Eurooppa sodan jälkeen: kaksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen

 

Euroopassa puhutaan jälleen sodasta. On aika palauttaa mieleen, kuinka tuskallisen kalliiksi sota – mikä tahansa sota - käy.

Toinen maailmansota koetteli Euroopan kansakuntien voimavaroja raskaimman kautta. Kovimman vastuu kantajat velkaantuivat pahasti ja joutuivat osin velkojiensa vangeiksi. Vain oikeastaan Yhdysvallat saattoi rakentaa teollisuustuotannon  ja asevarustelun varaan tukien jopa silloista liittolaistaan Neuvostoliittoa pahimpien aikojen yli.

Englanti joutui toteamaan, että sodan sankarikansakunta ja natsien pysäyttäjä joutui tilanteeseen, josta se ei selvinnyt yksin.

:::::::::::::::::::::::::

Historiaa tutkitaan ja luetaan aina kustakin ajankohdasta käsin. On hyvin tyypillistä että historian henkilön asema muuttuu kaiken sen perusteella, mitä on tapahtunut nykyhetken ja ko. henkilön elossa oloajan/aktiiviajan välillä. Teemaan liittyen otan esimerkiksi Clement Attleen. Attlee toimi Ison-Britannian pääministerinä vuodesta 1945 vuoteen 1951. Kun Attleeta on arvioitu hänen ominaisuuksiensa perusteella, oli aikalaisten arvio, että hän on epätodennäköistä (improbable) pääministeriainesta. Ulkonaisesti vaatimaton pikkumies (”vanha kunnon Clem”) ei ollut läheskään Churchillin kaltainen mahtihahmo.

Voi olla, että kansakunnan valiot valikoituvat sota-aikana johtoon, koska kansa tarvitsee heitä. Mutta entä sodasta toipuminen? Ehkä silloinkin on tarve valjastaa käyttöön kansakunnan parhaimmat inhimilliset voimavarat. Joka tapauksessa Attlee valittiin vielä vuonna 2010 Englannin sodanjälkeisistä pääministereistä parhaimmaksi mm. Churchillin ohi. Terve.

Winston Churchill aliarvioi Attleeta aikanaan, joskin syynä oli varmaan myös se, että sodan suuri sankari Churchill hävisi katkerasti ja yllätyksellisesti parlamenttivaalit 1945 Attleelle.

Attleen vallankäyttöä kuvataan monin ristiriitaisin sanoin. Hän oli ujo ja arvaamaton päätöksissään, mutta samalla rohkea riskinotossa. Johtamissaan kokouksissa hän oli pääosan ajasta hiljaa, mutta otti ohjat käsiinsä, kun oli yhteenvedon aika. Silloin hän ohjasi päätöksiä haluamaansa suuntaan.

Ensimmäinen koettelemus, mikä Attleeta pääministerinä koetteli vuonna 1945, ei ollut vähempää kuin Britanniaa uhkaava vararikon vaara. Britannian sankarillinen taistelu maailmansodassa oli käynyt kalliiksi saarivaltiolle. Silti Attlee ei luopunut kunnianhimoisista yhteiskunnallisista tavoitteista.

Attlee lähetti maineikkaan John Maynard Keynesin hakemaan taloudellista tukea Washingtonista. Rahaa tulikin, mutta pettymykseksi vain lainana. Entinen mahtivaluutta punta sidottiin dollarin arvoon vuonna 1945, kuten muutkin valuutat. Köyhtyneelle Britannialle tämä tiesi haastavia aikoja.

::::::::::::::::::::::

Britannia kelvannee verrokiksi sille, mitä monet muutkin kansakunnat joutuivat kestämään selvitäkseen vaikeuksien yli. Samaan aikaan USA -  silloin vielä suunnattomine voimavaroineen -käynnisti Marshall-avun nimellä tunnetun avustusohjelman Euroopan valtioille. Eikä sinä kaikki: rinnatusten avustusohjelman kanssa se käynnisti taistelun sodanaikaista kumppaniaan, Neuvostoliittoa  vastaan.  Se yhdisti nämä kaksi päämäärää: USA taisteli kommunismin leviämisen ehkäisemiseksi (Policy of Containment) ja rahoitti Euroopan jälleenrakennusohjelmaa. Suomi ei saanut Marshall-apua sekä Neuvostoliiton että USA:n kielteisen asenteen takia. Suomioli tuolloin oikeasti harmaalla vyöhykkeellä vähitellen vakiintuvan puolueettomuuden sijasta.

Marshall-ohjelma käynnistyi 3. huhtikuuta vuonna 1948, jolloin presidentti Harry Truman allekirjoitti The Economic Recovery Actin, ja kaikkiaan ohjelman kautta tuettiin neljän vuoden aikana 16:ta Euroopan maata noin 150 miljardia nykydollaria vastaavalla summalla. Rahat käytettiin kaupunkien, infrastruktuurin ja teollisuuden jälleenrakentamiseen ja nykyaikaistamiseen. Avustusohjelman nimi tulee USA:n ulkoministerin George C. Marshallin nimen mukaan.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ajat muuttuvat. Nyt amerikkalaiset (tai Donald Trump) katsovat, että Euroopan  tukeminen on rasite ja siksi Euroopan pitäisi kasvattaa puolustusmenojaan. Tulkintani mukaan Yhdysvallat ei suinkaan toisen  maailmansodan jälkeen vastenmielisesti tukenut  Eurooppaa, vaan vanha mantere yhdessä Yhdysvaltain kanssa muodosti lännen etuvartion kommunismia ja Neuvostoliittoa vastaan. Kylmää sotaa ja kaupankäyntiä käytiin yhteisin voimavaroin. Yhdysvaltain pyyteettömyys on moderni illuusio.

Kyynisesti voisi ajatella, että mitä kauempana venäläiset ja kiinalaiset ovat Yhdysvaltain rannikosta  sitä suuremmassa turvassa amerikkalaiset ovat. Tulkintani mukaan Yhdysvaltojen pitäisi kiittää Länsi-Eurooppaa osallistumisesta kommunismin leviämisen ehkäisemiseen kuluneina vuosikymmeninä voimassa olleen ja nyt jo väistymässä olevan maailmanjärjestyksen puitteissa.  Donald Trumpin Euroopan syyllistäminen on siis vähintäänkin liioiteltua. Jälleen yksi ketunhäntä Trumpin kainalossa.

Marshall-apu on ollut omiaan synnyttämään Naton ja muita mantereiden  yhteistyöelimiä.

Eri asia on sitten, että vähitellen Euroopan valtiot, keskittyessään - mukavuudenhaluun tuudittautuen - hyvinvointivaltion rakentamiseen  heittäytyivät sotilaallisesti liiaksi USA:n varaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Geopoliittinen muutos on meneillään parhaillaan. Tulevan maailmanjärjestyksen palaset ovat loksahtamassa uuteen asentoon, vaikka lopputulos onkin hämärän peitossa. Tämä uusi maailmanjärjestys vaikuttaa liittosuhteisiin, joista selvimpänä esimerkkinä ovat  Naton sisäiset skismat ja Trumpin horjahteleva liehakointi Vladimir Putinin kanssa. Eurooppa on jälleen turbulenssin keskiössä.

Toinen maailmansota synnytti bipolaarisen maailmankäsityksen sosialismeineen ja kapitalismeineen, ja maapallon jakautumisen itään ja länteen. Väliin jäivät puolueettomat valtiot, joille joku hävytön keksi nimeksi ”harmaa vyöhyke” saadakseen sen kuulostamaan jotenkin  vastenmieliseltä tai päättämättömältä. Amerikoissa John Foster Dulles käytti puolueettomista maista (poislukien sitoutumattomien maiden ryhmä) yhtä vastenmielistä mielikuvaa ”moraaliton”. Oli valittava puolensa ollako vapaa ja sivistynyt vai tuhruinen tumman harmaa läiskä kartalla.

2000-luvulta lähtien moninapainen  maailmanjärjestys (vai pitäisikö käyttää nimeä oligopolinen maailmanjärjestys) voitti alaa kattaen USA:n ja Venäjän lisäksi Kiinan ja varauksin Intian sekä lisäksi heterogeenisen, mutta potentiaalia omaavan (Länsi-) Euroopan. Edellytyksenä on kuitenkin, että manner ottaa käyttöön  yhteen nivotut voimavaransa ja yhteen hiileen puhaltamisen. Yksittäisiä voimatekijöitä ovat Kaakkois-Aasian maat kollektiivina sekä Etelä-Korea. Afrikassa on potentiaalisia nousijoita, mutta ne realisoituvat myöhemmin. Arabimaissa ei näytä olevan uskonnon ulkopuolista idearikasta kasvupohjaa, vaan vain öljyyn perustuvia rikkauksia. On muistettava, että jokainen voimakeskus sisältää etupiirin isännän tukena.

Monroe-oppi ennen ja nyt

 

Nykyajan poliitikot ihailevat Yhdysvalloissa kansakunnan perustajaisien ponnisteluja nuoren valtion itsemääräämisoikeuksien puolesta. Annetaan ikään kuin kuva, että kansakunnan varhaiset presidentit muodostivat  ”kansakunnan isät”-nimisen yhteen hiileen puhaltavan ryhmän kansakunnan johdossa. Tosiasiassa ”Founding Fathersien” jäseniksi laskettavat poliitikot riitelivät kansakunnan asioista siinä kuin nykyiset poliitikot konsanaan. Tapahtumien näyttämönä olivat historialliset puitteet 1800-luvun vaihteen molemmin puolin.

Presidentit edustivatkin  nuoren kansakunnan terävintä päätä. Muun muassa Washington, Jefferson, Adams ja muodostivat uraa uurtavat pelisäännöt kansakunnan synnylle unohtamatta valtiovarainministerinä toiminutta modernin valtion peruspiirteitä hahmottanutta  Alexander Hamiltonia.

Ryhmään kuului viimeisimpänä myös James Monroe (1758-1831, presidenttinä 1817-1825). Monroe oli Yhdysvaltain viides presidentti. Hän julkaisi vuonna 1823 doktriinin, joka määritteli Yhdysvaltain ulkopolitiikan peruspiirteet kauaskantoisesti. Monroen oppi (jonka laati tosiasiassa Monroen ulkoministeri John Quincy Adams) antoi käsitteelle ”etupiiri” sisällön, jossa julistetiin läntisen pallonpuoliskon olevan Yhdysvaltain etupiiriä. Diktaatilla kiellettiin eurooppalaisia valtioita perustamasta uusia siirtokuntia Amerikkaan. Vastaavasti USA lupasi olla sekaantumatta Euroopan asioihin. Suuntautuminen merkitsi  konkreettisesti isolationismia, eristäytymistä.

Aluksi (jo ennen doktriinin julistamista) noudatettu politiikka merkitsi iskulausetta ”Amerikka Yhdysvalloille”, jolla torjuttiin eurooppalaisia valtiota saamasta käsiinsä uudelleen kerran jo menettämiään siirtokuntia.

Yhdysvallat osallistui Napoleonin sotiin, joka merkitsi nuoren valtion sotimista Englantia vastaan. USA:n saavuttamien menestysten kannustamana hankittiin Florida espanjalaisilta viidellä miljoonalla dollarilla. Kehitys johti vähitellen Latinalaisen Amerikan valtioiden itsenäistymiseen.

Tässä vaiheessa historiaa astuivat voimaan Monroe-opin kolme keskeistä kohtaa, jotka olivat hieman yksinkertaistettuna seuraavat:

1)      Eurooppalaisten valtioiden vallan patoaminen uudella mantereella ml. Latinalainen Amerikka.

2)      Vanhoja siirtokuntia vastaan ei toimita, mikäli ne eivät muodosta uhkaa Yhdysvaltoja kohtaan.

3)      Yhdysvallat ei sekaannu Euroopan asioihin.

 Monroen opissa maapallo jaetaan itäiseen ja läntiseen pallonpuoliskoon. Jako johdetaan ikiaikaisista  kartografioista. Yhdysvalloissa uskottiin molempien Amerikkojen päätyvän lopulta Yhdysvaltain haltuun.

Miksi Yhdysvallat piti kiinni puuttumattomuuden politiikasta?  Yksi pääsyistä oli Wienin kongressin (1814-15) sanelema patavanhoillinen politiikka, josta amerikkalaiset halusivat pysytellä erossa.

::::::::::::::::::::::::::::::

Monroe opin mukaisesti Yhdysvallat pidättäytyi pitkään sekaantumasta maailmansotiin Euroopassa.  Pallonpuoliskoajattelu pysyi voimassa. Lopulta kutenkin tästä tingittiin radikaalisti (Pearl Harbor, maihinnousu Eurooppaan). Monroen opista tingittiin selkeästi kylmän sodan aikana. Maailma kaksinapaistui Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton ympärille 1945 -1990 suurimmaksi osaksi  ideologisten periaatteiden mukaisesti. Sitoutumattomien maiden liike ei muodostunut mahtitekijäksi missään vaiheessa.

Monroe-opin siipien suojassa Yhdysvaltojen vaikutusvalta laajeni kylmän sodan aikana. Vanha oppi alkoi muuntua jähmeäksi etupiiripolitiikaksi ja sen avulla ryhdyttiin patoamaan kommunismin leviämistä. Kuin varkain Monroe oppi – se, mitä siitä oli jäljellä – muotoutui etupiiripolitiikan synonyymiksi -  kuten akatemiatutkija Timo Miettinen HS:n esseessään 1.2. 2026 toteaa.

Paradoksaalisesti Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry julisti vuonna 2013 Yhdysvaltain hylkäävän Monroe-opin, juuri kun Yhdysvallat oli sitoutumassa uudelleen oppiin Donald Trumpin presidenttikausien aattona.

Luopuminen opista tapahtui samaan aikaan, kun luultiin liberaalidemokratian voittavan alaa ideologioiden joukossa 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, mutta tosiasiassa uusi kylmä sota 2000-luvulla teki tyhjäksi muutospyrkimykset.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Monroe opista ”Donroe oppiin”

Tulevan historian kulkua on vaikea ennustaa etukäteen, mutta jos tänä päivänä ennakoidaan Monroe- opin paluuta, voidaan olla jossain määrin pitävällä pohjalla. Mutta onko kysymyksessä pitkän aikavälin paradigman muutos, vai vain lyhyt Trumpiin liittyvä pyrähdys, siitä en olisi kovin varma. Tosin ensikäden faktat koskien etupiirejä ja Monroe opin paluuta ovat ilmeisiä. Miten muuten on käsitettävä tapaukset Grönlanti, Venezuela, Panama, Kuuba, Iran……

Myös Putinin ”uusi” maailmanjärjestys perustuu menetetyn palauttamiseen.

Pohtiessaan alkaako nyt uusi aikakausi vai onko kysymys vanhaan palaamisesta, päätyy Miettinen siis perustellusti jälkimmäiseen eli vanhaan maailmaan imperialistisine etupiireineen. Trumpilla kierrokset vanhaan palaamisessa lisääntyvät myös, mutta kykeneekö Trump rakentamaan uutta? Johtopäätös on, että halutaan palata ”normaaliin” eli  aiemmin koettuun. Juuri tätä tendenssiä korostaa imperialistisen ajattelun  voimistuminen vanhojen maailmanjakojen mukaisesti. Mitä tulee Trumpiin, niin hänen paluunsa menneeseen, ”Amerikka  ensin” -politiikkaan ei saa kovinkaan hääppöistä tunnustusta asiantuntijatahoilta. Pikemminkin hänen politiikkansa voimistaa Kiinaa ja heikentää Yhdysvaltoja.

Uusia merkittäviä ideoita ei näytä syntyvän 1800-luvun suurten kertomusten (liberalismi, sosialismi, nationalismi) tapaan. Ehkä suuret kertomukset edustavat mennyttä maailmaa, postmodernille maailmalle vieraita filosofioita ja käytänteitä, joiden perään on turhaa haahuilla. Joka tapauksessa uusien aatteiden – jos niistä on läpimurron tekijöiksi -  tulee niveltyä ”yhteisöjen jatkuvuuteen yli sukupolvien”, kuten Miettinen toteaa. Niiden tulee kytkeytyä demografiaan, syntyvyyteen, muuttoliikkeeseen ja ikärakenteeseen”, jatkaa Miettinen.

Tulevien maailmanjärjestysten menestymisen edellytyksenä on niiden kiinnittyminen ongelmalähtöisesti ympäröivään maailmaan.

Ainakin yritän ymmärtää sitä aikaa, jota elämme

 

Annika Damström johti 15.1.2026  A-Talkissa keskustelua , jonka otsake oli : ”Mistä Trumpin imperialistinen maailmanpolitiikka kumpuaa ja mihin se johtaa?”  Asiantuntijoina olivat Veera Heinonen Sitrasta, Teuvo Teivainen Helsingin yliopistosta, Olli Ruohomäki UPIsta ja tietokirjailija Teppo Turkki. Referoin ohessa A-Talkin aihemaailmaa, mutta pääosin pyrin tuomaan oman tulkintani katsauksenomaisesti tapahtumien kulusta. Trumpin valloitusretket sivuutan vain maininnalla.

Keskustelu alkoi räväkästi, kun Turkki leimasi Trumpin hulluksi kuninkaaksi ja aikakauden hullun kuninkaan aikakaudeksi alkuperäisen englanninkielisen leimakirveen mukaisesti. Trumpin Yhdysvallat on julkisuudessa esiintynyt vahvana maailmanvaltana, mutta hyvin monet näkevät sen  heikkenevänä suurvaltana. Ylivoimaisimmillaan USA oli toisen maailmansodan jälkeen aina 1960-luvulle ja Vietnamin  sotaan saakka ulottuvana ajanjaksona. 

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Sodan jälkeen vallitsi tilanne, jossa sääntöperäinen järjestelmä löi läpi vahvojen instituutioiden avulla. Järjestelmä sai jalansijaa erityisesti länsimaissa. Sen jälkeen sääntöperäinen järjestelmä on vähitellen vuosikymmenien saatossa rapautunut ja jäljelle on jäänyt eräänlainen tyhjiö, jonka täyttymistä uudella korvaavalla järjestyksellä odotetaan.  Luultavasti tässä yksinkertaistetaan tapahtunut kehitystä, sillä sääntöperäisyys on osoittautunut sitkeäksi vastalääkkeeksi muutoin levottomassa maailmassa. Voidaan todeta varmuudella yhdestä ja samasta sääntöperäisyyden juuresta on kummunnut useita versioita ja vastaavasti erilaiset toimijat ovat muodostaneet lokerikon erilaisia vaihtoehtoja varten. Donald Trump spontaanine  ja improvisoituine ratkaisuineen muodostaa poikkeuksen. Trump on kunnostautunut sääntöperäisyyden purkajana ja Amerikan roolin korostajana yli kaiken. Nykyinen suuntaus painottaa erilaisten näkemysten ja ideologioiden esille tuontia. Trumpia ei voida lokeroida,  ja Trump ei kuulu lokeroista juuri mihinkään. On vain improvisoitu Trump-niminen lokero, jossa seinät ovat leveällä.

A-Talkin asiantuntijoista Teivo Teivainen korosti historian yhteyttä eniten . Niin polveilevalta kuin nyky-Amerikan lähimenneisyys ja nykyisyys tuntuukin, tarjoaa historia jatkumon 1800-luvulta nykypään. Yhdysvaltain nykyimperialismi kuulostaa historian valossa itsensä toistamiselta. Yhdysvallat ei ole,  eikä ole ollut kuitenkaan kolonialistinen Euroopan siirtomaavaltioiden tapaan vaan  enemmänkin ”tukikohtaimperialismiin” perustuva. Parhaimmillaan tai pahimmillaan USA:lla oli yli tuhat tukikohtaa ympäri maailman.

Asiat voidaan nähdä kuitenkin toisestakin näkökulmasta, varsinkin nyt kun Donald Trump kohkaa ”Let Us Made America Great Again”-slogania suureelliseen tyyliinsä. Yhdysvallat ja Kiina muodostavat ainoan megaluokan suurvaltaparin, ja siinäkin voidaan perustellusti nähdä Amerikan hegemoniapiirteiden vahvistumista, myös Kiina mukaan lukien. Toisaalta niitäkin on, jotka näkevät  Kiinan parhaillaan ohittavan Yhdysvaltoja. Olli Ruohomäki näki jopa viisi kategoriaa suurvaltojen kesken. Muodostuu keskinäisiä pooleja samoinajattelevien kesken Se näkee joka kokee.

Viime aikoina on paljon puhuttu transatlanttisen järjestelmän haastamisesta varsinkin Yhdysvaltojen taholta Venäjän tykätessä ja Kiinan pidättyessä,  johtuen vanhan mantereen markkina-asemasta suhteessa Kiinaan. On jouduttu erikoiseen tilanteeseen, kun Yhdysvallat Trumpin johdattelemana suosii – ainakin näennäisesti – Venäjää (Länsi-)Euroopan, sen vanhan liittolaisen sijasta.

Trumpista puhuttaessa on muistettava, että hän on erikoistapaus. Minä en voisi kuvitellakaan, että Obaman tai Clintonin kaltaiset presidentit sivuuttaisivat muut päätöksentekoelimet Trumpin tapaan. Trumpin itsekkyyshän näyttää tarkoittavan, että hänen ei tarvitse noudattaa pelisääntöjä melkeinpä missään asioissa. Eikö siis Trumpille mahdeta mitään? Yhdessä tapauksessa vastaan, ETTÄ KYLLÄ MAHDETAAN. Tarkoitan niitä tapauksia, jotka ovat ”kompromissista” kiinni. Trump pystyy neuvottelemaan melkein minkä tahansa asian kompromissin kautta, kunhan pelottelu, uhkailu ja taloudellinen kiristys sallitaan... Vielä yksi asia:  kunnianarkuudestahan tässä on viime kädessä kysymys.

Vanha Monroe-oppi tarkoitti, että USA salli itselleen eristäytymisen läntisen pallonpuoliskon konflikteista. Nyt ajatuksena on ollut, että ei vetäydytä, vaan toimitaan pikemminkin aggressiivisesti, valloitushenkisesti. Tuskin koskaan eristäytyminen on pitänyt täysimääräisesti paikkansa. Ja nyt ei varsinkaan.  Puhutaan milteipä eristäytymisen vastakohdasta. Suurvalloilla on toisistaan poikkeavia tavoitteita maailmanjärjestyksensä osina. Trumpille tähdellisiä ovat turvallisuus (aggressiivisesti toteutettuna) ja kauppapolitiikka (aggressiivisesti toteutettuna), mutta muilta osin tavoitteet peittyvät syvään usvaan. Putinille tärkeää on jättää alueellinen perintö, Kiinaa kiinnostavat satamat ja tukikohdat niiden yhteydessä. Grönlanti, Venezuela , Kolumbia, Meksiko ja Panama odottavat ”ottajaansa”. Hullu vuosi 1968 ei taida pärjätä tässä eliksiirissä!

Maailman johtajilla on toimivia henkisiä yhteyksiä. Esimerkiksi Trump ihailee autoritaarisia johtajia  maanosien  rajojen yli. Myös monilla liberaaleilla demokratioilla on perinteisesti ollut tiiviit yhteydet keskenään. Poikkeuksen muodostaa USA, joka on irtisanoutunut lähes kaikilta vuorovaikutusfoorumeilta.

Niin… riittääkö ymmärrys nykyisyyden käsittämiseen? Jälleen Trump joutuu huomion keskipisteeksi. Rahan tuominen näin paljaasti tullikiemuroiden kautta valtioiden välisten suhteiden hoitoon on jotain odottamatonta. Trumpmaisesti kiristys ja uhkailu tulevat osaksi kaupankäyntiä.

 

Maailman kansakunnat kerääntyvät imperiumeiksi johtavien valtioiden tykö

 

Ajankohtaisohjelmat ovat täynnä sen pohdintaa, miten alun perin toisen maailmansodan seurauksena pystytetty sääntöpohjainen maailmanjärjestys selviää nyt meneillään olevasta tulikokeesta. Ennusteet ovat olleet huonoja. Millä se korvautuu, jotta emme menisi huonompaan suuntaan?

Puhutaan kolmen imperiumin mallista (joita johtavat Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä) sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen näyttäessä romahtavan. Uudessa järjestelmässä vallitsee vahvemman oikeus  ja kauppaa imperiumien välillä käydään alueista välttäen kuitenkin kolmen suuren välistä keskinäistä konfliktia.

Entä miksi markkinavoimat eivät reagoi selvemmin epäselvyyksiin? Ilmeisesti ne ovat tottuneet sekoiluun eivätkä sen takia reagoi tapahtuneeseen? Kai markkinat kestävät yhden Trumpin!

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Entä Suomen politiikka suurvaltojen hiekkalaatikolla? Ainakin pinnallisesti hiekkalaatikon kiltein lapsi pyrkii hyötymään tilanteesta asettumalla isoimman ja häijyimmän puolelle.

Vielä kysyisin vetääkö Suomi liian korkeaa profiilia Trumpin toilailujen ja vahvemman oikeuden sävyttämässä ja värittämässä kansainvälisessä politiikassa. Mihin tämä johtaa?

Retrospektiona voidaan palauttaa mieleen, missä oltiin ennen Natoon liittymistä, missä oltiin liittymisajankohtana, ja missä ollaan nyt. Tilanne näyttäytyy apokalyptiseltä: synkkäreunaiset painajaiset saattavat realisoitua. Kaikelta siltä puolustuksen lujittamiselta, minkä varaan laskettiin Natoon liityttäessä, uhkaa pudota pohja pois. Luottamus on petetty. Minun ei tarvitse olla jälkiviisas, sillä jo  kauan sitten varoitin näissä blogeissani hyväuskoisuuden sudenkuopista.

Nyt puhutaan Naton historian suurimmasta kriisistä tai jopa hajoamisesta. Joka tapauksessa Nato on menettänyt paljon siitä arvonannosta, minkä se ehti kerätä vuosikymmenien varrella. Tällaista pohjanoteerausta ei varmaankaan kukaan odottanut. Pahimmillaan Nato muistuttaa paperitiikeriä.

Koko Suomen turvallisuuspolitiikalta saattaa pudota pohja pois tai ainakin pohja reikiintyy, ja nimenomaan Suomen osalta. Ruotsi, tuo Hannu Hanhi, kyllä selviää, vaikka lähtikin Suomen perässä kohti kuviteltua betonista turvarakennetta. Harva näki Yhdysvaltojen kohteliaisuuksien läpi: niiden mukaan pikkuinen Suomi selviää armeijansa avulla yksin tai viidennen artiklan rajallisella tuella, ei kahta sanaa.

Ollaan jälleen historiassa monta kertaa toistuneessa tilanteessa, jossa mikään ei tunnu varmalta: Mihin saakka Ukrainan uhrautuvuus riittää? Saako se tarpeeksi ulkoista apua? Onko Venäjän ja USA:n keskinäinen sopuilu kestävällä pohjalla vai onko se vain taktinen kuvio? Nouseeko Kiina avaintekijäksi ja estää katastrofin syntymisen nähdessään kaupankäyntinsä ja taloutensa murenemisen vaaran? Ja ennen kaikkea, onko meillä herraonnea selvitä tästäkin onnettomuuksien alhosta ?

Valtaosa tätä onnettomuutta on, että Yhdysvalloilla on presidentti, joka perustaa politiikkansa näyttäville performansseille. Spontaani improvisointi sivuuttaa logiikan.

Martti Koskenniemi vertaa Trumpia ”Aurinkokuningas” Ludvig XIV:ta (”valtio olen minä”) ehdottomaan itsevaltiuteen perustuvaan  hallitsemistapaan, jota Trump pitää ilmeisesti esikuvanaan jopa niin pitkälle, että kalustaa Valkoisen talon kultaisilla kalusteilla. Trumpin  suuruudenhulluudelle on uhrattu vallan kolmijako-oppi, liberaalidemokratia rehellisine vaaleineen ja jopa kansalaisten vapauksien määrittäminen. Tästä kaikesta kärsii aiempi demokratian tae, kongressi, joka on pahasti jakautunut ja osin toimintakyvytön.

Professori Benita Heiskanen näkee asiassa jotain hyvääkin: Yhdysvaltain hallinto on  pysynyt kuosissaan osavaltioiden pystyttyä pitämään puolensa liittovaltion vallanhimoa vastaan.

Jotkut näkevät Trumpissa Macchiavellin ruhtinaan olemuksen, ainakin siltä osin, että Macchiavellin filosofiassa ”lopputulos oikeuttaa keinot”, mutta Trumpilta puuttuu korkea moraali, jota Macchiavelli piti elämän kestävänä  sääntönä. Trump tarjoaa omaa moraaliaan ainoaksi mittapuuksi, mutta miten on uskottavuuden laita?

On vältettävä kaikesta huolimatta defaitismia – kattavaa tappiomielialaa -  maailmantilannetta arvioitaessa. Kaikki on  toistaiseksi sakean sumun peitossa niin perusteellisesti,  että näkyvyys on äärimmäisen niukka.  

Donald Trump – itsevaltias omalla luvalla

 

 

Harva, jos kukaan ymmärtää läpikotaisin Donald Trumpin politiikkaa. Toisaalta sitä voi lukea kuin avointa kirjaa. Ihme on – kaiken jälkeen - että sitä kannattaa niin moni vielä tälläkin hetkellä. Kuulun niihin, joiden on ollut vaikea ymmärtää, miten alas amerikkalainen liberaalidemokratia on vajonnut. Tosin vastarinta kasvaa nyt jo republikaanien omissa riveissäkin. Mitään varmuutta tulevaisuudesta ei voida kuitenkaan lupailla.

Kaikki Bidenin aikainen sympatia ja sovittelevuus avainmaiden välisissä suhteissa (EU-maat, Nato-maat, USA) on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Mitä on jäljellä yhteistyöstä Naton sisällä? Biden itse kelpaa enää sylkykupiksi. Sen sijaan tilalle on tullut täysin yllättäen USA:n ja Venäjän johtajien keskinäinen sympatia.

Ihmiset pystyvät enää ottamaan kantaa hulluuden laajenemisen rajoihin, jos niihinkään. Trumpin politiikka on rosvovaltiopolitiikkaa, mutta missä kulkee punainen viiva, jota rajaa Trump ei pysty enää murtamaan? Tähän saakka Trump on pärjännyt kokeilemalla rajaa, jossa hänen etenemiselleen pannaan piste. Heikko Eurooppa ei pysty vetämään rajoja eivätkä Kiina ja Venäjä edes yritä, koska ovat samassa pelissä mukana. Jos yhdessä suunnassa tulee ongelmia, Trump vaihtaa tai modifioi keinoja, jolla hallitsee tilanteen. Rehellisyydellä ja omantunnon kysymyksillä ei ole juuri mitään virkaa Trumpin  politiikassa.

Tärkein trumpismin vallan vaikutuskanava on Yhdysvaltain sisäpolitiikan lisäksi  turvallisuuspolitiikka tai sotilaspolitiikka. Ensinnäkin Trumpin eteneminen pysähtyy, jos hänen tullipolitiikkansa kaatuu oikeudessa. Toinen vakava este Trumpin politiikan jatkolle on, jos hän epäonnistuu turvallisuuspolitiikassaan. Kuinka kauan hän saa tukea Grönlannin haltuunotolle a) rahalla (alueen ostaminen), b) sotilaallisella painostuksella + sodalla uhkaamisella ja c) piittaamattomalla  sotilaallisella interventiolla?

Trumpin politiikka on kasvanut hänen persoonastaan, jossa itsekäs omahyväinen omistajuus on kaiken ytimessä. Hän pelaa peliä, jossa omistamisella on kaiken kattava rooli.  Sekä henkisen että fyysisen omistajuuden puolesta hän on valmis panostamaan kaiken itsestään irtoavan.

Trump on ennen kaikkea läpivalaissut eri valtioiden politiikan ohuutta ja käyttänyt häikäilemättömästi entisten liittolaisten heikkoutta hyväkseen. Jostakin syystä EU ei ole kehittynyt liittovaltion suuntaan, johon EU:n perustajaisät olisivat halunneet sitä viedä. Ehkä kansallisvaltioiden kulttuuriset erot ovat olleet niin kiveen hakattuja, että yhteistyö on kärsinyt ratkaisevasti.

Vastakkain ovat yhtäältä EU:n loputon kokoustaminen ja toisaalta Trumpin improvisoima  voimapolitiikka etupiiriajatteluineen. Tähän mennessä Trump on pyyhkinyt pöytää neuvottelumenettelyillä eikä junnaavalla kokoustamisella  ole tehty tulosta. Trumpin neuvottelutaktiikka perustuu juuri tähän: muut osapuolet eivät lähde Trumpin peliin  mukaan, vaan välttävät riskejä yrittäen pitää kiinni asiallisesta neuvotteluprotokollasta.

Trumpin naiivi käytös hämmentää. Kun hän ei saa aidosti lelua (Nobelin rauhapalkinto), hän haluaa hallintaansa sen sijasta – tekosyyn löydettyään – Grönlannin!

 

Uusimperialismi ja uudet etupiirit 2

 

Jos ajatellaan Venäjää Yhdysvaltain vastinparina, syntyy väistämätön ajatus verrata Yhdysvaltain historian ekseptionalismia (ainutlaatuisuutta) ja kohtalouskoista lähetystehtävää Venäjän vastaaviin. Yhtäläisyyksiä löytyy. Venäjän osalta pitää paikkansa se, mitä Stalin sanoi ekseptionalismista Neuvostoliiton yhteydessä: se oli elimellinen osa venäläistä suurvaltaylpeyttä sosialismikokeiluineen. Tänä päivänä ei enää ole kysymys sosialismin ylivertaisuudesta vaan laajenemishaluisen äiti-Venäjän suunnattomasta ylpeydestä.

Venäjällä on oma maailmanjärjestyksensä, world orderinsa (tai Putinin world order) , joka paheksuu läntistä rappiota ja uskonnottomuutta. Se tarjoaa omaa uskonnollisuuttaan ja demokratiavaihtoehtoaan ja onkin saanut läntisten valtioiden oikeistopiireistä tukea.

1990-luvulla haaveiltu ”eurooppalainen Venäjä” jäi haaveeksi johtuen suurvaltojen keskinäisestä eripurasta ja taistelusta vaikutusvallasta sekä varsinkin Venäjän vainoharhaisesta epäilystä lännen tarkoitusperiä kohtaan. ”Eurooppalainen Venäjä” on idässä käännetty toisinpäin tavoittelemisen arvoiseksi venäjänmalliseksi Euroopaksi. Eurooppa on tämän ajattelun mukaan  hylännyt -  nykyisin Venäjän ylpeänä ylläpitämän -  alkuperäisen kristillisen perinnön. Jumala on nyt Venäjän puolella.

Putin ja hänen taustajoukkonsa ovat yrittäneet haastaa läntisen ”rappeutuneen” kristinuskon. Euroopan  ja Venäjän välillä vallitsee tasapainoton kilpailu eurooppalaisuuden määrittämisestä.

Venäjän kutsumustehtävänä on halu palauttaa tilanne Itä-Euroopassa aikaan ennen vuotta 1997 (ennen Naton laajenemista) ja mitätöidä ”viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi” eli Neuvostoliiton hajoaminen. Jotta päästäisiin päämäärään eli Venäjän suuruuden aikaan, tarvitaan suunnattomia uhrauksia.

Venäjällä perustettiin 2000-luvun alussa konservatiivisia ajatushautomoja,  joissa ideoitiin keinoja pyhän Venäjän suuruuden ajan palauttamiseksi.  Nämä hautomot ovat kehittäneet ajatusta poliittisesta ortodoksiasta, joka tukee Vladimir Putinin ja Sergei Lavrovin tavoitteita. Toisaalta Venäjästä syntyy käsitys ulkomaailmaa vastaan  suunnatusta aggressiosta, toisaalta taas suojautumisesta ulkomaisia harhaoppeja (pinnallinen materialismi) vastaan. Molempia vastaan tarvitaan Venäjän suurvaltaa.  Tavoitteen betonoimiseksi vietetään 9. toukokuuta voitonpäivää. Juhlapäivä on ortodoksiuskonnollisuuden läpitunkema tilaisuus sodassa kaatuneiden syntien anteeksisaamisineen.

On lukuisa joukko maailmankuuluja venäläisiä kirjailijoita,  jotka kannattivat kukin aikanaan isänmaansa imperialismia,  ja jotka ”lumoutuivat tsaarinvallan loistosta”. Kysymys on taiteilijoiden vastuusta ja siitä kulttuurista, joka heitä Venäjällä ympäröi, ja josta he eivät vapaudu hirmutekojen tapahtuessa. Missä oli tai on venäläinen Mark Twain? On kuitenkin - onneksi - toisia taiteilijoita ja kulttuurihahmoja, jotka ymmärtävät sotien julmuuksien keskellä toisen asemaan asettumisen merkitystäksen.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Suomi on ollut jonkinlainen maailman muutoksen yksi mitta ja symboli Nato-liittoutumisineen. Se ja sen viides artikla näyttäytyivät Joe Bidenin suojeluksessa turvasatamana levottomuutta vellovassa maailmassa. Sittemmin Donald Trumpin  ailahtelevuus Länsi-Euroopan suhteissa on mutkistanut hyvän liittolaisuuden merkitystä ja jatkoa seurasi, kun Trump ryhtyi heilastelemaan Vladimir Putinin kanssa. Äkkiä näytti siltä, että liittosuhde kääntyi itsensä vastakohdaksi. Eurooppa näytti joutuvan huutolaispojan asemaan suurvaltojen välisissä diileissä ilman, että se itse pääsi näyttelemään voimatekijää, jota se kyllä halusi, mutta jota se ei pystynyt realisoimaan. Sekä Venäjä että Kiina ahdistivat Euroopan puun ja kuoren väliin.

Euroopan sisällä vahvistui autoritaarinen ryhmittymä Trumpin toiveiden mukaisesti , joka ei tietenkään selvennä maiden välisiä suhteita, päinvastoin.

Venäjän vahvaa roolia monikaan ei aseta tänä päivänä kyseenalaiseksi, vaikka niitäkin riittää, jotka spekuloivat Venäjän todellisella vaikutusvallalla.

Suomen ja Alexander Stubbin tavoittelema rauhantekijän rooli on sekin joutunut monenlaisen kannunvalannan kohteeksi.  Onko rooli siihen luotujen odotusten väärti vai onko Stubb Trumpin välikappaleena outo poikkeama Länsi-Euroopan suhteissa?

Sittemmin amerikkalainen imperialismi on lisännyt kierroksia maailman muutokseen ja luonut epävarmuustekijöitä suurvaltasuhteiden jatkumolle, jos niillä yleensäkään on jatkuvuutta.

Yhdysvaltain vetäytyminen (yli 60 muun kansainvälisen yhteisön joukossa ) Teija Tiilikaisen johtaman ja Helsingissä sijaitsevan Euroopan hybridiuhkakeskuksen toiminnasta on oireellinen. Se kertoo, että vaikka vetäytymiset tulevat olemaan siedettäviä, on Yhdysvaltain päätös suhteutettava periaatteellisiin vastuisiin. Nyt näidenkin kohdalla tingitään aiemmin annetuista hyväuskoisista lupauksista.

On kysyttävä, onko Nato-keskiössä rakennettu Suomen puolustuslinja ja -doktriini murtumassa. Sylttytehtaana toimii  - ei niinkään Venäjä – vaan Amerikan Yhdysvallat.

Eri maiden ja tahojen roolien muutos on ollut niin hämmentävä, että juuri kukaan ei olisi uskonut tällaiseen kansojen väliseen paradigman muutokseen vuosisadan vaihteessa. Sitä paitsi muutos on kesken. Yhä useammin arvuutellaan nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa, mikä valtio on aggression kohteena seuraavaksi.

 

Uusimperialismi ja uudet etupiirit 1

 

Kun Donald Trump vihjaili ensimmäisellä presidenttikaudellaan imperialistisista tavoitteista, pidettiin niitä tavallisina Trumpin ylilyönteinä. Trump mainitsi valtioiden nimetkin, jotka olivat liipaisimella. Sitten asia tuntui huuhtoutuvan pois pinta-huomioiden joukosta ehkäpä Ukrainan sodan saaman huomion johdosta. Turha toivo! Trump on nyt palannut asiaan yhtä itsepintaisesti kuin aiemminkin: Yhdysvaltojen on saatava Grönlanti, Panama ja  Kanada! Vakavimmin USA tavoittele Grönlantia strategisista syistä. Vastavoimana on mm. Venäjä, jonka kanssa ailahteleva Trump muutoin kyllä kaulailee. Kanadan mukanaolo listalla on lähinnä kiusantekoa ja kuvitelmaa, että sillä voitaisiin vaikuttaa Kanadan politiikkaan ja kauppaan Yhdysvaltojen kanssa.

On hyvin vaikea kuvitella, että Grönlannin pakkosiirrossa onnistutaan. Jokin trumpilainen diili voi kuitenkin tulla kysymykseen. Toivottavasti tanskalaiset eivät sorru yhtä laihaan diiliin kuin venäläiset myydessään vuonna 1867 Alaskan Yhdysvalloille 7,2 miljoonalla dollarilla eli selvään alihintaan. Myytyjen alueiden strateginen arvo voi kohota myöhemmin suunnattaman korkeaksi. Ihme on, jos esille ei ole otettu vaihtoehtona Yhdysvaltain sotilastukikohdalle varattua maa-aluetta Grönlannissa.

Tämä on monimutkainen kysymys: miten Grönlannin poliittinen solmu voidaan avata järjellisesti osana sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää.

Entä jos Grönlannin osto on Trumpille osa henkilökohtaista suurmieshaaveilua?

Nyt käynnistetyllä uusimperialismin toisella kierroksella kohteeksi on valittu Grönlannin lisäksi uusi valtio, Venezuela, syynä on maan  rikollisjärjestöjen välittämät huumausaineet ison pohjoisen valtion kansalaisille, sanoo Donald Trump. Harva uskoo tätä. Todellinen syy ovat maaperässä säilyneet jättiläismäiset öljyvarat, jotka odottavat pumppaamista. Tällä kertaa Trump toimi suoraviivaisti hyökäten Venezuelan kimppuun ja luullen että valtion itsemääräämisoikeuden kumoaminen tapahtuu yhtä helposti kuin kuin presidentti Maduron sieppaaminen  ja vangitseminen. Epäilen, että ylpeiden venezuelalaisten tunteet isänmaataan kohtaan ovat paljon tiukemmassa kuin se öljyn pakkomyynti Yhdysvaltain  hyväksi, jota Trump nyt yrittää.

Yhtenä polkuna tulevaisuuteen ovat ”maailmanjakajien markkinat”, jotka ovat innostuneet monroelaisesta etupiirijaosta: läntinen pallonpuolikas luetaan lännen etupiriin ja itäinen venäläiseen etupiiriin. Näin siis yksinkertaistettuna.  Kuulostaa suureelliselta houreelta, mutta sovellettuna käytäntöön se voi johtaa valtioittaisiin tai  osa-alueittaisiin väkivaltaisiin  ratkaisuihin (Ukraina, Grönlanti, Panama, Iran, Venezuela, Kolumbia jne.) . Keinoina käytetään aluksi uhkailua  ja pelottelua.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mutta onko tässä nykykehityksessä mitään todella ennenkuulumatonta? Emmekö ole nähneet tämän saman kaltaisen kehityskulun jo aiemmin historiassa? Yhdysvalloilla on pitkä historia maa-alueiden valtaamisesta heikommilta naapureiltaan.

Manifest Destiny (”Kutsumuskohtalo”) kulminoitui raadolliseen maiden ja mantujen himoon. Manifest Destiny oli korostetusti valkoisten manifestaatio, valkoisten ylivallan peitenimi.

Koko 1800-luku on Yhdysvaltain laajenemisen historiaa omalla mantereella (Louisianan osto Ranskalta, sitten valloitussota Meksikoa vastaan). Yhdysvaltojen laajenemisella oli takuutaho: God Is On Our Side. Jumala piti huolta, että vastustajat nujerrettiin. Uudisasukkaita veti länteen Kalifornian kulta eikä jalo lähetystehtävä.

Yhdysvallat pyrki erottautumaan muista länsivalloista ja niiden siirtomaapolitiikasta. Erityisen vastenmielinen oli brittiläinen kolonialismi. Yhdysvallat ei pyrkinyt  täydelliseen alistamiseen, vaan  protektoraattien ja sotilastukikohtien perustamiseen. Sodat olivat siis eriluontoisia kuin Euroopan suurvalloilla, jotka kävivät valloitussotia.

Yksi oleellinen strateginen eroavuus jäi vallitsevaksi: Yhdysvallat pyrki maailmanvallaksi tukikohtajärjestelmän avulla ja onnistui siinä todella tehokkaasti: se rakensi 1900-luvun puolella 750 sotilastukikohdan verkoston.  Toinen erittäin tärkeä strateginen ulottuvuus oli jo varhain omaksuttu vaikuttaminen musertavan taloudellisen ylivallan kautta. Yhdysvalloista kasvoi globaali talouden jättiläinen, ja se käytti taloudellista vaikutusvaltaansa sumeilematta omien etujensa ajamiseen.

Uusi amerikkalainen imperialismi, joka piti sisällään liberaalin demokratian levittämisen jäi valtapoliittisen strategian varjoon.

Kirjailija Mark Twain toimi 1900-luvun vaihteen imperialististen miehitysprojektien (Kuuba, Filippiinit) kriitikkona ja kansakunnan omanatuntona. Hän syytti Yhdysvaltoja siitä, että se ”ei vapauttanut, vaan valloitti”.

Kuten edellä on tuotu esille,  jäi Yhdysvaltain kutsumuskohtalosta vaikutelma, että se oli pääosin peitenimi vallan anastamiselle. Ehkä juuri Mark Twainin saarnat amerikkalaisten omantunnon herättämiseksi kuitenkin vaikuttivat sen verran, että Yhdysvallat ei lähtenyt vanhan tyyppisen kolonialismin tielle. Missä on tämän päivän Mark Twain, joka herättäisi tervehenkiset amerikkalaiset vaipumasta kolonialismin alahaisen alhoon?

 

Ensin hukkui yhtenäiskulttuuri, sitten yhteinen todellisuus

 

Kuusikymmentäluvun nuorena kuvittelin totuuteen pyrkimisen olevan yksi elämän pääprinsiipeistä. Voi hyvinkin olla, että liioittelen yhden vuosikymmenen merkitystä totuuden suunnannäyttäjänä. Ehkä varmuuden vuoksi on laimennettava totuuden pitävyyttä toteamalla, että kuusikymmentäluvulla tieteellinen maailmankuva voitti alaa suuressa osassa tunnettua maailmaa.

Totuus on ollut monissa poliittisissa kamppailuissa hupaa neuvotteluintrigointia. Tähän ja muihin valitsemani teeman oleellisiin piirteisiin ottaa kantaa Jussi Ahlroth HS:n 28.12.2025 esseessä ”Mikä on totta?” Käytän ohessa Ahlrothin esseetä omien pohdintojeni herätteenä.

Viimeaikainen kehitys netin totuuksineen ja Yhdysvaltain presidentin ”tosiasioiden” pikatilauksineen herättävät terveen epäilyn, mihin voi edelleen luottaa ja mihin ei. Ennen vanhaan TV:n uutisankkuria uutisineen pidettiin totuuden mittana. Uutisten luotettavuutta perälautana voidaan yhä hyvin pitää yhtenäiskulttuurin nimeen vannomisena. Ja 60-luvullahan elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa. Sittemmin yhtenäiskulttuurin muodostama totuuspohja on rapautunut. Ahlroth toteaa, että myös yhteinen todellisuus on  haurastunut, jos mahdollista vieläkin nopeammin.

Nykyaika nykyaikaisine tiedonvälityksineen on tuonut tullessaan käsitteen  ”Totuuden jälkeinen aikakausi” eli ”Post-Truth Era”, jolla tarkoitetaan yhteiskunnallista tilaa, jossa objektiiviset faktat ja rationaalinen tieto vaikuttavat  aiempaa vähemmän ihmisen käyttäytymiseen. Vetoaminen tunteisiin voittaa rationaalisen tiedon.

On lukemattomia esimerkkejä, kuinka Post-Truth Era rakentui.  

Tähän ehkä sopii asian palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen ”vaihtoehtoinen totuus” syntysijoille. Elettiin vuotta 2016. Presidentiksi juuri valitun Donald Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan muka Trumpin virkaanastujaisista. Tosiasiassa kuva oli otettu Barack Obaman virkaanastujaisista neljä vuota aiemmin. Kuva paljasti, että Obaman virkaanastujaisissa oli ollut lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla. Trump taas oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat.  

Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka lausui unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut totuuden jälkeisestä ajasta. Sittemmin siitä on tullut käsite  kuvaamaan yhtä näkökulmaa kokonaisesta aikakaudesta.  

Totuuden jälkeisellä aikakaudella asiantuntijavallan asemaa pyrittiin kaventamaan antamalla kuva, että jokaisen (ihmisen) totuus on yhtä tärkeä kuin kenen tahansa totuus. Terve.

Tärkeässä asemassa uudessa valheet sietävässä mediakulttuurissa  ovat tiedon lähteet, jotka usein vetoavat tunteisiin Samassa veneessä ovat myös  netti   ja muut alustat.

Median tunteellistumisen  myötä myös demokratisoitumisen jylhä kohina  on muuttunut  Tärkeintä on nyt saada oma ääni kuulumaan ja näkymään, toteaa tutkija Salla Tuomola Tampereen yliopistosta. Yleisradioyhtiöt ovat tempautuneet mukaan tunteella vaikuttamiskilpailuun ja kaiken takana on pyrkimys voittavan busineksen luomiseen. Siksikin tunteet ovat tärkeitä, ei niinkään objektiivisuus.

Lukutaito ja lukeminen  ovat PISA-tutkimuksen ydintä, ja aivan erityisesti suomalaisten ylpeyden aihe.  Tai olivat. Yhtenäiskulttuurin mukanaan tuomat suhteellisen tasaiset,  ja huippujen osalta erinomaiset opintosuoritukset ovat heikentyneet selkeästi, vaikka  ovatkin vielä kilpailukykyisiä vertailumaiden kohteisiin nähden. Mutta kun yhtenäiskulttuurin  aikaan oppimistulokset olivat hämmästyttävän  tasalaatuisia, ovat ne nyt oppilaita eri tasoihin jakavia.

Kaikki kannattivat lukemista, ”lukeminen kannattaa aina”   ainakin vielä  1980-luvulla . Työväestön suhde lukemiseen on sittemmin muuttunut. Sivistykseen saatetaan suhtautua jopa torjuvasti. ” Lukemisesta on tullut identiteettiasia”, toteaa Ahlroth, ”naismaista ja elitististä hienostelua”.

Turun yliopiston kyselytutkimuksen mukaan politiikan luonne on muuttunut. Siitä on tullut jakolinjoja syventävä. ”Paradoksaalisesti syynä on ollut faktojen korostaminen. Politiikka ei ole enää arvopohjaista vaan faktapohjaista”. Alamme olla ”Fake Newsin” syntylähteillä. Asiantuntemuksen määrä on jopa lisääntynyt, mutta nurinkurisesti siihen suhtaudutaan yhä useammin kyseenalaistavasti. Puhutaan raporttisodista. Lähteen luonne seuraa poliittista näkemystä. Niinpä talouspoliittisesti oikeistolaiset suhtautuvat voittopuolisesti epäillen Helsingin Sanomiin ja Yleisradioon, kun taas vasemmalla luku on vain pari prosenttia. Oikeistolaiset suhtautuvat epäillen myös tutkijoihin, kaikilta alueilta. Poliittinen kanta ja yhteiskunnallinen asema luovat pääasiassa  relevanteimmat  jakolinjat.

Kamppailu käydään siitä, kenen tiedot ovat relevanteimpia ja tuoreimpia. Vanhat  instituutiot ja vanhat jättimäiset yritykset ovat sanansa menettäneinä hävinneet valtaansa amerikkalaisille teknologiayrityksille. Niille ei ole tärkeää poistaa jakolinjoja, päinvastoin suuryritykset pyrkivät tuottamaan lisää railoja yritysten välille ja sisälle tehdäkseen lisää businesta.

Liberaalidemokraattisten valtioiden tiedontuotannon epätasa-arvo vaikuttaa järjestelmän uudelleenmuokkautumiseen ja on omiaan muodostamaan pettävän  pohjan yritystoiminnalle. Pelin palikat ovat juuri nyt sekaisin. Pitäisi pystyä luomaan riittävän yksimieliset suuntaviivat koskien esimerkiksi  sääntelyä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kysymys:  Voisiko sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää soveltaa pienimuotoisena erilaisia edellä kuvattuja yhteensopimattomuuksia yhteen sovitettaessa?

Sääntöpohjaisella kansainvälisellä järjestelmällä tarkoitetaan tiivistäen seuraavaa: Sääntöpohjaisella kansainvälisellä järjestelmällä tarkoitetaan sitä, että maiden väliset suhteet perustuvat yhdessä sovittuihin sääntöihin ja käytäntöön, eivät voimankäyttöön. Järjestelmä nojaa YK:n peruskirjaan ja muihin kansainvälisiin sopimuksiin.

Viime aikoina sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää on haastettu, kun kaikki valtiot eivät ole pitäneet kiinni sovituista käytännöistä. Suomi tukee sääntöpohjaisen järjestelmän olemassaoloa ja kehittämistä.​

Mistä Yleen kohdistuva ärtymys kumpuaa?

 

 Olen aivan tavallinen TV:n katsoja. Eniten seuraan uutisia, yhteiskunnallisia ohjelmia ja urheilua ja näitäkin valikoiden. Sitten tulevat historiadokumentit, musiikki ja kulttuuri yleensä. Sarjafilmit sivuutan. Taisin hypettää niitä joskus nuorena yli tarpeen ja kyllästyin.

Ylen rahoitus ja ohjelmat  ovat nyt ja aina olleet taistelun kohteina. Erityisesti Ylen kilpailijat ovat olleet myrtyneitä niistä väitetyistä kilpailueduista, joista Yle olisi hyötynyt.

Viimeisin laaja kannanotto Yleen tulee Helsingin Sanomilta. Uutisointi ja artikkeli ”Vallankäyttäjät innostuivat kansalaisaloitteista” ilmestyi Hesarissa 22.12. 2025. Lehti on hankkinut käsiinsä jättimäiset allekirjoitetut luettelot kansalaisaloitteittain. Lehden toimitus kävi läpi yhdeksän aloitetta ja noin 600 000 kannatusilmoitusta erityiskiinnostuksen kohteina henkilöt, jotka vaikuttavat asemansa puolesta kannanotoillaan tai muutoin (esim. lobbareina) lainsäädäntöhankkeisiin. Kysymys on siis hyvin vaikutusvaltaisista kansalaisista. Yllättävän moni tästä joukosta on pistänyt nimensä kansalaisaloitteisiin, jotka on tarkoitettu sinänsä kenelle tahansa kansalaiselle. Tarkemmalla sihdillä toimittajat ovat käyneet läpi kansalaisaloitteet koskien poliittisia lakkoja, Elokapinaa ja tässä kirjoituksessani aiheena olevaa Ylen rahoitusta. Lakko-oikeutta ja Elokapinaa koskevissa aloitteissa oli kysymys koko aiheen kieltämisestä. Elokapinan lakkauttamista koskeva aloite on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Hesari on tehnyt suurtyön demokratian laajentamiseksi  selvittämällä kansalaisaloitteiden avulla muodostuvaa kertomusta kansakunnan toimintakulttuureista yksilön ja ryhmän kannalta katsottuna. Jättityö, ei kahta sanaa. Useimmat  aloitteet on tehty viimeisten parin kolmen vuoden aikana. Tämä aiheutti mielenkiintoisen ilmiön Hesarin selvitystä ja haastatteluja tehtäessä. Osa Hesarin raportoinnin sisältämistä henkilöistä ei muistanut panneensa nimeään aloitteeseen/aloitteisiin. Jotkut jopa kiistivät koko allekirjoituksen antamisen . Onko käynyt niin, että kiireiset ihmiset ovat raapustaneet nimensä aloitteisiin, joihin eivät olleet tutustuneet tarvittavalla tarkkuudella? Aloitteiden sisällöt ovat päällekäyviä sanamuodoltaan usuttaen allekirjoittamaan. Tässä kirjoituksessa aiheena oleva netin keskustelupalstojen tyylisesti otsikoitu ”Yle kuriin nyt!” on hyvä esimerkki tästä.. Osa selittelemään joutuneista nimensä kirjoittaneista on vedonnut siihen, että mielipide oli henkilökohtainen eikä edusta ao. henkilön valtakunnallisesti merkittävän taustayhteisön kantaa.

Kannatusilmoituksista suurin osa tehdään ja on tehty netissä ja ovat siis julkisia.

Hesari on luvallisella asialla: eduskunta  aikoinaan päätti, että allekirjoittajien nimet ovat julkisia. Hesarin tietojen lähteenä on Digi- ja väestötietovirasto.

Hesarin monisivuiseen artikkeliin rekistereistä poimitut julkisuuden henkilöt ja sitten haastatellut edustavat yritysjohtajia, johtavia virkahenkilöitä, oppilaitoksien johtoa, järjestöjohtajia… Osa ei varmaankaan arvannut asian nousevan esille paljon  nimenkirjoituksen antamista myöhemmin Hesarin kautta. On helppo nähdä kannatusilmoitusten takaa ärtyneitä ihmisiä ja ärtyneitä mielipiteitä. Ne edustavat  kansakunnan poliittisesti oikean reunan suhtautumista esimerkiksi valtakunnalliseen uutis- ja ajankohtaisohjelmistoon.

::::::::::::::::::::::::::::

Muutamia päällimmäisiä havaintoja tutkimuksesta:

Helsingin Sanomien selvittämät kansalaisaloitteiden tutkimustulokset voi nähdä suomalaisen yhteiskunnan polarisoitumisilmiöiden läpileikkauksena ja todentamisena.  Kansalaisaloitteiden allekirjoittajien määrä voi vaihdella paljonkin alueellisesti sen mukaan, kuinka aloite kouraisee missäkin päin Suomea signeeraajaa. Toisaalta tämäkään ei ole mikään sääntö. Paljon on mielipiteitä,  joissa pyritään objektiivisesti eriteltyihin näkemyksiin.

Esimerkkejä huomioista:

Poliittiset lakkojen kieltämistä koskeva ehdotus keräsi mahtavan potin vaurailta kauniaislaisilta.

Turkistarhauksen hallittuun kieltämiseen tähtäävän lakialoitteen allekirjoitti huomattava määrä helsinkiläisiä.

Naisten kannattamat aloitteet saivat liikkeelle selvästi nuorempia ihmisiä kuin miesten kannattamat aloitteet.

Naisten ja miesten arvojen välisen kuilun syveneminen on havaittu eri puolilla maailmaa tehdyissä tutkimuksissa.

Erityisesti nuoret naiset asemoivat itsensä huomattavasti useammin arvoliberaaleiksi kuin samanikäiset miehet, jotka leimautuvat helposti konservatiivisiksi.

Sitten toiveikkaisiin Ylen kurituksen kannattajiin:

Hesari on tehnyt nostoja raportin sellaisista julkisuuden henkilöistä, jotka ovat halunneet mielipiteellään vaikuttaa Ylen talouskuriin, so. tinkiä sen rahoituksesta. Nyt onkin henkilöstöä sopeutettu yli 300 henkilön verran. Aloitteen allekirjoittaneet jakautuivat sukupuolen mukaan seuraavasti: miehet 78 prosenttia/naiset 21 prosenttia. Polarisaatio on erityisen suuri koska naiset selvästi suhtautuvat maltillisesti  (intohimottomasti) Ylen rahoitukseen. He suhtautuvat suopeammin ohjelmiston ja siihen varatun rahoituksen suhteeseen.

Oikeiston näkemys heijastuu aloitteissa ja niiden kannatuksessa selvästi.  

Kansalaisaloitteissa allekirjoittajina toimineiden jakauma on lähes kaikissa tutkituissa teemoissa  selkeä ellei peräti jyrkkä. Tämä korostaa aloitteissa ilmennyttä tulosta  eli polarisaatiota eri ryhmien välillä. Hesarin selvitys vastaa muutoinkin yhteiskuntatutkimuksessa esille tulleita polarisoitumisilmiöitä.

Sodan ja rauhan kysymysten äärellä

 

Tätä kirjoitettaessa käydään rauhanneuvotteluja kuumina Ukrainan turhauttavassa sodassa. Kysymys ei ole rauhaan vievien polkujen vähäisestä määrästä vaan siitä, että kukaan ei tunnu koordinoivan eri polkujen reittejä. Lisäksi Donald Trump näyttää yrittävän saada aikaiseksi henkilökohtaisia  voittoja välittämättä kokonaisuudesta. Ukraina ja Eurooppa ovat ajautuneet sivuraiteelle mitä perustavinta laatua olevalla tavalla. Venäjä on sitten oma lukunsa, jos sen pyrinnöistä saa selvää.

Tämä eripura on johtanut kummalliseen tilanteeseen, jossa rauhaa yritetään saada aikaan yhden osapuolen – Venäjän - ollessa pois neuvotteluista, eikä ainoastaan pois neuvotteluista vaan se on antanut itsestään rauhanpyrkimyksille täysin immuunin vaikutelman.

Vladimir Putinilla on täysin toisenlaiset tavoitteet kuin muilla, millaiset, sitä on pyritty arvuuttelemaan. Olisiko niillä jotain tekemistä venäläisen sielun sisäisten tuntemusten tai turhautumien, esimerkiksi nöyryytetyksi tulemisen kautta? Kaksituhatta luvulla tälle kaikelle on haluttu pistää piste.

Päällimmäiseksi ajatukseksi tai ilmiasuksi jää se, että Putinilla on mielessä oma maailmanjärjestys, joka on suljettu järjestelmä ja  johon esimerkiksi  Euroopalla nykymuodossaan ei ole mitään asiaa.

Alexander Stubb on ajanut itsensä onnistuneesti neuvottelujen keskiöön, joka sinänsä on saavutus, mutta ei auta hänen omaa asiaansa, kun hän yrittää luoda yhteyksiä eri osapuoliin. Venäjä on niille täysin kuuro. Sen sijaan improvisoiva ja hetkestä innostuva Donald Trump on ottanut Stubbin varjelukseensa eräänlaiseksi sondeeraajaksi maailmanpolitiikan ykköskysymyksessä. Seurauksena Suomi on ajautunut Nato-liittolaisuutensa takia pahan paitsioon suhteessa naapurivaltioonsa Venäjään. Stubbin päätehtävä Suomen tasavallanpresidenttinä on kuitenkin Suomen pysyttäminen sotaisten aikomusten ulkopuolella. Näyttää vaikealta yhdistelmältä toimia sekä Trumpin asiamiehenä, että edistää Suomen asiaa.

Stubbin rehvakkaat puheet  Suomen armeijan eri aselajien mahtavista valmiuksista  konfliktin osuessa kohdalle, on toisaalta omituinen osa isompaa tavoiteasetelmaa maailmanpolitiikassa ja toisaalta tarpeettoman  huolen herättämistä kotiympäristössä tai ainakin minusta tuntuu siltä.

Suomen asema saattaa Stubbin toimien seuraamuksena heikentyä, kun sitä yritetään työntää selkkauksen  ytimeen rauhantekijänä. Oma lukunsa on Suomen turvallisuuskysymykset. Kun Suomi meni Natoon  se sitoi itsensä Venäjän vihollisten  joukkoon. Venäjän ja Suomen suhteiden rasitteita yritettiin hoitaa liittymällä Natoon ja samalla näyttämällä itäiselle naapurille, että olemme valmiit, jos meitä uhataan.

Ukrainan sota on malliesimerkki kansainvälisen konfliktin monitahoisuudesta. Siinä voi polttaa näppinsä monella tapaa. Otetaanpa esimerkki. Liittymällä Natoon Suomi arvioi Venäjän voiman niin suureksi, että maa tarvitsi suojakseen paisi Yhdysvaltain panoksen Naton kautta niin myös  Yhdysvaltain kanssa tehdyn DCA-yhteistyösopimuksen.  Tällä yhdistelmällä piti osoittaa, että olemme turvassa sodalta, ja jos sota kuitenkin syttyy, niin meillä on riittävä turvaverkko. On silti kysyttävä pystyykö  trumpilainen ailahteleva politiikka vastaamaan edellisen presidentin huutoon täysimääräisesti.

Yhdysvaltain sisäpolitiikassa edetään vaalikausi kerrallaan. Ulkopolitiikka on usein huutolaispojan asemassa. Se, mitä Joe Biden joskus sanoi ylistäessään Suomea ja sen urhollisuutta viime sodassa ei sido Donald Trumpia eikä ketään muutakaan USA:n nykyhallituksessa. Pahimmillaan uho muodostuu rasitteiseksi legendaksi Suomen lyömättömästä armeijasta.

Edellä esitetyllä en lainkaan yritä mitätöidä Suomen kiistatonta menestystä toisessa maailmansodassa. Se oli uskomaton saavutus, ei kahta sanaa, mutta silti olisin vetänyt matalampaa profiilia kaikessa siinä, mikä liittyy nykyisiin kansainvälisiin konflikteihin. Samoin pidän Suomen varustautumista mahdolliseen sotatilanteeseen  kaikin tavoin puolustettavana menettelynä.

Olen edelleen sitä mieltä, että Sauli Niinistö olisi voinut vetää tasapainoisempaa ja varovaisempaa linjaa suhteessa ympärillämme oleviin valtioihin kuin Alexander Stubb, jos hänellä olisi ollut presidentin mandaattia käytettävissään. Korostettakoon, että tämä on vain spekulaatio.

 Vielä on syytä muistaa, että Yhdysvalloissa käytetään herkästi Suomea esimerkkinä omien tarkoitusten välikappaleena erityisesti sisäpolitiikassa, josta ulkopolitiikan erottaminen on usein kuin se kuuluisa veteen piirretty viiva. Kohteliaisuudet on syytä ottaa kohteliaisuuksina eikä kirjaimellisesti tosiasioina.

Suomen resurssit eivät riitä laajojen tehtävien hoitoon esimerkiksi rauhanturvaamistehtävissä ja  turvatakuissa, kuten Helsingin Sanomatkin pääkirjoituksessaan (Anna-Liina Kauhanen 27.11. 2025) on osuvasti pannut merkille.