Hesarin Nato-linja

 

 Helsingin Sanomat omaksui jo varhain Nato-myönteisen kannan. Se ilmoittaa olevansa sitoutumaton, mutta Natoon liittymisen osalta se on täysin sitoutunut. Uutisoinnissa se vaivihkaa tai sitten aivan avoimesti liputtaa liittoutumisen puolesta.

Tarkoitus on tietenkin vaikuttaa lukijoihin mielipiteitä ohjailevasti. Se tehdään usein hienovaraisesti pidättäytyen voimakkaista kannanotoista.

Hesarin vaikuttamislinja näkyi 16.2.2022, kun lehti julkaisi jälleen yhden version ”Nato Ei-Nato kyllä”  -gallupeista. Etusivuillaan Hesari otsikoi: ”HS-gallup: Venäjän pelko yhä Nato-jarru”. Otsikko heijastaa tiettyä pettymystä ja samalla pelko-sanan korostamista turhautumismielessä ikään kuin haluten sanoa, että eikö siitä pelosta vieläkään ole  päästy irti? Sisäsivujen artikkelissa vahvistetaan  Nato-henkistä asennetta otsikolla  ”HS-gallup: Natosta toivotaan turvaa pahan päivän varalle”. Otsake on napattu mielipidetiedustelun Kantar TNS:n tutkimusjohtajan Sakari Nurmelan suusta. Toki Nurmela mainitsee tutkimukseen viitaten myös Nato-jäsenyyttä vastaan olevien kärkiperustelun: ”miten setvitään asiat Venäjän kanssa,  jos ollaan jäseniä”, mutta tämä ei ole pääviesti.

Itse gallupissa eritellään toistakymmentä väittämää – sekä liittymisen puolesta että liittymistä vastaan - joihin reilu tuhat kyselyyn vastannutta ottivat kantaa. Vastaajat saivat valita valmiiksi annetuista vaihtoehdoista omaa kantaansa vastaavat ja niin monta vaihtoehtoa kuin katsoivat tarpeelliseksi. Väittämät otsikoidaan gallup-jutussa seuraavasti: ”Suomen Nato-jäsenyyden puolesta puhuvat asiat” (12 väitettä tai ”asiaa”)  ja ”Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan puhuvat  asiat” (12 väitettä tai ”asiaa”).

En puutu tarkemmin valittujen väitteiden oikeutukseen, mutta yleisellä tasolla sanoisin, että monet niistä ovat varsin kyseenalaisia ja johdattelevia. Esimerkki Naton puolesta -väitteistä: ”Suomen riski joutua osaksi kansainvälisiä selkkauksia vähenisi”. Vähenisikö?

Ennen kuin erittelen vastauksia hiukan  tarkemmin,  kiinnittäisin huomiota vastausten jakauman pylväsdiagrammeihin, nimittäin pylväät  (kyllä ja ei -puolella) eivät tunnu vastaavan kyselyn tuloksia. Esimerkki: tärkeimmäksi Nato-jäsenyyden puolesta puhuvaksi väittämäksi saatiin ”Nato-joukot tulisivat apuun,  jos Suomeen hyökättäisiin” 46 prosentin kannatuksella. Toisella puolella (ei Natoon) ykköseksi valittua väittämää ”Suomen ja Venäjän väliset suhteet muuttuisivat huonommiksi” kannatti 57 prosenttia vastaajista. Huomiota herättää,  että prosentuaalisia vastausosuuksia kuvaavat pylväsdiagrammit  kyllä- ja ei-puolella eivät ole oikein mitoitettu suhteessa toisiinsa. Nato-jäsenyyden puolesta puhuvat pylväät ovat joko liian pitkiä tai jäsenyyttä vastaan olevat pylväät ovat liian lyhyet. Onko näin? Käsitänkö oikein?  Vai ovatko pylväsdiagrammit täysin erillään toisistaan? Siinä tapauksessa diagrammit antavat hämäävän vaikutelman tuloksista, sillä lukija vertaa niitä toisiinsa automaattisesti nähdessään ne vieretysten.

Jäsenyyttä vastaan olevien väittämien prosenttisuudet saavat gallupissa kauttaaltaan suuremman kannatuksen kuin Nato-jäsenyyden puolesta puhuvien väittämien prosenttiosuudet. Ero on aivan selvä, mutta lehdessä tähän ei kiinnitetä mitään huomiota. Esimerkiksi viidenneksi korkein Natoon liittymisen puolesta esitetty väite (”Nato-maana Suomi olisi vihdoin osa länttä”) saa 22 prosentin kannatuksen ja  viidenneksi suurin Natoon liittymistä vastaan esitetty  väite (”Suomen rooli idän ja lännen keskustelukumppanina loppuisi”) saa 38 prosentin kannatuksen. Sama trendi vallitsee kautta koko kyselyn.

Kannatusmittaukseen osallistujat ovat käsitykseni mukaan voineet antaa kannatuksensa kumman tahansa väiteryppään yksittäiselle väitteelle.

Vielä kommentoisin erästä asiaa. Väite ”Suomen ja Venäjän väliset suhteet muuttuisivat huonommiksi” (jos liityttäisiin Natoon) ei tarkoita samaa kuin ”Venäjän pelko”,  johon Hesarin etusivun otsikossa viitataan. Venäjä-suhteiden muuttuminen huonommiksi Natoon liittymisen takia on  monien mielestä fakta,  jonka kannalla suuri osa vastaajista oli. ”Pelko”-sanan käyttö tässä yhteydessä on otsikon valinneen toimittajan omaa tulkintaa. ”Pelko” on johdatteleva ja manipuloiva ilmaus.

Ohessa on kiinnitetty huomiota ehkä monen mielestä pieniin asioihin, mutta olen sitä mieltä,  että juuri tällainen spekuloiva lähestymistapa on kannanmuodostukseen vaikuttava asia. Hiljaa hivuttamalla ”hyvää” tulee…… 

PS

Helsingin Sanomien toimittajan Heikki Aittokosken laajassa artikkelissa ”Hermopelin juuret ovat 1990-luvulla” 19.2.2022 puitiin lännen ja idän ”välitilaa” 1990-luvulla kaikkien osapuolien hakiessa uutta asemaa tapahtuneeseen kehitykseen (vapautuminen kylmän sodan maailmasta) nähden. Tästä on johdettu ”ikkuna” Natoon, kun todetaan,  että 1990-luvulla Suomelle olivat ovet ja ikkunat avoinna Natoon liittymiselle ja mahdollisuutta olisi pitänyt käyttää hyväksi. Samaa ajattelua kannatti Jussi Halla-aho Yle TV1:n Ykkösaamussa 19.2.2022. Jotenkin jää vaikutelma,  että ihmisille halutaan synnyttää huono omatunto, kun silloin ei liitytty Natoon. Halutaan siis nähdä Nato-kysymys ikään kuin ulkopuolisten muuttujien temmellyskenttänä, johon Suomea hädissään sovitetaan. Nyt ollaan pahoillaan,  kun kansainvälisten jännitteiden vuoksi ei voida tehdä sitä,  mikä 1990-luvulla oli apposen avoin mahdollisuus. Miksi annetaan yhden ajatuskulun ohjata käyttäytymistä? Miksi ei voida ajatella, että Suomi ihan omista syistään ei halunnut/ei halua Naton jäseneksi (ei nyt,  eikä aiemmin!)  riippumatta siitä ovatko ikkunat ja ovet auki tai kiinni?

PS

Edellä esitetty kritiikki ei koske artikkelin kirjottajaa, Heikki Aittokoskea, joka toteaa neutraalisti artikkelinsa lopuksi, että  ”Suomella oli 1990-luvun lopulla tarjolla lukuisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja.  Jäljelle jäävät loputtomat jossittelun mahdollisuudet siitä,  tekikö Suomi oikeat valinnat”.

 

 

 

 

Kylmä sota 2

 

            Suurenna kuvaa napsauttamalla sitä. Pienennä tarvittaessa esc-näppäimellä.

Hajahavaintoja Pekingin olympiakisoista

 

Olen seuraillut Pekingin olympiakisoja melko intensiivisesti, vaikka yritinkin jossain vaiheessa penkkiurheilijan historiaani hellittää kaikkein innokkaimmista urheiluintoilusta.

Paljon on tapahtunut ja moni asia on muuttunut viimeisen 60 vuoden aikana, jolloin olen kisoja seurannut. Ohessa muutamia hajamietteitä kisoista.  

Mitalitilasto kertoo mielenkiintoisella  tavalla menestyneiden maiden keskittymisestä tiettyihin lajiryhmiin.  Saksa on saanut mitaleja alppilajeista ja kelkkailusta, Alankomaat luistelusta,  Itävalta alppilajeista ja Venäjä taitoluistelusta. On kuitenkin  maita, jotka saavat menestyksensä hyvin monista erilaisista lajiryhmistä. Tällaisia ”yleismenestyjiä ” ovat Norja, Kiina, Venäjän olympiakomitea, Yhdysvallat ja – hiukan yllättäen -  Ruotsi. Mitaleja ovat kahmineet erityisesti Saksa, Norja, Yhdysvallat, Alankomaat,  Ruotsi, Itävalta, Italia, Ranska, Venäjän olympiakomitea (ROC), Japani  ja Kanada. Suomi on tilanteessa, jossa se joutuu taisteleman mitalitilaston rippeistä. Siihen nähden tulos Pekingissä tuntuu kohtuulliselta. Kuitenkin turhan usein nähdään suomalainen selittämässä tiedotusvälineille epäonnistumistaan. Ero Ruotsiin ja Norjaan tuntuu suurelta mitalitilastossa.

Monet vanhat talviurheilumaat ovat joutuneet tinkimään entisestä lajihallinnastaan. Jos muistellaan mennyttä aikaa, niin Suomessa huippujen määrä lajikohtaisesti on ollut kapea myös historiassa. Monesti menestys on ollut yhden tai kahden huippumenestyjän varassa.  Veikko Hakulisella  ja Eero Mäntyrannalla oli toki kovia kilpakumppaneita Suomessakin.

Suomen ykköstykin,  Iivo Niskasen menestystä on verrattu menneiden aikojen sankareihin,  ja perusteltua onkin hänen nostamisensa Veikko Hakulisen ja Eero Mäntyrannan rinnalle suurena voittajana. On kuitenkin muistettava, että vanhojen hiihtosankareiden aikana ei ollut parikilpailua, sprinttejä eikä  perinteisen ja luistelun erillisiä hiihtotyylejä. Presidentti Niinistön esittämä vertaus Paavo Nurmeen ontuu pahasti. Kai se arvio perustuu siihen,  että sekä Nurmi että Niskanen ovat voittaneet kultamitalin kolmissa kisoissa. Mutta Paavo Nurmen kultamitalien määrä oli kaikkiaan yhdeksän ja maine kiiri väkevänä kauas Yhdysvaltoihin saakka,  jossa Nurmi oli suuri hahmo. Tapaaminen Yhdysvaltain presidentin kanssa kuului saavutetun maineen seuraamuksiin.

Jostakin syystä suomalaisten hiihtäjien menestys on valikoivaa. Parhaat sijoitukset tulevat pidemmillä matkoilla (ei sprinteissä), väliaikalähdöillä (ei massalähdöillä) ja perinteisellä hiihtotyylillä. Jokin suomalaisessa luonteenlaadussa rajaa menestystä massalähdön sauva- ja suksisodassa ja nopeusominaisuuksia edellyttävissä lajeissa? Nämä seikat ovat omiaan heikentämään  ja rajoittamaan kokonaismenestymismahdollisuuksia.

Myös taktisesti -  esimerkiksi hiihtojärjestystä viesteissä päätettäessä  -  jotkut muut maat tuntuvat onnistuvan paremmin. Vai onko kysymys vain siitä, että vain harvat ja valitut Suomessa yltävät riittävän korkealle tasolle tuodakseen mitalin viestissä. Kysymys olisi siis koko joukkueen tason vajavuuksista.

Selostajat,  jotka on ”valittu” kisoihin ovat myös jatkuvan tarkkailun alla. Arvioni koskee tosin vain Ylen selostajia ja asiantuntijoita. Mielestäni somessa esitetty kritiikki esimerkiksi Toni Roposta (hiihto, yhdistetty) kohtaan on  ansaitsematonta. Hän vain sattuu olemaan kerkeä suustaan, keskimääräistä optimistisempi ja keskimääräistä herkempi esittämään arvioita kilpailijoiden suorituksista. Roponen myös arvioi rohkeasti meneillään olevien kilpailujen kulkua ja lopputulosta etukäteen. Vähänkin tavallisuudesta poikkeavia persoonallisuuksia on näköjään vaikea hyväksyä. Kalle Lassila on esimerkki hyvästä asiantuntijasta (hiihto), joka pysyy roolissaan eikä tunkeudu selostajan tontille. Kimmo Porttila (hiihto) on tasaisen varma selostaja ilman heikkouksia. Uusi tuttavuus selostajana on Mika Poutala, joka entisenä huippupikaluistelijana on sekä selostaja että asiantuntija! Eniten ristiriitaisia tunteita herättää Kalle Palander (alppihiihdon asiantuntija) johtuen yli-innokkuudesta, jolla hän lajiinsa suhtautuu. Palander avasi myös uuden lehden asiantuntijaroolissa antamalla  julkisesti alppilajien kotimaiselle organisaatiolle kyytiä!

Sitten suomalaisten murheenkryyniin, mäkihyppyyn. Tuntuu siltä,  että Antti Aaltoa ehkä lukuun ottamatta eväitä ei ole - parhaiden mukana ollessa -  kymmenen parhaan joukkoon. Ja kysymys on sentään vanhasta menestyslajista. Olympiakisat lähinnä betonoivat tilanteen,  vaikka Antti Aalto saikin hypyt onnistumaan pienessä mäessä piristävän hyvin. Taso suurmäen kilpailussa oli todella kova ja odotettua tason nousua (ja odotettua yllätystä) Aallon kohdalla ei tapahtunut.   Mäkihyppyyn ei näytä valikoituvan riittävän lahjakkaita hyppääjiä. Isot kyvykkyydet  hakeutuvat muiden lajien pariin. Onko siis näihin tuloksiin tyydyttävä vai onko hieman uudelleen virinnyt mäki-innostus nuorten keskuudessa tuomassa muutoksen?

Tässä yhteydessä astuu kuvan mukaan välineurheilu. Harvassa lajissa varustemanipulointi on saanut niin suuren merkityksen kuin mäkihypyssä. Kaikki huippumaat ovat pelissä mukana, mutta joidenkin maiden osalta painoarvo vaikuttaa enemmän kuin toisilla. 

Kun Kiinasta on kysymys ei maan yhteiskunnallisia oloja voida unohtaa. Kiina on diktatuuri, joka pystyy kyllä teknisesti suoriutumaan kisoista hyvin, ei kahta sanaa, mutta ihmisoikeuksien vajavuudet eivät voi olla vaikuttamatta kokonaisarvioon. Oma lukunsa ovat koronan vaikutukset, jotka näkyvät kisapaikalla nollatoleranssina:  harvalukuinen yleisö on määrätty paikalle ja tunnelma tästä johtuen väkisinkin latistuu, vaikka urheilijat eivät ole antaneet moisen vaikuttaa suorituksiinsa. 

Kiinalle kisat ovat poliittinen näyttötilaisuus  ja selviytyminen on ollut odotusten mukainen: minkään ei ole saanut epäonnistua, eikä mikään ole epäonnistunut.

Silmiinpistävän usein urheilun suurtapahtumat järjestetään autoritarisesti hallituissa maissa. Monet syyt,  kuten kisojen kalleus ja kisojen paisuminen saavat säästäväiset demokraattisesti hallitut valtiot kiertämään kisojen järjestämisvastuita.

 

 

Kutistuva demokratia on haaste

 

Viime vuosina on kirjoitettu ja puhuttu paljon demokratian haasteista. Ohessa pyrin käsittelemään demokratian nykytilaa ja sen kyvykkyyshaasteita eri näkökulmista. Palastelen siis aihetta poimien näkökulmia kokemusmaailmastani. Mutta sitä ennen kartoitan kansalaisluottamuksen tilaa erään amerikkalaisen tutkimuslaitoksen  tekemän selvityksen perusteella:

Yhdysvaltalainen markkinointi- ja suhdetoimintayhtiö Edelman Trust Barometer on listannut 22 vuoden ajan kansalaisten suhtautumista hallituksiinsa, liike-elämään, mediaan ja kansalaisjärjestöihin. Yhtiö haastatteli viime marraskuussa (2021) 36 000 henkilöä 28 maassa, ei kuitenkaan Pohjoismaissa. Vastaajia oli keskimäärin hiukan yli tuhat/maa. Äkkipäätä tulokset herättävät hämmennystä.

Tulokset kertovat, että kansalaisten luottamus demokraattisesti  johdettujen maiden hallituksiin on alhaisella tasolla ja alhaisemmalla tasolla kuin koskaan aiemmin. Sen sijaan autoritaarisina pidettyjen maiden luottamusluvut ovat hämmentävänkin korkealla tasolla. Kärjessä ovat Kiina  (91 prosentin (!) osuudella, Arabiemiraatit (76 %), Indonesia (75 %), Saudi-Arabia (74 %). Sitten tulevat Singapore, Malesia, Thaimaa, Kenia.

Luottamuksen  60-100 prosentin taso määritetään sanalla ”Trust”, 40-59 prosentin taso sanalla Neutral ja 1-49 prosentin taso sanalla ”Distrust”.

Alankomaat, Kanada ja Italia  ovat tasolla 53-57 prosenttia. Huomiota herättää eräiden demokratioiden alhainen  prosentti: Ranska (50 prosenttia), Saksa (46 prosenttia), Espanja (45 prosenttia), Iso-Britannia (44 prosenttia), USA (43 prosenttia) ja  Japani (40 prosenttia).

Mikä selittäisi autoritaaristen ja vakaiden demokratioiden oletuksista poikkeavia arvoja?  Yksi poikkeus tosin vahvistaa säännön: Venäjä saa luottamusluvukseen  vain 32 prosenttia.

Totuus ei pala tulessakaan: eräät maat (Saksa edellisessä mittauksessa 59 prosenttia, nyt enää 46 prosenttia) ovat oikeasti kansalaisten luottamuksessa huolestuttavan alhaisella tasolla. Mutta sitten tulee spekulatiivisempi arvio: kehittyneiden maiden demokratioiden  itseruoskiva kritiikki alentaa niiden arvoja oletetusta, kun taas autoritaaristen maiden  pelkokerroin (pitää vastata viranomaishuutoon) nostaa niiden arvoja!

Ehkä tuloksia selittää myös sellainen asia kuin demokraattisen päätöksenteon suhteellinen hitaus ja vastaavasti autoritaaristen maiden opposition mielipiteestä  vapaa päätöksenteon ripeys (pulinat pois!). Tohdin arvella, että autoritaaristen valtioiden  kansalaisvapauksien ohuus tai olemattomuus ja siitä johdettu systeeminen kuri ja järjestys vaikuttaa niiden tuloksia kohottavasti ja vastaavasti aidosti kansanvaltaisten maiden tuloksia heikentää tavoitellun ja toteutuneen hyvinvointipalvelutason erosta johtuva tyytymättömyys (resurssit eivät riitä).

:::::::::::::::::::::::::::

Fil. tri Tero Tulenheimo käsittelee demokratian nykyolemusta Kanava-lehden 1/2020 artikkelissa ”Ongelmallinen demokratia”.

Tulenheimon yksi pääväitteistä on, että demokratia johtaa eturyhmäajatteluun. Se voittaa, jolla on ääntä eniten takanaan. Onko tämä kriittinen arvio sitä, mitä demokratian kautta on enimmillään saatavissa? Ehkä tämä on realiteetti.

Toisaalta Tulenheimo pohtii demokratian hyötyjä ja päätyy seuraaviin:

-kansalaiset voivat tuoda epäkohtia näkyviin.

-eturyhmät joutuvat julkisesti perustelemaan kantojaan.

-eturyhmät joutuvat tekemään kompromisseja edistääkseen tavoitteitaan.

Haittana demokraattisesta prosessista Tulenheimo tunnistaa seuraavan:

-kansalaisten kannanotot jäävät ”roikkumaan” ilmaan, kun poliittisten päätösten sisältö jää ”täysin auki”. Ymmärrän tämän niin, että demokraattinen prosessi ei tuota kriittisesti ajatellen riittävän selviä tuloksia. On todettu (OECD), että Suomessa kansalaisten tuntemat vaikuttamismahdollisuudet päätöksentekoon ovat heikommat kuin muualla Pohjoismaissa, vaikka luottamus instituutioihin sinänsä on korkealla tasolla.

Toteutunut demokratia minun käsittääkseni perustuu siihen, että vähemmistön on opittava sietämään enemmistöpäätöksiä. Tässä mielessä demokratia jää ”sovitusti” vajaaksi: aina on tappion kärsineitä osapuolia. Kypsässä kansanvallassa ihmiset kuitenkin oppivat – kymmenien vuosien kuluessa – sulattamaan äänestystappiot ilman, että he kokevat tulevansa ”äänekkäimpien diktatuurin” kaltoin kohtelemiksi. Aikaperspektiivi nimenomaan on tärkeä kypsän demokratian synnyttämisessä. Suomessa kansanvaltaa on harjoiteltu 100 vuotta. Yhtä hyvin voitaisiin puhua demokratian vaatimasta laajasta yleissivistyksestä. Sen murenemisesta on näyttöä. Omaksuminen vaatii aikaa, ja aikaresurssista on pula.

Arvioidessaan päätöksentekomenetelmän seurausten suhdetta kansalaisten oikeudenmukaisuusodotuksiin Tulenheimo puhuu demokratian perusresursseista. Niiksi hän määrittää mm. seuraavat: äänioikeus, sananvapaus, vapaus valita asuinpaikka, vapaus valita työpaikka useampien vaihtoehtojen joukosta, terveydenhuolto, yhteiskunnan tukema koulutus ja jokin tulojen minimitaso. Näistä on helppoa olla yhtä mieltä.

Ristiriita syntyy usein, kun kansalaiset vaativat lakkaamatta uusia palveluja tai toimenpiteitä (esim. veronkevennysvaatimukset), jotka saattavat vaikeuttaa perusresurssien turvaamista. Demokratiassa syntyy usein tilanteita, joissa sekä vaaditaan lisää resursseja että halutaan samaan aikaan säästää. Tulenheimo mainitsee tämän ristiriidan kansalaisten turhautumisen lähteenä. Demokratialta puuttuu kyky säädellä itse itseään. Ainoa tie eteenpäin on tasapainottelu erilaisten vaikuttavien voimien välillä. Käsitän niin, että Tulenheimon mukaan demokratiaa uhkaa asioiden hajoaminen käsiin, kun suuri kokoava voima puuttuu.

:::::::::::::::::::::::::::::

Tammikuun 16. päivä 2022 Demarissa tutkija Annika Leiviskä pohtii kasvatuksen roolia demokratiataitojen elvyttäjänä. Tämä voisi olla keino ehkäistä poliittista polarisoitumista ja identiteetteihin perustuvaa eriarvoisuutta. Identiteettipolitiikka sinällään pyrkii eriarvoisuuden vähentämiseen, mutta saattaa myös kärjistää pelkällä kiivaalla olemassaolollaan ihmisryhmien suhteita.

Demokratia on pärjännyt hyvin yhtenäiskulttuurin oloissa. Mutta mitä pidemmälle  yhteiskunnan pirstoutuminen on edennyt,  sitä vaikeampaa on yhteisymmärryksen toteuttaminen. Mistä löytyisi uusi yhtenäisyys, joka muodostaisi uuden demokratian perustan? Onko kaikki tarvittava tehty kasvatuksessa ja koulutuksessa?  Tuskinpa.

Keskustelun ongelma on,  että keskinäisen ymmärtämisen sijasta ei ole edes pyrkimystä tavoittaa yhteistä näkemystä. Poliittinen kenttä on nähtävissä taistelutantereena,  jossa päämotiivi on valtaan pääsy ja vallassaolijoiden syrjäyttäminen. Onko tästä tullut itsetarkoitus?

Demokratia suosio on heikentynyt. Tämä näkyy luottamusvajeena sekä viranomaisin että kanssaihmisiin. Tunnusomaista on asioiden hallinnan puute tai tunne siitä, etteivät asiat ole hallinnassa. Myös globalisoituminen on lisännyt tunnetta, etteivät poliitikot hallitse tapahtumavyöryä. Osa ihmisistä tuntee vetoa autoritaarisiin johtajiin. Päätösvaltaa luovutetaan vapaaehtoisesti demokraattisilta elimiltä autoritaarisille.

Kaikki edellä kuvattu on johtanut populistien nousuun. Ajatellaan, että on joku helppo ratkaisu ongelmiin, mutta kyvyttömät johtajat eivät pysty tekemään päätöksiä demokraattisessa päätöksentekoympäristössä.

Vastalääkkeenä Leiviskä tarjoaa kasvatusta ja koulutusta, jonka tulisi tarjota eväät oman edun väistymiseen yhteisen edun tieltä. Nyt koulutus on epäyhtenäistä ja systemaattisuus puuttuu. Muutosta pitäisi tapahtua sekä yksilötason opetuksessa että rakenteiden ymmärtämissä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Oikeushistorian professori (emeritus) Jukka Kekkonen kiinnittää huomiota demokratian näennäistoteuttamiseen tarkoittaen tällä käsittääkseni sitä, että asiat etenevät hallintoretoriikan mukaisesti,  mutta asioiden todellinen sisältö ei muutu. Sovittujen tehtävien kirjainta noudatetaan, mutta päätökset eivät johda ”muutoksen hengen” mukaiseen lopputulokseen. Itsekin hallintotyössä mukana olleena olen valmis allekirjoittamaan tämän. Lopulta joku paljastaa, että keisarilla ei ole vaatteita: ”eikö me olla jo sovittu tästä?”

::::::::::::::::::::::

Antti Lehmusvirta Kauppalehden kolumnissaan 13.1.2021 kytkee muutama vuosi sitten lanseeratut ”vaihtoehtoiset todellisuudet” demokratian rapautumiseen. Hän käyttää ilmaisua, että ihmiset elävät vaihtoehtoisessa todellisuudessa, ”jossa faktat saa itse valita”.  Donald Trump oli alun perin tämä ajattelun suunnannäyttäjä, mutta sillä on myös laajempaa kantopintaa.

Demokratian avulla ihmiset on pidetty kiinni faktojen maailmassa jo senkin takia,  että kilpailevien mielipiteiden kirjo on niin suuri, että valheiden synnyttämiselle jää vain vähän liikkumatilaa. Meillä ei ole varaa valherakenteisen maailmankuvan ylläpitoon.

::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvallat on tällä hetkellä eräänlainen demokratian irvikuva. Tommi Melender puhuu Kauppalehden kolumnissa  13.1.2022 täysimittaisesta retorisesta sodasta. Trump on luonut mielessään valtiotasolle demokratiaa korvaavan liikeyrityksen, jonka johdossa hän itse on ilman demokraattisen päätöksenteon rasitteita. Yksi merkittävä muutos vaikuttaa Yhdysvaltain hiipuvan demokratian taustalla:  se ei ole enää se voimansa tunnossa maailmaa jakava valtio kuin 1950- ja 1960-luvulla vaan taantuva maailmanmahti. Suuret tuloerot ja inflaatiotahti murentavat aiemmin kiveen hakattua mahtia. Nyt on veikkailu meneillään,  kuinka lähellä Yhdysvallat on sisällissotaa.

Venäjä-tuntemus arvossaan

 

 

Usein kuulee väittämän, että Suomella on länsimaista osuvin Venäjä-tuntemus. Meidän pitäisi siis parhaiten pystyä kuvaamaan Venäjän liikkeitä kansainvälisessä politikassa ja levittää tietoamme myös muille kansakunnille.  En pyri oheisessa kirjoituksessa kumoamaan väitettä, mutta en myöskään vahvistamaan sitä.

Ainakin meillä on suuri luulo, että osaamme tulkita Venäjän politiikkaa niin hyvin, että voimme valistaa muitakin tiedoillamme. Historiasta löytyy todisteita molempiin suuntiin. Eljas Erkon ennustus (tai ”tieto”),  miten Neuvostoliitto käyttäytyy vuonna 1939-40 epäonnistui täydellisesti,  kun hän uskoi Neuvostoliiton vain uhittelevan ja opasti Paasikiveä neuvottelumatkalle: muista, että Neuvostoliito ei ole suurvalta!  Mannerheimin ja Paasikiven arviot olivat paljon realistisempia ja täsmällisempiä.  Paasikiven pelot maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ”hirmuisuudesta” olivat ahdistuksen sävyttäminä sittenkin lähellä totuutta.  Tilanne kuitenkin rauhoittui.  Osoittautui,  että Neuvostoliitto oli suurimmalta osin (pl. Saksa) kylläinen sodan saavutuksiin ainakin Euroopassa ja tyytyi etupiirinsä valvomiseen. Tässä asetelmassa paasikiveläinen viisaus oli oikeaan osuvaa.

::::::::::::::::::::::::::

Toimittaja Laura Halminen  kirjoitti 4.2.2022 Helsingin sanomiin artikkelin ”Mitä Venäjän hallinto lopulta haluaa?”,  jossa hän toteaa, että länsimaisen demokratian logiikalla on vaikea tulkita Venäjän liikkeitä.

Olen valmis pohtimaan tätä mielestäni merkittävää ajatusta. Halminen mm. avaa Putinin puhetta marraskuussa 2021 Venäjän ulkoministeriön henkilökunnalle , jossa presidentti pohtii lännen aikomuksia. Putin arveli, että Venäjän varoitukset ovat jääneet lännessä kuulematta viitaten väitettyihin Puolaan ja Romaniaan sijoitettuihin ohjustukikohtiin. Putin: ensinnäkin ”on tärkeää, että (lännen asemat)  pysyvät tässä tilassa mahdollisimman pitkään, jotta heille ei tulisi mieleen lavastaa jonkinlaista konfliktia länsirajoillemme. Sitä emme tarvitse, emme tarvitse uutta konfliktia”. Toiseksi Putin piti  välttämättömänä ponnistella turvatakuiden saamisen puolesta,  koska Venäjä ei halua olla jatkuvasti huolissaan huomisesta. Mitä tämä on? Tuo toinen kohta tuo mieleen ajan (vuoden 2014 vaiheilla),  kun Angela Merkel  epäili Putinin menettäneen  todellisuudentajunsa pelätessään lännen aikomuksia.

On pohdittu uskooko Putin omiin -  lännestä katsottuna - harhaisiin kuvitelmiin vai onko hänellä perusteltuja syitä uskoa uhkien olemassaoloon. Lännessä ajatellaan, että Venäjä vainoharhaisesti epäilee hyökkäysuhkaa pyrkien samaan aikaan  itse valmistautumaan sotaa.  Monet ovat valmiita allekirjoittamaan oletuksen, että Venäjä pyrkii palauttamaan entisen ”Jaltassa sovitun” imperiuminsa. Näin ajatellen Putin pyrkii lopettamaan yhden Venäjän historian lukuista ”alennustiloista”. Venäjän ylpeyttä on drastisesti loukattu ja se on vain odottanut tilaisuutta,  kunnes  on riittävän vahva oikaistakseen ”historian vääryyden”. Venäjällä on kuitenkin kova työ perustella  nykyisiä ja tulevia sotilaallisia toimenpiteitään läntisellä kieroudella.

Olen joskus pohtinut olisiko lännen pitänyt käyttäytyä ennakoivammin esimerkiksi Ukrainan tilanteessa, jossa länsi ajoi Ukrainan liittymistä Natoon. Tämä on helppo tuomita jälkiviisaudeksi: Ukraina itse on halunnut tukeutua länteen. Sitä paitsi Ukrainalla on oikeus itsenäisenä valtiona ratkaista omat turvallisuusuhkansa haluamallaan tavalla. Sivuutan tässä Ukrainan ristiriitaisen poliittisen tilanteen koko 2000-luvulla, joka on omalta osaltaan  houkutellut ulkovaltoja puuttumaan Ukrainan sisäisin asioihin. Kansainvälisessä politiikassa vallitsevat nyt aiemmasta poikkeavat säännöt.

Halmisen artikkelissa nostetaan tikun nokkaan ydinongelma: järjenkäyttö on nyt ”yliarvostettua” eli  läntisellä rationaalisuudella ei pystytä perustelemaan Venäjän toimia. Kysymys on vähän samasta asiasta,  kun Donald Trump perustelee presidentinvaalien varastamista sillä,  että on tapahtunut äänestyspetos, jota mikään järkevä taho ei pidä mahdollisena. Silti ”puolet” amerikkalaisista uskoo siihen.

Halminen viittaa lähteeseensä (Britannian ulkopoliittisen instituutin Chatham Housen tutkija Keir Giles) , jonka mukaan ”Moskovan valintojen käsittämiseksi on välttämätöntä katsoa maailmaa venäläisten linssien läpi sen sijaan, että ajattelua ohjaisi Washingtonin tai Brysselin järki”. Tässä mielessä yllä esitetty Putin pohdinta ulkoministeriönsä henkilökunnalle on osa venäläisin silmin avautuvaa näkymää. Mistään Venäjän toimien rakentavasta ymmärtämisestä ei  kuitenkaan ole kysymys. Ei siis lähdetä Robert McNamaran linjoille, joka Vietnamin sodan oppien kannustamana totesi ”empathize your enemy”.

Gilesin arvioita voidaan verrata hänen henkisen sukulaisensa George F. Kennanin oppeihin. Pikaisesti arvioiden Gilesin pääteoksen ”Moskovan opit” sävy on suurvaltojen suhteiden ja Venäjän näkökulmasta lohduton. Vastaavasti en näe Kennanin kirjoituksia toivottomuuden näkökulmasta vaan halukkuutena ymmärtää Venäjän (Neuvostoliiton) valtion olemusta, vaikka lähtökohtana onkin Neuvostoliiton vallan patoaminen. George F. Kennanin prioriteettina on löytää ymmärrys suurvaltojen  kansalaisten välillä.  Hän ei näe Neuvostoliiton politiikkaa seikkailupolitiikkana vaan enemmänkin konservatiivisena ja varovaisena.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

”Rakentavan ymmärtämisen” sijasta  Halmisen artikkelissa pohditaan kansainvälisiä jänniteitä ”hermosodan” näkökulmasta: kenen pokka pitää?  Yhtä mieltä ollaan siitä, että Venäjällä odotetaan lännen vastausten hajoavan -  Lavrovin kirjeen seurauksena – jotta kiilan lyöminen länsivaltojen väliin onnistuisi.

Venäjän ymmärtäminen artikkelissa tarkoittaa Venäjän ”pelin” ymmärtämistä. Ensinnäkin Venäjä pyrkii saamaan lännen ”hätiköimään” päätöksenteossa. Toiseksi  Venäjä pyrkii luomaan hämmennystä: kalusto- ja miehistönkuljetukset viittaavat sodan valmisteluun ja hyökkäyksen kieltäminen viittaa taas siihen,  että Venäjä ei aloita sotaa. ”Peli” tässä tarkoittaa sitä,  että tavalla tai toisella pyritään saamaan aikaan tilanne,  jossa Ukraina tosiasiassa tai lavastetusti saadaan näyttämään hyökkääjältä, johon Venäjä sitten ”pakon edessä” joutuu vastaamaan. 

Halminen viittaa sotateoreetikko John Boydin teorioihin, joiden mukaan tarkoituksenmukaista on pitää yllä suurinta mahdollista joustavuutta ja aloitteellisuuden tasoa. Tällä ajattelulla on  tarkoitus sotkea vastustajan pasmat: et koskaan tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi ja miten nopeasti.  Venäjä haluaa pitää aloitteen omissa käsissään, siksi se johtaa peliä syöttäen informaatiota ja disinformaatiota poliittisille markkinoille. Myös kiirehtimiselementti koko ajan ollut mukana vaikean ennakoitavuuden ylläpitämiseksi.

Omien muistikuvieni mukaan edellä kuvattu ei poikkea oleellisesti kylmän sodan ”kauhun tasapainosta”, vaikka tilanne pyritään näkemään uutena ja ennen kokemattomana. Kyllä kylmä sotakin selätettiin sitkeällä työllä ja sitä sopii odottaa nytkin.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kaikesta edellä esitetystä voi päätellä, että Venäjän johto  näkee Venäjän ainutlaatuisena (ekseptionalistisena) kansakuntien joukossa. Sillä käsitetään olevan johtava asema konservatiivisten nationalistien ja kristillisten fundamentalistien joukoissa. Tällä uusvanhalla opilla on korvattu kommunistinen ideologia.  Länsi edustaa halveksittavaa liberaalidekadenttia ja moraalitonta ”Gayropaa”. Gilesin päätelmä on,  että Venäjä on muuttumaton. Viimeisten 100 vuoden aikana vain 1990-luvun tai ensimmäisen maailmansodan jälkeiset paradigman muutokset olisivat voineet  tarjota mahdollisuuden uudistumiseen, mutta aina on palattu menneeseen.

Myönnän, että Venäjän toimet 2010-luvulla Georgiassa, Ukrainassa ja Krimillä ovat horjuttaneet käsitystä Venäjästä varovaisesti (konservatiivisesti) toimivana suurvaltana.  Gilesin mukaan Venäjään ei voi lainkaan luottaa, joten luottamuksellisten  suhteiden rakentamiselta putoaa pohja pois.

Gilesin mukaan nyky-Venäjän tavoitteet ovat  ideologisempia (!) ja aggressiivisempia kuin aiemmin. Liberaalimmat vaiheet (kuten 1990-luku) ovat vain lyhyitä välivaiheita venäläisen autoritarismin ja diktatuurin  historiassa.

Venäjän tarkoitus on aiheuttaa jatkuvaa hämmennystä, eripuraa  ja epäjärjestystä poliittisten kilpailijoiden leirissä. Keinot ovat epätoivoisia ja kuvastavat ennakkoon häviöön tuomitun tempuilta aiheuttaa -  paremman puutteessa -  sekasortoa kilpailijoiden joukoissa.

Viimeistään tässä vaiheessa katoaa usko, että Giles pyrkisi ymmärtämään Venäjän olemusta. Gilesille ”Venäjän asemaan asettuminen” tarkoittaa vain Venäjän  epävarmuutta ja epäluottamusta lisäävien juonien paljastamista ja torjumista. Kuitenkin ”Empathize your enemy” on kaiken jälkeen avain rauhaan.. 

Siinä Giles on Kennanin linjoilla, että Venäjän valtio  - kollektiivisen psyykeen tasolla - ei kestä vertailua lännen kanssa ja johtaa vainoharhaisten viholliskuvien  luomiseen.  Rauhanaikaisia toimia koskevassa kilvoittelussa Venäjä on häviäjä. Siltä ovat puuttuneet keinot käyttää lyhyitä liberaaleja kausia kansakunnan demokratisoimiseen. Ryhtyessään jatkuvan konfliktin ylläpitämiseen Venäjä on paljastanut,  että sillä ei ole eväitä Venäjän mahdin palauttamiseen rauhanomaisin keinoin.

Mitä tarkoittaisi tässä yhteydessä Suomen hyvä Venäjän tuntemus? Ehkä sitä, että ei hermoilla eikä hätäillä. Suomen ei kannata tehdä turvallisuuspoliittisia ratkaisujaan Ukrainan tilanteen johdosta, vaan paljon pitkäjänteisemmän tarkastelun perusteella, joka yltää vuosikymmenien taakse ulottuvasta lähimenneisyydestä pitkälle tulevaisuuteen . Mutta kykeneekö Suomi tähän?

PS

Miten länsi on vastannut Venäjän täysin poikkeuksellisiin toimintaperiaatteisiin? Se jakaa poikkeuksellisesti käsiinsä saamaa tiedustelutietoa liittolaisilleen ja suurelle yleisölle täysin julkisesti pyrkien paljastamaan Venäjän tavoitteet ennen niiden toteuttamista. Onko tämä vastapropagandaa vai todellisten uhkakuvien esille tuomista?

 

 

Retrospektio: George F. Kennanin jäljillä

 

 

Voidaanko historiasta oppia? Vanha kysymys,  johon vastaan,  että kyllä voidaan, mutta oppi voi olla oikein tai väärin. Tarvitaan jotain muutakin. Menneisyyden avulla voidaan parhaassa tapauksessa  oppia ymmärtämään nykypäivää. Historia muodostaa siis kokemuksen, josta voidaan  mutkan  kautta oppia. Kokemuksen hyödyntäminen on hienovarainen asia täynnä petollisia ansoja.

Nykyinen meneillään oleva kriisi tai konflikti on saanut minut jälleen palaamaan vanhan oppi-isäni, amerikkalaisen ulkopolitiikan Grand Old Manin, George F. Kennanin ajatuksiin.

Kirjoitin sivulaudaturtyöni 1970-luvulla nimellä ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Peilaan (ja referoin) sitä - varauksin - tämän päivän jännittyneeseen kansainvälispoliittiseen  tilanteeseen.

Amerikkalaisessa The National Interest -aikakauslehdessä May/June 2018 ilmestyi tohtori Paul Heerin artikkeli ”Kennan Goes East”, jossa tarkastellaan Yhdysvaltain Kiinan politiikkaa George F. Kennanin 1940-luvulla luoman patoamispolitiikan (Policy of Containment) näkökulmasta. Koko lehden touko-kesäkuun 2018 numero on omistettu ”uusi kylmä sota” -teemalle. Kennanin ideana oli padota Neuvostoliiton laajenemispyrkimyksiä diplomaattisin keinoin. Heerin mielenkiinto kohdistuu siihen, voiko – Yhdysvaltain näkökulmasta - aikoinaan kylmän sodan aikana noudatettua Neuvostoliittoon kohdistunutta patoamispolitiikkaa soveltaa Kiinaan. Palaan aiheeseen,  koska Kennan-retrospektio  on säilyttänyt ajankohtaisuutensa.

Mikä mies oli George F. Kennan? Asian selkiyttämiseksi olen seuraavassa valinnut kaksi näkökulmaa. Ensin tarkastelen Kennanin uraa ja linjauksia suhteessa Kiinaan ja sitten hänen arvioitaan Neuvostoliiton ekspansioon liittyen.  Entä mikä on Kennanin viesti haudan takaa nykypäivälle?

George F. Kennan (1904-2005!) toimi Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu paljolti Moskovasta 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” (Long telegram) sekä sitä seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947. Noissa kirjoituksissa Kennan analysoi Neuvostoliiton strategiaa ja olemusta ja rakensi suuntaviivat pitkäksi aikaa Yhdysvaltain suhtautumiselle Neuvostoliittoon. Kennanin pettymykseksi hänen diplomatiaan perustuvaa patoamispolitiikkaansa ei otettu kylmän sodan aikana sellaisenaan Yhdysvaltain politiikan ohjenuoraksi, vaan siitä toteutettiin haukkamainen sotilaallinen versio. Kylmän sodan sodanuhka molemmin puolin perustui sotilaalliseen uhitteluun, joka pääsi vallalle.

Pitkän elämänsä aikana Kennanilla oli mahdollisuus nähdä valtasiirtymät ja monien ennustustensa toteutuminen. Toki erehdyksiäkin sopi joukkoon. Kennan pysyi aktiivisena maailman tarkkailijana koko elämänsä ajan.

Containment-politiikkaa ei sovellettu Kiinaan. Kiina ei ollut Kennanin Moskovan palvelun aikana strategisesti tärkeä valtio, saati uhka. Kennan itse arveli Kiinan sortuvan Neuvostoliiton paineen alla. Hän kannatti USA:n pysymistä irti Kiinan sisällissodasta (1946-50) ja varoitti perimästä Ranskan Indo-Kiinan sodan ongelmia. Kennan kannatti myös miehitysjoukkojen vetämistä pois Koreasta.

Kaiken kaikkiaan Kennan ei suostunut pitämään Neuvostoliiton mahdollista dominanssia Itä-Aasiassa sellaisena uhkana Yhdysvalloille,  kuin miksi se koettiin USA:n ulkopolitiikassa. Japani oli ainoa maa, jonne USA:n kannatti sijoittaa joukkoja. Korean sota kuitenkin sitoi Yhdysvallat Itä-Aasiaan.

Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko kylmän sodan aikana oli yksi syy, miksi containment-politiikka ei tarvinnut Kennanin mielestä soveltaa Aasiassa: sieltä puuttui vahva, yhtenäinen kommunistinen voimatekijä. Kiinan kommunismia Kennan ei pitänyt potentiaalisena uhkana. Ratkaisevaa oli, että Kiina ei kuulunut Neuvostoliiton etupiiriin. Kuitenkin Vietnamin sodan aikana Yhdysvallat sitoutui Kennanin varoituksista huolimatta sotilaalliseen patoamispolitiikkaan Kaakkois-Aasiassa.

Paul Heerin mielestä Kennan aliarvioi Kiinan potentiaalin. Kennan suhtautuikin aluksi lyhytnäköisesti Kiinan kasvavaan voimaan. Hän perusteli Kiinan jättämistä containmentin ulkopuolella sillä, että Kiina ei ollut uhka vaan pikemminkin osoitti yhteistyöhalua. Niinpä Kennan ei laskenut Kiinaa globaalien valtakeskusten joukkoon, joita oli hänen mielestään viisi: USA, Iso-Britannia, manner-Eurooppa, Japani ja Venäjä.

Kuitenkin Kennan muutti mielensä 1960-luvun vaihteessa ja ehdotti Kiinan tien katkaisemista valta-asemiin. Kennan: ”On elintärkeää USA:n intressien kannalta pystyttää raja-aidat Kiinan pyrkimyksille, joita voitiin luonnehtia sen aikaiseksi kiinalaiseksi imperialismiksi”. Näin Kennan asettui tukemaan Kiinan kohdistuvaa  containmentia hiukan Neuvostoliiton vastaisen patoamisen tapaan. Tämä politiikka perusteineen on edelleen Yhdysvaltain linja modernisoituna tähän päivään.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mikä oli Kennanin arvio kylmästä sodasta sen syttymishetkillä ja Neuvostoliiton roolista siinä? Referoidaanpa tähän vähän hänen käsityksiään erityisesti ”Pitkästä sähkeestä”.

George F. Kennan  näki itse maailman muuttuvan sen suuntaisesti kuin hän oli ennustanut. Kennanin virkamiesura ei ollut ruusuilla tanssimista. Kerkeät sanomiset aiheuttivat hänelle vaikeuksia ja itse Stalin heitti hänet ulos Moskovasta, kun Kennan unohti hetkeksi diplomaattiset kohteliaisuudet.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolle on ominaista itämainen salamyhkäisyys, juonittelu ja haluttomuus kunnioittaa objektiivista totuutta. Tästä Kennan päätyy arvioon, että ”on vaikea uskoa, että Stalinilla itselläänkään on minkäänlaista objektiivista kuvaa ulkomaailmasta”. Jos ”Stalin” korvattaisiin ”Putinilla”, oltaisiinko oikeilla jäljillä?

Neuvostoliiton politiikka on Kennanin arviossa konservatiivista: Neuvostoliitto, päinvastoin kuin Hitlerin Saksa, ei ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ….. ei ota tarpeettomia riskejä”. Neuvostoliitto operoi lähes pelkästään toisessa maailmansodassa valtaamillaan alueilla, ehkä Afganistania lukuun ottamatta. Etupiiriajattelu!

Kennan varoitti jo tuolloin (1946) kommunistihysteriasta: ”Olen vakuuttunut, että meidän maassamme olisi tänään paljon vähemmän Neuvostoliiton vastaista hysteriaa, jos kansamme ymmärtäisi paremmin tilanteen realiteetit”. Tällä Kennan tarkoitti sitä, että Neuvostoliitosta ei saa antaa kuvaa, joka pelottaa ihmisiä, vaan päinvastoin hallituksen tulee antaa realistista tietoa Neuvostoliitosta. Vainoharhaisuuden nousussa Kennan ennakoi tulevaa kommunismihysteriaa.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

X-artikkelissa esitetystä Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista varustautumista?

Kennanin trauma syntyi siitä, että hän pyrki ajamaan läpi Policy of Containmentia diplomaattisin keinoin ja hänen kilpailijansa (ja ystävänsä) Yhdysvaltain virkamiesjohdossa, Paul Nitze painotti sotilaallista läsnäoloa Policy of Contanmentin soveltamisessa.

Kennan hävisi taistelun ja oli siitä katkera myös Nitzelle. Jälkikäteen ajatellen sympatiani on Kennanin puolella: monissa kylmän sodan konflikteissa oli kysymys muusta kuin kaksinapaisesta kylmän sodan opin toteuttamisesta. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu, CIA liioitteli rankasti Neuvostoliiton voimaa. Tämä suosi Military Industrial Complexia, jolle riitti rahaa tuhlattavaksi saakka. Itse asiassa Nitzen johtama komitea vuoden 1950 raportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa.

Kennanin opista kehitelty - sotilaalliseen kommunismin vastaisuuteen tähtäävä – ”Trumanin oppi” oli tarkoitettu yhdeltä osin Yhdysvaltain sisäpolitiikan välineeksi. Näin toimittiin juuri Kennanin ajatusten vastaisesti: käynnistettiin suuri Neuvostoliiton vastainen pelkoon perustuva kampanja (mccarthyismi).

Miten monta kertaa amerikkalainen norsu onkaan tunkeutunut vieraaseen kulttuuriin - ja olohuoneisiin - omaa ylevää - tai viheliäistä - demokratiaansa tuputtaen!  Jotkut, kuten Kennan, ovat tämän oivaltaneet, mutta väärät ihmiset ovat olleet oikeassa. Vanhoilla päivillään huippuälykäs Robert McNamara - tehtyään ensin virheitä virheen perään - totesi Kennanin hengessä "emphatize your enemy!" Tuntuu siltä, että uutta ajattelua ei rakenneta aiempien oivallusten päälle, vaan kaikki pitää aina keksiä uudelleen.

Kennan vaikutti voimakkaasti omiin näkemyksiini kylmästä sodasta ja ehkä tämänkin päivän konflikteista. Hän painotti diplomaattista painetta asioiden eteenpäinviemiseksi. Hän oli epäilemättä amerikkalainen patriootti. Kennanin ajattelu oli vain liian rakenteellista - sanoisin liian viisasta - yksioikoiselle amerikkalaiselle ajattelutavalle.

Kennan vastusti Vietnamin sotaa ja Yhdysvaltain interventioita arabimaailman eri kohteisiin. Hän varoitti, että Yhdysvaltain historia opetti, että sotia käynnistettäessä mentiin (ja mennään) eri sotaan kuin mistä tullaan lopulta ulos. Kun Kennan rullatuolissa 100-vuotiaana kertoi näistä ajatuksistaan, voitiin ne tietenkin sivuuttaa vanhan miehen pelkoina, mutta niiden viiltävää realistisuuden tajua ei voida ohittaa.

Kylmässä sodassa Kennan olisi halunnut eroon dogmaattisesta ja moralistisesta Yhdysvaltain ulkopoliittisesta linjasta (jota hän kuvasi primitiiviseksi) ja olisi halunnut korvata sen realistisemmalla poliittiseen ja taloudelliseen painostukseen perustuvalla otteella. Kennanin ajattelulla kylmästä sodasta olisi voinut tulla selkeästi hallittavampi.

Historia jatkuu tässäkin suhteessa. En voi välttyä ajattelemasta, että nitzeläinen sotilaalliseen doktriiniin perustuva ajattelutapa on ohjannut amerikkalaisten toimia kylmän sodan päättymisen jälkeenkin. Tässä mielessä vuosi 1989 (tai vuosi 1991) ei ole paradigman muutos, vaan melko tavanomainen sauma menneen ja tulevaisuuden välillä.

”Long telegramin” mukaan ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”. Mitään tästä Kennanin lausumasta ei tarvitse muuttaa tänä päivänä. Lopputuloksena on jännityksen kiristyminen suurvaltojen välillä.  Vastavuoroisesti toimiva varustelukierre voi alkaa ja on jo osin käynnistynyt, jos ajatellaan nykypäivää.

::::::::::::::::::::::::::

Britannian ulkopoliittisen instituutin Chatham Housen tutkija Keir Gilesin teosta  ”Moskovan opit.  Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä” (Docendo, 2020) on pidetty jopa uutena versiona Kennanin ”Long telegramista”.

Pikaisesti arvioiden Gilesin teoksen sävy on suurvaltojen suhteiden ja Venäjän näkökulmasta lohduton. Vastaavasti en näe Kennanin kirjoituksia toivottomuuden näkökulmasta vaan halukkuutena ymmärtää Venäjän (Neuvostoliiton ) valtion olemusta, vaikka lähtökohtana onkin Neuvostoliiton vallan patoaminen. George F. Kennanin prioriteettina on löytää ymmärrys suurvaltojen  kansalaisten välillä.  Hän ei näe Neuvostoliiton politiikkaa seikkailupolitiikkana vaan enemmänkin konservatiivisena ja varovaisena.

Myönnän, että Venäjän toimet 2010-luvulla Georgiassa, Ukrainassa ja Krimillä ovat horjuttaneet käsitystä Venäjästä varovasti (konservatiivisesti) toimivana suurvaltana.  Gilesin mukaan Venäjään ei voi lainkaan luottaa, joten luottamuksellisten  suhteiden rakentamiselta putoaa pohja pois.

Gilesin mukaan nyky-Venäjän tavoitteet ovat  ideologisempia (!) ja aggressiivisempia kuin aiemmin. Liberaalimmat vaiheet (kuten 1990-luku) ovat vain lyhyitä välivaiheita venäläisen autoritarismin ja diktatuurin  historiassa.

Venäjän tarkoitus on aiheuttaa jatkuvaa hämmennystä, eripuraa  ja epäjärjestystä poliittisten kilpailijoiden leirissä. Keinot ovat epätoivoisia ja kuvastavat ennakkoon häviöön tuomitun tempuilta aiheuttaa -  paremman puutteessa -  sekasortoa kilpailijoiden joukoissa.

Siinä Giles on Kennanin linjoilla, että Venäjän valtio  - kollektiivisen psyykeen tasolla - ei kestä vertailua lännen kanssa ja johtaa vainoharhaisten viholliskuvien  luomiseen.  Venäjältä puutuvat keinot käyttää lyhyitä liberaaleja kausia kansakunnan demokratisoimiseen.

Kaikesta edellä esitetystä voi päätellä, että Venäjän johto  näkee Venäjän ainutlaatuisena (ekseptionalistisena) kansakuntien joukossa. Sillä käsitetään olevan johtava asema konservatiivisten nationalistien ja kristillisten fundamentalistien joukoissa. Tällä uusvanhalla opilla on korvattu kommunistinen ideologia.  Länsi edustaa halveksittavaa liberaalidekadenttia ja moraalitonta ”Gayropaa”.

Gilesin päätelmä on,  että Venäjä on muuttumaton. Viimeisten 100 vuoden aikana vain 1990-luvun tai ensimmäisen maailmansodan jälkeiset paradigman muutokset olisivat voineet  tarjota mahdollisuuden uudistumiseen, mutta aina on palattu menneeseen.

Onko nyky-Venäjä (nationalistinen ja kristillinen fundamentalismi)  siis korvannut vanhan lännen roolin (kapitalismi)  oikeaoppisuuden puolustajana,  jonka puolesta kannattaa käynnistää ristiretki?

 

 

Presidentti Niinistö ja kansakunnan tuntosarvet

 

 

Aloitan näennäisesti vähäisellä tapauksella. Entinen puolustusministeri Jussi Niinistö korotti vuodenvaihteessa  profiiliaan ottaen kantaa Nato-kysymykseen ja ilmoittaen korkeimman omakätisesti, että hän on kääntynyt Nato-vastaisuudesta Naton kannattajaksi. Jussi Niinistö toivoi, että ylin valtiovalta ryhtyisi valmistelemaan Suomen Nato-jäsenyyttä eikä pitänyt tässä yhteydessä kansanäänestystä tarkoituksenmukaisena johtuen vaaliin kohdistuvasta informaatiovaikuttamisen vaarasta. Valtiopäivien  avajaisten yhteydessä pidetyssä lehdistötilaisuudessa kokoomuslaisen Verkkouutisten toimittaja viittasi Jussi Niinistön kannan muuttumiseen ja kysyi presidentin näkemystä asiaan.  Vastaus tähän kysymyksen oli  paljon puhuva.  Presidentti vaikutti turhautuneelta ja sanoi: ”nämä ovat hänen  mielipiteitään” ja toisti,  että hän itse on kertonut omat mielipiteensä  tarpeeksi monta kertaa ja ”ne varmasti tunnetaan”. Niin kuin tunnetaankin.  Presidentti lisäsi vielä hieman mietittyään ratkaisevan lisäkaneetin:  ”Satuin lukemaan Robert Cooperin kirjaa `The Ambassadors´”,  jossa todetaan - koskien diplomatiaa ja suurvaltasuhteita - että  ”there´s a gap between those,  who have the responsibility and those who haven´t”.  Täsmälleen näin. Kun ei ole vastuussa voi kysyä tai väittää paljon sellaista, johon vastuunkantaja ei voi vastata. Presidentti on usein  osoittanut ärtymystä,  kun joku – olettaen,  että presidentti on hänen kannallaan – tyrkyttää omia kannanottojaan  ”tullakseen hyväksytyksi”.  Jussi Niinistö tuntui jo ministeriaikanaan ottavan äkkiväärästi  oikeuden omiin käsiinsä lähentäessään Suomea Natoon (”tästähän on sovittu jo niin ja niin kauan sitten…”), vaikka nyt tarinoi mielipiteensä muuttuneen.

Jostakin syystä tämä sinänsä vähäinen,  mutta samalla  paljon kertova sattumus ei ole kiinnittänyt median huomiota. Ankeina aikoina vastuukysymykset nousevat ykkösprioriteeteiksi.

::::::::::::::::::::::::::::

Kansanäänestys on eräs aspekti, joka jakaa ihmisiä. Monet asiantuntijat ja poliitikot,  kuten Jussi Niinistö ovat sitä mieltä, että kansaa ei saa päästää päättäjäksi Nato-kysymyksessä. Presidentti on kansanäänestyksen kannalla. Kysymys on siitä,  onko kansa riittävän kypsä tekemään päätöksiä vai onko sillä tietovaje asiasta. En usko,  että keskivertokansanedustajan tietomäärä ja tavallisen kansalaisen  tietomäärä eroavat  kovinkaan paljon toistaan näin elintärkeässä asiassa. ”Salaisen tiedon” määrää paisutellaan tahallaan ja sen taakse kätkeydytään,  jotta voidaan  ajaa omaa agendaa.   Tiedonhankinnan laiskurit eivät ole läheskään enemmistö.

Olen edustanut kantaa,  jossa yleissivistys on Suomessa niin vahva, ettei – lukuun ottamatta pientä vähemmistöä –  informaatiovaikuttamisen uhreista ole vaaraa. Kysymys ei ole siitä,  etteikö vaalivaikuttamista yritettäisi vaan siitä,  että kansakunnan kantti kestää. Saattaa käydä päinvastoinkin: painostus johtaa informaatiovaikuttajan kannalta epätoivottavaan tulokseen.

Presidentti ei halua jakaa kansaa, se on selvä. Jotkut ovat katsoneet,  että mahdollinen Nato-äänestys on kuin mikä tahansa äänestys ja se voidaan hoitaa edustuksellisen demokratian keinoin. Näin ei ole: kysymys on hyvin herkästä kansakunnan tuntoja koettelevasta asiasta. On hämmentävää panna merkille,  että tavallisilla kansalaisilla on tässä herkemmät tuntosarvet kuin ns. asiantuntijoilla.

::::::::::::::::::::::::::::::

Sauli Niinistö otti muutoinkin etäisyyttä moniin vakiintuneisiin tai näennäisesti uusiin väliintuloihin. Valtiopäivien avajaisissa hän ei vahingossakaan kajonnut ulkoministeri Sergei Lavrovin kirjeeseen,  jossa patisteltiin useita Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin maita toimimaan niin,  etteivät omaa turvallisuutta lisäämällä heikennä samalla muiden turvallisuutta. Vasta valtiopäivien avajaisten lehdistötilaisuuden yhteydessä hän kajosi Lavrovin kirjeeseen todeten, ettei kirje muuta juuri mitään siitä, mitä Venäjä on aiemmin vaatinut. Tosiasiallisesti asia on juuri näin, mutta toki presidentti valoi tarkoituksella öljyä laineille havaitessaan,  että kirjeen nostattamat tyrskyt kohosivat kohtuuttoman korkealle. Kirjeen sanamuotoja verrattiin vuoden 1961 noottikriisiin jne.  Presidentti   halusi paaluttaa kirjeen merkityksen niin,  että sille löytyi oma paikkansa diplomatian virrassa.

Niinistöllä ei ole mitään tarvetta korostaa omaa asemaansa seuraavaa presidenttikautta ajateltaessa,  kuten Kekkonen teki vuonna 1961. Niinpä hän valitsi tyynnyttelijän roolin ”kansakunnan isänä”. Niinistön asema on kansainvälisesti vahvistunut hänen ottaessa aktiivisen roolin kriisin selvittelytyössä. Tarvitaan selvästi taustavaikuttajan ponnisteluja, muutoin asiat eivät etene. Näyttää siltä,  että Niinistöllä on varaa ottaa kriittinen asenne suhteessa Venäjään ja silti selvitä kastumatta ongelmista. Monet muut (kuten Viktor Orban)  ovat Putinin puudeleita tai sitten sulkevat kaikki yhteistyökanavat.

Kriisin tai konfliktin koittaessa on taipumus panikoida. Tämä koskee sekä kansalaisia että poliitikkoja: esitetään äkkivääriä mielipiteitä tai ajetaan omaa agendaa häiritsevän kiihkeästi. Jännitys kiristyy väitetysti alinomaa, vaikkei kiristykään. Hokemat jäävät päälle. Presidentti pikemminkin korosti sitä,  että puheissa ja sanoissa on syytä seurata tarkoin,  mitä todellisuudessa tapahtuu.

Niinistö kantoi  oikeinmitoitettua huolta kansakuntaa kohdanneista ja kohtaavista haasteista Tällaisia olivat tiettyjen lainsäädäntöhankkeiden kiirehtiminen ja demokratian keskustelua herättänyt toteutuminen aluevaaleissa.