Lähes kaikkialla läntisessä maailmassa ongelmana on työn vaatimaton tuottavuus ja ikääntyvä väestö. Suomi ei ole poikkeus. Väestönkasvun haasteisiin on tarttunut vakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto kirjassaan ”Puuttuvat puoli miljoonaa. Väestökato ja Suomen talouden tulevaisuus” (Otava, 2022).
Ne puoli miljoonan Suomen väestöstä puuttuvat, jotta
saataisiin toimiva ja kukoistava kansantalous aikaiseksi. Käsittelen
seuraavassa Murron kirjan keskeisiä teemoja, olettamuksia ja faktoja pistäen
joukkoon omia huomioitani.
Paradoksi globaalilla tasolla on, että meillä on väestön liikakasvua
toisaalla, ja liian vähäistä kasvua
toisaalla. Juuri näinä aikoina rikkoutuu väestön 8 miljardin raja. Kaikkia ei
pystytä ruokkimaan siedettävällä tavalla, vaikka kehitystä parempaan suuntaan
on tapahtunut jättimäisin harppauksin erityisesti Aasiassa. Ongelmaa on siis
tarkasteltava alueellisesti. Nollasummapeli ei auta. Muistan, kuinka jouduin kinaan tästä asiasta
opiskeluaikoina 1970-luvulla, kun ystäväni väittivät, että ei voida ajatella niin,
että maailmalla väestö kasvaa liian nopeasti ja meillä Suomessa liian
hitaasti. Ongelma on yhteinen, kasvua on rajoitettava kaikkialla, myös Suomessa! Silloin mentiin maailman
väestönkehityksessä kolmessa miljardissa….
Murto irrottaa Suomen ongelmaksi erityisesti miesten lapsettomuuden. Meillä on tyrmätty - varmaan oikeutetusti - ”innovaatio”,
että ryhtyminen lapsentekotalkoisiin pelastaa meidät. Syntyvyyden nousuun
saaminen edellyttää syrjäytyneiden miesten ja poikien ongelman ratkaisua.
Murron mielestä Suomen koulutusjärjestelmä ”hukkaa poikia”: pelkän perusasteen
koulutuksen saaneen miehen kokonaishedelmällisyysluku on alle yhden, kun se
korkeakoulututkinnon suorittaneilla miehillä on puolitoista. Hävyttömästi
sanottuna osa miehistä ei ole avioliittokelpoisia! On syntynyt eräänlainen uusi
luokkajako: lapsia saavat koulutetut miehet. Toisella tavalla sanottuna
kysymyksessä on parisuhteiden puute.
Murto kiinnittää huomiota nuorten miesten ongelmaan
syntyvyyden ongelman ratkaisukeinoina. Usein tämän ryhmän haasteena on monien
ongelmien kasautuminen yksilölle. Kaikki työ ei kelpaa suomalaisille. Ratkaisukeinona
on mainittu raskaiden töiden teettäminen maahanmuuttajilla. Tämä toteutuu hyvin
monissa länsimaissa. Maahanmuuttajien kontolle jäävät osin myös kovaa osaamista
vaativat työt.
Ongelmaksi jää pakolaisten ja maahanmuuttajien puutteellinen
integroituminen työelämään. Tämä on kuitenkin helpommin ratkaistavissa oleva
ongelma kuin syntyvyyden ohjaaminen.
Koulutus ratkaisukeinona haasteisiin kuulostaa
houkuttelevalta. Koulutus ei kuitenkaan ole ihan niin selviä patenttiratkaisuja
tuottavaa kuin olemme kuvitelleet.
Suomen koulutusjärjestelmässä saattaa olla edessä päivittämisen, ellei peräti rakenteiden
muuttamisen paikka. Esimerkiksi virolaiset ovat olleet koulutuksen kehitystyössä
innovatiivisempia kuin me Suomalaiset.
Olemmeko esimerkiksi luottaneet liiaksi oppilaiden omaan ohjautuvuuteen,
ja unohtaneet opettajakeskeisen opetuksen hyvät puolet.
:::::::::::::::::::::::::::::
Väestönkasvun lisäksi työn tuottavuus on Murron kirjan
keskiössä. Työn tuottavuus riippuu kolmesta tekijästä: investoinneista,
työvoiman laadusta (koulutus) ja kokonaistuottavuudesta (tuotannontekijöiden
kokonaisuudesta). Murto toteaa, että tällä hetkellä toivotusta ”tuottavuusloikasta” on vain vähän
merkkejä.
Niinpä niin, loistava tulevaisuus on takana päin. Suuri
muutos tapahtui jo elinkeinorakenteen muutoksen yhteydessä 1960-luvulla siirryttäessä
maatalousvaltaisuudesta teollisuuteen ja palveluihin sekä panostettaessa
koulutukseen. Oma oppikouluun menoni osui valtavaan koululaistulvaan 1960-luvun
vaihteessa. Sama ryntäys toistui 1970-luvun vaihteessa näiden samojen
oppikoululaisten siirtyessä yliopistoihin. Kaikki he olivat edesauttamassa koulutuksen
kautta nopeaa tuottavuuskehitystä siirryttyään työelämään.
Mielestäni tuolloin koulusivistys ei ollut sidoksissa
oppilaan vanhempien koulutukseen, päinvastoin kuin nyt. Joku muutos tässä on tapahtunut….
Samantyyppinen paradigman muutos tapahtui
elinkeinorakenteessa. Muistelen, että 1960-luvun vaihteessa
teollisuus-maatalous-palvelut -jako muodosti rakenteen 1/3 - 1/3 -1/3. Siitä
eteenpäin elinkeinorakenteen muutos kiihtyi.
Kysymys oli tietenkin myös asenteista. Vielä 1950-luvun vaihteessa
oppikoulun perustamista vastustettiin omalla kotipaikkakunnallani siitä syystä,
että maatiloille ei löytynyt jatkajaa, kun lapset menivät oppikoulun kautta
aivan muihin töihin. Heidän olisi pitänyt jäädä tilalle!
Muutos oli väistämätön. Sen airuena saatiin
viisipäiväinen työviikko vuoden 1966
alussa. Lomat lisääntyivät. Koneistuksen ja automaation lisääntyessä ei
tarvittu enää niin paljon työvoimaa kuin aiemmin. Toisin sanoen työ tehostui,
kun ei tarvittu enää aiempaa määrää työtunteja työtehtävistä selviytymiseksi.
OECD-maiden keskimäärinen bruttokansantuotteen kasvu oli
1960-luvulla lähes viisi prosenttia. Lännessä nopean tuottavuuskehityksen
päättyminen ajoitetaan yleensä ensimmäiseen öljykriisiin 1973. Senkin jälkeen Japanissa (jonka nopean kasvun
1980- ja 1990-luvulla Murto sivuuttaa jostakin syystä) ja Kiinassa on pystytty
huomattavaan tuottavuuden kasvuun, Japanissa 1980-90-luvulla ja Kiinassa näihin
päiviin saakka.
Mitkä syyt johtivat tuottavuuskehityksen alenemiseen
länsimaissa?
Palveluiden osuus taloudessa on kasvanut voimakkaasti.
Suuressa osassa palveluita tuottavuus on vaatimatonta, mutta esimerkiksi
IT-alan palvelut muodostavat
poikkeuksen. Sielläkin kännykän ominaisuuksia laajennetaan vuosittain minimaalisilla
muutoksilla, jotta saadaan laite myydyksi uutena.
::::::::::::::::::::::::::
Tutkimuksen ja kehittämisen tehostamisen välttämättömiä reunaehtoja
ovat suurten yritysten mahdollisimman suuri määrä. Valitettavasti näitä on Suomessa
hyvin vähän. Nokian jättimäiset panostukset tuottavuuskehitykseen ovat kaukana
takana päin. Paluu parempaan tuottavuuteen on toki mahdollista: vihreä siirtymä
tarjoaa hyvin resursoituna mahdollisuuden kasvuloikkaan monilla osa-alueilla.
Koko energiasektori hyötyy.
Koulutussektori ei ole enää sellainen kasvun veturi kuin se
oli aiemmin. Valittavasti Suomi on jäänyt huippumaiden taakse hitaasti, mutta
varmasti. Muistan itsekin kuinka 2000-luvun alussa silloisten työtehtävieni
puitteissa kiinnitin huomiota – ensimmäisten joukossa - PISA-tulosten mainioon
tasoon Suomessa. Meni tovi ennen kuin asiasta osattiin iloita. Valitettavasti
jatkossa tuudittauduttiin jo
saavutettuun menestykseen ja nykytuloksissa on jopa taannuttu.
Tämä on suuri ongelma: kun meillä iloitaan jostakin
saavutetusta pitäisi juuri sillä hetkellä olla skarppina ja panostaa edelleen
kehittämiseen eikä jäädä ihasteleman menneitä saavutuksia.
Tuottavuuden nopea kehitys edellyttäisi etenemistä myös
muissa johtavissa länsimaissa maissa samanaikaisesti. Valitettavasti tilanne on
sellainen, että yhtä lailla muualla lännessä
kehitys on hiipunut. Aasian tiikerit ovat paljon kunnianhimoisempia ja kilpailuhenkisempiä
ja uhraavat koulutuksen resursseihin enemmän kuin me. Onko hyvinvointiyhteiskunta
veltostuttanut meitä? Aiemmin hyvinvointiyhteiskunnan katsottiin luovan
edellytyksiä parempaan. Kyllä, mutta nyt ei enää entiseen malliin! Nykyinen
koulu on paradigman muutoksen edessä: se ei palvele enää digisukupolvea
riittävässä määrin.
Väestön vanheneminen on yksi riskitekijä, vaikkei sinällään
merkitsekään vääjäämätöntä panostusten heikkenemistä tuottavuuskehitystyöhön.
Japania ja Italiaa käytetään usein esimerkkinä vanhenevan yhteiskunnan
aiheuttamista haasteista. Molemmissa maissa on yrityksiä, jotka ovat edelleen korkealla
tasolla työn tuottavuudessa, joten mistään yhtenäisestä kuvasta ei ole kysymys.
Meillä Suomessa eläkkeellä olijat vievät hautaan valtavasti
hiljaista tietoa, joka voisi olla kaikkien käytettävissä. Tutkimusten mukaan
tietoa olisi myös ostettavista ikäihmisiltä.
:::::::::::::::::::::::
Useimmat ovat yhtä mieltä siitä, että perusasiat ovat
Suomessa kunnossa (yhteiskunnan vakaus, suomalaiset vahvat instituutiot, läpinäkyvä yhteiskunta).
Talouden kasvu uhkaa silti jäädä alhaiseksi edellä mainituista syistä, jos ei
keksitä jotain ratkaisua matalan tuottavuuden ongelmaan. Sitä etsitään ja
kaivataan kiihkeästi kaikkialla länsimaissa.
Suomi on pukenut vuosien kuluessa päälleen raskaan palttoon
hyvinvointiyhteiskunnan lämpimänä pitämiseksi. Liian raskaan? Kestääkö nykyinen rakenne ”hyvinvointi-ilmaston”
muutokset kestävyysongelmineen?
Risto Murron kirja tarjoaa rautaisannoksen tietoa länsimaita
vaivaavan kasvun ongelman pohdintaan.
" osa miehistä ei ole avioliittokelpoisia! " Olepa kunnollinen ja luotettava, vaikkapa ammattikoulutettu suomalainen mies, niin sinulla ei ole mitään saumaa naisten suhteen, jos vertailukohtana on psykopaatti murhasta tuomittu vankilakundi. Nirppanokkaneideillä ei tunnu muutenkaan olevan juuri minkäänlaista realistista käsitystä omasta markkina-arvostaan. Toki näille 'ihanaa etnistä värinää' aiheuttaville mokkakikkeleille kelpaa suorastaan tyrkytetty pimpsa, mutta siihen se parisuhde sitten jääkin. Vaan kuinka monelle rehdille punaniskasuomalaismiehelle sitten enää kelpaa matujen kiertopalkinto? Että eivät miehet ole "avioliittokelpoisia". Joo justiinsa!
VastaaPoistaLiitin ilmaisuun kaneetin "hävyttömästi sanottuna". Mutta oli hyvä, että toit esille toisen puolen näkökulman, tosin kärjistettynä. Eikö tästä tule yhteenlaskettuna yksi syy, miksi väestö ei kasva rivakasti?
Poista