyyttä? Viktor Orban kehuskelee röyhkeästi ”antiliberaaliudellaan”. Siinä on monelle liberaalille ”sat sapienti”. Orban on jo edennyt vastuullisten tahojen vaihtamisella pitkälle Heritage Foundationin viitoittamalla tiellä. Sen kuuluisa ”Project 2025” on jopa vastavuoroisesti ottanut mallia Unkarin käytännöistä. ”2025” tuntuu olevan myös Trumpin ohjenuora, vaikka hän aluksi kielsikin yhteyden oman hallintonsa ja think tankin välillä.

On merkille pantavaa, että Orbanin kunnianhimo ylettyy laajasti ympäri Euroopan saaden aitoa vastakaikua vanhan mantereen oikeistopiireistä. Edellä kuvattu Orbanin yhteiskunnallinen luomus ei ole mikään paperitiikeri, vaan vakavasti otettava ilmiö, jolla on vilpittömät kannattajansa. Myös hankkeen rahoitus näyttää olevan kunnossa. 

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hieman itsekin epäröiden esitän kysymyksen onko Yhdysvalloilla paluuta Movement Conservatismin päiviin, jolloin demokraattijohtoisen edistyksellisen yhteiskuntakehityksen ja republikaanisen edistyksellisen talouskehityksen välillä vallitsi jonkinasteinen kiistanalainen tasapaino? Parempaan ei ehkä ole mahdollisuutta. Näyttää siltä, että radikaali konservatiiviliike on päinvastoin saamasta kantopintaa vielä laajemmin kuin nyt on nähty.

Yhdysvalloissa on  nähtävissä merkkejä pyrkimyksestä levittää äärioikeistolaista ideologiaa vanhalle mantereelle. Radikaalioikeisto kohtaa Euroopassa liberaalidemokratian parhaat voimat, mutta myös sen heikoimmat  lenkit. Liberaalidemokratian koetukselle asettamisessa on aina kysymys siitä, kuinka maaperään juurtunut demokratia on. Myös väestön sivistystaso pannaan silloin koetukselle, sillä liberaalidemokratia on haasteellinen ympäristö myös siinä toimiville ihmisille. Autoritäärinen ympäristö tarjoaa vaihtoehtona aina populismille liikkumatilaa.            

Uudella oikeistolla ja Suomen oikeistolla on yhteiset juuret: Haastateltavat Annastiina Kallius ja Joonas Timonen toteavat niitä olevan mm. kansallismielisyys, maahanmuuttajapelko, vastenmielisyys universaaleja ihmisoikeuksia kohtaan ja rasismisyytteiden kohteena oleminen. Myös eri oikeistoliikkeiden käyttämät asiantuntijat ovat usein samoja tahoja. Uuden oikeiston kohderyhmä on myös yhteinen: liberaali eliitti ja sen väitetysti harjoittama sananvapauden rajoittaminen.

 

Yhdysvaltain konservatiiviliike historiallisena ja nykyajan ilmiönä/Osa 1

 

 

Hesari on koonnut (Mari Manninen) suomalaisilta asiantuntijoilta Annastiina Kalliukselta ja Joonas Timoselta haastatteluyhteenvedon nykyisestä Yhdysvaltain konservatiiviliikkeestä. Republikaanisen puolueen ja presidentti Donald Trumpin ympärille kiertynyt konservatiivinen osa Yhdysvaltain puoluekenttää on juuri nyt vahvoilla poliittisessa päätöksenteossa. Se on ainakin näillä näppäimillä kyseenalaistanut demokraatit ja liberaalidemokraattisen haasteen.

Ennen kuin menen Hesarin artikkelin (HS 28.9.2025: ”Miehet, jotka vihaavat liberaaleja”) arviointiin kertaan vähän amerikkalaisen poliittisen vanhoillisen siiven historiaa, josta olen paljon kirjoittanut näissä blogikirjoituksissa. Tämä nykykehityksen taustaksi.

Jaan kirjoitukseni kahteen osaan, historiaosuuteen (1) ja HS:n haastatteluartikkelin referointiin ja arviointiin (2).

Ensin historian kertaus.

 

Movement Conservatism on Yhdysvaltain republikaanipuolueen sisällä kymmenien vuosien ajan vaikuttanut voima. Sen alkujuuret ulottuvat 1930-luvun puoleenväliin ja liberaalien New Dealin vastaiseen reaktioon. Alkuvuosikymmeninä sen vaikuttavina osina olivat libertaarit, traditionalistit ja antikommunistit. 1970-luvulta lähtien siihen on voitu lisätä uuskonservatiivit ja uskonnollinen oikeisto. Movement Conservatism -nimi on ollut aktiivisessa käytössä ehkä 50-60 vuotta. Konservatiiviliikkeen huomionarvoisin piirre on ollut ”suuren hallituksen” vastaisuus. On katsottu, että iso hallinto tuhoaa yksilön aloitteellisuuden. Skandinaavisesti tarkasteltuna väite tuntuu vähintäänkin liioitellulta, mutta amerikkalaisittain – oikeiston näkökulmasta - relevantilta.

Ensimmäinen Movement Conservatism -liikkeen presidentti oli Ronald Reagan. Tultaessa 2000-luvulle konservatiivinen liike oli ottanut ”lopullisesti” vallan republikaanisen puolueen sisällä. George Bush nuorempi pyrki toteuttamaan konservatiiviliikkeen periaatteita ohjelmallisesti. Yritys ei onnistunut kuin osittain, kun finanssikriisi (2007-2008) turmeli Bushin maineen ja pyrinnöt. Viimeisin ja radikaalein vaihe Movement Conservatismin sisälle ilmaantui Barack Obaman kaudella, kun radikaalioikeistolainen teekutsuliike otti koko puolueen otteeseensa aiheuttaen jyrkän ristiriidan pääpuolueiden välillä ja osittain myös republikaanipuolueen sisällä. Näin yhdeksänkymmentäluvulta lähtien kärjistynyt pääpuolueiden välinen välirikkoasetelma saavutti ääripisteensä finanssikriisin jälkimainingeissa. Tai niin ainakin luultiin…

Käsittääkseni Movement Conservatism -käsite on jäänyt pois arkikielen ilmauksista. Siitä johdettu teekutsuliike (Tea Party Movement) oli voimissaan Barack Obaman kaudella, mutta lopahti sittemmin.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain  konservatiivien historia ei ole ollut poliittisesti niin yksioikoinen kuin siitä nyt ajatellaan. Niinpä Yhdysvaltain republikaanipresidenteistä Dwight D. Eisenhower oli selkeästi ”New Deal -presidentti”. Hän ei asettanut kyseenalaiseksi esimerkiksi rikkaiden korkeaa verotusta (ylin marginaalivero yli 90 % vielä 1960-luvun vaihteessa!). Myös Richard Nixonin kaudella – monista ristiriitaisuuksista huolimatta – ei ajauduttu yhteiskuntapolitiikan ja ideologioiden ydinkysymyksissä syviin ristiriitoihin demokraattien kanssa Vietnamin sodasta huolimatta.

Oleellista on, että koko yhteiskunnallinen ilmapiiri oikeistolaistui Movement Conservatismin aikana.

En käy konservatiiviliikkeen monitahoista historiaa läpi tällä kertaa tarkemmin, vaan keskityn erittelemään Donald Trumpin suhdetta liikkeeseen. Jotta Trumpin toimille saataisiin taustaa, on selvää, että presidentin ilmeistä irtiottoa Movement Conservatismista täytyy eritellä. Se korvattiin aivan uudella radiaalikonservatiivisella eliksiirillä.

Trump aloitti uuden kauden puolueiden välisessä historiassa, sillä hän ei ole puolueuskollinen soturi, vaan on hakenut etäisyyttä molempiin pääpuolueisiin. Hänen filosofiaansa kuvaa inho Washingtonia (= poliittinen establishmentti) kohtaan, josta on tullut ”puoluemädännäisyyden” symboli. Totta on, että korruptio, kongressin miljonäärit ja elitistinen ote kansakunnan johdossa ovat herättäneet laajasti arvostelua amerikkalaisten keskuudessa. Trump käytti kampanjassaan tehokkaasti hyväkseen kansalaisten politiikan ja eliitin vastaisuutta. Oli kuitenkin kohtalainen yllätys, että patoutunut puoluevastaisuus työntyi Trumpin välityksellä näin selvästi läpi koko poliittisen kentän.

Trump tarvitsee republikaaneja, vaikka yrittääkin hallita heistä riippumatta. Selvää kuitenkin on, että ajan kuluessa trumpismi on saanut yhä laajemman jalansijan konservatiivien sisällä.

Trumpin hallinto on eriskummallinen sekoitus vanhaa rakennetta ja uutta autoritääristä presidenttikeskeistä hallintoa vähän Itä-Euroopan valtioiden tapaan. Trump on ajautunut noudattamallaan politiikalla ristiriitaan oikeusjärjestelmän, kongressin, ulkovaltojen ja monien eri järjestöjen kanssa, koska hänen hallintonsa yrittää saada legitimiteetin murskaamalla vastustuksen ja saattamalla vastustajat tapahtuneen tosiasian eteen.

Kongressissa 1990-luvulta asti - demokraattien vallassaoloaikana - toteutettu republikaanien poltetun maan taktiikka on vaihtunut Trumpin toisella kaudella demokraattien systemaattiseen vastarintaan republikaanien ehdotuksia ja aloitteita vastaan - asiasta riippumatta. Demokratia on näyttänyt heikolta ja avannut tien Trumpin kaltaisen autoritäärisen persoonan läpimurrolle, joka pyrkii vetoamaan suoraan kansaan ohi poliitikkojen.

Trumpin talouspolitiikka on sekava yhdistelmä erilaisia aineksia. Hän näyttää uskovan valumateoriaan, jonka mukaan rikkaille ohjatut veronalennukset valuvat kaikkien kansalaisten hyväksi. Miljardööreillä on vankka edustus hänen hallinnossaan.

Koen myös, että Trumpin suhde uskonnolliseen oikeistoon on ambivalentti. Trumpille sillä on lähinnä välinearvo: sitä on pakko suosia, koska ihmiset ovat keskimäärin niin uskonnollisia.

Kaiken ydin trumpilaisessa politiikassa on uhkakuvien lietsonta, jolla äänestäjät pidetään hallinnassa. Kukapa ei haluaisi tuntea oloaan turvalliseksi. On paljon ihmisiä, jotka tuntevat henkilökohtaisen turvallisuuden vähentyneen (työpaikkojen huononeminen, elämänpiirin rapautuminen, tulevaisuudenuskon heikkeneminen……), mutta he projisoivat henkilökohtaiset turvattomuuspelkonsa etnisten ryhmien mahdolliseen terroriin. Tämä on todellinen tupla-ase Trumpin käsissä.

Donald Trump vierastaa eurooppalaista yhteiskuntamallia monista eri syistä. Se edustaa sosialismia (hyvinvointiyhteiskunta), taloudellista ja poliittista jähmettyneisyyttä, dynaamisuuden kaikkinaista puutetta ja tinkimistä armeijamenoista Nato-yhteistyössä). Mutta, mutta…..liittolaiset ovat olleet tärkeitä republikaanien establishmentille ja Trumpinkin kanta lieventynee liittolaiskysymyksessä.

Historiakatsaus venähti hiukan pitkäksi, mutta koin tarpeellisesi tuoda esille, että Trump ei ole ainoa taho, eikä edes ainoa konservatiivinen taho, johon voidaan takertua.