Suomi väestökadon kourissa – mikä lääkkeeksi haasteeseen?

 

Lähes kaikkialla läntisessä maailmassa ongelmana on työn vaatimaton tuottavuus ja ikääntyvä väestö. Suomi ei ole poikkeus. Väestönkasvun haasteisiin on tarttunut vakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto kirjassaan ”Puuttuvat puoli miljoonaa. Väestökato ja Suomen talouden tulevaisuus” (Otava, 2022).

Ne puoli miljoonan Suomen väestöstä puuttuvat, jotta saataisiin toimiva ja kukoistava kansantalous aikaiseksi. Käsittelen seuraavassa Murron kirjan keskeisiä teemoja, olettamuksia ja faktoja pistäen joukkoon omia huomioitani. 

Paradoksi globaalilla tasolla on,  että meillä on väestön liikakasvua toisaalla,  ja liian vähäistä kasvua toisaalla. Juuri näinä aikoina rikkoutuu väestön 8 miljardin raja. Kaikkia ei pystytä ruokkimaan siedettävällä tavalla, vaikka kehitystä parempaan suuntaan on tapahtunut jättimäisin harppauksin erityisesti Aasiassa. Ongelmaa on siis tarkasteltava alueellisesti. Nollasummapeli ei auta. Muistan,  kuinka jouduin kinaan tästä asiasta opiskeluaikoina 1970-luvulla, kun ystäväni väittivät,  että ei voida ajatella  niin,  että maailmalla väestö kasvaa liian nopeasti ja meillä Suomessa liian hitaasti. Ongelma on yhteinen, kasvua on rajoitettava  kaikkialla, myös Suomessa! Silloin mentiin maailman väestönkehityksessä kolmessa miljardissa….

Murto irrottaa Suomen ongelmaksi erityisesti miesten lapsettomuuden.  Meillä on tyrmätty - varmaan oikeutetusti - ”innovaatio”, että ryhtyminen lapsentekotalkoisiin pelastaa meidät. Syntyvyyden nousuun saaminen edellyttää syrjäytyneiden miesten ja poikien ongelman ratkaisua. Murron mielestä Suomen koulutusjärjestelmä ”hukkaa poikia”: pelkän perusasteen koulutuksen saaneen miehen kokonaishedelmällisyysluku on alle yhden, kun se korkeakoulututkinnon suorittaneilla miehillä on puolitoista. Hävyttömästi sanottuna osa miehistä ei ole avioliittokelpoisia! On syntynyt eräänlainen uusi luokkajako: lapsia saavat koulutetut miehet. Toisella tavalla sanottuna kysymyksessä on parisuhteiden puute.

Murto kiinnittää huomiota nuorten miesten ongelmaan syntyvyyden ongelman ratkaisukeinoina. Usein tämän ryhmän haasteena on monien ongelmien kasautuminen yksilölle. Kaikki työ ei kelpaa suomalaisille. Ratkaisukeinona on mainittu raskaiden töiden teettäminen maahanmuuttajilla. Tämä toteutuu hyvin monissa länsimaissa. Maahanmuuttajien kontolle jäävät osin myös kovaa osaamista vaativat työt.

Ongelmaksi jää pakolaisten ja maahanmuuttajien puutteellinen integroituminen työelämään. Tämä on kuitenkin helpommin ratkaistavissa oleva ongelma kuin syntyvyyden ohjaaminen.

Koulutus ratkaisukeinona haasteisiin kuulostaa houkuttelevalta. Koulutus ei kuitenkaan ole ihan niin selviä patenttiratkaisuja tuottavaa kuin olemme kuvitelleet.  Suomen koulutusjärjestelmässä saattaa olla edessä  päivittämisen, ellei peräti rakenteiden muuttamisen paikka. Esimerkiksi virolaiset ovat olleet koulutuksen kehitystyössä innovatiivisempia kuin me Suomalaiset.  Olemmeko esimerkiksi luottaneet liiaksi oppilaiden omaan ohjautuvuuteen, ja unohtaneet opettajakeskeisen opetuksen hyvät puolet.

:::::::::::::::::::::::::::::

Väestönkasvun lisäksi työn tuottavuus on Murron kirjan keskiössä. Työn tuottavuus riippuu kolmesta tekijästä: investoinneista, työvoiman laadusta (koulutus) ja kokonaistuottavuudesta (tuotannontekijöiden kokonaisuudesta). Murto toteaa, että tällä hetkellä  toivotusta ”tuottavuusloikasta” on vain vähän merkkejä.

Niinpä niin, loistava tulevaisuus on takana päin. Suuri muutos tapahtui jo elinkeinorakenteen muutoksen yhteydessä 1960-luvulla siirryttäessä maatalousvaltaisuudesta teollisuuteen ja palveluihin sekä panostettaessa koulutukseen. Oma oppikouluun menoni osui valtavaan koululaistulvaan 1960-luvun vaihteessa. Sama ryntäys toistui 1970-luvun vaihteessa näiden samojen oppikoululaisten siirtyessä yliopistoihin. Kaikki he olivat edesauttamassa koulutuksen kautta nopeaa tuottavuuskehitystä siirryttyään työelämään.

Mielestäni tuolloin koulusivistys ei ollut sidoksissa oppilaan vanhempien koulutukseen, päinvastoin kuin  nyt. Joku muutos tässä on tapahtunut….

Samantyyppinen paradigman muutos tapahtui elinkeinorakenteessa. Muistelen, että 1960-luvun vaihteessa teollisuus-maatalous-palvelut -jako muodosti rakenteen 1/3 - 1/3 -1/3. Siitä eteenpäin elinkeinorakenteen muutos kiihtyi.

Kysymys oli tietenkin myös asenteista. Vielä 1950-luvun vaihteessa oppikoulun perustamista vastustettiin omalla kotipaikkakunnallani siitä syystä, että maatiloille ei löytynyt jatkajaa, kun lapset menivät oppikoulun kautta aivan muihin töihin. Heidän olisi pitänyt jäädä tilalle!

Muutos oli väistämätön. Sen airuena saatiin viisipäiväinen  työviikko vuoden 1966 alussa. Lomat lisääntyivät. Koneistuksen ja automaation lisääntyessä ei tarvittu enää niin paljon työvoimaa kuin aiemmin. Toisin sanoen työ tehostui, kun ei tarvittu enää aiempaa määrää työtunteja työtehtävistä selviytymiseksi.

OECD-maiden keskimäärinen bruttokansantuotteen kasvu oli 1960-luvulla lähes viisi prosenttia. Lännessä nopean tuottavuuskehityksen päättyminen ajoitetaan yleensä ensimmäiseen öljykriisiin 1973.  Senkin jälkeen Japanissa (jonka nopean kasvun 1980- ja 1990-luvulla Murto sivuuttaa jostakin syystä) ja Kiinassa on pystytty huomattavaan tuottavuuden kasvuun, Japanissa 1980-90-luvulla ja Kiinassa näihin päiviin saakka.

Mitkä syyt johtivat tuottavuuskehityksen alenemiseen länsimaissa?

Palveluiden osuus taloudessa on kasvanut voimakkaasti. Suuressa osassa palveluita tuottavuus on vaatimatonta, mutta esimerkiksi IT-alan palvelut  muodostavat poikkeuksen. Sielläkin kännykän ominaisuuksia laajennetaan vuosittain minimaalisilla muutoksilla, jotta saadaan laite myydyksi uutena.

 ::::::::::::::::::::::::::

Tutkimuksen ja kehittämisen tehostamisen välttämättömiä reunaehtoja ovat suurten yritysten mahdollisimman suuri määrä. Valitettavasti näitä on Suomessa hyvin vähän. Nokian jättimäiset panostukset tuottavuuskehitykseen ovat kaukana takana päin. Paluu parempaan tuottavuuteen on toki mahdollista: vihreä siirtymä tarjoaa hyvin resursoituna mahdollisuuden kasvuloikkaan monilla osa-alueilla. Koko energiasektori hyötyy.

Koulutussektori ei ole enää sellainen kasvun veturi kuin se oli aiemmin. Valittavasti Suomi on jäänyt huippumaiden taakse hitaasti, mutta varmasti. Muistan itsekin kuinka 2000-luvun alussa silloisten työtehtävieni puitteissa kiinnitin huomiota – ensimmäisten joukossa - PISA-tulosten mainioon tasoon Suomessa. Meni tovi ennen kuin asiasta osattiin iloita. Valitettavasti jatkossa tuudittauduttiin  jo saavutettuun menestykseen ja nykytuloksissa on jopa taannuttu.

Tämä on suuri ongelma: kun meillä iloitaan jostakin saavutetusta pitäisi juuri sillä hetkellä olla skarppina ja panostaa edelleen kehittämiseen eikä jäädä ihasteleman menneitä saavutuksia.

Tuottavuuden nopea kehitys edellyttäisi etenemistä myös muissa johtavissa länsimaissa maissa samanaikaisesti. Valitettavasti tilanne on sellainen, että yhtä lailla muualla  lännessä kehitys on hiipunut. Aasian tiikerit ovat paljon kunnianhimoisempia ja kilpailuhenkisempiä ja uhraavat koulutuksen resursseihin enemmän kuin me. Onko hyvinvointiyhteiskunta veltostuttanut meitä? Aiemmin hyvinvointiyhteiskunnan katsottiin luovan edellytyksiä parempaan. Kyllä, mutta nyt ei enää entiseen malliin! Nykyinen koulu on paradigman muutoksen edessä: se ei palvele enää digisukupolvea riittävässä määrin. 

Väestön vanheneminen on yksi riskitekijä, vaikkei sinällään merkitsekään vääjäämätöntä panostusten heikkenemistä tuottavuuskehitystyöhön. Japania ja Italiaa käytetään usein esimerkkinä vanhenevan yhteiskunnan aiheuttamista haasteista. Molemmissa maissa on yrityksiä, jotka ovat edelleen korkealla tasolla työn tuottavuudessa, joten mistään yhtenäisestä kuvasta ei ole kysymys.

Meillä Suomessa eläkkeellä olijat vievät hautaan valtavasti hiljaista tietoa, joka voisi olla kaikkien käytettävissä. Tutkimusten mukaan tietoa olisi myös ostettavista ikäihmisiltä.

:::::::::::::::::::::::

Useimmat ovat yhtä mieltä siitä, että perusasiat ovat Suomessa kunnossa (yhteiskunnan vakaus, suomalaiset vahvat  instituutiot, läpinäkyvä yhteiskunta). Talouden kasvu uhkaa silti jäädä alhaiseksi edellä mainituista syistä, jos ei keksitä jotain ratkaisua matalan tuottavuuden ongelmaan. Sitä etsitään ja kaivataan kiihkeästi kaikkialla länsimaissa.

Suomi on pukenut vuosien kuluessa päälleen raskaan palttoon hyvinvointiyhteiskunnan lämpimänä pitämiseksi. Liian raskaan?  Kestääkö nykyinen rakenne ”hyvinvointi-ilmaston” muutokset kestävyysongelmineen?

Risto Murron kirja tarjoaa rautaisannoksen tietoa länsimaita vaivaavan kasvun ongelman pohdintaan.