Ennen nostalgiakin oli parempaa

 

Ensin pieni alkuverryttely aiheen vierestä…

Esa Saarisen mukaan hänen esitelmiensä vaikuttavat elementit ovat (Saarisen) ääni sekä se,  että ne toimivat alustana kuuntelijan/lukijan/osallistujan omille ajatuksille.

Huomaan käyttäväni lukemiani  kirjallisia lähteitä, en niinkään kirjakritiikin kohteena kuin alustana, josta omat ajatukset saavat herätteitä.

Kun kuuntelee hyvää esitelmää ja tekee muistiinpanoja niin jälkikäteen ”kerrattaessa” tuppaa teksti olemaan omituisen väljähtänyttä: tulee kysyneeksi, mitä erityistä tässä oli. Se, mikä puuttuu kerrattaessa on esitelmänpitäjän ÄÄNI (yhtä hyvin voisi puhua persoonasta). Saarisen ratkaisu ongelmaan on luennon nauhoitus!

Tämä tuli mieleen jälleen kerran, kun luin Antto Vihman kirjoittamaa teosta nostalgiasta: ”Nostalgia. Teoria ja käytäntö” (Teos, 2021). Keskityn tässä erityisesti kirjan lukuun ”Haluan normaalin Suomen takaisin”. Se toimikoon ajatusteni alustana.

Oma suhtautumiseni nostalgiaan? En ole erityisen nostalgiaan taipuvainen tyyppi. Kirjoittaessani historiasta yritän puhdistaa todellisuuden nykypäivän kaihosta ja kaipuusta, oikein tai väärin. Pyrin pikemminkin selvittämään,  mistä nostalgia jonkin asian yhteydessä syntyy. 

Nostalgiaan taipuvaiset ihmiset leimataan helposti menneisyyteen jämähtäneiksi, vaikka ”ennen oli paremmin” -ajattelussa saattaakin olla joskus vinha perä. Ylen radiokanavalla muisteltiin taannoin 80-lukua. Osa tunteikkaista menneiden muistelusta koskien esimerkiksi palvelujen heikentynyttä saatavuutta piti hyvinkin paikkansa. Tieto- ja tavaraliikenne kyllä sujuu teoriassa ja teknisesti nykyisin monta vertaa paremmin kuin ennen, mutta miten on virheettömyyden, ymmärrettävyyden  ja luotettavuuden kanssa. Entä mitkä ovat vanhenevien ihmisten digitaaliset mahdollisuudet saavuttaa palvelut tänään?

::::::::::::::::::::::::::

Antto Vihma selittää nostalgia-sanan etymologiaa: se muodostuu kahdesta sanasta nostos (kotiinpaluu) ja álgos (kipu). Historia on täynnä menneitä märehtivien ”kotiinpaluun kipuilua”. Kirjassa keskitytään modernin ajan kaipaukseen.

Nostalgia on tänään nimenomaan populistisen politiikan käyttövoima. Esimerkkejä on helppo löytää: Urbanin Unkari, Puolan nykyjohto, Trumpin Yhdysvallat, Bolsonaron Brasilia, Xin Kiina, Erdoganin Turkki ja ennen kaikkea Putinin Venäjä. Suomessa perussuomalaiset ratsastavat nostalgian aallonharjalla. Nostalgiaan oleellisesti liittyville karismaattisille johtajille on sosiaalinen tilaus.

Nostalgiaa voi eritellä jakamalla sitä osiin. Kirjassa eritellään kolme lähestymistapaa: entistävä (vanhojen hyvien aikojen palauttaminen nykyrappion korjaamiseksi), pohdiskeleva (menneen idealisointi) ja banaali (populaari, pinnallinen) nostalgia.

Kirjan keskittymisessä poliittiseen nostalgiaan näkyy kirjoittajan politiikantutkijan tausta. Siksi yläkäsite populismi korostuu tarkastelussa.

Kirjassa todetaan, että ”nostalgian kulta-aika on alkanut. Se on populismin, polarisaation, kulttuuripessimismin, myyttien rakentamisen ja voimistuvien kansainvälisten jännitteiden aikaa”. Olisiko tuossa pähkinänkuoressa nostalgian ajan idea?

Yksi nostalgisen ajattelun kulmakivistä on nostalgisen kuluttamisen helppous nykypäivänä, koska digitalisoitunut yhteiskunta on kiinnostunut omasta menneisyydestään, ainakin lähimenneisyydestä. Se on helposti saavutettavissa. Sen sijaan itse nostalgisen ajattelun ”lait” eivät ole juuri muuttuneet vuosisatojen kuluessa.

:::::::::::::::::::::

Kirjan Suomea koskeva osuus keskittyy politiikan tekemiseen nostalgialla.  Aiheen käsittelyssä keskitytään pelkästään perussuomalaiset -puolueeseen. Nostalgia-käsitteen piiriin kuuluvista muista aiheista sivuutetaan siis suurin osa.

Nostalgia on suomalaisen populismin pysyvä elementti. Vihma jakaa suomalaisen populismin kolmeen vaiheeseen: 1) maaseutupopulismi (Veikko Vennamon ja SMP:n perintö), 2) ylikansallinen päätöksenteko, (erityisesti  EU, Timo Soinin läpimurtotuote), 3) islamin ja maahanmuuton uhka (Jussi Halla-ahon oikeistopopulistinen linja).

SMP:n vastinpari perinteisten suurpuolueiden joukossa  oli maalaisliitto, joka lähti 60-luvun puolessa välissä tavoittelemaan suurempaa kannatusta kohderyhmänä kaupungit. Kaupunkien valtaus epäonnistui samalla,  kun SMP valtasi asemia keskustan aiemmilla nautinta-alueilla.

SMP:n nostalgia merkitsi paluuta agraari-Suomen arvoihin. Synnytettiin ihannekuva maaseudulla asuvista rehellisistä ihmisistä kontrastina kaupunkien turmelukselle. Televisio oli urbaanien arvojen valtavirran moottori. Osa TV:n ohjelmista edusti smpläisten moittimaa tapainturmelusta. Samaan aikaan 1970-luvun vaihteen molemmin  puolin rakennemuutos aiheutti ryntäyksen kaupunkeihin ja Ruotsiin. Olosuhteet olivat otolliset myöhemmälle maaseutunostalgian suurelle aallolle.

SMP:n nostalgia perustui yhteiskunnan modernisoitumisen ja kaupungistumisen vastustamiseen Yhteiskunnan nopea rakennemuutos 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa satoi SMP:n laariin. Puolueen kannatuspohja lepäsi pientilojen varassa. Tässä oli ongelma: ne eivät enää elättäneet maaseudulla sinnittelijöitä kuin osaksi ja muuttuivat vähitellen elinkelvottomiksi. SMP katosi puoluekartalta.

Perussuomalaiset edustaa populismin toista polvea Suomessa. Ensimmäisen sukupolven SMP:llä oli parhaimmillaan 18 kansanedustajaa. Perussuomalaiset teki läpimurron vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, jolloin se sai 19,1 prosentin kannatuksen.  Puolue on puolustanut saamaansa menestystä sitkeästi monien vaiherikkaiden vuosien aikana 2010-luvulla.

Vennamolainen nostalgia perustui iskulauseisiin, kuten ”seteliselkärankaiset”, ”Sorsa-Virolaisen siviilijuntta”, ”talonpojan tappolinja” ja ehkä kokoavana sloganina ”unohdetun kansan puolesta”. Tavoitteena oli toimia ”pienen ihmisen” puolesta.

Veikko Vennamo itse oli varakkaasta suvusta, mutta puolueella oli osoittaa joukoistaan myös todellinen kansanmies, varapuheenjohtaja Eino Poutiainen,  josta mopoineen ja murteineen tuli eräänlainen SMP:n väärentämätön symboli.

SMP:n toinen tuleminen tapahtui kahdella kärjellä, ensin Timo Soinin ja sitten Jussi Halla-ahon voimin. Heidän teemoinaan olivat yllä mainitsemieni kolmen vaiheen kohdat 2 ja 3. Samalla tapahtui ohjelmamuutos pois smpläisestä pienen ihmisen problematiikasta kohti kansallismielisyyttä  korostavaa tavoitetta. Uhkana nähtiin ylikansalliset tahot ja kansan eheyttä rikkova maahanmuutto. Jälleen aseina käytettiin iskeviä ilmaisuja, kuten Vennamonkin aikaan: Timo Soini: ”missä EU, siellä ongelma”….

Vuoden 2018 presidentinvaaleissa puolueen ehdokas Laura Huhtasaari otti käyttöön nostalgisen iskulauseen ”Suomi takaisin”. Hän tarkoittaa tällä, että ”suomalaiset ensin” amerikkalaisen vastineensa ”America First” mukaisesti. Huhtasaari jätti presidentinvaaleissa taakseen ns. vanhojen puolueiden ehdokkaita. Haluttiin korostaa paluuta vanhaan turvalliseen Suomeen (”Turvallinen Suomi takaisin”). ”Perusasiat” (mitä ikinä niillä tarkoitettiinkaan) nostettiin tikunnokkaan. Kokonainen perinteinen länsimainen elämänmuoto oli vaaravyöhykkeessä perussuomalaisten mielestä.

Vastustettavina kohdetahoina olivat liberaalit ja arvoista korostuneet vihreät arvot. Suosittuja puolueen sivistyneistön käyttämiä ilmauksia ovat ”kulttuurimarxilaisuus” ja ”Frankfurtin koulukunta”, johon niputetaan kaikki vasemmistolaisuuteen vivahtava, kuten akateeminen vasemmistolaisuus, ympäristöpolitiikka, liberaali suhtautuminen maahanmuuttoon sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden kategorioiden rikkominen. Myös kommunismi haukkumasanana on yleistynyt. Perinteiset instituutiot,  kuten avioliitto ovat perussuomalaisten mielestä ”uhanalaisia”. Niitä pyritään liberaalien vastustajien taholta uudelleenmäärittämään.

Em. termien alle pyritään niputtamaan kaikki vastenmielinen kokemus.  Länsimaisuuden vallitsevaa suuntaa nimitellään ”oudoksi”. Juurisyyt ovat ”kommunismissa”. Intellektuellit ja (mädättävä) eliitti ovat pääsyylliset kaikkeen pahaan.

Suomessa vallitsevat samat trendit kuin lännessä (Yhdysvallat, Länsi-Eurooppa). Taustalta on erotettavissa autoritaarinen populismi ja entistävä (vanhat hyvät ajat mieleen palauttava) nostalgia, joilla on laajaa kysyntää läntisessä maailmassa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Antto Vihman kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen,  että perussuomalaisessa ajattelussa halutaan palata johonkin menneeseen - nostalgiseen  tilaan - jolloin elämän edellytykset olivat kunnossa.  Yksityiskohtiin ei mennä ehkäpä juuri sen takia, että menneessä tapahtuneet eivät nekään ole vastanneet aikoinaan ihmismielen onnellisuuden odotuksia.

Tulee jopa mieleen, että kaikki se,  mitä on rakennettu edistyksellisyyden nimissä pyritään nyt kyseenalaistamaan. Moderni maailma haluttaisiin pysäyttää: maailma seis! Se tuskin onnistuu, kuten eivät ole onnistuneet aiemmatkaan yritykset historiassa. ”Höyrykoneiden” maailma ei palaa. Lääkkeeksi nostalgiseen synkkyyteen esitetään usein positiivisen tulevaisuudenkuvan omaksumista. Silti kaipuu vaan on tunne suurin….

Nykyinen internetin vauhdittama maailma on osoittanut,  että kiivas  muutoksen rytmi ei sovellu läheskään kaikille. Haluttaisiin urheilutermein aikaa ”palautumiselle”,  jotta toivutaan seuraaviin – ja jo meneillään oleviin -  edistysaskeliin. Perussuomalaisten kanssa kilpailevat puolueet eivät kuitenkaan halua nostaa persujen pelkoja pintaan. Niinpä kenttä on melko vapaa perussuomalaisille toteuttaa nostalgista sanomaansa.

Tarvitaan koko elämän pituista oppimisprosessia modernin maailman ymmärtämiseksi. Vastavuoroisesti on  totuttava ajatukseen, että ihmisen omaksumiskyky on rajallinen ja vaihtelee kovasti siirryttäessä ihmisryhmästä toiseen. Kehityksen pullonkaulat ja suoranaiset virheaskeleet ovat tosiasia. Niiden kanssa on opittava elämään.