tiistai 27. lokakuuta 2020

Edessä loistava urheilumenestys?

  

Urheilumenestyksellä on mitattu kansakuntien keskinäistä kilpailukykyä  1800-luvulta lähtien ja ainakin siitä asti,  kun urheilulajien säännöt lyötiin lukkoon kansainvälisesti. Suomessa yleisurheilusta muodostui kansakunnan itsetunnon mittari vuoden 1912 Tukholman olympiakisoista lähtien. 

Olympiakisamenestyksestä tuli kaikkein tärkein kansakunnan kuntoisuuden osoitin, mutta pienemmistä tapahtumista – Suomea koskien - Ruotsi-Suomi-yleisurheilumaaottelu nousi arvoon arvaamattomaan. Stadion täyttyi kerta toisensa jälkeen yleisömäärän yltäessä parhaimmillaan lähes 100 000 katsojaan kaksipäiväisessä tapahtumassa.

Suomi voitti miesten maaottelut perätysten 1954-1964. Mutta ajat muuttuivat. Suomen yleisurheilukone alkoi yskiä osin jo 1950-luvulla,  mitä tuli kansainväliseen suurkilpailumenestykseen, mutta Ruotsi-ottelussa vielä juhlittiin. Pian anemia levisi sekä kansainväliseen kilpailutoimintaan että Ruotsi-otteluun. Tämä tapahtui 1960-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Suomi hävisi maaottelut miehissä vuodesta 1965 vuoteen 1969 lukuun ottamatta vuotta 1968. Valitus heikosta menestyksestä oli kova. Pekka Tiilikaisen kuultiin selostamossa murehtivan kyyneliin saakka menestymättömyyttä. Kuuntelin itsekin radioselostuksia korva radiossa kiinni ja elin murheen mukana.

Menestystä kaivattiin ja janottiin erityisesti keski- ja pitkillä juoksumatkoilla, suomalaisten lempilajeissa. Olivathan juuri nämä olleet menestyksen symboleja ainakin 1920-luvulta lähtien. Kansainvälinen menestys 5000 ja 10 000 metrillä oli suorastaan romahtanut tultaessa 1960-luvulle.  Jotain piti keksiä.

Vuonna 1967 Suomen urheiluliitossa oivallettiin Jukka Uunilan johdolla panostaa ulkomaiseen valmennukseen, eikä mihin tahansa rutiiniin,  vaan parhaaseen mahdolliseen voimavaraan, uusseelantilaiseen Arthur Lydiardiin (1917-2004), joka oli poppamiehen maineessa valmennettuaan huipulle Murray Halbergin,  John Daviesin, Barry Mageen ja varsinkin kolminkertaisen olympiavoittajan Peter Snellin.  Lydiardin oppi-isä oli samalta ilmansuunnalta,  Percy Cerutty (1895-1975), jonka briljantti saavutus oli maileri Herb Elliotin valmentaminen yleisurheilumaailman kiintotähdeksi. Sekä Australian että Uuden -Seelannin menestyksen sadonkorjuun aika oli vuosien 1960 ja 1964 olympiakisoissa.

Myöhemmistä juoksijatähdistä ainakin Rod Dixon, John Walker ja Dick Quax saivat vaikutteita Lydiardilta.

Lydiard teki Suomessa kaksivuotisen  (19 kuukautta) valmennusrupeaman. Kun kaikki sitten oli ohi,  kirjoitti nimimerkki Liimatainen (Urho Kekkonen) Suomen kuvalehdessä pettyneenä, että ”unelmoitu Suomen kestävyysjuoksun uusi tuleminen jäi haaveeksi”. Kekkonen totesi, että ”poppamies epäonnistui eikä jättänyt minkäänlaista jälkeä suomalaiseen urheiluelämään”. Presidentin puuttuminen asiaan kuvaa,  kuinka tärkeää menestyminen yleisurheilussa oli.  Ja menestyihän Kekkonen itsekin aikoinaan useissa eri yleisurheilulajeissa. Mutta Lydiard sai synkeän tuomion.

Mitä tapahtui, kun Lydiard poistui Suomesta vähin äänin?  Kekkonen ei ollut ainoa,  joka osoitti mieltään. Poistuminen oli täydellinen kontrasti hänen maahantuloonsa nähden.  Odotukset olivat tuolloin korkealla. Seurasin itse noina aikoina intensiivisesti urheilijoidemme menestystä tai  menestymättömyyttä  ja olin valmis yhtymään Pekka Tiilikaisen armottomiin Lydiardiin kohdistamiin moitteisiin: ”juoksutti jalat alta” Suomen silloisilta kansallisilta huipuilta.

Juuri tuohon aikaan nousi ilman Lydiardiakin kansainväliselle tasolle tai sen tuntumaan koko joukko suurten ikäluokkien synnyttämiä kestävyysjuoksulahjakkuuksia (mm. Sepot Nikkari,  Matela, Tuominen). He tarjosivat ison lupauksen menestyksestä suomalaiselle  yleisurheilulle. Tähän joukkoon Lydiard iski kyntensä tarkoituksena nostaa ylös rankingissa kokonainen juoksijasukupolvi.  Juoksijat eivät kuitenkaan kestäneet Lydiardin tarjoamaa rääkkiä terveinä.

Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu tai ainakin hyvät jatkokertomuksen ainekset.  Lasse  Virenin ja Pekka Vasalan menestykset 1972 Münchenin olympiakisoissa (samoin kuin Juha Väätäisen kaksi Euroopan mestaruutta 1971) palauttivat  Lydiardin maineen: hän vastaanotti kutsun Tamminiemeen kahville ja sai korkean arvomerkin Kekkosen kädestä. Katsottiin,  että Lydiard oli pannut siemenen itämään viisi vuotta aiemmin ja nyt oli sadonkorjuun aika. Ja toden totta: suomalainen yleisurheilu sai melkoisen buustin noista ajoista. Lydiard sai arvonantoa jopa suomalaisilta pikajuoksuvalmentajilta, joiden valmennustyöhön ulkomaan vieras jätti jälkensä. Poppamies alkoi olla maineensa arvoinen.

Tosin Pekka  Tiilikainen taisi torjua kaikki viittaukset Lydiardin ansioihin vielä 1970-luvun alussakin.

Mihin Lydiard perusti konkreettiset valmennusmetodinsa. On sanottu, ettei hän kehittänyt juurikaan uutta verrattuna esimerkiksi ensimmäisen haamumailerin Roger Bannisterin harjoitusmetodeihin, mutta lisäsi käytössä  olleisiin ohjelmiin harjoitusmatkojen kestoon ja intensiivisyyteen liittyviä elementtejä. Ratkaisevaa oli harjoituksen jaksottaminen optimaalisesti edettäessä  kohti suurkilpailuja. Harjoittelua täydennettiin maksimaalisilla mäkivedoilla.

Lydiard ajoi äärimmäisiä harjoittelumetodeja vaatien puolimailereilta ja mailereilta maratontyyppisiä 100 mailin harjoitusrupeamia viikkoa kohden. Ne saattoivat tarjota jonkinlaisen pohjan maltillisesti sovellettuna Virenille ja Vasalalle, mutta olivat liian kovia monille muille. Lydiardin vaikutteet saattoivat edesauttaa Suomen kestävyysjuoksun renessanssin toteuttamisessa, mutta samantapaisten metodien yrittäminen Meksikossa  ja Venezuelassa johtivat Lydiardin epäonnistumiseen.

Jos suomalaiset kärkijuoksijat osin pystyivätkin ottamaan  vastaan Lydiardin ylipitkien harjoitteiden vaatimukset,  oli suuri vaara, että fysiikka ei kestä kaikilla tällaista kestorääkkiä. Oliko asia niin, että vain poikkeuksellisen lahjakkaat juoksijat (Snell, Elliot, Viren , Vasala) pystyivät täyttämään Lydiardin harjoittelun päämäärät. Keskinkertaisemmilla juoksijoilla  harjoitteet johtivat loukkaantumisherkkyyden kasvuun. Paljolti oli tietenkin kiinni siitä,  miten esimerkiksi Virenin henkilökohtainen valmentaja Rolf Haikkola sovelsi Lydiardin menetelmiä.

Ehkä merkittävin panos,  minkä Lydiard antoi suomalaiselle kestävyysjuoksulle oli harjoittelun kovuuden iskostaminen, paljon suuremman kovuuden kuin mihin täällä oli kuusikymmentäluvulla totuttu. Paljolti johtuen vanhoista harjoittelutottumuksista Lydiard herätti ristiriitaisia ajatuksia juoksijoissa ja valmentajissa.

Voitaisiinko vastaavissa tilanteissa - yleisurheilun aneemisissa vaiheissa – käyttää  ulkomaista valmennusapua herätteenä? Epäilemättä, mutta vain hyvin perustelluissa olosuhteissa, muutoin käytetty aika valuu hukkaan. Valmennustieto kiertää maailmalla vinhaa vauhtia ja tietoja on saatavissa Snellin ja Elliotin päiviä avoimemmin. Ero juoksijoiden välillä saattaa syntyä myös dopingin käytön asteesta, vaikka haluaisimmekin unohtaa asian .

Kansallisen urheilumenestyksen nälkä on edelleen suurta. Tavoitteiden saavuttamiseksi vain paras on kyllin hyvää. Suomalaiset tuntevat suomalaisensa  paremmin kuin ulkomaiset valmentajat,  ja voivat siksi onnistua ulkomaisia kollegoja paremmin.

 

 

 

2 kommenttia:

  1. Nyt taisi unohtua lääketieteellisen valmennuksen osuus maamme tuolloisesta urheilumenestyksestä.
    Suomalaiset ovat olleet eturintamassa politisoimassa urheilua,kuten tapahtui vuoden1912 olympialaisissa.
    Myös valmentautumisen kehittämisessä ammattimaiseksi,skä urheilun laajentaminen koko kansaa koskevaksi, olihan olympialiike alunperin kehitetty osoittamaan vapaasäästyisten paremmuutta alempiin kansankerroksiin nähden.
    Kun lisäksi viellä europpalaisissa aatelispiireissä meitä suomalaisia pidettiin alkukantaisina olentoina,ei ole lainkaan ihme kuinka esimerkiksi Paavo Nurmi omalla persoonallan edusti juuri niitä myyttisiä oletuksia vulgaareista suomalaisista.

    Jotain vastaavaa on nykyisin havaittavissa venäläisiin urheilijoihin kohdistuvassa epäluulossa ja suoranaisessa vainossa, ehkä myös heille käy kuten suomalaisille urheilijoille tuolloin, Nurmen jälkeen alkoi kiukunomainen osoittaminen maailmalle, kuinka kyvykkäitä täällä ollaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietenkin veridoping ja steroidit olivat yksi osa varsinkin 1970-luvun urheilumenestystä. En kuitenkaan näe asioita noin asenteellisen (?) kielteisenä.

      Paavo Nurmen arvostus on edelleen erittäin korkealla tasolla (kirjoitus odottaa julkaisua). Ja ansaitusti.

      Venäläistä vilpintekoa ei pelasta mikään.

      Poista