Jääkiekon nuorten MM: sukupolvikuilu on kurottu umpeen!

Tarkastelin 19.3.2014 blogikirjoituksessa Sotshin talviolympiakisoihin 2014 osallistuneen jääkiekkomaajoukkueen ikäjakaumaa, ja totesin monen muunkin merkille paneman huomion, että meillä on kokeneita huippukiekkoilijoita (30+) todella merkittävä määrä. Myös nuorten huippukiekkoilijoiden laatu on poikkeuksellisen korkea. Jos aloitetaan nuorista lupauksista, niin maajoukkueeseen pääsi kaksi alle kaksikymppisistä pelaajaa eli Olli Määttä ja Aleksander Barkov. Jos laajennetaan hiukan nuorten huippukiekkoilijoiden joukkoa, niin mukaan pääsevät ainakin Rasmus Ristolainen, Teuvo Teräväinen, Markus Granlund ja Kasperi Kapanen. Samaan ryhmään voidaan lukea kahdenkympin rajan yli juuri päässeet Mikael Granlund ja Sami Vatanen.

Totesin tuolloin , että meillä on selvä aukko maajoukkueen ”keski-ikäisissä” pelaajissa: ”Hämmentävää on, että ryhmään 23-26 vuotiaat pelaajat kuuluu vain Jori Lehterä ja Sakari Salminen. Ryhmässä 27-31 vuotiaat on sitten huomattava joukko pelaajia eli peräti 10 pelaajaa (johon olisivat kuuluneet myös Valtteri Filppula ja Mikko Koivu, jos eivät olisi loukkaantuneet). Tässäkään ryhmässä painopiste ei ole 27-28-vuotiaissa, vaan kolmikymppisissä pelaajissa, kuten edellä todettiin. Yli 32 vuotiaisiin kuului kuusi pelaajaa.” Onneksi tuo huipputasolle muodostunut aukko näyttää poistuvan luonnollista tietä!

Kun nyt päivitän vuoden 2014 blogikirjoitustani, voin todeta ilokseni, että sukupolvenvaihdos tai oikeastaan mullistus on edennyt aimoharppauksin. Vanhat starat (Koivut, Selänteet ym.) ovat vaihtuneet aivan uusiin pelaajiin. Samalla sukupolvikuilu – siis pelaajat, jotka nyt ovat 25-28 vuotiaita - on menettämässä merkitystään , sillä huipulle on tunkeutumassa ennennäkemätön määrä nuoria huippulahjakkuuksia.

Merkillinen aukko huippupelaajissa jää askarruttamaan ja saa epäilemään, että valmennuksessa on tapahtunut yhden sukupolven osalta perustavaa laatua oleva epäonnistuminen. Ja virhe on tapahtunut silloin, kun nyt 25-28 vuotiaat pelaajat olivat juniori-iässä. On arvioitu, että taustalla olisi takavuosien pyrkimys antaa kaikille peliaikaa lahjakkuudesta riippumatta…..parhaat eivät olisi siis saaneet mahdollisuutta kehittyä edellytystensä mukaisesti.

Edellä mainitut nuoret pelaajat ovat kehittyneet odotusten mukaisesti, jos ei paremminkin: jos pahemmilta loukkaantumisilta säästytään muodostavat Barkov, Ristolainen, Teräväinen, Määttä, Vatanen ja muutamat muut tulevan kovatasoisen maajoukkueen rungon samalla, kun jotkin ”vanhoista”, Filppula, Koivu, Granlund, Lehterä ja Jussi Jokinen vahvistavat joukkuetta kokemuksellaan, Niin se aika kuluu: nuorisotähti Mikael Granlund on ”keski-iässä”.

”Granlundit” siis muodostavat nuorten ensimmäisen aallon, jota on seurannut vielä vaikuttavampi toinen aalto eli nykyinen nuorisomaajoukkuesukupolvi.

Suomalainen maalivahtivalmennus lienee maailman parasta ja se näkyy tukkuna huippumaalivahteja NHL:ssä. Juuri nyt tuntuu siltä, että miesten maajoukkue ei kaadu ainakaan maalivahteihin, vaikka nuorissa ei tällä hetkellä olekaan huippulahjakasta molaria.

En osaa myöskään epäillä suomalaista valmennustaitoa. Ainakin pohjoisamerikkalaiseen valmennustyyliin verrattuna valmennusnäkemys on laaja-alaisempi. Jotenkin kanadalainen valmennuskulttuuri vaikuttaa yksioikoisemmalta! Vai onko kysymys vain luulosta?

Joukkue tarvitsee johtohahmoja loistavien jääkiekkotaitojen lisäksi. Tyrkyllä uudeksi Selänteeksi on Aleksander Barkov, jos hän vain ottaa haasteen vastaan. Nythän mies on osaamiseensa nähden vaatimattomuuden perikuva.

Mihin kansainvälinen jääkiekko joukkuepelinä ja yksilötasolla on menossa? On ollut hämmentävä katsoa kuinka 180-senttiset pelaajat ovat ”muuttuneet pieniksi”, ikään kuin olisi tapahtunut mutaatio: tuollainen 185-188 senttinen hyökkääjäpelaaja on muuttunut normaaliksi, kun Veli-Pekka Ketola (187 cm) sai aikanaan kuulla olevansa ”Iso Musta”. Toki edelleen noin 180-senttiset pelaajat nopeudellaan ja taidoillaan tarjoavat kovan vastuksen isokokoisemmille. Patrick Kanen (178cm/80 kg) tehot ovat olleet hirmuiset tämän päivän NHL:ssä.

”Hidas mutta kankea” on vain sanonta. Tänä päivänä Jesse Puljujärven (191 cm) ja Patrick Laineen (194 cm) kaltaiset yksilöt ovat koostaan huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, huippunopeita ja taitavia kiekon kanssa. Myös uusien isokokoisten pelaajien massa tekee vaikutuksen. Silti Sebastian Ahon (181 cm) tyyppiset pelaajat saattavat monipuolisuudessaan olla tavoittamattomissa. Monet keskimittaiset ovat nimenomaan pelin ja tilanteiden organisoijina huippuja. Pienien ja vikkelien (170-176 cm) pelaajien aika saattaa olla ohi: vain aivan kovimmat huiput pystyvät tekemään tilaa itselleen vimmatulla luistelulla.

Jos nyt huipulle pyrkivät junioripelaajat pysyvät pääsääntöisesti terveinä heistä on valtava hyöty maajoukkueelle. ”National team” tuntuu säilyttävän arvostuksensa, vaikka sarjajoukkueet ovatkin massiivisessa mielessä vallanneet markkinat. Puljujärven, Ahon ja Laineen kaltaisten pelaajien lisäksi kannattaa mainita Mikko Rantanen, Olli Juolevi, Antti Kalapudas ja huippunopea Kasperi Kapanen, jos saa pelinsä sopeutettua isompiensa asettamaan kehikkoon. Taustalta nousee varmasti myös muita nuoria pelaajia tähtiluokkaan.

Suomen jääkiekkotaso on erittäin laaja ja syvä. Pelaahan maajoukkueellinen pelaajia NHL:n lisäksi sekä Ruotsissa että KHL:ssä. Oma liiga on selvästi heikentynyt, mutta vahva harrastaneisuus nostaa edelleen pelaajia myös kotoisen liigan tähtikartalta kansainväliseen tähteyteen, ajatellaan vaikka Joonas Kemppaista tai Joonas Donskoita, jotka tuntuvat pärjäävän NHL:ssä.

Jääkiekko näyttää säilyttävän asemansa huippu-urheilun pariin hakeutuvien nuorien kiinnostuksen ykköskohteena. Yhä runsastuva lajien määrä ei näytä syövän tosilahjakkuuksia jääkiekolta. Se päivä on vielä näkemättä, jolloin maahanmuuttajista nousee jääkiekkoilijoita huipputasolle.

Mauri Pekkarinen haastaa hallituksen

Mauri Pekkarinen on julkaissut Suomenmaassa 2.1.2016 kolumnin ”Analyysi: Eurosta tuli Waterloo” Suomen talouden tilasta. ”Analyysin” mukaan ”hallitus voisi käynnistää mittavammankin kasvu- ja elvytysohjelman, joka vaikuttaisi heti”. Tämä on selvästi hallituksen linjausten vastainen toimi (erilinjaisuus tietenkin kielletään, mutta ei sillä ole mitään merkitystä). Esitys ei tule mitenkään yllätyksenä, sillä Pekkarinen on keskustan perinnesiiven edustaja. Keskustaa johtaa tällä hetkellä liberaali bisnessiipi, jossa Pekkarinen kumppaneineen on jäänyt sivuraiteelle.

On mielenkiintoista, että Pekkarinen on rohkaistunut haastamaan valtalinjan. Hänhän haastaa tällä linjauksellaan paitsi oman puolueensa niin myös kokoomuksen betonipuolustuksen. On ilman muuta selvää, että Pekkarinen on varmistanut tuen esitykselleen keskustan vanhemman siiven edustajilta.

Tässä henkien taistelussa näyttää usko pettävän hallituksen linjauksiin. Pekkarinen ei suoraan tuomitse leikkauslinjaa, mutta riveillä ja rivien välissä käy ilmi että Pekkarinen haluaa muuttaa hallitustyön painotuksia.

Samalla ”punamultaryhmä” puolueen sisällä nostaa vihdoin päätään. Se on huolestunut orastavasta kannatuksen laskusta, jos mistään piittaamatta ajetaan pääministerin yksioikoista ja yksinkertaista poliittista ohjelmaa huomioimatta tiettyjä pehmentäviä realiteetteja.

Pekkarisen kirjoitus Suomenmaassa on tarkoitettu keskustelun avaukseksi, johon voisi kuvitella demarien tarttuvan. Änkyräleikkauslinja ja ehdoton EI opposition ja ammattiyhdistyksen tarjouksille ei enää kanna ylös ja eteenpäin niin kuin vielä muutama kuukausi sitten luultiin.

Kokoomus lienee sekä kannatuksensa maksimi- että minimihaarukassa. Suomessa on noin 18 prosenttia ”kokoomuslaisesti” ajattelevia ihmisiä, joten kannatus ei muuttune kovin jyrkästi nykyisistä numeroista. Sanalla sanoen kokoomus on sellaisen oikeiston näköinen puolue, joka meillä nyt on mahdollinen. Paradoksaalista on, että Aleksander Stubb ei voi oikeastaan heikentää puoluettaan epäonnistuneilla puheillaan sillä ”rautainen 18 prosenttia” pitää. Kokoomuksen kohdalla ei ole kysymys puolueen linjasta vaan Stubbin asemasta.

Keskustalla on suurempi huoli kannatuksestaan, sillä siihen vaikuttaa oleellisesti peruskannattajien tyytyväisyys/tyytymättömyys. On pelkästään luonnollista, että Pekkarinen hakee nyt tukea opposition taholta ohjelmalleen. Sen ei pitäisi olla vaikeaa, koska opposition ja hallituksen ohjelma on joiltakin osin veteen piirretty viiva. Tarkoitan tällä sitä, että meillä oppositio on onnistunut murtamaan hallituksen linjaukset viime kuukusina puolessa tusinassa asiakohteessa. Tämä on oikeastaan aika ennen kuulumatonta suomalaisessa politiikassa. Siksi Pekkarisella on tilaa operoida.

Pekkarinen valmisteli pikku hiljaa ulostuloaan joulun alla ja vihelsi nyt uuden vuoden kunniaksi ulos paineet kattilasta. Sanomansa Pekkarinen on sirotellut normaalin poliittisen jargonin joukkoon, niin että äkkinäinen ei heti huomaa, mistä kenkä puristaa. Ainakin teoriassa on mahdollista, että hän on varmistanut puheenjohtajansa kannan.

Psykologisesti on tapahtunut merkittävä voimasuhteiden muutos, kun viimeisessä gallupissa sosiaalidemokraatit ohittivat keskustan, vieläpä selvästi. Ohitus ei jäänyt huomiotta pääministeriltä, joka huolestuneena joutui vakuuttamaan, että kannatuksen muutoksilla ei ole mitään vaikutusta hallituksen politiikkaan.

Frank Sinatra – mies ja myytti

Katselin Frank Sinatrasta kertovan neliosaisen dokumentin. Mielessäni on musiikkiin ja Yhdysvaltojen historiaan syvällisellä tavalla kuuluva henkilö. Mikäpä olisi amerikkalaisuutta paremmin kuvaava epiteetti kuin huippuviihde ja viihdetaiteilija nimeltä Frank Sinatra.

En aio käydä läpi dokumenttisarjaa kronologisesti – kaikkea muuta. Tartun niihin kohtiin, jotka sivuavat jotenkin omia tuntemuksiani Sinatraa kohtaan.

Sen verran tiedän taustoista, että paljon jätettiin kertomatta. Mikään hymistelytarina – mitä saa aina pelätä, kun on kysymys amerikkalaisesta henkilöhistoriasta - dokumentti ei kuitenkaan ole.

Minusta Sinatralla oli aina valtava kunnianhimo sisäänrakennettuna tekipä hän mitä tahansa; toimiessaan laulusolistina, näytellessään elokuvissa tai liikkuessaan politiikan kihojen keskellä. Tietenkin hän oli huippulahjakas, joskin nyt, kun kuuntelin hänen musiikkiaan koko hänen uransa ajalta, täytyy sanoa, että tämän tyyppinen varsinkin alkuaikoihin liittyvä musiikki ei ole vedonnut minuun kovinkaan tehokkaasti (yksittäisiä kappaleita, joista pidän on kuitenkin runsaasti). Laulut kuulostivat aivan liian viihteellisiltä ollakseen minun makuuni. Tässä näkyy varmaankin sukupolviero.

Sinatran keskeinen pääoma musiikissa oli hänen esiintymiskykynsä. Siinä hän oli ehdotonta huippua. Eläytymiskyvyssä hän ansaitsee minulta kympin. Minusta Sinatran kaikkein paras kappale on upea ”That´s Life”. Sitä esittäessään hän rennoimillaan tai rempseimmillään, ikään kuin halkinaisesti julistaen, että menee miten menee, minä porskutan. Tuossa kappaleessa on mukana paljon Sinatran omaa elämää.

Toinen ikimuistettava kappale on Paul Ankan ”My Way”, Sinatran eräänlainen tunnusmelodia, joskin minuun makuuni ehkä turhan suureellinen ja pateettinen. Se oli kuitenkin varsinainen kestohitti Englannin myyntilistoilla. Ja onhan niitä monia muitakin, esimerkiksi ”It Was a Very Good Year” tai Frankin hieno versio monesti levytetystä ”Fly Me To The Moon” -kappaleesta. Pop-listoilla Frankie-boyta ei ainakaan viimeisten vuosikymmenten aikana nähty kovin useasti, mutta Easy Listening -listat olivat hänelle omiaan (”It Was a…..” oli peräti Easy Listeningin ykkönen).

En toki halua vähätellä hänen monista kevyen musiikin klassikoista tekemiään versioita, joista hän pystyi esittämään helposti tunnistettavat omat tulkinnat.

Monille, kuten minulle Sinatra nousi esille 1960-luvun puolessa välissä hiteillään ”Strangers in the Night” (Billboardin Hot 100 listan ykköstila!) ja yhdessä tyttärensä Nancyn kanssa esittämällään ”Something Stupid” -kappaleella (neljä viikkoa Billboardin Hot 100 listan ykkösenä!). Tähänkin saumaan Frankie-boy siis ehti.

Rat Pack -vaihe on oma lukunsa Sinatra-kavalkaadissa. Menestys oli huima, kuten monet muutkin roolit Sinatran uralla. Joey Bishop, Sammy Davis Jr, Dean Martin , Peter Lawford ja Sinatra muodostivat viihdytysyksikön, joka teki elokuvia, musiikkialbumeja ym. Rat Pack muodosti Las Vegas-rottajoukon, joka itse asiassa taisi pelastaa koko kaupungin viihteen mekaksi.

Eri asia on sitten, että yhdessä vaiheessa Martin ja Sinatra rupesivat huumorimielessä solvaamaan valkoisen yleisön edessä Sammy Davisia. Yleisö hohotti, mutta minulle jäi tunne hyvin vaivaantuneesta tunnelmasta. Miksi Sinatra, joka luultavasti aidosti taisteli rotujen tasa-arvon puolesta lähti tähän mukaan? Ja miksi Sammy Davis, tuo loistava artisti, alistui pelleksi?

Olemme eri sukupolven ihmisiä. Minua kiinnosti dokumenttia katsoessani erityisesti, miten hän suhtautui nuorisomusiikin uusiin (sen aikaisiin) ilmentymiin. Vastaus: torjuvasti. Rock and roll ei todellakaan ollut hänelle musiikkia. Mutta siihenkin hän jotenkin tottui, kun huomasi, että bisnestä ei voi olla ilman rockia.

Uusi kauhistus tuli 1960-lun lopulla kun psykedeelinen rock tunkeutui radioaalloille ja hippie-kulttuuri koki huippuhetkensä. Ei voi kuvitella karkeampaa vastakkainasettelua kuin Janis Joplinia Monterey Popissa (1967) ja Frank Sinatraa. Toki tähän kaikkeen liittyi Vietnamin sodan vastaisuus, johon Sinatra ei toisen maailmansodan kokeneena odotetusti lähtenyt mukaan.

Hänestä tuli hetkeksi jopa Hair-henkinen poppari. Dokumentissa hän esiintyy nimittäin yhdessä lauluyhtye Fifth Dimensionin kanssa (joka teki jättiläismenestyksen Hair-versiostaan ”Aquarius/Let the Sunshine In”. Esityksessä hänet kuulutetaan lavalle ”kuudentena ulottuvuutena”, ja sitten lauletaan yhdessä. Sinatra laskee leikkiä röyhelöpaidastaan, jonka hän saa kuulema pitää, jos laulaa hyvin. Sinatra esittää ulkomuotonsa olevan lähtöisin Italian maaseudulta – ja yleisö mylvii. Sinatra tekee jälleen tempun eli luopuu periaatteistaan ja sopeutuu, kuten niin monta kerta aiemminkin. Dokumentissa todetaankin tuttavan suulla: ”Hän yritti vain pysyä pinnalla”.

Sinatran ura on täynnä nousuja ja laskuja ensimmäisen vaiheen nuorisoidolista 1940-luvulla hiipumiseen 1950-luvun alussa ”Fading Stariksi”. Ja sitten taas nousu ”Täältä ikuisuuteen” -elokuvan Maggiona, jolla hän suoritti mahtavan läpimurron - sivuosa-Oscar - vakaviin elokuvarooleihin.

Mafia-kytkennät käytiin myös läpi. Epäilemättä niitä oli, mutta mikä oli niiden merkitys hänen uransa edistämisessä? Dokumentissa hän sivuuttaa nämä vaiheet lähinnä olankohautuksella. Vaikutelmaksi jää, että hän viihtyi suurten gangsterien seurassa pääosin sen takia, että mafiaan liitetään valta, jonka osana Sinatra halusi olla. Sinatra vähintäänkin tunsi Lucky Lucianon ja myöhemmin hän oli läheisissä väleissä Sam Giancanan kanssa, samoin kuin monien muiden mafia-johtajien kanssa. Sinatra kaipasi suureellista jännitystä elämäänsä arveluttavien tuttaviensa kautta.

Vaarallisin vaihe Sinatran uralla oli, kun hän rupesi tukemaan presidentti Kennedyn vaalikampanjaa. Tai pikemminkin vaaramomentti tuli sivujuonteiden kautta. Epäilemättä hän oli demokraatti ja tuki monia demokraateille tärkeitä asioita, kuten rotujen tasa-arvoa. Hän esiintyi mielellään värillisten orkesterinjohtajien kanssa.

Kennedyn kampanja kietoutui yhteen gangsteriyhteyksien kanssa, ja kun Kennedyä myöhemmin varoitettiin ystäviensä mafia-kytkennöistä, hän otti etäisyyttä koko arveluttavaan taustaryhmään: Sinatra joutui vastentahtoisesti presidentin sisäpiirin ulkopuolelle, vaikka esiintyikin yhdessä Kennedyn langon Peter Lawfordin kanssa. Sam Giancanan murha 1970-luvulla kertoo kuitenkin, kuinka vaarallisessa seurassa Sinatra oli ollut.

Myöhemmin hän tuki Nixonin presidenttikampanjaa sekä Ronald Reaganin kuvernööri- ja presidentinvaalikampanjaa, vaikka ilmoittikin säilyneensä rekisteröityneenä demokraattisen puolueen jäsenenä. Hän kuului ”demokraatit Reaganin puolesta” -ryhmittymään. Monet Sinatran kannattajista pettyivät hänen takinkääntöönsä. Dokumentissa esitettiin arvailu, että Sinatra halusi maksaa potut pottuina Kennedyille. Vaikea sanoa. Jälleen tulee mieleen, että hän halusi olla siellä, missä olivat kytkökset valtaan.

Sinatran ystävystyminen äärioikean laidan Spiro Agnewn (Nixonin varapresidentti) kanssa antaa kyllä kuvan, että Sinatra oli ikääntyessään omaksumassa oikeistolaisempia näkemyksiä.

Sinatran naiset ovat oma lukunsa. Ilman heitä ei olisi Sinatraa. Silti tulee mieleen, että naiset olivat äkkirakastumisen jälkeen vain Sinatraa varten ilman uskottavaa vastarakkautta. Heitä tarvittiin, mutta oman uran edistäminen oli Sinatralle paljon tärkeämpää. Lukuun ottamatta ensimmäistä vaimoaan muut ovat olleet julkisuuden hahmoja. Avioliitto Mia Farrowin kanssa on esimerkki, kuinka Sinatra yritti tarttua nuoruuteen ilman mitään harhakuvia avioliiton kestävyydestä. Farrowin piti olla valmistautuneena Sinatran kaavailemia elokuvia varten; oman uran kehittäminen ei kuulunut asiaan. Tähän kunnianhimoinen Farrow ei suostunut. Tiet kulkivat nopeasti eri suuntiin.

Ikääntyvä, kiukkuinen Sinatra – ehkäpä ensisijassa ollessaan itseensä tyytymätön – tulee esille dokumentin loppuvaiheissa. Nämä käyttäytymispiirteet muodostuivat varmaankin vierotusoireista, joita hän tunsi joutuessaan luopumaan vääjäämättä huipulta. Dokumentissa sivuutetaan Sinatran viimeiset vaikeat muistisairauden vuodet ja ratkaisu lienee oikea: Sinatra halutaan muistaa ikonisena hahmona amerikkalaisen viihteen historiassa.

Tässä kirjoituksessa esittämälläni kritiikillä ei ole mitään merkitystä, kun ajatellaan Sinatran huomionarvoa amerikkalaisuudelle. Hän on osa amerikkalaisuutta , mutta toisaalta hän on myös ollut luomassa amerikkalaisuutta.

Sinatran aikana elettiin Yhdysvaltain parhaita vuosia. Maa oli kiistaton ykkönen talouden ja hyvinvoinnin mittareilla mitattuna – ainakin keskimäärin. Sinatra on näistäkin syistä helppo samaistaa koko Amerikan menestykseen. Hän symboloi Amerikan kultaista aikaa.

Amerikkalaisen populaarikulttuurin levitessä ympäri maailman on Sinarasta muodostunut legenda kaiken ikäisille ihmisille niin lännessä kuin idässäkin.

Ompelijattaren omatunto

Yleltä on tullut viime aikoina parikin hyvää dokumentaarista elokuvaa Suomen itsenäisyyden varhaisilta vuosikymmeniltä. Toinen käsittelee ompelija Martta Koskista ja toinen Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon ihmissuhdetta ja elämänvaiheita. Elokuvat paljastavat äärivasemmiston näkökulman niihin itsenäisyyden ajan vaiheisiin, jolloin käytiin taistelua Suomen suunnasta. Toki sosialistit (kommunistit) olivat koko ajan alakynnessä, joten tasavahvasta taistelusta ei voinut puhua, vaikka Neuvostoliitto olikin kommunistien puolella.

Ville Suhosen käsikirjoittama ja ohjaama ”Ompelijatar” on huolellisesti ja taidokkaasti koottu elämänkerta Martta Koskisesta, joka avaa paitsi näkymän poliittisen ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, niin myös Koskisen sisäiseen maailmaan. Koskinen oli käynyt vain yhden luokan kansakoulua, mutta itseopiskelun kautta kehittyy lopulta hyvin itseään kirjoittamalla ilmaisevaksi työväen taistelijaksi.

Usko omaan asian on uskomattoman vahva. Sitä ei murra edes Valpon kidutus: ”Heidän on ammuttava minut, muutoin maailma saa tietää, mitä he ovat tehneet minulle”.

Martta Koskinen syntyi Hollolassa ja liittyi punakaartiin, tuomittiin ja joutui vankileirille. Koskista epäiltiin vakavista rikoksista, mutta ei ilmeisesti pystytty todistamaan mitään raskauttavaa. Niinpä hänet armahdettiin jo vuoden 1918 puolella.

Martan taustayhteisöt olivat itsenäisessä Suomessa pannassa. Kommunistinen puolue kiellettiin (samoin sen seuraaja sosialistinen työväenpuolue, joka sai vuoden 1922 eduskuntavaaleissa 27 kansanedustajapaikkaa) ja kumouksellista toimintaa soluttamaan perustettiin Etsivä keskuspoliisi (EK). Martta Koskinen kehitti itseään aktiivisesti 1920-luvulla järjestötyössä ja poliittisessa agitaatiossa.

Martta Koskinen oli epäilemättä vallankumoushenkinen, ja hän oli varma tapaus EK:n kortistoihin. Toiminta oli yhä vaikeampaa 1930-luvulla mm. Lapuan liikkeen takia. Olihan lapualaisten itselleen asettamana tehtävänä ”yhteiskunnan tervehdyttäminen”. Kaikki kommunistitoiminta kiellettiin, joten kannattajat joutuivat painumaan maan alle.

Martta Koskinen joutui myös toimimaan ihmissuhdeverkostojen ja toisaalta aatteen pettureiden kudelmassa. Pettäjät olivat usein läheisiä ihmisiä.

Vuonna 1933 todisteita oli kertynyt riittävästi: Martta Koskinen tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Koko ajan hän toimi ompelijan työssä, myös vankilassa, ”Ateljee Kakolassa”. Vuonna 1935 hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen jatkuvan varjostuksen alla. Samoihin aikoihin hän verkostoitui Hertta Kuusisen ja tämän miesystävän Yrjö Leinon kanssa. Hertta Kuusinen muodostui ajan mittaan läheiseksi ystäväksi. Kirjeenvaihto jatkui Martan kuolemaan saakka. Ilmeisesti älykkö Hertta Kuusinen tunsi henkistä sukulaisuutta tähän itseoppineeseen käytännön naiseen.

Mitä Martta Koskisen maanalainen työ oli? Hän kirjoitti tai hänen asunnossaan olevalla kirjoituskoneella kirjoitettiin vallankumouksellista propagandaa ja toisaalta hän toimi viestinviejänä poliittisella kentällä mm. Yrjö Leinoon päin. Käsittääkseni Koskisen työ rajoittui viestien välittämiseen, mutta raskauttavaa oli, että viestit sisälsivät mm. sotasalaisuuksia (ilmatorjuntapattereiden sijainteja ym.). Leinon kautta väylä Moskovaan oli olemassa.

Sodan aikana EK:sta Valtiolliseksi poliisiksi (Valpo) muuttunut salainen poliisi ahdisti yhä tehokkaammin kumouksellisia, ja jatkosodan aikana lähes kaikki kommunistit joutuivat telkkien taakse. Vuodenvaihteessa 1942-43 oli Martta Koskisen vuoro.

Koskisen tapausta käsiteltiin ainakin näennäisen asiallisesti eri oikeusistuimissa. Sotaylioikeudessa moitittiin syytteiden heppoisuutta (”vain viestinviejä”), mutta säilytettiin alemman istuimen päätös: kuolemantuomio. Korkein oikeus säilytti myös tuomion (yksi tuomari äänesti vastaan) eikä vetoomus melko tunteettomalle Rytille tuottanut tulosta.

Martta ei hätkähtänyt kuolemantuomiota, vaan suhtautui siihen varsin tyynesti. Kuitenkin hän halusi elää; siksi hän pyysi armahdusta Rytiltä. Melkoinen profetia sisältyy Martan kirjoitukseen, kun hän totesi, että sodan jälkeen ”sota-ajan tapahtumia tarkastellaan toisin kuin nyt”. Tuomion täytäntöönpano tapahtui 28.9.1943, aivan liian aikaisin, jotta hänen henkensä olisi voitu säästää. Olisi tarvittu vielä vajaa vuosi lisäaikaa ja uskoisin, että häntä ei olisi tuomittu.

Martta Koskisessa on jotain sisäistä suuruutta, jota on syytä kunnioittaa. Hänellä oli oma uskonsa sosialistiseen unelmaan niin kuin tuohon aikaan monella muullakin suomalaisella. Enemmän kuin dogmaattisena kommunistina näen hänet epäilijänä, totuuden etsijänä, kuten hän itsekin viimeisissä kirjoituksissaan totesi. Toipa hän esille senkin, että totuus on kuin maisema, joka muuttuu sen näkökulman mukaan, josta maisemaa katsellaan.

Valpo kidutti häntä tavalla, joka ei kestänyt päivänvaloa (kynsien irti repiminen?). Kuitenkaan Martta Koskinen ei ryhtynyt kavaltajaksi, eikä se hänen kohtaloaan olisi muuttanutkaan. Lupaukset olivat tuohon aikaan tyhjiä.

Sodan aikana Hertta Kuusisen asunnolla klassiseen musiikkiin ihastunut Koskinen olisi toivonut kuulevansa ennen kuolemaansa Beethovenin Eroican. Ehkä tässä on Martan sisäänrakennetun tyyneyden ydin kuoleman edellä. ”Johan tässä on elettykin”, hän sanoi, kun kuuli tuomiostaan.

Martta vakuutti viimeisissä vaiheissa, että hänellä oli hyvä omatunto, ja usko siihen, että oikeus voittaa. Jotain suurta on Martan viimeisessä toivomuksessa, että ei saa vihata ketään, ei saa puhua kostosta.

Ville Suhosen elokuva on kuvaus ihmissuhteista äärimmäisissä olosuhteissa. Luottamus pantiin kovalle koetukselle, eikä se kaikilla kestänyt. Tehtiin paljastuksia, kavallettiin kumppaneita. Tässä valossa Hertta Kuusinen ja Martta Koskinen olivat ne kovimmat ”jätkät”.

Sodassa on sodan lait ja siinä mielessä tuomiolle löytyy perusteita tuon ajan ilmapiirissä. Jokin kuitenkin panee hanttiin. Ehkä Koskisesta olisi tullut – jos olisi saanut elää – SKDL:n kansanedustaja. Hän olisi sopeutunut parlamentarismiin, mutta omista tavoitteistaan hän ei olisi luopunut. Vai olisiko hän jatkanut puurtamista perusjärjestötyössä luonteensa mukaisesti?

”Ompelijattaren” kaltainen ”historiankirjoitus” saa minulta korkean arvosanan. Annetaan ihmisten puhua heidän kirjeidensä äänellä. Ei tarvita mitään ”kokoavaa yhteenvetoa”, jokainen voi itse ratkaista suhtautumisensa Martta Koskiseen.

Paluu suurkaupunkeihin

Tarkastelen tässä ilmiötä, joka on ollut voimassa Yhdysvalloissa jo ehkä 15 vuotta eli paluuta suurkaupunkeihin esikaupunkialueryntäyksen päättymisen jälkeen.

Vuosikymmeniä vannottiin Frank Lloyd Wrightin ideaalin eli kymmenien neliökilometrien laajuisten ”omakotimattojen ” nimiin esikaupunkialueilla. Wrightin ennustuksesta on kulunut yli 80 vuotta, ja sehän toteutui ensin Yhdysvalloissa ja sitten Euroopassa, meillä Suomessa 1960-luvulta alkaen.

Oma kotipaikkakuntani, Mäntsälä on kokenut tämän muuton rajummin kuin moni muu paikkakunta: tullessani tänne 1980-luvun alussa väkiluku oli reilut 12 000, nyt se on yli 20 000 asukasta. Olemme pääkaupunkiseudun – ei nukkumalähiö, vaan – asumiskunta. Väkiluvun kasvun yskähtely kotipaikkakunnallani muutaman viime vuoden aikana on kertonut paitsi taantuman hidastamasta muuttoliikkeestä niin myös suurkaupungin sykkeen vetovoimasta.

Paul Krugman pohtii ilmiötä muutaman viikon takaisessa New York Timesin kolumnissaan ja toteaa kotikaupunkinsa New Yorkin ilmiöitä: vuokrat ovat korkealla, ruoka on parempaa kuin koskaan ja kulttuuri on elinvoimaista. Kaupungin kultainen aika on palannut, kunhan sinulla on tarpeeksi rahaa selvitäksesi asuinkustannuksista.

Ja juuri tuo viimeksi mainittu onkin monen muuttajan päänsärky. Mutta niin se on muuallakin kehittyneessä maailmassa – Helsinki mukaan lukien.

Yhdysvalloissa keskuskaupungit ovat rikastuneet, ne ovat koulutetumpia ja – kyllä – valkoisempia. Mutta miksi? Uskomattomin asia on tapahtunut rikostilastoissa. Muutos seitsemänkymmentäluvun rikosten rehottamisesta nykyiseen tilanteeseen on lähes epätodellinen. Krugman väittää, että kukaan ei oikein tiedä miksi.

Jospa syynä on yksinkertaisesti, että vaurailla newyorkilaisilla (väestö on vaihtunut!) ei ole tarvetta varastaa. Taustalla muhii tuloerojen kasvu. Tämä ajuri on jakanut kansalaisia monilla eri tavoilla. Tuloerot ovat leventyneet yli 35 vuoden ajan. Niiden kasvu on jopa korostunut suurten metropolien alueilla.

Toki muitakin syitä rikosten vähenemiseen on syytä miettiä. Onhan New Yorkissakin ollut 0-toleranssi vaihe päällä, mutta ilmeisesti se ei käy kuin osaselityksestä. Sitä paitsi gloria 0-toleranssin yltä on väljähtymässä eräiden viime aikoina mustiin kohdistuneiden väkivallantekojen takia.

Rikkaat ja vaikutusvaltaiset ihmiset ovat muuttaneet kaupunkien keskustoihin tai niiden tuntumaan. Sinne myös keskittyvät korkeapalkkaiset työpaikat. Syytä ilmiöön Krugman hakee toimitusjohtajien työtavoista. Vuonna 1955 – Fortune-lehden artikkelin ”Kuinka huippujohtajat elävät” -mukaan - tyypillinen huippujohtaja herää aamulla 7 aikaan ja matkustaa esikaupunkialueelta työpaikalleen junalla tai omalla autolla ja kiirehtien takaisin kotiin klo 18.00 jälkeen salkku täynnä kotitöitä. Enää ei välttämättä tehdä niin: työpaikat ja asuminen ovat lähellä toisiaan.

Ja nyt ei puhuta superrikkaista (1 prosentti) vaan top-kympistä. Kun tämä joukko muuttaa takaisin keskustoihin, tulevat ravintolat, kaupat ja viihdetarjonta perässä.

Nouseva kysyntä nostaa hintoja, mutta syynä on myös liian tiukka sääntely, joka estää rakentamasta tarvetta vastaavasti. Tässä Krugman kerrankin yhtyy konservatiiveihin. Asumisen kustannukset nousevat paljon nopeammin kuin rakentamiskustannukset.

New Yorkin kaupunki ei mahda kasvaville tuloeroille mitään, mutta se voi tehdä paljonkin lisätäkseen asuntotarjontaa, jolloin sisään muuttavat rikkaat eivät aja keskituloisia ja köyhempiä pois kaupungista.

Blogikirjoituksessa 9.7.2013 ”Maaseutuun kun masentuu, sitä tahtoo tuuliin raikkaisiin” totesin - viitaten kehitykseen meillä Suomessa - seuraavaa: ”Vanhan ajattelun mukaan kaupungissa vallitsi pakkotahtinen teollinen työskentelytapa. Nyttemmin palveluvaltaisuus on luonut uuden, modernin ympäristön, joka houkuttelee. Eikä tehdaskaan nykyisten ympäristösäännösten ja tietotekniikkapainotteisten työvaiheiden vallitessa ole se sama hierarkkinen paikka, josta Toivo Pekkanen kertoi aikanaan. Laulun sanojen mainitsemat ”tuulet raikkaat” voivat löytyä maaseudun sijasta pienestä suurkaupungista.”

Mutta itsekseen kehitys ei tapahdu: ”Selvää kuitenkin on, että jos Helsinki haluaa pysyvälaatuisen vaihtoehdon muuttoliikkeeseen omaksi edukseen, sen on panostettava myös uusiin asuntoalueisiin ja siellä omakotiasumiseen". Autoistuminen liittyy oleellisesti esikaupunki/kehysalueasumiseen. Juuri tämä autoistumisen buumi aiheutti muuttobuumin kehyskuntiin (Mäntsälään ”viivästyneenä” 1980-luvulla) ja vastaavasti kehyskuntien houkutus väljänä asuinympäristönä kiihdytti autoistumista.

Muutoksesta kielii sekin, että pääkaupungin autottomien asuntokuntien määrä (nyt reilusti yli puolet asuntokunnista) kääntyi nousuun jo pari vuotta sitten. Hyvä joukkoliikenne mahdollistaa autottomuuden.

Kehyskuntiin muuttajan on varauduttava yhden auton sijasta kahden tai kolmen auton hankkimiseen. Neljäkään autoa ei ole mahdottomuus, jos perheessä on nuoria aikuisia. On selvää, että tämä on myös taloudellinen kysymys. Moni joutuu miettimään kannattaako maaseutuidyllin vuoksi uhrata autoihin niin paljon rahaa kuin nyt tapahtuu.

Pääkaupunkiseudun kunnat valittavat aivan turhaan ihmisten siirtymistä pääkaupunkiseudulta ”metsiin” tai ”pelloille”, siis hajalleen kehyskuntiin. Niiden on pidettävä huolta omasta asuntotuotannosta, koska trendin mukaan muuttohalukkuutta pääkaupunkiseudulle on.

Yksi aspekti on vielä mainittava. Samaan aikaan kun kaupunkiasuminen viehättää yhä useampia, ovat pääkaupunkiseudun kehyskunnat panostaneet työpaikkojen luomiseen hankkimalla (suur)yrityksiä. Imperiumin vastaiskulla pyritään vaikuttamaan asumisvirtoihin kehyskuntien hyväksi ja torjumaan pääkaupunkiseudulle muuttoa. Kehyskunnista on pyritty tekemään asumiskuntien lisäksi työpaikkakuntia.

Nykyinen trendi näyttäisi siis olevan se, että työpaikat ja asuminen pyrkivät lähenemään fyysisesti toisiaan sekä suurkaupungissa, että se kehysalueella - jos vain rahat riittävät. Tämä trendi muodostaa pihtiliikkeen, joka on omiaan autioittamaan Suomen maaseutua.

Valhe, emävalhe, uutinen

Mehän kaikki tiedämme, että uutisia myydään otsakkeilla. Nyt jo kirjojakin myydään otsakkeilla, joilla ei välttämättä ole yhteyttä itse kirjan sisältöön.

Jotta voisin eritellä tarkoitusperiäni otan esimerkin. Uuden Suomen otsake (20.12.2015) kuului: ”Kaksi professoria tutki Suomen lukuja – `Luulisi kaikkien ymmärtävän´ ”. Itse jutussa Turun yliopiston taloustieteen professori Matti Viren hänelle ominaiseen tyyliin linttasi koko Suomen taloudenhoidon alimpaan hornaan: ”Valtion ja kuntien menoissa ei näy mitään taittumista 2008-2014, joka vastaisi veropohjassa tapahtuneita muutoksia”. Tämän hän esittää ikään kuin suurena uutisena, etten sanoisi paljastuksena. Tämä asian tietää jokainen vähänkin talous- ja yhteiskuntaelämää seurannut kansalainen.

Olemme liki pitäen kaikki yhtä mieltä siitä, että pieleen meni. Mielestäni tämä on iskostettu niin hyvin mieliin, että sillä ei tarvitse enää lyödä. Kysymys on siitä, miten päästä kuiville ropakosta.

Varsinkin vuosien 2007-2009 palkkaratkaisut olivat ylimitoitettuja. Koska vuosina 2010-2011, kahden vuoden ajan, bruttokansantuote kasvoi lähes 3 prosentin vuosivauhtia, sotki tämä esim. valtiovarainministeriön ennusteet pahan kerran. Tarkoitan ennusteita vuosille 2012-2013, jotka laadittiin ylioptimistisiksi kahden kasvuvuoden jälkeen. Menokehitysjarrutuksen olisi pitänyt olla päällä viimeistään viimeksi mainittuina vuosina toteutunutta kovempana. Mutta jäljestä päin kaikki on niin selkeää.

Valtion- ja kuntien talous tietenkin toimii automaattisten vakauttajien tavoin (so. työttömyys- ja sosiaaliturvamenot kasvavat taantumissa ja äkkileikkauksissa ei ole mitään järkeä). Olisi melko julmaa, jos vuoden 2009 bkt-romahdus 8,3 prosentilla olisi suoraan ”siirretty menosäästöihin”. Siitä olisi syntynyt tuhoisaa jälkeä.

Mielestäni esimerkiksi SAK:n esittämät palkkamaltti + vientisektorin palkkajohtajuus + työnantajamaksujen alennukset osoittavat suunnan järkiperäiseen ratkaisuun.

Olemme samassa sopassa kuin useimmat länsimaat. On tapahtunut paradigman muutos, jossa olemme rakentaneet monien muiden valtioiden tavoin elintasomme aiempien tulojatkumoiden varaan. Tähän ongelmaan ei ole globaalin talouskehityksen valossa mitään patenttiratkaisua. Me olisimme olleet toisenkinlaisella politiikalla ongelmissa. Aivan varmasti.

Uudessa Suomessa viitataan Matti Virenin lausuntojen yhteydessä professori Robert Solowin haastatteluun Helsingin Sanomissa. Jostakin syystä Uusi Suomi on niputtanut Solowin ja Virenin näkökannat yhdeksi saman mieliseksi kokonaisuudeksi. Miksi? Se ei ole yllättävää, että Matti Viren toistaa madonlukujaan meille, joiden ”luulisi ymmärtävän”, mistä on kysymys.

Samanlaista ymmärrystä ei kuitenkaan ole suotu kaikille, ei edes professori Solowille, jonka Helsingin Sanomat esittelee yhtenä 1900-luvun johtavista taloustieteilijöistä. Virenin ja Nobel-voittaja Solowin ajattelussa on jättiristeilijän mentävä aukko: Viren maalaa pirun seinälle samaan vanhan tapaan kuin mitä hän on jo vuosia tehnyt. Solow sen sijaan ymmärtää hyvin pitkälle tapahtunutta kehityksen logiikkaa liikaa hötkyilemättä.

Antaa Solowin sanoa, mitä hänellä oli mielessä: ”Jos suomalaisten elintaso kasvaa vuodessa 0,5 prosenttia 2,5 prosentin sijaan, se vaatii totta kai mukautumista. Mutta kyseessä ei silti ole mikään perustavanlaatuinen tragedia” (HS: ”Kitulias kasvu tai uusi teollinen vallankumous”, 20.12.2015). Aika hyvin sanottu. Näkee, että 91 vuotiaalla professorilla on perspektiiviä.

:::::::::::::::::

Niin, miten Uuden Suomen uutisoinnissa Virenin ja Solowin lausumat on saatu saman otsakkeen sisälle yhtäpitävinä? Ne eroavat kuin yö ja päivä toisistaan.

Yhden ehdon joudun asettamaan: on onnistuttava lähivuosina puristamaan budjettialijäämä niin pieneksi, ettei velkamäärä suhteessa bruttokansantuotteeseen kasva– ei ainakaan merkittävässä määrin. Paras apu tähän on bruttokansantuotteen hieman nykyistä suurempi kasvu, jolloin verotulotkin kasvavat. Jonkinasteinen inflaatio olisi myös hyvä apukeino.

Kiinnitän huomion myös Solowin lausumaan, kun hän toteaa taantumasta noustavan helpommin (koska on käyttämätöntä kapasiteettia) kuin pyrkiessämme luomaan uutta kasvua. Tässä meillä on miljardin euron dilemma, sillä tästähän nyt on kysymys.

Sitten hän puuttuu aivan oleelliseen kysymyksen todetessaan, että on virhe verrata julkista velkaa kotitalouden velkaan. Ei hallitus meillä suoraan niin tee, mutta kaikki säästötoimen pakkolakeineen ovat heijastumia ”kotitalousajattelusta”. Investoinnit on se lääke, jolla talous on mahdollista saada nousuun. Muutamat viime viikkojen suurinvestoinnit ovat toivottavasti ennusmerkkejä tulevasta.

Solow nostaa esille tuottavuuskasvun aneemisen tilan länsimaissa – myös Suomessa. Siihen vaikuttamisen keinoista ollaan nykyisten johtavien kansantaloustieteilijöiden kesken eri mieltä. Joidenkin mukaan nykyinen tietotekninen kehitys ennakoi uutta teollista vallankumousta, joka ratkaisisi tuottavuuskasvuongelman. Toiset taas ovat sitä mieltä, että tietotekninen vallankumous ”meni jo” ja tuottavuuskasvu ei ole sen vuoksi parantunut juuri lainkaan IT-kuplan puhkeamisen (2000-luvun vaihde) jälkeen.

Ongelman ytimessä on tuottavuuskasvun esteiden lisäksi väestön vanheneminen ja massiivinen eläköityminen.

Onko digitalisaatiosta teollisen vallankumouksen synnyttäjäksi? Solow on skeptikko. On esitetty, että liian suuri osuus digitalisaatiosta kohdistuu peliteollisuuteen ja viihteeseen, ja nämä eivät synnytä tarpeeksi kasvua.

Voihan se olla niin, että kun 1980-luvulla valitettiin, ettei ITC jostakin syystä näkynyt kasvusysäyksenä, niin sitten 1990-luvulle tultaessa voimakas kasvu käynnistyi vihdoin viivästyneenä (kun uudet innovaatiot kypsyivät tuottavaksi liiketoiminnaksi). Vuosituhannen vaihteessa talous sitten ylikuumeni ja johti IT-kuplan puhkeamiseen 2000-luvun alussa. Sen jälkeenkin digitaalisuus on kehittynyt harppauksin, mutta ei mitenkään vallankumouksellisella tavalla.

Kuitenkin itse jaksan uskoa digitaalisuuden keskivahvaan kasvupotentiaaliin.

::::::::::::::::::::::::::::::

Vain huono uutinen on hyvä uutinen. Saamme näköjään tottua näihin. Ainoa mahdollisuus on luottaa yleissivistyksen tasoon, jonka avulla suurimpaan osaan otsakkeista ja itse juttujen sisältöön voidaan suhtautua kriittisesti.

Sienen muotoinen pilvi yllämme

”Tänne USA:n ydinpommit piti pudottaa kylmän sodan aikana”. National Security Archive on julkaissut listan kohteista, joihin Yhdysvallat olisi hyökännyt ydinasein kylmän sodan aikana. Tällaisia listoja voisivat julkaista myös muut suurvallat, erityisesti Venäjä.

Tutkimuksen julkaisemisella on lähinnä kylmän sodan ajattelua kertaava tehtävä. Monet lukijat projisoivat kuitenkin "listan" tähän päivään ja sellaisena minäkin sitä ohessa arvioin.

Armeijoiden esikunnissa tällainen työ on, jos ei nyt rutiinia, niin joka tapauksessa jonkin intressitahon työhön kuuluvaa varautumista sotaan. Yllätys olisi, jos tällaisia ohjusiskujen koordinaatteja tai karttoja ei olisi. Näistä ei pidä hätkähtää. Jokainen tietää, että ydinasein käyty sota tuhoaa pommin vaikutuspiirissä suuren alueen. Myös lievealueet ovat laajoja, eikä radioaktiivisen laskeuman paikkoja voida tarkasti ennustaa.

Myös ”napinpainajat” eli valtion päämiehet tietävät tämän. Juuri oman tuhoutumisen vaara on suuri este pommien käytölle. Vaarallisena on pidettävä sellaista tilannetta, mikä vallitsi Yhdysvalloissa 1950-luvun puolessa välissä, kun yllättäen kävi ilmi, että kenraali Curtis LeMaylla oli valtuudet ydinsodan käynnistämiseen. Kun asioiden todellinen laita havaittiin, siirrettiin viimekätinen vastuu presidentille.

Suurin ongelma ydinsotaa koskien on sodan vahingossa syttymisen vaara. Siihenkin on suurvaltojen välillä varauduttu. ”Kiitos” Kuuban ohjuskriisin sekavan yhteydenpidon ja epätietoisuuden herättiin sodan vahingossa tai spekulatiivisista syistä syttymisen vaaraan.

Eniten minua ärsyttää näissä sotilasstrategia/tutkimusjulkaisuissa sensaation tavoittelu. Se mikä jollakin kuuluu ”työnkuvaan”, on hysterian aihe, kun jokin taho tahattomasti tai tarkoituksellisesti julkaisee näitä sisäisiä tietoja kertomatta, että jokainen ydinasein puolustamaan kykenevä valtio varautuu paitsi puolustukseen niin myös ennalta ehkäisevän iskun avulla puolustautumiseen.

Päätös sodasta tai rauhasta on kuitenkin poliitikoilla.

Poliitikot ovat paljon vartijoina, sillä heille kuuluu vastuu ydinasein käytävästä sodasta. Siksi suurvallat ovat tarkkoja kenen käsiin ydinaseita joutuu, tai kenellä on kyky valmistaa niitä. Parempaa turvaa kuin poliitikot meillä ei ole.

Paitsi että on vahingossa syttymisen vaara, on jonkin diktatuurivaltion edesvastuuton toiminta mahdollinen ydinsodan laukaiseva seikka. Tällaisia valtioita on maapalloilla muutamia. Lähi-itä on yksi polttopisteessä oleva alue. Myös Intian - Pakistanin-Kiinan alue on yksi mahdollinen sodan eskaloitumisen alue. Pohjois-Korea on suorittanut onnistuneen ydinkokeen, mutta siitä on vielä pitkä matka todellisen uhan aiheuttamiseen. Ydinase terroristien käsissä olisi kauhukuva.

En pidä Venäjän ja Yhdysvaltain ydinsotaa juurikaan mahdollisena (jos jätetään vahinko pois laskuista). ”Ydinasekulttuuri” on molemmissa maissa korkealla tasolla. Varustelukilvan jatkuminen tai uudelleen käynnistyminen ja kiihtyminen on suurin ongelma, josta voidaan puhua suurvaltojen kesken, ei ydinsodan syttyminen.

Hiroshima ja Nagasaki ovat tärkeitä historian käännekohtia, jotka toimivat varoituksena minkälaisesta hirvittävästä vahingosta on kysymys, kun asetta käytetään ihmistä vastaan. Sitten on tietenkin koeräjäytykset, joita on suoritettu varsinkin 1950- ja 60 –luvulla alun kolmatta tuhatta. Olen joskus näissä blogikirjoituksissa maininnut kaikkien aikojen suurimman ydinpommikokeen, Neuvostoliiton Novaja Zemljalla vuoden 1961 syksyllä suorittaman 57 megatonnin kokeen, josta riitti puhetta seuraavana päivänä koulussa. Halusin tärkeänä korostaa, että kysymys oli nimenomaan vetypommikokeesta ei ydinsodan valmistelusta. Kaverit eivät oikein uskoneet, vaan sanoivat, että ”Tikka menee ensimmäisenä kun rytinä alkaa”. Novaja Zemljan monien ydinkokeiden radioaktiivisella laskeumalla on ollut vaikutus myös Suomeen.

Ydinsodan syttymisen kriittinen kohta on se, kun jompikumpi suurvalloista liitolaisineen on joutunut alakynteen mahdollisessa tavanomaisin asein käydyssä sodassa.

Tänä päivänä on vaikea kuvitella, että jokin suurvalta saisi hegemonian jollakin teknologian avulla, joka mahdollistaisi yllätyshyökkäyksen ja vaikka sellainen tilanne tulisikin vastaan, en usko, että mahdollisuutta hevillä käytettäisiin.

Mitä tästä kaikesta sitten jää käteen? Vastikään julkaistiin ”salaisia” aineistoja, kuinka Venäjällä on potentiaalinen valmius ottaa haltuunsa Itämerellä Ahvenanmaa, Suomen etelärannikko, Gotlanti ja Bornholm (ei siinä paljon Nato-valtio Tanska paina, kun ”haltuunottoja” strategiapöydällä suunnitellaan). Tämä on sukua ydinasein käytävän strategian suunnittelulle. Näitä strategioita laaditaan riippumatta, mitä mieltä me Suomessa olemme.

Puhutaan avoimuuden tärkeydestä, jolloin edellä kuvatun kaltaiset tiedot ovat osa tätä avointa tiedonvälitystä. En silti pidä järkevänä näiden sensaatiomielessä leviteltyjen tietojen paljastamista. En jaksa uskoa, että suurvalta pelästyisi ydinaseidensa ensi-iskujen kohteidensa - kuten edellä - paljastumista niin, että kiireesti ilmoittaisi ”ettei tällaista enää tapahdu”.

Niinpä jään miettimään, missä tarkoituksessa tietoja päästetään julkisuuteen. Ja kenelle viesti on tarkoitettu? Todennäköisesti ihmisille ympäri maailmaa kertomaan ”iskuvoimasta” joko nyt tai joskus tulevaisuudessa. Ja tietenkin vanhojen pommitusten kohdelistojen päivityksen tuhovaikutus on tänään paljon 1950-lukua suurempi.

Sodan puhkeamisen paras este on luottamusta lisäävien toimenpiteiden arvostuksen lisääminen. Se merkitsee juuri sitä, mitä parhaillaan kansainvälisissä yhteyksissä tehdään: jokapäiväisiä neuvotteluja eri tasoilla suurvaltojen kesken. Mitään parempaa keinoa ei ole. Myös pienten valtioiden panos tarvitaan liennytyksen mahdollistamiseksi.

Oma lukunsa on sitten Venäjän kaltaisen valtion profiilin nosto. En näkisi sitä pyrkimyksenä ottaa johtoasema voimatasapainon sijasta, vaan niin , että Venäjän suurvaltastatus on kärsinyt pahoja tappioita viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Nyt lännen etumatkaa pyritään kuromaan umpeen Venäjän aktiviteetteja suurvaltaolitiikassa lisäämällä. Osin siinä on onnistuttukin.

Yhdysvallat on pyrkinyt lähimenneisyydessä käyttämään Venäjän ”alennustilaa” hyväkseen myönsipä se sen tai ei. Vainoharhaisuus tai epäily huolehtii lopusta: Yhdysvallat on antanut liian paljon merkkejä aikomuksistaan esim. Ukrainassa, jotta Venäjä jäisi passiivisena odottamaan, mitä tapahtuu.

Oma mielenkiintoni National Security Archive julkistuksen sensaatiomaisuuteen väljähtyi jo oikeastaan otsakkeen näkemisen jälkeen: onpahan saatu taas yksi aihe ihmisten pelottelemiseksi tai spekulaatioiden käynnistämiseksi.