Paavo Nurmi - ihminen ja legenda

Paavo Nurmi on jokaisen tuntema hahmo urheilukentiltä. En tässä käy kelaamaan hänen urheilusaavutuksiaan tarkemmin. Ihmisenä hän oli varsin kiehtova persoona ja seuraavassa erittelen häntä omien tuntemuksieni pohjalta.

Paavo Nurmi tunnetaan suurena vaikenijana, vaikkei hän sitä tosiasiassa ollutkaan. Haastatteluja hän antoi tosin kitsaasti. Kun Nurmi oli päättänyt urheilu-uransa, hän valmensi suomalaisia kestävyysjuoksijoita Berliinin olympiakisoihin. Eikä hän ainoastaan valmentanut, vaan kovakuntoisena juoksi tulevien olympiasankareiden mukana ! Tietenkin hän halusi vähän näpäyttää nuorempia omalla kovalla kunnollaan. Joka tapauksessa tulokset Berliinistä olivat loisteliaat.

Urheilu-uransa päätösvaiheessa hän käynnisteli rakennusurakoitsijan legendaansa. Mistä hän sai pääomat ? Lienee selvää, että rahakirjekuoret varsinkin uran loppuvaiheissa olivat tuntuvia, vaikka Nurmi kielsikin urhelijan ansionsa. Syynä oli tietenkin ahtaat amatöörisäännöt, jotka jo Nurmen loppuaikoina tuntuivat teennäisiltä. Lisäksi voidaan sanoa, että Nurmi urheilevana liikemiehenä oli aikaansa edellä. Miksi hän ei olisi hyödyntanyt saavutuksiaan ?

Oma lukunsa on hänen uransa käytännön liiketoimissa. Hän oli liikekumppaneilleen ja rakentajilleen yhtä tiukka kuin itselleenkin. Lisäksi häntä taisi vaivata melkoinen epäluottamus rakentajiaan kohtaan – turhaan, sillä kyllä Nurmea kunnioitettiin niin paljon, ettei silmään sahaajia tullut vastaan. Joka tapauksessa Nurmi rakensi 40 kivitaloa Helsinkiin. Hän rakensi aina seuraavan talon edellisen tuotoilla. Periaate oli varovaisen vanhanaikainen: rakennukset toteutuivat yksi talo kerrallaan.

Nurmi keräsi suuren omaisuuden sillä samalla sinnikkyydellä ja terävällä päällä kuin mistä kertovat hänen parhaiden juoksujensa strategiat ja taktiikat.
Vähemmän tunnettua on hänen taiteen keräilynsä. Hän keräsi ”selviä kuvia” luonteensa mukaisesti. Taide oli hänelle aidosti tärkeää. Hänellä oli frustraatio elämänsä jälkipuolella urheilusaavutuksistaan. Ei niin, että hän olisi jäänyt kaiholla muistelemaan suuria tekojaan, vaan päinvaston hän ikään kuin mitätöi suuret menestyksensä. Toista oli taide, se oli jotain pysyvää. Urheilusaavutukset hävisivät Nurmen mielestä taivaan tuuliin vuosikymmenien saatossa. Niistä ei jäänyt mitään jäljelle päinvastoin kuin taiteesta. Tietenkin rakennuksetkin jäivät eläviksi muistomerkeiksi hänen saavutuksistaan.

Nurmen luonne oli jotenkin monikerroksinen. Ei hän oikeasti suhtautunut urheiluun noin välinpitämättömästi. Häntä saattoi harmittaa, kun todelliset hengen mittarit (gryndaus, sijottaminen taiteeseen) jäivät muilta huomiotta ja vain urheilusaavutukset muistettiin. Nurmea on toisaalta helppo lukea, mutta toisaalta hän on varsin vaikea luonne.

Nurmi ei ehkä aidosti osannut tai pystynyt iloitsemaan loistavista saavutuksistaan sen enempää urheilijana kuin siviilitehtävissään. Tai ehkä hän iloitsi sisäänpäin: työ tekijäänsä kiittää.

Vanhuusiän sairaudet katkeroittivat Nurmen mielen. Hänellä oli vakavia sydän- ja aivoverenkierron sairauksia. Kun hän perusti sydänsairauksien tutkimusta varten säätiön omilla rahoillaan, hän ajatteli asiaa todella konkreettisesti. Hän odotti, että tutkimukset hyödyttävät myös häntä itseään. Toisaalta on ymmärrettävää, että vanha teräsmies katkeroitui, kun hänen terveytensä rapistui vanhenemisen myötä.

Päinvastoin kuin Nurmi itse ajatteli, hänen urheilusuorituksensa ovat jääneet elämään. On pikemmin käynyt niin, että parhaat urheilusuoritukset ovat nousseet taiteen suursaavutusten rinnalle. Paavo Nurmi ei unohdu koskaan.

Vielä vähän ennen kuolemaansa hän Munchenin olympiakisojen alla varoitti Pekka Vasalaa ”siitä kenialaisesta” (Kipchoge Keino). Näinkö tekisi mies, joka olisi halunnut unohtaa urheilun tärkeuden ? Paavo Nurmen ura on esimerkki siitä kuinka ihminen pystyy rakentamaan usean huipun elämäntarinan, kun on varustettu oikealla yhdistelmällä tahdonlujuutta, tervettä järkeä ja omintakeista lahjakkuutta.

Urho Kekkonen osui varmaan asian ytimeen paljastavissa muistosanoissaan: ”Minulla on se kuva, että Nurmi, jolla oli niin loistava menestys sekä urheilukentillä että siviilielämässään, ei ollut mikään onnellinen ihminen. Hän oli sulkeutunut, epäluuloinen ja yksinäinen. Mutta hän oli itse valinnut osansa. Vai valitsiko hänen luonteensa hänelle yksinäisen ihmisen osan ?”

Luottamusyhteiskunta ?

Minkälaisen yhteiskunnan ihmiset haluavat ? Olen itsekin pyrkinyt osin vastaamaan kysymykseen kansalaisyhteiskuntaa koskevissa kirjoituksissa. Nyt palaan asiaan tarkemmin.

Ajatteluni kivijalat ovat kansanvalta (ei valistunut diktatuuri, minkä perään monet haikailevat) ja pitkälle viety kansansivistystyö. Itse asiassa edellistä ei olisi ilman jälkimmäistä. Viime aikojen tapahtumat ovat saaneet epäilemään, josko olisi tapahtumassa jonkinlaista rapautumista näissä asioissa. Katsotaanpa.

Luottamusyhteiskunta on hyvä käsite, eräänlainen mittari yhteiskunnan toimivuudelle. Suomessa kuntapalvelut, poliisi ja armeija saavat korkeita arvosanoja mitattaessa ihmisten luottamusta keskeisiin instituutioihin. Olemme luottamuksessa huomattavasti edellä useita muita valtioita. Tietenkin näiden instituutioiden on pitänyt ansaita luottamus. Yhdysvalloissa tuntuu olevan käytäntö, että kun julkinen taho - esimerkiksi liittovaltio - tutkii jotain onnettomuutta niin kansalaiset epäilevät, että kysymyksessä on peittely-yritys, jolla kätketään omat virheet.

Erikseen on sitten salaliittoteoriat, joita liitetään miltei mihin tahansa kohutapaukseen. WTC -tornien tuhoutumista koskevista salaliittoteorioista käy ilmi, että tuhon syy on melkein mikä tahansa mutta ei lentokoneiden osuminen torneihin. Mikä tällaiseen ajatteluun voisi olla syynä ? Epäilen, että koko yhteiskuntamalli lähtee ajatuksesta, että mikään iso hallinto ei voi olla luotettava. Jo hallinnon kuviteltu iso koko herättää ärtymystä. Tästä johdetään jatkuva epäluulo julkista toimintaa kohtaan.

Englannissa on kehitettu David Cameronin johdolla Big Societyä ikään kuin vaihtoehdoksi perinteiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Meillä Suomessakin monet ovat innostuneet mallista. Täytyy muistaa, että yhdistysten valtavasta määrästä päätellen suomalaiset - niin jurreiksi kuin heitä luullaankin - ovat hyvin sosiaalisia. He haluavat kuulua ryhmään, moniin ryhmiin. Meillä ei siis välttämättä ole sosiaalista vajetta.

Aivan oikein on herätty kysymään, mikä vika nykyisessä hyvinvointimallissa on, jos sille halutaan vaihtoehto. Hyvin toimiva järjestelmä ei vaadi päälleliimattua Big Societyä. Tietenkin on paljon asioita, joihin ns. kolmas sektori soveltuu. Sitä voidaan käyttää esimerkiksi täyttämään julkisen sektorin tuottamien palvelujen aukkokohtia.

Monesti tulee mieleen, että nykyistä, vallitsevaa mallia arvostellaan jo senkin takia, että se on jokaisen ihmisen arjessa. Kaikki näkevät sen tulokset. Sen sijaan kukaan ei tiedä tarkalleen, miten vaihtoehtoinen järjestelmä toimii, mutta ainakin voidaan unelmoida, että se on nykyistä parempi.

Monet ulkomaiset arvioivat suomalaisen yhteiskunnan järjestelmälliseksi ja toimivaksi. Sitä se tiettyyn rajaan saakka onkin. Vimmattu säästämisen tarve on kuitenkin heikentämässä monia aiemmin itsestään selviksi koettuja palveluja. Kysymys kuuluu, mitä tulee tilalle ? En usko, että tätä pohditaan riittävästi.

Entä mitä ajattelee yhteiskunnan eliitti näistä asioista ? On sellainen tuntu, että he ovat sitä mieltä, että sosiaalinen bulkki voidaan hoitaa vapaaehtoistoiminnalla tai jollain vastaavalla tavalla. Eliitti sen sijaan ostaa omat palvelunsa itse. Sille laajojen kansalaispiirien sosiaalinen tuki on vain verotuksellinen rasite.

Skandinaavis-saksalainen ja anglo-amerikkalainen yhteiskuntamalli ovat karkeasti ottaen rinnakkaiset vaihtoehdot, joiden välillä kansakuntien on valinnat tehtävä ainakin silloin, kun puhutaan kehittyneistä länsimaista. Brittiläistä luokkayhteiskunta-ajattelua ei kannattaisi siirtää Suomeen. Big Society on rakennettu luokkayhteiskunnan päälle. Jälleen kerran kuvitellaan, että jossain muualla on keksitty jokin tavoiteltava järjestelmä. Viime vuosina on haettu mallia milloin Tanskasta, milloin Uudesta Seelannista ja nyt viimeksi Ruotsista. Mikään näistä ei varmaan loppujen lopuksi tarjoa mitään oleellista vaihtoehtoa nykyiselle. Benchmarking kannattaa, mutta vain tietyin reunaehdoin. Best Practise on ok, mutta matkiminen ei. On siis seurattava, mitä muualla tapahtuu ja soveltuvin osin otettava käyttöön. Suosittelen Big Societynkin osalta helikopteriseurantaa, mutta en laskeutumista sen keskelle. Pitäisi aina luottaa omaan harkintakykyyn, ratkaisevat askeleet ovat omia askeleita.

Joka tapauksessa ihmisillä on halu vaikuttaa suoremmin asioihin kuin edustuksellisen demokratian kautta. Käytännössä tämä johtaa rimpuiluun omien päivittäisten kiireiden ja ja kansalaisvaikuttamisen välillä. Kansalaisvaikuttaminen tuntuu jäävän etäiseksi haaveeksi. Silti siitä unelmoidaan, se on ikäänkuin sitä “oikeaa” demokratiaa. Uuden demokratian sytykkeinä voivat toimia facebook-viestit. On todistettu, että sillä on saatu monia mielenosoituksia koolle. Voisiko sosiaalisen median avulla rakentaa pysyvämmän online-vaikuttamisen kanavan ilman hetken (mielenosoitus)tarpeita ? On se mahdollista. Silloin sosiaalinen media voisi toimia vahtikoirana edustukselliselle demokratialle ilman, että “normaalidemokratiaa” tarvitsisi purkaa.

Ajatellaanpa jotain tuoretta demokratiaa. Miten entisen (diktatuurin, oligarkian) raunioille voitaisiin synnyttää luottamusyhteiskunta. Haaste tuntuu miltei toivottoman isolta. Skandinavian maiden esimerkki osoittaa, että kehitys luottamusyhtesikunnaksi voi kestää kymmeniä vuosia. Tarvitaan siis pitkä kypsymisaika ja välillä täytyy sietää takapakkeja. Suomelle luottamusyhteiskunnan lanseeraus voisi olla vientituote. Ainakin sen avulla voitaisiin yrittää kiihdyttää kehitystä kohti oikeaa demokratiaa.

Kennedyn murha - salaliittoteorioiden ehtymätön pankki

Tarkastelen tässä salaliittoteorioita lähinnä yhden esimerkin, John F. Kennedyn murhan näkökulmasta. Lee Harvey Oswaldin osallisuutta murhaan on käsitelty lukemattomia kertoja kymmenien vuosien aikana. Warrenin komissio aikanaan totesi hänet yksin syylliseksi murhaan. Epäilyt salaliiton olemassa olosta virisivät jo komission istuessa. Raportin julkaisun jälkeen epäilyt virallisen selityksen oikeellisuudesta on asetettu yhä voimakkaammin kyseenalaiseksi.

Lee Harvey Oswald on herkullinen esimerkki siitä, miten hän toimillaan teki itsestään jo ennen verityötään ”syyllisen”. Hän oli ollut Neuvostoliitossa 1960-1962. Mennessään sinne neuvostoliittolaiset epäilivät häntä CIA:n agentiksi, tullessaan pois häntä epäiltiin Yhdysvalloissa KGB:n agentiksi. Molemmat luopuivat nopeasti epäilyistään. Oswald oli aivan liian häilyväinen - tai epäilyttävä, jos niin halutaan sanoa - toimiakseen luotettavana agenttina. Tultuaan Yhdysvaltoihin hän liittyi Fair Play For Cuba -järjestöön (Castro-myönteinen järjestö) saaden epäilyt myöhemmästä murhasta kallistumaan kohti Castroa. Kertakaikkiaan loistava esimerkki, miten henkilö itse luo eväät salaliittoteorioille otolliseksi ! Pyrkiminen Kuubaan vähän ennen murhaa Neuvostoliiton Meksikon suurlähetystön kautta lisäsi epäilyä jostain suuresta juonesta. Tosiasiassa Oswald heitettiin ulos suurlähetystöstä kuten Kuubankin suurlähetystöstä. Oswaldin liikkuminen New Orleansin hämärämaailman liepeillä kesällä 1963 liitti hänet mafiaan. Mafia connection onkin yksi tunnetuimmista salaliittoteorioista. Kukaan ei ole todistanut tätäkään linjaa oikeaksi. Sitten on epämääräinen joukko muita salaliittokuvitelmia, joissa syyllinen on milloin Kennedyä kuljettaneen auton autokuski, milloin peräti Jacqueline Kennedy ! Vakiosyyllisiä ovat tietenkin FBI ja CIA.

Mikä mies Oswald oikein oli ? Minulle on jäänyt kuva ihmisestä, joka on epäonnistunut omissa tavoitteissaan, joka on korvannut puutteensa kuvittelemalla itselleen suuren roolin. Onko sattumaa, että sekä Oswald , Norjan joukkosurmaaja Breivik että James Earl Ray, Martin Luther Kingin murhaaja kaikki olivat elämässään epäonnistuneita luusereita. Heillä kaikilla oli mielessään jokin suuri historiallinen rooli. Paha piti saada kitkettyä pois yhteiskunnasta. Ainakin Raylla ja Breivikillä oli kuvitelma jonkinlaisesta sankaruudesta. He ikään kuin toimivat jonkin suuren tahdon toimeksiannosta.

Häviäjän rooli on ratkaiseva elementti mietittäessä salaliittoteorioita. William Manchester teki Kennedy-elämäkerran 1960-luvulla. Osuvasti hän toi esille, että Kennedy (useimpien rakastama presidentti) ja Oswald (mitätön, suureellinen hahmo) olivat täysin eri paria. Miten voi niin mitätön henkilö kuin Oswald surmata niin merkittävän hahmon kuin Kennedy ? Ei mitenkään ! Niinpä Oswaldin puolelle on pakko lisätä suurisuuntainen salaliitto, jotta saataisiin tasapaino aikaiseksi.

Yhdeksi salaliittoteorian kantavaksi ajatukseksi nousi Dallasin Dealey Plazalla ammuttujen laukausten ja ampujien määrä. Laukaukset aiheuttivat kaikuefektin. Siitä huolimatta ylivoimainen enemmistö kuuli kolme laukausta. Asian varmisti kirjavaraston (ampumispaikka) viidennessä kerroksessa työskennellyt miesparivaljakko. He olivat suoraan ampumispaikan alapuolella ja vannnoivat laukausten määräksi kolme.

Myöhemmin syntyi ns. magic bullet -teoria, jonka mukaan keskimmäisen luodin piti vikurrella uskomattomalla tavalla, jotta kolmen luodin teoria olisi totta. Koska luoti ei voi tehdä tällaisia liikkeitä, oli laukausten määrän oltava vähintään neljä. Tämä taas olisi merkinnyt vuoren varmasti sitä, että ampujia olisi pitänyt olla enemmän kuin yksi. Ja tämä taas olisi merkinnyt salaliittoa. Tosiasiassa luoti ei tehnyt siksakkia, vaan eteni suoraan lävistäen ensin Kennedyn ja sitten kuvernööri Conallyn. Tämä on pystytty osoittamaan tietokonegrafiikalla ja -animaatiolla erittäin luotettavasti, siis tekniikalla, jota ei ollut tuolloin vuonna 1963 käytössä. You tubista kuka tahansa voi todeta jutun ytimen nimittäin, että Conally ja Kennedy eivät olleet täsmälleen peräkkäin, vaan viistosti toisiinsa nähden. Luoti eteni täysin suoraviivaisesti. Silti Oliver Stone rakensi elokuvan ”JFK” virheellisen istumasennon varaan. Syntyi perusteeton salaliittoelokuva.

Tosiasiassa luoteja siis ammuttiin kolme, ei enempää eikä vähempää. Ensimmäine luoti meni ohi, kun puun oksisto peitti hetkeksi auton Oswaldin kiikaritähtäimen näkymästä, toinen luoti käyttäytyi edellä kuvatulla tavalla ja kolmas tappava luoti osui presidenttiä päähän.

Miten vaikeaa on hyväksyä sattuman oikku. Sokeaa kohtaloa ei sulateta, vaan pitää olla suuri tarkoitus, miksi raivata joku avainhenkilö pois tieltä . Samalla kasvatetaan suurmiehen legendaa. Historian merkkihenkilön merkitys kasvaa traagisen kohtalon siivittämänä samalla, kun luodaan valtava koneisto murhan suunnittelupuolelle. Molempia puolia on tarve paisuttaa . Ihmiset haluavat loppumattoman tarinan: on jännittävää spekuloida ikuisia aikoja murhasalaliitolla. Olisi suuri pettymys, jos löytyisi ”lopullinen” totuus. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä lopullista totuutta ei löydy tulevaisuudesta, se on jo löytynyt !

Epäilyjä salaliiton olemassa olosta ei voida koskaan poistaa lopullisesti. Aina on salaliittoteorioita. Yli puolet amerikkalaisista uskoo vieläkin salaliittoon. Yksikään esitetty todiste ei kuitenkaan tue väitettä. Jos tällainen todiste esitetään vakuuttavasti, on minun aika vaihtaa kantaani.

Työkato vai palkkakato ?

Viimeisten 10 vuoden aikana länsi on menettänyt idälle miljoonia työpaikkoja. Tämä on meille suomalaisillekin tuttua. Pääosin menetetyt työpaikat ovat olleet teollisuuden kokoonpanotyöpaikkoja. Se mikä tuntui modernilta 10 vuotta sitten (esimerkiksi kännyköiden kokoaminen) ei enää olekaan modernia, itse asiassa tällaisia töitä ei juuri enää ole. Luova tuho tai pelkkä tuho on syönyt nuo työpaikat. Luovalla tuholla tarkoitetaan sitä, että vanhanmalliset automaatiotyöpaikat joutavatkin vaihtua paremmiksi, ”luovemmiksi” työpaikoiksi. Tässä piilee ongelma. Ovatko uudet työpaikat erityisen vaativia, kuten helposti ajattelemme. Kiinlaiset ovat vieneet bulkin, rutiinityöt, mutta meille ovat onneksi jääneet vaativat johto-, suunnittelu- , markkinointi- ym tehtävät. Niinhän haluamme sanoa. Osin näin on käynytkin, mutta tämä on vain osatotuus.

On syytä vilkaista, mitä on tapahtunut Yhdysvaltain työmarkkinoilla. Yhdysvalloissa on menetetty valtava määrä teollisia työpaikkoja. Finanssikriisi teki varsinaisen puhdistustyön tässä, mutta ilmiö on kyllä pidempiaikainen. Suuri osa näistä teollisista työpaikoista on ollut hyväpalkkaisia. Kysymys on siitä, mitä työpaikkoja on muodostunut kadonneiden tilalle. Nyt näyttää siltä, että hyvin suuri osa työpaikoista on muodostunut matalapalkkaisille aloille. Näitä ovat hoitotyö, kaupan palvelutehtävät jne. Tästä näkökulmasta suuri ongelma ei sittenkään ole työpaikkakato, vaan tilalle tulleet matalapalkkatyöpaikat. Kysymys ei siis ole ensisijaisesti työn menetyksestä, vaan palkan menetyksestä.

Yhdysvalloissa on aina suosittu työllistymistä melkeinpä mihin hintaan tahansa. Työttömyys onkin ollut 4-6 prosentin vaiheilla pääsääntöiseti (nyt sivuutan finanssikriisitilanteen) . Asiaa on tietysti vaikuttanut myös harvasilmäinen turvaverkko. Matalat palkat ovat väistämättä aiheuttaneet sen, että ihmisten toimeentulon kannalta on ollut välttämätöntä, että jokin ”välistävetäjä” luopuu tai vähentää osuuttaan. Tämä taho on ollut julkinen sektori. Verovähennyksillä on saatu aikaan edes kituuttava elintaso, mutta samalla on jouduttu ojasta allikkoon. On synytynyt valtava määrä matalapalkkatyöpaikkoja. Verotulot ovat vähentyneet ja aiheuttaneet jättimäisen loven julkisen sektorin budjetteihin. Tämä taas on johtanut varsinkin konservatiivien taholta vaatimuksiin leikata entisestään sosiaalisia etuuksia budjettivajeen umpeenkuromiseksi. Kierre näyttää todella pahalta.

Vasta aivan viime aikoina Yhdysvalloissa on herätty ongelmaan, jonka teollisten työpaikkojen menetys on aiheuttanut. Obaman hallinto on ohjannut verohelpotuksia teollisuusyrityksille. Jokin vaikutus tällä saattaakin olla. Nykyiset teolliset työpaikat eivät synny kokoonpanoaloille, vaan teknologisesti edistyneihin yrityksiin. Näin siis Yhdysvalloissa.

Vaikka Yhdysvalloista ei kannata vetää suoria johtopäätöksiä Suomen oloihin, on todettava, että sama kehitys on nähtävissä Suomessakin. Hyvin suuri osa uusista työpaikoista syntyy matalapalkka-aloille. Ei tarvitse kuin katsoa valtavaa markettiperustantaa, kun pystyy päättelemään, mihin työpaikkoja muodostuu. Väestön ikääntyminen ohjaa myös työpaikkoja suhteellisen matalapalkkaisiin hoivatöihin.

Mitä siis tulisi tehdä ? Peruskunnissa iso haaste on, miten kuntaan saadaan muodostettua hyviä työpaikkoja. Haluan sanoa, että tämä käsite ”hyvä työpaikka” ei ole tarkoitettu syrjiväksi. Tarvitaan myös matalapalkkatyöpaikkoja, tarvitaa yleensäkin työpaikkoja. Jossakin kohtaa tulee kuitenkin raja vastaan.

Hyvinvointipalvelujen nykylainsäädännön tasolla pitäminen vaatii vähintään kohtuupalkkaista työpaikkakehitystä. Meillä on paljon tahoja, jotka haluaisivat antaa periksi: sopeutetaan palvelut verotulotasoon. Periaatteessa oikein, mutta käytännössä tämä saattaa johtaa amerikkalaistyyppiseen kierteeseen, jossa julkinen sektori on jatkuvien, toistuvien leikkausten kohteena, joille ei tule loppua.

Avainvastaus esitetyyn kysymyksen on siis se, että työpaikkakato ei ole asian ydin, vaan palkkakato. Miten torjua tätä ilmiötä ? Tarvitaan nykytilanteen uudelleen arviointa. Tarvitaan kehittynyttä koulutusjärjestelmää. Tässä meillä on onnistuttu hyvin kansainvälisissä vertailuissa, mutta se ei riitä. Ei riitä, että insinööri keksii luovia ratkaisuja ongelmiin, tarvitaan markkinointiosaamista, jolla hyödynnetään keksintöjä. Vielä on muistettava, että ulkomaiset työntekijät on aarre, jota meillä ei arvosteta riittävästi. Kolmekymmentä prosenttia ulkomaisista työntekijöistä on hyväpalkkaisia.

Verohelpotusten tie on vain vahvasti valikoiden hyväksyttävää. Amerikan tie on väärä. Ei pidä tyytyä matalapalkkatyöpaikkoihin, joista ei pystytä maksamaan veroja.
Selvästikin tarvitaan verotuksellisia ratkaisuja. On pakko ottaa riskejä. Verohelpotukset, jotka kohdistuvat investointeihin ja energiaan ovat osa keinovalikoimaa. Aivan oikein on mietitty sijoitustoiminnan verohelpotuksia. Yritystuetkaan eivät ole hassumpi lääke, vaikka niihin kohdistuu nyt ankaraa kritiikkiä. En lähtisi leikkaamaan esimerkiksi Tekesin tukia kovin voimakkaalla kädellä. Kilpailijamaat luottavat julkisen sektorin tukeen innovaatioissa. Kohdistamalla tukia kriittisemmin saavutetaan nykyistä parempi tulos. Julkisen sektorin vajeet ovat sittenkin toissijaisia, jos tulevaisuuteen sijoittamisessa onnistutaan.

Kun työvoimasta on jatkossa niukkuutta olisi tärkeää saada työssäkäyntiä lisätyksi. Mutta se ei riitä, kysymys on työpaikkojen laadusta. Kehittyneillä palveluilla ja tuotteilla maa pidetään kilpailukykyisenä. Korkeahko palkankorotustaso, mikä tuli voimaan viimeisimmällä työehtokierroksella ei ole lääke itse ongelmaan. Korotukset kohdistuvat olemassaoleviin työpaikkoihin. Raa´asti sanottuna, jos korkeat palkankorotukset aiheuttavat luovan tuhon (heikot työpaikat loppuvat kokonaan tai sulautuvat parempiin), voidaan tietysti päästä välillisesti haluttuun lopputulokseen: tilalle perustetut uudet hyväpalkkaiset työpaikat parantavat tilannetta. Mutta entä, jos uudet työpaikat perustetaan matalapalkka-aloille ?

Monet tarjoavat ongelmiin lääkkeeksi talouden kasvua. Se onkin pätevä keino lisätä työpaikkoja – kaikenlaisia työpaikkoja.

Puhuessani hyvistä työpaikoista en tarkoita nykyisiä räikeitä optiopalkkioita ja rämettynyttä palkkiokulttuuria. Pikemminkin suuret, heikosti verotetut johdon palkkiot ovat pois keskituloisilta, jotka tässä kirjoituksessa edustavat hyviä työpaikkoja.

Mitä on tehtävä ?

Nikolai Tsernysevski (1828-1889), kirjailija, filosofi ja aikansa radikaalikriitikko kirjoitti 1860-luvulla teoksen Mitä on tehtävä ? Siinä hän yrittää luoda kuvaa vallankumouksellisesta henkilöstä, joka asettaa tavoitteensa kaiken sen yläpuolelle, mitä Venäjä silloin edusti. Sanalla sanoen Tsernysevski oli aikansa vallankumouksellinen. Hän etsi uutta ihmistä, mitä kirjan alaotsakekin korosti: Kertomus uusista ihmisistä.

Tässä puutun vain yhteen keskeiseen ajatukseen, minkä Tsernysevski romaanihenkilöidensä kautta ja lehtikriitikkona toi esille nimittäin egoismin ja yhteisöllisyyden keskinäiseen suhteeseen. Ensin lainaus Venäläisen kirjallisuuden historiasta, Gaudeamus, 2011, sivu 294: ”Tsernysevskin ihmiskäsitys nojasi näkemykseen siitä, että ihminen on luonnostaan itsekäs, mutta pystyy järkeilemällä asettamaan oman etunsa taka-alalle ja siten elämään muiden ihmisten kanssa harmonisessa sosiaalisessa yhteisössä. Ts. Tsernysevskin edustaman ns. rationaalisen egoismin teorian mukaan rationaalisesti ajattelevan ihmisen yksityinen etu ei ole eikä voikaan olla ristiriidassa yleisen edun kanssa”.

Vaikka Tsernysevskiä voidaan tulkita monella tavalla, pidän tätä hänen arviotaan erinomaisena määritelmänä yksityisen ja yhteisen edun suhteesta. Tsernysevski siis myöntää, että ihminen on luonnostaan itsekäs, mutta käytännössä hän pystyy järkeilemällä ja tahdonvoimallaan torjumaan itsekkyyden vastenmieliset piirteet. Tietenkin tässä voidaan puhua vain keskiarvoista tai suurinpiirteisestä arviosta.
Tässäkin korostaisin kansansivistystyön merkitystä. Vielä 1960-luvulla koulujen oppiaineena ollut ”kansalaistaito” olisi modernisoituna ja oikein ymmärrettynä hieno oppiaine tämän päivän nuorille. Joka tapauksessa koulun tulisi ottaa vastuuta yhteisvastuuseen perehdyttämisestä.

Tsernysevskin ajatus on siinäkin mielessä oikeansuuntainen, että hän pyrkii tasapainoilemaan egoismin ja juuri nyt voimassa olevaa ahneustrendin sekä yhteisöllisen ajattelutavan välillä. Esimerkiksi rahamarkkinoilla tapahtunut ahneus on antiteesi Tsernysevskin ajatukselle.

On luultavaa, että nykyihminen tarvitsee tuekseen työvälineen, jolla hän voi toteuttaa yhteisöllistä roolia. Tähän tarpeeseen on hyvinvointiyhteiskunta omiaan. Haaste nykymaailmassa on se, että ei ole globaalia hyvinvointiyhteiskuntaa. On vain lukemattomia erilaisia ja toisiinsa yhteensovittamattomia yhteiskunta- malleja. Globaalin ja kansallisvaltion yhteensovittaminen yhteisöllisyysvastuissa on valtava haaste.

Tietenkin hyvinvointiyhteiskunta on mekaaninen malli. Sille voidaan ulkoistaa yhteisöllisyys, toisesta välittäminen ja toisesta huolehtiminen. On helppoa, kun yhteiskunta hoitaa ! Tästä syystä hyvinvointiyhteiskunnan pitää olla kehittyvä prosessi, joka kannustaa yksilöllisen tuen antamiseen, vapaaehtoistyöhön jne.
Agraariyhteiskunnassa oli luontevaa avustaa vuorotellen toinen toistaan. Kun yksi sai nuotanvedolla muikkuja vietiin saalista naapuriin ja päinvastoin. Nykyaikainen yhteiskunta ei ole omiaan tällaiseen. Kuitenkaan ei kannata maalata pirua seinälle, sillä nykyisin on ihan oikeasti lukemattomia mahdolllisuuksia toteuttaa yhteisvastuuta.

Globaali ympäristö mahdollistaa ahneuden toteutumisen lukemattomissa muodoissa. Se kannustaa pelkällä olemasaololollaan älykkäitä ihmisiä operoimaan esimerkiksi rahamarkkinoilla suvereenisti omaksi edukseen. Uusliberaalien teesi kuuluu näin: kun jokainen ihminen pyrkii omaan parhaaseensa seuraa siiitä kaikkien onni ja hyvinvointi. Onko tässä mitään pahaa ? Ei välttämättä. Se ei kuitenkaan näyttäisi toteutuvan ehkä siitä syystä, että monissa tapauksissa oma etu näyttää olevan joltain muulta pois. Esimerkiksi suunnattomien rikkauksien on ajateltu ”valuvan” alaspäin. Kokemusperäiset havainnot ja tutkimustulokset eivät näytä tukevan tätä ajatusta. Keskituloiset ovat menettäneet asemiaan ja juuri he ovat yhteisvastuun toteuttamisen ydinryhmä.

Mitä Tsernysevski viestittää tälle päivälle ? Ehkä on syytä lähteä kerimään asiaa historiasta päin. Venäjän onnettomissa oloissa 1800-luvulla köyhyyden ja rikkauden ollessa vieri vieressä Tsernysevski herätti valtavaa huomiota. Valitettavasti hänen oppejaan sovellettiin myöhemmin 1900-luvulla myös pakkokollektivisoinnissa, josta Tsernysevski ei pysty haudan takaa sanomaan kantaansa. Epäilenpä, että hän olisi tuntenut inhoa kaikkea pakkoa vastaan. Tartunkin tässä hänen kirjansa alaotsikkoon ”Kertomus uusista ihmisistä”. Tietenkin tämä on utopia, mutta oikein käsitettynä me tarvitsisimme uutta moraalia, uutta eettisyyttä ja uutta tapaa ajatella ihmisten ja ihmisryhmien välisistä suhteista. Siinä vastaus kysymykseen, mitä on tehtävä ?

Tulipunainen kyyhkynen

Haluan kertoa elokuvista, joita arvostan kovasti. Yksi tällainen on Matti Kassilan Tulipunainen kyyhkynen. Kassila ohjasi elokuvan juuri näyttelijälakon kynnyksellä vuonna 1961. Ohjaus, käsikirjoitus, musiikki ja kuvaus ovat kaikki loistavia. Pääosissa ovat Tauno Palo ja Gunvor Sandkvist. Helen Elde ja Risto Mäkelä sivuosissa ovat mainioita.

Elokuvan kehyskertomuksena ovat kesäloman viimeisen viikonlopun tapahtumat. Tohtori Aitamaa ja hänen vaimonsa järjestävät rapukutsut. Kehyksen ensimmäisessä osassa valmistaudutaan juhliin ja lopussa ollaan vastaanottamassa ilmeisen hauskan illan vieraita. Kaikki kehyksessä pelaa. Tunnelma tuo mieleen monet omat ”viimeiset jäähyväiset kesälle” ennen töihin paluuta. Toisaalta halutaan vielä kerran irottautua loman jälkeen käynnistyvästä työstä, toisaalta työelämän jännittävä ja ehkä hiukan ahdistavakin tunnelma painaa jo päälle. Siksi katson elokuvan kerran kesässä !

Ja tarina alkaa… Tohtori Aitamaa (Tauno Palo) on lähdössä kaupunkiin yllättäen ennen rapujuhlia. Syynä on se, että hän avaa vahingossa vaimolleen tulleen kirjeen, josta paljastuu, että vaimolla on rakastaja. Vaimo (Gunvor Sandkvist) käyttäytyy säikähtäneesti tajutessaan, että mies tietää tai aavistaa jotain. Ärtyneesti Aitamaa poistuu mökin pihalta ollakseen todistamassa kirjeeseen sisältynyttä tapaamista vaimon ja rakastajan välillä. Tästä käynnistyy psykologinen thrilleri, jossa ihmisen sielunelämää käydään läpi syväluotaavasti.

Aitamaa kulkee pitkin Helsingin katuja ripeästi askeltaen, ahdistuneena. Välillä hän käy ostamassa kiikarin pystyäkseen paremmin seuraamaan tapahtumien kulkua. Sitten hän näkee vaimonsa ja rakastajan (Matti Oravisto) tapaamisen. Tämän osan kuvaus tapahtuu ilmeisen aidosti Helsingin liikennevilinässä. Kuvaustapa on haasteellinen, koska ympärillä on todelliset ihmiset. Kiihkeä eteneminen paikasta toiseen on etu aitoudelle samalla, kun se tukee tiheärytmisyydellään elokuvan juonta. Todellisuuden vaikutelma on ilmeinen.

Kahden ihmisen kohtaaminen päätyy epäortodoksisesti Helsingin stadionille, jossa tapahtuu väistämätön rakastelukohtaus Aitamaan kiikarin näkökentässä. Hän pakenee tyrmistyneenä laskevan auringon Helsinkiin, vaeltaa meren rannalla poissa tolaltaan. Lopulta hän sattumalta tapaa mystisen naisen, Ritvan (Helen Elde) ja ihastuu silmittömästi. Kun Ritva vie Aitamaan asunnolleen paljastuu totuus: nainen on prostituoitu, joka säälistä - mutta tylysti - ottaa Aitamaan asiakkaakseen. Aitamaa pakenee paikalta ja joutuu suunnattoman ahdistuksen tilaan. Hän vaeltaa takaisin stadionille, jossa kohtaa uuden järkytyksen: vaimo on päivällisen kohtaamisen jälkeen puukotettu hengiltä. Vaimo ei ollut halunnut lähteä rakastajan mukaan, vaan pyrkii irrottautumaan, jolloin mies vihan puuskassa tekee veriteon.

Aitamaa jää tuoreeltaan kiinni epäiltynä vaimonsa murhasta. Kuulusteluissa komisario Mankala (Risto Mäkelä) pilkkoo Aitamaan epäuskottavan selvityksen palasiksi. Koko kuulustelukohtaus on kotimaisen elokuvan huippua. Se on täysin illuusioton kuvaus murhasta epäillyn kuulustelusta, jossa pätevä komisario hoitaa asiaa kyynisesti, mutta tehokkaasti.

Komisariolle tapahtuu kuitenkin erehdys. Aitamaa pääsee karkaamaan ja suunnistaa satamaan - aiemmin on käynyt ilmi, että vaimon murhaaja on perämies - jossa ryhtyy metsästämään murhaajaa poliisit kintereillään.

Aitamaa jäljittää perämiestä ja monen vaiheen jälkeen saapuu oikean laivan kohdalle. Hän ryntää laivaan ilman matkaan oikeuttavaa lippua, löytää perämiehen ja saa lopulta ahdistettua miehen umpikujaan. Aitamaa hyökkää perämiehen kimppuun ja kuristaa hänet. Samaan aikaan poliisi on hälytetty laivaan ja saa Aitamaahan näköyhteyden. Hän pakenee pitkin laivan käytäviä joutuen lopulta paikkaan, josta on pakko joko hypätä kaiteen yli tai antautua. Aitamaa syöksyy suinpäin mereen….

Mitä sitten tapahtuu ? Aitamaa herää lehden alta mökkilaiturilta vaimon huutoihin, että on alettava valmistautumaan rapujuhliin. Tohtori Aitamaa syleilee vaimoaan intohimosesti ilman, että vaimo tajuaa, mistä tämä intohimon puuska johtuu. Mutta elokuvan katsoja kyllä tietää.

Lopussa Kassila marssittaa kutsujen vieraat yksi kerrallaan ovesta sisään. Sieltä tulee Matti Oraviston näyttelemä ”perämies”, josta Aitamaa epäilee, että onko hän hengissä, johon vitsiniekka ”perämies” toteaa, että ”mikäs pahan tappaisi !” Ovesta tulee myöskin sisään salaperäinen nainen, joka paljastuu "perämiehen" rakastajattareksi. Aitamaa kysyy kauniin naisen nimeä. Nainen vastaa, että hän voi olla nimeltään, mitä tohtori haluaa….mutta oikea nimi on Irja. Hänethän opimme tuntemaan ”Ritvana”. Näppärä lopetus elokuvalle.

Elokuva on mainio kuvaus 1960-luvun alun Helsingistä. Monet paikat ovat tuttuja, mutta toki moni paikka on muuttunutkin. Näin kiihkeärytmistä kaupunkikuvausta en löydä muusta suomalaisesta elokuvatuotannosta.

Kassilan elokuvaa kiiteltiin jo sen ilmestyessä elokuvateattereihin, mutta vuosien varrella sen arvo on kasvanut entisestään. Kassila on monipuolinen ohjaaja. Juuri tämän lajityypin filmiä hän ei ollut aiemmin ohjannut, mutta hallitsee tämänkin genren suvereenisti. Osmo Lindemanin musiikki tukee Esko Nevalaisen käsikirjoitusta oivallisesti.

Tauno Palon näyttelijäsuoritus on täysosuma. Oikein harmittaa, että häntä ei nähty enää valkokankaalla juuri kun hän oli parhaimmillaan. En ole erityisesti pitänyt yliteatraalisista näyttelijäsuorituksista vanhemmissa Palo-elokuvissa.

Viisikymmentäluvun lopun myöhäistuotannossa hän näytteli mainiosti charmantin miehen roolia - itse asiassa kaksoisroolia - elokuvassa Kovaa peliä pohjolassa, joka muutoin on keskinkertainen filmi. Myös Palon alkoholistirooli (sivuosa) elokuvassa Mies tältä tähdeltä on upea.

Mihin väliin paremmuudessa Kyyhkynen sijoittuisi Kassilan hienoimpien töiden joukossa? Elokuu on erinomainen alkoholistikuvaus. Sininen viikko on rakkauskertomuksen osalta Kyyhkyseen rinnastettava elokuva. Tietenkin muistamme elokuvat Radio tekee murron ja Hilman päivät uran alkuajoilta. Kuitenkin nostaisin tämän elokuvan aivan kärkeen sekä aihevalintansa että toteuttamistavan puolesta unohtamatta hienoja näyttelijäsuorituksia.

Great Society vs. Big Society

Käsite The Great Society tuli tunnetuksi vuonna 1964, kun Lyndon B. Johnson lanseerasi sen sisäpolitiikkansa ohjenuoraksi. Seurasi ennennäkemätön lakien virta, joka läpäisi kongressin (Johnsonin hallinnon 87 lakiesityksestä meni läpi 84, huikea saavutus). Elettiin demokraattien riemuvoittojen kautta. Barry Goldwater oli hävinnyt presidentin vaalit Johnsonille veret seisauttavalla tavalla. Helmikuussa 1964 voimaan astuneet veronkevennykset (mm. korkeimman marginaaliveroprosentin putoaminen 91 prosentista 71 prosenttiin) käynnisti mahtavan nousuhdanteen Yhdysvaltojen taloudessa: bkt kasvoi vuosina 1961-1967 keskimäärin 4,5 %, liittovaltion tulot lisääntyivät 1961-1967 94 miljardista dollarista 150 miljardiin dollariin. Se oli ehkä Yhdysvaltain kukoistuskauden lakipiste. Yhdysvallat oli tuolloin ylivoimaisimmillaan mitä tulee käytettävissä oleviin resursseihin. Johnsonilla oli tietenkin tukenaan valtava enemmistö kongressipaikoista, mutta myös hänen suostuttelutaitonsa oli vertaansa vailla. Valitettavasti Vietnamin sota söi sekä varoja että uskottavuutta USA:n politiikalta. Se on kuitenkin toinen juttu.

Vietnamin sodasta huolimatta Johnson ajoi läpi enemmän suuria lakihankkeita kuin kenties kukaan toinen Yhdysvaltain presidentti. Luettelo suurista saavutuksista on vaikuttava: sota köyhyyttä vastaan, kansalaisoikeuslaki, koululainsäädännön uudistukset, työlainsääädännön uudistukset (minimipalkan laajennus), medicare ja medicade -ohjelmat, kulttuuria edistävät lakihankkeet, julkista TV:tä koskeva lakihanke, tie- ja rautatiehankkeet, kuluttajasuojalait ja vihoviimeisenä ympäristölainsäädäntöä koskevat käänteentekevät lait. Yhdysvaltain yhteiskunta ei varmaan ole ollut koskaan samanlaisessa julkisen sektorin uudistustyön myllerryksessä mukana ehkä lukuunottamatta 1930-lukua ja New Dealia.

Johnson ei mielestäni juurikaan käyttänyt puheissaan hyvinvointivaltio -käsitettä (welfare state), mutta käytännössä juuri sen toteuttamisesta tässä oli kysymys. Noiden päivien jälkeen on tapahtunut paljon. Yhdysvallat on jakautunut kahteen toisiaan ankarasti arvostelevaan leiriin ja sen lisäksi pienempiin ryhmiin jotka suhtautuvat yhteiskunnan rooliin kriittisesti. Ronald Reagan taisteli Big Governmenttia vastaan ja muodosti näin antiteesin Johnsonin saavutuksille. Kuitenkin Johnsonin saavutukset jäivät suurimmaksi osaksi voimaan. Reaganin menestys oli sittenkin enemmmän retoriikkaa kuin todellista valtion roolin riisumista.

Johnsonin kansalaisoikeuslakien tulokset olivat järisyttäviä, jos verrataan vaikkapa vuosia 1965 ja 1980 keskenään. Vuonna 1980 mustat saattoivat rauhassa mennä baariin valkoisten joukkoon ilman ristiriitoja. Valitettavasti white backlash 2000-luvulla on uudelleen aktualisoinut rotukysymyksen. Johnson itsekin oli sitä mieltä, että kansalaisoikeuslait veivät etelän demokraateilta: ”taidettiin menettää etelä”, hän ennakoi jo vuonna 1965. Ja näinhän siinä on käynyt. Syvän etelän rasistiset köyhät valkoiset ovat kääntyneet republikaaneiksi.

Great Society ei edennyt Johnsonin jälkeen enää jättiharppauksin, pikemminkin kehitys pysähtyi. Miksi ? Johnson itse Vietnamin sodallaan oli vaikuttamassa asiaan, mutta tärkeää on amerikkalaisten tietynlainen kyllästyminen yhteiskunnan suureen rooliin (siitä osoituksena mm. verokapinat). Yhteiskunnan voimakas oikeistolaistuminen oli osasyynä kehityksen vaimenemiseen. Ja viime kädessä varmaan oli kysymys myös siitä, että Johnsonin kaudella saavutettiin Yhdysvaltain resursseissa muihin valtioihin nähden huippukohta. Valkoisen keskiluokan asema on heikentynyt sekä suhteellisesti että absoluuttisesti viime vuosikymmeninä. Yhdysvallat on menettänyt kilpailukykyään.

Varsinkin George Bush nuoremman aikana pyrittiin systemaattisesti purkamaan isoa valtiota. Saavutukset (esimerkiksi sosiaaliturvan osittaiset yksityistämispyrkimykset) jäivät vaillinaisiksi pääosin siitä syystä, että Bushin muut toimet olivat aiheuttamassa jättimäistä rahamarkkinakriisiä. Samalla, kun kriisi kehittyi alkoi Bushin suosion alamäki. Se oli suunnaton pettymys konservatiiveille varsinkin, kun Bushin kauden alussa kaikki näytti suosiolliselta republikaanien kannalta. Johnsonin perintö tuli vedenjakajaksi Yhdysvaltain sisäpolitiikassa Barack Obaman kaudella. Pyrkimykset kehittää sosiaalista lainsäädäntöä (erityisesti terveydenhuoltouudistus) ovat joutuneet ankaran vastustuksen kohteeksi. Terveydenhuoltouudistus on suora jatko Great Societylle. Pienen valtion kannattajat ovat ajoittain olleet vahvasti niskan päällä ja vesittäneet monia Obaman uudistuksia.

Englanti on koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ollut monella tapaa uskollinen Yhdysvalloille. Anglo-amerikkalaisuus on ollut ikäänkuin yhdestä puusta veistetty. Itse asiasassa englantilaiset ovat monessa asiassa olleet edelläkävijöitä. Juuri Margaret Thatcher toimi esimerkkinä Ronald Reaganille hänen pyrkiessään pieneen valtioon.

Entä nyt ? Jälleen englantilaiset David Cameronin politiikan ansiosta ovat näyttämässä mallia. Ikään kuin englantilaiset olisivat jälleen toteuttamassa politiikkaa, josta amerikkalaiset konservatiivit ovat vasta haaveilemassa. Cameronin suuri yhteiskunnallinen ohjelma on nimeltään The Big Society. Suureksi siinä on nimenomaan tarkoitettu yhteiskunta, ei valtio.

Big Society voidaan määritellä lyhyesti. Sen tavoitteena on saada ihmiset ja yhteisöt toiminaan aktiivisesti paikallisesti, ”ottaa valta poliitikoilta ja antaa se ihmisille”, tukea yhteiskunnallisia yrityksiä ja osuuskuntia ja siirtää valtaa keskushallinnolta paikkallishallinnolle. Tavoittena on, että ”ihmisiä ei kohdella niin kuin lapsia”. Ohjelma on vasta alkutaipaleella, joten kovin pitkälle meneviä johtopäätöksi on vaikea tehdä.

Monet ovat arvostelleet, ettei kansalaisia ole perehdytetty julkisen vallan irtautumiseen ihmisten elämästä. Monet ovat myös nähneet ohjelman pelkästään hallituksen säästö- ja yksityistämisohjelmana. Edelleen on arvioitu, että valta ei valu yhteiskunnallisille yrityksille ja osuuskunnille, vaan suoraan valtiolta suurille kansainvälisille jättiläisille kuten G4S. Taloudellisesti Englanti on heiveröisellä pohjalla tällä hetkellä. Se ei lupaa ruusuista tulevaisuutta Big Societylle.

Minkälaisen ympäristön nykytilanne tarjoaa Big Societyn kaltaiselle uudistukselle ? Periaatteessa talouskriisi voisi synnyttää uutta ja näin varmaan monet ajattelevatkin. Itse olisin hiukan eri mieltä. Cameronin uudistus vaatisi paremmat olosuhteet, hyvän taloudellisen kasvun, jotta sillä olisi onnistumisen mahdollisuudet. Nyt ajatellaan, että Cameronin uudistus nitistää heikon talouskasvun. Talouskasvua voi tullakin, mutta todennäköisesti se johtuu talouksien yleisestä piristymisestä.

Globaali talous on tehokkaasti liikuttamassa hyvinvointiyhteiskuntia sen eri muodoissa. On kysymys edustuksellisen demokratian ja kansanvaltaisen järjestelmän itsepuolustuksesta. Esimerkit Euroopassa, Kreikka kärjessä osoittavat, että hyvinvointiyhteiskunta väärin ymmärrettynä johtaa katastrofiin. Kreikkalaiset ovat pikemminkin toteuttaneet hyväksikäyttöyhteiskuntaa, jossa jokainen taho mahdollisuuksiensa mukaan syö kuormasta. Hyvinvointiyhteiskuntaa ei vahvisteta, vaan sitä heikennetään korruptiolla.

Uudessa tilanteessa taistelu Great Societyn ja Big Societyn välillä jatkuu. Globaali rahamarkkina murtaa perinteisiä hyvinvointiyhteiskuntia. Tuntuu houkuttelevalta ajatella, että kriisistä toipuvassa Euroopassa Big Society voisi olla vaihtoehto valtiopainotteiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Kuten edellä on todettu on varsin mahdollista, että kehitys ajaa Big Societyn ohi ja yhä suurempaan suuryhtiöiden valtaan. Juuri jättiyritykset ovat hyvinvointiyhteiskuntien, Big ja Great Societyjen suurimpia uhkia. Uusmarxilaisetkin ovat sitä mieltä, että rahamarkkinavalvonnan aikaansaaminen ei riitä, vaan tarvitaan tehokasta suurten yritysten vallan kaitsentaa.

Jos republikaanit voittavat Yhdysvaltain vaaleissa ensi syksynä he varmaankin Reaganin tapaan hakevat mallia Englannista. Silloin on mahdollista, että Johnsonin suuri yhteiskunta pyritään murentamaan (siis se mitä siitä on jäljellä). Nimeomaan Yhdysvaltojen tapauksessa, jossa sosiaalinen turvaverkko on harvasilmäinen ei toivoisi tällaisen suunnan voittoa. Se olisi katastrofi monelle heikoilla eväillä varustetulle ihmiselle.

Big Society/Great Society -vaihtoehtojen tarkastelussa on kysymys myös määrittelystä. Amerikkalaismallisen Great Societyn ja skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan välille ei voida vetää suoria yhtäläisyysmerkkejä. Johnsonin rakennelmassa oli nähdäkseni kysymys useiden erillisten ohjelmien kokonaisuudesta, ei ideologisesta hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta. Big Societyä on sitäkin tarkasteltava Englannin vanhaa hyvinvointiyhteiskunnan perinnettä vasten. Vanhaa welfare state -perinnettä on muotoiltu uudelleen tarjomalla kolmannen sektorin tahojen toimesta samoja palveluja, joita ennen tarjottiin julkisen sektorin toimesta. Ero ei siis välttämättä ole kaikilta osin järisyttävan suuri.

Tyytyväisten asukkaiden kunta ?

Mäntsälän kunnassa toteutettiin asumistyytyväisyystutkimus vuoden vaihteessa. Se paljasti runsaasti positiiviisia asioita asumisesta kunnassamme. Myös muista selvityksistä on löytynyt vahvistusta tälle tutkimukselle. Mäntsälä on oikeasti kunta, jossa viihdytään varsin hyvin.

Ylivoimainen enemmistö uusmäntsäläläisistä tulee kuntaan pääkaupunkiseudulta. Tiedämme muista tutkimuksista, että ihmiset odottavat asumiselta monia niitä asioita, jotka Mäntsälässä on saavutettavissa. Omakotiasuminen puhtaan luonnon keskellä on monen toive. Asuminen ja ympäristö saivat 1-5 asteikolla yli neljän keskiarvoja eri kysymyksissä. Hyvä näin. Länsimaisittain katsoen vallitsevalle omakotiasumismuodolla on lähes vuosisatainen perinne. Frank Lloyd Wright esitti jo 1930-luvulla ajatuksen, että suurkaupunkien ympärille muodostuu ”kymmenien neliökilometrien omakotitalomattoja”. Näin on käynyt kaikkialla modernissa maailmassa. Tyypillinen asumismuoto Mäntsälässä ei ole haja-asutusalueen eläintila eikä kerrostaloasuminen, vaan omakotitalot siisteillä pikkutonteilla. Ympäristön paine huolehtii siitä, että pihapiirit pidetään kunnossa.

Mielenkiintoinen oli tutkimuksesta vastanneen Laurea-ammattikorkeakoulun lehtorin Kari Halmeen rohkeasti esittämä mielipide, että monet nimenomaan haja-asutusalueelle muuttaneet ovat kuitenkin kokeneet jonkin asteisen pettymyksen. Halme perusteli tätä sillä, että kaupunkiympäristöstä muuttaneet eivät välttämättä ole olleet tyytyväisiä palvelujen saatavuuteen. He ovat verranneet palveluja mielikuvissaan aiemman kaupunkiympäristön palveluihin. Tässä on haaste. Tähänkin pyritään vastaamaan: kunnassa on nimittäin suunniteltu maaseutuasumisen opasta, jossa kerrotaan asumisen haasteista pitkien matkojen päässä palveluista. Erinomainen ajatus.

Monien elämäntilanne on muuttunut vuosien varrella. Muutamisen jälkeen perhe on saattanut kasvaa ja eteen ovat tulleet koulukuljetukset ja lasten harrastukset, jotka vaativat paljon vaivannäköä vanhemmilta pitkien etäisyyksien vuoksi. Omasta kokemuksestanikin voin sanoa, että kolmekymppisenä ruohonleikkurin työntäminen lähes parin tuhannen neliön tontilla on ihan rattoisaa. Kuusikymppisenä tilanne on kokonaan toinen. Silloin toivoisi, että olisi joskus tyytynyt 800 neliön tonttiin.

Monilla on ehkä ollut mielessä lapsuuden idealistinen kuva maallemuutosta. Tässä välillä kaupungissa asuminen on tuonut ehkä mieleen vanhat hyvät ajat omien vanhempien tai isovanhempien maatilalla. Tänä päivänä haja-asutusalueella asumisen realiteetit ovat toisenlaiset. Tietenkin on myös hyvin realistisesti ympäristöön suhtautuvia perheitä. Hyväksytään, että haja-asutusalueen palvelut eivät vastaa kaupunkiasumisen palveluita.

Monet iäkkäät tekevät radikaalin ratkaisun ja muuttavat keskustaan parempien palvelujen äärelle. On selvää, että julkisita liikennettä on vaikea saada kylille takaisin kun se kerran on sieltä lähtenyt.

Nykymäntsälä on syntynyt autoistumisen kautta. Mäntsälän väkiluvussa tapahtui voimakas notkahdus 1950-luvulta 1970-luvulle tultaessa. Notkahdus johtui ilmeisesti pääosin siitä, että Mäntsälään ei haluttu tai sinne ei kyetty luomaan teollisia työpaikkoja massiivisesti (tekstiili- ym. teollisuus kaatui viimeistään Neuvostoliiton kaupan romahtamiseen). Väkiluvun voimakas kasvu 1980-luvulta alkaen perustui autoistumiseen. Henkilöauto on välttämätön kapistus esikaupunkialueiden kehittymiselle. Mäntsälän kuuluminen pääkaupunkiseudun työpaikka-alueeseen ja pitkät asioimismatkat keskustan palveluihin ovat edesauttaneet nopeaa autoistumista. Asumistyytyväisyystutkimuksen mukaan noin 60 prosentilla kotitalouksista on kaksi tai useampia autoja.

Mitä muuta tutkimus toi esille ? Mielenkiintoista on todeta, että asukkaat ovat jotensakin tyytymättömiä suorien vaikutuskanavien puuttumiseen. Osallistumis- ja vaikutuskanavia sekä kunnan päätöksenteon suurempaa avoimuutta jäätiin kaipaamaan. Mekaaninen edustuksellinen demokratia ei siis riitä. Tuskinpa tämä on kuitenkaan mikään Mäntsälän ongelma. Kaikialla läntisessä maailmassa koetaan kansalaisyhteiskunnan vajaavaisuudet. Tietenkin myös ihmisiltä itseltään pitää vaatia enemmän. Spontaaneja tai järjestettyjä mielenilmauksia suoran vaikuttamisen puolesta ei ole näkynyt. Vasta kriisissä ihmiset heräävät. Hyvänä esimerkkinä tästä on Occupy Wall Street.

Eräänlaisena vastateesinä virkamiesvetoiselle ja poliittisen johdon luomalle päätöksentekomekanismille on Englannin pääministeriin David Cameroniin vahvasti henkilöitynyt Big Society -ajatusmalli. Sen tavoitteena on saada kansalaiset itse auttamaan itseään ja toisiaan. Kolmannella sektorilla on tärkeä merkitys palvelutuotannossa. Kolmannen sektorin pitää nimenomaan korvata julkisen sektorin palveluja ja ”pienentää” valtiota. Tavoite vaikuttaa paitsi idealistiselta niin myös hyvin ideologiselta. Tuloksia on aivan liian aikaista arvioida seikkaperäisesti. Mitenkään vakuuttavaa kuva en ole saanut hankkeesta. Pikemmin se kuullostaa säästöohjelmalta, joka sattumanvaraistaa ja heikentää palveluja.

Tuntuu siltä, että kansalaisyhteiskunnan voimattomuus ei skandinavian maissa kuitenkaan johda valtion pienentämiseen. Sen sijaan on nähtävissä toisenlainen malli, jossa palvelut näyttävät siirtyvän suurten kansainvälisten yritysten hoidettavaksi. Tämän hinta nähdään vasta myöhemmin. En usko, että nyt toteutuva suuryritysten ympärillä pyörivä kehitys palvelee kansalaisyhteiskunnan voimistamispyrkimyksiä, pikemminkin päinvastoin.