Kansanvallasta suuryhtiövaltaan

 

Areenassa on nähtävillä kanadalainen dokumentti   ”The Corporate Coup d´Etat”,  jossa kuvataan suuryritysten väitettyä ”vallankaappausta” erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös globaalisti. Suuryritykset ja suuromistajat pyrkivät jakamaan dokumentin mukaan vallan maailmassa ja sivuuttamaan kansanvaltaiset järjestelmät.

Aivan oleellista on panna merkille, että dokumentti on valmistunut vuonna 2018. Aika-akseli ei  siis ulotu nykyhetkeen saakka.  Niinpä Trumpin kauden pari viimeistä vuotta jäävät käsittelyn ulkopuolelle. Tarina jää ikään kuin kesken. Silti monine puutteineenkin dokumentti tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan amerikkalaiseen todellisuuteen. Tekijät sivuavat vahvasti Donald Trumpin ajatusmaailmaa,  jossa korporatismi  on hyväksyttävä tavoite yhteiskunnassa.

Korporatismilla tarkoitetaan yhteiskuntajärjestelmää,  jossa parlamentaarisen  järjestelmän sijasta työnantajien ja työntekijöiden muodostamat ammattikunnat eli korporaatiot  käyttävät lainsäädäntövaltaa. Trump tuntui olevan kohtuullisesti perillä korporatismin yhteydestä Mussolinin Italiaan ja Francon Espanjaan ja on ilmaissut kannatuksensa korporatismille.

Asiaa käsitellään dokumentissa toispuoleisesti,  sillä dokumentti keskittyy vain  työnantajien ja omistajien vallankäyttöön eikä muutoinkaan syvennä korporatismin teemaa. Työntekijät ovat tässä dokumentissa kärsijöinä jaettaessa valtaa epätasaisesti.

Lähtökohtana on Yhdysvaltain kahden kaupungin, itärannikon Camdenin (New Yersey) ja  keskilännen Youngstownin (Ohio) köyhtymiskierre, johon ne ovat joutuneet  terästeollisuuden kannattavuuskriisin takia. Molemmat kaupungit ovat olleet vauraita teollisuuspaikkakuntia.  Syyttävä sormi osoittaa poliitikkoihin, suuryhtiöihin ja globalisaatioon. Youngstown kuuluu ruostevyöhykkeeseen,  joka on kärsinyt tavattomasti US Steelin  romahduksen (suuryhtiön työntekijämäärä putosi vuoden 1943  340 000 työntekijästä nykyiseen noin 50 000 työntekijään) seurauksena.  Youngstownin  asukasluku putosi pahimmillaan 60 prosentilla vuodesta 1959.

Kuten edellä esitetystä käy ilmi,  kysymys on pitkäaikaisemmasta teollisuustyöpaikkojen alenevasta trendistä kuin aivan viime vuosina tapahtuneesta romahduksesta. Dokumentista saa käsityksen että Youngstownin ja Camdenin alamäki olisi aivan tuore ilmiö. Kaiken lisäksi Youngstown on ilmeisesti kokenut melkoisen piristymisen kulttuurilaitosten perustamisen ja modernin teknologian nousun johdosta. Ruostevyöhykkeen kaupungit eivät ole siis kuihtumiseen tuomittuja.

Haastateltavat  ihmiset olivat arponeet vuoden 2016 presidentinvaaleissa  Bernie Sandersin, Hillary Clintonin ja Donald Trumpin välillä. Vaihtoehdot ovat ideologisesti niin kaukana toisistaan, että ihmisten hädän täytyy olla todellista, koska he etsivät pelastajaa. Monet mukaan valikoituneista haastatelluista olivat lopulta kääntyneet Trumpin kannalle, joskin mielipiteissä heijastui tyytymättömyys kaikkiin vaihtoehtoihin. Voidaan ajatella,  että monet niistä,  jotka turvautuivat vuonna 2016 Trumpiin,  siirtyivät vuoden 2020 vaaleissa Joe Bidenin kannalle. Jotenkin jäi sellainen kuva,  että kannatus vaihtelee sen mukaan,  kuka tarjoaa eniten.  Todelliset syy- ja seuraussuhteet jäävät ainakin osin selvittämättä.

Ihmiset ovat hyvin pitkälle konkretiassa kiinni. Dokumentista kävi mm. selville,  että Trumpin veronkevennykset olivat merkinneet eräälle haastateltavalle  20 dollaria aiempaa suurempaa tuloa. Silti hän vaikutti tyytyväiseltä. Ilmasto-  ja ympäristökysymykset eivät tämän rinnalla painaneet mitään. Kontrasti on melkoinen,   kun Hillary Clinton kävi ennen vuoden 2016 vaaleja julistamassa ruostevyöhykkeellä,  että teollisuuspaikkoja ei pelasteta.

Dokumentin sanoma oli selvä:  teollisuuslaitokset ”vietiin” Meksikoon. Katkeruus oli ilmeistä. Clinton ei osannut valita sanojaan oikein puhuessaan lyhyen aikavälin teollisuustyöpaikkojen menetyksistä ja pidemmän aikavälin tavoitteista,  joilla oli tarkoitus korvata taantuvien  teollisuusalojen duunit.  Kuitenkin Youngstownin esimerkki kertoo, että toimialamuutokset ovat täysin mahdollisia, mutta ehkä kysymys olikin perimmältään siitä,  että vanha teollisuustyöntekijäsukupolvi ei enää taivu moderneimpiin palvelualan ammatteihin. Kun sosiaaliturva on suhteellisen vaatimattomalla tasolla jäävät ihmiset jostakin paremmasta paitsi,  jolloin mielen täyttää viha ja katkeruus. Vanhojen teollisuustyöpaikkojen pystyssä pitämisessä tekohengityksellä taas ei ole mitään järkeä.

Trump  huijasi ihmisiä lupailemalla teollisuustyöpaikkoja takaisin. Yksi haastateltavista sanoi suoraan,  että yksi asia,  mikä on varma on se, että toimintansa päättänyt  1500 työpaikan tehdas ei tule enää takaisin.

Edellä kuvattu kokonaisuus on monimutkainen syiden ja seurausten vyyhti, jota on vaikeaa ratkaista.

Dokumentin johtopäätös haasteesta  tuntui olevan kumuloituvan pääoman omistajien  ja poliittisten tahojen yhteenliittymän syyttely tapahtuneesta, jossa tietenkin on vinha perä,  mutta joka ei ole hedelmällinen tapa ratkaista ongelmia eikä kanna pitkälle.

Ehkä yksi selitysmalli on se,  että vanhentuneen kapitalistisen ajattelun kannattelemana on  liian kauan pidetty yllä vanhaa loppuun saakka käytettyä tehdasympäristöä ja aiheutettu vaihtoehtojen puutteen takia korvaamatonta vahinkoa. Toteutunutta vanhan säilyttämistä on kannatettu  kaikkien osapuolien taholta, kunnes seurauksena on vanhan totaalinen purku.

Toisena selitysmallina  voisi olla kuva vauraasta 1950- ja 1960 luvusta, jossa edellinen ja sitä edellinen sukupolvi elivät. Menestyksen eväät olisi kuitenkin   pitänyt luoda jo aiemmin uudelleen, jottei  olisi syntynyt  kestämätöntä taakkaa yhden sukupolven – 1980-luvulta lähtien  työelämässä olleiden -  kannettavaksi. Epätasaisesti jakautuneet tulot heikensivät  vähitellen seuraavien työntekijäsukupolvien taloudellista asemaa. Vanha ”New Deal -tulonjakomalli”  haihtui savuavien  raunioiden myötä ilmaan.

Uusi teollisuus - tietoteollisuus - otti ripeitä askelia aivan omaan suuntaansa ja jätti vanhan taakseen sivuille vilkuilematta.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Nostan vielä esille tämän dokumentin tinkimättömiä avainteemoja. Fokus on suuryritysten  liian suuressa vallassa kansalaisten kustannuksella. Tähän liittyen suuryritykset pyrkivät hyötymään halvan työvoiman markkinoista ja ovat tähän päästäkseen valmiit lopettamaan tehtaita kotimaassa ja siirtämään toiminnan esimerkiksi Meksikoon. Kehitys mahdollistaa teollisuustyöläisten luokan ”tuhoamisen”.

Tulevaisuus kuvataan paluuna menneisyyteen,  jossa yhteiskuntarakenteet ovat jähmeitä (patriarkaalinen yhteiskunta, jossa jokainen tietää paikkansa, kuten ennen demokratian läpimurtoa). Kysymys on muun muassa ”miehen arvon palauttamisesta”.  Kapitalismi, patriarkaatti ja valkoinen ylivalta liitetään yhteen. Kehitys nähdään mustan väestönosan ”saartamisena”.

Suuryritykset ohjailevat ihmisten elämää. Kansanvaltaistumisprosessissa demokratian  nähdään toimivan katalysaattorina omistajien menettäessä valtansa. Torjuakseen tämän suuryritykset muodostavat yhteenliittymän,  jonka rinnalla  demokratia osoittautuu voimattomaksi. Tämän ”hitaan vallankumouksen” tunnusmerkkinä liberaali demokratia on alkanut myötäillä demokratiavastaisen eliitin teemoja. Ajankohtakin määritetään: näin on tapahtunut  1990-luvun puolivälistä lähtien.

Jos osapuolet nähdään toistensa vastaisina rintamina,  voidaan ajatella, että  kansanvaltaiset valtiot ryhmittyvät viime kädessä autoritaarisuuden taakse. Seuraus tästä kaikesta on, että kansalaiset kokevat itsensä ulkopuolisiksi ja siksi tulevat yhä vihaisemmiksi. Nuoret esitetään tulevaisuuden voimana,  joka ainoana ihmisryhmänä pystyy asettumaan rahan valtaa vastaan.

Nykyisen tilanteen ei tarvitse olla pysyvä. Kehitys kohti parempaa  yhteiskuntaa on hidasta. Sitä symboloidakseen eräs kommentoija vertaa prosessia perhosten muuttoliikkeeseen Pohjois-Amerikasta Meksikoon. Muutto kestää kolme perhossukupolvea!