Vuoteen 1965 saakka nykyisen keskustapuolueen nimi oli maalaisliitto. Juuri 1960-luvulla Suomessa käynnistyi voimakas elinkeinorakenteen muutos. Maalaisliitto-nimen pelättiin rajaavan puolueen kannatusta ja sitovan sen liiaksi pelkästään maaseudulla asuviin. Nimi muutettiin ideologista asemaa vastaavaksi, nimeksi tuli keskustapuolue ja vuonna 1988 nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa Suomen keskustaksi.
Keskusta on nyt osa uutta punamultaa. On vaikea sanoa, onko
keskustan epämukava olo hallituksessa jotenkin poikkeavaa. Eikö tätä epämukavaa oloa ole ollut ilmasssa aiemminkin? Monipuoluehallitukseen
pitää aina sovittautua, muutoin yhteistyö ei suju. Keskustan kentällä nykyistä
hallitusta haukutaan punavihreäksi tai vihervasemmistolaiseksi koalitioksi,
jossa ollaan mukana joskus annetun
lupauksen tai päätöksen takia, mutta haluja irtautua hallitusyhteistyöstä
on ainakin paperilla, mutta miten lienee käytännössä?
Vähensin ja laskin yhteen hieman prosenttilukuja ja päädyin
seuraaviin laskutoimituksiin ja niistä vedettyihin johtopäätöksiin: keskusta
sai vuoden 2015 eduskuntavaaleissa 21,1 prosentin kannatuksen. Se oli tuolla
tuloksella Suomen suurin (!) puolue. Vuoden 2019 vaaleissa kannatus putosi 13,8
prosenttiin. Erotus tekee 7,3 prosenttia. Kysymys oli 2015-2019 porvarihallituksesta
johon osalla keskustaväkeä on nyt suuri kaipuu. Jäljet (edellisten vaalien
perusteella) varmaan pelottavat ainakin osaa keskustalaisista. Nykyinen gallup-kannatus
(Yle, joulukuu 2022) näyttää murheellisia lukuja. Kannatus on pudonnut 9,0 prosenttiin.
Erotus vuoden 2019 vaaleihin on 4,8
prosenttia miinuksella, ts. kannatus ei ole pudonnut uudella punamulta-aikakaudella
läheskään niin paljon kuin porvarihallituksen aikana. Tuntuu siltä, että
keskusta tuntee aina olevansa väärässä seurassa. Vanha kuvio vain unohtuu ja
pian ollaan taas pelissä mukana. Jotkut keskustalaiset haluaisivat puolueen oppositioon
kasvamaan, mutta helppoa ei elo sielläkään tule olemaan.
Keskustan politiikan taivalta voidaan tarkastella vuoden
1965 näkökulmasta. Kaupungeista lähdettiin hakemaan kannatuspohjan
laventamista. Ne tavoitteet, jotka
silloin asetettiin, eivät ole toteutuneet oikein missään vaiheessa. Alkiolaisuudella on tarkoitettu tasapainon hakemista sosialismin ja kapitalismin rinnalle. Siinä on aika ajoin
onnistuttu, kuitenkin niin, että porvarilliset näkemykset ovat voittopuolisesti
hallinneet keskustan linjaa. Jarmo Korhonen esitti perussuomalaisten ja keskustan
yhdistämistä, jolloin populismi olisi kovertanut tilan fuusioituneen puolueen
sisälle. Ajatuksellisesti vastakkain olisivat olleet nostalginen populismi ja
alkiolainen tendenssi, mutta ei siitä mitään seurannut. Vanhat keskustan hellimät
asiat, aluepolitiikka ja desentralisaatio ovat kantaneet puoluetta, mutta nyt nekään
eivät enää takaa menestystä johtuen esimerkiksi maaltapaosta, milloin (aikanaan)
Ruotsiin, milloin kotimaan kaupunkeihin muiden puolueiden rekrytointipohjaksi. Keskustan
politiikkaan tuntuu kuuluvan voittopuolisesti entisen säilyttäminen, johon
kuuluvat EI kuntien yhteenliittymiselle ja KYLLÄ maakuntahallinnolle.
Verrattuna sisarpuolueisiin Länsi-Euroopassa keskustalla on ollut
yllättävän suuri kannatus Suomessa. Itse asiassa keskustan on arvioitu kuihtuvan
pohjoismaiseksi pienpuolueeksi jo 50 vuoden
ajan. Mutta niin vain puolue on pitänyt pintansa, välillä on juhlittu veret
seisauttavia vaalivoittojakin ja välillä taas murehdittu veret seisauttavia vaalitappioita.
Kysymys on henkisesti syvälle juurtuneesta
maaseutu-Suomesta, joka on kantanut näihin päiviin saakka.
Ennemmin tai myöhemmin kysymys on myös siitä, kuka johtaa puoluetta.
Annika Saarikko on toiminut puheenjohtajana vuodesta 2020 lähtien. Kritiikki ei
julkisuudessa ole yltänyt Saarikkoon saakka, mutta tilanne voi muuttua. Nykyisellä
gallup-kannatuksella (joulukuu 2022, 9.0 prosenttia) keskusta on vasta Suomen
neljänneksi suurin puolue.
Toimittaja Simo Alastalo Demokraatista (Demari 15.12.2022)
ottaa kantaa keskustan tilanteeseen mielenkiintoisesta näkökulmasta. Siksi
lainaan hänen kommenttejaan. Ensin hän toteaa keskustan vaikean tilanteen
käyden perkaamaan viime aikojen tapahtumia. Monilla kansanedustajilla puolueen
kentällä on edessä vakava haaste, onhan kansanedustajapaikan säilyminen
liipaisimella.
Alastalo käy kaikki viime kuviot läpi (puolustusministerin sijaisuus,
luonnonsuojelulaki, sähkön hintaproblematiikka, saamelaiskäräjälaki jne.), joista välittyy viesti,
että puoluekentässä ja/tai hallituksessa Saarikon yli on kävelty. Keskustan kenttäväki on todella huolestunut
siitä, miten kevään vaaleissa käy, ja kokee, että puheenjohtajalta ei ole saatu
riittävää tukea keskustalle tärkeissä asioissa. Mutta jos mennään kentän
mukaan, ollaan ristiriidassa muiden hallituspuolueiden kanssa.
Alastalo haluaa antaa palautetta Saarikolle, mutta sen hän tekee yllättävään sävyyn. Hän antaa kiitosta Saarikolle politiikan taitajana ja korostaa, miten vaikeassa tilanteessa hän on omiensa kanssa. Alastalo välittänee kolumnissaan politiikan toimittajien taustakeskustelujen sisältöä.
Jää vaikutelma, että Saarikko ei välttämättä ole se, joka ei puhalla hallituksessa yhteen
hiilleen. Hän ilmeisesti pyrkii
kollektiiviseen päätöksentekoon hallituksen sisällä, mutta hänet
pysäytetään kenttäväen edusmiesten ja
naisten toimesta, jolloin hän saattaa saada sanansyöjän leiman aiheetta. ”Kepu
näyttäisi pettävän nykyisin säännöllisesti myös puheenjohtajansa”, toteaa
Alastalo.
Keskustan ongelma eivät ole vaihtuvat puheenjohtajat, vaan
puolueen kenttäväen ja heidän edustajiensa paniikki ja tempoilu omien etujensa
puolesta.
Tulee mieleen Paavo Väyrysen logiikka, jonka mukaan halltukseen mennään tekemään yhteistyötä, mutta vähän ennen seuraavia vaaleja ryhdytään erimielisyyksiä korostamalla valmistautumaan tulevaan hallitukseen - siis riitelyä ihan vain taktisessa mielessä.
Sitten Alastalo tulee järeämpiin johtopäätöksiin. Vääntö
politiikan kentällä on kova, kun vastustajina ovat sdp, vasemmistoliitto ja
vihreät. Valtakunnan politiikan kannalta tilanne on vaikea, kun yksi vaihtoehto – eli punamulta – on todennäköisesti
putoamassa pois tulevien hallitusvaihtoehtojen joukosta johtuen keskustan
kipuilusta.
Vai löysikö vanha kettu Timo Soini totuuden sanoessaan, että keskusta ei ole koskaan ollutkaan liberaali puolue, vaikka se liberaaliuttaan korostikin varsinkin Sipilän hallituksessa (ja miksei tässä nykyisessäkin)? Tällöin varsinainen sudenkuoppa olisi kokoomusjohtoinen liberaali linja, joka on tuottanut pettymyksen keskustalle kerta toisensa jälkeen. Keskustan kentältä huokuu perinteinen konservatismi, joka ajaa yli liberaalien virtausten.
Seuraavan hallituksen muodostaminen nykyiseltä pohjalta saa
keskustan kenttäväeltä niin ankaran tuomion, että voidaan puhua paradoksaalisesti
hallituksen saamasta negatiivissävyisestä ”ansaitsemattomasta arvonnoususta”. Miksi? Siksi, koska tuloksia on saatu aikaan. Viime hallituksia arvioidessani on käynyt mielessä, että neljä vuotta
hallitusvastuuta on tempoilevassa
nykypolitiikassa "liikaa". Sääli, sillä 1980-luvulla omaksuttu hallitusten
nelivuotisrytmi on mielestäni kaikin puolin kannatettava linja. Jo asioiden suunnitelmallinen
hoito vaatii sen verran pitkäjänteisyyttä. Toisaalta taloudellisen kestävyyden
sitominen kahteen kauteen (kahdeksan vuotta) voi kuulostaa tarkoitushakuiselta
käsien sitomiselta yhteen ja samaan hallitukseen. Vai mitä oikein halutaan?
Miksi sinne eduskuntaan pitää äänestää henkilöitä? Ja eri puoluieita? Eikö riitä yksi puolue? Toteutuuko nyt jonkun pienpuoleen politiikka? Asiat paljon helpompi päättää kun vain yksi puolue. Ei täällä nytkään mitä demoktatia ole muuta kuin pelkkää silmänlumetta koko järjestelmä. Kun yksi puolue niin toteutuu juurikin se yhden puolueen polittiikka.voihan sitäkin sitten kutsua demokratiaksi.ihan miten haluaa.
VastaaPoistaEhdotat demokratiasta luopumista. Sen sijaan olen ennakoinut parlamentaarisen päätöksenteon lisääntymistä puolueiden välillä, yli hallitus/oppositiorajan suurissa kysymyksissä
VastaaPoista