Kun on keskellä, ei kuulu joukkoon

 

Vuoteen 1965 saakka nykyisen keskustapuolueen nimi oli maalaisliitto. Juuri 1960-luvulla Suomessa käynnistyi voimakas elinkeinorakenteen muutos. Maalaisliitto-nimen pelättiin rajaavan puolueen kannatusta ja sitovan sen liiaksi pelkästään maaseudulla asuviin. Nimi muutettiin ideologista asemaa vastaavaksi, nimeksi tuli keskustapuolue  ja vuonna 1988 nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa Suomen keskustaksi.

Keskusta on nyt osa uutta punamultaa. On vaikea sanoa, onko keskustan epämukava olo hallituksessa jotenkin poikkeavaa. Eikö tätä epämukavaa oloa ole ollut ilmasssa aiemminkin? Monipuoluehallitukseen pitää aina sovittautua, muutoin yhteistyö ei suju. Keskustan kentällä nykyistä hallitusta haukutaan punavihreäksi tai vihervasemmistolaiseksi koalitioksi, jossa ollaan mukana joskus annetun  lupauksen tai päätöksen takia, mutta haluja irtautua hallitusyhteistyöstä on ainakin paperilla, mutta miten lienee käytännössä?

Vähensin ja laskin yhteen hieman prosenttilukuja ja päädyin seuraaviin laskutoimituksiin ja niistä vedettyihin johtopäätöksiin: keskusta sai vuoden 2015 eduskuntavaaleissa 21,1 prosentin kannatuksen. Se oli tuolla tuloksella Suomen suurin (!) puolue. Vuoden 2019 vaaleissa kannatus putosi 13,8 prosenttiin. Erotus tekee 7,3 prosenttia. Kysymys oli 2015-2019 porvarihallituksesta johon osalla keskustaväkeä on nyt suuri kaipuu. Jäljet (edellisten vaalien perusteella) varmaan pelottavat ainakin osaa keskustalaisista. Nykyinen gallup-kannatus (Yle, joulukuu 2022) näyttää murheellisia lukuja. Kannatus on pudonnut 9,0 prosenttiin. Erotus vuoden 2019 vaaleihin on  4,8 prosenttia miinuksella, ts. kannatus ei ole pudonnut uudella punamulta-aikakaudella läheskään niin paljon kuin porvarihallituksen aikana. Tuntuu siltä, että keskusta tuntee aina olevansa väärässä seurassa. Vanha kuvio vain unohtuu ja pian ollaan taas pelissä mukana. Jotkut keskustalaiset haluaisivat puolueen oppositioon kasvamaan, mutta helppoa ei elo sielläkään tule olemaan.

Keskustan politiikan taivalta voidaan tarkastella vuoden 1965 näkökulmasta. Kaupungeista lähdettiin hakemaan kannatuspohjan laventamista. Ne tavoitteet,  jotka silloin asetettiin, eivät ole toteutuneet oikein missään vaiheessa. Alkiolaisuudella on tarkoitettu tasapainon hakemista sosialismin  ja kapitalismin rinnalle. Siinä on aika ajoin onnistuttu, kuitenkin niin, että porvarilliset näkemykset ovat voittopuolisesti hallinneet keskustan linjaa. Jarmo Korhonen esitti perussuomalaisten ja keskustan yhdistämistä, jolloin populismi olisi kovertanut tilan fuusioituneen puolueen sisälle. Ajatuksellisesti vastakkain olisivat olleet nostalginen populismi ja alkiolainen tendenssi, mutta ei siitä mitään seurannut. Vanhat keskustan hellimät asiat, aluepolitiikka ja desentralisaatio ovat kantaneet puoluetta, mutta nyt nekään eivät enää takaa menestystä johtuen esimerkiksi maaltapaosta, milloin (aikanaan) Ruotsiin, milloin kotimaan kaupunkeihin muiden puolueiden rekrytointipohjaksi. Keskustan politiikkaan tuntuu kuuluvan voittopuolisesti entisen säilyttäminen, johon kuuluvat EI kuntien yhteenliittymiselle ja KYLLÄ maakuntahallinnolle.

Verrattuna sisarpuolueisiin Länsi-Euroopassa keskustalla on ollut yllättävän suuri kannatus Suomessa. Itse asiassa keskustan on arvioitu kuihtuvan pohjoismaiseksi pienpuolueeksi  jo 50 vuoden ajan. Mutta niin vain puolue on pitänyt pintansa, välillä on juhlittu veret seisauttavia vaalivoittojakin ja välillä taas murehdittu veret seisauttavia vaalitappioita. Kysymys on henkisesti  syvälle juurtuneesta maaseutu-Suomesta, joka on kantanut näihin päiviin saakka.

Ennemmin tai myöhemmin kysymys on myös siitä, kuka johtaa puoluetta. Annika Saarikko on toiminut puheenjohtajana vuodesta 2020 lähtien. Kritiikki ei julkisuudessa ole yltänyt Saarikkoon saakka, mutta tilanne voi muuttua. Nykyisellä gallup-kannatuksella (joulukuu 2022, 9.0 prosenttia) keskusta on vasta Suomen neljänneksi suurin puolue.

Toimittaja Simo Alastalo Demokraatista (Demari 15.12.2022) ottaa kantaa keskustan tilanteeseen mielenkiintoisesta näkökulmasta. Siksi lainaan hänen kommenttejaan. Ensin hän toteaa keskustan vaikean tilanteen käyden perkaamaan viime aikojen tapahtumia. Monilla kansanedustajilla puolueen kentällä on edessä vakava haaste, onhan kansanedustajapaikan säilyminen liipaisimella.

Alastalo käy kaikki viime kuviot läpi (puolustusministerin sijaisuus, luonnonsuojelulaki, sähkön hintaproblematiikka,  saamelaiskäräjälaki jne.), joista välittyy viesti, että puoluekentässä ja/tai hallituksessa Saarikon yli on kävelty.  Keskustan kenttäväki on todella huolestunut siitä, miten kevään vaaleissa käy, ja kokee, että puheenjohtajalta ei ole saatu riittävää tukea keskustalle tärkeissä asioissa. Mutta jos mennään kentän mukaan, ollaan ristiriidassa muiden hallituspuolueiden kanssa.

Alastalo haluaa antaa palautetta Saarikolle, mutta sen hän tekee yllättävään sävyyn. Hän antaa kiitosta Saarikolle politiikan taitajana ja korostaa, miten vaikeassa tilanteessa hän on omiensa kanssa. Alastalo välittänee kolumnissaan politiikan toimittajien taustakeskustelujen sisältöä.

Jää vaikutelma, että Saarikko ei välttämättä  ole se, joka ei puhalla hallituksessa yhteen hiilleen. Hän ilmeisesti pyrkii  kollektiiviseen päätöksentekoon hallituksen sisällä, mutta hänet pysäytetään  kenttäväen edusmiesten ja naisten toimesta, jolloin hän saattaa saada sanansyöjän leiman aiheetta. ”Kepu näyttäisi pettävän nykyisin säännöllisesti myös puheenjohtajansa”, toteaa Alastalo.

Keskustan ongelma eivät ole vaihtuvat puheenjohtajat, vaan puolueen kenttäväen ja heidän edustajiensa paniikki ja tempoilu omien etujensa puolesta.

Tulee mieleen Paavo Väyrysen logiikka, jonka mukaan halltukseen mennään tekemään yhteistyötä, mutta vähän ennen seuraavia vaaleja ryhdytään erimielisyyksiä korostamalla valmistautumaan tulevaan hallitukseen - siis riitelyä ihan vain taktisessa mielessä. 

Sitten Alastalo tulee järeämpiin johtopäätöksiin. Vääntö politiikan kentällä on kova, kun vastustajina ovat sdp, vasemmistoliitto ja vihreät. Valtakunnan politiikan kannalta tilanne on vaikea,  kun yksi vaihtoehto – eli punamulta – on todennäköisesti putoamassa pois tulevien hallitusvaihtoehtojen joukosta johtuen keskustan kipuilusta.

Vai löysikö vanha kettu Timo Soini totuuden sanoessaan, että keskusta ei ole koskaan ollutkaan liberaali puolue, vaikka se liberaaliuttaan korostikin varsinkin Sipilän hallituksessa (ja miksei tässä nykyisessäkin)? Tällöin varsinainen sudenkuoppa olisi kokoomusjohtoinen liberaali linja, joka on tuottanut pettymyksen keskustalle kerta toisensa jälkeen. Keskustan kentältä huokuu perinteinen konservatismi, joka ajaa yli liberaalien virtausten.

Seuraavan hallituksen muodostaminen nykyiseltä pohjalta saa keskustan kenttäväeltä niin ankaran tuomion, että voidaan puhua paradoksaalisesti hallituksen saamasta negatiivissävyisestä ”ansaitsemattomasta arvonnoususta”. Miksi? Siksi, koska tuloksia on saatu aikaan. Viime hallituksia arvioidessani on käynyt mielessä, että neljä vuotta hallitusvastuuta on  tempoilevassa nykypolitiikassa "liikaa". Sääli, sillä 1980-luvulla omaksuttu hallitusten nelivuotisrytmi on mielestäni kaikin puolin kannatettava linja. Jo asioiden suunnitelmallinen hoito vaatii sen verran pitkäjänteisyyttä. Toisaalta taloudellisen kestävyyden sitominen kahteen kauteen (kahdeksan vuotta) voi kuulostaa tarkoitushakuiselta käsien sitomiselta yhteen ja samaan hallitukseen.  Vai mitä oikein halutaan?