Ja tarina alkaa….
Luutnantti Takalan (Matti Oravisto) vaimo (Tea Ista)
varmistelee, että sotilaspuku on viimeisen päälle luutnantin yllä, onhan hän
menossa veteraanitapaamiseen. Hän kertoo täsmälleen, mille korkeudelle
Mannerheim-risti pitää asettaa. Kaikki, mitä vaimo sanoo, tuntuu olevan oikein.
Lauhkeana kuin lammas luutnantti vain
kuuntelee ja tottelee. Herkullinen kohtaus, kun ajattelee, että siinä on talvi-
ja jatkosodan tappaja. Tarvitaan siis suomalainen nainen kesyttämään tämä
leijona!
Vielä saattomatkalla asemalle vaimo muistuttaa, että
kaveripiirin houkutuksiin ei pitäisi sortua – siis varovaisena alkoholin kanssa
! Takala tapaa sissiporukkansa. Seuraa liikuttava kohtaus sankarihaudalla,
jossa Takala muistelee sissijoukon niitä miehiä, jotka eivät palanneet
viimeiseltä partiolta syvälle vihollisen selustaan.
Sen jälkeen mennään ravintolaan, jossa vietetään
viinanhuuruinen ilta menneitä muistellen. Ravintolakohtaus päättyy mielettömään
kamera-ajoon ympäri ravintolapöydän juttujen muuttuessa yhä hurjemmiksi. Ravintolajakson
alku- ja loppuilta muodostavat elokuvalle mainion kehyksen, jonka sisällä sissiporukan tarina kerrotaan.
Filmi on aina vedonnut minuun. Useiden
katsomiskertojen jälkeenkään sen vaikutus ei ole laantunut. Tämä siitä
huolimatta, että elokuva ei ole mitenkään täydellinen, pikemminkin rosoinen ja
hieman epätasainen. Nämä ovat kuitenkin toissijaisia asioita. Minusta elokuva
on aliarvostettu. Johtunee siitä, että Niskasen elokuvia Pojat, Käpy Selän alla
ja Kahdeksan surmanluotia pidetään - syystäkin - mestariteoksina. Nostaisin
”Sissit” samaan sarjaan.
Pääosassa Matti Oravisto luutnantti Takalana tekee
upean sisäistyneen roolisuorituksen. On
vaikeaa kuvitella ketään parempaa tähän rooliin. Eikö hän olekin aliarvostettu
suomalaisten elokuvatähtien joukossa?
Mistä elokuvan kiehtovuus johtuu ? Ehkä sen
vetovoima välittyy parhaiten luutnantti Takalan olemuksesta. Todentuntuisesti
hän heijastelee sotilaan ja upseerin kokemuksia. Mutta elokuva kertoo paljon
enemmänkin. Se kertoo, kuinka sankari pelkää. Se kertoo, kuinka
taistelutehtävään lähtö on yhä vaikeampaa. Ehkä on niin, että kun on tarpeeksi
monta kertaa selvinnyt hengissä, ihminen vaistomaisesti alkaa pelätä, ettei kohtalo
enää olekaan suopea.
Takala on kyyninen. Hän on entinen teologian
opiskelija, joka ei enää usko jumalaansa. Miksi? Siksi, että hän on menettänyt
kyvyn uskoa, että kaiken tappamisen keskellä voisi olla jokin korkeampi järki.
Miksi muutoin sorruttaisiin sodan infernaaliseen järjettömyyteen ?
Sissijoukkuettaan Takala puolustaa kuin leijona. Hän
hankkii joukkueelleen - sissiretkeä varten - suklaata omaa talousupseeria
aseella uhaten. Kaikki on sodassa sallittua, kunhan ei ammuta omia! Tätä Takala
pelkääkin. Elokuvassa kuvataan, kuinka sissijoukkueen kaikkein kovapintaisin
kaveri menettää sissiretken jälkeen täydellisesti hermonsa ja yrittää ampua
haamujen riivaamana oman joukkueensa jäseniä. Allegoriana, elokuvan
loppujaksossa - viimeisellä sissiretkellä - Takala pettyneenä joukkueensa
tappioihin menettää täydellisesti itsehillintänsä ja yrittää tavoitella asetta
edesvastuuttomassa mielentilassa. Vain oman joukkueen tovereiden ripeä
päälleryntäys estää katastrofin.
Sota muuttaa Takalaa selittämättömällä tavalla. Hän
pelkää itseään. Hän on menettänyt kyvyn empaattisuuteen. Tietenkin hän käyttää sotimisen
ohessa naisia hyväkseen, koska mitään sääntöjä ei ole. Ei mitään! Sodassa voi
ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja käsitellä muita ihmisiä vahvemman oikeudella. Toisaalta
juuri ja juuri tuntemansa naisen puolesta hän on valmis tekemään mitä tahansa,
vaikkapa uhkaamalla itseään korkeampiarvoista upseeria ”linjojen eteen
viemisellä”, jos tämä on erehtyy hänen tyttöönsä, kuten elokuvassa tapahtuu: siinä uros puolustaa omaa naarastaan olosuhteissa,
jossa kukaan ei katso teetkö oikein vai väärin.
Taistelukohtausten kliimaksissa on ”Pallikukkulan”
valtaus. Kukkulan onnistunut haltuunotto nostaa – naapurikomppanioiden epäonnistuttua - Takalan mainetta entisestään
todellisena sankarina, jota sissijoukkueen jäsenet ihailevat. Kuitenkin samaan
aikaan hän pelkää. Ketä? Ehkä itseään nähdessään Pallikukkulan voitonjuhlissa ”valkoisen
kuoleman” - kuvitellun haamuolennon, joka tunkeutuu krapulaisen miehen aivoihin
avaten konepistoolilla tulen. Ehkä tuossa ”valkoisessa kuolemassa” on hänen oma
kuvansa, hirviömäinen olento, jota Takala vihaa!
Kun Takala ollessaan lottatytön kanssa sängyssä, kuulee yhtäkkiä konepistoolin rätinän hän
tuntee itsensä tappajaksi tässäkin tilanteessa ja kehottaa tyttöä pukeutumaan.
Hän aavistaa tappavansa itsessään jotain hyvää - ja juuri sitä hän pelkää.
Voisiko Takalan kaltainen olla siviiliin päästyään
pelkkä juoppo ihmisraunio? Kyllä, mutta Takalan tapauksessa tuskin. Ei hän
mikään lasiin sylkijä olisi, vaan ottaisi siinä kuin muutkin. Ehkä hän olisi
menestyvä liikemies. Vai olisiko hän sittenkin pappi, joka on löytänyt
uudelleen jumalansa ?
Elokuvan loppujaksoissa Takala saatetaan tilanteeseen,
jossa hän joutuu kaukana linjojen edessä
päättämään aseettoman vihollissotilaan – panttivangin - ampumisesta.
Sissiporukassa päätetään äänestää ammutaanko vanki, vai päästetäänkö menemään. Takala on
tappamisen kannalla. Kuitenkin kaksi joukkueen jäsentä asettuu tapettavan eteen
asettaen oman henkensä peliin. Takala turhautuu tajutessaan hävinneensä kiistan
ja antaa raivostuneena vangin mennä. Takala aavistaa kuitenkin oikein.
Vihollista ei olisi pitänyt päästää vapaaksi ilmiantamaan koko porukka. Syntyy
hillitön ryntäys kohti omia linjoja vihollisen tulen alla , joka päättyy monen
toverin menehtymiseen – juuri niiden, joita sankarihaudalla myöhemmin
muistetaan. Sankari epäonnistuu viimeisellä sissikeikalla.
Ehkä tuo viimeisen sissiretken kiista olisi voinut laukaista
tappelun ravintolassa. Ohjaaja Niskanen
harkitsi tappeluvaihtoehtoa päätyen kuitenkin seesteiseen loppuun, jossa
humalaiset miehet asevelihengessä poistuvat toisiaan tukien ravintolasta.
Jotkut ovat tätä loppukohtausta arvostelleet liian vaisuna. Rintala teki
kirjaansa toisenlaisen lopun: hän päästi tappelun valloilleen. Minä puolestani
arvostan elokuvan loppua. Siinä on hieno tunnelma. Siinä on jotain samaa kuin
ollessani isäni kanssa veteraanien tapaamisessa yli 60 vuotta sitten.
Pikkupojan aivoihin piirtyi kuva alkoholivoittoisesta aseveljeydestä, se
jotenkin kuului siihen aikaan. Siihen kuului myös loputtomat sotajutut, juuri
sellaiset, jotka kertoivat takaloista ja muista sankaritekoja tehneistä.
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Niskasen ansio on siinä, että hän pystyy niin aidon
tuntuisesti välittämään sotaa käymättömälle sukupolvelle veteraanien
kaveruuden, todellisen aseveljeyden. Ehkä tuota veljeyttä tarvittaisiin tänäkin
päivänä. Silloin unohtuisivat ne mitättömät riidanaiheet, joista saadaan lukea
joka päivä lehdistä.
Miten näen Sissit juuri nyt? Ensinnäkin yhdistän elokuvan
tämän päivän levottoman maailman tapahtumiin. Se tuntui neljännellä tai
viidennellä uusintakatsomisella hyvin ajankohtaiselta. Sodan luonne on
arkipäiväistynyt, mutta samalla muuttunut jotenkin julmemmaksi.
Elokuva kertoo paitsi sodasta niin myös luutnantti
Takalan (ruotsalaiset nimesivät roolisuorituksen perusteella Oraviston Pohjolan
parhaaksi näyttelijäksi!) mielenliikkeistä ja taistelusta itsensä kanssa.
Takalan kautta projisoituu kuva ihmisestä, joka taantuu Vienan korvessa metsästäväksi
luontokappaleeksi kaiken teknologian keskellä. Hän muodostaa reviirin
ympärilleen, eräänlaisen Takalan piirin, jonka rajojen sisäpuolella hän – ja
vain hän – vallitsee, ei käskemällä vaan luontaisen auktoriteettinsa ansiosta.
Jotain muutakin tapahtuu: hän – entinen teologian opiskelija - tajuaa julmuuden
sisällään kasvavan ja pelkää sitä, taistelee sitä vastaan, muttei lopullisesti
ymmärrä, mikä tauti hänessä on. Takala – sankari ja antisankari – on ihmisen
paradoksi, joka näkee ilta-auringossa punarunkoisia honkia, jonkin kuvitellun
tai todellisen symbolina.
Takalassa on jäljellä enää kyllästyneen
”leipätappajan” rooli. Kaikki hohto sankaruudesta on kadonnut. Naisensa (kenen
milloinkin) lähellä Takalan kyynisyyden takaa paljastuu kuitenkin häivähdys
inhimillisyydestä, jonka puolesta hän haluaa taistella.
Joukkueenjohtaja Takalalta odotetaan enemmän kuin
muilta . Häneltä odotetaan ratkaisua ”Pallikukkulan” valtaukseen. Hän keksiikin
sen ja suorittaa onnistuneen operaation luotettujen miestenä avulla.
Kenraalilta saakka tulee kiitokset. Takalassa on tapahtunut muutos: hän ikään
kuin toteaa tapahtuneen ilman sen suurempia mielenliikkeitä. Ja sitten
tapahtuma huuhdellaan ja juhlitaan pois mielestä viinalla, se samainen
tapahtuma, jota myöhemmin ravintolassa muistellaan antaen arvo myös
niille, jotka eivät selvinneet perille.
On yksi asia, jonka varassa Takalan elämä toimii, joukkuetoverit.
Keskinäinen luottamus ryhmässä on betonoitu, vaikka on koko ajan koetuksella.
Yksi elokuvan pääteemoista onkin aseveljeyden ylistys. Ohjaaja Niskanen on
tajunnut toveruuden syvimmän merkityksen. Muistan omasta isästäni, kuinka
tärkeitä olivat sotakaverit. Sen aikaiseen tyyliin kohtaamiset olivat
viinanhuuruisia. Oli niitä joiden psyyke läpäisi sodan ilman näkyviä vaurioita
ja niitä, joihin sattui niin, etteivät pystyneet
enää siviilissä selviytymään.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Niskanen on rakentanut elokuvaan toiveikkaan lopun.
Elokuva korostaa toveruuden merkitystä, yhteen hiileen puhaltamisen tärkeyttä.
Tämä on viesti tälle päivälle, jossa luottamus toiseen ihmiseen horjuu ja mietitään
vastakkainasettelun hyötyjä ja haittoja.
Sissit on hieman rosoinen elokuva. Lievästä
epätasaisuudesta huolimatta korottaisin sen kotimaisten huippuelokuvien
joukkoon. Sisäistyneellä tarkastelunäkökulmallaan se pesee monet ulkomaiset
teknisesti orientoituneet huipputuotteet, joissa korostetaan sankareiden kaavamaista
hyveellisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti