Tämä ei ole muistokirjoitus eikä kursorinen elämäkerta. Tämä on enemmänkin muistelukirjoitus. Kysymys on tietenkin juuri edesmenneestä Mauno Koivistosta. Minulla on paljon muistikuvia Koivistosta niin kuin monella muullakin ikäluokkaani kuuluvalla. Ahkera historian pänttääminen on laajentanut näkymiä kohdehenkilöön. Keskityn ohessa kuitenkin muutamiin läheisiksi kokemiini sattumuksiin ja arvioihin.
Koivisto oli ainakin omasta näkökulmastani varsin etäinen hahmo 1960-luvulla. Silloin ei ollut tapana paljastaa sisintä eikä olla näkyvissä kaikenmaailman kissanristiäisissä. Koivisto oli jo silloin hieman arvoituksellinen. Sitten tuli kuuluisa ”Jatkoaika”, höyhenen kevyt Late Night Show, joka kuitenkin avasi näkymän tulevan presidentin sielunelämään.
Muistan hyvin tuon myöhäisillan ohjelman vuodelta 1968. Onneksi se on ainakin osittain nähtävissä youtubessa, josta voi kirkastaa hieman haalenneita muistikuvia. Studiossa olivat Koiviston lisäksi muun muassa Hannu Taanila, Lenita Airisto, Kirsti Wallasvaara ja Aarre Elo.
Jotkut ovat sanoneet, että tuona iltana Koivistosta tuli vahva seuraajaehdokas Kekkoselle, jotkut ovat menneet arvioissaan vielä pidemmälle. On kummallista kuinka rikkinäiset sukat tai hiuskiehkurat täsmälleen oikeassa historiallisessa kontekstissa voivat kasvaa elämää suuremmiksi. Lenita Airisto on nähnyt itsensä presidentintekijänä omalla omintakeisella tyylillään. Tai sitten kaikki on vain kuvitelmaa.
Muistan itse tuon illan lähinnä siltä kannalta, että toivoin, että Kirsi Wallasvaara pärjää sanojen sinkoilussa. Suurten ikäluokkien voimannäyte oli meneillään. Hän edusti tuossa illassa nuorisoa, kaikkea muuta kuin valmiina esiintymään nuorison esitaistelijana. Hän yritti kuitenkin kiitettävästi. Oleellisempaa tämän tarinan kannalta oli, että olin hieman pettynyt Koiviston pragmatismiin. Hän suhtautui nuorison mielenilmauksiin – Kirsti Wallasvaara mukaan lukien - isällisesti ja huvittuneen fundeeraavasti, joskin muisti pistellä nuorten intoa parantaa maailma. Ei Kekkonen olisi näin tehnyt! Kekkonen olisi ottanut - opportunistisesti tai ei – nuorison hellään suojelukseensa.
Koiviston menestys syntyi tuona iltana paradoksista, kuten niin usein muulloinkin hänen urallaan. On kaksi vaihtoehtoa: hänen poliittisia vastustajiaan raivostuttanut ”pinnallinen” viehätysvoimansa syntyi luontaisesti tai sitten hän laskelmoi alusta pitäen tietäen, että hän vetää sekä naisia että miehiä puoleensa.
Miehille hän oli jäyhä, harvasanainen sodan kokenut mies, joka toimi vastaansanomattomana antiteesinä Kekkoselle, joka taas edusti varsinkin myöhemmässä katsannossa suomettuneisuutta, johon moni oli kyllästynyt, vaikka gallupeissa YYA sai 90 prosentin kannatuksen. YYA:ta kannatti Koivistokin, ei hän ollut mikään Neuvostoliiton vihaaja. Tässä on yksi paradoksi lisää. Kysymys oli vaistonvaraisesta yhteydestä – tajunnan virrasta - kansalaisten ja Koiviston välillä.
Koivisto ei ollut pinnalta katsottuna pelimies, ehkei se kuulunut lainkaan hänen luonteenlaatuunsa, mutta kun 1980-luvun vaihteessa käytiin historiallinen valtataistelu K-linjan (ja Kekkosen) ja Koiviston välillä, hän vastasi peliin vielä kovemmalla pelillä: Kekkonen: ”Koivisto se tässä pelimies vasta onkin”.
Koivisto ja Kekkonen olivat eriluontoisia ihmisiä. Kekkonen nopeasti, usein hätiköidenkin reagoiva, Koivisto taas pohdiskelija, ”jahkailija”, johon Kekkonen joskus tuskaantui, kun ei saanut selvää ajatuksenjuoksusta. Mutta ehkä tässä kaikessa oli kysymys vain kilpailuasetelmasta.
Koivisto oli valtataistelun keskellä yksinäisen tähden ratsastaja. Miten niin? Eikö hän ollut päinvastoin suunnattoman suosittu? Villakoiran ydin on, että tuohon aikaan johtavat poliitikot olivat establishmentin ympäröimiä. Karjalaisella oli oma hovinsa ja niin oli Kekkosellakin. Koivisto ei voinut luottaa Sorsaan, kilpailijaansa. Toki Koivistollakin oli oma hämmentävän laaja, yli puoluerajojen ulottuva kannattajakunta, jossa oli vaikutusvaltaisia henkilöitä. Oikean reunan Jori C. Ehrnrooth Neuvostoliitto-pelossaan ja ahdistuksessaan kannatti sosialisti Koivistoa presidentiksi.
Kun Koivisto äänestettiin ylivoimaisella tavalla presidentiksi, hän säilytti monet Kekkosen ajan rutiinit. Muistan, kun hän ilmoitti medialle, että nyt hän poistuu tiedotusvälineiden ulottuvilta, mikä herätti jo aikanaan median purnausta. Oli tapana, että presidentti määräsi itse, milloin hän on ”sopulien” ulottuvilla. Ei puhettakaan, että näin voisi tehdä tänään.
Sodassa Koivisto palveli legendaarisen Lauri Törnin iskuryhmässä. Hän ei varmaankaan ollut sodan suuri sankari, mutta tappeli siinä kuin muutkin, jos ei välillä paremminkin. Hän ei olisi Koivisto, jos ei olisi ollut varhainen Lauri Törnin myytin murtaja: Koivisto sanoi suoraan, että Lauri Törni oli johtajana varsin kapea-alainen. Törnin johtamisideologia perustui oman esimerkin voimalla esitettyyn käskyyn: lähdetään! Suorasukaisesti Koivisto arvioi, että miehet vähän pelkäsivät, että yltiöpäisen rohkea Törni saattaa heidät hengenvaaraan pelkällä uhkarohkeudellaan. Tervehenkistä koivistomaisuutta!
Koivisto ei ollut ideologian miehiä. Turun satamassa hän silti taisteli etujoukoissa kommunisteja vastaan ja oli osa asevelisosialistien kärkeä Unto Varjosen ja Väinö Leskisen kannoilla. Koivisto oli käsittääkseni tannerilainen pragmaatikko, joka omien sanojensa mukaan toimi bernsteinilaisella periaatteella: tärkeinä ei ole päämäärä vaan liike. Epäilemättä suunta oli hyvinvointiyhteiskunta, mutta ei kovin ideologisin painotuksin. Rahat piti laskea.
Koiviston suuri saavutus oli normaaliparlamentarismin lanseeraus Suomen oloihin. ”Vuosi ja hallitus” -rytmi särkyi tuolloin lopullisesti. Pidän muutosta dramaattisena. Lakkasi se tyyli, jolla presidentti - hiukan parodioiden – tunturin huipulle kiivettyään päätti lähteä Helsinkiin ja hajottaa hallituksen. Katkos vanhan kulttuurin ja uuden välillä on tavattoman selvä: Koiviston presidenttiyden alusta lähtien kaikki hallitukset (pienin miehistönvaihdoksin) ovat istuneet koko vaalikauden. Aivan viime aikoina on levottomuus politiikan markkinoilla nostanut esille pitkästä aikaa ennenaikaisten vaalien mahdollisuuden.
Sinipunahallitus oli monille tahoilla liikaa vuonna 1987. Keskustalle se oli varsinainen punainen vaate, jota piti periaatteessa vastustaa. Erityisesti TV-2 oli tuolloin sinipunajahdissa. Kysymys ei ole niinkään siitä, miten valta vaihtui (sillä valta oikeasti vaihtui tuolloin pois K-linjan näpeistä) vaan siitä, miten vahvasti poliittinen punamultakulttuuri oli juurtunut Suomen poliittiseen maaperään: koskaan et muuttua saa!
Koivisto kuuluu osana ketjuun Snellman, Ryti (ja monet muut: von Fieandt, Viinanen, Niinistö…) eli perinteisen austerity- eli niukkuuslinjan kannattajiin. Koivisto tuki myös kovan rahan politiikkaa. Yhdeksänkymmentäluvun lama oli osa tämän politiikan seurausta ja saanut osakseen kovaakin kritiikkiä. Koivistolla oli pitkään maine valtakunnan virallisena pessimistinä.
Olen aiemminkin kritisoinut tiettyjen kirjoittajien Koivisto-antipatioita. Erityisesti tämä kulminoituu Kekkonen-Koivisto -vastakkainasettelussa. Juhani Suomen kirjat ovat räikeä esimerkki antipatiakirjoittelusta, jossa jopa kirjojen kuvitus palvelee tarkoitustaan: saada kohdehenkilö näkymään mahdollisimman epäedullisessa valossa. Koiviston uraa voidaan ja sitä pitää kritisoida, mutta tarkoitushakuinen ilkeily on tuomittavaa.
Koiviston presidenttikausille ajoittui irtautuminen YYA-sopimuksesta sekä sitoutuminen länsiyhteistyöhön, jotka ovat isoja vedenjakajia koko maan historian näkövinkkelistä. Jälleen kerran voidaan todeta, että siirtymävaiheet sujuivat odotuksia paremmin. Koivisto on ollut varovainen paradigman muutosten kohdalla ja jotkut kärsimättömät ovat olleet tuskaantuneita tästä, mutta lopputulos ratkaisee.
Koivisto oli sodassa iskuryhmän jäsenenä tappaja, mutta sodan jälkeen rauha oli hänelle kaikki kaikessa, hän oli leppoisa myhäilijä, joka käytti taustalla isoa valtaa. Hän saattoi näyttää jahkailijalta, mutta oli – kuten Tarja Halonen sanoi – ”ajoittaja”. Hän oli kansanmies, mutta samalla älyllinen pohdiskelija. Hän oli ääneen ajattelussaan vaikeasti tulkittavissa, mutta tajusi monien pelien hengen paremmin kuin hänen poliittiset vastustajansa.
Koiviston elämä kesti lähes sen 100 vuotta, jonka ajan olemme olleet itsenäisiä. Luulenpa, että Koivisto oli tyytyväinen panokseensa – sanoakseni sen koivistolaisen maltillisesti.
