Luottamus tiedotusvälineisiin jatkuu?

 

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kirjoittaa 19.9.2021  kolumnissaan  mediaa kohtaan tunnetusta luottamuksesta. Kirjoituksessaan  ”Suomessa luotetaan mediaan, mutta riittääkö se?”  Niemi toteaa aivan oikein,  että tilanne Suomessa on hyvä, jopa hämmästyttävän hyvä. Yhdysvalloissa,  Britanniassa, Ranskassa ja Unkarissa vain 30 prosenttia kansalaisista kertoo luottavansa uutismediaan. Suomi on globaalissa vertailussa ykkösmaa 65 prosentin (!) tuloksella.  Niemi käyttää lähteenä Reuters-instituutin vuotuista digitaalista uutismediaa koskevaa raporttia.  Muista maista kannattaa tuoda esille Ruotsin luottamusprosentti, se on 50.

Niemi jatkaa: ”Yhteensä viidentoista suomalaisen mediatoimijan listalla eniten luotetaan Yleisradioon,  paikallislehtiin ja Helsingin Sanomiin”. Reutersin vertailussa kotimaisista mediatahoista  viimeisenä on Iltalehti, joka vastaa myös omaa näkemystäni kyseisen lehden tilanteesta. Silti sekin pärjää vertailussa kohtuullisesti.

::::::::::::::::::::::::::

Kirjoitin tästä aiheesta blogikirjoituksen viisi vuotta sitten ja silloinkin viittasin Reuters-instituuttiin ja sen samaiseen vuosittaiseen vertailuun.  Tulokset ovat hämmästyttävän tarkasti säilyneet ennallaan.

Kas näin:

”Kansainvälisessä vertailussa (Oxfordin yliopiston Reuters-instituutti) suomalaiset luottavat ylivoimaisesti eniten uutisiin. Vastaajista 65 prosenttia eli lähes kaksi kolmasosaa pitää uutisia luotettavina. Kysely tehtiin 26 maassa, muun muassa Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa, Ruotsissa, Tanskassa sekä Norjassa.

Olemmeko hyväuskoisia luottamushakuisuudessamme? Pikemminkin kysymys on pitkän ajan kuluessa omaksutusta kulttuurista. Suomessa on tutkitusti maailman huippua edustava luottamus toisiin ihmisiin ja viranomaisiin. Olemme toki höynäytettävissä, mutta otamme riskin, koska se ei ole kovin suuri.

Tiedonvälitys on Suomessa korkeatasoista. Ongelmana monissa maissa on, että tiedonvälitys on yksisuuntaistettu. Me emme kuitenkaan vertaa itseämme Venäjään tai Unkariin, puhumattakaan Pohjois-Koreasta, vaan vaikkapa Ruotsiin, Tanskaan ja Iso-Britanniaan. Huomionarvoista on, että kaikkiin näihin ja muihin maihin verrattuna olemme luottamuksessamme uutisiin ylivoimaisia.

Yksi tapa selittää suomalaisten luottamusta uutisiin on pitkä yleissivistyksen perinne. Meillä ei yksinkertaisesti mene läpi propagandistinen tiedon syöttö. Kysymys on ainakin 100 vuoden historiasta. Luottamus on syntynyt asteittain.

Olen joskus miettinyt, eikö levoton nettikirjoittelu ole vaikuttanut heikentävästi kykyyn luottaa yleensäkin uutisiin. Ehkä asia on juuri päin vastoin: jyrkkä kontrasti mielipidepalstojen ja valtamedian uutisten välillä saa ihmiset luottamaan Ylen uutisiin.

Uteliaisuus ottaa selvää asioista näkyy mm. uutisten seuraamisessa verkosta, jossa suomalaiset ovat aivan kärjessä. Lähes puolet suomalaisista Oxfordin yliopiston kyselyyn vastanneista piti verkkoa pääasiallisena uutislähteenään.

Luottamus kohdistuu erityisesti TV:hen, radioon ja sanomalehtiin. Olen toistuvasti tuonut esille, kuinka tärkeä Yle on uutisten luotettavuuden takeena.

Yhtenä syynä luottamukseen on nähty suomalaisen valtamedian jakautumattomuus poliittisesti tai muuten. Sanoisin, että puolueita lähellä olevat lehdetkin antavat sijaa oman mielipiteen kanssa ristiriidassa oleville mielipiteille. Toki meillä on puolueisiin vankasti sitoutuneita lehtiä, mutta ainakin valinnan vaihtoehtoja on runsaasti.

Demokratian vakiintuneisuus on yksi syy haluun uskoa tiedotusvälineitä. Mutta miksi ero kasvaa niin suureksi verrattaessa esimerkiksi Tanskaan tai Ruotsiin? Ehkä syynä on äärimielipiteiden voimakas läsnäolo yhteiskunnallisessa keskustelussa noissa maissa.

Aina ei ole ollut näin. USA:ssa nimittäin toisen maailmansodan jälkeen (1940-luvulta 1960-luvulle) ihmiset luottivat toisiin ihmisiin enemmän kuin nykyisin. Katsoisin tämän asian olevan yhteydessä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden rapautumiseen ja tuloerojen kasvuun. Kun vaurastuminen koski suurta osaa väestöstä 1950-luvulla, oli luottamuksen helppo kasvaa. Nyt sosiaalisen koheesion aneemisuus  ja luottamus poliittisen järjestelmän toimivuuteen on heikentynyt.

Eikö meillä Suomessakin voisi käydä samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa? Paljon mahdollista. Luottamusyhteiskunnan rapautumisen merkkejä on nähtävissä. Meillä saatetaan perätä konsensusyhteiskunnan purkamista sen väitettyjen jäykkyyksien takia. Byrokratiaa on liikaa sanotaan, mutta sen purkamisella vaikutetaan myös sopimusyhteiskunnan sisältöön, jossa luottamus on keskeisellä sijalla.

Luottamuksen puutetta tai läsnäoloa voi arvioida myös läheisyysperiaatteen näkökulmasta. Maallikkomielipiteenä voisi tunnistaa maita, joissa luottamus toimii perheen tai suvun piirissä, mutta tuntemattomiin kohdistuva luottamus ei toimi läheskään samalla tavalla, kuin pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa.

Median (lehdistön) vapaus, kuten myös mielipiteen vapaus on skandinaavisessa mallissa luottamuksen ytimessä. Vapaus on kuitenkin vaarallinen vastuuttomasti käytettynä. Joskus tuntuu, että vapaus on yhteiskunnallisessa keskustelussa itsetarkoitus. Siitä on lyhyt matka vastakysymyksistä laistamiseen.”

Näin siis kirjoitin viisi vuotta sitten.

:::::::::::::::::::

Elokuussa 2021 IRO Research teki ”Tuhat suomalaista” -tutkimuksen,  jossa eriteltiin tarkemmin suomalaisten suhdetta painettuihin tai digitaalisiin sanomalehtiin.  Kolme neljästä suomalaisesta ja lähes 90 prosenttia nuorista aikuisista piti  sanomalehtiä luotettavina. Myös asiantuntevuutta ja laatua arvostettiin. Sanomalehdet peittosivat TV:n selkeästi luotettavuudessa.

Googleen, verkossa oleviin uutisportaaleihin, sosiaaliseen mediaan, tubettajiin ja blogeihin luotettavuuden liittää vain 1–7 prosenttia suomalaisista.  Samansuuntainen tulos saatiin verrattaessa asiantuntijuutta ja laatua.

Tärkeä tulos kyselyssä oli myös se, että 78 prosenttia suomalaisista pitää sanomalehtien toimintaa yhteiskunnallisten asioiden ja demokratian edistäjinä merkityksellisenä.

Yle on edelleen keskeinen tiedonvälittäjä, ja sen asemaa pitää varjella. Isommassa kuvassa kysymys on nimenomaan Ylen riippumattomuudesta. Olen muutaman kerran näissä kirjoituksissani pitänyt Ylen puolta poliitikkojen hyökkäyksiä vastaan. Olen arvostanut Ylen kriittistä, mutta tasapainoista otetta vallanpitäjiin. Ylen tehtävänä on toimia demokratian ja sananvapauden vahtikoirana eikä pelästyä herkkähipiäisesti poliitikkojen arvostelua. Ylen vastuulle sälytän mahdollisimman objektiivisten ajankohtais- ym. ohjelmien tuottaminen.

 

Taistelu paremmuudesta johtaa kansalaisten kahtiajakautumiseen

 

 

Saksan parlamenttivaalien jälkeen on nostettu valokeilaan Olaf Scholzin  vaalikampanjansa yhteydessä esillä pitämä teema, jonka mukaan pohjoisessa Euroopassa (mukaan lukien Saksa) tietotyöammattilaisten työn ylikorostaminen on johtanut muiden  ammattien väheksymiseen.  Scholz on viitannut  tässä yhteydessä - tähän liittyen - ihmisten yltäkylläisyyden keskellä kokemaan epämääräiseen tyytymättömyyden tunteeseen,  vaikka  Euroopan pohjoisosassa sijaitsevat valtiot ovat saavuttanet monien kadehtiman vaurauden.

Sama ilmiö on ollut todettavissa Yhdysvalloissa, jossa erityisesti vuoden 2016 presidentinvaalien yhteydessä  yhteiskunnan koulutetusta eliitistä erilleen tai eristetyiksi joutuneet ihmiset hyppäsivät enemmän tai vähemmän katkeroituneina populistisen Donald Trumpin vaalivankkureille.

Scholz kokee ilmeisen voimakkaana tarpeen ihmisten elinolosuhteiden tasoittamiseen niiden ihmisten itsekunnioitusta lisäämällä,  jotka ovat olleet varsinkin työnsä puolesta vähemmän arvostettuja. Scholz on ottanut tavoitteekseen kokemansa arvostusristiriidan ratkaisemisen.

Onko elitisoituneessa väestönosassa kysymys entisistä työväenluokan ihmisistä, jotka ovat vaurastuneet omalla työllään tai muiden kustannuksella?  Kaappasiko eliitti työväenliikkeen? Kysymyksessä on osin sanomisen ilosta lausutusta supliikista, mutta voidaan pohtia myös, mikä vaikutus työväenliikkeen keskiluokkaistumisella ja yleensä vaurastumisella on ollut demokratialle. Vaurastunut työväenluokka on saanut paljon valtaa yhteiskunnassa ja muokannut siitä mieleisensä. Samalla se on unohtanut lähtökohdat, joista se on ponnistellut vaurauteen. Jos tämä kansanosa luokitellaan kohtuullisesti tai hyvin  toimeentulevaksi eliitiksi,  niin irtautumisellaan työväenluokasta se on hajottanut kannattajakuntansa osin populistiseen oikeistoon, osan pysyessä vasemmistolaisessa työväenliikkeessä tai sen seuraajissa.

Protestiliikkeisiin kallellaan olevat duunarit ovat vierastaneet muutosta, siis elitisoitumista,  ja siirtyneet äänestämään populistista oikeistoa (miten se sitten määritelläänkin!). Mikä on tämän siirtymisen vaikutus demokratiaan? Ainakin puoluekenttä on pirstoutunut. Samalla ihmisten äänestyskäyttäytyminen on muodostunut vaikeasti ennakoitavaksi: sumussa etsitään suuntaa. Käsitän niin, että Scholz on asettanut tavoitteekseen tapahtuneen kehityksen kääntämisen niin, että itsensä sivullisiksi tuntevien ei tarvitse  hakeutua (oikeisto)populististen liikkeiden pariin voidakseen työhönsä kohdistuvan kunnioituksen avulla nostaa itsensä arvokkaiksi kansalaisiksi. Scholzin ajattelussa kysymys on siis jonkinlaisesta ylevästä joukkojen kokoamisesta toinen toistaan arvostavien ihmisten yhteisöksi.

Toki – käsittääkseni – populismin kannattajien joukossa on sivistyneistöä,  joka jakaa kollektiivisesti tunteen,  joka protestoijien joukossa on vallitseva. Kysymys on ”myötätuntoisesta populismista”. Aivan samalla tavalla vasemmistossa on mukana hyvin toimeentulevaa sivistyneistöä,  joka jakaa pyrkimyksen - ja vaatimuksen - tasa-arvoistuvaan yhteiskuntaan tavallisten työtä tekevien kanssa.

Yhteiskuntaan pesiytynen jyrkkärajaisesti erottelevan ”luokka-ajattelun” nosti alun perin valokeilaan amerikkalainen filosofi Michael Sandel.  Sandel  puhuu meritokratiasta, joka on muodostunut vähitellen järjestelmäksi, jossa kysymys on korkean koulutuksen mukanaan tuoman asiantuntijuuden ylikorostamisesta verrattuna sinänsä ammattipätevien  ”tavallisten” työntekijöiden taitoihin. Kysymys on  jonkinlaisesta  - ehkä hiukan liioitellun räväkästi muotoillusta - ”kyvykkyyden hirmuvallasta”.  Harvardin professori Sandel on kirjoittanut teemasta teoksen,  jonka nimi on ”The Tyranny of Merit” (2020).

En ole lukenut kirjaa,  mutta Hesarin artikkelin (”Voittajien maailma on julma häviäjälle”, 27.9.2021)  ja Sandelin mukaan ”julmaksi meritokratian tekee se,  että se näyttää antavan pätevän oikeutuksen sille, miksi toiset voittavat ja toiset häviävät”. Suorasukaisen tulkinnan mukaan häviöstä - meritokratian mukaan - voi syyttää vain itseään.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Suomi on vanha koulutusyhteiskunta,  jonka sivistyksen viljelyssä on pyritty noudattamaan tasa-arvon periaatteita. Eri asia on sitten,  miten siinä on onnistuttu: omana koulu- ja opiskeluaikanani oppikouluihin (1960-luvulla) ja yliopistoihin (1970-luvulla rynni valtava joukko nuoria, rikkoen vanhoja luokkarajoja oikein rajuimman kautta. Oltiin matkalla kohti mahdollisuuksien tasa-arvoa. Nyt on sitten todettu tutkimuksissa, että vanhempien koulutus ohjaa tänä päivänä lasten suuntautumista.  Tuntuu siltä, että perinteiset luokkaerot ovat tehneet paluun.

Joka tapauksessa suomalainen järjestelmä muodostaa hyvän pohjan positiiviselle meritokratialle sanotaan sen soveliaisuudesta mitä tahansa: maksuton koulutus mahdollistaa etenemisen periaatteessa miten pitkälle itsekukin haluaa.  Järjestelmä on siis perusperiaatteiltaan hyvä meritokraattinen järjestelmä. Taustalla on kuitenkin vanha totuus: koulutetut kouluttautuvat edelleen,  kun taas kouluttamattomat jäävät paikoilleen. Koulutusintensiivinen yhteiskunta saattaa bumerangina ruokkia edellä kuvattua kahtia jakautuneisuutta, joka johtaa keskinäiseen kunnioituksen puutteeseen jne….

On myös jakavaa meritokratiaa. Anu Kantola ja Hanna Kuusela tutkivat Suomen rikkaimpia.  Osa työllään rikastuneista mielsi omaan kokemukseensa perustuen suomalaisen yhteiskunnan sellaiseksi,  että kuka tahansa voi nousta kovalla työllä ja omasta ansiostaan niin korkealle kuin haluaa (mutta myös jättää tilaisuuden käyttämättä omasta motivaation puutteesta tai olosuhteista johtuen). Omalla työllään onnistuneet ja rikastuneet  ihmettelevät,  miksi muut eivät tule perässä. Voi olla,  että tämä on laajennettavissa  yleensäkin ihmisiin siten,  että menestys tuottaa ylimielisyyttä niissä,  jotka ovat onnistuneet ja katkeruutta niissä, jotka eivät ole onnistuneet. Menestyneet palkitaan.

Meritokratia on monessa suhteessa pätevä järjestelmä, palkitseehan se onnistumisen, esimerkiksi menestyksekkäät opinnot hyvällä tutkinnolla. Tutkinnon suorittanut taas voi tehdä hyviä palveluksia  pätevöitymisensä ansiosta.

Mutta, mutta…

Hesarin artikkelissa tuodaan esille, että menestys voi perustua myös muuhun kuin omiin ansioihin, kuten tuuriin, perintöihin, perittyihin geeneihin, perheen tukeen, sattumaan, suotuisaan kasvuympäristöön, oikea-aikaiseen ajoitukseen ym.  Menestys voi siis perustua muuhunkin kuin meritokraattisiin ansioihin. Siksikään omahyväiseen ”meritokraattiseen”  ylpeilyyn ei ole aihetta.  Ehkä pikemminkin pitäisi korostaa nöyryyttä saavutusten pontimena.

Scholz  käyttää käsitettä ”Respekt”, kunnioitus. Sillä hän tarkoittaa keinoa välttää pitkälle koulutetun ihmisen tuntema väärä ylpeys asemastaan. Päinvastoin korkeasti koulutettujen tulisi tuntea kunnioitusta vähemmän tai lyhyemmän koulutuksen ammattilaisia (esimerkiksi hoiva-alan, sairaaloiden ja kauppojen kassojen työntekijät) kohtaan, koska heidän panoksensa yhteiskunnan toimivuuden kannalta voi olla ratkaiseva. He ovat siis substanssiosaajina yhteiskunnan kannalta monesti yhtä meritoituneita kuin korkeasti koulutetut kumppaninsa. Scholz on Sandelinsa lukenut.

Scholz ei mitätöi sinänsä meritokratian merkitystä, mutta hänen mukaansa vaje toisten ammattiryhmien  kunnioittamisessa on yhteinen kaikille pohjoisen Euroopan maille. Juuri tämä aiheuttaa kirjoitukseni alussa mainitun epämääräisen tyytymättömyyden ja epävarmuuden tai epämukavuuden tunteen äänestäjien keskuudessa. Voi olla, että Suomessa kuilu korkeasti ja vähän koulutettujen asennoitumisen välillä on poikkeuksellisen suuri, kuten Anu Kantola on todennut.

Scholz korostaa yhteistä hyvää työntekijöiden kesken. Se olisi vastalääke populismia vastaan ja toimii samalla Trump-ilmiön toistumista vastaan.  Sosiaalisen aseman menettämisen pelko (vaikkapa se,  että lapset ovat vähemmän koulutettuja kuin heidän vanhempansa) ohjaa ihmisten käyttäytymistä. Aiemmin pidettiin itsestään selvänä,  että seuraava sukupolvi on aina koulutetumpi kuin edellinen.

”Toisten ihmisten ammattien kunnioittamisen tarve” voi olla Sholzin ovela ideologinen veto, mutta sen puolustukseksi löytyy myös painavia tosielämän argumentteja.   Sanotaan,  että Saksan vakauden tae on se,  että uusi liittokansleri noudattaa Merkelin linjaa. Uskallan kuitenkin sanoa, että tuskin ”die Mutti”  olisi valinnut suuntaviivakseen ”der Papin”  ideologissävyistä vähemmän arvostettujen ammattiryhmien kunnioittamiseen perustuvaa linjaa.

 

Tamminiemen pesänlikaajat - dokumentti sananvapauden puolesta

 

Arthur Franck palaa uudessa dokumentissaan 50 vuoden takaiseen Suomeen, jolloin elettiin Kekkosen, YYA-sopimuksen ja suomettumisen aikaa.  Franckin dokumenttielokuva  ”Pesänlikaajat - erään kirjakohun anatomia” on nyt nähtävissä Ylen Areenassa. Kirjakohun synnyttäjä oli 40 vuotta sitten ilmestynyt pieni (160-sivuinen) lituskainen kirjanen ”Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee -  kuka tulee?”.  

Franck työryhmineen on tehnyt hyvää työtä. Tämän voi selkeästi sanoa, kun nyt olen katsonut Ylen  Areenasta dokumentin.  Tällä dokumentilla on tärkeä tehtävä historiankirjoitusta ajatellen, vaikka asiat sinänsä ovat  tuttuja. On toki monia,  joilta asiat ovat unohtuneet ja kertaushan  on opintojen äiti. On paljon niitäkin,  joille tämä on ensi perehtyminen 1970-luvun politiikan kyllästämään Suomeen.

 Dokumentissa on onnistuneesti nivottu yhteen dokumentaariset  osuudet ja dramatisoidut osuudet. Kirjaprojekti käynnistyi,  kun Aarno Laitinen  ehdotti kirjan kirjoittamista  päätoimittajaputkessa olevalle Janne Virkkuselle, joka otti riskin ja haasteen vastaan. Hesarin poliittisen toimituksen jäsenet muodostivat muun ryhmän: Arto Astikainen, Ritva Remes, Anneli Sundberg, Kalle Heiskanen ja Hannu Savola. Itsestään selvänä pidettiin, että julkaisu tehtiin nimimerkin suojissa. Laitinen vanhimpana ja porukan esimiehenä johti työtä. Muodostui eräänlainen Hesarin Dream Team.

Ennen kaikkea näen dokumentissa kokonaisuuden,  joka on osa sananvapauden historiaa. On erittäin hyvä asia,  että dokumentin julkaisu tapahtuu nyt,  kun kaikkialla liberaali demokratia on kyseenalaistettu ja sen mukana sananvapaus. Monet pölyt ovat ehtineet tässä välillä laskeutua. On syntynyt  sopivasti etäisyyttä, jotta tapahtunutta voidaan käydä läpi kiihkotta. Vastikään edesmenneen Aarno Laitisen osalta tässä dokumentissa on kysymys hänen nimenomaisen sananvapautensa muistokirjoituksesta, jonka julkituontiin hän itse ehti  osallistua….

Aivan varmasti kaikkea henkilöön käyvää ei kerrota hygieenisistä syistä, mutta en usko,  että mitään oleellista jää sanomatta.

Jos pelkistäisi ja yksinkertaistaisi dokumentin avainsanat,  niin ne voisivat olla ”Moskova” ja ”viina”. Tarkoitus oli Janne Virkkusen sanoin estää  alkoholisoituneen Ahti Karjalaisen valinta Moskovan suosikkina Suomen tasavallan presidentiksi. Tämä kiteytys ei kuitenkaan vastaa mihinkään syvätulkintaan, jota yritän omasta näkökulmastani avata.

Tekijäryhmän henkilöluonnehdinnat osoittavat,  että Laitisen ajattelutapa ohjasi työtä. Koko Tamminiemi-prosessi toimi 1970-luvun suomalaisen politiikan salailun kulttuuria vastaan. Asioista sovittiin pienissä piireissä ja yhteinen nimittäjä epävirallisille neuvotteluille ja juoruille oli eduskunnan sauna tai kuppila, jossa sekä poliitikot että toimittajat  kumartuivat päät yhteen. Alkoholi, ”kännääminen”,  oli osa tuota kulttuuria. Tilanne suorastaan huusi paljastuksia ja niiden myötä poliittista juoruilua. Juorut olivat juoruja, mutta niissä oli usein enemmän kuin totuuden siemen. Täytyi vain löytää kanava asioiden ulostulolle. Sellainen löytyikin, sillä Hesarin ”Kummitäti”-palstalla Laitinen harjoitteli ”pesänjakajia” varten, kunnes päätoimittaja kielsi palstan pidon.

Sanoma-yhtiön toimitusjohtaja Aatos Erkon rooliin kiinnitetään dokumentissa myös huomiota. Hän ei puuttunut itse toimittajien työhön,  mutta arvosteli kirjoituksia jälkikäteen ja erityisesti varjeli Suomen Neuvostoliitto-suhteita aina suomettumiseen saakka. Erkon oli vaikea sopeutua pelkästään omistajan rooliin. Lukemistani elämäkertateoksista heijastuu Erkon tuntema epämukavuus, jonka ympäristökin pani merkille. Hän myös edusti kantaa,  jonka mukaan Ahti Karjalaista piti ajaa presidentiksi.

Seitsemänkymmentäluvulla suuri osa toimittajista vannoi Kekkosen nimiin, osa toimi kriitikkoina. Toimittajien käytöstä suhteessa vallanpitäjiin luonnehditaan dokumentissa sanalla alamaisuus. Pisimmilleen vietynä  ”joukkotiedotusvälineille” pyrittiin antamaan Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyssiteiden vahvistamiseen  liittyviä tehtäviä virallisissa kommunikeoissa. Vapaan lehdistön kannalta tämä oli vähintään arveluttavaa. Aarno Laitinen sanoo suoraan, että ”aika oli kulkenut ohi” Kekkosesta. Fyysisesti ja henkisesti Kekkosen kunto näkyi toimittajille kompurointina sanoissa ja liikkumisessa. Nämä vaikenivat asiasta. Laitinen: ”Kekkonen ei hallinnut hommaa”. Presidentin kunnosta ensimmäisenä kertoi itse asiassa New York Timesin toimittaja Werner Wiskari. Ritva Remes toteaa dokumentissa, että oltiin tilanteessa, jossa Tamminiemen pesänjakajat oli pakko tehdä, muutoin ”ei ollut reittiä totuudelle”.

Oma lukunsa ovat sitten kotiryssät, joita Hesarin seitsikolla ei kuitenkaan väitteen mukaan ollut. Ehkä naapuri katsoi toimittajat toivottomiksi tapauksiksi. Vaikuttavin kotiryssistä oli Viktor Vladimirov, joka suorastaan ylpeili asialla: ”minä olen kotiryssä”. Häntä pidettiin Tamminiemen pesänjakajissa presidentin tekijänä sen jälkeen,  kun hän tuli (uudelleen) Suomeen vuonna 1977. Yleisesti arveltiin,  että herrasmiesmäinen Vladimirov ajoi presidentiksi Karjalaista, joskin toimintatavat olivat pehmeämpiä kuin monilla hänen  kollegoillaan. Laitinen kertoo päättäjien peloista, jos väärä henkilö valitaan presidentiksi. Ihan vakavasti otettavat johtotason ihmiset puhuivat miehitysvaarasta.

Tamminiemen pesänjakajien tekijöitä ei kerrottu julkisuteen, mutta paljastuminen oli väistämätöntä. Kirjan toimittajat yrittivät peitellä jälkiään haukkumalla kirjaa julkisuudessa (”alatyylinen, ei mitään uutta”). Kirjan yksi antisankareista, Paavo Väyrynen vaati retorisesti kirjaa poltettavaksi. WSOY oli alun perin kiinnostunut kirjan julkaisemisesta, mutta kustannussopimusta ei syntynyt: ”Huonosti kirjoitettu”. Kustannussopimus tehtiin  pienen Kustannusvaihe Ky:n kanssa.  Eräänlaisena kostona WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio paljasti kirjoittajien nimet. Vain Laitinen sai potkut,  muut selvisivät kovilla kuulusteluilla ja varoituksella. Varsinkin Sundberg tuntuu edelleen katkeralta saamastaan kohtelusta. Hesarin johdossa oli kuitenkin selvä pyrkimys kaataa koko roska Laitisen niskaan. Asia ratkaistiin Laitisen mukaan sisällissodan malliin siten, että  yksi kymmenestä ammuttiin (Laitinen)  ja ”loput tarvittiin pyörittämään sahaa”.

Muilta toimittajilta hesarilaiset eivät saaneet myötätuntoa, päinvastoin kateuden sekainen arvostelu täytti ilmatilan: kirjaa pidettiin epäsopivana. Lopulta Laitinen voitti irtisanomisjutun oikeudessa,  ja osti saamallaan korvauksella vaimolleen turkin.

Dokumentissa todetaan, että Pesänjakajat nidottiin kehnosti. Tästä minäkin olen saanut osani,  sillä oma kappaleeni on lähes irtolehtipainoksena. Odotetun muutaman tuhannen painoksen sijasta kirjaa myytiin 162 00 kappaletta. Galluppien mukaan ihmiset pitivät kirjaa  uskottavana ja tarpeellisena.

Paljon ivattu Hannu Tarmio joudutti vuodollaan ja epäreiluudellaan länsimaisten sananvapausperiaatteiden läpimurtoa Suomessa. Samaa asiaa palveli koko Tamminiemi-projekti. Kirjan ilmestymisen  jälkeen paluuta menneeseen ei ollut, joskin muutos tapahtui koivistolaisen verkkaisesti.

Franckin dokumentti on ensikatsomisella tuoreella tavalla ohjattu ja käsikirjoitettu. Se säilyttää jännitteen loppuun saakka. Katsoja vertaa mielellään nykypäivää noiden aikojen Suomeen. Ainakin voidaan sanoa,  että paljon on tapahtunut poliittisten käytäntöjen tervehtymistä. Mutta ovatko vanhat synnit korvautuneet uusilla, nykypäivään sopivammilla?

Poliitikkojen suomettumisesta puhutaan propagandistisesti edelleen, mutta ilman faktoihin perustuvaa vakuuttavuutta. Viinan läträäminen on suurelta osin poistunut kuvioista ja idänkaupan korruptio  - näin uskon - on paljolti väistynyt. Demokratia on ottanut aimo askeleita Koiviston presidenttikausista lähtien. Toisaalta uudet hybridi- ja kyberuhat ovat vallanneet tilaa.

Olisiko nyt aika Niinistön jälkeiselle vahdinvaihdon sarkasmille? Tuskinpa siihen riittää aineksia. Nykyisin politiikan alaa rajaavat uudet tekijät. Netti on lisännyt läpinäkyvyyttä ja keskustelu on aiempaa avoimempaa. Haasteet ovat erilaiset kuin 40 vuotta sitten. Nyt tarvitaan erilaista osaamista kuin menneinä vuosikymmeninä.

Demokratian uhkat eivät ole kadonneet mihinkään. Kansanvaltaa haastetaan kaikkialla maailmassa nyt uudella tavalla. Autoritaarinen hallinto on saavuttanut voittoja,  joskaan hintaa ei ole pystytty arvioimaan läheskään täysimääräisesti. Useimmat lienevät kuitenkin sitä mieltä, että kekkoslaiselle ”demokraattiselle autoritarismille” ei ole Suomessa enää todellista kysyntää.

 

 

 

 

 

Tamminiemen pesänjakajat – valtapeliä kieli poskessa

 

 Ylen Areenassa on nähtävillä Arthur Franckin dokumenttielokuva  ”Pesänlikaajat - erään kirjakohun anatomia”. Kirjakohun synnyttäjä oli 40 vuotta sitten ilmestynyt pieni (160-sivuinen) lituskainen kirjanen ”Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee -  kuka tulee?”.  Tekijä Franck oli silloin juuri syntynyt. Minä sen sijaan kirjan lukijana olin jo poliittisen historian suurkuluttaja.

Keskityn tässä kirjoituksen ensimmäisessä osassa Tamminiemen pesänjakajien aikaisen historian muistelemiseen. Mikä tuossa ajassa oli merkityksellistä ja mitä noista ajoista voidaan oppia?

Helsingin Sanomien politiikan toimituksen päällikön  Aarno ”Loka” Laitisen päässä syntynyt idea johti kirjan julkaisemiseen loppuvuodesta 1981. Olin ensimmäisiä, jotka ryntäsivät kirjakauppaan ostamaan kirjan. Muitakin oli, sillä kirja myi lopulta  yli 160 000 kappaletta. Olen lukenut tuon ohkaisen lituskan monta kertaa eri aikoina. Ehkä se pitää mielen virkeänä ajatellen sitä, mitä juuri nyt tapahtuu politiikan kulisseissa. Seitsemänkymmentälukulaisessa vakavahenkisessä ilmapiirissä monet paheksuivat arkaluontoisten asioiden käsittelemistä näin kevyesti.

Kirjan aineisto kerättiin  talvella ja keväällä 1981 ja koottiin kirjaksi saman vuoden kesällä. Urho Kekkosen kunto romahti syyskesällä 1981. Kirjoitusvaiheessa ennenaikaisista presidentinvaaleista ei ollut tietoa.

Kaivoin kirjan esille kirjahyllystäni, jossa se oli tallessa irtolehtipainoksena. Kirjan motossa lainataan Abraham Lincolnia: ”Yksikään ihminen ei ole riittävän hyvä hallitsemaan toista ilman tämän suostumusta”.

Kirjan kirjoittamiseen osallistui lehdeltä salaa seitsemän Hesarin poliittisen toimituksen toimittajaa. Tekijöiden paljastuttua Laitinen sai potkut ja muut varoituksen. Laitinen voitti myöhemmin irtisanomisoikeudenkäynnin.

Kirjasen funktiona oli kertoa, mitä tapahtuu Kekkosen jälkeen, eli keillä on mahdollisuus presidentiksi, ketkä vain ehkä haaveilivat presidenttiydestä ja ketkä lähinnä kuvittelivat, että heillä oli mahdollisuuksia. Kutakin potentiaalista ehdokasta käsitellään erikseen. Siellä he olivat kaikki Holkerista Väyrysen ja Jakobssonin kautta Koivistoon saakka, kaikkiaan lähes 25 henkilöä. Suurin osa oli oikeasti presidenttikandidaatteja, mutta osa taustalla hyöriviä harmaita eminenssejä.

Sisältöasioiden kanssa yhtä oleellinen asia on kirjoitustyyli: kirja on täynnä osuvaa sarkastista huumoria. Toimittajat leikittelevät aiheella saadessaan paljastaa juoruja ja tosiasioita henkilöiden iholle tunkeutuen. Saamme mm. kuulla, että Suomen pankin johtajan Harri Holkerin hiihtoharrastus oli niin laajaa ja intensiivistä, että virka-aika ei enää riittänyt, vaan hiihtämiseen piti käyttää myös vapaa-aikaa (Holkeri kertoi paljon, paljon myöhemmin, että hän on tosiasiassa itse kertonut tämän jutun ensimmäisenä!).

Kirjan varsinainen clue oli siinä, että toimittajat kertovat vuosien varrella keräämänsä tiedon Pesänjakajissa, kun eivät lehden palstoilla – sen aikaisesta ilmapiiristä johtuen - sitä voineet tehdä. Tänä päivänä tällaisen juorun ja tosiasioiden yhdistelmän julkituominen milloin minkäkin lehden sivuilla on tuiki tavallista.

Kirja syntyi asetelmasta, jossa alkoholiongelmainen Ahti Karjalainen tavoitteli presidenttiyttä. Sen aikainen media tiesi Karjalaisen ongelmasta ja kavahti, mihin se voisi johtaa.  Pelko oli, että neuvostoliittolaiset käyttävät Karjalaisen heikkoutta hyväkseen omissa vaikuttamispyrkimyksissään. Muistan,  kuinka itse sain tietää Karjalaisen alkoholismista hyvin informoidulta opiskelijakaveriltani jo 1970-luvun alkuvuosina. Kielsin: ei voi pitää paikkaansa!

Kirjalla oli toki muitakin lähtökohtia.  Yksi oli,  että presidenttiyttä tavoittelemaan oli kertynyt melkoinen joukko kandidaatteja Kekkosen ylipitkästä presidenttiydestä johtuen. Kirja valaisee eri virantavoittelijoiden kunnianhimon astetta osuvin anekdootein.

::::::::::::::::::::::::::.

Kirjan syntyhistoria-ajankohdan ykkösteema oli kuitenkin Neuvostoliitto ja sen vaikutus Suomen sisäisiin asioihin. Kirjan toimittajilla oli halu kertoa esimerkiksi kotiryssäjärjestelmästä (so. kaikilla keskeisillä suomalaisilla poliitikoilla oli lähinnä Neuvostoliiton suurlähetystössä oma ”tietolähteensä”). Tosiasiassa kysymys oli Neuvostoliiton tiedusteluverkostosta, joka ulottui syvälle suomalaisen yhteiskunnan sisälle. Tämän vastenmielisen järjestelmän ydin oli siinä, että suomalaiset itse olivat neuvostoliittolaisten tietolähteitä (tosin tieto kulki toiseenkin suuntaan, mutta epäilen, että hyvin valikoiden). On täysin mahdotonta selvittää, kuka tai ketkä suomalaisista käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja paljastivat valtiosalaisuuksia edistääkseen omaa uraansa – ei ainakaan ennen kuin Neuvostoliiton arkistot avautuvat, jos sittenkään . Kun Kekkonen oli kiinnittänyt osan omasta menestyksestään Neuvostoliiton tukeen, seurasivat monet syntyneestä aukosta perässä.

Kirja teki palveluksen suomalaiselle yhteiskunnalle paljastaessaan venäläis-suomalais-bysanttilaisen ilmapiirin ummehtuneisuuden. Kun itse olin niiden joukossa, jotka uskollisesti kannattivat mielipidetiedusteluissa YYA-sopimusta (meitä oli noin 90 prosenttia kansasta), niin ei kai tässä ole paljon varaa selitellä. Siispä selittelen.

Yleisessä kielenkäytössä suomettumisena pidetään sitä, että Suomessa jouduttiin ottamaan huomioon lehdistössä ja esim. hallitusta muodostettaessa Neuvostoliiton mielipide. Määritelmä on niin yleisellä tasolla, että se sopii mainiosti propagandavälineeksi. Niinpä melkein mikä tahansa yhteistyö Neuvostoliiton tai Venäjän kanssa voidaan nimetä suomettuneeksi. Tämä on ärsyttävää, mutta sille ei kai mahda mitään.

Suomettuminen koetaan siis niin, että iso valtio painostaa pientä valtiota omaan tahtoonsa. Historiassa on ollut kuitenkin tällaisia painostusasetelmia eri valtioiden kesken tuhkatiheään ilman, että niistä on erityisesti käytetty jotain leimakirvesnimitystä.

Tapana on, että suomettumiskäsitettä käytetään - edellä kuvailluissa puitteissa - varsin keveästi. Siitä on tullut paitsi politiikan myös viihteen väline. Väittäisin että 80-90 prosenttia ”suomettumisesta” on tämän kaltaista haukkumistarkoituksessa levitettyä tietoa tai viihdekäyttöä.

Paavo Väyrynen määritteli aikoinaan ”Pressiklubissa” suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo järeämpi argumentointi, koska siihen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Tietenkin tämäkin voi olla ja usein onkin tulkintakysymys. Määritelmä on kuitenkin mielestäni relevantti.

Itse rajaan suomettumisen varsin teräväreunaisesti oman maan kansalaisen pyrkimykseksi käyttää hyväksi vierasta valtiota oman maan kansalaisia vastaan. Ainakin se on kaikkein viheliäisintä suomettuneisuutta. Näin tehdään usein sisäpoliittisista syistä. Tämä suomettuneisuuden peruskäyttö tuli tutuksi varsinkin Kekkosen aikaan.

Ehkä ahdistavinta oli,  että suomettuminen levisi myös maan sisäisten asioiden hoitoon. Sen avulla erotettiin jyvät akanoista,  ja  saatettiin painaa vastustajaa surutta hyväksikäyttäen esimerkiksi ikääntynyttä Kekkosta puolueiden ja henkilöiden keskinäisessä kamppailussa. Presidentillä ei ollut enää kykyä torjua näitä pyrkimyksiä, päinvastoin hän äärimmäisen valtariippuvaisena osallistui taistoihin voimavarojen samaan aikaan huvetessa.

:::::::::::::::::::::::

Mikä sitten noissa ajoissa on yhteen muotiin puristettua mytologiaa ja mikä historian relevanttia logiikkaa? Monesti havaitsen yksinkertaistusten kautta, että asioita oiotaan. Kyllä Suomessa jo tuolloinkin valistuneimmat kritisoivat sen aikaista menoa. Heidät vain usein leimattiin esimerkiksi ”neuvostovastaisiksi”.

Niinpä niin, vaikenemisen kulttuuri ei ollut niin suurta,  kuin miksi se on jälkikäteen mielletty. Kekkos-kriitikoitakin  oli aikamoinen joukko. Toimintaympäristö ja olosuhteet pitää huomioida. Silloin Itä-Euroopassa kaikki johtajat olivat autoritaarisia, jos ei peräti diktaattoreita. Presidentit tai puoluejohtajat olivat elinikäisiä.  Suomi sijoittui itsevaltiusmittarilla sopivasti lännen ja idän väliin. Muutos oli kuitenkin jo meneillään: Suomi liukui kohti länttä ja oli aika avata silmiä uusille näkymille. Suomi länsimaistui ja demokratisoitui Koiviston presidenttikauden aikana, vaikka vanhaa osin raahattiin mukana vielä silloinkin. Tamminiemen pesänjakajat oli heräte koskien liian pitkiä presidenttikausia. Se osoitettiin sarkasmilla ja ironialla, mikä olikin tehokas tapa kertoa aikojen vaihtumisesta - hyvässä ja pahassa.

Tamminiemen pesänjakajat on myös tarina suomalaisesta lipeväkielisestä korruptiosta, joka on ehkä kaikkein ikävin piirre noissa ajoissa: demokratia ei toiminut luontevasti. Einouusitalot kumppaneineen saivat vesittää ja venyttää kansanvaltaisia periaatteita.

 

Uutinen, kolumni, blogi

 

Ylen ”Viimeisessä sanassa ”pohdittiin 17.9.2021, miksi kolumneista on tullut yhä tärkeämpiä medialle. Mukana keskustelemassa olivat kolumnistit Sanna Ukkola ja Pasi Kivioja  Heikki Valkaman johdolla. Päädyttiin sille kannalle, että lukijoiden kiinnostus on kasvanut kolumneja kohtaan. Pohdin seuraavassa uutisjuttujen ja kolumnien suhdetta omaan blogikirjoittamiseeni.

Mistä kolumnien määrän lisääntyminen johtuu? Panin merkille (kuten keskustelijatkin), että jo 1990-luvun puolessa välissä ruvettiin suosimaan linjaa,  jossa lehden uutisluonteisen jutun yhteydessä oli kommentoiva kolumni, jossa esimerkiksi urheilutoimittaja toi oman näkemyksensä esille uutisen sisällöstä ja  parhaimmillaan pystyi analysoimaan uutisen taustoja. Sen jälkeen kolumnien merkitys on yhä kasvanut ja keskustelijoiden mukaan on jopa  ohittanut uutisten määrän. Kolumnista on tullut tavallaan pääuutinen varsinaisen uutisen sijaan.

Ukkola määritti kolumnin ja uutisen välisen eron niin, että kolumneissa kirjoitetaan mielipide ja uutisen pitäisi olla tasapuolinen ja mielipiteestä vapaa.

”Viimeisessä sanassa” ei erikseen korostettu  netin merkitystä, mutta sen käytön räjähdysmäinen lisääntyminen on  varmaan lisännyt myöskin mielipidekirjoitusten määrää. Oikeistopopulistit painottivat muutamia vuosia sitten, kuinka jokaisen mielipide oli yhtä tosi.  Ei tarvita asiantuntijan vahvistusta. Elettiin fake newsin kulta-aikoja. Sekä objektiivisen totuuden totuusarvo ja asiantuntijamielipiteen uskottavuus rupesivat paikka paikoin murenemaan.

Sanna Ukkola kertoi, että hänen tavoitteenaan on kärjistää mielipidettään kolumnissa jotakin näkökohtaa painottaen. Monien kolumnistien tarkoitus onkin  tahallaan liioitella mielipidettään kolumnia kirjoittaessaan.  Pasi Kivioja taas edusti minulle läheistä  ajattelutapaa eli häntä ei kiinnosta kohut ja ”aallonharjalla ratsastaminen”, vaan asian analysointi. Itse pitäisin itsetarkoituksellista äärimielipiteiden esille tuontia jotensakin vastenmielisenä, jos raivoreaktion synnyttämistä pidetään suorastaan tavoitteena. Kaiken kaikkiaan näkökulmajournalismin määrä on lisääntynyt ja saattaa lähestyä kyllästymispistettä. Se taas voi edelleen lisätä äärimielipiteiden esittämistä.

Nykyisin hyvistä kolumnisteista suorastaan kilpaillaan. Merkitys lukijamääriin voi olla huomattava.  Mitä vahvempi kirjoittajabrändi, sen parempi. Kolumnisteja käytetään siis erottautumistekijöinä lukijamarkkinoilla.

”Viimeisessä sanassa” käytiin myös mielenkiintoinen keskustelu lehden linjasta suhteessa kolumnisteihin ja päädyttiin kannalle,  jossa pääkirjoitus edustaa lehden (median) linjaa, ei kolumni. Kolumni voi olla myös lehden linjan vastainen.

Monien kirjoittajien - myös minun -  yksi ohjenuorista on totutun kyseenalaistaminen. Jonkinlaisena päämääränä voisi olla itseymmärryksen parantaminen niin,  että lukija tunnustaa, että ”sanoit paremmin kuin itse olisin osannut sanoa”. Pasi Kivioja kertoikin asettaneensa yhdeksi tavoitteekseen kolumnistina asioiden pureksimisen muiden ihmisten puolesta.

::::::::::::::::::::::::::

Omissa kirjoituksissani näkyy vaikutus, jota kutsun kuusikymmentälukulaisuudeksi. Sitä on hieman vaikea määrittää. Tarkoitan pyrkimystä mahdollisimman  suureen  totuudenmukaisuuteen. Tieteelliselle maailmankatsomukselle annettiin tuohon aikaan käsittääkseni suuri arvo, jonka ajattelun omaksuin koulupoikana.

Kysymys ei ollut tietenkään absoluuttisesta saavutetusta totuuden tilasta, vaan muutoksesta ja muutoksen odotusarvosta. Odotettiin optimistisesti, että tieteellinen maailmankatsomus voittaa alaa ja tulee yhä vallitsevammaksi. Arjessa ideologiat, taikausko ja vanhat uskomukset olivat toki läsnä,  kuten tänäkin päivänä. Tänä päivänä tuntuu kuitenkin  joskus siltä, että tieteellisyyden tavoittelusta on joissakin piireissä hellitetty. Halutaan muodostaa ikioma totuus.

Minulle totuuden tavoittelun hapertuminen – paikka paikoin – on tuottanut pettymyksen. Monet arvot, joita olen arvostanut ovat painuneet unholaan.

Totuuteen pyrkimyksestä on tullut hellittämätön tavoitteeni.  Tämän teen tylsyydenkin uhalla, koska haluan eroon hyvin voimakkaasta mielipidepainotteisuudesta. Aina tämä ei tietenkään onnistu, mutta jos esitän ”mielipiteen”,  tulee se argumentoida uskottavasti. Tavoitteena on essee, ”aine”  tai pienimuotoinen tutkilema aiheesta

Sittemmin  -  varsinkin 2000-luvulla - äärimmilleen mielipidekyllästetty mediailmapiiri keskusteluketjuineen on muokannut maailman toisenlaiseksi. Taistelu kirjoittamalla vaikuttamisen  ilmatilasta, sanalla sanoen ilmaherruudesta on kiihtynyt.

Sitten lähteistä. Osa lähteistä muodostuu omista kokemuksista tai omista varhain omaksutuista asioista, mutta netti kriittisesti tarkasteltuna on myös hyvä lähde. Mitä sieltä omaksuu, on  täysin kiinni siitä,  kuinka syvällisesti on perillä aiheen faktoista.

Demokraattisesti johdetuissa maissa kolumnit, blogit ja muut vastaavat ovat parhaimmillaan  tärkeitä keskustelupohjia, maailmankuvan avartajia  ja mielipiteillä vaikuttamisen keinoja. Autoritaarisesti johdetuissa maissa taas mielipiteen ilmaisun kaventaminen  heikentää entisestään demokraattisen  vaikuttamisen mahdollisuutta.

 

 

Suvakit, puritaanit ja maalittajat

 

 

Olen näissä kirjoituksissa käsitellyt monellakin tapaa repivistä ideologisista näkökohdista nousevia  nykykulttuurin ilmiöitä, joita leimaa viha toisella tapaa ajattelevia kohtaan  tai ainakin halu leimata vastustajat joillakin negatiivisilla  epiteeteillä tai epämiellyttävillä  määritteillä.  Oikeistopopulismin nousu  synnytti 2010-luvulla sen vastustajien joukoissa liikkeen,  jossa (ääri)oikeistolaisia populisteja moitittiin muun muassa heidän harjoittamasta etnonationalismista. Vastaiskuna oikeistopopulistit kehittivät haukkumasanaksi mm. käsitteen kulttuurimarxilaisuus (joka on eräänlainen otsake useille vastustettaville asioille,  kuten monikulttuurisuudelle, ympäristöaktivismille, seksuaalivähemmistöille,  aborttikysymykselle…..), jota meillä käytti erityisesti Timo Soini ollessaan vielä voimissaan vuoden 2014 paikkeilla. Isossa kuvassa kulttuurimarxilaisuutta voidaan pitää kylmän  sodan raunioille syntyneenä vastakkainasettelun haukkumasanana. Soini käytti myös käsitettä ”suvakit” ahdasmielisinä pitämistään suvaitsevaisuusintoilijoista.

Kun nyt puhutaan em. käsitteistä johdetuista uuskäsitteistä, on syytä huomata eri ilmaisujen historialliset juuret. Ei suinkaan kulttuuritaistelu ole someajan ilmiö vaan vanhempi kylmän sodan jälkeisen  ajan kulttuurikamppailun ilmentymä. Juuria voidaan etsiä vieläkin kauempaa historiasta. Kulttuuritaistelu liittyy muun muassa varhaiseen 1930-luvun hegemoniseen taisteluun porvariston ja vasemmiston välillä. Taistelua käytiin sekä pääoman ehdoilla että kulttuuririntamalla. Marxilaisen teorian mukaan porvaristo pyrki käyttämään kulttuurihegemonista asemaansa hyväkseen työväkeä vastaan. Vasemmisto kehitti sille vastavoiman, jonka airueksi lähti osa älymystöä.

Nykyisiä käytettäviä käsitteitä ovat – edellisten lisäksi – mm. uuspuritanismi, jota Hesarin kulttuuritoimittaja Vesa Sirén käsittelee kolumnissaan ”Tuliko suvaitsevista uusia puritaaneja?” (HS 12.9.2021). Konservatiivinen journalisti ja tietokirjailija Anne Applebaum, joka on aiemmin moittinut oikeistopopulisteja (Trump,  Orban) jyrkkään sävyyn, on nyt kohdistanut terävän kritiikkinsä ”uusiin puritaaneihin”, joiden mukaan tiedostava, radikaali  eliitti on erittäin suvaitsematonta omahyväisyydessään.  Lienee itsestään selvää, että tämäntyyppiset kulttuuritaistelut lopulta johtavat ylilyönteihin puolin ja toisin.

Tässä tullaan lähelle käyttämääni käsitettä ”tasapuolisuussyndrooma”, jossa pyritään tekemään tasapeli kiistelevien osapuolien välille ilman,  että sille löytyy perusteita. Kiusalliset kiistat voidaan lakaista maton alle suhteellisuudentaju unohtaen. Niinpä Yhdysvaltain äärioikeiston demokratiaan kohdistuneita valtavia tihutöitä  ei voida edes verrata sinänsä kiusallisiin uuspuritanistisiin jakolinjoihin.

Yksi uuden kulttuuritaistelun käsitteistä on cancel-kulttuuri (vaientamis-  ja tuomitsemiskulttuuri), jonka eräänä lyömäaseena käytetään maalittamista.  Sen avulla voidaan äärimmäisessä tapauksessa  mitätöidä koko ihminen. Sitä voidaan käyttää aseena kulttuuririntaman molemmin puolin toista osapuolta vastaan, mutta myös ryhmien sisäisenä valtataistelun välineenä.

Vielä yksi käsite:  ”Woke” on syntynyt afroamerikkalaisten käyttämästä  käsitteestä awake (”olla hereillä”), joka siirrettynä tähän päivään merkitsee vaatimusta herätä LGBTQ-oikeuksiin, feminismiin, ympäristöoikeuksiin….. Black Lives Matter terävöitti huomattavasti WOKE-kulttuurin sisällä käytyä tasa-arvokeskustelua.

Kuten edellä esitetystä käy ilmi toistuvat samankaltaiset kulttuuritaistelut historiassa. Vain vastakkainasettelussa käytettävät välineet muuttuvat. Tämän päivän tehoase käytävässä kamppailussa on netti. Netti vain on kääntynyt alun perin positiivisia reaktiota herättäneestä sananvapauden välineestä jopa  keskustelua tukahduttavaksi kanavaksi ihmisten välisessä kanssakäymisessä. 

:::::::::::::::::::::::::

Sirénin artikkelissa tuodaan esille mielenkiintoinen näkökulma, jossa puritaanien kurilinja (joka kohdistuu edistyksellisten sisäiseen valvontaan) on ”halvaannuttanut yliopistojen ja yhdysvaltalaismedian toimintaa” (Anne Applebaum). Somessa julkaistavat syytökset  ”vääränlaisesta” käytöksestä, sanoista ym. johtavat hutkien annettaviin tuomioihin. Käsitän niin,  että ”edistyspoliisit” valvovat horjahtelijoita, jotka eivät ole riittävän oikeamielisiä ja  oikeaoppisia, eivätkä riittävän kurinalaisia.

Tilanne on muuttunut parissa kymmenessä vuodessa, sillä Sirénin artikkelissa  mainittuja ”boheemeja porvareita” (ja miksei suomalaisittain vapaamielisiä vasemmistolaisia) arvostettiin 2000-luvun vaihteessa heidän vapaamielisyyden asteensa takia. Elettiin Richard Floridan homoindexin aikoja, johon itsekin perehdyin melko perusteellisesti. Kysymys ei siis ollut homojen muita suuremmasta luovuudesta, vaan siitä, että erilaisilla mittareilla osoitettiin, että suvaitsevimmat kaupungit olivat samalla myös luovimpia. Suvaitsevaisuuden yhtenä mittarina käytettiin suhtautumista homoihin.  Ne kaupunkiyhteisöt,  jotka osoittautuivat erilaisilla mittareilla (esim. suhtautumisessa homoihin)  suvaitsevimmiksi,  osoittautuivat monilla mittareilla mitattuna myös luovimmiksi. Luovuusindeksillä pisteytettiin sitten kaupungit paremmuusjärjestykseen. ”Luovan luokan” suuruus ratkaisi kamppailun menestymisestä kaupunkien välisessä kilpailussa. En puutu tässä Floridan tutkimuksiin kohdistuneeseen kritiikkiin.

:::::::::::::::::::::::::::::

Nyt  bobot (Bobos = bourgeois bohemians) ovat uusi informaatioajan ”valistunut” eliitti, uusi yläluokka.  The Guardian käytti tätä nimeä jo syksyllä 2020, joten mistään ihan uudesta asiasta ei ole kysymys . Tähän ihmisryhmään voidaan liittää käsitteitä,  kuten ”mukavuuden halu”, ”ylellinen kiireen tuntu”, ”luova kumous”, ”menestyvä yrittäjyys”, ”hyvä koulutus”, ”30-40 vuoden ikä”…. Tähän ryhmään kuuluvat edustanevat modernia versiota Floridan luovasta luokasta ainakin pinnallisella tasolla. He ovat yhdistäneet epäpyhästi kuusikymmentälukulaisen vastakulttuurin ja 1980-luvun materialistiseen ajatteluun perustuvan yrittäjyyden.

Miten puritaanit suhtautuvat boboihin? Tietenkin kriittisesti. Bobot leimataan ajastaan jälkeenjääneiksi keski-ikäistyneiksi ”boomereiksi”. Puritaanit erottuvat – sillä erottautumisestahan  tässä on kyse – boboista  poliittisesti korrektin (”suvaitsevan”) kielenkäytön avulla. Jos siis bobot pitävät itseään eliittinä, haluavat puritaanit erottua heistä poliittisesti korrektin kielen avulla. Näin he näkevät itsensä strategisen luontevasti asemoituneiksi nykyajassa.

Mutta….

Suvaitsevaisten edistyksellisyys on rakentanut heille itselleen ansan: he ovat rakentaneet edistykseksi nimetyn kehikon, jolla he työntävät syrjään muut alun perin samanmieliset ryhmät.  Mutta onko heillä varaa särkeä arvokas suvaitsevaisuuden kulttuuri omalla poissulkemisajattelullaan?

Puritaaninen poissulkemismenettely koskee myös työväenluokkaa. Donald Trump päästettiin käsiksi työväen ominaislaatuun,  kun erottumaan pyrkivä eliitti suhtautui heihin ylenkatsoen – ei ehkä tietoisesti, mutta kuitenkin tosiasiallisesti.

Johtopäätös voisi olla seuraava: ”suvakkien” on palattava alkuperäiseen suvaitsevaisuuden käsitteeseen, jos he haluavat vähänkin laajemman kannatuksen vaaleissa.  Suvaitsevaisuuden puritaanit ovat itsetäyteydellään omiaan loitontamaan sovittelevia konservatiiveja  heidän tärkeiksi kokemista asioista.  On siedettävä erilaisuutta eikä torjuttava sitä.

Yllä olevaa voidaan soveltaa – varauksin - Suomeenkin: perussuomalaiset tuntevat vastenmielisyyttä Suomen puritaaniyhteisöä kohtaan, jonka  muodostavat uudet nuoren polven ärhäkkäät vihreät,  jotka ehdottomuudellaan vievät pohjaa paitsi omalta kannatukseltaan,  niin myös poliittiselta vaikuttavuudelta.  

Vastakkaiselta puolelta löytyvät Suomen trumpilaiset etnonationalistisine periaatteineen. Nämä kaksi ovat kuin tuli ja vesi Suomen politiikassa.

Toki on todettava, että kaikkein hulluimmat radikalismin ilmenemismuodot puuttuvat Suomesta, mikä korostaa  Suomen poliittisen  järjestelmän maltillista luonnetta. Suomessa suvaitsevaisten suvaitsemattomat ”kielipelit” eivät ole saaneet kunnolla jalansijaa.

Sirénin kolumnissa todetaan aivan oikein, että poissulkeva puritanismi voi hajottaa – etten sanoisi lahkouttaa – tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta  ja oikeudenmukaisuutta kannattavia voimia liian pieniksi yksiköiksi optimaalisen poliittisen vaikuttamisen kannalta.

Edellä esitettyjä asioita kerratessa tulee mieleen ”entiselämyksen” (déjà vu)  tunne: tämä kaikki on kohdattu joskus aiemmin historiassa -  jonkun toisen asian yhteydessä -  montakin kertaa.  Ajatellaan vaikkapa taistolaisia, jotka myös  pyrkivät rajaamaan omalla kielipelillään oikeassa olevien määrän suppeaksi voidakseen hallita historiaa ja tulevaisuutta.

Kaiken kaikkiaan kysymys on monimutkaisesta kudelmasta, jota en ehkä pysty erittelemään seikkaperäisesti, mutta joka kertoo paljon nykymaailman demokratian haasteista.  Yksinkertaistaen voisi kai sanoa,  että nykyinen äärimmäinen  ”luova luokka” tai osa siitä on tullut itsetietoisemmaksi ja ryhtynyt erottelemaan jyviä akanoista ”meihin”  ja ”heihin”. Mutta he itse ovat tehneet itsensä alttiiksi kritiikille, koska suvaitsemattomuus on niin ilmeistä.

 

Minun Yleisradioni

 

 Yleisradio täytti juuri 95 vuotta, joka on aivan aiheesta katsottu juhlinnan arvoiseksi saavutukseksi.  Se on epäortodoksinen tapa viettää ”tasaluvun” merkkipäivää, mutta hyvä oivallus sinänsä. Onhan se  vihje siitä, että kohta on oikea tasaluku täynnä. On siis syytä ruveta henkisesti valmistautumaan vielä suurempaan juhlaan. Yleisradio on yksi suomalaisen demokratian varhainen edistyksen merkki, perustettiinhan BBC:kin  vain pari vuotta aikaisemmin, vuonna 1922.

Omaa ensikosketustani radioon en muista, koska radio on ollut kodeissa jo 1950-luvulla eli ”aina”. Muistan päivän iskelmien radiosoiton, joka ei ollut ihan tavanomaista, sillä Yleisradio 1950-luvulla ei todellakaan palvellut kevyen musiikin tarpeita. Jos sanon yhden kappaleen,  joka minua viehätti varhaisina aikoina pikkupoikana,  niin se oli Tuula-Anneli Rantasen ensilevy ”Kaunis pesijätär” (1956). Vaikea selittää jälkikäteen, miksi juuri tuo. Eihän sitä pystynyt kuulemaankaan radion kautta kuin satunnaisesti.

TV tuli mukaan maailmaani isovanhempien maatilalla kesälomilla  koululaisrenkinä ollessani. Ensimmäiset muistikuvat ovat vuoden 1960 Rooman olympiakisoista. TV järkytti perheen yhdessäolon perusteellisesti. Olihan televisio pistettävä  päälle jo virityskuvan aikana. Sitä sitten katseltiin tovi, ennen kuin varsinainen ohjelma alkoi. TV on tänään itsestäänselvyys, mutta alkuajat olivat muistorikkaita. Tulihan koko maailma olohuoneisiin, syntyi kollektiivinen kokemus.

En pyri tällä kirjoituksellani mihinkään systemaattiseen TV-kauden arviointiin vaan pikemminkin sieltä täältä muistikuviin,  jotka ovat jääneet erityisesti mieleen.

Jo heti 60-luvun alussa intensiivisen TV-seurannan kohteina olivat amerikkalaiset sarjafilmit. Niitä olen muistellut erillisessä  blogikirjoituksessa (”Kun televisio oli nuori: Alastomasta satamasta Hämärän rajamaille”)  13.6.2013.

Kas näin:

”Muistan kuinka isovanhempieni maatilalle hankittiin Telefunken-merkkinen televisio. Vuotta en tarkasti muista, joko 1959 tai 1960. Naapuritkin kerääntyivät tupaan katsomaan näköradiota. Aamulypsyn takia levolle vähän aikaisemmin lähtenyt  talon emäntä vain yöpuulle lähtiessään muistutti,  että ”sulkekaahan TV sitten, kun lähdette”.

Meille kotiin televisio hankittiin vasta 1963-1964. Sekä omat kokemukseni että tilastot sen vahvistavat:  kuusikymmentäluku oli sarjafilmien kulta-aikaa. 

Lopetin käytännössä TV-sarjojen katselun jo 1970-luvulla. Monet niistä olivat Yhdysvalloissa menestyneitä sarjoja 1950-luvulta. TV- lähetykset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Silloin sarjafilmikulttuuri oli  vakiintunut USA:ssa jo aika päiviä sitten. Tuohon aikaan tällaisia historiallisia näkökohtia ei tietenkään mietitty. Jälkikäteen olen herännyt pohtiman sitä, minkälaista maailmankuvaa TV-sarjat toivat omaan elämääni. Tyypillisiä olivat 1950-luvun amerikkalaista perhettä kuvaavat viattoman oloiset sarjat, kuten Kolme poikaani (My Three Sons), pääosassa Fred McMurray, sama mies,  joka näytteli mm. Cainen kapinassa ja Poikamiesboksissa muistettavat roolit.  McMurray oli ansioitunut näyttelijä, jonka hajamielinen olemus sopi hyvin sarjaan. Sarjaa esitettiin Yhdysvalloissa peräti 13 vuoden ajan (1960-1972). Normaalisti menestyvätkin sarjat pysyivät ohjelmistossa vain 3-5 vuotta.

Isä tietää kaiken (Father Knows Best, pääosissa Jane Wyatt ja Robert Young!)) oli sarja, jota seurattiin tosi hartaasti, samoin Beaveria. Isä tietää kaiken pyöri Yhdysvalloissa vuosina 1954-1960. Sarjafilmit muistuttivat toinen toisiaan. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä, kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin kuvatuksi puolen tunnin pituinen sarjan osa. Niin, tosiaankin useimmat noista sarjafilmeistä olivat puolen tunnin pituisia. Tämä riitti hyvin siihen aikaan, vaikka kaikki oli hitaampaa kuin nykyisin, elämänrytmi mukaan lukien. Muistan kuinka Yle Fem -kanavalta tuli vanhoja Peter Gunn -jaksoja uusintoina (eivät olleet tuttuja vanhoilta hyviltä ajoilta). Puolessa tunnissa ehdittiin hyvin käydä läpi konnat, sankarit, kauniit naiset ja itse ohuehko juoni. Yes!

Oliko perhesarjojen kuvaama maailma tuollainen,  kuin miksi se kuvattiin ja näytettiin meille? On totta, että monet näkevät amerikkalaisen elämänmuodon parhaimmillaan nostalgisesti juuri 1950-luvulle sijoitettuna. Aivan sääntö oli, että isä kävi töissä ja äiti hoiti kotia. Isän palkka riitti hyvin elatukseen, olihan amerikkalaisten elintaso tuohon aikaan ylivertainen muihin länsimaihin verrattuna.

Salainen agentti 86 (Get Smart, pääosassa Don Adams, Yhdysvalloissa 1965-1970) edusti agenttiparodiaa parhaimmillaan. Joskus tulee vieläkin katsottua vanhoja hauskoja katkelmia youtubesta tästä kenkäpuhelinmiehestä. Don Adams osasi näytellä älykkäästi tunaroivaa agenttia. Tätä sarjaa esitettiin Suomessa edellä olevista poikkeavasti samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa.

Oli sarjoja, jotka ovat jääneet poikkeuksellisen hyvin mieleen. Yleensä niihin liittyi pakahduttava jännitys. Tällaisia olivat Alaston kaupunki (The Naked City, Yhdysvalloissa 1958-1963) saman nimisen elokuvan mukaan (ohj. Jules Dassin, 1948). Se alkoi ja päättyi klassisilla sanoilla: ”Alastomassa kaupungissa on kahdeksan miljoonaa tarinaa, tämä on yksi niistä”. Toinen vahvasti mieleen jäänyt sarja on Hämärän rajamailla (The Twilight Zone, Yhdysvalloissa 1958-1964). Mikä nimi! Ensin mainitun muistan hyvin realistisen tuntuisena sarjana newyorkilaisten poliisien työstä ja jälkimmäisen jonkinlaisena esikuvana science fiction elokuville. Sarjan tapahtumat liikkuivat toden ja epätoden välisellä ei-kenenkään maalla. Sen kauhu todella tarttui minuun.

On helppoa nähdä, että Alaston kaupunki on toiminut monen myöhemmin kehitellyn poliisisarjan esikuvana. Samoin näen Hämärän rajamailla -sarjan yhteydet omien lasteni seuraamaan Salaiset kansiot -sarjaan. Highway Patrol (Highway Patrol, Yhdysvalloissa 1955-1959) oli myös poliisisarja, joka on jäänyt mieleen. Me todella ihailimme amerikkalaisten poliisien työtä.”

Lahjomattomat (The Untouchables, Yhdysvalloissa 1959-1963) oli viimeinen sarja, jota seurasin todella intensiivisesti. Suomessa sen esitykset painottuivat 1960-luvun lopulle. Aidon oloinen ympäristö, 1930-luvun Chicagon gangsterimaailma, kiinnosti. 1950-luvun elokuvatähti Robert Stack pääosassa ansaitsi suosionsa. Brian De Palma teki Eliot Nessistä ja kumppaneista suositun elokuvan vuonna 1987.

:::::::::::::::::::::::::::::

Koska Mainos-TV esitti ohjelmaa Yleisradion kanavilla, vallitsi televisiotoiminnassa käytännössä Yleisradion monopoli. Suuri osa viihteestä ja erityisesti amerikkalaisista sarjafilmeistä oli Mainos-TV:n esittämiä.

Yleisradion miellän erityisesti uutis- ja ajankohtaisohjelmien kanavaksi ja TV-2:n osalta urheilukanavaksi. Paljon keskustellaan ohjelmien tasapuolisuudesta. Pidän kilpailijoiden yrityksiä kaventaa Yleisradion ohjelmapolitiikkaa ja toimintamahdollisuuksia vähintään liioiteltuina,  mutta pahimmillaan jopa kiusaamisena.

Myös ajatus,  että Yleisradion mahdollisuuksia esittää viihdeohjelmia rajattaisiin on epäkelpo. On tärkeää,  että mukana on viihdettä,  jotta Yleisradio kokonaisuudessaan pärjää. Se tarvitsee viihteellisiä kilpailutekijäpalveluita.

Mediaympäristö on erittäin haasteellinen. On tärkeää, että Yleisradiossa huomioidaan kokonaisuus. Lehti- ja mediatalot ovat porvarilinnoituksia. Yleisradion tasapuoliselle ja -tasapainoiselle ohjelmatuotannolle tämä tilanne asettaa erityisvaatimuksen.

Ylen Areena on loistava innovaatio, jonka kaltaisia toivon lisää,  jotta Yleisradio pysyy innovaatioissa ja teknologisessa osaamisessa kehityksen kärjessä.

Vaikka tässä olen sivuuttanut radion palvelut lähes kokonaan, olen viime aikoina lisännyt radion kuunteluani. Esimerkiksi monet dokumenttisarjat koukuttavat juuri sen takia,  että kuuntelija voi itse loihtia mielikuvia aiheesta.

::::::::::::::::::::::::::

Yleen liittyy paljon odotusta, siis toiveita, että se täyttää tasapuolisuuden vaatimuksen,  jonka jokainen katsoja ja kuuntelija on asettanut kuitenkin itse!  Niinpä tasapuolisuus toteutuu harvoin ja harvoille täysimääräisenä. Mutta eivät ihmiset odotakaan täydellistä onnistumista, riittää,  kun päästään liki. Ns. Reporadion aikana kokeiltiin rajaa,  kuinka pitkälle ”informatiivisessa ohjelmapolitiikassa” tai toiselta nimeltään radikaalissa ohjelmapolitiikassa voitiin mennä. Rajat tulivat vastaan,  eivätkä niitä rajoja asettaneet ketkään muut kuin suomalaisten TV-katsojien ja radiokuuntelijoiden enemmistö. Keskimääräinen TV:n katsoja lienee  konservatiivinen eikä hyväksy sovinnaisuuden rajojen yli hyppimistä. Silti sanon, että Revon aikana toteutetut ohjelmakokeilut ja -ideat olivat mielestäni arvokkaita, mutta niihin ympätty radikaali sanoma ärsytti suurta osaa tavallisista TV-katsojista. Kaikki tämä liittyi tuolloin vallinneeseen yhteiskunnalliseen suuntaukseen.

Kriitikoiden mielestä Ylen synti on olla julkisin varoin  -  nykyisin veroeuroin -  kustannettu yhtiö. Oikeistossa paine Yleä vastaan johtuu juuri tästä syystä:  sen ei saisi olla julkisin varoin ylläpidetty, vaan perustua esimerkiksi maksukanavatyyppiseen ratkaisuun. Näen asian niin, että vain valtio voi suojata riittävän laadukkaan, monipuolisen ja tasapuolisen ohjelmatuotannon jatkuvuuden. Ideologisen akselin toisessa päässä oli Reporadio ja  toisessa päässä on etnis-nationalistien radikaali ohjelmatoiminnan vaatimus, joka voitaisiin pukea seuraavan kaltaiseen iskulauseeseen:  oikein tai väärin – minun maani!

Kaiken kaikkiaan Yle saa erittäin positiiviset arviot suomalaisilta. Se ensinnäkin tavoittaa  tutkimusten mukaan 96 prosenttia ihmisistä, ja on arvostetuin mediabrändi Suomessa. Lähes 80 prosenttia suomalaisista kokee saavansa Yle-verolla melko tai erittäin hyvää vastinetta.