sunnuntai 11. joulukuuta 2022

Saksa - rauhan takaaja?

 


 Hesarin kuukausiliitteessä 12/2022 tarkastellaan Saksan halua ja mahdollisuuksia toimia Euroopan ja erityisesti Ukrainan auttajana. Toimittaja Teppo Sillantaus perkaa kaikkea sitä,  mikä Saksan ulkopolitiikassa  on asetettu kyseenalaiseksi. Perustan tämän kirjoituksen suurelta osin Sillantauksen kirjoitukseen täydentäen sitä omilla ajatuksillani. Pääväite on, että Saksa ei panosta läheskään täysimääräisesti Ukrainan itsenäisyystaistelun tukemiseen sodassa Venäjää vastaan. Sivuan ohessa myös kolmen valtion, Saksan, Ruotsin ja Suomen poliittista ”sielunelämää” nyt ja  tulevaisuudessa.

Maailmanpoliittinen tilanne vierähti kohtalokkaalla tavalla kriisiherkäksi, kun Vladimir Putin ilmoitti joulukuussa 2021 vaativansa  länneltä takuut,  ettei Nato laajene itään. Venäjä vaati Natoa palauttamaan  Euroopan sotilaallisen tilanteen  sellaiseksi kuin se oli toukokuussa 1997. Se merkitsisi toteutettuna Naton vetäytymistä Itä-Euroopan valtioiden suojaamisesta. Vastakkainasettelu räjähti käsiin: länsi ei suostunut idän käskettäväksi. Venäjän toimia pidettiin lännessä lähinnä uhitteluna, mutta sitä ne eivät olleet. Nyt oli tosi kysymyksessä, kuten hieman myöhemmin ilmeni.

Naton suosio räjähti Suomessa korkeammalle kuin koskaan,  ja kun Venäjä hyökkäsi 24.2.2022 Ukrainan kimppuun, saavutti Naton suosio uuden lakikorkeuden - ja suosio näyttää kasvavan edelleen.

Ei auttanut, vaikka Olaf Scholz vakuutti, että Nato ei laajene itään hänen itsensä eikä Putinin aikakaudella. Putinin käynnistämä sota sai liittokanslerin julistamaan ”Zeitenwenden” tapahtuneen. Saksa reagoi asevarustelua lisäämällä, joka oli ollut vieras ajatus maassa pitkän aikaa. Pian kävi ilmi, että Scholz ei jatkanut johdonmukaisesti varustelulinjalla. Miksi Saksa luopui valitsemastaan linjasta?

Saksan käyttäytymisen tulkkina artikkelissaan Teppo Sillantaus käyttää saksalais-suomalaista kirjailijaa, Roman Schatzia, joka ironisella tyylillään ryydittää mielipiteitään. Hän puhuu erinomaista suomea, itse asiassa parempaa kuin melkein kaikki suomalaiset.  Se Suomi, johon hän tuli vuonna 1986 edusti vielä yhtenäiskulttuuria. Schatz on saanut olla todistamassa yhteiskunnallista paradigman muutosta Suomessa oloaikanaan.  Sillantaus puhuu hänestä epävirallisena Saksan lähettiläänä. Schatz väittää Suomen ja Saksan välillä vallitsevan ”erityissuhteen” lievällä ironialla painotettuna. Suomalaiset arvostavat saksalaista tehokkuutta, joka Schatzin mielestä on räikeää yliarviointia. Hän moittii saksalaista yhteiskuntaa jäykkyydestä. Maailmansodan peruja on perustuslain takaama osavaltioiden suuri itsemääräämisoikeus, joka tekee yhteiskunnan ohjaamisen haastavaksi.

Schatz tuo esille venäläisten raakuudet Ukrainassa, joihin verrattuna Saksa – maailman suurimpia aseiden viejiä – vetää hyvin maltillista, jopa varovaista linjaa varsinkin aseellisen avun tarjoamisessa. Saksa on pihdannut erityisesti tärkeimpien eli raskaiden aseiden toimituksissa. Se on myös kieltänyt muita maita viemästä saksalaisia aseita Ukrainaan.

Teppo Sillantaus panee Schatzin ”vastaamaan” entisen kotimaansa menettelyistä.

::::::::::::::::::::::::::::

Eniten suomalaiset  ja saksalaiset eroavat Schatzin mielestä suhteessaan toiseen maailmansotaan. Schatz väittää, että Suomessa ei niinkään hävetä osallistuminen sotaan Saksan rinnalla, vaan se,  että ”Suomi vaíhtoi epäurheilijamaisesti puolta kesken loppuottelun ja jatkoi Neuvostoliiton leirissä”.  Lausahdus edustaa tyypillistä suurpiirteistä sanomisen ilosta tapahtuvaa kommentointia Schatzilta. Suomelle taistelu Saksan rinnalla - tiettyyn rajaan saakka - oli ennen kaikkea väistämätöntä, jos ja kun se halusi selvitä sodasta itsenäisenä.

On tietenkin vähintään suuripiirteistä väittää,  että Suomi vaihtoi ”epäurheilijamaisesti ” puolta ja siirtyi Neuvostoliiton leiriin.  Schatz puhuu jälleen sanomisen ilosta. Tosiasiassa sodan logiikka ajoi Suomen ensin natsi-Saksan vanaveteen vuonna 1941, ja vastaavasti vuonna 1944 Saksasta ja sodasta irti, muttei tietenkään ”Neuvostoliiton leiriin” jatkosodan vielä kestäessä.  Eri asia on sitten se, mitä tapahtui sodan jälkeen.

Saksalle sota on kansallisen häpeän aihe”, toteaa Schatz aiheellisesti mutta melko suorasukaisesti. Suomi taas jakaa omalta osaltaan toisen maailmansodan kolmeen erilliseen osaan, talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan, jotka kaikki ovat huomionarvoisia tai elintärkeitä osia Suomen olemassaolon taistelussa.

Ukrainan sota on sekä meillä Suomessa että muualla rinnastettu talvisotaan. ”Sota on osa meitä”, toteaa Schatz. Ero Saksaan on valtava. Schatz sanoo, että  Länsi-Saksassa, missä hän on kasvanut  ”sota oli kielletty aihe”. ”Suomessa taas joka toinen mies on sotahistorian asiantuntija”, toteaa Schatz vain hiukan liioitellen. Suomalaiset jopa hänen mielestään tuntevat sotahistorian paremmin kuin saksalaiset.

Venäjän hyökättyä Ukrainan kimppuun helmikuussa 2022 virisi Suomessa ”harras maanpuolustushenki”. Saksassa ei virinnyt oikein mikään,  Schatz tylyttää. Olen arvostellut näissä kirjoituksissa maailmalla vellovaa militaristista intoa. Se ei tiedä hyvää. Minun pitäisi olla iloinen siitä, että Saksassa ei herännyt mitään vastakaikua militarismille. Kun ajatellaan poliittista ilmapiiriä, mikä Saksassa vallitsi, seurasi Ukrainan tapahtumista epäusko: näin ei voinut käydä! Euroopassa piti vallita ”Saksan rauha” (oma tulkintani). Schatz tuntuu puolittain ällistelevän saksalaisten passiivisuutta ja innottomuutta Ukrainaan liittyen sekä kiinnostuksen kohdistumista toisenlaisiin asioihin, kuten vaurauden kasvattamiseen, ”elintasoon kaiken yli” ja ”feng shuihin”.

Saksa supisti  Bundeswehria rajusti Saksojen yhdistymisen jälkeen. Vuonna 2011 Saksa lakkautti yleisen asevelvollisuuden ilmeisesti säästöjen vuoksi. Se oli optimismin aikaa,  jolloin ajateltiin fukujamalaisittain historian loppuvan (toistemme ymmärtämiseen, jos ei hyväksyntään). Näin tulkitsen Schatzia. Saksassa ajateltiin hänen mukaansa niin, että Saksa on ainoa maa Euroopassa, joka voi aloittaa sodan, ja kun sen armeija ajettiin alas, oli johtopäätös, ettei kukaan Euroopassa voi aloittaa sotaa. Suomessa samaan aikaan liki poikkeuksellisesti säilytettiin asevelvollisuusarmeija, joka on nyt hampaisiin saakka aseistettu.  Rekrytointia ollaan käsittääkseni laajentamassa yhä suuremmassa määrin naisiin.  Puolustusvoimien sodanaikainen vahvuus on 280 000 sotilasta.

Suomen yllä leijuu häivähdys sotilaallisten seikkojen ylikorostamisesta. En kuitenkaan puhuisi Suomen yhteydessä mistään militarismin hengestä. Silti toteaisin, että puolustusbudjetti on kaksinkertaistunut vuositasolla ja asetoimituksia tapahtuu tiheään. Moni vastaa tähän,  että pitäähän turvallisuudesta pitää huolta. Allekirjoitan toki tämän. Kaiken kaikkiaan tässä on kysymys hyvin herkästä asiasta, koska puhumme nyt  maanpuolustushengen tulkinnasta. Toivottavasti herkkähipiäisyys ei mene kuitenkaan niin pitkälle, että keskustelu estyy.

Saksa on nyttemmin julkisudessa otettu esimerkiksi maasta,  joka on laiminlyönyt rauhanaikaisen puolustusvoimien ylläpidon ja kehittämisen. Saksassa on pitkällä aikavälillä tuudittauduttu rauhantilaan eikä ole uskottu maanosan kriisiytyvän tai joutuvan sodan uhan alaiseksi. On eletty sinänsä kunnioitettavassa Pax Euroopan hengessä. Mutta pahimmillaan suurin osa saksalaista hävittäjistä ei ole noussut ilmaan huoltojen laiminlyönnin takia.

Silti etsin yhtymäkohtia näiden kahden (Suomi ja Saksa) lähestymistavan väliltä. Maat olivat lähellä toistensa ajattelutapaa ennen Putinin hyökkäystä Ukrainan kimppuun. Molemmissa omaksuttiin maailmansodan jälkeen hiukan eriasteisesti ”suomettumiselta haiskahtava” suhtautuminen Neuvostoliittoon/Venäjään, joka merkitsi pidättäytymistä molemmin puolin toisen osapuolen ärsyttämisestä.

Yhtymäkohdat näiden kahden maan välillä vähenivät,  kun Euroopan tilanne kiristyi. Naton jäsen Saksa jatkoi varovaista linjaa, kun taas Suomi heittäytyi liittoutumisneuvotteluihin paikoin jopa hiukan haastavassa hengessä.

::::::::::::::::::::::::::::::

Saksalainen johtoajatus Venäjän suhteen, ”Wandel durch Handel”  muodosti esimerkin monille lännessä. Nyt jälkeenpäin useampi taho on syyttänyt pyrkimystä kesyttää Venäjä kaupankäynnin avulla naiiviksi ja hyväuskoiseksi. Faktinen tilanne on julma: Venäjä ei muutu! Silti besserwissermäinen ”tiesinhän, että näin siinä käy” -jälkiviisaus  ärsyttää: Saksassa ei oltu nimittäin mitenkään yksin sen ajattelun kanssa, että Venäjä sidotaan länteen rauhanomaisilla taloussuhteilla. Venäjän ”ase” oli ja on energia, varsinkin öljy ja maakaasu, eikä muuta juuri ollutkaan. Se sopi 1970-luvun ”Neue Ostpolitik”-suuntaukseen ja vahvistui vuosi vuodelta. Berliinin muurin murtumisen aikoihin Neuvostoliiton osuus Saksan kaasusta oli kolmannes. ”Wandel” ei ollut sitä, mitä odotettiin: kauppa oli liian yksipuolista ja kukkoina tunkiolla heiluivat oligarkit.

Viime kuukausina  – kun rauhasta on de facto luovuttu – on vallinnut sotatila, joko kybersota tai sota perinteisessä mielessä. Venäjä ei tuhoa pelkästään rakenteita ja surmaa ihmisiä vaan pyrkii myös tuhoamaan yhteiskunnan perustan, demokratian. Schatzia ärsyttää saksalaisessa uutisoinnissa energianhinnan korostuminen, kun taas ihmisuhrit Ukrainassa ovat toissijaisia, jos sitäkään. Saksa on hyvinvoiva ja vauras ja edelleenvaurastuminen  on tavoite numero yksi. 

Schatz haluaa kääntää puukkoa haavassa ja Sillantauksen kysyessä haastattelussa Saksan Ruotsi-suhteesta (tarkoittaen henkistä ja rahaan perustuvaa ”hyvinvointisukulaisuutta” Ruotsin kanssa) Schatz sanoo Saksan valinneen Ruotsin linjan, jossa raha ja vauraus ovat kaiken perusta: Onko Saksa siis Ruotsi? Schatz: ”Saatana. Pahasti sanottu. Mutta joo, saksalaiset ovat pahempia kuin ruotsalaiset itse”. Mutta kaikki muuttuu. Ruotsikin on luopunut monista ruotsalaisuuden kiveen hakatuista piirteistä ja liittymässä mm. Natoon – ja vieläpä Suomen johdattelemana! Finnjävel! (Ruotsin Nato-kriittinen sosiaalidemokraattinen ulkoministeri manasi keväällä 2022 ihan oikeasti suomalaisia näiden kiireestä Natoon). Jotain on murtunut perustavaa laatua olevalla tavalla Ruotsissa. Mutta mitä tekee Saksa? Luopuuko Saksa turvallisuuspolitiikassa ”saksalaisesta” pihiydestä, kun se on saanut olla USA:n suojeluksessa? Nihkeä suhtautuminen asevarusteluun ja aseiden käyttöön ja kunnossapitoon on jatkunut näihin päiviin. Jos sota syttyisi, olisi Saksan valmius korkeintaan välttävällä tasolla. Saksa laskee puolustuksensa liiaksi Naton varaan ja toisaalta sotaa on pidetty mahdottomana. USA:n vaatimus Nato-maiden kahden prosentin osuudesta bruttokansantuotteesta väijyy taustalla.

Nordstream-kaasuputkien räjäyttämiset kertovat omaa kieltään (kyber)sodan tulosta Itämeren alueelle. Kaasuputkien piti olla esimerkki turvallisesta  energiantoimituksesta, koska putket kulkivat kansainvälisillä vesillä. Tämän varaan Angela Merkel laski. Seuraamukset ovat olleet  turhauttavia, mutta silti Saksa on reagoinut Ukrainan tukemiseen hitaasti. Ehkä se johtuu siitä, että historian tapahtumista (toinen maailmansota) johtuen saksalaisilla on kaduttava muisto: panssarit Kurskissa ja Saksan salamasota vaikuttavat edelleen, sillä saksalaisilla on tulkinnan mukaan huono omatunto Neuvostoliiton kimppuun hyökkäämisestä maailmansodassa. Ehkä juuri tästä johtuu tietty venäläisiin kohdistuva ”suomettunut”  suopeus, joka saa muut ymmälle.

Saksan Venäjä-suhteissa on eräs varteenotettava piirre, jota Suomessa ei joko oteta riittävästi huomioon tai ymmärretä: poliittisen kartan äärilaitojen Putinia tai Venäjää kohtaan tunnettu suopeus. Kontrasti on selvä: Suomessa äärioikeisto on vähäinen ilmiö eikä äärivasemmistoa saksalaisessa mielessä ole olemassa. Totta kai historia on luonut alustan näille ääri-ilmiöille. AfD:n kautta Venäjä-mielisyys kytkeytyy parlamentaariseen puoluejärjestelmään. Saksasta puuttuu kuitenkin vastenmielinen ”Macron-ilmiö”, johon liittyen Ranska haluaisi olla vaikutusvaltaisempi  kuin onkaan sympatisoiden tavalla tai toisella Venäjää. Onko Venäjän tuomitseminen lopulta Euroopan pikkuvaltojen harteilla?

::::::::::::::::::::::::::::

Kun jossain aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, että 1800-luvun ja 1900-luvun suursodista ei ole opittu mitään, niin taas kerran ollaan lähestymässä sodan syttymisen jyrkännettä. Tässä mielessä osoittaisin kunnioitusta Saksalle (vaikka ehkä naiiviin kansalliseen aseriisuntaan sortuikin nykykriisin alla) siitä, että sodan opetukset ovat edelleen heillä muistissa: saksalainen yhteiskunta rakennettiin sodan jälkeen korostetusti ”ei enää koskaan sotaa” -ajattelua varten.

Ihmiset tahtovat vain  käyttäytyä niin, että sotien toistuva rytmi unohtuu ja suuri sota syttyy tai uhkaa syttyä muutaman vuosikymmenen välein.

 

 

 

 

2 kommenttia:

  1. Yhdeksänkymmen luvulla kerrotiin Europan tilanteesta,Yhdysvallat sisällä, Venäjä ulkona ja Saksa alhaalla. Nyt julksuutta saanut Heinrich kolmastoista on todennut Saksan ogelmaksi juuri Yhdysvaltain miehityksen ja juuri siksi hän ja hänen aatetoverinsa eivät hyväksy Saksan liittotasavaltaa, koska se on amerikkalaisten holhouksessa muodostettu.
    Heinrich vaatii Saksan perustuslain ja valtiomuodon palauttamista aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa.
    Nykyinen tilanne tulee viellä kiristymään entisestään, kun amerikkalaiset ryhtyvät toden teolla painamaan Saksaa alas, koska he kokevat Saksan ja myös Europan kilpalevan ,vaikutusvallasta epäreilusti.
    Tuo kaasuputken sabotointi liittyy osaltaan tuohon taloudelliseen sodankäyntiin.
    Mitä Venäjään tulee se on nyt kääntänyt selkänsä uihtuvalle euroopalle,toki talouden ja kaupan muuttaminen enemmän aasian suuntaan vie aikaa ja maailmaa on toki muuallakin kuin ns kultaisessa miljardissa, missä ihmiskunnasta on vain yksi kahdeksasosa.
    Venäjä on esimerkiksi urheilussa siirtymässä aasian kokonaisuuteen. Intialainen aasan urheilujohtaja on jo kutsunut venäläisurheilijat mielihyvin kisaamaan,toki ilman kansallisia tunnuksia.

    VastaaPoista
  2. Heinrich XIII on äärioikeiston vallankaappusta hamuava johtaja (tai sellaiseksi pyrkivä). Hänen ihannevaltionsa on Saksa ennen ensimmäistä maailmansotaa, kuten kerrot. Taitaa olla niin, että nämä äärioikeiston edustajat valikoivat historiasta oppiinsa soveltuvan vaihtoehdon luullen, että historia on toistettavissa. Ei onnistu.
    Vaarallista on, että äärioikeisto on jossain määrin yhtenäinen Atlantin molemmin puolin. Tähän viittaa esimerkiksi pyrkimykset vallata parlamenttitalot.
    Muilta osin kirjoituksesi arvailua, mitä voisi tapahtua. Näin suoraviivaisesti en ole valmis tulevaa historiaa kirjoittamaan.

    VastaaPoista