Muistoja ihanilta työleireiltä

 

Nuorena totuin tekemään kovaa työtä kesälomilla. Toki välillä tuli pidettyä hauskaakin, mutta nuoruus 1960-luvulla, kun lähiomaisissa oli maanviljelijöitä leimasi sitä ympäristöä, jossa elimme. Isovanhempien tilalla tarvittiin työvoimaa, ja minä koululaisena olin vapaa lähtemään ellen sitten päätynyt osaksi kesää silloisen TVH:n työmaille.

Maatilat eivät nykyisin itsestään selvästi päädy sukupolven vaihdoksen myötä talon nuorelle isännälle. Nyt sekin maatalo, jossa ahkeroin lomillani on siirtynyt muuhun käyttöön.  Mutta tarina jatkuu hiukan toisissa merkeissä…. Jatkamme isiemme ja äitiemme perintöä mökkikulttuurin merkeissä.
Edellä kuvattu eteläkarjalainen-eteläsavolainen elinympäristö ei ole sattumalta valittu.  Kolme  sisarusta ovat rakentaneet mökin kauniiden järvien rannoille. Eikä ihme sillä jo agraariyhteiskunnan aikana harrastettiin pikkumökin laittamista järven rantaan usein alkaen saunakammarista tai ulkorakennuksesta.

Jo edellinen sulkupolvi – enomme, nyt jo poisnukkuneet – rakensivat käytännönläheisellä otteella mökkinsä ja perunamaansa. Ikäisteni mittapuun mukaan nyt on meneillään toinen mökkisukupolvi ja   seuraava sukupolvi – varauksin - on ryhtymässä mökin pitäjiksi 5 -10 vuoden sisällä.

Monet ovat saaneet osansa työtaakasta ja palkanneet  mökkitalkkarin, jotta kesä ei aivan menisi ahkeroidessa tontilla ja pihalla.

Niin, onko nyt monen mökkitaru hiipumassa, kun jatkajia tai ostajia ei ole riittävästi. Epäilemättä niin on joillekin käymässä, mutta onneksi mökkivaranto on niin suuri, että siitä riittää                                    hylättäväksi jokin osuus.

Tietolähteeni kertovat, että Suomessa oli vuoden 2023 lopussa noin 503 750 kesämökkiä. Tämä määrä on laskenut hieman vuosien 2020 ja 2021 huippulukemista, jolloin mökkejä oli yli 508 000. Mökkikanta on kuitenkin edelleen valtavan suuri, ja Suomi tunnetaan vahvasta mökkikulttuuristaan. 

Omilla käsillä tekemisellä on myös vahva kulttuurinen traditio Suomessa. Mökkikulttuurin vahva perinne pitää taitoja yllä tulevaisuudessakin, vaikka peukalo alkaa yhä useammalla olla keskellä kämmentä. Monet ovat olleet huolissaan pärjäämisestä käytännöntaidoissa.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta mökkeilylle on tullut uusia haastajia ja haasteita.

Perinteisille mökeille on löytynyt vapaa-ajanviettopaikkoina uusia vaihtoehtoja. Hankitaan esimerkiksi palveluna harrastuksia. Tai sitten on ehkä kyllästytty kahden kiinteistön ylläpitoon ja myydään toinen pois. Tai sitten jälkeläiset eivät ole erityisen kiinnostuneita mökkeilyn jatkumisesta, jolloin vaihtoehdot – vaikkapa vuokraaminen - tulevat pohdittaviksi. On pyritty löytämään vähemmän vaivan ratkaisuja.

Kuulun itse sisukkaisiin mökkeilijöihin, jotka joka vuosi laittavat asumukset siistiin kuntoon,  laskevat vedet pois  syksyllä ja pumppaavat porakaivosta lämminvesivaraajan täyteen kevään koittaessa.

Koivuvaltaisen tontin haravointi keväisin on oma lukunsa, vaikka puita onkin kaatamalla kaadettu työn vähentämiseksi. Turha luetella pidempään: hommat ovat suurin piirtein kaikilla samat, jotka ovat jatkaneet tämänkaltaista elämisen mallia. Tästä kaikesta on tullut paitsi hieno, kallisarvoinen kokemus niin myös pinttynyt tapa, vaikka matkat palveluiden äärelle ovat kasvaneet  kunnan asukasmäärän putoamisen seurauksena jopa niin, että lomalaisia on paljon enemmän kuin kanta-asukkaita.

Pienen ihmisen pää täyttyy vaikkapa sen pohdinnalla, miten ihmiset tulivat toimeen ilman sähköä, mutta kai se on niin, että aika aikaansa kutakin. Ihminen on loppujen lopuksi verraton sopeutuja, vaikka mistä lähtökohdista: mökin rakentaminen oheistiloineen, sitten sähköistäminen ja kalustaminen ja lopuksi viihtyisyystekijöiden  vähittäinen lisääminen tietokoneineen jne.  Tiedossa on, että varustelua lisätään, kun kehitys kehittyy. Vain pienelle joukolle riittää elämykseksi veden kantaminen  järvestä tupaan.

 

 

 

 

Suurten odotusten 60-luku

 

Me ihmiset ajattelemme usein historiaan jääviä vuosikymmeniä tunnistettavien piirteiden pohjalta.  Eri asia on  sitten vastaavatko ominaispiirteet vuosikymmenen todellisuutta. Hesarin arvostamani toimittaja  Annamari Sipilä on laatinut laajan artikkelin suosikkivuosikymmenestään 1990-luvusta eli, ”ysäristä”. Leikillisesti hän torjuu eräille muille vuosikymmenille annetut puhekieliset ”luonnekuvat”. Ysäri on se oikea nimensä ansainnut  vuosikymmen. Sitä paitsi se on nyt vuorollaan muotia. Onneksi hän ei kritisoi 1960-lukua, sillä silloin hän olisi astunut varpailleni.

Kuusikymmentäluvulla ei ole hellyttelynimeä. Se on vain kuuskytluku ja sillä siisti, enkä minäkään yritä taistella vastaan. Nostalgia on mukana näissä kilvoitteluissa ja mikäpä siinä, ainahan sitä voi haikeana muistella vanhoja hyviksi koettuja aikoja. Sitä paisti aika kultaa menneisyyden. Minäkin jaan myöhemmin kuuskytluvun tietyltä kantilta osiin. Yksi tunnusomainen piirre koskien kuuskytlukua oli se että se oli mielestäni ”optimismin vuosikymmen”. Sitä leimasi odotus paremmasta tulevaisuudesta. Kukaan ei väitä, että kuuskytluku  olisi ollut jotenkin valmiiksi hyvä, mutta se antoi lupauksia paremmasta elämästä. Joskus on saatu mielipidekyselyissä ”parhaaksi tai onnellisimmaksi vuosikymmeneksi ”kasaria” eli vaurasta kahdeksankymmentälukua ja sillä on oikeutuksensa. Suomi oli silloin todella vauras maa, kunhan ei oteta huomioon vuosikymmenen  jälkipuolen rahamaailmasotkuja. Kasinopolle pääsi silloin todella irti ja oli aiheuttamassa 1990-luvun synkeitä talousmurheita.

 Mielikuvissani olen luonut yhteyden1960-luvun ja kahdeksankymmentäluvun Suomen välille. Kasarissa toteutuivat ne hyvinvointiyhteiskunnan lupaukset, jotka annettiin kuusikymmentäluvulla.

Olen yrittänyt koota oheiseen piirrokseen ne muistikuvat ja faktat, jotka liitän tärkeimpinä tapahtumina 1960-lukuun. Suurenna kuvaa näpäyttämällä.

 

 

 

 

Kolmiodraama Yhdysvallat, Kiina, Venäjä

 

 Viime viikkoina on käyty tiheään neuvotteluja rauhan saamiseksi aikaan Ukrainassa. Tämä prosessi sisältää uskomattomia ja jopa epätodellisia piirteitä, joita yritän määritellä seuraavassa edes jollakin tarkkuudella. Näistä tähdellisimpänä nostaisin esille Donald Trumpin hyväuskoisuuden  ja itserakkauden (Nobelin rauhanpalkinto! )yhdistettynä äärimmäiseen optimismiin (valehteluun saakka) ja itsepetokseen. Pekkaa pahempia eivät ole länsivallat, jotka naiiveissa mielikuvissaan näkevät harhaisen mahdollisuuden saada rauha aikaan jopa niin, että se on käden ulottuvilla. Turhaan. Kaikki kilpistyy Vladimir Putinin kyyniseen asenteeseen Ukrainan todellisuudesta.  Ukraina ei Putinin mielestä ole suvereeni valtio lainkaan eikä sen tule tavoitella tästä johdettavaa statusta. Niinpä Putin on ilmoittanut lännen turhaan kokoavan rauhanturvaajia Ukrainaan. Jos niitä sinne tuodaan, niin ne kohtaavat Venäjän armeijan. Lännessä suunnitellaan myös turvatakuita (rehellisemmin turva-apua) Ukrainalle. Nekin roikkuvat ilmassa, koska Venäjän sitoutumisesta ei ole mitään varmuutta.

Entä jos Putin ovelasti bluffaa imperiumin tavoittelussaan ja tosiasiassa saalistaa vain mahdollisimman suurta, mutta rajattua etua, ja sen saavutettuaan pistää rauhankyyhkyt asialle. Suhtaudun skeptisesti tällaiseen spekulaatioon: Putin tavoitellee, jotain suurta, josta tarkemmin  lisää seuraavassa. Ensitavoitteena on moninapaisen valtakeskittymän toteuttaminen käytännössä.

Putin pyrkii viemään Ukrainan sodan ratkaisun ”päätyyn saakka”, so. maa-alueiden anastamiseen Ukrainalta siinä määrin, että Ukraina ei pysty enää säilyttämään suvereniteettiaan.

Putin tavoittelee asemia vielä paljon laaja-alaisemmin: Venäjän vaikutuksesta on synnytettävä venäläinen maailma, so. putinilainen maailmanjärjestys eli imperiumi, joka ulottuu kattavasti (?) entisen Neuvostoliiton alueelle. Tässä kohtaa suurvaltojen (Kiina, Venäjä, Yhdysvallat  ja maailman väkirikkain valtio, Intia) intressit menevät tosin ristiin. Niillä kaikilla on tavoitteena saavuttaa johtoasema maailmanpolitiikassa joko yksin tai kumppani(e)n avulla, joka on jokin noista neljästä.

Yhdysvaltojen asema ei tässä asetelmassa ole mitenkään kristallinkirkas. Päinvastoin sillä on runsaasti haasteita edessä. Ensinnäkin MAGA-iskulause on täysin liioiteltu ja perustuu Trumpin epätodellisiin haaveiluihin, jotka hän näkee siintävän horisontissa (horisontti: kuviteltu viiva kaukaisuudessa, joka loittonee sitä mukaa kuin sitä lähestytään!). Uskottavammalta tuntuu Hillary Clintonin aikoinaan kehittämä MAGA-vastapallo: ”Yhdysvallat on jo suuri” (ellei sitä tarkoituksellisesti heikennetä, kuten Trump näyttää tekevän). Entä miltä tuntuisi myönteisenä iskulauseena ”Let´s Make America Again a Dream Come True”.

Yhdysvaltoja uhkaa Trumpin toimenpiteiden (tullit, kilpailunrajoitukset, rasismin nousu ym.) seurauksena  tosiasiallinen heikentyminen. Yhdysvalloilla on täysi työ pitää asemansa johtavana suurvaltana, eikä se taida siinä onnistuakaan. Jo nyt monet arvioivat, että Kiina on ohittanut tai ohittamassa Yhdysvallat monilla teknologian osa-alueilla. Tässä mielessä Trump on uhka USA:n omille tavoitteille.

  Toisen maailmansodan päättymistä (80 v.) juhlittaessa saatiin nähdä Pekingissä sotilasparaati, joka monelle lännessä osoitti, että aseet eivät suinkaan ole pelkkää paraatitavaraa vaan osoitus Kiinan noususta  sotateknologiassa Yhdysvaltojen rinnalle, aivan kuten se on autojen kehittelyssä jo rinnalla ja jättämässä taakseen Yhdysvallat.

Pekingissä tapahtui muutakin oireellista. Kun mikrofonit olivat vahingossa jääneet päälle, kuulivat ihmiset  Xi:n ja Putinin haaveilevan ikuisesta elämästä vai oliko se 150 vuotta kestävästä elämästä? Ikuinen elämä kuulostaa Putinilta ja 150 vuotta ihmisen elinikänä Xi:ltä.

Kiina  on siis luomassa omaa maailmanjärjestystään luomansa teknologisen kehityksen ehdoin. Loppujen lopuksi Venäjä on se, jolle Musta Pekka uhkaa jäädä käteen. Se on edelleen fossiilisten polttoaineiden vanki. Se pystyy parhaimmillaan vain kopioimaan, ostamaan tai salakuljettamaan  Kiinan ja lännen saavutuksia teknologian alueella pl. sotilasteknologia, jossa sillä itsellään on näyttöjä osaamisesta.

Putinista on paljastumassa jonkinasteinen strategikko, joka on houkutellut luomaan siteet Kiinan ja Intian kaltaisiin globaaleihin toimijoihin. Diktaattorina hänen ei ole tarvinnut tehdä kompromisseja edes kannattajiensa kanssa.

Suurisuinen Trump on pitkälti niiden ihmisten varassa, jotka ympäröivät Trumpia. Heidän on pystyttävä pitämään yllä realistista amerikkalaista todellisuutta vahvuuksineen.

 

 

 

Tokiosta (1964) Tokioon (2025)

 

Olen  seurannut yli 60 vuotta urheilua sen erimuodoissa laidasta laitaan, kuten tavataan sanoa. Kaiken kelpaavan keskeltä nostan erityiset suosikkini, joita olivat ja ovat edelleen yleisurheilu, jääkiekko, hiihto, alppilajit, jalkapallo, koripallo, uinti (tietyin rajoituksin). Yleisurheilun osalta aloitin seurannan  aktiivisesti vuodesta 1962 lähtien , mutta varsinainen tajunnanräjäytys tapahtui Tokion olympiakisoissa myöhäissyksyllä 1964. Nyt Tokion maailmanmestaruuskilpailujen ollessa meneillään en ole malttanut pysytellä pois TV:n ääreltä.

Paljon on tapahtunut tässä välissä, joten keskityn vain parhaiten mieleeni jääneiden tapahtumien muistelemiseen. Siksi olen valinnut rapsodisen otteen tekstiini.

Näiden kaksien suurkilpailujen välillä tapahtui mm.  afrikkalaistaen juoksijoiden läpimurto ratalajeissa (toki kannattaa muistaa Abebe  Bikilan maratontupla katujuoksuna sekä 1960 että 1964). Ensimmäiset merkit ratalajeissa menestymisestä nähtiin, kun kenialainen Wilson Kiprugut vuoden 1964 olympialaisissa täysin päättömällä irtiotolla heti lähdössä otti ohjakset käsiinsä 800 metrillä taipuen vasta aivan lopussa upealla tavalla pronssille. Mistään sattumasta ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä Kiprugut huomattavasti järkevämmin juosten saavutti hopeamitalin  Mexico Cityn kisoissa. Afrikkalaiset juoksijat omaksuivat pian taktiset oivallukset, vaikka muistini mukaan maanosan juoksijoiden  menestys ei parantunut lineaarisesti  vaan pikemminkin jaksoittain. Muistan, että kenialaisen Kipchoge Keinon hulppea menestys käynnistyi esimerkiksi Suomessa vuonna 1965.

Nyt tilanne on aivan toinen. Afrikkalaiset juoksijat ovat runsaslukuisasti napanneet keski- ja pitkien matkojen kärkisijat timanttiliigan osakilpailuissa,  Aikakausi Tokiosta Tokioon sisältä toki paljon sinivalkoista menestystä, kuten Lasse Virenin huikeat saavutukset osittavat.

Ilahduttavaa on, että aivan viime aikoina eurooppalaiset ovat saaneet afrikkalaisia kiinni ja pystyneet vähintäänkin tasapäiseen kilpailuun heidän kanssaan.

Kenttälajien hallitsijat löytyvät sitten Euroopasta. Onneksi ehkä pahin dopinghistoria on takana päin. Esimerkiksi venäläiset urheilijat saivat aivan älyttömästi etua lepsusta dopingvalvonnasta etenkin Venäjän sisäisissä kontrolleissa.

Uutena kirjoittamattomana lehtenä on dopingaineiden käyttö on levinnyt Aasian maihin. Karibian meren saarilla dopingia on ollut jo vanhastaan, joka on nostanut monien lajien tasoa verrattuna vanhoihin aikoihin. En tosin pysty  osoittamaan  huippujen määrää, jotka käyttävät sääntöjen vastaisia keinoja, joten totuuksien julistaminen on turhaa. Päättelyni olen tehnyt kiinnijääneiden huippujen määrästä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Molemmista Tokion kisoista on jäänyt mieleen jotkin ällistyttävät urheilusuoritukset. Tokion kisoista  1964 on jäänyt mieleen amerikkalaisen pikajuoksijan Bob  ”Bullet  Bob”  Hayesin räjähtävät nopeuden purkaukset ensin satasella ja sitten viestissä. Ne eivät hevillä unohdu mielestä, ei vaikka niitä katsoo vanhoista rakeisista filmeistä.

Tämän vuoden MM-kisoista on ylitse muiden jäänyt mieleen  Armand ”Mondo” Duplantisin taivaita hipovat maailmanennätysparannukset seiväshypyssä. Ihailtavaa kehonhallintaa!

Tämän päivän   maailmamestaruuskilpailut   ovat osa urheiluun sisältyvää vallankäyttöä. Olympiakisat varsinkin ovat käyneet niin kalliiksi, että läntisillä mailla on vaikeuksia saada tarvittavia resursseja kokoon. On suuri kiusaus antaa kisat rikkaiden öljymaiden haltuun. Se on jo tappion myöntämistä rahatukun edessä.

Samassa tahdissa, kun mammona valtaa urheilumarkkinat, kisat muuttuvat lähinnä suurten yritysten  mainosten alustoiksi.

Silti sama pätee nyt kuin Paavo Nurmenkin aikaan: kansakunnan itsetunto nousee urheilusuoristusten urheilijoiden ja penkkiurheilijoiden yhteisvaikutuksesta.

Aikakausi Tokiosta Tokioon sisältää toki paljon menestystä, kuten Pauli Nevalan ja muiden keihässankareiden kukoistus osoittaa Lasse Virenistä puhumattakaan.

::::::::::::::::::

Urheiluun sisältyy paljon tunnevyöryjä. Varsinkin oman maan urheilijoiden kautta välitetään paljon tunteita, joista osa on vaikutukseltaan tervehdyttäviä , osa taas muuttuu tunneväylän kautta jopa vihamielisyydeksi.

Tärkeintä omien urheilijoiden näkökulmasta lienee fanien menestyksen odotus. Kysymys on kollektiivisesta tunteensiirrosta, joka vähitellen tai sitten sysäyksittäin valtaa koko kannattajajoukon.

Kun media on aikansa aiheellisesti tai aiheetta valanut uskoa omiinsa luoden  toiveikkaita menestyksen odotuksia, alkaa urheilija itsekin uskoa voittajan rooliin.

:::::::::::::::::::::::

Tokio 2025 vaatii tappiontunteen käsittelyä  sattuneesta syystä. Miltei musertavalta tuntuu se suoranainen loukkaantumisista johtuva epäonnistumisten vyöry, joka on kohdannut useita Tokion urheilijoistamme. Jo ajanjakso 12 kuukautta ennen kisoja jää historiaan kollektiivisena sairauskertomuksena. Tämä ei tunnu todelta, niin synkeältä se kuulostaa.

Miten voitaisiin kuvata meidän epäonnen symbolejamme? Otan esimerkiksi Lotta Haralan. Kun hän selvästi ylilatautuneena  -  konemaisesti toteutuneen ”varaslähdön” seurauksena - seisoo lähtöviivan tuntumassa ymmällä ja yksin 60 000 katsojan edessä, en pysty kuvaamaan millään urheilijan tuntemuksia. Kilpatoverien tyhjä katse heidän keskittyessä vain omaan suoritukseensa vaikutti sekä ymmärrettävältä että pahalta. Mutta miten he olisivat voineet osallistua yhden kilpakumppaninsa kohtaloon muutoin kuin jälkikäteen?

Sorruin - ymmällä kun olen - ylilyöntiin, eihän urheilu saa olla näin vakavaa! Harala vaikutti lähes omalta itseltään haastateltaessa häntä kilpailun  jälkeen. Jotkut pystyvät käsittelemään ainakin alustavasti kärsimäänsä tappiota hämmentävän tyynesti.  

Tähän voi ottaa rinnalle lohdullisen tarinan: maratoonari  Alisa Vainion uraa olen seurannut lehtien välityksellä ja hänen urheilu-uran puolesta taistelunsa on herättänyt syystäkin huomiota. Intohimoinen harjoittelu johti ylikuntoon ja moniin seurannaisvaikutuksiin, mutta niin vain hän on esimerkki onnistumisesta.  Miten ihmeessä hän pystyi toipumaan kaikista vastoinkäymisitä sijoittuen EM-maratonilla viidenneksi parhaana eurooppalaisena?

Silja Kosonen on vastaava esimerkki kenttälajien puolella: sijoitus neljäs moukarinheitossa parhaana  eurooppalaisena.

Ensi vuonna on EM-kisat…

Suomi-Ruotsi-maaottelu - reliikki vai tätä päivää ja elävää historiaa?

 Suomi-Ruotsi maaottelulla tarkoitetaan tietenkin yleisurheilukamppailua, joka käydään  säännöllisesti syksyisin vuorovuosin kummassakin maassa. Se on jännitysnäytelmä, jota olen seurannut 1960-luvulta lähtien. Ruotsissa maaottelu tunnetaan Ruotsissa hellyttelynimellä ”Finnkampen” ja Suomessa yleensä vain nimellä Ruotsi-ottelu. Sanonpa tässäkin yhteydessä, että angloamerikkalainen ”track and field” on parempi nimi lajille kuin ”yleisurheilu”.

Kuuntelin selostuksia radiosta. Miksi? Sitä en muista. Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen selostivat ottelua omalla ainutlaatuisella tavalla, Pekka jäyhästi, ei hän ei satasella oikein kerennyt mukaan. Mutta silloin alkoi Noposen räjähtävä tyyli päästä oikeuksiinsa. 

Maaottelua on järjestetty vuodesta 1925-lähtien kohtuullisen vähäisiksi  jäävin poikkeuksin. Sota-aika aiheutti katkon ymmärrettävistä syistä, samoin 1930-luvun alun välien kylmeneminen Paavo Nurmen väitettyjen amatöörisääntöjen rikkomisten takia (Nurmi otti vastaan rahapalkkioita, jotka oli julistettu pannaan paroni Pierre de Coubertinin hengessä).Toisen tarinan mukaan keskeytyksen aiheutti maaottelussa tapahtunut käsirysy. Mutta se on toinen juttu.

Keskityn tässä tarinassa vain pääotteluun pois lukien poikien, tyttöjen ja naisten ottelut, jotka nekin ovat vahvoja jatkuvuuden takaajia. 

:::::::::::::::::::::::::::

Jo pitkän aika on ollut selvää, että maaottelulla on vahvemmat juuret suomalaisten keskuudessa kuin ruotsalaisten keskuudessa. Mistä tämä johtuu? Suomalaisia vaivaa käsittääkseni edelleen  pikkuveli- syndrooma Ruotsia kohtaan ja rakkaus vanhaan lempilajiin. Ruotsalaisia sitoo maaotteluun vieläkin ruotsalaisten yleisurheiluentusiastien kohtuullisen suuri määrä. Suomessa yleisurheilulla on kalpeasta ja vähitellen heikkenevästä yleisurheiluinnostuksesta huolimatta vieläkin tuntuvaa kannatusta, vaikka kotimaisten ns. gp-kisojen vaatimattomat yleisömäärät ovat kiinnittäneet huomiotani vuosien ajan. Tämä lisäksi on huomioitava, että suomalaiset ovat – onneksi -  edelleen sydämeltään enemmän yleisurheiluihmisiä kuin ruotsalaiset.

Maaotteluvoitot ovat jakautuneet melko tasan maiden  välillä: Suomi 47 voittoa, Ruotsi 38 voittoa. Kummallakin on ollut pitkät menestysputket, Suomella 1954-1964 ja 1970-1984 ja Ruotsilla 1940-1950. Sota-aikana Ruotsin ”menestykseen” vaikutti, että kisoja ei järjestetty 1941-1944. Suomen menestyskausien vaikuttavin seikka lienee se, että sodan jälkeen kahden entisen yleisurheilun suurmaan menestyksen heikkeneminen oli Ruotsissa voimakkaampi  kuin Suomessa. Toisaalta suuret ikäluokat jylläsivät Suomessa monin tavoin. mm. siten, että lahjakkaiden huippujen määrä aiheutti rökäletappion Ruotsille esimerkiksi vuosina 1972 (Suomen voittomarginaali 63 pistettä) ja 1978 (Suomen voittomarginaali järisyttävät 72 pistettä !).

Ruotsilla on viime vuosina ollut enemmän ylivoimaisia urheilutähtiä kovimmalla huipulla kuin suomalaisilla (esim. Daniel Ståhl ja Armand ”Mondo” Duplantis). Tällä merkille pantavalle ilmiöllä on ollut oma vaikutuksensa lajin julkisuusarvoon, ja ruotsalaisethan osaavat hehkutuksen taidon melkein yhtä perusteellisesti kuin nöyryyttämisen taidon.

Kun maaottelu täytti tänä vuonna 100 vuotta (!) veti se pitkästä aikaa Tukholman (olympia)stadionin täyteen suomalaisten ja ruotsinsuomalaisten kantaessa suuren vastuun yleisömenestyksestä. On syytä muistaa, että stadionin kapasiteetti on vajaat 15 000 katsojaa urheilukilpailuissa, joten täysi katsomo voidaan suhteuttaa realiteetteihin. Mutta hyvä näinkin.

Maaottelujen käynnistäminen tapahtui aikoinaan ilman mitään poikkeuksellista rummutusta. Molemmilla mailla oli edeltäviäkin maaotteluja.  Ensimmäinen kilpailu pidettiin Eläintarhan kentällä 21 000 katsojan läsnä ollessa. Maaottelusta tuli ikiaikainen suosikki alusta lähtien.

Maaottelun lajivalikoima on muuttunut hieman vuosien saatossa, mutta vahva runko on säilynyt samana, mikä sopiikin perinnelajiin.

Myös ottelujen ominaispiirteet ovat säilyneet. Kun ei suurempaa revohkaa ole syntynyt maiden välillä niin on harrastettu tönimistä ja suunsoittoa. Tunnettu esimerkki oli 1950- ja 1960-luvun mailerimestari  Olavi ”Tankki”  Salosen vastustajiin kohdistamat taklaukset. Mutta hänellä sattuivat olemaan vain tavallista leveämmät hartiat. Huonoa urheiluhenkeä osoittavat sen sijaan 1970-luvun ylilyönnit. Näytti siltä, että tönimisestä haluttiin tehdä otteluihin perinne. Se yritys loppui lyhyeen.

Juuri päättyneessä viimeisimmässä maaottelussa erittäin lahjakas aitajuoksija Antti Sainio yritti mahdollisesti elvyttää maaottelun parhaita perinteitä. Tarkoittamatta mitään erityistä hän pelkällä ulospäin suuntautuneella olemuksellaan herätti reaktiota hyvässä ja ehkä – tahattomasti - hieman pahassakin. Mutta hän nähdäkseni toimi vain eloisan matkasaarnaajan kaltaisella otteella. Tällaisia yleisurheilun herättelijöitä pitäisi olla enemmänkin.  

Sitten kivuliaimpaan osaan nykyisyyttä ja historiaa. Viime vuosina voittaja maaottelussa on vaihdellut, mikä tietenkin mielenkiinnon säilymisen kannalta on hyvä asia, mutta 2000-luvulla tätä toivomusta ruotsalaiset eivät ole noudattaneet, vaan miesten maaottelut ovat päättyneet Ruotsin hyväksi 16-10.

 Kisat ovat toimineet myös rankingkilpailuina suurkisoihin. Niin nytkin. Maaottelun paras tulos miesten puolella taidettiin tehdä, kun maaottelusta pois jäänyt Olavi Helander heitti Ruotsi-ottelun aikaan Brysselin Timanttiliigassa 83,97 ja ratkaissee sillä matkalipun Tokion MM-kilpailuihin.

Ruotsi oli entisensä ja kiusasi meitä minimaalisilla voittomarginaaleilla useissa lajeissa. Vielä turhauttavampaa oli, että nämä kisat olivat kolmoisvoittojen kisat. Ymmärränkö oikein, jos sanon, että kumpikin maa on vahvistanut vahvuuksiaan ja taantunut heikkouksissaan, mutta Ruotsi on voimaantunut ylivoimaisella tavalla, jota todisti neljä kolmoisvoittoa miesten lajeissa? 

Rakkaudesta lajiin - kuihtuuko yleisurheilu?

 

 Kirjoitan tätä Tokion yleisurheilun maailmanmestaruuskisojen alla. Lähestymistapoja on monia ja yritän raapaista pintaa mahdollisimman monesta aiheesta. Syvemmän viillon kohdistan  suomalaisten nuorten menestymismahdollisuuksiin nyt ja lähitulevaisuudessa. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen pyrkinyt säilyttämään optimismin.

Olen, niin pitkään kuin pystyn palauttamaan mieleen, seurannut urheilua laidasta laitaan oikeastaan lajista riippumatta. Jostakin syystä  - en muista mistä – suurin innostus on kohdistunut yleisurheiluun. Ajoitan ”heräämiseni” noin vuoteen 1962, jolloin silloisen Jugoslavian Belgradissa järjestettiin yleisurheilun Euroopan mestaruuskilpailut. Muistikuvat ovat tosin melko hatarat ja olen sekoittanut pakkaa opiskelemalla jälkikäteen, mitä EM-Belgradissa oikein tapahtui.

Vuonna 1963 iskin silmäni ”Urheilukalenteriin”, jossa olivat sen aikaset ennätykset yleisurheilulajeittain. Jossakin muutossa hukkasin kalenterit, ikävä kyllä. Tuohon aikaan luin sanomalehtien urheilusivut (tulossivut) paljon perusteellisemmin kuin esimerkiksi kotimaan politiikkaa käsittelevät sivut

Vuosina 1963-64 löysin ”Urheilun Kuva-aitan” innostukseni lähteeksi. Se oli jonkin aikaa johtava urheilulehti. En itse ole ollut aktiiviurheilija, vaan pelkästään aktiivinen harrastelija.  Niinpä minusta tuli penkkiurheilija henkeen ja vereen. Pian lajispektri laajeni ja mukaan tulivat jääkiekko (Tampereen MM-kisat vuonna 1965!) ja monet  muut lajit. Mutta läheisimpänä säilyi yleisurheilu.

Suomen yleisurheilun suuruuden ajat olivat takanapäin 1960-luvulla, Viittaan tässä 1920- ja 30-luvun kultaisiin päiviin. Kuuntelin Pekka Tiilikaisen vuodatuksia, koska Ruotsi ottelujakin hävittiin perätysten pitkä pötkö. Radio ja yleisurheilu kuluvat elimellisesti yhteen - sanottakoon mitä sanotaan! Synkeintä aikaa oli 1960-luvun vuodet puolivälin molemmin puolin: voi sitä kaihoisan  kaipuun määrää menestyksen perään! Siihen aikaan odotettiin optimistisesti, että suuruudenpäivät palaavat ainakin jossain näkyvissä olevassa tulevaisuudessa. Ja kas, 1960-luvun lopulla muutos tapahtuikin:  Peter Snellin valmentaja Arthur Lydiard palkattiin toiselta puolen maapalloa nostamaan rakkaan lempilapsemme, pitkän matkan juoksun, tasoa. Jotain tapahtuikin pienellä viiveellä, sillä tulostaso kestävyyslajeissa nousi äkkiä huomiota herättävän korkeaksi. Johtotähtenä ja tulevaisuuden airuena toimi Jouko Kuhan maailmanennätys 3000 metrin esteissä vuonna 1968. Menestys nousi huippuunsa 1970-luvulla, jolloin löivät läpi Juha Väätäinen ja Lasse Viren.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Entä tänään? Olen juuri seurannut herkeämättä Tampereen alle 20-vuotiaiden  EM-kisoja ja osallistunut meikäurheilijoiden murheisiin ja ilonaiheisiin. En keskity yksityiskohtaisesti muutamien päivien tapahtumiin vaan yritän luoda kuvaa tunnelmista ja reaktioista tämäntyyppisissä kisoissa.

Uuden vuosituhannen mittapuulla mitattuna Tampereen EM-kisat olivat verrattomat: Suomen joukkue saavutti seitsemän mitalia ja yhdeksän pistesijaa päälle (sijat 4-8) ! Nuorten kisoissakin on ollut aneemisia vuosia tässä välillä. Tietenkin kotikisat kannustivat penkkiurheilijoita  aktiivisempaan seurantaan ja suomalaisia urheilijoita osallistumaan runsaslukuisemmin kuin muualla pidettyihin kisoihin.

Menestystä tuli jo Espoossa 2023 pidettyjen alle 23 -vuotiaiden EM-kisoissa runsaasti. Kotimaa on kotimaa ja yleisön huutomeri auttaa aina. Muuten, oliko Tampereella yleisön mylvintää tehostettu äänentoistolaitteiden volyyminäppäimillä? Yleisöä oli katsomoissa enintään kohtuullisesti, siksikin yleisön mylvintä vaikutti suurennellulta. Olikohan äänen volyymia keinotekoisesti  lisätty?

Olen harmitellut lehtien urheilusivujen  (tarkemmin tulossivujen) aneemisuutta. Helsingin Sanomat, herätys! 1960-luvulla tietosisällöt olivat eri luokkaa, näin muistelen. Sen sijaan henkilökuvaus on ollut valtaisan muutoksen kohde. Seitsenottelija Enni Virjosen, 18 ja korkeushyppääjä Ella Mikkolan, 17 kaltaisten supliikkinaisten ei tarvitse pelätä huonoa näkyvyyttä julkisessa sanassa. Isot jutut ja isot kuvat kuuluvan nykyisin henkilöhaastattelujen tyyliin. Parhailla urheilijoilla ulosanti oli ja on hyvää, aivan kansainvälistä tasoa. Onneksi olkoon!

Sen sijaan TV:n voittajien haastatteluissa keskityttiin itsestään selvyyksien kysymisiin, joihin saatiin itsestään selviä vastauksia. Harvoin uskallettiin poiketa rutiininomaisesta ”haastattelun käsikirjoituksesta”. Joissakin kohden tappion kouraistessa urheilijaa syvältä kysyttiin itsetarkoituksellisuuteen saakka epäonnistumisen syitä, ja saatiinhan sillä kyynelehtiminen aikaiseksi. Vanhanaikaisena ihmisenä sanoisin, että vähempikin tunnemaailman syövereiden perkaaminen  olisi riittänyt. Urheilijalle on psyyken riekaleiksi repivän tappion hetkellä annettava tilaisuus intimiteetin säilyttämiseen ja itsensä kokoamiseen.

::::::::::::::::::::::::::

Minne suomalainen yleisurheilu on menossa huomioiden se kuva, joka saatiin Tampereella alle kaksikymppisistä? Ensinnäkin heittolajit  saivat melkoisen buustin sekä naisisissa että miehissä -pitkästä aikaa -  murheenkryyniä eli miesten keihästä  lukuun ottamatta. Myös useat pikajuoksijat yllättivät positiivisesti sekä aidatuilla että sileillä matkoilla. Reetta Hurske saa seuraajia! Juho Venäläinen, 200 metriä, (neljäs) ja  Mila Heikkonen, 400 aidat, (neljäs) olivat sprinttilajeissa odotettuja onnistujia. Enni Virjosen seitsenottelumenestys on huomionarvoinen saavutus tulevaisuuden moniotteluodotuksia ajatellen. Eipä unohdeta Juho Venäläistä, jossa näen 200-400 metrin huippujuoksija-ainesta jo 19-vuotiaana.

Ella Mikkola, 17, voitti hopeaa korkeushypyssä kansainvälisestikin kovalla tuloksella 189  Mikkola on ansaitsemiensa suitsutusten arvoinen, Hän on yleisurheilumme helmi. Ja minkä kehonhallinnan hänen pajunvitsamaisuutensa tuottaakin.

Suurimmat tappiot tulivat miesten keihäänheitossa, jossa Topi Parviainen ei onnistunut heitoissaan korostaen lajin aneemisuutta. Sen sijaan kollega, Rebecca Nelimarkka, hopeaa, on huippulahjakas keihäänheiton potentiaalinen pelastaja.

Paljon muutakin hyvää sopi toki seitsemään mitaliin ja yhdeksään pistesijaan. Mutta tässä päällimmäiset.

Mutta miten selvitän itselleni ja muille sen, että suomalaisista urheilijalahjakkuuskandidaateista niin moni vuotaa valmennusjärjestelmän  ulkopuolelle ja/tai lopettaa kokonaan. Syyn täytyy piillä resurssien puutteissa. Ulkomailla valmennetaan ammattimaisesti jo 18-vuotiata eikä valmentajan tarvitse kantaa huolta jokapäiväisestä elannosta.

::::::::::::::::::::::::::::

Niin , kuihtuuko yleisurheilu?

Joukkueurheilun kasvava suosio on kaventanut yleisurheilun asemaa kaikkialla, se on selvä. Suuresti arvostamani yleisurheiluhistorioitsija Roberto L. Quercetani kiinnitti  huomiota jo 70 vuotta sitten siihen, kuinka ”nykyaikainen elämä veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä (ja naisia!) rasittamaan keuhkojaan kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä” (Kilpakenttien kuninkaat, Weilin  & Göös”, 1965).

Tampereella kilpailleet nuoret ovat valinneet toisin. He ovat osoittaneet, kuinka korkean elintason maissakin ”rasitetaan keuhkoja” huipulle pääsemiseksi. Samaa koskee muitakin yleisurheilulajeja kuin kestävyysjuoksua.

Välillä näyttikin siltä -  esim. yleisurheilunennätysten hitaan kehityksen vaiheessa - että sinnittely  yleisurheilun kovimmalle huipulla on hiipumassa. Viime aikojen hirmutulokset ovat haudanneet alleen epäilyt yleisurheilun jäämisestä reliikiksi.

Skandinavian hyvinvointivaltioiden urheilijoiden kovat tulokset ja menestys ovat osoittaneet, että kehittyneet harjoitusmenetelmät ja välineet samoin kuin kenttien parantuneet ominaisuudet ovat  mahdollistaneet nopean kehityksen. Sivuutan tässä keinotekoiset ja kielletyt tulosten parantamiskeinot.

Kansainvälisesti nuorilla on tulevaisuus myös yleisurheilussa, mutta miten on suomalaisten nuorten laita? Toistaiseksi 17-20 vuotiaiden menestys on haihtunut aikuisissa monessa tapauksessa ilmaan. Nuorten ja aikuisten välistä kuilua olisi pystyttävä täyttämään kehittyvillä resursseilla ja  harjoitusmenetelmillä. Haaste siis fokusoituu ”omillaan elämisen” kynnykseen.

Paratiisi, jota emme halua menettää

 

Kirjoitan Suomesta. Aihe pälkähti päähäni, kun kuulin erään venäläisen politiikan asiantuntijan mielipiteen Suomesta ja siitä Suomesta erityisesti, jolle emme osaa antaa syvällistä arvoa. Hän puhui Suomesta, jonka tulevat sodat voivat hävittää, jos emme osaa pelata korttejamme oikein. Hän totesi jotenkin kyynisen osaaottavasti suomalaisten ymmärtämättömyydestä, että on meikäläisten asia, jos haluamme luopua paratiisista paitsi itsenäisenä sivistysvaltiona niin myös koko maan olemassaolosta kaikkine siihen kuuluvine arvolatauksineen.

Tämä tuli mieleeni, kun kuulin presidentti Alexander Stubbin kehuvan aseistuksemme määrää, tykkejä, merivoimia, ilma-asetta, jalkaväkeä, ilmatorjuntaa, panssareita, drooneja….. kaikkea puolustuksessa tarvittavaa. Entä jos hän olisi jättänyt kaikki aselajikehut väliin ja puhunut nyky-Suomesta, rauhansuomesta. Mutta ei, hänen piti opastaa ilmeisesti venäläisiä aseistuksemme niin suuresta tehokkuudesta ja laadukkuudesta, että venäläisille voisi sanoa, että ”kokeilkaapa niin nähdään, miten käy”. En pidä tällaisesta uhoamisesta. Joskus koiruuksissani olen miettinyt, että jos joku ihmettelisi, millä Suomi puolustaa  itseään, niin vastaisin, että ”kysykää venäläisiltä, heidän tiedustelupalvelunsa  kyllä tietää”.

Nykyaikaisen sodan julma kurjuus ei tarkoita yksin rintamasotaa, kuten ensimmäisessä maailmansodassa vaan sotaa, jossa tuhotaan inhimillisiä voimavaroja raunioiden keskellä  ja infraa  ml. teollisuuslaitokset ja muita työpaikkoja sekä tietenkin asuinkerrostaloja. Kun katselee kuvia Ukrainan kaupungeista tai vaikkapa Gazasta, tajuaa, miten totaalista sota on tänä päivänä. Ja samaan aikaan kaikki puhuvat rauhasta. Venäläisellä radio Jerevanilla oli vanhaan huonoon aikaan kasku, jonka mukaan sota ei syty, mutta sen sijaan syttyy niin kova taistelu rauhasta, ettei jää kiveä kiven  päälle.

Edellä  kuvattu muodostakoon kontrastin suomalaisille  pienoisparatiiseille, joita ovat mm. hyvin varustellut tai muuten houkuttelevat omakotitalot ja kesäasunnot, joita uhkaisi menetys tavalla tai toisella. Mutta toki on paljon muutakin menetettävää, joka on ehkä merkityksellisempää, kun ajatellaan kokonaisuutta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Dokumenttisarjassa ”Metsien kätkemä” vieraillaan merkittävillä Suomen saaristorannikon osa-alueilla ja edetään sitten ”ylöspäin” Lohjan lehdoista Ahvenanmaan, Kolin, Kalajoen, Kainuun, Lemmenjoen kautta etelän luontopääkaupunkiin Helsinkiin, joka on nimensä ansainnut. Vehreys alkaa lähestulkoon rautatieasemalta. Tässä sarjassa Helsinki ja Helsinkiä ympäröivä luonto pääsee oikeuksiinsa.

 ”Metsien kätkemä” korostuu juontajien kiireettömästä tavasta tutustua eri kohteisiin tavallaan luonnon itsensä asettamilla ehdoilla. Liki kaikki Suomessa vierailevat ulkomaalaiset arvostavat Suomen luonnonkauneutta ehkä pientä kohteliaisuuslisää lukuun ottamatta. Arvostus pysyy korkealla, kun vain itse ymmärrämme pitää huolta luontoarvoista ja siisteydestä metsäpohjia myöten.

Vertailen ohessa ”Luontopääkaupungin” kuvallista kavalkadia omiin Helsingin lähimerialueen risteilyllä saamiini vaikutelmiin.

Helsinki – valkoinen, merenrannallinen iso pikkukaupunki - on parhaimmillaan kesäisenä iltapäivänä pienen tuulenvireen pöllyttäessä tukkaa. Merituuli on kuitenkin Helsingin edustan isojen saarien takia useimmiten varsin levollista, joten risteily vanhoilla aluksilla onnistuu mainosti. Ohikulkevat moottoriveneet ja isommat purret ovat pääasiallisia vaahtopääaaltojen tuottajia.

Matkustajien puheensorinasta erottuvat saksan, ruotsin, italian, englannin ja ranskankieliset lauseet suomenkielisten ohella. Ainakin matkailumarkkinointina tämä toimii.

Mietin joskus, mitähän ulkomaalaiset ajattelevat rannikon purjeveneistä, isoista moottoripaateista joita vapaa-ajan asuntojen  ja huviloiden äveriäät omistajat ovat hankkineet vapaa-aikojensa sulostuttajiksi. Kaikkiaan Suomessa on eritasoisesti varusteltuna noin 508 000 kesämökkiä (v. 2021). Pienveneitä on 1,7 miljoonaa kappaletta, joista rekisteröityjä noin 243 000 kappaletta (v. 2024).

Helsingissä on venepaikkoja 12 000 ja kymmeniä venesatamia sekä 26 yleistä uimarantaa, joten vilskettä ja vilinää pitäisi riittää rannoilla. Mutta yllätys, yllätys vesielementissä liikkujia on juuri tällä risteilyllä varsin maltillisesti. Ehkä lämmin sää on houkutellut hiekkarannoille lepäämään.

Kun  risteily päättyi oli aikaa hieman hengähtää ja palauttaa mieleen, mitä oli jäänyt jäljelle pohdinnoista.

Kaikki edellä kuvattu on osa hyvinvoivaa Suomea, vaikkakin koskee vain osaa ihmisistä, mutta sittenkin suurta osaa ja on tärkeä osa ”paratiisia”.

Paratiisissakin henkinen huonovointisuus on monen ihmisen pahoinvoinnin takana. Sitä on lisännyt useiden kohdalla toimeentulon leikkaukset. Aineellisen menetys on kuitenkin toissijaista jouduttaessa venyttämään henkistä kestävyyttä äärimmilleen.

Mutta vielä pahempaa tapahtuu, jos kansakunnan kyky puolustaa omia rajojaan heikkenee  oleellisesti.

Paratiisi tuntuu monien ihmisten mielisestä paratiisilta ehkä vasta sitten, kun sitä uhkaa menetys tai se menetetään osittain tai kokonaan.