Frank Sinatra – mies ja myytti

Katselin Frank Sinatrasta kertovan neliosaisen dokumentin. Mielessäni on musiikkiin ja Yhdysvaltojen historiaan syvällisellä tavalla kuuluva henkilö. Mikäpä olisi amerikkalaisuutta paremmin kuvaava epiteetti kuin huippuviihde ja viihdetaiteilija nimeltä Frank Sinatra.

En aio käydä läpi dokumenttisarjaa kronologisesti – kaikkea muuta. Tartun niihin kohtiin, jotka sivuavat jotenkin omia tuntemuksiani Sinatraa kohtaan.

Sen verran tiedän taustoista, että paljon jätettiin kertomatta. Mikään hymistelytarina – mitä saa aina pelätä, kun on kysymys amerikkalaisesta henkilöhistoriasta - dokumentti ei kuitenkaan ole.

Minusta Sinatralla oli aina valtava kunnianhimo sisäänrakennettuna tekipä hän mitä tahansa; toimiessaan laulusolistina, näytellessään elokuvissa tai liikkuessaan politiikan kihojen keskellä. Tietenkin hän oli huippulahjakas, joskin nyt, kun kuuntelin hänen musiikkiaan koko hänen uransa ajalta, täytyy sanoa, että tämän tyyppinen varsinkin alkuaikoihin liittyvä musiikki ei ole vedonnut minuun kovinkaan tehokkaasti (yksittäisiä kappaleita, joista pidän on kuitenkin runsaasti). Laulut kuulostivat aivan liian viihteellisiltä ollakseen minun makuuni. Tässä näkyy varmaankin sukupolviero.

Sinatran keskeinen pääoma musiikissa oli hänen esiintymiskykynsä. Siinä hän oli ehdotonta huippua. Eläytymiskyvyssä hän ansaitsee minulta kympin. Minusta Sinatran kaikkein paras kappale on upea ”That´s Life”. Sitä esittäessään hän rennoimillaan tai rempseimmillään, ikään kuin halkinaisesti julistaen, että menee miten menee, minä porskutan. Tuossa kappaleessa on mukana paljon Sinatran omaa elämää.

Toinen ikimuistettava kappale on Paul Ankan ”My Way”, Sinatran eräänlainen tunnusmelodia, joskin minuun makuuni ehkä turhan suureellinen ja pateettinen. Se oli kuitenkin varsinainen kestohitti Englannin myyntilistoilla. Ja onhan niitä monia muitakin, esimerkiksi ”It Was a Very Good Year” tai Frankin hieno versio monesti levytetystä ”Fly Me To The Moon” -kappaleesta. Pop-listoilla Frankie-boyta ei ainakaan viimeisten vuosikymmenten aikana nähty kovin useasti, mutta Easy Listening -listat olivat hänelle omiaan (”It Was a…..” oli peräti Easy Listeningin ykkönen).

En toki halua vähätellä hänen monista kevyen musiikin klassikoista tekemiään versioita, joista hän pystyi esittämään helposti tunnistettavat omat tulkinnat.

Monille, kuten minulle Sinatra nousi esille 1960-luvun puolessa välissä hiteillään ”Strangers in the Night” (Billboardin Hot 100 listan ykköstila!) ja yhdessä tyttärensä Nancyn kanssa esittämällään ”Something Stupid” -kappaleella (neljä viikkoa Billboardin Hot 100 listan ykkösenä!). Tähänkin saumaan Frankie-boy siis ehti.

Rat Pack -vaihe on oma lukunsa Sinatra-kavalkaadissa. Menestys oli huima, kuten monet muutkin roolit Sinatran uralla. Joey Bishop, Sammy Davis Jr, Dean Martin , Peter Lawford ja Sinatra muodostivat viihdytysyksikön, joka teki elokuvia, musiikkialbumeja ym. Rat Pack muodosti Las Vegas-rottajoukon, joka itse asiassa taisi pelastaa koko kaupungin viihteen mekaksi.

Eri asia on sitten, että yhdessä vaiheessa Martin ja Sinatra rupesivat huumorimielessä solvaamaan valkoisen yleisön edessä Sammy Davisia. Yleisö hohotti, mutta minulle jäi tunne hyvin vaivaantuneesta tunnelmasta. Miksi Sinatra, joka luultavasti aidosti taisteli rotujen tasa-arvon puolesta lähti tähän mukaan? Ja miksi Sammy Davis, tuo loistava artisti, alistui pelleksi?

Olemme eri sukupolven ihmisiä. Minua kiinnosti dokumenttia katsoessani erityisesti, miten hän suhtautui nuorisomusiikin uusiin (sen aikaisiin) ilmentymiin. Vastaus: torjuvasti. Rock and roll ei todellakaan ollut hänelle musiikkia. Mutta siihenkin hän jotenkin tottui, kun huomasi, että bisnestä ei voi olla ilman rockia.

Uusi kauhistus tuli 1960-lun lopulla kun psykedeelinen rock tunkeutui radioaalloille ja hippie-kulttuuri koki huippuhetkensä. Ei voi kuvitella karkeampaa vastakkainasettelua kuin Janis Joplinia Monterey Popissa (1967) ja Frank Sinatraa. Toki tähän kaikkeen liittyi Vietnamin sodan vastaisuus, johon Sinatra ei toisen maailmansodan kokeneena odotetusti lähtenyt mukaan.

Hänestä tuli hetkeksi jopa Hair-henkinen poppari. Dokumentissa hän esiintyy nimittäin yhdessä lauluyhtye Fifth Dimensionin kanssa (joka teki jättiläismenestyksen Hair-versiostaan ”Aquarius/Let the Sunshine In”. Esityksessä hänet kuulutetaan lavalle ”kuudentena ulottuvuutena”, ja sitten lauletaan yhdessä. Sinatra laskee leikkiä röyhelöpaidastaan, jonka hän saa kuulema pitää, jos laulaa hyvin. Sinatra esittää ulkomuotonsa olevan lähtöisin Italian maaseudulta – ja yleisö mylvii. Sinatra tekee jälleen tempun eli luopuu periaatteistaan ja sopeutuu, kuten niin monta kerta aiemminkin. Dokumentissa todetaankin tuttavan suulla: ”Hän yritti vain pysyä pinnalla”.

Sinatran ura on täynnä nousuja ja laskuja ensimmäisen vaiheen nuorisoidolista 1940-luvulla hiipumiseen 1950-luvun alussa ”Fading Stariksi”. Ja sitten taas nousu ”Täältä ikuisuuteen” -elokuvan Maggiona, jolla hän suoritti mahtavan läpimurron - sivuosa-Oscar - vakaviin elokuvarooleihin.

Mafia-kytkennät käytiin myös läpi. Epäilemättä niitä oli, mutta mikä oli niiden merkitys hänen uransa edistämisessä? Dokumentissa hän sivuuttaa nämä vaiheet lähinnä olankohautuksella. Vaikutelmaksi jää, että hän viihtyi suurten gangsterien seurassa pääosin sen takia, että mafiaan liitetään valta, jonka osana Sinatra halusi olla. Sinatra vähintäänkin tunsi Lucky Lucianon ja myöhemmin hän oli läheisissä väleissä Sam Giancanan kanssa, samoin kuin monien muiden mafia-johtajien kanssa. Sinatra kaipasi suureellista jännitystä elämäänsä arveluttavien tuttaviensa kautta.

Vaarallisin vaihe Sinatran uralla oli, kun hän rupesi tukemaan presidentti Kennedyn vaalikampanjaa. Tai pikemminkin vaaramomentti tuli sivujuonteiden kautta. Epäilemättä hän oli demokraatti ja tuki monia demokraateille tärkeitä asioita, kuten rotujen tasa-arvoa. Hän esiintyi mielellään värillisten orkesterinjohtajien kanssa.

Kennedyn kampanja kietoutui yhteen gangsteriyhteyksien kanssa, ja kun Kennedyä myöhemmin varoitettiin ystäviensä mafia-kytkennöistä, hän otti etäisyyttä koko arveluttavaan taustaryhmään: Sinatra joutui vastentahtoisesti presidentin sisäpiirin ulkopuolelle, vaikka esiintyikin yhdessä Kennedyn langon Peter Lawfordin kanssa. Sam Giancanan murha 1970-luvulla kertoo kuitenkin, kuinka vaarallisessa seurassa Sinatra oli ollut.

Myöhemmin hän tuki Nixonin presidenttikampanjaa sekä Ronald Reaganin kuvernööri- ja presidentinvaalikampanjaa, vaikka ilmoittikin säilyneensä rekisteröityneenä demokraattisen puolueen jäsenenä. Hän kuului ”demokraatit Reaganin puolesta” -ryhmittymään. Monet Sinatran kannattajista pettyivät hänen takinkääntöönsä. Dokumentissa esitettiin arvailu, että Sinatra halusi maksaa potut pottuina Kennedyille. Vaikea sanoa. Jälleen tulee mieleen, että hän halusi olla siellä, missä olivat kytkökset valtaan.

Sinatran ystävystyminen äärioikean laidan Spiro Agnewn (Nixonin varapresidentti) kanssa antaa kyllä kuvan, että Sinatra oli ikääntyessään omaksumassa oikeistolaisempia näkemyksiä.

Sinatran naiset ovat oma lukunsa. Ilman heitä ei olisi Sinatraa. Silti tulee mieleen, että naiset olivat äkkirakastumisen jälkeen vain Sinatraa varten ilman uskottavaa vastarakkautta. Heitä tarvittiin, mutta oman uran edistäminen oli Sinatralle paljon tärkeämpää. Lukuun ottamatta ensimmäistä vaimoaan muut ovat olleet julkisuuden hahmoja. Avioliitto Mia Farrowin kanssa on esimerkki, kuinka Sinatra yritti tarttua nuoruuteen ilman mitään harhakuvia avioliiton kestävyydestä. Farrowin piti olla valmistautuneena Sinatran kaavailemia elokuvia varten; oman uran kehittäminen ei kuulunut asiaan. Tähän kunnianhimoinen Farrow ei suostunut. Tiet kulkivat nopeasti eri suuntiin.

Ikääntyvä, kiukkuinen Sinatra – ehkäpä ensisijassa ollessaan itseensä tyytymätön – tulee esille dokumentin loppuvaiheissa. Nämä käyttäytymispiirteet muodostuivat varmaankin vierotusoireista, joita hän tunsi joutuessaan luopumaan vääjäämättä huipulta. Dokumentissa sivuutetaan Sinatran viimeiset vaikeat muistisairauden vuodet ja ratkaisu lienee oikea: Sinatra halutaan muistaa ikonisena hahmona amerikkalaisen viihteen historiassa.

Tässä kirjoituksessa esittämälläni kritiikillä ei ole mitään merkitystä, kun ajatellaan Sinatran huomionarvoa amerikkalaisuudelle. Hän on osa amerikkalaisuutta , mutta toisaalta hän on myös ollut luomassa amerikkalaisuutta.

Sinatran aikana elettiin Yhdysvaltain parhaita vuosia. Maa oli kiistaton ykkönen talouden ja hyvinvoinnin mittareilla mitattuna – ainakin keskimäärin. Sinatra on näistäkin syistä helppo samaistaa koko Amerikan menestykseen. Hän symboloi Amerikan kultaista aikaa.

Amerikkalaisen populaarikulttuurin levitessä ympäri maailman on Sinarasta muodostunut legenda kaiken ikäisille ihmisille niin lännessä kuin idässäkin.

Ompelijattaren omatunto

Yleltä on tullut viime aikoina parikin hyvää dokumentaarista elokuvaa Suomen itsenäisyyden varhaisilta vuosikymmeniltä. Toinen käsittelee ompelija Martta Koskista ja toinen Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon ihmissuhdetta ja elämänvaiheita. Elokuvat paljastavat äärivasemmiston näkökulman niihin itsenäisyyden ajan vaiheisiin, jolloin käytiin taistelua Suomen suunnasta. Toki sosialistit (kommunistit) olivat koko ajan alakynnessä, joten tasavahvasta taistelusta ei voinut puhua, vaikka Neuvostoliitto olikin kommunistien puolella.

Ville Suhosen käsikirjoittama ja ohjaama ”Ompelijatar” on huolellisesti ja taidokkaasti koottu elämänkerta Martta Koskisesta, joka avaa paitsi näkymän poliittisen ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, niin myös Koskisen sisäiseen maailmaan. Koskinen oli käynyt vain yhden luokan kansakoulua, mutta itseopiskelun kautta kehittyy lopulta hyvin itseään kirjoittamalla ilmaisevaksi työväen taistelijaksi.

Usko omaan asian on uskomattoman vahva. Sitä ei murra edes Valpon kidutus: ”Heidän on ammuttava minut, muutoin maailma saa tietää, mitä he ovat tehneet minulle”.

Martta Koskinen syntyi Hollolassa ja liittyi punakaartiin, tuomittiin ja joutui vankileirille. Koskista epäiltiin vakavista rikoksista, mutta ei ilmeisesti pystytty todistamaan mitään raskauttavaa. Niinpä hänet armahdettiin jo vuoden 1918 puolella.

Martan taustayhteisöt olivat itsenäisessä Suomessa pannassa. Kommunistinen puolue kiellettiin (samoin sen seuraaja sosialistinen työväenpuolue, joka sai vuoden 1922 eduskuntavaaleissa 27 kansanedustajapaikkaa) ja kumouksellista toimintaa soluttamaan perustettiin Etsivä keskuspoliisi (EK). Martta Koskinen kehitti itseään aktiivisesti 1920-luvulla järjestötyössä ja poliittisessa agitaatiossa.

Martta Koskinen oli epäilemättä vallankumoushenkinen, ja hän oli varma tapaus EK:n kortistoihin. Toiminta oli yhä vaikeampaa 1930-luvulla mm. Lapuan liikkeen takia. Olihan lapualaisten itselleen asettamana tehtävänä ”yhteiskunnan tervehdyttäminen”. Kaikki kommunistitoiminta kiellettiin, joten kannattajat joutuivat painumaan maan alle.

Martta Koskinen joutui myös toimimaan ihmissuhdeverkostojen ja toisaalta aatteen pettureiden kudelmassa. Pettäjät olivat usein läheisiä ihmisiä.

Vuonna 1933 todisteita oli kertynyt riittävästi: Martta Koskinen tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Koko ajan hän toimi ompelijan työssä, myös vankilassa, ”Ateljee Kakolassa”. Vuonna 1935 hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen jatkuvan varjostuksen alla. Samoihin aikoihin hän verkostoitui Hertta Kuusisen ja tämän miesystävän Yrjö Leinon kanssa. Hertta Kuusinen muodostui ajan mittaan läheiseksi ystäväksi. Kirjeenvaihto jatkui Martan kuolemaan saakka. Ilmeisesti älykkö Hertta Kuusinen tunsi henkistä sukulaisuutta tähän itseoppineeseen käytännön naiseen.

Mitä Martta Koskisen maanalainen työ oli? Hän kirjoitti tai hänen asunnossaan olevalla kirjoituskoneella kirjoitettiin vallankumouksellista propagandaa ja toisaalta hän toimi viestinviejänä poliittisella kentällä mm. Yrjö Leinoon päin. Käsittääkseni Koskisen työ rajoittui viestien välittämiseen, mutta raskauttavaa oli, että viestit sisälsivät mm. sotasalaisuuksia (ilmatorjuntapattereiden sijainteja ym.). Leinon kautta väylä Moskovaan oli olemassa.

Sodan aikana EK:sta Valtiolliseksi poliisiksi (Valpo) muuttunut salainen poliisi ahdisti yhä tehokkaammin kumouksellisia, ja jatkosodan aikana lähes kaikki kommunistit joutuivat telkkien taakse. Vuodenvaihteessa 1942-43 oli Martta Koskisen vuoro.

Koskisen tapausta käsiteltiin ainakin näennäisen asiallisesti eri oikeusistuimissa. Sotaylioikeudessa moitittiin syytteiden heppoisuutta (”vain viestinviejä”), mutta säilytettiin alemman istuimen päätös: kuolemantuomio. Korkein oikeus säilytti myös tuomion (yksi tuomari äänesti vastaan) eikä vetoomus melko tunteettomalle Rytille tuottanut tulosta.

Martta ei hätkähtänyt kuolemantuomiota, vaan suhtautui siihen varsin tyynesti. Kuitenkin hän halusi elää; siksi hän pyysi armahdusta Rytiltä. Melkoinen profetia sisältyy Martan kirjoitukseen, kun hän totesi, että sodan jälkeen ”sota-ajan tapahtumia tarkastellaan toisin kuin nyt”. Tuomion täytäntöönpano tapahtui 28.9.1943, aivan liian aikaisin, jotta hänen henkensä olisi voitu säästää. Olisi tarvittu vielä vajaa vuosi lisäaikaa ja uskoisin, että häntä ei olisi tuomittu.

Martta Koskisessa on jotain sisäistä suuruutta, jota on syytä kunnioittaa. Hänellä oli oma uskonsa sosialistiseen unelmaan niin kuin tuohon aikaan monella muullakin suomalaisella. Enemmän kuin dogmaattisena kommunistina näen hänet epäilijänä, totuuden etsijänä, kuten hän itsekin viimeisissä kirjoituksissaan totesi. Toipa hän esille senkin, että totuus on kuin maisema, joka muuttuu sen näkökulman mukaan, josta maisemaa katsellaan.

Valpo kidutti häntä tavalla, joka ei kestänyt päivänvaloa (kynsien irti repiminen?). Kuitenkaan Martta Koskinen ei ryhtynyt kavaltajaksi, eikä se hänen kohtaloaan olisi muuttanutkaan. Lupaukset olivat tuohon aikaan tyhjiä.

Sodan aikana Hertta Kuusisen asunnolla klassiseen musiikkiin ihastunut Koskinen olisi toivonut kuulevansa ennen kuolemaansa Beethovenin Eroican. Ehkä tässä on Martan sisäänrakennetun tyyneyden ydin kuoleman edellä. ”Johan tässä on elettykin”, hän sanoi, kun kuuli tuomiostaan.

Martta vakuutti viimeisissä vaiheissa, että hänellä oli hyvä omatunto, ja usko siihen, että oikeus voittaa. Jotain suurta on Martan viimeisessä toivomuksessa, että ei saa vihata ketään, ei saa puhua kostosta.

Ville Suhosen elokuva on kuvaus ihmissuhteista äärimmäisissä olosuhteissa. Luottamus pantiin kovalle koetukselle, eikä se kaikilla kestänyt. Tehtiin paljastuksia, kavallettiin kumppaneita. Tässä valossa Hertta Kuusinen ja Martta Koskinen olivat ne kovimmat ”jätkät”.

Sodassa on sodan lait ja siinä mielessä tuomiolle löytyy perusteita tuon ajan ilmapiirissä. Jokin kuitenkin panee hanttiin. Ehkä Koskisesta olisi tullut – jos olisi saanut elää – SKDL:n kansanedustaja. Hän olisi sopeutunut parlamentarismiin, mutta omista tavoitteistaan hän ei olisi luopunut. Vai olisiko hän jatkanut puurtamista perusjärjestötyössä luonteensa mukaisesti?

”Ompelijattaren” kaltainen ”historiankirjoitus” saa minulta korkean arvosanan. Annetaan ihmisten puhua heidän kirjeidensä äänellä. Ei tarvita mitään ”kokoavaa yhteenvetoa”, jokainen voi itse ratkaista suhtautumisensa Martta Koskiseen.

Paluu suurkaupunkeihin

Tarkastelen tässä ilmiötä, joka on ollut voimassa Yhdysvalloissa jo ehkä 15 vuotta eli paluuta suurkaupunkeihin esikaupunkialueryntäyksen päättymisen jälkeen.

Vuosikymmeniä vannottiin Frank Lloyd Wrightin ideaalin eli kymmenien neliökilometrien laajuisten ”omakotimattojen ” nimiin esikaupunkialueilla. Wrightin ennustuksesta on kulunut yli 80 vuotta, ja sehän toteutui ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa, meillä Suomessa 1960-luvulta alkaen.

Oma kotipaikkakuntani, Mäntsälä on kokenut tämän muuton rajummin kuin moni muu paikkakunta: tullessani tänne 1980-luvun alussa väkiluku oli reilut 12 000, nyt se on yli 20 000 asukasta. Olemme pääkaupunkiseudun – ei nukkumalähiö, vaan – asumiskunta. Väkiluvun kasvun yskähtely kotipaikkakunnallani muutaman viime vuoden aikana on kertonut paitsi taantuman hidastamasta muuttoliikkeestä niin myös suurkaupungin sykkeen vetovoimasta.

Paul Krugman pohtii ilmiötä muutaman viikon takaisessa New York Timesin kolumnissaan ja toteaa kotikaupunkinsa New Yorkin ilmiöitä: vuokrat ovat korkealla, ruoka on parempaa kuin koskaan ja kulttuuri on elinvoimaista. Kaupungin kultainen aika on palannut, kunhan sinulla on tarpeeksi rahaa selvitäksesi asuinkustannuksista.

Ja juuri tuo viimeksi mainittu onkin monen muuttajan päänsärky. Mutta niin se on muuallakin kehittyneessä maailmassa – Helsinki mukaan lukien.

Yhdysvalloissa keskuskaupungit ovat rikastuneet, ne ovat koulutetumpia ja – kyllä – valkoisempia. Mutta miksi? Uskomattomin asia on tapahtunut rikostilastoissa. Muutos seitsemänkymmentäluvun rikosten rehottamisesta nykyiseen tilanteeseen on lähes epätodellinen. Krugman väittää, että kukaan ei oikein tiedä miksi.

Jospa syynä on yksinkertaisesti, että vaurailla newyorkilaisilla (väestö on vaihtunut!) ei ole tarvetta varastaa. Taustalla muhii tuloerojen kasvu. Tämä ajuri on jakanut kansalaisia monilla eri tavoilla. Tuloerot ovat leventyneet yli 35 vuoden ajan. Niiden kasvu on jopa korostunut suurten metropolien alueilla.

Toki muitakin syitä rikosten vähenemiseen on syytä miettiä. Onhan New Yorkissakin ollut 0-toleranssi vaihe päällä, mutta ilmeisesti se ei käy kuin osaselityksestä. Sitä paitsi gloria 0-toleranssin yltä on väljähtymässä eräiden viime aikoina mustiin kohdistuneiden väkivallantekojen takia.

Rikkaat ja vaikutusvaltaiset ihmiset ovat muuttaneet kaupunkien keskustoihin tai niiden tuntumaan. Sinne myös keskittyvät korkeapalkkaiset työpaikat. Syytä ilmiöön Krugman hakee toimitusjohtajien työtavoista. Vuonna 1955 – Fortune-lehden artikkelin ”Kuinka huippujohtajat elävät” -mukaan - tyypillinen huippujohtaja herää aamulla 7 aikaan ja matkustaa esikaupunkialueelta työpaikalleen junalla tai omalla autolla ja kiirehtien takaisin kotiin klo 18.00 jälkeen salkku täynnä kotitöitä. Enää ei välttämättä tehdä niin: työpaikat ja asuminen ovat lähellä toisiaan.

Ja nyt ei puhuta superrikkaista (1 prosentti) vaan top-kympistä. Kun tämä joukko muuttaa takaisin keskustoihin, tulevat ravintolat, kaupat ja viihdetarjonta perässä.

Nouseva kysyntä nostaa hintoja, mutta syynä on myös liian tiukka sääntely, joka estää rakentamasta tarvetta vastaavasti. Tässä Krugman kerrankin yhtyy konservatiiveihin. Asumisen kustannukset nousevat paljon nopeammin kuin rakentamiskustannukset.

New Yorkin kaupunki ei mahda kasvaville tuloeroille mitään, mutta se voi tehdä paljonkin lisätäkseen asuntotarjontaa, jolloin sisään muuttavat rikkaat eivät aja keskituloisia ja köyhempiä pois kaupungista.

Blogikirjoituksessa 9.7.2013 ”Maaseutuun kun masentuu, sitä tahtoo tuuliin raikkaisiin” totesin - viitaten kehitykseen meillä Suomessa - seuraavaa: ”Vanhan ajattelun mukaan kaupungissa vallitsi pakkotahtinen teollinen työskentelytapa. Nyttemmin palveluvaltaisuus on luonut uuden, modernin ympäristön, joka houkuttelee. Eikä tehdaskaan nykyisten ympäristösäännösten ja tietotekniikkapainotteisten työvaiheiden vallitessa ole se sama hierarkkinen paikka, josta Toivo Pekkanen kertoi aikanaan. Laulun sanojen mainitsemat ”tuulet raikkaat” voivat löytyä maaseudun sijasta pienestä suurkaupungista.”

Mutta itsekseen kehitys ei tapahdu: ”Selvää kuitenkin on, että jos Helsinki haluaa pysyvälaatuisen vaihtoehdon muuttoliikkeeseen omaksi edukseen, sen on panostettava myös uusiin asuntoalueisiin ja siellä omakotiasumiseen". Autoistuminen liittyy oleellisesti esikaupunki/kehysalueasumiseen. Juuri tämä autoistumisen buumi aiheutti muuttobuumin kehyskuntiin (Mäntsälään ”viivästyneenä” 1980-luvulla) ja vastaavasti kehyskuntien houkutus väljänä asuinympäristönä kiihdytti autoistumista.

Muutoksesta kielii sekin, että pääkaupungin autottomien asuntokuntien määrä (nyt reilusti yli puolet asuntokunnista) kääntyi nousuun jo pari vuotta sitten. Hyvä joukkoliikenne mahdollistaa autottomuuden.

Kehyskuntiin muuttajan on varauduttava yhden auton sijasta kahden tai kolmen auton hankkimiseen. Neljäkään autoa ei ole mahdottomuus, jos perheessä on nuoria aikuisia. On selvää, että tämä on myös taloudellinen kysymys. Moni joutuu miettimään kannattaako maaseutuidyllin vuoksi uhrata autoihin niin paljon rahaa kuin nyt tapahtuu.

Pääkaupunkiseudun kunnat valittavat aivan turhaan ihmisten siirtymistä pääkaupunkiseudulta ”metsiin” tai ”pelloille”, siis hajalleen kehyskuntiin. Niiden on pidettävä huolta omasta asuntotuotannosta, koska trendin mukaan muuttohalukkuutta pääkaupunkiseudulle on.

Yksi aspekti on vielä mainittava. Samaan aikaan kun kaupunkiasuminen viehättää yhä useampia, ovat pääkaupunkiseudun kehyskunnat panostaneet työpaikkojen luomiseen hankkimalla (suur)yrityksiä. Imperiumin vastaiskulla pyritään vaikuttamaan asumisvirtoihin kehyskuntien hyväksi ja torjumaan pääkaupunkiseudulle muuttoa. Kehyskunnista on pyritty tekemään asumiskuntien lisäksi työpaikkakuntia.

Nykyinen trendi näyttäisi siis olevan se, että työpaikat ja asuminen pyrkivät lähenemään fyysisesti toisiaan sekä suurkaupungissa, että se kehysalueella - jos vain rahat riittävät. Tämä trendi muodostaa pihtiliikkeen, joka on omiaan autioittamaan Suomen maaseutua.

Valhe, emävalhe, uutinen

Mehän kaikki tiedämme, että uutisia myydään otsakkeilla. Nyt jo kirjojakin myydään otsakkeilla, joilla ei välttämättä ole yhteyttä itse kirjan sisältöön.

Jotta voisin eritellä tarkoitusperiäni otan esimerkin. Uuden Suomen otsake (20.12.2015) kuului: ”Kaksi professoria tutki Suomen lukuja – `Luulisi kaikkien ymmärtävän´ ”. Itse jutussa Turun yliopiston taloustieteen professori Matti Viren hänelle ominaiseen tyyliin linttasi koko Suomen taloudenhoidon alimpaan hornaan: ”Valtion ja kuntien menoissa ei näy mitään taittumista 2008-2014, joka vastaisi veropohjassa tapahtuneita muutoksia”. Tämän hän esittää ikään kuin suurena uutisena, etten sanoisi paljastuksena. Tämä asian tietää jokainen vähänkin talous- ja yhteiskuntaelämää seurannut kansalainen.

Olemme liki pitäen kaikki yhtä mieltä siitä, että pieleen meni. Mielestäni tämä on iskostettu niin hyvin mieliin, että sillä ei tarvitse enää lyödä. Kysymys on siitä, miten päästä kuiville ropakosta.

Varsinkin vuosien 2007-2009 palkkaratkaisut olivat ylimitoitettuja. Koska vuosina 2010-2011, kahden vuoden ajan, bruttokansantuote kasvoi lähes 3 prosentin vuosivauhtia, sotki tämä esim. valtiovarainministeriön ennusteet pahan kerran. Tarkoitan ennusteita vuosille 2012-2013, jotka laadittiin ylioptimistisiksi kahden kasvuvuoden jälkeen. Menokehitysjarrutuksen olisi pitänyt olla päällä viimeistään viimeksi mainittuina vuosina toteutunutta kovempana. Mutta jäljestä päin kaikki on niin selkeää.

Valtion- ja kuntien talous tietenkin toimii automaattisten vakauttajien tavoin (so. työttömyys- ja sosiaaliturvamenot kasvavat taantumissa ja äkkileikkauksissa ei ole mitään järkeä). Olisi melko julmaa, jos vuoden 2009 bkt-romahdus 8,3 prosentilla olisi suoraan ”siirretty menosäästöihin”. Siitä olisi syntynyt tuhoisaa jälkeä.

Mielestäni esimerkiksi SAK:n esittämät palkkamaltti + vientisektorin palkkajohtajuus + työnantajamaksujen alennukset osoittavat suunnan järkiperäiseen ratkaisuun.

Olemme samassa sopassa kuin useimmat länsimaat. On tapahtunut paradigman muutos, jossa olemme rakentaneet monien muiden valtioiden tavoin elintasomme aiempien tulojatkumoiden varaan. Tähän ongelmaan ei ole globaalin talouskehityksen valossa mitään patenttiratkaisua. Me olisimme olleet toisenkinlaisella politiikalla ongelmissa. Aivan varmasti.

Uudessa Suomessa viitataan Matti Virenin lausuntojen yhteydessä professori Robert Solowin haastatteluun Helsingin Sanomissa. Jostakin syystä Uusi Suomi on niputtanut Solowin ja Virenin näkökannat yhdeksi saman mieliseksi kokonaisuudeksi. Miksi? Se ei ole yllättävää, että Matti Viren toistaa madonlukujaan meille, joiden ”luulisi ymmärtävän”, mistä on kysymys.

Samanlaista ymmärrystä ei kuitenkaan ole suotu kaikille, ei edes professori Solowille, jonka Helsingin Sanomat esittelee yhtenä 1900-luvun johtavista taloustieteilijöistä. Virenin ja Nobel-voittaja Solowin ajattelussa on jättiristeilijän mentävä aukko: Viren maalaa pirun seinälle samaan vanhan tapaan kuin mitä hän on jo vuosia tehnyt. Solow sen sijaan ymmärtää hyvin pitkälle tapahtunutta kehityksen logiikkaa liikaa hötkyilemättä.

Antaa Solowin sanoa, mitä hänellä oli mielessä: ”Jos suomalaisten elintaso kasvaa vuodessa 0,5 prosenttia 2,5 prosentin sijaan, se vaatii totta kai mukautumista. Mutta kyseessä ei silti ole mikään perustavanlaatuinen tragedia” (HS: ”Kitulias kasvu tai uusi teollinen vallankumous”, 20.12.2015). Aika hyvin sanottu. Näkee, että 91 vuotiaalla professorilla on perspektiiviä.

:::::::::::::::::

Niin, miten Uuden Suomen uutisoinnissa Virenin ja Solowin lausumat on saatu saman otsakkeen sisälle yhtäpitävinä? Ne eroavat kuin yö ja päivä toisistaan.

Yhden ehdon joudun asettamaan: on onnistuttava lähivuosina puristamaan budjettialijäämä niin pieneksi, ettei velkamäärä suhteessa bruttokansantuotteeseen kasva– ei ainakaan merkittävässä määrin. Paras apu tähän on bruttokansantuotteen hieman nykyistä suurempi kasvu, jolloin verotulotkin kasvavat. Jonkinasteinen inflaatio olisi myös hyvä apukeino.

Kiinnitän huomion myös Solowin lausumaan, kun hän toteaa taantumasta noustavan helpommin (koska on käyttämätöntä kapasiteettia) kuin pyrkiessämme luomaan uutta kasvua. Tässä meillä on miljardin euron dilemma, sillä tästähän nyt on kysymys.

Sitten hän puuttuu aivan oleelliseen kysymyksen todetessaan, että on virhe verrata julkista velkaa kotitalouden velkaan. Ei hallitus meillä suoraan niin tee, mutta kaikki säästötoimen pakkolakeineen ovat heijastumia ”kotitalousajattelusta”. Investoinnit on se lääke, jolla talous on mahdollista saada nousuun. Muutamat viime viikkojen suurinvestoinnit ovat toivottavasti ennusmerkkejä tulevasta.

Solow nostaa esille tuottavuuskasvun aneemisen tilan länsimaissa – myös Suomessa. Siihen vaikuttamisen keinoista ollaan nykyisten johtavien kansantaloustieteilijöiden kesken eri mieltä. Joidenkin mukaan nykyinen tietotekninen kehitys ennakoi uutta teollista vallankumousta, joka ratkaisisi tuottavuuskasvuongelman. Toiset taas ovat sitä mieltä, että tietotekninen vallankumous ”meni jo” ja tuottavuuskasvu ei ole sen vuoksi parantunut juuri lainkaan IT-kuplan puhkeamisen (2000-luvun vaihde) jälkeen.

Ongelman ytimessä on tuottavuuskasvun esteiden lisäksi väestön vanheneminen ja massiivinen eläköityminen.

Onko digitalisaatiosta teollisen vallankumouksen synnyttäjäksi? Solow on skeptikko. On esitetty, että liian suuri osuus digitalisaatiosta kohdistuu peliteollisuuteen ja viihteeseen, ja nämä eivät synnytä tarpeeksi kasvua.

Voihan se olla niin, että kun 1980-luvulla valitettiin, ettei ITC jostakin syystä näkynyt kasvusysäyksenä, niin sitten 1990-luvulle tultaessa voimakas kasvu käynnistyi vihdoin viivästyneenä (kun uudet innovaatiot kypsyivät tuottavaksi liiketoiminnaksi). Vuosituhannen vaihteessa talous sitten ylikuumeni ja johti IT-kuplan puhkeamiseen 2000-luvun alussa. Sen jälkeenkin digitaalisuus on kehittynyt harppauksin, mutta ei mitenkään vallankumouksellisella tavalla.

Kuitenkin itse jaksan uskoa digitaalisuuden keskivahvaan kasvupotentiaaliin.

::::::::::::::::::::::::::::::

Vain huono uutinen on hyvä uutinen. Saamme näköjään tottua näihin. Ainoa mahdollisuus on luottaa yleissivistyksen tasoon, jonka avulla suurimpaan osaan otsakkeista ja itse juttujen sisältöön voidaan suhtautua kriittisesti.

Sienen muotoinen pilvi yllämme

”Tänne USA:n ydinpommit piti pudottaa kylmän sodan aikana”. National Security Archive on julkaissut listan kohteista, joihin Yhdysvallat olisi hyökännyt ydinasein kylmän sodan aikana. Tällaisia listoja voisivat julkaista myös muut suurvallat, erityisesti Venäjä.

Tutkimuksen julkaisemisella on lähinnä kylmän sodan ajattelua kertaava tehtävä. Monet lukijat projisoivat kuitenkin "listan" tähän päivään ja sellaisena minäkin sitä ohessa arvioin.

Armeijoiden esikunnissa tällainen työ on, jos ei nyt rutiinia, niin joka tapauksessa jonkin intressitahon työhön kuuluvaa varautumista sotaan. Yllätys olisi, jos tällaisia ohjusiskujen koordinaatteja tai karttoja ei olisi. Näistä ei pidä hätkähtää. Jokainen tietää, että ydinasein käyty sota tuhoaa pommin vaikutuspiirissä suuren alueen. Myös lievealueet ovat laajoja, eikä radioaktiivisen laskeuman paikkoja voida tarkasti ennustaa.

Myös ”napinpainajat” eli valtion päämiehet tietävät tämän. Juuri oman tuhoutumisen vaara on suuri este pommien käytölle. Vaarallisena on pidettävä sellaista tilannetta, mikä vallitsi Yhdysvalloissa 1950-luvun puolessa välissä, kun yllättäen kävi ilmi, että kenraali Curtis LeMaylla oli valtuudet ydinsodan käynnistämiseen. Kun asioiden todellinen laita havaittiin, siirrettiin viimekätinen vastuu presidentille.

Suurin ongelma ydinsotaa koskien on sodan vahingossa syttymisen vaara. Siihenkin on suurvaltojen välillä varauduttu. ”Kiitos” Kuuban ohjuskriisin sekavan yhteydenpidon ja epätietoisuuden herättiin sodan vahingossa tai spekulatiivisista syistä syttymisen vaaraan.

Eniten minua ärsyttää näissä sotilasstrategia/tutkimusjulkaisuissa sensaation tavoittelu. Se mikä jollakin kuuluu ”työnkuvaan”, on hysterian aihe, kun jokin taho tahattomasti tai tarkoituksellisesti julkaisee näitä sisäisiä tietoja kertomatta, että jokainen ydinasein puolustamaan kykenevä valtio varautuu paitsi puolustukseen niin myös ennalta ehkäisevän iskun avulla puolustautumiseen.

Päätös sodasta tai rauhasta on kuitenkin poliitikoilla.

Poliitikot ovat paljon vartijoina, sillä heille kuuluu vastuu ydinasein käytävästä sodasta. Siksi suurvallat ovat tarkkoja kenen käsiin ydinaseita joutuu, tai kenellä on kyky valmistaa niitä. Parempaa turvaa kuin poliitikot meillä ei ole.

Paitsi että on vahingossa syttymisen vaara, on jonkin diktatuurivaltion edesvastuuton toiminta mahdollinen ydinsodan laukaiseva seikka. Tällaisia valtioita on maapalloilla muutamia. Lähi-itä on yksi polttopisteessä oleva alue. Myös Intian - Pakistanin-Kiinan alue on yksi mahdollinen sodan eskaloitumisen alue. Pohjois-Korea on suorittanut onnistuneen ydinkokeen, mutta siitä on vielä pitkä matka todellisen uhan aiheuttamiseen. Ydinase terroristien käsissä olisi kauhukuva.

En pidä Venäjän ja Yhdysvaltain ydinsotaa juurikaan mahdollisena (jos jätetään vahinko pois laskuista). ”Ydinasekulttuuri” on molemmissa maissa korkealla tasolla. Varustelukilvan jatkuminen tai uudelleen käynnistyminen ja kiihtyminen on suurin ongelma, josta voidaan puhua suurvaltojen kesken, ei ydinsodan syttyminen.

Hiroshima ja Nagasaki ovat tärkeitä historian käännekohtia, jotka toimivat varoituksena minkälaisesta hirvittävästä vahingosta on kysymys, kun asetta käytetään ihmistä vastaan. Sitten on tietenkin koeräjäytykset, joita on suoritettu varsinkin 1950- ja 60 –luvulla alun kolmatta tuhatta. Olen joskus näissä blogikirjoituksissa maininnut kaikkien aikojen suurimman ydinpommikokeen, Neuvostoliiton Novaja Zemljalla vuoden 1961 syksyllä suorittaman 57 megatonnin kokeen, josta riitti puhetta seuraavana päivänä koulussa. Halusin tärkeänä korostaa, että kysymys oli nimenomaan vetypommikokeesta ei ydinsodan valmistelusta. Kaverit eivät oikein uskoneet, vaan sanoivat, että ”Tikka menee ensimmäisenä kun rytinä alkaa”. Novaja Zemljan monien ydinkokeiden radioaktiivisella laskeumalla on ollut vaikutus myös Suomeen.

Ydinsodan syttymisen kriittinen kohta on se, kun jompikumpi suurvalloista liitolaisineen on joutunut alakynteen mahdollisessa tavanomaisin asein käydyssä sodassa.

Tänä päivänä on vaikea kuvitella, että jokin suurvalta saisi hegemonian jollakin teknologian avulla, joka mahdollistaisi yllätyshyökkäyksen ja vaikka sellainen tilanne tulisikin vastaan, en usko, että mahdollisuutta hevillä käytettäisiin.

Mitä tästä kaikesta sitten jää käteen? Vastikään julkaistiin ”salaisia” aineistoja, kuinka Venäjällä on potentiaalinen valmius ottaa haltuunsa Itämerellä Ahvenanmaa, Suomen etelärannikko, Gotlanti ja Bornholm (ei siinä paljon Nato-valtio Tanska paina, kun ”haltuunottoja” strategiapöydällä suunnitellaan). Tämä on sukua ydinasein käytävän strategian suunnittelulle. Näitä strategioita laaditaan riippumatta, mitä mieltä me Suomessa olemme.

Puhutaan avoimuuden tärkeydestä, jolloin edellä kuvatun kaltaiset tiedot ovat osa tätä avointa tiedonvälitystä. En silti pidä järkevänä näiden sensaatiomielessä leviteltyjen tietojen paljastamista. En jaksa uskoa, että suurvalta pelästyisi ydinaseidensa ensi-iskujen kohteidensa - kuten edellä - paljastumista niin, että kiireesti ilmoittaisi ”ettei tällaista enää tapahdu”.

Niinpä jään miettimään, missä tarkoituksessa tietoja päästetään julkisuuteen. Ja kenelle viesti on tarkoitettu? Todennäköisesti ihmisille ympäri maailmaa kertomaan ”iskuvoimasta” joko nyt tai joskus tulevaisuudessa. Ja tietenkin vanhojen pommitusten kohdelistojen päivityksen tuhovaikutus on tänään paljon 1950-lukua suurempi.

Sodan puhkeamisen paras este on luottamusta lisäävien toimenpiteiden arvostuksen lisääminen. Se merkitsee juuri sitä, mitä parhaillaan kansainvälisissä yhteyksissä tehdään: jokapäiväisiä neuvotteluja eri tasoilla suurvaltojen kesken. Mitään parempaa keinoa ei ole. Myös pienten valtioiden panos tarvitaan liennytyksen mahdollistamiseksi.

Oma lukunsa on sitten Venäjän kaltaisen valtion profiilin nosto. En näkisi sitä pyrkimyksenä ottaa johtoasema voimatasapainon sijasta, vaan niin , että Venäjän suurvaltastatus on kärsinyt pahoja tappioita viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Nyt lännen etumatkaa pyritään kuromaan umpeen Venäjän aktiviteetteja suurvaltaolitiikassa lisäämällä. Osin siinä on onnistuttukin.

Yhdysvallat on pyrkinyt lähimenneisyydessä käyttämään Venäjän ”alennustilaa” hyväkseen myönsipä se sen tai ei. Vainoharhaisuus tai epäily huolehtii lopusta: Yhdysvallat on antanut liian paljon merkkejä aikomuksistaan esim. Ukrainassa, jotta Venäjä jäisi passiivisena odottamaan, mitä tapahtuu.

Oma mielenkiintoni National Security Archive julkistuksen sensaatiomaisuuteen väljähtyi jo oikeastaan otsakkeen näkemisen jälkeen: onpahan saatu taas yksi aihe ihmisten pelottelemiseksi tai spekulaatioiden käynnistämiseksi.

Lyhyt 1930-luku – onnellisen odotuksen aikaa?

Olen useammassa kirjoituksessa pyrkinyt etsimään kansakunnan onnellisen odotuksen hetkiä. Vaikkapa 1960-luku avautuu näin tarkasteltuna optimisten odotusten vuosikymmeneksi. 1980-luvulla elettiin aikaa, jolloin ajateltiin lunastaa nämä odotukset. Vuosikymmenen lopun hurlumheivaiheet kuitenkin paljastivat – tosin vasta 1990-luvulla kaikessa karuudessaan - että odotukset onnellisuuden täyttymyksestä olivat katteettomia.

Allegoriana 1930-luku muistuttaa 1960-lukua siinä mielessä, että sota (kansalaissota) ja sen traumaattiset kokemukset olivat takanapäin ja odotus tulevaisuuteen suuntautuen oli luja ja ehkä hieman naiivikin. Näkisin noiden aikojen onnellisuuden odotuksessa häivähdyksen ”pikkukuusikymmentäluvun” aineksista.

Tosin tässä on syytä jälleen kerran ”muokata” vuosikymmenen ajallista kestoa. Alkuosa 1930-1932 oli repivää yhteiskunnallista taistelua ja lamanhoitoa, mutta sen jälkeen yhteiskunnallinen tilanne seestyi.

Teoksessa ”Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään” (kts. luku ”Sa nuori, itsevarma nykyisyys”) yksi kirjan kirjoittajista professori Maria Lähteenmäki määrittelee 1930-luvun – sellaisena kuin me sitä optimistisillamme muistelemme – ”lyhyeksi 1930-luvuksi” ja sisällyttää siihen vuodet 1933 – 1939. Itse ajattelisin niin, että onnellisuuden odotus syveni lähestyttäessä 1930-luvun loppua samalla, kun ukkospilviä alkoi näkyä taivaanrannalla helteisten kesien jälkeen.

Ei voi välttyä ajatukselta, että kolmekymmentälukuun on lyöty – Lähteenmäen sanoin – ylimilitarisoitu leima. Vähintäänkin on syytä pitää yllä kahta ajatuksellista kuvaa kolmekymmentäluvusta, sitä pimeää puolta ja toisaalta valoisan odotuksen puolta.

Niin, säästä voitaisiin aloittaa. Oliko varsinkin vuosikymmenen loppu niin lämmin, kuin mitä siitä on sanottu? Kyllä! Korkeat lämpötilat näkyvät selvänä poikkeamana vuoden 1935 molemmin puolin. Helsingissä 1900-1920 keskilämpötila oli 4,6 astetta, 1950-1980 5,2 astetta ja siinä välissä 1930-luku erottuu lukemalla 6,0 astetta.

Enemmän kiistaa syntyy keskusteltaessa siitä, oliko 1930-luku synkkää aikaa, kuten usein sanotaan vai oliko se kasvavan hyvinvoinnin aikaa. Näen vuosikymmenessä ristiriitaisia elementtejä. Suomessa vauraus kasvoi tasaisen vahvasti tuolla vuosikymmenellä, kun päästiin lamasta eroon. Mielenkiinnon vuoksi heitän tässä vertailun Saksaan, jossa myös tavoiteltiin hyvinvointiyhteiskuntaa. Blogikirjoituksessani ”Natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunta” totesin mm. seuraavaa: ”Millä natsit ostivat suosionsa ja valta-asemansa pelottelujen, uhkailujen ja väkivallantekojen lisäksi ? Hyvinvointipalveluillapa tietenkin. Natsit lupasivat töitä kaikille. Usein on esitetty lääkkeenä moottoriteiden rakentaminen. Parhaimmillaan se oli kohtalainen työllistäjä, mutta tärkeämpi oli avioituville pareille tarjotut lainat, joiden ehtona oli vaimon kotiin jääminen ja työpaikasta luopuminen. Naisen paikka oli kotona. Miehille vapautui näin valtavasti työpaikkoja. Juutalaisten ja poliittisten vastustajien menettäessä työpaikkansa saatiin lisää työtilaisuuksia.”

Ja vielä…..

”Eikä tässä kaikki. Natsit avasivat uusia koulutusmahdollisuuksia, antoivat verohelpotuksia työläisille ja lapsilisiä perheille. Naisia palkittiin lasten synnyttämisestä (palkkiot alkoivat juosta neljästä lapsesta). Eläkkeitä korotettiin ja maanviljelijöitä tuettiin. Saksalaisten lomat kaksinkertaistettiin. Lomanviettomahdollisuuksia järjestettiin saksalaisella perusteellisuudella, valtion toimesta. Negatiiviseen saldoon jää valtava sorto toisinajattelijoita kohtaan ja sitä ei pyhitä mikään.”

Joku on sanonut, että jos Hitler olisi ymmärtänyt lopettaa vuonna 1938, hän olisi Saksan historian suurmies. Sekin on liioittelua.

Eikä tässäkään ollut vielä kaikki, kyllä Neuvostoliitossakin tavoiteltiin hyvinvoinnin lisäämisen avulla (mm. viisipäiväinen työviikko!) työläisten paratiisia. Samaan aikaan kuitenkin rehotti useaan otteeseen hirvittävä terrori.

Pitäisikö sanoa, että 1930-luvulla valitsi (varauksin) hyvinvoinnin varustelukilpa yhteiskuntajärjestelmien välillä? Kilpailuun osallistuivat sekä demokratiat että diktatuurit.

Joitakin hauraita yhtymäkohtia on havaittavissa tämän päivän autoritäärisesti johdettujen Euroopan valtioiden ja 1930-luvun diktatuurien (varsinkin Itä-Eurooppa) välillä. Ikään kuin usko demokratiaan olisi jälleen rapautumassa.

Suomessakin yritettiin ottaa diktatuurimallia Saksasta ja Italiasta, mutta horjuva demokratia oli kyllin kypsä torjumaan Lapuan liikkeen pyrkimykset vuosikymmenen alussa. Kolmekymmentäluku oli lopulta eheytymisen vuosikymmen Suomessa. Lapuan liikkeen seuraajaksi voidaan mieltää IKL, joka vuoden 1936 vaaleissa sai 14 paikkaa eduskunnassa, mutta enää kahdeksan paikkaa vuonna 1939. Vuosikymmentä voidaan sanoa sosialidemokraattien vuosikymmeneksi, sillä vuosikymmenen alun kurimuksesta noustuaan se sai 78 paikkaa vuonna 1933 , 83 paikkaa 1936 ja 85 paikkaa 1939 (tietenkin osin sen takia, että äärivasemmisto oli poissa poliittiselta näyttämöltä). Cajanderin kansanrintamahallitus vuonna 1937 on suomalaisen poliittisen historian eheytymisen merkkipaaluja. Näytti siltä, että demokratia osoitti juuri tuolloin vahvuutensa.

Mitkä seikat loivat perusteita 1930-luvun optimistiselle kehitysuskolle? Seurailen tässä Maria Lähteenmäen kirjoituksen suuntaviivoja.

Lähtökohtana voidaan pitää turvallisuuspolitiikan perälautoja, Neuvostoliiton ja Suomen hyökkäämättömyyssopimusta, Neuvostoliiton liittymistä Kansainliittoon sekä Suomen puolueettomuuspolitiikkaa.

Tässä kehikossa voitiin keskittyä hyvinvoinnin laajentamiseen ja uusiin kehityshankkeisiin. Talouden hyvä vire perustui kaksikymmentäluvun lopun opetuksiin: ylikuumeneminen oli pahasta (se oli opetus, joka meillä unohdettiin 1980-luvun lopun nousuhuumassa). Reaalipalkat nousivat nopeasti teollisuudessa. Vienti veti, ja maatalous lämpimien säiden takia menestyi. Myös infrastruktuuriin panostettiin. Huikeana tulevaisuuden näköalana nähtiin syystäkin ”pohjoinen ulottuvuus”. Jäämerentie Rovaniemi-Petsamo valmistui vuonna 1933! Petsamon nikkelin hyödyntäminen käynnistyi vuonna 1937.

Myös koulutusrintamalla tapahtui. Erityisesti teollisuuden ammatteihin valmistava koulutus kehittyi. Myös tyttöjen koulutusmahdollisuudet sekä ammattitarjonta varsinkin palvelualoilla laajenivat.

Muoti, pukeutumistyylit, rakennus- ja sisustustyylit (funktionalismi, Aalto), moderni kodin malli, musiikin eri tyylit, perheinstituutio, naisten lehdet…. kaikki elivät suuren nousun aikaa. Kolmekymmentäluku oli myös sosiaalipolitiikan läpimurron aikaa (terveydenhoitolaki, lastensuojelulaki, äitiysavustuslaki, kansaneläkelaki……). Hyvinvointivalion idut olivat nähtävissä jo 1930-luvulla. Toki matkaa oli vielä William Beveridgen hyvinvointivaltiomääritelmän (1942) mukaisiin tavoitteisiin. Suomen kaukana häämöttävänä mallimaana oli Per Albin Hanssonin ”kansankoti”.

Kulttuurin saralla edettiin harppauksin (Kalevala-renessanssi, F.E. Sillanpää, Jean Sibelius, 70 vuotta, yleisradion ääniauto, kotimaan matkailun edistäminen, sivistyksellinen ja taloudellinen eheytystyö koko valtakunnan alueella, tieteen edistysaskeleet, V.A. Koskenniemi Saksa-sympatioineen, hapuileva ja valikoitunut kansainvälisyys……).

Vuosikymmenelle ominaisesta itsevarmuudesta myös varoiteltiin. Omiin kykyihin uskomisen kasvusta oli lyhyt matka sisäänpäin lämpiävään kulttuuriin. Menneisyyden ihannointi on kaksipiippuinen juttu. Ristiriita menneestä uskoa hakevan trendin ja uuteen kohdistuvan optimismin välillä oli ilmeinen. Olavi Paavolainen arvosteli vahvan ryysyrantakirjallisuuden asemaa suhteessa ohueen moderniin….

Ehkä tähän hieman nurkkakuntaiseen kulttuuriaspektiin liittyi myös kyvyttömyys nähdä suurvaltapoliittisia uhkia, tai sitten niistä ei oman hyvinvoinnin tavoittelun keskellä välitetty…..Maailma ikään kuin pieneni seesteisen kehityksen keskellä. Maria Lähteenmäki lainaa Matti Kurjensaarta, joka epäili jo tuolloin, että kokonaisarvio kolmekymmentäluvusta on tehtävä jälkikäteen.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Vaikka monet asiat olivat kehittymässä myönteisen suuntaan, ei kaikki kuitenkaan ollut auvoista.

Tuolle ajalle loivat varjonsa suhteellisen yleinen köyhyys, räikeä luokkakuilu ja räikeä ero syrjäseutujen ja rintamaiden välillä. Taustalla häilyi kansalaissodan vastakkainasettelu, joskin sitä pyrittiin häivyttämään loitommalle.

Puoluepoliittisesti vallitsi syvä kuilu äärioikeiston suur-Suomi fanaatikkojen ja äärivasemman laidan osin maanalaisen sosialistisen Suomen tavoittelun välillä. Tämä asetelma johti EK:n/Valpon aktiiviseen kansalaisten seurantaan ja urkkimiseen. Myös oikean ja vasemman reunan sisäinen eripura loi yhteiskunnallisia jännitteitä.

Poliittista katteetonta optimismia symbolisoi erityisesti ulkoministeri Eljas Erkko, jonka ohje Paasikivelle vuoden 1939 neuvotteluissa oli, että hän pyrkisi unohtamaan, että Neuvostoliitto oli suurvalta. Tämän poliittisen ajattelun haaksirikko kuvasi epärealismia, joka törmäsi Stalinin ja Hitlerin tylyyn suurvaltapolitiikkaan.

Ehkä Erkko heijasteli yleistä epäuskoa sodan syttymiseen. Tyyni sää vallitsi myrskyn alla, eikä vaaraa havainnoitu. Sota yllätti.

::::::::::::::::::::::::::::

Miten paljon sota tuhosikaan lahjakkuutta, jota olisi tarvittu maan kehittämiseen. Ja minkä aukon sota tekikään 30-luvun menestyksen jatkumoon! Kaikki oli aloitettava alusta.

Sankareita, onko heitä?

Otsake on poleeminen, sillä en näe juuri tässä ajassa – ja Suomessa – erityistä sankaruusnostetta ehkä lukuun ottamatta jääkiekkoilijoita. Teema tuli mieleeni kun luin Timo Vihavaisen kirjan ”Vladimir Suuresta Putiniin” (Otava, 2015). Kirja herätti tiettyjä ajatuksia sankaruudesta, jota seuraavassa pohdin. Käsittelen sankaruutta sekä yksilön että kansakunnan tasolla.

Vihavainen viittaa Venäjällä vuonna 2008 järjestettyyn kilpailuun, jossa haettiin historian tärkeitä ihmisiä, siis Venäjän sankareita. Kärkeen sijoittuivat Pjotr Stolypin, Aleksandr Puskin, Dmitri Mendelejev, Aleksanteri Nevski, Fjodor Dostojevski, Aleksandr Suvorov. Sitten tulivat odotetut Stalin, Lenin, Iivana Julma, Pietari Suuri, Katariina Suuri. Luettelo on sopiva sekoitus taiteen ja politiikan/sodan suurnimiä. Stolypinin sijoittuminen kärkeen ehkä kuvaa venäläisten syvää uskoa kurinpitäjien voimaan.

Vastaavalla kilpailulla (Yle 2004) suurimmaksi itsenäisyyden ajan suomalaiseksi valittiin Mannerheim, Rytin, Kekkosen ja Adolf Ehrnroothin seuratessa. Suuria sotasankareita kymmenen kärjessä oli vain kaksi. Mielenkiinnon näihin priorisointeihin toisi mielestäni kilpailun toteutus 10 vuoden välein. Yhtä kaikki vanhemmat sankarit kärsivät näissä mittelöissä jo senkin takia, että 100 vuoden takaiset suurmiehetkään eivät pysy kansakunnan muistissa. Kaiken kaikkiaan näillä listoilla on taipumusta muodostua pinnallisiksi menneisyyden arvioiksi.

Vihavainen mainitsee 1960-luvun sankarien jalustalta pudottamisen vuosikymmeneksi. Sankareihin kohdistui analyyttinen (joskus myös asenteellinen) kritiikki – varsinkin lännessä. Olen itsekin kirjoittanut kuusikymmentäluvusta tässä hengessä. Kuusikymmentäluku oli osittain jopa epäsankareiden vuosikymmen.

Olen aina suhtautunut sankaripalvontaan kriittisesti. Miksi? Koska usein näyttää siltä, että sankaruus luodaan tarkoitushakuisesti. Parhaita sankareita ovat mielestäni ne, jotka nousevat historian saatosta ikään kuin ”uusina” löytöinä. Useimmissa tapauksissa on kysymys siitä, että historian kerrosten läpi suodattuu henkilöitä, jotka osuvat johonkin herkkään kohtaan juuri siinä ajassa, jota eletään.

Tietenkin on lapsuuden sankarit. Omat sankarini olivat sarjakuvahahmoja. Viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvulla näitä olivat Pecos Bill, Battler Britton, Tex Willer, Buffalo Bill, Kit Carson. Viidakko-Jim, Mustanaamio, Kapteeni Miki jne. Erityisiksi suosikeiksi nousivat noin 90-sivuiset ”pienoisromaanit” Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki, joiden täydelliset sarjat minulla on (96 numeroa ja 72 numeroa) edelleenkin.

Mustanaamiota/Fantomia lukuun ottamatta em. sankarit eivät omanneet yliluonnollisia kykyjä toisin kuin hieman myöhemmät sankarihahmot, kuten Batman ja Hämähäkkimies (Spider-Man).

Venäläinen versio supersankarista oli Aleksei Stahanov. Hän oli henkilö, joka löi kaikki teollisuustyön ennätykset. Stahanov oli siis todellinen työläinen, mutta saavutuksia liioiteltiin rankimman kautta. Esimerkkejä ”stahanovilaisuudesta” löytyy toki muiltakin elämänaloilta.

Sankaruuden synty selittyy paljolti sillä, mihin julkisuuden huomio kiinnittyy. Jotkut näin luoduista sankareista ovat säilyttäneet asemansa, jotkut ovat hiipuneet. Todellisista historiallisista hahmoista minun arvioissani ovat nousseet ylöspäin esimerkiksi presidentti Ståhlberg, joka oli kyllä kovassa kurssissa kansakouluaikoinani 1950-luvulla, mutta joka jotenkin ”pieneni” Kekkosen aikaan, mutta on nyt silmissäni kokenut uuden nousun. Se taisi olla Paasikivi, joka sanoi, että Ståhlberg ei tehnyt yhtään virhettä. No, ei kai ihan noin kategorisesti voi sanoa, mutta siinä mielessä tässä on perää, että kansanvallan vahvana kannattajana olen halunnut korostaa Ståhlbergia alkuaikojen yksinvaltiuteen pyrkivää Mannerheimia vastaan. Nykyisin olen neutralisoinut kantani Mannerheimiin.

Jos lähdetään etsimään kansakunnan perustajaisiä, mikä Suomessakin olisi paikallaan, kun lähestytään kansakunnan itsenäisyyden 100-vuotisjuhlia, niin toivon, että amerikkalaiseen myytin rakentamiseen ei lähdetä mukaan. Kyllä Washingtonit, Jeffersonit, Hamiltonit (jonka Jeffersonin varapresidentti ampui kaksintaistelussa), Adamsit ja Madisonit riitelivät kuin pahimmatkin kukkotappelijat. Mielenkiintoista on, että eripuraiset demokraatit ja republikaanit pitävät yhteisinä sankareinaan perustajaisiä , mutta tulkitsevat aina kunkin ”isän” puolustavan omaa nykyistä näkemystään.

Ketkä voisivat olla kansakuntamme perustajaisiä ja sankareita Suomessa? Tällaisia voisivat olla Ståhlbergin lisäksi Heikki Ritavuori ja Väinö Tanner ja Santeri Alkio. Arvio on hankalaa, sillä minulla on taipumusta korostaa demokraattisesti asennoituneita tasavaltalaisia ja suhtautua kriittisesti esimerkiksi kuningasmielisiin tai aristokraattisiin eli Svinhufvudiin (joka tosin oli nuorsuomalainen ja vain taktisesti kuningasmielinen), Mannerheimiin ja Paasikiveen (joka taas presidenttikautensa perusteella on minun rankingissani erittäin korkealla).

Kiehtovalta kuulostasi nostaa kansakunnan perustajaisiin (ja -äiteihin) myös Päivälehden piirin ympärille ryhmittyneet – ja varhaiset itsenäistymiseen johtaneeseen kehityksen voimakkaasti vaikuttaneet - johtohahmot kuten Eero Erkko ja Juhani Aho. Entä Leo Mechelin, Tekla Hultin tai Minna Canth?

::::::::::::::::::::::::::

Vihavaisen kirja käsittelee pääosin Venäjää, mutta tuon tuostakin hän etsii polkuja myös muiden maiden (ja ylikansallisiin) sankarimyytteihin. Voidaan myös puhua sankarikansoista. En oikein jaksa uskoa, että me kriittiset suomalaiset olemme sisäistäneet syvällisesti Hitlerin maininnan suomalaisista ”sankarikansana”.

Sankariviittaa voidaan perustelluilla syillä sovittaa niiden miesten harteille, jotka pelastivat Suomen itsenäisyyden toisessa maailmansodassa. Eikä se tapahtunut tyhmänrohkeudella niin kuin Runeberg antoi ymmärtää kuvatessaan alentuvasti suomalaista sotilasta. Ei, se tapahtui Väinö Linnan ”menetelmällä”. Hänhän sanoi eräässä esseessään, että minä annoin suomalaisille sotilaille erään sellaisen asian, jonka Runeberg unohti, nimittäin pään!

:::::::::::::::::::::::::::

Mikä voisi olla venäläisen sankaritarinan ytimessä? Tätä on tärkeää selvittää, koska se on avain nykyisyyden ymmärtämiseen.

Vihavainen käy sankaruusteemaa läpi Venäjän historian kuuluisimman puheen kautta. Tuon puheen piti Dostojevski Pushkinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880. Venäläisen ajattelun ymmärtäminen on haaste ja pelkäänpä, etten pysty argumentoimaan sitä itselleni tai muille uskottavasti. Yritetään kuitenkin.

Dostojevski tunnusti puheessaan rakkautensa Eurooppaa kohtaan, mutta ratkaisevaa on lopulta, että hän julisti, että nimenomaan venäläisille on suotu kyky tämän yleisinhimillisen rakkauden ymmärtämiseen. Kurjalla Venäjällä oli siis opetettavaa ylpeälle Euroopalle.

Dostojevskin mukaan Venäjä ei muuta ole tehnytkään kuin palvellut Eurooppaa: Euroopan kansat eivät edes aavista, ”miten rakkaita ne ovat meille”.

Miten tuttua tämä onkaan nyky-Venäjän monien eliitin edustajien pohdinnoille: Venäjä asettautuu muiden yläpuolelle yksinkertaisuudellaan ja lapsenuskollaan. Kaiken yläpuolella on Pushkinin ainutlaatuiseksi mainittu kyky kuvata kaikkien kansallisuuksien edustajia yhtälailla. Siihen eivät muut pysty. Pushkinin kautta paljastuu nimenomaan Venäjän kansan kyky universaaliin eläytymiseen.

Eurooppa ei siis ole Venäjän antaman rakkauden arvoinen. Vastakkaisia puheenvuorojakin on käytetty: Vihavainen ottaa esille tahoja, jotka kiroavat eurooppalaisen liberalismin: ”Se on lähtöisin saatanasta”.

Mitä tämä on? Suurvaltahoure? Elintasoa voidaan mitata, mutta kansakunnan kykyä rakastaa on erittäin vaikeaa arvioida. Suurvalta, tai kuviteltu suurvalta Venäjä sivuuttaa oman huonoutensa ja julistaa itsensä kaiken paremmin ymmärtäjäksi jollakin metafyysisen lähimmäisenrakkauden ja veljellisyyden tasolla.

Tässä yhteydessä on syytä huomioida ja eritellä kansakunnan ainutlaatuisuuden (ekseptionalismi) käsitettä. Olen itse esitellyt ”ekseptionalismia” näissä blogikirjoituksissani useassa yhteydessä. Käsitteen mainitsi Yhdysvaltain historia käsittelevässä teoksessaan ”Demokratia Amerikassa” Aleksis de Tocqueville jo 1800-luvulla . Kysymyksessä on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi teekutsuliikkeen piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain asema on aivan poikkeuksellinen, ja jos joku (vaikkapa presidentti ) asettaa sen kyseenalaiseksi, hän saa kuulla kunniansa.

Varsinainen kiista syntyi 1920-luvulla, kun Stalin katsoi syvästi halveksuen Yhdysvaltain omimaa käsitettä, jonka hän halusi suoda Neuvostoliiton ainutlaatuisen sosialismin yksinoikeudeksi. Ovatko teekutsuliike tai ”uuden” Venäjän nationalismi tänä päivänä kovinkaan kaukana ekseptionalistisesta ajattelusta?

Sitoisin ekseptionalismin ja kutsumuskohtalon (Manifest Destiny) käsitteet tiukasti yhteen: vain ainutlaatuinen kansakunta saattoi omaksua kutsumuskohtalon. Sen kutsumustehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle. Siitä huolimatta Amerikan Yhdysvallat on lukuisia kertoja auttanut rumasti käyttäytyvää Eurooppaa. Kylliksi viisaalle?

Myös Dostojevskin puheissa kuvastuu tämä viha-rakkaussuhde Eurooppaan (ja kutsumuskohtalonomainen tehtävä). Erona on ehkä se, että Venäjä – kirjailijan sanoin – halusi Euroopan ottavan oppivan venäläisestä henkisyydestä. Yhdysvallat taas tyrkytti Euroopalle materialistisia arvoja.

Tässä meillä on kaksi kilpailevaa sankarikansaa asettamassa Eurooppaa paikoilleen. Me pöyhkeät tai vaihtoehtoisesti degeneroituneet eurooppalaiset emme kuitenkaan suostu(neet) suurvaltojen asettamiin muotteihin. Meillä on oma ylpeytemme. Onko meidän annettava anteeksi kaikki Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton (Venäjän) pyrkimykset meidän varallemme?

Asian käsittelyn vaikeuttamiseksi yritän ympätä edellä esitettyyn vielä 1800-luvun venäläisen ”uusi ihminen” -julkistuksen. Mihail Tsernysevskin ”Mitä on tehtävä” -kirjassa määritetään uuden ihmisen olemus. Uusi ihminen on sähkön käyttöönottoon verrattavissa oleva kansakunnan valaistus. Se merkitsee uuden yhteiselämän (kommuuni) periaatteiden omaksumista. Ihmiset ovat terveitä ja voimakkaita, työn- ja nautinnonhaluisia. Seksuaalisuus ja rationaalisuus olivat aivan uudella tasolla. Kysymys on ikään kuin hetkellisen intohimon ulottamisesta pysyväksi tilaksi.

Sanalla sanoen kysymys on uudesta Venäjästä.

Se on vastakohta kaikelle olemassa olevalle kurjuudelle ja pikkuporvarilliselle sievistelylle. Päättelen, että saavuttaakseen edellä kuvatun dostojevskiläisen henkisyyden korkean asteen, edellytyksenä on tsernisevskiläisen onnellisuuden edellytysten lunastaminen.

Tätä voi jo sanoa utopiaksi, jota myös Fourier ja kumppanit olivat määrittäneet. Vihavainen mainitsee, että bolsevikeilla, kuten Trotskilla, Buharinilla ja Lunatsarskilla on samanlaisia haaveita. Varhaisessa sosialismissa yhtyivät siis ekseptionalismi, uusi ihminen ja sosialistinen utopia. Sankarikansa ja sankari-ihminen olivat yhtä. Käytäntö osoittautui toisenlaiseksi kuten tiedämme. Venäläinen sankaruus näyttää nousevan epätyydyttävistä olosuhteista, joille on vielä ominaista, että muutos huonosta hyväksi on kiduttavan hidasta. Turhautuneena vastareaktiona nousi 1800-luvun venäläinen nihilismi ja sen seurauksena hallitseviin tahoihin suuntautuneet attentaatit, murhat, tuhopoltot…. Myöhemmin sosialismin kaudella pyrkimys ”jalostaa” sosialistinen ihminen johti kauhistuttavaan apuharvennukseen.

Vihavainen korostaa, että Putin on päässyt sankariksi korostamalla lännen uhkaa, ei niinkään niin, että olisi tehnyt kansakuntaa palvelevia urotekoja. Hän on kansainvälisesti pystynyt nostamaan roolinsa – ja Venäjän roolin – näkyvään asemaan. Venäjää ei voida eristää suurten päätöksenteosta. Ja toimillaan hän on tehnyt vaikutuksen lännen mediaan. Sekä Hitler (1938) että Putin (2014) on valittu Time-lehden vuoden miehiksi.

Mutta johtaako pyrkimys uuteen sankari-ihmiseen ja uuteen henkisyyteen aina lopulta totalitärismiin?