Sen pahempi tosiasioille

Timo Soini selitti ”populismin politiikan” sisältöä Helsingin Sanomissa 28.1.2017. Hänen mielestään populismi on ”tietynlainen poliittinen ote”. Niinpä julkisuuteen pitää heittää ”puruluita median jauhettavaksi”. Ainakin Hesarin kohdalla hän on onnistunut, sillä mainitun päivän lehdessä oli viisi sivua perussuomalaisista! Hän kertoo esimerkin puruluusta: Trump nosti kiistelyn kohteeksi virkaanastujaisten yleisömäärän. Hyvä tarina? Soinin mielestä hyvä tarina on ilmeisesti hyvä siitä huolimatta, että se sisältää epätoden väitteen.

Osoittaa melkoista moraalittomuutta suhtautua tarinan rehellisyysasteeseen noin ylimalkaisesti. Eli viis rehellisyydestä! Tärkeintä näyttää olevan se , että puhutaan, ei se mitä puhutaan. Tällä selityksellä on perussuomalaisten itsensä kannalta kyllä huono kaiku, sillä puolue on onnistunut katteettomilla lupauksillaan puolittamaan gallup-kannatuksensa.

Eiköhän tarinan opetus kuitenkin ole se, että vaaleissa annettujen lupausten tulisi pitää kutinsa – ainakin Suomessa? Jos siitä poiketaan dramaattisesti seuraa äänestäjien rangaistus. Näin tämän minun mielestäni pitääkin mennä ja ainakin tähänastinen persujen kannatuskäyrä tukee ”rehellisyys maan perii” -logiikkaa enemmän kuin ”paras tarina vaikka epätotuuden sisältäen” -logiikkaa.

Ovatko sitten Trumpin puheet vain taktiikkaa ja ”paras tarina” -syöttejä lehdistölle. Joudun olemaan eri mieltä tästä asiasta monien kanssa. Jossain taustalla voi olla taktiikkaakin, mutta ensisijaisesti Trumpin politiikka on johdettavissa koleerisesta luonteenlaadusta. Raivostumiset seuraavat reaktionomaisesti heti, kun hän kokee tulleensa kritisoiduksi. Sillä onko kritiikillä faktapohja ei näytä olevan Trumpin mielestä mitään merkitystä. Kaikki kielteinen tuomitaan vastustajien tai median vääristelyksi.

Olemme siis siirtyneet populismissa ja sen kyytipojassa autoritäärisyydessä ihan uudelle tasolle viime vuosina ja varsinkin viime kuukausina ja viikkoina. Olen puoleni valinnut ja vuosien ajan olen korostanut liberaalin demokratian puolesta taistelua, vaikka silläkin on syntinsä. Kehitys kuitenkin kehittyy parhaillaan suuntaan, jossa populismin ja autoritäärisyyden leviäminen yltyy uusiin ennätyksiin.

Usein asia kuitataan sillä, että ainahan politiikka on populismia, tai että aiemmat suuret kansanliikkeet ovat alun perin olleet populistisia. Harvoin kuulee näin perusteellista väärinymmärrystä. En oikein usko, että liberalismin tai liberaalin vasemmiston tai maltillisen porvariston alkuvaiheen populismia voi verrata ääriliikkeisiin kuten kansallissosialismia tai kommunismia ajaneiden tahojen populismiin. Kysymys on enemmästä kuin aste-erosta.

Mikä Trumpin uudessa entistä pidemmälle viedyssä populismissa on vaarallista? Se mielestäni, että sillä yritetään totuttaa meidät kaikki velttoon suhtautumiseen faktoihin. Joidenkin intellektuellien rooli on tässä merkittävä. Populismin hyväksyntää haetaan ns. älyköiden perusteluista, jotka pyrkivät löytämään argumentteja populistisen käytöksen oikeutukselle. Käyttäisin tällaisista älypäistä nimeä ”älykkötomppelit”. Aika usein olen havainnut, että epädemokraattisiin kansanliikkeisiin alun perin kriittisesti suhtautuneet - intellektuelleiksi sanotut - jossain myöhemmässä vaiheessa kokevat valaistumisen ja ryhtyvät perustelemaan populistista tai epäparlamentaarista toimintaa ”järkisyillä”.

Autoritääriset populistit pyrkivät saamaan naurajat puolelleen. Tärkeää on leimata parlamentarismiin vakavasti suhtautuvat voimat epämääräisiksi liberaaleiksi, jotka pilaavat kaiken vapamielisyydellään. En väitäkään, etteikö liberaalin demokratian kannattajissa olisi ”itseään parempina pitämiä ihmisiä”, mutta tätä ei voida soveltaa suureen liberaalienemmistöön.

Tietenkin populismin takana on myös herravihaa. Asenne on monilla poikki ja pinoon -ajattelua harrastavalla yleensäkin päätöksentekoa epäilevä. Joudun koko ajan pitämään mielessäni - vaikkapa tuoretta liikenneverkkohanketta koskien - olenko sortumassa populistiseen asenteeseen, jossa ”ne” tekevät vain vääriä päätöksiä vai pystynkö argumentoimaan eksaktisti ja objektiivisuuteen pyrkien.

Suvaitsevaisuus on liberaalin demokratian hyve, mutta siitä on muodostettu haukkumasana suvakki (jonka jotkut tosin ovat myös omaksuneet käyttötermiksi kuvaamaan positiivisella tavalla suvaitsevaisia). Tietenkin näiden käsitteiden kanssa pitää olla tarkkana, ettei sorru omaan näppäryyteen. Tällaisissa yhteyksissä olen lainannut kirjailija Arvo Saloa, joka sanoi aikoinaan, että ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”. Itseironinen vitsihän se on, mutta suvaitsevien ihmisten suvaitsemattomuus on myös silmiin pistävä piirre joillakin tahoilla. Päävirtaa se ei kuitenkaan edusta.

Tuo edellä esitetty on juuri venäläisten autoritääristen tahojen argumentti liberalismia vastaan. Liberaalin suvaitsevaisuuden ehdottomuus on heidän mielestään ”arvo-onnettomuus”.

Populismissa on myös keskustelua tervehdyttäviä piirteitä. On hyvä, että teoriassa kaikkea hyvää ajattelevat, tukevasti jalat ilmassa leijuvat ihmiset pidetään maan pinnalla hihasta tai lahkeesta vetämällä.

Murheellista populismissa on monimutkaisten asioiden tarkoitushakuinen yksinkertaistaminen. Etenkin Yhdysvalloissa näen huutavan yleissivistyksen puutteen, joka ilmenee suuren vähemmistön haluttomuutena perehtyä todellisiin syy-seuraussuhteisiin. Sen näkee esimerkiksi kansakunnan isien (Founding Fathers) ihannoinnista. Tosiasiassa washingtonit , adamsit, franklinit, hamiltonit, jeffersonit ja madisonit riitelivät keskenään 1800-luvun vaihteen molemmin puolin aivan kuten tämänkin päivän poliitikot. Jokaisella tämän päivän ihmisellä on ikioma perustajaisänsä. Halu palata menneisyyden (kuviteltuihin) ihaniin, yksinkertaisen elämän päiviin on liikuttavaa, mutta ei auta tämän päivän sotkuisessa maailmassa. Jostakin itäisiltä mailta pitäisi omaksua ajattelutapa, että ongelmien kanssa voi myös elää.

Donald Trumpin epävakaa käytös on suunnannäyttämismielessä vaarallinen. Johannes Virolaisen ”pienet pistevoitot” eivät näytä kelpaavan nykypolitiikassa. Vimmattu oikeassa olemisen tarve on johtanut käsittämättömän saivartelevaan käytökseen. Huono voittaja on pahempi kuin huono häviäjä.

Ainakin päälle päin viime aikojen keskustelujen aiheet ovat olleet terveen kansanvallan näkökannalta karkeata pilaa. Median vahtikoiran rooli on heikentynyt. Pelko ja uhkailu ovat esillä päivittäin. Ollaan taannuttu Joseph McCarthyn vainoharhaisiin päiviin, jos ei vieläkin vanhempiin painajaisiin.

Fakta ei ole vaihtoehto

Kun Donald Trump puhuu tulevasta ”suurenmoisesta Amerikasta”, on syytä vilkaista historiaan ja etsiä vertailukohteita. Niitä toki löytyy. Yksi ajankohta nousee ylitse muiden. Yhdysvallat oli selvästikin ”suurimmillaan” toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Itse asiassa hallituksen korkea-arvoisen virkamiehen Paul Nitzen johtama komitea vuoden 1950 raportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa. Ennuste toteutui lyhyen ajan kuluessa.

Donald Trumpin ”suuri Amerikka” on tosiasiassa kutistuva Amerikka. Se pyrkii suuruuteen Yhdysvaltain rajojen sisäpuolella eristäytymisen seurauksena. On kuitenkin parasta puhua vaikutusvallan supistumisesta suurin varauksin. On ainakin kaksi tahoa, jotka asettavat merkittäviä ehtoja sulkeutumiselle: Trumpin hallinnossa ja sidosryhmissä olevat miljardöörit, jotka tarvitsevat bisneksiinsä hyviä suhteita ulkovaltoihin ja Military Industrial Complex, sotateollinen kompleksi, jonka menestys ja mahti riippuu Yhdysvaltain 700 sotilastukikohdan (1960-luvulla yli 1000 tukikohtaa) arsenaalista. Yhdysvallat perusti valtansa toisen maailmansodan jälkeen ”sotilastukikohtaimperialismille”, ei vanhanaikaiselle kolonialismille. Trump tuskin sanoutuu irti tukikohtapoliikasta.

Muitakin muutosesteitä on. Yksi näistä on nykyaikainen kauppa, joka ei noudata Trumpin yksioikoista päätelmiä. Kaupan lopputuotteiden kokoamiseen tarvittavien välituotteiden markkina on laaja ja sitoo Yhdysvaltoja useisiin tai pikemminkin kymmeniin maihin. Puhuisin Trumpin yhteydessä Ronald Reagan -ilmiöstä, jonka muutokset puheiden tasolla olivat paljon suurempia kuin käytännössä.

Merkittävin taho Trumpin suunnitelmien potentiaalisena seulojana on kuitenkin Yhdysvaltain kongressi, jonka lävitse useimmat Trumpin aloitteista tulee kuljettaa.

Trumpin ajattelu perustunee siihen, että Yhdysvaltain kotimarkkinat ovat riittävän suuret imeäkseen ison osan kysynnästä, mikä ”suuresta Amerikasta” virtaa. Haasteita tällä ajattelulla on paljon. Kysymys on protektionistisesta kokeilusta, joka toimii vastoin globalisaation myötä syntynyttä kaupan avoimuutta.

Tv:stä tuli perätysten kaksi hyvää ajankohtaisohjelmaa 26.1.2017, jotka valaisivat Trumpin Yhdysvaltoja ja muuttunutta kansainvälistä tilannetta monipuolisesti. A-Studio: Talk tarkasteli Trumpin ensimmäisiä toimia presidenttinä (keskusteluun osallistuivat entinen suurlähettiläs Jukka Valtasaari, dosentti Markku Ruotsila, toimitusjohtaja Keith Silverang Technopoliksesta ja Terhi Suominen Suomen Atlantti-seurasta.

Toinen ohjelma, ”Ulkolinja: kiinalainen maailmanvalloitus” tutki Kiinan nousevaa mahtia maailmanmarkkinoilla ja valtapolitiikassa, jolle Yhdysvallat nyt näyttää antavan tilaa. Käytän tässä molempia taustatietojen lähteenä, mutta mielipiteistä vastaan tietenkin itse.

Ensin oma tulkintani meneillään olevasta poliittisesta tilanteesta:

On hämmentävää, että Yhdysvallat käpertyy sisäänpäin luullen ilmeisesti, että se voi protektionismillaan rajata Kiinan kasvavaa valtaa. Syntyy kuva, jossa Yhdysvallat imettyään ekspansiivisen voimavaransa ”kuiviin” (vrt. Nitzen raportti) vetäytyy maailmalta ja Kiinan johto tajutessaan tilaisuutensa tulleen pystyttää imperiuminsa käymänsä maailmankaupan ja poliittisen voimannäytön avulla. Kiinan lonkerot ulottuvat nykyään kaikkialle maailmaan sen perustaman IMF:n ja Maailmanpankin kilpailijan, AIIB:n kautta. Kiinan tarkoitusperät ovat siis täsmälleen päinvastaiset USA:n kanssa. Kiinan strategia vaikuttaa paljon tehokkaammalta.

Vastakkaiseen suuntaan vaikuttaa Yhdysvaltain ydinasereservit, joilla se pystyy ”hallitsemaan” globaalia ympäristöä. Olisi rohkeaa veikata, että pitkällä aikavälillä Yhdysvalloille käy samoin kuin Venäjälle, se kutistuu, mutta säilyttää aseimperiuminsa. On kysyttävä, onko Trump – osin tiedostamattaan – vetämässä johtopäätökset, jonka takia Yhdysvallat 19 000 miljardin dollarin velkataakallaan - jota kiinalaiset ja japanilaiset rahoittavat - vetäytyy pakon edessä maailmannäyttämöltä. Tämä ei varmasti ole Trumpin päämäärä, vaan hän olettaa (lue: kuvittelee) Yhdysvaltain pystyvän sanelemaan suuruutensa ja vaikutusvaltansa rajat omilla ristiriitaisilla toimenpiteillään.

Suuri historiallinen kaari kulkisi siis brittiläisen (ja muiden Euroopan suurvaltojen) kolonialismin ja Amerikan kaupallisen, poliittisen ja sotilastukikohtaimperialismin kautta kiinalaisten kauppapoliittiseen maailmanvalloitukseen, jota täydennetään voimapolitiikalla.

:::::::::::::::::::

Edellä mainitun A-studion ohjelmassa hahmotettiin hyvin Trumpin kannatuksen perusteet: keskiluokan palkkojen paikallaan pysyminen lähes sukupolven ajan, vanhojen teollisuuspaikkakuntien putoaminen kehityksen rattailta ja - edellisten seurauksena - amerikkalaisen unelman katoaminen. Republikaanien perinteiseen kannatuskuntaan kuuluvat myös syvän etelän pienituloiset vanhoilliset, joiden elämässä tärkeintä näyttävät olevan äärikonservatiiviset arvot. Oikeastaan keskustelussa unohdettiin vain yksi ryhmä ja se on perinteiset vauraat konservatiivit, jotka suurelta osin olivat edelleen Trumpin takana, vaikka normaalisti kannattavatkin republikaaninen establishmenttia.

Valitettavasti asian käsittely A-studiossa lopetettiin tähän ja näin perimmäiset syy-seuraussuhteet jätettiin käsittelemättä. Yritän tässä valottaa asiaa hieman tarkemmin eritellen.

Ensinnäkin keskiluokan haasteellinen asema ei ole amerikkalainen ongelma vaan yleislänsimainen. Teknologinen kehitys, globalisaatio ym. ovat heikentäneet keskiluokan ja teollisuusväen asemaa molemmin puolin Atlanttia. Amerikkalaiset ovat kohdanneet nämä haasteet ensimmäisinä ja voimakkaimpina. Yhdysvalloissa ei ole ollut hyvinvointiyhteiskunnan solidaarista palkkapolitiikkaa eikä universaalia sosiaalipolitiikkaa. Yhteiskunnan karut muutokset on kohdattu sellaisenaan, myös palkkakehityksen aneemisuus. Oleellista tässä on, että nimenomaan republikaanit ovat olleet este sosiaalipolitiikan kehittämiselle. Tavoitteeksi on asetettu pieni valtio. On panostettu trickle-down -politiikkaan, jolla suurten tulojen alhaisella verotuksella ohjataan rahaa rikkaille ja varakkaille, ja joilta sen sitten kuvitellaan ”valuvan” (trickle-down) alas.

Onko Trump nyt vihdoin panostamassa sosiaalipolitiikkaan osittain ”vasemmistolaisella” ohjelmallaan? Ei ole, hän on perinteisillä republikaanilinjoilla. Hillary Clintonin ja Trumpin tv-väittelyissä Clinton käytti osuvaa ilmaisua moittiessaan Trumpin vero-ohjelmaa. Hän sanoi, että Trumpin ohjelma on ”trumped-up, trickle-down” -politiikkaa (vyörytetään vero-ohjelmalla rahaa ensin ylös, josta sen ajatellaan sitten valuvan alas) . Nyt vaalien jälkeen Trump ajaa juuri tätä samaa elähtänyttä politiikkaa, jossa on niin monta kertaa epäonnistuttu. Hän haluaa laskea ylimmän marginaaliveroprosentin 39,6 prosentista 25 prosenttiin.

Sen sijaan, että pyrkisi verotuksellisella toimenpiteillä helpottamaan keskiluokan asemaa (hän lupaa lohdutuksena keskituloisille viiden prosentin veroalennuksen), hän keventää rajusti suurituloisten verotusta jopa Ronald Reaganin kevennysten (28 prosenttia) alle.

Juuri trickle-down -politiikan epäonnistuminen johti työväen tyytymättömyyteen: he eivät kokeneet mitään valumisefektiä siitä syystä, että sitä ei ollut. Kyllä ne isot rahat jäivät ylös!

Solidaarisen veropolitiikan sijasta Trump tarjoaa köyhtyneille työläisille mystisesti hyvätuloisia työpaikkoja yrittämällä ajaa meksikolaiset pois ja panemalla stopin Kiinassa valmistetuille tavaroille. Kysymyksessä on siis – Trumpin mukaan - työpaikkojen ”palauttamisesta” Kiinasta Yhdysvaltoihin. Suuri osa teollisuuden työpaikkamenetyksistä johtuu kuitenkin teknologisesta kehityksestä (US Steel työllisti 400 000 henkeä 1940-luvulla , nyt enää 37 000 henkeä), jonka kanssa Kiinalla on vain vähän tekemistä. Näin Trump tarjoaa väärää lääkettä väärään ongelmaan.

Oikea lääke haasteisin olisi toimiva sosiaalipolitiikka, laaja uudelleenkoulutusohjelma ja esimerkiksi minimipalkan tasokorotus Clintonin tai Bernie Sandersin esittämällä tavalla. Trump ei suostu minimipalkan korotukseen, koska silloin häneltä putoaa pois yksi tapa työllistää ihmisiä heikolla palkalla.

Republikaanit ovat omalla ”pienen valtion” politiikallaan ajaneet keskiluokan ahdinkoon ja nyt vaaleissa sitten korjasivat tyytymättömyydestä sadon! Jos tämä oli tarkoituksellista, niin heitä on syytä onnitella!

:::::::::::::::::::::

A-studiossa valaistiin mielestäni oikein tiedonvälityksen muuttuvaa roolia. Korostettiin somen ja kaapeli-tv:n merkitystä, jolloin perinteinen printti ja sähköinen media ovat joutuneetahtaaseen rakoon. Median ”totuuden torvi” -tavaramerkki on kyseenalaistettu ja korvattu some- ja kaapeli-tv propagandalla, jolloin epätodet uutiset saavat levityskanavan. Trump on sumeilematta käyttänyt hyväkseen valeuutisia (levittäen niitä itse) sekä monien kannattajiensa suurta epäluuloa perinteistä mediaa kohtaan.

Nyt olemme sitten edenneet vaiheeseen, jossa Trumpin neuvonantajan Stephen Bannonin mukaan media on ”oppositiopuolue”, jonka pitäisi pitää ”suunsa kiinni”. A-studiossa ei reagoitu painostukseen ja uhkailuihin, jotka kohdistuvat mediaan. Median pitäisi muodostaa yhteisrintama, jolla puolustetaan yksittäisiä toimittajia mielivallalta ”fakta ei ole vaihtoehto” - pohjalta. En olisi voinut kuvitella, että tällaiseen olisi tarve puuttua vielä vuosi sitten.

Putinin oppi

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov tarjosi vastikään lehdistötapaamisessaan kattauksen ideologisesta osaamispääomastaan. Tietenkin taustalla on Vladimir Putinin ”World Order” (samannimisen dokumentin mukaan). Lavrov piirsi muutamin vedoin melko tarkkapiirteisen kuvan maailmasta venäläisestä näkökulmasta ja täydensi ainakin minulle Putinin ”World Orderin” sisältöä. HS otsakoi Lavrovin maailmankuva-arviota koskevan jutun ”Lavrov haukkui Euroopan arvot” (18.1.2017).

Ehkä on syytä palata hetkeksi blogikirjoitukseeni, jossa arvioin Docventuresin venäläisvalmisteisen World” Order” -dokumentin (”Vladimir Putin maailmanjärjestys”, 10.9.2016). Pohdin siinä Putinin arvomaailman suhdetta ympäröivään maailmaan seuraavaan tapaan: ”Miten itse liittäisin Putinin esittämät ajatukset maailmanpolitiikan suureen kuvaan? Yksi lähestymistapa on suhtautuminen liberaaliin demokratiaan. Ainakin pinnalta katsoen Yhdysvallat (demokratian vienti) ja Venäjä (autoritäärisesti hallittujen maiden tukeminen) ovat kuin heittäisi bensaa tuleen.

Demokratian vienti ei onnistu maihin, joissa ei ole tapahtunut kansanvallan juurtumista jo aiemmin. Eikä se onnistu myöskään Yhdysvaltain asenteella, jossa se julistaa olevansa ainutlaatuinen kansakunta. Venäjälle autoritäärisesti hallitut valtiot eivät ole piikki lihassa, koska sillä ei ole tarvetta viedä demokratiaa. Päinvastoin venäläinen pragmaattisuus - autoritäärisen hallinnon salliminen – on osa ratkaisua Venäjän kannalta, koska se itsekin on vaatimaton demokratiatavoitteissaan”.

Lavrov jatkaa nyt ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka suhtkoht ovat samansisältöisiä asioita. En kiirehdi tässä vaiheessa irtisanoutumaan herrojen aatoksista, vaan yritän ymmärtää jotakin tästä argumentoinnista. Nimittäin, kyllä George Bush nuoremman ristiretki toisuskovaisia vastaan Irakiin vuonna 2003 oli selkeä liberaalin demokratian vientiyritys idealistisessa hengessä. Olen tuominnut tämän epätoivoisen läntisten arvojen vientiyrityksen alusta lähtien ja aion pitäytyä mielipiteessäni. Seuraukset ovat olleet kauhistuttavat: pahat diktaattorit on kaadettu, mutta tilalle on saatu vielä pahempaa: maailmanlaajuinen terrori. Terrorikin on pahentunut: al-Qaida on korvautunut vielä väkivaltaisemmalla Isisillä.

Amerikkalaisella demokratian viennillä, joka perustuu ekseptionalismin (oman kansan ainutlaatuisuuden korostaminen) käsitteeseen on pitkät historialliset juuret.

Nykyhistoriassa voidaan takautuvasti palata 1950-luvun alkuun, jolloin amerikkalaiset syrjäyttivät Iranin johdosta Mohammad Mossadeqin - kommunistina. Amerikkalainen historioitsija Chalmers Johnson sanoi aikoinaan, että jos Mossadeqia pidetään kommunistina, niin silloin paavikin on kommunisti. Sen jälkeinen historia tunnetaan: ensin nousi valtaan amerikkalaisten tuella shaahi ja sitten vastareaktiona Ajatollah Khomeini. Lopputulos tästäkin ”demokratisoinnista” oli kymmeniä vuosia kestäneet erimielisyydet ja vihollisuudet, joita vieläkään ei ole ratkaistu. Ideologisten syiden lisäksi Iranissakin oli kysymys alueen valtapoliittisesta (öljy!) hallinnasta ja kylmän sodan bipolaarisesta asetelmasta.

Lavroville lännen ”messianismi” eli arvojen tuputtaminen ja moralisointi ovat eurooppalaisen jälkikristillisyyden osia ja syypäitä nykyiseen epävakauteen. Lavrov puhui puheenvuorossaan uudesta yksinapaisesta maailmasta (ei siis Amerikka-johtoisesta yksinapaisuudesta). Hän tarkoittaa yksinapaisuudella yhden ja saman arvojärjestelmän omaksuvia maita, jotka muodostavat yhtenäisen ryhmän.

Lavrov viittaa puheenvuorossaan venäläiseen pragmatismiin (vrt. Putin edellä), joka on suunnattu läntistä messianismia vastaan. Jos siis maassa on kansan valitsema autoritäärinen hallinto on se hyväksyttävä lailliseksi vallaksi. Syyria on tästä selkein esimerkki. Lavrov syyttää läntistä messianismia lähes kaikesta Lähi-idässä tapahtuneesta, pakolaisongelma sisältyen. Mukaan hän lukee Syyrian lisäksi mm. Ukrainan, jossa Putinin opin mukaan tapahtui vallankumous vuonna 2014, ja jossa syrjäytettiin laillisesti valittu johtaja ja nimenomaan lännen kiihottamana. Lavrovin mukaan Ukrainassa oli kysymys maan arvojen anastamisesta ja lännen vaatimuksesta toteuttaa ”vain eurooppalaista näkemystä kaikesta”.

Tässä meillä on uuden kylmän sodan ideologinen pohja-asetelma: läntinen messianismi (liberaalien arvojen vienti) vs. itäinen pragmatismi. Tämä on tietenkin vain Putinin ja Lavrovin ajatusmaailmojen sisältö. Tästä ajattelusta kumpuaa Venäjän suuri antipatia Länsi-Eurooppaa ja Obaman Amerikkaa kohtaan. Donald Trump on arvaamaton kortti, mutta selvästi Putin pitää Trumpia yhtenä pragmatismin mahdollisena osana ja toteuttajana. Tällä hetkellä on mahdotonta sanoa, mihin suuntaan Trump kääntyy, mutta kieltämättä hän on osoittanut taipumusta pragmatismiin. Toisaalta Trumpin tiimi (osa hallituksesta ja neuvonantajista) näyttää suhtautuvan aggressiivisesti Venäjään.

Entä lännen kannalta? Epäilen, että vastakkainasettelu Venäjän ja Yhdysvaltain välillä ei häviä, vaan säilyy jakolinjana. Trump ei näin ollen horjuta napaisuutta uusilla paradigman muutoksilla. Trump voi kyllä omaksua käytännöllisiä diilejä yksittäisten valtioiden välillä.

Trump tuntuu ajattelevan niin, että maailma jakautuu pohjoiseen ja etelään, ei niinkään itään ja länteen. Venäjällä pelätään ”etelän” terrorismia siinä kuin lännessäkin. Toisaalta myös itä ja länsi ovat hankauksessa keskenään. Trumpin mahdollinen, mutta epätodennäköinen asemoituminen Venäjän ystäväksi ja halu taistella yhdessä Venäjän kanssa Kiinan etupyrkimyksiä vastaan on taas yksi uusi elementti sotkuiseen suhdeverkostoon.

Sallittakoon tässä hyppy Suomeen. Meillä Timo Soini on edustanut etäisesti edellä kuvattuja ideologisia tavoitteita. Soinin haukkumailmaisu ”suvaitsevaisto” on nimenomaan esimerkki poikkeamisesta läntisestä liberaalin demokratian perinteestä. Suvaitsevaisuus on Soinin puolueessa laajana tavoitteistona kyseenalaistettu. Havaittavissa on myös Soinin huonosti piilotettu ihailu Trumpia kohtaan. Meillä siis perussuomalaiset ovat lähinnä putinilais-trumpilaista nationalismia. Kaikkia yhdistää suvaitsevaisuuden vierastaminen.

Venäjän oma toiminta lähialueillaan voidaan kyseenalaistaa monessakin kohteessa. Ei Putin ole pitänyt kiinni laillisten hallitusten tukemisesta. Myös Krimin anastaminen on torjuttu ylilyönti. Syyriassa rikottiin lähes kaikkia ihmisoikeusperiaatteita: siviilit jäivät sodan jalkoihin eikä Venäjä näyttänyt piittaavan tästä. Venäjä toimi ”pragmaattisesti”. Venäläinen pragmatismi on julmaa ja autoritääristä (tai diktatorimaista). Lisäksi sananvapaus ja muut läntiset perusoikeudet eivät paina paljon mitään. Jos Venäjää epäillään joistakin kansainvälisen oikeuden loukkauksista, se kiistää syytökset.

Suuri osa Venäjän toimista palautuu lopulta sen tavoittelemaan suurvalta-asemaan. Se on viime kädessä Putinin opin kivijalka. Tähän pyrkimykseen sisältyvät edellä mainitut pragmatismi ja lännen messianismin vastustus.

On vaikeaa sanoa, kuinka kauan Lavrovin esittämät ajatukset ovat olleet voimassa. Veikkaisin, että ne ovat kehittyneet ajan myötä, ja että ne ainakin osittain ovat jo toteutetun politiikan selittelyä.

Minun ja monien muiden taistelu liberaalin demokratian puolesta jatkuu. Lavrovilainen pragmatismi (kukin käsittäköön sen omalla tavallaan) saattaa levitä vielä joihinkin lännen leirissä toimiviin maihin, joskin laimennettuna. Joka tapauksessa on tärkeää, että Lavrov selkeytti venäläistä ajattelua. Nyt omat ajatukset voi asettaa tätä taustaa vasten.

Liikenneverkkohanke tyssäsi

Anne Berner liikenneverkkouudistus meni siis karille. Hanketta varmaan jatketaan, mutta toisista lähtökohdista. Itse asiaa eli autokannan uusimistarvetta, digitalisaation tulevaa läpimurtoa ja verotuksen muutostarpeita ei ole syytä mitenkään asettaa kyseenalaiseksi.

Mitä hankkeesta jäi käteen tavalliselle kansalaisille? Käsittelen asiaa tarkoituksellisesti hieman etäämmältä saadakseni perspektiiviä.

1) Poikki ja pinoon.

Meillä on meneillään voimakas sääntelyn purkuprosessi. Kansalaisille on syntynyt vastenmielisyys byrokraattisiin hankkeisiin. Nyt on suosiossa ”uudistusmielinen ote” kaikkeen yhteiskunnalliseen. Tärkeintä on pyrkiä pois junnaavasta asioiden käsittelystä. Demokratiaan lisätään höysteeksi hieman autoritäärisyyttä, jolloin oletetaan saatavan tehokkuutta aikaiseksi. Juuri tämän ohjeistuksen mukaisesti Anne Berner eteni. Hän törmäsi seinään.

2) Keisarilla ei ole vaatteita.

Edettäessä lujaa synnytetään kuva, että hitaat eivät pysy mukana. Se on heidän oma vikansa. Jos ”hitaampi” arvostelee hanketta, annetaan ymmärtää, että kaikki eivät pysty ajattelemaan uudella tavalla. Kyseenalaistaminen on siis kysyjän häpeä. Pääministeri: ”Tämä on uutta poliittista kulttuuria – rohkeaa ja avointa. Siihen ei Suomessa ole totuttu.” Vasta selvityshankkeen valmistuessa havaitaan, että hanke ei ollutkaan niin uljas, miltä sen haluttiin näyttävän.

3) Liian paljon, liian varhain.

Jotta näytettäisiin tehokkailta tulee laatia nopea aikataulu. On päästävä eroon poliittisesta jahkailusta. Asiat ratkaistaan kerralla, niitä ei palastella eikä aikatauluteta pitkälle aikavälille. Kertakitinä on parempi kuin alituinen valitus. Seuraus: on yhtä suuri virhe olla aikaansa edellä kuin myöhästellä uudistuksissa.

4) Piru piilee kokonaisuuksissa.

Sitähän sanotaan, että piru piilee yksityiskohdissa. Niinpä! Mutta piru voi piillä myös kokonaisuudessa, jos hankkeen valmisteluvaiheessa annetaan tietoa tipoittain eivätkä läheskään kaikki päättäjät ole voineet muodosta hankkeesta kokonaiskuvaa. Silti annetaan ymmärtää, että kaikki tieto on kaiken aikaa ollut saatavilla.

5) ”Tämä on vain tekniikkaa!”

Liikenne- ja viestintäministeriön ylijohtaja Juhapekka Ristolan kommentti (HS): ”Jykevä on selvitysluonnoksemme, jos vaikutus on tuo (autokaupan tyrehtyminen)”. Yhteiskunnalliset ja taloudelliset vaikutukset eivät ole avautuneet valmistelijoille. Valmistelijat ovat nousseet helikopterissaan liian korkealle. Maaston yksityiskohdat (ihmisten tapa ajatella) ovat häipyneet horisonttiin.

6) Kaverille ei jätetä.

Poliittinen kunnianhimo voi ryöstäytyä käsistä niin, että kumppaneista ei pidetä huolta. Vanhaa ja kunnianarvoista valtiovarainministeriötä ei ainakaan sivuuteta – ei ainakaan veroasioissa. Poliittisilla sooloilla on hintansa.

7) Liian monta jakkaraa.

Hankkeesta on sovittu, valmistelu alkaa. Hankkeen tavoitteenasettelu muotoillaan niin, että puhutan esiselvityksestä. Vähitellen hanke muuttuu selvitykseksi. Sitten se alkaa kuulostaa esitykseltä. Lopulta siihen odotetaan kumppaneiden puumerkkiä, asioistahan on jo sovittu monissa palavereissa ja viesteissä. Yksi ja sama valmisteleva taho on istunut muiden puolesta liian monella jakkaralla.

8) ”Käväisimme veronmaksajan rahapussilla”

Veronmaksajan rahapussille meno edellyttää tarkkaa tietoa, miten erihintaisia ja eri-ikäisiä autoja kohdellaan ja kohdellaanko naapuria samalla tavalla kuin minua. Uutta ja ihmeellistä ei voi myydä halvalla, jos ihmisiä ei pystytä vakuuttamaan hankkeen edullisuudesta.

9) Syyllisten etsintä

Epäluulo toisten vaikuttimia kohtaan jää vaikeuttamaan tulevia projekteja.

Valehtelun taidetta Trumplandiassa

Mistään ei puhuta niin paljon kuin Donald Trumpin valehtelusta. Mihin Trumpin ilmeisesti koko liikemiesuransa ajan noudattama ”valehtelevan liioittelun” periaate perustuu?

Yksi lähtökohta voisi olla, että valehtelija menestyy, koska valheilla ei yritetäkään varastaa rehellisyydestä palasia, vaan korvataan rehellisyys kokonaan valheella. On siis poikettava totuudesta dramaattisesti ja uskottava itse omiin pötypuheisin. Jos kaikki valehtelisivat, olisi tällaisella originellilla tyypillä varmaan vaikeuksia. Valehtelun jalosta taidosta tulisi kilpailun väline. Valehtelu leviäisi valtoimenaan: kaikki haluavat päästä palaselle tästä ihmelääkkeestä, jonka avulla pääsee miljardööriksi. Kun valehtelija pääsee presidentiksi, toimii hän esimerkkinä tavallisille ihmisille. Valehtelua voidaan aina toki vähätellä: kun hommat sujuvat ei kannata takertua sellaiseen pikkuasiaan kuin totuuden vastainen puhe. Sitä paitsi voidaan kehittää aina kaikenlaisia kiertoilmaisuja, kuten ”vaihtoehtoinen fakta” ja ”totuudellinen liioittelu”.

Entä miten käy, kun suurvaltojen välillä pyritään sopimaan todella isoista asioista. Miten Trumpin kaltaisen ihmisen totuuden venytys toimii tällöin? Entä miten vastapuoli reagoi? Vai tekeekö Donald Trump täyskäännöksen ja pyrkii kaikin tavoin vilpittömyyteen. Tuskin.

Miten on valtionpäämiesten keskinäisen luottamuksen laita? Onko diili mahdollinen ja kenen kustannuksella?

:::::::::::

Meille suomalaisille asia avautuu haasteellisessa valossa, mehän olemme melkein maailman lahjomattomin kansa ja läpirehellisiä, ainakin tutkimusten mukaan. Viime aikoina esiintyneet poikkeukset eivät muuta kokonaiskuvaa.

Miten me pärjäämme, jos muut sumuttavat? Pyrimmekö jatkamaan omassa rehellisyyskategoriassamme, vaikka muut naureskelevat meidän vilpittömälle naiiviudellemme?

:::::::::::::

Unohdetaanpa Trump hetkeksi ja puhutaan valheesta yleisellä tasolla. Voiko valehteluun taipuvainen ihminen petkuttaa itseään, ja jos, niin kuinka kauan? Rupeaako omatunto soimaamaan? Jos valehtelu on edennyt patologiselle tasolle ei tällaista ongelmanasettelua tule vastaan. Patologinen valehtelija keksii aina väylän ulos valehtelustaan, jos ei muuten niin jatkamalla valhetta. Ympäristön ihmisten suhtautuminen muuttuu tosin vähemmän miellyttäväksi, jos ja kun he huomaavat asioiden tilan, mutta valehtelija ottaa vain käyttöön uuden keinon, syntipukkiteorian: aina löytyy syyllinen omiin epäonnistumisiin.

Eräät, kuten HS:n Laura Saarikoski ovat ottaneet tarkastelunäkökulmaksi Yhdysvaltain pääpuolueiden yhteistyökyvyttömyyden. Miksi yhteistyö ei onnistu? Jätän tässä historialliset syyt läpikäymättä ja keskityn tämän hetkiseen tilanteeseen. Saarikoski ihmettelee, miksi osapuolet suhtautuvat luotaantyöntävästi toiseen osapuoleen. Sanon selkeästi oman mielipiteeni: kukaan demokraateista ei käyttäydy, kuten Trump valehdellessaan julkeasti. Mihin kohtaan sovinnontavoittelussa määritettäisiin puolivälin kompromissi? Kuinka pitkälle demokraattien olisi hyväksyttävä valehtelua, jotta puolueet voisivat päästä yhteisymmärrykseen Trumpin kanssa? Mielestäni valehtelun suhteen vallitsee nollatoleranssi molemmin puolin. Korjaustarve käytöksen muuttamiseen on Trumpin puolella. En tiedä miten tämä ristiriita ratkaistaisiin ”tasapuolisuusperiaatteen” avulla ilman, että demokraatit joutuisivat pettämään itseään. Eräässä aiemmassa kommentissa totesin, että on huonoja häviäjiä ja huonoja voittajia. Emme ole tottuneet huonoihin voittajiin, mutta Trumpin myötä siihenkin on syytä totuttautua. Clintonille kärsitty 2,9 miljoonan äänen tappio korpeaa presidenttiä. Hän on omissa epätodellisissa mielikuvissaan luonut itsestään ”häviämättömän” kuvan ja syyttää nyt äänitappiostaan laittomasti annettuja ääniä. Oleellista Trumpin kannnalta on herättää epäilyksen varjo vaalivilpistä ja pitää sitä yllä. Ainakin kiihkeimmät kannattajat uskovat vilppiväitteisin, ja se riittänee Trumpille. Kaikella tällä on moraalia rapauttava vaikutus yhteiskunnassa.

Trump on melkoisessa kierteessä. Hän liioittelee jatkuvasti ympärillään tapahtuvia asioita, muuntelee totuutta tai suoranaisesti valehtelee. Kun näihin aiheellisesti puututaan, hän reagoi välittömästi jolloin joudutaan kierteeseen, jossa presidentin huomio kiinnittyy asioihin, jotka ovat toissijaisia tehtävän hoidon kannalta.

Todennäköisesti sama tyyli jatkuu. Kun epämiellyttäviä tilastotietoja myöhemmin tulee presidenttikauden saavutuksista, hän todennäköisesti kiistää ne. Valkoisen talon tiedottajalla Sean Spicerillä tulee olemaan tuskainen tehtävä selitellä Trumplandian tapahtumia.

Trumpin käytöksestä tihkuvat tiedot ovat todella huolestuttavia. Häntä ei pysty arvioimaan, koska hän ylittää aina ”mahdottoman”. Tästä huolimatta löytyy ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti selittää hänen käytöstään järkiperäisesti.

Kun valehtelu on vaihtoehtoinen totuus

Pian alan ottaa todesta käsitteen ”post truth era”. Olen tähän saakka pitänyt sitä yksinkertaistettuna median keksimänä sloganina.

Otetaan esimerkki valehtelun normalisoimisesta.

Trump väitti Hillary Clintonia Kiero-Hillaryksi (Crooked Hillary). Mutta se oli vasta alkua! Donald Trump tuntuu räikeässä valehtelussaan ylittävän kaikki aiemmat ennätykset. Itse asiassa hän on eristänyt itsensä ihan omaan sarjaansa. Sinne ei muilla ole pääsyä, ja jos joku pääsee niin tuhoaa maineensa. Aivan uunituore valehtelu koski yleisömäärää virkaanastujaisseremonioissa. Joku sisäasiainministeriön virkamies meni panemaan nettiin vertailukuvat Obaman ja Trumpin virkaanastujaisjuhlien yleisömääristä: kuvat eivät mairitelleet Trumpia. Seuraus: ministeriön virkamiehet twitter-kieltoon.

Tässä ei ollut suinkaan kaikki. Trump rupesi manipuloimaan todellisuutta väittämällä, että hänen virkaanastujaisissa oli jopa 1,5 miljoonaa ihmistä paikalla. Totuus: ei puoliakaan tästä. Lehdistösihteeri lisäsi löylyä: kyseessä oli kaikkien aikojen ennätys. Totuus: valehtelulla ei ole mitään rajoja. Sitten Trump väitti median kuvia manipuloiduiksi. Totuus: eivät olleet! Seuraavaksi hän pistätti ”vahingossa” kuvan Obaman virkaanastujaisista kuvaamaan hänen oman tilaisuutensa yleisömäärää. Harhautus huomattiin tietenkin heti!

Paras lopuksi: Trumpin lehdistösihteeri uhkasi mediaa: Valkoinen talo tulee huolehtimaan, että Trumpin ”viesti menee perille!” Oliko presidentin nimi Trump vai Putin? Muuten ehkä osuva kysymys, mutta Putin ei tee tätä näin kökösti.

Vielä tuli valkoisesta talosta yksi versio valehtelusta: sen nimi on ”vaihtoehtoinen fakta” (yleisömäärästä)! Terve. Totuuden alta kaivetaan nyt maata aivan tosissaan.

Kuinka kauan tätä tosiasioiden manipulointia voi kestää? Todennäköisesti niin kauan, kun kannattajien uskoa ja kärsivällisyyttä riittää. Ongelma on siinä, että valtavirran uutisointi on varsin todenmukaista, mutta Trumpin kannattajat elävät omassa kuplassaan. He eivät pysty katsomaan totuutta silmiin. Kupla rakentuu Trumpin lupausten varaan. Vainoharhaisuus valtavirran mediaa kohtaan on saavuttanut sairaalloiset mittasuhteet.

Fiktioissa on joskus väläytetty, että presidentti voi käyttäytyä tällä tavoin, mutta että todellisuudessa! Maailman siis pitää olla sellainen kuin presidentti päättää sen olevan. Jos se on tosiasiassa toisenlainen, niin luoja varjelkoon oikeassa olijoita.

Miten tästä eteenpäin? Arvattavasti presidentti tekee osaa kansakunnasta hyödyttäviä päätöksiä, lyö luun kurkkuun vihollisilta ja liittolaisilta, rakentelee erilaisia henkisiä ja fyysisisä muureja ja twiittaa jokaisesta älämölöstä, mikä julkisuuteen nousee.

Presidentillä on paha ongelma: hänellä ei ole minkäänlaista huumorintajua. Ehkä hän on oikeasti presidentin karrikatyyri. Trumpin kannattajat väittivät, että Hillary Clintonilla oli kaksoisolento. Oikea Clinton makasi kotona sohvalla, kun vale-Hillary ahkeroi TV-väittelyissä tai päinvastoin. Nyt meillä on presidentti, joka taistelee presidenttidraamallaan Oscar-voitosta tasapäisesti hollywoodilaisten vastustajiensa kanssa.

Entä jos Trumpin maailma muuttuu osaksi todellisuutta? Silloin tapahtuu niin järkyttävä asia, että tosi-tv-ohjelmat hyllytetään yleisön kyllästyessä. Tilalle tulee uusi formaatti, ”vale-tv”, jonka katsojamäärät ylittävät kaikki ennätykset.

Maailma on muuttunut omituiseksi. Poliittisia päätöksentekijöitä on syytetty hitaudesta sekä meillä että muualla. Nyt on edetty toiseen ääripäähän, hätiköiden tehtäviin päätöksiin. Sekä meillä että muualla (liikenneverkkoyhtiö, Obamacare….).

Entä miltä tulevaisuus voisi näyttää rapakon takaa nähtynä? Joku seuraavista vaihtoehdoista voisi toteutua:

1) Epäpresidentillinen käytös tuomitaan. Valmistaudutaan presidentin vaihtamiseen; syy: todellisuus ja valhemaailma menivät sekaisin.

2) Katsotaan tulokset: jos asiat sujuvat, unohdetaan kaikki valehtelu: ”Vain tulokset ratkaisevat” . Jos menee pieleen, niin syytetään presidenttiä törkeäksi valehtelijaksi. Johtavat asiantuntijat julistavat: ”tiesinhän minä, miten tässä käy”.

3) Koko presidentti-instituutio kokee dramaattisen arvonalennuksen. Nyt on testattu, millainen mies voi päästä presidentiksi.

4) Valehtelun normalisoiminen. Totuus ja valehtelu ovat samanarvoisia asioita. Ihmiset vain arvottavat asioita eri tavalla. Kysymys: ”totta vai valhetta?” Vastaus: ”riippuu kuka kysyy”.

Fantastinen taklaus

Lainaus jääkiekkouutisesta: ”Puhtaan taklauksen seuraukset olivat kuitenkin ikävät, ja (Michel) Miklik kiikutettiin verta vuotavana sairaalaan hoitoon”.

Minkälaista jääkiekkoa haluamme seurata? Viime aikoina on sattunut väkivaltaisia taklauksia, jotka ovat aiheuttaneet pää- tai muita vammoja taklausten kohteeksi joutuneille pelaajille. Haluaisin tässä kiinnittää huomiota siihen suhtautumiseen, jonka nämä väkivaltanäytökset ovat saaneet aikaiseksi. Käytän tässä tietoisesti käsitettä väkivalta myös niistä (tarkoituksellisista) päälleajotapauksista, joissa ei ole kysymys sääntörikkeestä.

Aivan oikein Yle kiinnitti huomiota siihen, mikä on ratkaisevaa tämän päivän jääkiekossa: se on vastustajan kunnioitus. Kunnioituksella tarkoitan tässä esimerkiksi sitä, että ei ehdoin tahdoin telota pelaajaa, jota taklaaja lähestyy ”kuolleesta kulmasta”. Jotenkin Ylen käsittely jäi kuitenkin pinnalliseksi. Haastatellaan jotain liiton pomomiestä, joka sanoo, että sääntöjä on noudatettu, ei aihetta toimenpiteisiin. Tulisi olla aktiivisuutta monipuolisempaan asian käsittelyyn. Osa pelaajista on rohkeasti puuttunut pelaajaa vahingoittaviin taklauksiin (olivat ne sääntöjen mukaisia tai eivät) eettisessä mielessä tietäen, että ”lällyn” maine voi olla palkintona.

Kaikenlaisissa lausunnoissa ylikorostuu onnettomuuteen johtaneiden taklausten sääntöjenmukaisuus. Sen sijaan taklausten jälki tai seurausvaikutukset saavat osakseen kommentin, jossa vallitsee henki, että ”sattuipa ikävästi”. Kysymys on siitä, että loukkaantumistilanne halutaan tulkita sattumaksi, joita jääkiekossa aina silloin tällöin tapahtuu. Näin ei läheskään aina ole, vaan taklaaja usein ottaa vauhtia ajaakseen vastustajan pelaajan yli. Pahimmassa tapauksessa taklaava pelaaja voi myös kytätä mahdollisuutta päästäkseen kiinni uhriinsa. Tietenkin ylivoimainen enemmistö taklaustilanteista on vaarattomia ja pelin henkeen kuuluvia.

Toinen tapa kiertää tosiasia on käyttää ilmaisua ”kova pelityyli”, vaikka oikea ilmaisu ”kovaa” pelaavasta pelaajasta, jolla on runsaasti pelikieltoja ja valtavasti jäähyminuutteja on, että pelaaja on väkivaltaiseen peliin taipuvainen. Kauan, kauan sitten keksittiin ilmaisu ”poliisi”, jossa valitulle pelaajalle on suotu rooli vastustajan fyysisestä kurittamisesta. Poliisit ovat joukkueen rankaisijoita, joita käytetään oman joukkueen pelaajien suojeluun. Mielenkiintoista on, että tällaisista pelaajista käytetään usein nimeä ”profiilipelaaja”. Joskus muutama vuosi sitten muistan, että kauden alussa ei muusta oikeastaan puhuttukaan kuin ”profiilipelaajista”.

On tärkeää panna merkille pelin luonteen vähittäinen muuttuminen. Pelataan yhä nopeampaa kiekkoa. Tästä on tullut jopa eräiden joukkueiden tavaramerkki, joka sinänsä on positiivinen asia. Pittsburgh Penguins voitti Stanley Cupin viime keväänä (2016) juuri nopealla pelillä. World Cupissa syksyllä 2016 ihastutti Pohjois-Amerikan 23 vuotiaiden joukkue, joka pelasi äärimmäisen nopeaa peliä nopeilla pelaajilla.

Kysymys on siis suunnasta, jonka jääkiekko on ottanut. Samaan aikaan pelaajien koko on kasvanut – mutta pää ei ole vahvistunut. Tätä nykyä yli 190-senttinen pelaaja ei ole enää harvinaisuus jääkiekkojoukkueessa. Kysymys ei siis ole vain poliisien suuresta koosta, vaan keskikoon kasvusta. Kookkaat pelaajat eivät ole myöskään enää hitaita puolustajia, vaan usein nopeita hyökkääjiä tai puolustajia. Tila vähenee, kontaktit tihenevät, vaikka ei olisikaan tarkoitus vahingoittaa vastustajaa.

Pelin muutokseen ei olla varauduttu riittävästi. Liian usein pelaajien kohtaamiset kuitataan pelin luonteella. Onhan pelissä ”luonnetta”, mutta silti varusteiden kehittyminen ei ole seurannut pelissä tapahtunutta muutosta. Ehdotukset paremmin suojaavan kypärän suunnittelusta ja käyttöön otosta tyrkätään sivuun jopa pilkallisesti: ei tässä moottoripyöräkypärää tarvita.

Sitten tullaan perimmäisten kysymysten äärelle, nimittäin pelaajien eettisiin sääntöihin. Tässä en tarkoita jääkiekkosääntöjä, vaan pelaajien omaksumaa kunnioitusta vastustajaa kohtaan. Taklausta ei tarvitse viedä loppuun, jos vastustajan pelaaja on asemassa, jossa hän selvästikään ei huomaa päälletulijaa. Vastaväitteet tyrmään joidenkin pelaajien lausunnoilla, joiden perusteella ei todellakaan ole tarpeellista syyllistyä väkivaltaan vastustajan pelaajan saamiseksi irti kiekosta. Tarvitaan järjen käyttöä ja pelaajien yhteistä sopimusta eettistä säännöistä.

Jääkiekko menettää paljon gloriastaan, jos parhaita kiekkoilijoita kannetaan jäältä sairastuvalle. Jäljelle jäävät keskinkertaisuudet. Ainakin jossain määrin kysymyksessä on ”pelitaitojen tasaamisesta” kun keskinkertaiset telovat huippuja. Aivotärähdykseen uransa päättäneiden huippukiekkoilijoiden lista on pitkä: Eric Lindros, Paul Kariya, Pat LaFontaine..… Kaikki olivat parhaimmillaan NHL:n ykköspelaajia. En viittaa kehenkään erikseen, mutta aivotärähdyksen ja aivovamman ero on hiuksenhieno.

Ihmeellisesti syyllistetään - yksipuolisesti - taklattavaa pelaajaa: ”ei pitänyt varaansa” tai ”ei pitänyt päätään ylhäällä”. Vastuu pyritään siirtämään eettisten seikkojen korostamisesta taklauksen kohteeksi joutuneen pelaajan osaamattomuuteen. Joskus syyllistetään se pelaaja, joka antoi viimeisen syötön pelaajalle, jota taklataan rumasti. Näillä selityksillä ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan ryhtiliikettä ennen kuin tapahtuu vielä vakavempia onnettomuuksia.

Osa jääkiekkoa seuraavista katsojista tuntee viehtymystä salaa tai julkisesti näihin ikäviin tapahtumiin. Kysymys on myös lajia seuraavien jääkiekon ystävien vastuusta. Vastenmielistä on kuulla ns. asiantuntijakommentteja, jossa kehutaan väkivaltaiset seuraamukset saaneen taklaajan ”fantastista” osumaa.

Jääkiekkoa seuraavan yleisön kiinnostusta ravitsee kaikkivaltias media. Median rooli eettisissä kysymyksissä on keskeinen. Nykytekniikka mahdollistaa kaikenlaiset katselukulmat peliin ja myös kontaktitilanteisiin. Ja hyvä niin, koska pelkkä silminnäkijätodistus on harvoin riittävällä tasolla. Asialla on myös toinen puoli: hidastusten pyörittämisessä on vaikea sanoa, missä tutkiva journalismi loppuu ja väkivallalla herkuttelu alkaa.

Ei riitä, että todetaan, että ”taklaus oli puhdas”. On ajateltava myös jälkiseurauksia. Jotkut nautiskelevat sillä, ”mitä olisi voinut sattua”. Tähän jääkiekkoa seuraavien ihmisten salaiseen tai sisäiseen tunteettomuuteen kannattaa kiinnittää huomiota. Raaistuvassa suhtautumisessa on usein kysymys välinpitämättömyydestä, tietynlaisesta yleissivistyksen puutteesta.

”Se on aina tapauskohtaista ja jokainen pelaaja tekee itse omat valintansa kentällä”, toteaa JYP-kapteeni Juha-Pekka Hytönen loukkaantumisista. Hänen sanoistaan tulee esille eräs oleellinen puoli tätä puheenaihetta: tapaukset ovat pelaajan mielestä aina yksittäisiä. Näin ne eristetään laajasta kaukaloväkivallan käsittelystä ja luodaan pelistä normikuva, jonka mukaan kaukalossa pelataan peliä yksilöinä.

Jääkiekko on kontaktilajina omaa luokkaansa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Siksi onkin tarpeellista suitsia peliin kuulumatonta tarkoituksellista vastustajan vahingoittamista. Olen seurannut jääkiekkoa 1960-luvun puolesta välistä lähtien ja arvostan sitä vahvasti nimenomaan taitolajina.