Kun ikkuna osui kiveen

 

Olen joskus miettinyt, että olisi mukava kirjoittaa vanhojen perinteiden mukainen aikuisen iän AINE (siis ”kouluaine”), jossa on alku, keskikohta  ja loppu, eikä siinä sitten paljon muuta olekaan. Pinnistelyn jälkeen päätin toteuttaa aikeeni seuraavalla:

Oli tavallisen raskas koulupäivä, mieli oli kepeä eivätkä  läksyt paljon painaneet. Saavuttuani kotipihalle sain hetken mielijohteesta päähäni heitellä kiviä kotitalossamme vuokralaisena  olleen Onni-kaupan näyteikkunan päivänvarjoa pitkin rullaten ensin ylös ja sitten samaa tietä alas. Merkitsin tietenkin kivien alastulokohdan, koska rakensin tästäkin kilpailun. Eri kivet hyppäsivät jännästi etutangon vimpparaudasta eri matkan.

Sitten tapahtui se, mitä sain aina pelätä. Heitto epäonnistui. Jos olisin keihäänheittäjä, voisin sanoa, että  heitto avautui oikealle, tukijalka petti ja niin pois päin, Mutta kun kivi oli melko raskas ja päivänvarjo oli laskettu täyteen pituuteen, luiskahti kivi  varjon alta tuhoisin seurauksin.….  Seurannut säröilevän ikkunan äänimaailma  ansaitsee saada kuvauksekseen kokonaan uuden lauseen. Oli kuin sata tynnyriä oli vyörynyt alas Kivikharjun mäkeä. Kun kakofoninen särkyvän lasin ääni oli lakannut, seurasi hiljaisuus….  Jos olisin urheiluselostaja, sanoisin, että hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Mutta kun en ole,  oli todettava se, mikä tuntui mahdottomalta: ikkuna oli rikki, ja kivi päätyi tikkunekkujen (joista en tykännyt yhtään, vaikkei se tähän kuulu) ja Pepe-lakritsipötkyjen väliin.

Jalkani jähmettyivät kuin liimattuna paikoilleen, muuten olisin varmaan lähtenyt karkuun. Pian jäämiselleni ilmeni toinenkin syy. Joku tuli ulos ulko-ovesta ja kommentoi salamannopeasti tapahtunutta ja sen seurauksia: ”Nyt sait kyllä selkääsi”, kuului hänen viheliäinen kommenttinsa. Miten julmasti hän kohtelikaan meikäläistä kiltinpuoleista koulupoikaa! Joka tapauksessa huusin tukahtuneella äänellä reaktionomaisesti takaisin: ”Enkä saa!”.  Että saatoinkin olla naiivi! Olisi pitänyt vain vetää kovaa linjaa ja pamauttaa takaisin jotain mieliinpainuvaa. Olisin voinut esimerkiksi sanoa, että ”on sitä särjetty isompiakin ikkunoita”. Ei muuten ole. Tuo Onni-kaupan näyteikkuna on edelleen henkilökohtainen ennätykseni.

Muutamien paniikinomaisten jalkojen siirtelyjen jälkeen todellinen tilanteeni paljastui : karkuun tässä ei voinut lähteä kuin sisällä odotti ruoka. Siispä aloin konemaisesti liikutella jalkojani kohti yläkertaan johtavia portaita. Niitä oli kolmetoista. Muistan tämän tarkasti, koska pystyin hyppäämään käsillä kaiteisiin nojaten – pää miltei alassuin - kahdenneltatoista portaalta alas ulko-oven edustan puolen metrin tilaan. Katumusmatka näytti pysähtyvän voittamattomalta tuntuneeseen kolmanteentoista portaaseen. Mieleeni tuli hätäri: voisin ilmoittautua syylliseksi vakavaa näytellen ja todeta ikkunan osuneen kiveen. Hylkäsin asian välittömästi: se olisi tiennyt 1950-luvun kriteereillä vähintään luunappia. Muutoinkin kaikki meni pieleen. Ensinnäkin en saanut itkun seasta ulos muuta kuin änkytystä, jossa luultavasti mainittiin sanat ”kivi” ja ”ikkuna”. Asia valkeni vanhemmilleni siinä silmänräpäyksessä. Äitini pillastui ja huusi jotain, josta en muista sanaakaan. Ehkä hän sanoi vakiolauseen, kun olin tehnyt jotain sopimatonta: ”olet tehnyt pääsi edestä pahaa”. Isä katsoi minua pettyneen näköisenä, mutta ei sanonut sanaakaan.

 Muistan lopun ikäni tuon katseen.

Siinä kaikki. Ei mitään anteeksipyyntöjä eikä rakentavia ajatuksia, kuten ”kyllä minä korjaan…”  Yhtäkkiä seisoin pihalla. Ei ollut yhtään nälkä. Oli kummallisen kepeä mutta samalla vaivaantunut olo. Tölkin mäkeä alas kohti Pappilanrantaa. Sitten mieleeni tulvahti ajatus, joka oli häirinnyt minua: se luunappi oli jäänyt saamatta.

Herään kello 3 yöllä

 

 

Taas yksi noista öistä. Herään kello 3 yöllä. En silti osaa harmitella moista. Eihän ole pakko nousta tai yrittää saada unenpäästä kiinni, olen nimittäin tätä kirjottaessani mökillämme eli vapaa-ajan asunnollamme. Pistän radion soimaan hiljaisella, sillä en halua herätellä muita. Ja sitten kahvi tulemaan. Itse asiassa pidän näistä rauhallisista varhaisista aamun hetkistä . Ajatus kulkee vapaasti assosioiden.

Mietintähetki viivähtää päivän rästitöissä. On syyskuun alun intiaanikesä. Hellepäivien määrä on ennätyskorkealla (juurii nyt 68!), mutta en osaa harmitella ilmastonmuutosta enkä muita nyt abstraktilta tuntuvia asioita niiden tärkeydestä huolimatta. Kuuleehan noista päiväsaikaan aivan tarpeeksi.

Jään miettimään sanaa intiaanikesä, senhän pitäisi tulla alkaneiden syyskylmien jälkeen, mutta tänä kesänä kävi niin, että hellekesä ei oikein päässyt edes loppumaan, kun kesähelteet  pääsivät vallalle uudelleen.

Pidän elo-syyskuun pehmeän pimeistä illoista ja  - sattuneesta syystä öistä. Tekee mieli panna mökin kaikki valot päälle ja mennä laiturinpäähän  kuvaamaan uudella järjestelmäkameralla, onhan harrastuksiini kuulunut valokuvaus 50 vuotta. En kuitenkaan toteuta ajatusta. Vanhemmiten välttämättömyydeksi aiemmin koetut asiat muuttuvat vapaaehtoisiksi. Mihin tässä olisi kiire? No, päivemmällä pitää pistää vene ja kajakki talviteloille. Ehkä peitän myös kiikun ja aloitan laiturin purkamisen. Onhan näitä…. 

Sitä jaksan ihmetellä, miten sitä töissä ollessa ehti tehdä kaiken tarvittavan ja vähän päälle ja silti  jäi aikaa myös harrastuksille. Ehkä elämänrytmi vain on rauhoittunut . Selviäähän näistä vähemmälläkin…. Samalla muistan, että eniten meikäläistä on moitittu liiallisesta panostuksesta töihin, kuten nyt kerrankin, kun viivähdin minuutin verran riippukeinussa…..

No, metsänhoitotyöt tuli tehtyä, kuten myös mökkitien viimeisen pätkän kuntoon laittaminen. Kaislikkokin tuli raivattua.

Mökkeilijänä on alkanut vaivata pienen mökkipaikkakunnan (joka tosin on nyt osa isompaa kuntaa) väen väheneminen. Enää vakiasukkaita on jäljellä tuhatkunta. Kesälomailijat eivät enää kannattele kuihtuvaa alkuperäiistä kuntaa. Samalla palvelut ovat harventuneet. Mökkitalkkarit, metsurit puhumattakaan kyläkahvioista ovat katoavaa kansanperinnettä? Jos palvelut säilyvätkin, tuppaavat etäisyydet palvelujen äärelle kasvamaan. Sopeutumista vaaditaan. Muitakin uuden ajan haasteita on ilmennyt. Sähköauton lataus on yksi näistä. Vaihtoehdoista ei ainakaan ole puutetta: pikalataus palveluna matkalla, voimavirta mökillä, suko mökillä, oma latausasema kotona autotallissa - vai kenties sekoitus näistä? Mökkimatka on edestakaisin reilut 350 kilometriä ja latausrytmiin täyssähköautolla tulee kiinnittää erityistä huomiota. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja tämä oli se totuttelukesä.

Jos on ollut haasteita, niin onhan noista myös selvitty. Monella haasteena on mökin ylläpitäjän vaihtumisesta huolenpitäminen. Uudet sukupolvet ovat mukavuudenhaluisia ja saattavat turvautua mieluummin mökkikylän  ammattimaisiin mökkipalveluihin. Ei hassumpi ajatus, mutta samalla mökkikanta vanhenee eikä uusiutumista tapahdu riittävällä tahdilla. Mietin juuri 97-vuotiaana edesmennyttä  enoani, joka teki mökkityöt vielä yli yhdeksänkymppisenä. Ihailin hänen kykyään tehdä käytännön töitä, mutta tietenkin työura rakennusalan ammattilaisena auttoi.

Kaikkia maataloustöitä tehneenä vanhat huonot ajat ovat vielä hyvässä muistissa. Jostakin syystä aika on kullannut menneet rasitteet. Muistikuvat kesän maatalon aherruksesta ovat juuri näitä kullattuja hetkiä. Se oli aikaa, jolloin väistämätön muutos tunkeutui maalaistaloon, usein television kautta. Vauraisiin maataloihin TV:t kannettiin jo 1950-luvun lopulla tai heti sen jälkeen Rooman olympiakisoja varten. Minäkin kirkonkylän poika sain ensikokemukset telkkarista heinätöiden ohella.

Mökkikulttuuri on oman vapaa-ajan asuntoni varustelun myötä muuttunut radikaalisti. Lämmin vesi, sähköt ja tietoliikenneyhteydet kuuluvat jo perusvarusteluun. Miten sitä oikein pärjättiin ennen vanhaan vedenkantoineen, hellauuneineen ja kynttilöineen?

::::::::::::::::::::::

Yksi vaikuttavimmista ilmiöistä aamuvarhaisella on usva, joka nousee järven ylle. Lähestytään aamun sinistä hetkeä juuri ennen auringonnousua. Käynti ulkona vahvistaa sen, minkä voi aavistaa: yöllä on ollut kylmää, vain 9 astetta, joka muodostaa melkoisen kontrastin saman päivän  päivälämpötilaan,  24-25 asteeseen. Pitkä kuuma kesä on takana,  ja syksy väistämättä tulossa. Eletään syyskuun seitsemättä päivää.

Varauksista huolimatta mökkikulttuuri on edelleen voimissaan. Suomalaisten erähenkisyys, käytännöllisyys ja ahkeruus ovat voimavaroja, jotka meille on suotu, mutta katoaako tämäkin yhdistelmä aikojen saatossa? Sienestys ja marjojen poiminta on jo vähentynyt kantaväestön keskuudessa. On tarvittu ulkomaista työvoimaa. Hyvä niinkin, kunhan asiat hoidetaan laillisesti. Runsas metsänomistus on varmaankin yksi tae sille, että kiinnostus kaikenlaista metsätaloutta kohtaan oheistuotteineen on vielä säilynyt.

 

Alexander Stubbin ulkopoliittinen diktaatti

 

 Alexander Stubbilla oli vaiherikas poliittinen ura takana, kun hän pyrki presidentiksi. Kun hänet valittiin kokoomuksen johtoon vuonna 2014, muistan antaneeni arvon hänen värikkäälle  ja epäsuomalaiselle  olemukselleen. Tuo selfieitä nappaileva poliitikko käänsi mieleni hetkeksi myötäsukaiseksi häntä kohtaan tuntemistani epäluuloista huolimatta. Suhtauduin nimittäin Stubbin pyrkimykseen ja tuloon puoluejohtajaksi ja pääministeriksi melkoisen skeptisesti. Hän ei tuntunut tarpeeksi ”pääministeriselliseltä”. En tunnistanut hänessä uutta – aitoakin - poliitikkotyyppiä,  joka poikkesi siihenastisesta valtavirrasta. Tähän uuteen tyyliin kuului muun muassa hieman poikkeava - rennonoloinen  -  vapaa-ajan esiintyminen ja virkatehtävissä sujuvasti soljuva ulosanti. Hän tuntui hyvin ulospäinsuuntautuneelta kaikkine siihen kuuluvine ominaispiirteineen.

Ja niinhän siinä kävi, että  pääministerin  ura (2014-2015) jäi  lyhyeksi. Hän ei kerta kaikkiaan osoittautunut  painoarvoltaan pääministeriluokkaan kuuluvaksi. Toki kadehtijoitakin piisasi.

Stubb vetäytyi kuoreensa käsittääkseni poliitikon urasta tarpeekseen saaneena. Hän vetäytyi EU-virkamieheksi toimien Euroopan investointipankin (ElP) varapääjohtajana ja yliopistoprofessorina .  

Pian kuului kutsuhuuto, että maa tarvitsee uuden presidentin Sauli Niinistön hyvin sujuneen tuplakauden jälkeen. Viehtymys virkaan oli liian suuri, jotta Stubb olisi jäänyt kilvoittelusta pois. Sitä paitsi hänelle tämä oli toinen kierros tasavallan huippupaikoille. Eikä hän missään vaiheessa ollut kieltäytynyt presidentin tehtäviin pyrkimisestä. Stubb tuli kehiin mukaan venkoilemattomasti uudestisyntyneenä, entistä kokeneempana, mutta silti värikkään sujuvana ja ammattitaitoisena  esiintyjänä. Hänen vanha puolueensa kutsui sotaratsun jälleen vaalikampanjan kärjeksi. Mutta täyttikö hän juuri minun kriteerini presidentiksi? Ehkä on syytä tunnustaa ilman sarvia ja hampaita, että kyllä, kyllä hän täytti nämä arvosteluperusteet, mutta niin täytti toki päävastustaja Haavistokin. Sitä paitsi  hänen epäsuomalaiseen takeltelemattoman sujuvaan esiintymiseensä oli totuttu.  Hän käyttäytyi kuin olisi ollut aina  kansainvälinen suomalainen maailmanmies.

Presidenttinä hän on osoittautunut varsinaiseksi  vauhtiveikoksi, kuitenkin niin, ettei hän ainakaan aluksi sokeutunut  vauhdista. Oli kuitenkin yksi asia,  joka sai minut epäilemään valintaa: hän oli apposen avoimesti lännettynyt (joka ex tarkoita, että pitäisi olla kallellaan itään). Itse asiassa  hän oli ja on lännettymisen johtotähti. Hän on uuden ulkopoliittisen tendenssin vahva tukija ja johtaja. Hän tuntui sopivan uuteen aikaan kuin se kuuluisa nyrkki silmään. Stubb on valmis paitsi osallistumaan uuden maailmanjärjestyksen eri versioihin, niin myös valmis tekemään world orderista oman näköisensä, omien prinsiippiensä  mukaisen.

Stubbilaisen Suomen rooli oli olla kokoaan suurempi. Julistus kuuluu: enää emme kumartele venäläisille. Olemme valmiit vastaanottamaan vihamieliset purkaukset idästä. Sitä paisi olemme nyt lopullisen valintamme tehneet,  ja sen kautta olimme osa maantieteellistä länttä, osa läntistä taloudellista yhteisöä ja - mikä tärkeintä - osa sotilasliitto Natoa. Myös ajattelutavaltamme olimme muuttuneet, emme olleet enää osa ”harmaata vyöhykettä” eli osa epämääräistä, teeskentelevää  puolueettomuutta.

Entä onko Suomen lännettynyt rooli jotain, jota olemme aina hakeneet, mutta ulkopuoliset ovat sitä rajoittaneet?  Näissä blogikirjoituksissa olen liittänyt runsaasti varauksia kritiikittömään lännettymiseen.

Ulkoministeriön vuotuiset suurlähettiläspäivät elokuun lopulla  innoittivat Helsingin Sanomien pääkirjoittajaa lausumaan jo etukäteen kovien odotusten sanat: ”Stubbilta odotetaan  suoraa puhetta Venäjästä”. En tosin havainnut  itse tapahtumassa ”suoraa puhetta”, pikemminkin maltillista asioiden esittelyä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Stubb nimittäin sanoi, että ”Suomi ei  enää koskaan ole harmaalla alueella” ja että ”paluuta vanhaan ei ole”. Kuulostaa milteipä historian ylikävelyltä. Monet pitävät 50 vuotta pitkää ”harmaata” jaksoa (1940-luvulta 1980-luvulle) menestyksekkäänä kokonaisuutena kylmä sota, pitkä Venäjä-historia ja toimintaympäristö huomioiden. Suomi kasvatti elintasoaan noina rauhan vuosikymmeninä ripeästi.

Stubb otti suurlähettiläspäivillä esille ison veden takaa lainatun klausuulin: ”arvopohjainen realismi”, jolla tarkoitettaneen, että Suomii muiden liberaalien demokratioiden kanssa kasvattaa omaa painoarvoaan ongelmien ratkaisijana kutenkaan unohtamatta tosiasiaa, että  toisinajattelevia autoritaarisesti johdettuja kansakuntia on  pilvin pimein .

Stubbilla arvopohjaiseen realismiin sisältyy nyt euroatlanttisuus, Ukrainan ja Venäjän konflikti  ja Suomen globaali vaikutusvalta. Suomi ja Stubb siis lähtevät siitä,  että sen kansanvälinen  vaikutusvalta lisääntyy lännen (so. Yhdysvaltain) sateenvarjon alla. Suomi ei tämän mukaan ole ”koivistolaisittain” vain selviytyjä vaan aktiivinen toimija maailmanpolitiikassa.

Kaikissa edellä mainituissa ulkopoliittisissa ulottuvuuksissa USA tuntuu takuutaholta, jopa niin  pitkälle, että rohkenen epäillä pystyykö se vastaamaan kaikkiin haasteisiin. Suomi siis ankkuroituu Yhdysvaltain vaikutusvaltaan niin perinpohjin, että voi ihmetellä voiko kaikki sopimuspohjainen  toteutua, varsinkin, jos Donald Trump valitaan Yhdysvaltain presidentiksi.

Alexander Stubb puhuu laveasti maailman ongelmien ratkaisusta ja tulee väistämättä yksinkertaistaneeksi tulevia vastuksia. Verrattuaan  esimerkiksi toisaalta Suomen Karjalan ja toisaalta Ukrainan ja Venäjän aluekysymyksiä keskenään, tuntuu asetelma teoreettiselta ja sitä paitsi sotketaan  sellaisia asioita keskenään, jotka vain etäisesti muistuttavat toisiaan.

Myös Euroopan uusi rautaesirippu, jossa toisella puolella olisivat Venäjä ja Valko-Venäjä ja toisella  puolella muu Eurooppa on melkoista yksinkertaistamista.

Hesari viittaa pääkirjoituspalstallaan siihen, että Stubbin olisi puheissaan syytä pysytellä pidättyvällä linjalla ja toteaa,  että se ei ole Stubbin luonteiselle henkilölle kovin helppoa. Tähän on helppo yhtyä.