Ronald Reagan – myytti ja myytin purku

TV:stä tuli juuri Eugene Jareckin ohjaama ja käsikirjoittama dokumentti Ronald Reaganista (valm. vuonna 2011). Samalla kun dokumentti jatkoi Reaganin myytin pystyssä pitämistä, se yritti osittain purkaa myyttiä. Dokumentti herätti USA:ssa suurta huomiota, mutta Hesarissa ei esitetty ainuttakaan arviota ohjelmasta. En tässä arviossani Reaganista noudattele dokumentin kulkua kuin osittain. Enemmänkin pohdin omaa suhdettani tähän mystiseen mieheen.

Kun Dwight D. Eisenhowerilta kysyttiin 1950 -luvun lopulla, mitä mieltä hän oli uusliberaalien ajatuksista hän mitätöi liikeen pelkäksi sivujuonteeksi historiassa. Hän oli oikeassa. Tuohon aikaan uusliberalismi oli pelkkä kuriositeetti. Mutta ei kulunut kuin viitisen vuotta, kun liike sai näkyvyyttä lähinnä Barry Goldwaterin presidenttikampanjan kautta. Lyndon B. Johnson kukisti kuitenkin Goldwaterin helposti vuoden 1964 presidentinvaaleissa. Uusliberaali virtaus näytti olevan tuomittu vähemmistöliikkeeksi. Tosiasssa juuri tuolloin Conservative Movement heräsi henkiin. Erityisesti Ronald Reaganin puhe A Time For Choosing Goldwaterin presidentinvaalikampanjan aikana on nostettu arvoon arvaamattomaan. Konservatiiveille se on suuri puhe, ”The Speech”.

Kuitenkin vei vielä lähes 15 vuotta ennen kuin Ronald Reaganista Kalifornian kuvernöörivaiheen jälkeen tuli maan presidentti. Taustalla olivat 1970-luvun tapahtumat, Vietnamin sodan katkerat vaiheet, öljykriisi ja monet muut tapahtumat jotka alleviivasivat Yhdysvaltain kuviteltua alennustilaa. Jimmy Carter sopi hyvin syntipukiksi ja Ronald Reagan uuden maailman käynnistäjäksi. Tässä olen käyttänyt käsitteitä konservatiiviliike ja uusliberalismi melko väljästi. Mielestäni konservatiivit ja Movement Conservatism omaksuivat uusliberaalin talouspolitiikan juuri Reaganin aloittaessa presidenttikautensa.

Myönnän, että suhtauduin alusta lähtien Reaganiin kriittisesti. En ehkä pystynyt erittelemään kritiikin perimmäisiä syitä, mutta vahva epäily jäi elämään siitä, että nyt tehdään väärää politiikkaa. Miten Reagan ilmestyi näyttämölle? Tietenkin ratsastaen sheriffin tähti rinnassa, juuri kuten Michael Moore kuvaa Reaganin sisääntuloa dokumentissaan Capitalism - A Love Story. Entinen näyttelijä hallitsi imagon luomisen keinot. Ja amerikkalaiset retkahtivat muutamassa vuodessa tähän mieheen.

Kuitenkin minulle Reagan edustaa kaikkea sitä, mikä finanssikriisissä on osoittautunut luotaantyöntäväksi. Talouden rautaisista laeista piittaamattomuus on yksi esimerkki tästä. Samaan aikaan Reaganin kanssa näyttämölle ilmestyi taloustieteen professori Arthur Laffer, joka Jareckin dokumentissa on oma lahjomaton, mutta vastenmielinen itsensä. Lafferin lahja Reaganin legendaan oli ns. Lafferin käyrä. Käyrällä Laffer pyrki osoittamaan, että verotuksen rakenne oli täysin väärin mitoitettu ja aivan liian kireä. Lafferin piirtämä käyrä johti väistämättä vaatimuksiin alentaa verotusta. Väitetysti sen piti lisätä talouden dynamiikkaa. Verotuksen tasoa laskettiinkin merkittävästi. Seurauksena oli vuosikymmenien budjettialijäämät. Harva yksittäinen tekijä on näin selkeästi symboloinut 2000-luvun talouden katastrofia. Reagan omaksui Lafferin käyrän (jonka Arthur Laffer alun perin piirsi lounaan yhteydessä servettiin !) sellaisenaan talouspolitiikkansa ja ennen kaikkea veropolitiikkansa ohjenuoraksi.

Valtiontalouden alijäämistä ei pitänyt välittää, koska talouden dynamiikka toi verokertymät riittävällä tasolla takaisin. Samaan aikaan Reagan purki sosiaaliturvaa lähinnä retoriikassa, ei käytännössä. Väliin syntyi valtava talouden alijäämien kuilu. Tällaisilla seikoilla ei näyttänyt pitkään aikaan olevan merkitystä tavallisen amerikkalaisen kannalta. Kuitenkin vääristymät verotuksessa johtivat pitkällä aikavälillä keski- ja pienituloisten tulojen jämähtämiseen paikoilleen samalla kun suurituloisten palkat nousivat huimaa vauhtia. Maksamme vasta nyt Reaganin politiikan hintaa kaikessa karuudessaan. Mikä oli siis Reaganin talouspoliittinen ”lahja” tulevaisuudelle. Se oli mielestäni valtioriski. Valtio itse otti talouden riskin alentamalla verotusta jopa dramaattisesti. Reaganin jälkeen erittäin moni maa läntisessä maailmassa omaksui velkavetoisen talouslinjan, riskitalouden, joka merkitsi vakavaa vaaraa kansakuntien vakaudelle ja kansalaisten toimeentulolle.

En ole koskaan yhtynyt niihin, jotka ovat toitottaneet, että Reagan ampui Neuvostoliiton upoksiin. Kyllä Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa. Jareckin dokumentissa ei suoraan ylistetä Reagania Neuvostoliitton kaatumisesta, mutta ei väitettä kumotakaan. Yhdysvaltain omaan talouteen sotilasmenojen lisäys jätti pysyvän jäljen. Niistä menoista ei tingitty, päinvastoin. Pulolustusmenojen paisuttaminen oli omalta osaltaan vaikuttamassa Reaganin aikana syntyneisiin alijäämiin.

Reaganin poika Ron esittää dokumentissa, että presidentin mielestä köyhyys on aina valittu ts. itseaiheutettu. Se lienee reaganomicsin avainlauseita. Ehkä vielä paljastavampi on Reaganin virallisen elämäkerran kirjoittaneen henkilön mielipide , jonka mukaan Reagan ei antautunut syvälliseen keskusteluun kirjoittamisen kestäessä ts. ei paljastanut sisintään kirjoittajalle. Ehkä tässä on perimmäinen syy pinnallisuuteen, mikä oli silmiinpistävää paitsi Reaganin aikaisessa taloudenhoidossa niin myös suurvaltapolitiikassa. Syvempi analyysi olisi paljastanut politiikan valuviat. Pinnallisuus taas sopi kannattajille, joilta saattoi puuttua kokonaan kiinnostus esimerkiksi talouden yksityiskohtiin. Haluttiin ”selkeää” presidenttiä, joka kertoo yksinkertaisin sanakääntein, miten seuraavaksi edetään.
Iran-Contra skandaali paljasti Reaganin heikon perehtymiskyvyn asioihin. Liika suurpiirteisyys kostautui. Presidenttikauden päättyminen saattoi pelastaa Reaganin oikeustoimilta.

Dokumentissa kiinnitetään ansiokkaasti huomiota Reaganin käytännön politiikan ja retoriikan moniin ristiriitoihin. Reagan esimerkiksi korotti veroja, vaikka väitti niitä laskevansa. Entä mitä on sanottava ylevästä arviosta, jonka mukaan Reaganin toimenpiteiden seurauksena ylhäältä valuu vaurautta alaspäin , kun köyhien määrä oli 7 miljonaa suurempi presidenttikauden loppuessa kuin alkaessa ? Joku kommentoikin dokumentissa ironisesti, että vaurautta tosiaankin valui - mutta vain valui - hiukan alaspäin.

Nykytermein Reagan oli populisti. Lisäksi hän oli loistava poliittinen näyttelijä, huomattavasti parempi kuin se 1950-luvun ammattinäyttelijä, joka näyttelijätyön vähetessä siirtyi mainosfilmeihin myyntitykiksi. Sellaisen ehdokkaan on varmaan vaikeaa päästä presidentiksi, joka hallitsee agendan ja samaan aikaan esiintyy myyntitykkinä kansalaisille…

Ihmiset halusivat kuulla aikuisten satuja presidentin suusta, he halusivat kuulla kaikkea sitä hyvää, mitä amerikkalaisuus on, kunhan vain toimeen ryhdytään. Yhtymäkohdat tämän päivän amerikkalaisten suhtautumiseen kansakunnan founding fatherseihin ovat ilmiselvät. Perustajaisät edustavat kaikkea sitä hyvää, joka puuttuu arjen politiikasta. Ronald Reaganilta ihmiset saivat kuulla, mitä he halusivat kuulla. Kysymys oli ikäänkuin paketista, jonka Reagan tarjosi: miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Iso hallitus ei ollut kansalaisten vapauden puolella, vaan vapautta vastaan: "hallitus ei ole ratkaisu ongelmiin, se on itse ongelma".

Entä Eugene Jareckin dokumentti, antoiko se oikean kuvan ihmisestä ja presidentistä nimeltä Ronald Reagan? Dokumentin alkupuoli kuluu Reaganin myyttiä vahvistaessa, mutta sitten yllättäen jossakin puolen välin maissa dokumentti vaihtaa kritiikille. Yllättävä käänne saa terästäytymään. Pohjavireeksi kuitenkin jää Reaganin ylistäminen, jonka kohokohtia ovat – ehkä hiukan yllättäenkin - Reaganin murhayritys heti presidenttikauden alkaessa ja presidentin vaipuminen hiljaisuuteen Alzheimerin taudin nujertamana. Kattavana johtopäätöksenä jäi mieleen, että tämä oli varmaan enintä, mitä amerikkalaiset kriittisessä mielessä pystyvät Reaganista sanomaan tällä hetkellä.

Niinistö ja keynesiläisyys

Presidenttiehdokas Niinistö on ottanut Osakesäästäjien Keskusliiton Viisaassa Rahassa kantaa keynesiläisyyteen. Ja nimenomaan niin, ettei keynesiläisyys toimi käytännössä. Tämä vaatii tarkentavia kommentteja.

Viittaus tehdään jutussa, jossa Niinistö varoittelee rikkaita nousevista veroista johtuen nykyisestä taantuman uhasta. Hän siis kannattaa veronkorotuksia, mutta ei keynesiläistä elvytystä. Niinistö perustelee mielipidettään jutun mukaan sillä, että ”keynesiläisyys kiinnostaa vain vaikeina aikoina”. Lisäksi hän toteaa, että ”keynesiläisyys johtaa hyvinä aikoina tehtäviin virheisiin”.

Mitenkähän on ? Että hyvinä aikoina tehtävät virheet johtuvat keynesiläisyyydesta ? Tuntuu siltä, että puurot ja vellit ovat menneet sekaisin.

Pieni historian kertaus on paikallaan. Kun Suomen lama iski 1990-luvun alussa vallitsi kaikkialla länsimaissa keynesiläisyyden vastainen henki. Oli vallinnut jo 1980-luvulta lähtien. Muistan kuinka vanhalla VHS-videolla (1992 ?) on nauhoitettuna keskustelu, jossa sen ajan johtavat pankkimiehet ja -naiset (Hämäläinen, Korhonen…) keskustelivat talouden tilanteesta. Oli todella niin, että keynesiläisyydelle tuolloin lähinnä naureskeltiin. Ainoa, joka vielä huusi keynesiläisyyden perään oli Esko Seppänen.

Silloin väitettiin, että Suomen velkaantuminen ulkomaille oli elvytystä. Ei keynesiläisyydessä tästä ole kysymys! Velkaa otettiin valtion kassavajeeseen miljardikaupalla. Oli pakko, koska verotulot vähenivät. Tässä ei kuitenkaan ollut kysymys ”elvytyksestä” siinä mielessä, että olisi panostettu esimerkiksi infrastuktuurin parantamiseen ja muihin työllisyyttä lisääviin toimenpiteisiin. Verotuksen kiristämisen lisäksi leikattiin rankasti julkisia menoja. Hyvin monet ovat sitä mieltä, että näillä toimilla syvennettiin lamaa. Allekirjoitan tämän väitteen. Elvytyksen puuttuessa ja leikkausten jyllätessä työttömyys kasvoi ennenkuulumattomiin mittoihin. Miksi ei elvytetty ? Todennäköisin syy oli se, että päättäjät katsoivat laman tuhonneen oikeasti hyvinvointiyhteiskunnan perustuksia. Katsottiin, että lama jättää pysyvän jäljen toimeentuloomme. Virallisluonteisen kannan mukaan meillä ei ollut varaa elvyttää.

Tämän päivän näkökulmasta silloin saavutettu 60-70 prosentin velkasuhde bkt:hen tuntuu vaatimattomalta suhteutettuna kriisin syvyyteen. Elvytysvaraa olisi ollut mielestäni huomattavasti. Kun ei elvytetty oli tuloksena kestotyöttömyys. Jälkikäteen voidaan myös todeta, että Suomen toipuminen lamasta oli poikkeuksellisen tehokasta. Seurasi seitsemän lihavaa vuotta 1994-2000 ja senkin jälkeen kasvu jatkui voimakkana lähes yhtäjaksoisesti vuoteen 2008 saakka. Mutta työttömyys laski kiduttavan hitaasti verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, joka käytti elvytysasetta tehokkaasti.
En torju Niinistön ehdotusta veronkorotuksista. Ne ovat välttämättömiä. Verojen korotukset eivät ole kuitenkaan vaihtoehto elvytykselle. Mielestäni täsmäelvytys on paikallaan. En missään tapauksessa hyväksy ajatusta, että ”elvytysvaraa ei ole”, kuten monet väittävät. Sanon tämän tietäen, että velkaantumisessa lähestytään pikkuhiljaa 60 prosentin rajaa suhteessa bkt:hen. Huonoista vaihtoehdoista on kuitenkin valittava – ei kuitenkaan parasta – vaan vaihtoehtojen yhdistelmä.
Useimmat läntiset valtiot ovat enemmän tai vähemmän elvyttäneet meneillään olevassa kriisissä. Näin keynesiläisyys on osin palannut käytännön politiikkaan. Ongelmana on ollut se, että elvytys - velkaantumisen pelossa – on ollut liian vaimeaa ja liian lyhytkestoista. Osin tähän on tietenkin vaikuttanut se, että valtiot ovat kasanneet pohjalle velkavuoren jo korkeasuhdanteen aikana. Elvytyksen vaikeuskerrointa on näin lisätty tuntuvasti. Virheellistä talouspolitiikkaa !

Niinistö ottaa esille paradoksin, joka on vaivannut talouspolitiikkaa. Jos vaikka elvytys taantumassa onkin hyväksytty niin korkeasuhdanteessa on unohdettu keynesiläisyyden toinen puoli eli säästäminen. Viime mainittuun vedoten Niinistö tyrmää koko keynesiläisyyden. Ei ole kuitenkaan teorian vika, jos todellisuudessa unohdetaan säästäminen ylikuumenemisvaiheessa! Se on noudatettavan politiikan vika. Yhdysvaltain politiikka 2000-luvun alussa oli kaikkea muuta kuin keynesiläistä. Se oli anti-keynesiläistä: säästäminen unohdetiin karkeasti korkeasuhdanteessa.

Tehokkaimmillaan elvytys oli 1930-luvun Yhdysvalloissa. Rooseveltin New Deal oli historian tunnetuinta elvytystä. Kääntäen elvytys osoitti tehonsa, kun siitä - liian aikaisin - vuonna 1937 luovuttiin velkaantumisen pelossa. Työttömyys räjähti vajaassa vuodessa 17 prosenttiin. Sen jälkeen elvytettiinkin oikein kunnolla, kun syttyi toinen maailmansota.

On äärimmäisen tärkeää, että korkeasuhdanteen kiihkeimmällä hetkellä vihelletään peli poikki. Tämä kuitenkin juuri jätetään tekemättä. Ja siihen Niinistökin viittaa. Tätä taantumaa edeltänyt korkeasuhdanne (kiinteistömarkkinoiden ylikuumeneminen USA:ssa, Islannissa, Tanskassa, Irlannissa, Englannissa ja Espanjassa) on karmea esimerkki siitä, kuinka boolimaljaa ei maltettu viedä pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan. Meillä esim. Björn Wahlroos onkin sitä mieltä, että kun kuplaa ei voida etukäteen tunnistaa (!) ei sitä vastaankaan voi taistella. Miten matalamielistä !

Säästämis-elvytyskeskustelussa kaikkien tärkeintä olisi puuttua asioihin silloin, kun taloudella alkaa mennä lujaa. Silloin olisi edistettävä säästämistä. On todennäköistä, että Niinistö viittaa juuri tähän. Kriittinen kohta meneillään olevan kriisin osalta olivat vuodet 2000-2006 (Yhdysvallat!). Sitä ennen toki oli luotu mekanismit, joilla laissez-fairia edistettiin (esim. Glass-Steagall Actin purku, USA/1999). Tulisi ymmärtää, että säästäminen ja kuluttaminen eivät ole toistensa vihollisia. On todennäköistä, että säästäjillä on eniten rahaa myös kuluttamiseen.

Erään asuntolainan tarina

Puolijulkinen asuntorahoitusyhtiö Fannie Mae perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 1938. Sen tehtävänä oli tuoda leveämmät hartiat amerikkalaiselle esikaupunkialueiden rakentamiselle lainarahalla. Oli selvää, että kun Frank Lloyd Wrightin unelma kymmenien neliökilometrien ”omakotimatoille” suurkaupunkien lähistöllä alkoi toteutua tarvittiin muutakin kuin pelkkää pankkilainarahoitusta. Fannie Maen tehtävänä oli ostaa pankeilta asiakkaalle myönnetyt lainat, arvopaperistaa ne ja myydä markkinoilla. Tämä järjestelmä toimi kymmeniä vuosia hienosti. Toki luottotappioita tuli, mutta niitä kertyi tasaisesti 5 % asunto-lainakannasta. Tämä oli helppoa leipoa sisään lainoitusjärjestelmään.

Jos nyt hypätään 2000-luvulle niin eikö periaate ollut aivan sama asuntorahoituksessa kuin Fannie Maella 1930-luvulta alkaen eli asuntolainat arvopaperistettiin ? Niin olikin, mutta tuote, subprime-laina oli aivan toisenlainen. Lisäksi lainavivutuksen keinot olivat aivan toista luokkaa kuin vuosikymmeniä sitten. Tässä uudessa ympäristössä Fannie Mae ja sen sisaryritys Freddie Mac pyrkivät omaksumaan uudet menetelmät huonoin tuloksin. Seurauksena oli katastrofi molemmille, ne joutuivat liittovaltion haltuun.

Ja tarina alkaa…..
Elettiin kesää 2002. Köyhä, työtön, lukutaidoton James Redfoot oli vastaanottanut lainanvälittäjän murjuunsa. Lipeväkielinen lainakauppias puhui nopeasti Jamesin koukkuun. Tiheällä präntätyn sopimisehtotekstin broukkeri luki nopeasti kursorisesti ja homma oli sillä selvä. Pistettiin nimi alle, itseasiassa vain puumerkki, ja kaikki näytti olevan kunnossa. Jameksesta oli tullut asunnonomistaja läheisellä esikaupunkialueella.

Laina oli muotoa 2 + 28 vuotta, eli ensimmäiset pari vuotta olivat ns. vapaavuosia. Lisäksi George Bush oli antanut 7000 dollarin lahjan eli käteismaksualennuksen liittovaltion säätämällä lailla, joka kantoi hienoa nimeä: ”American Dream Downpaymet Act”. Tähän saakka kaikki hyvin. Yksi ongelma kuitenkin oli: James oli rahaton. Siitä selvittiin aluksi sillä, että pankki antoi toiset kaksi vapaavuotta. Samalla lainasumma tarkistettiin ylöspäin, olivathan asuntojen hinnat nousseet 12 % viimeisen 12 kuukauden aikana.

Ongelmat alkoivat siitä, kun Jameksella ei vieläkään ollut kuin tilapäistöitä. Niinpä hän oli kiipelissä lainanlyhennysten kanssa. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Asuntojen hinnat olivat juuri tuohon aikaan kääntyneet laskuun. Ei, vaan ne romahtivat ! Sattumalta James asui juuri sellaisessa osavaltiossa, jossa asuntolainasta pääsi irti pudottamalla asunnon avaimet pankin potilaatikosta sisään. Tämä jingle-mail merkitsi sitä, että James vapautui asuntolainakurjuudesta ja palasi toisenlaiseen kurjuuteen nimittäin vanhaan asuntomurjuunsa.

Mutta tässä vaiheessa laina oli jo lähtenyt elämään omaan elämäänsä. Broukkeri oli kiikuttanut lainan pankkiinsa, jonka palkkalistoilla hän oli ja nosti bonuksen tehdyistä lainakaupoista. Pankki ei säilyttänyt lainaa itsellään, sillä pankin johtajalla oli herännyt epäily asiakkaan maksukyvystä. Ennen vanhaan laina olisi pidetty pankin taseessa niin kauan, kunnes asiakas maksoi sen takaisin. Nyt oli paljon modernimmat keinot. Pankki myi lainan perustamalleen varjopankille eli SPV:lle (Special Purpose Vehicle). Ja tämä Jersey-saarille perustettu pankki arvopaperisti lainan ensin yhteen kertaan ja sitten toiseen kertaan samalla sekoittaen siihen opinto- ja autolainoja. Syntyi strukturoitu arvopaperi CDO. Tämän moninkertaisesti sekoitetun pakan pankki onnistui myymään irlantilaiselle eläkevakuutusyhtiölle luvaten 10 prosentin tuoton. Pankki oli varmistanut lainan tuoton luottoluokitusyhtiö Fitchillä, joka ilmoitti arvopaperiryppään, jossa asuntolainamme oli, peräti AAA -luokkaan. Tosin kukaan ihminen ei ollut käsitellyt luottoa, vaan luokitus hoidettiin varjopankin ja Fitchin välillä teollisesti tietokoneella samoin kuin tuhannet muut luokitukset. Sijoittaja iloitsi helposta tuotosta, kyllä amerikkalaiset osaa !

Elettiiin kesää 2006. Juuri silloin alkoi asuntohintojen romahdus. Tätä ei pitänyt tapahtua. Alan Greenspan ja George Bush olivat vakuuttaneet, ettei vaaraa ollut. Bush oli laukaissut suustaan seuraavan ikimuistettavan lausahduksen: ”Jos asuntojen hinnat ovat liian korkealla, niitä ei osteta !” Case-Shillerin indeksi tosin osoitti, että asuntojen hinnat eivät hyvin pitkällä aikavälillä (jopa 1800-luvulta lähtien) olleet nousseet reaalisesti. Vain inflaation sai kuitattua. Mutta mitäs pienistä, tiedemiehetkin ovat erehtyväisiä. Tämähän ei ollut kupla, vaan asuntojen hintojen nousu oli todellista !

Mutta mennäänpä takaisin Jamesin lainaan, joka oli alkanut elää aivan omaa elämäänsä. Syntyi velkadeflaatiotilanne. Asuntolainamyrkky oli jäämässä käsiin, sillä lainasumma ylitti asunnnon arvon. Mutta ei hätää. Varjopankki oli jo ennalta vakuuttanut lainan maailman suurimmassa vakuutusyhtiössä AIG:ssä. Ainakin jotain saisi takaisin, jos romahdus jatkuisi ! AIG ei aikaillut, vaan muodosti tulenarasta vakuutuksesta CDS-johdannaisen, jonka myi markkinoille. Pankki joka oli alun perin myöntänyt lainan teki vielä viimeisen tempun eli löi vetoa markkinoilla sen puolesta, että laina-arvopaperin hinta romahtaa. Olihan se alunperinkin epäillyt, että jotain ikävää tapahtuu.

Kun omaisuusarvojen romahdus sitten tapahtui alkoi katastrofi keriytyä loppupäästä alkuun tuhoisin seurauksin. Mikään ei pelastanut asunnon arvoa, joka oli ehtynyt olemattoman pieneksi arvopaperiruljanssissa.

Tappiot muodostuivat karvaaksi kalkiksi monelle taholle. AIG joutui 80-prosenttisesti liittovaltion haltuun. Vakuutukset menettivät arvonsa, kun asuntojen hinnat romahtivat. Sijoittaja oli tehnyt kasapäin vastaavia sijoituksia ja joutui Irlannin valtion bail-outin kohteeksi. Suomalaiset veronmaksajat ihmetttelivät pitkän ketjun päässä, mihin tässä oikein joudutaan. Lainan myöntänyt pankki joutui liitovaltion syyniin ja pelastettiin veromaksajien rahoilla. Pankit kaikkialla rupesivat epäilemään toisiaan. Kysymys kuului paljonko naapuripankilla oli hötölainoja taseessaan. Pankkien välinen rahaliikenne romahti epäluottamuksen paineessa. Kansantaloudet syöksyivät taantumaan, veronmaksajat kutsuttiin talkoisiin. Ja James ihmetteli murjustaan, mitä oli oikein tapahtunut...
Ja tarina päättyy….

Mitä tapahtui ? Tapahtumaketju voidaan rekonstruoida seuraavasti. Muodostui pitkä ketju lainansaajasta investoijaan. Välissä oli pitkä sumea vyöhyke, jonka läpi ei nähnyt. Sijoittajalla ei ollut mitään todellista mahdollisuutta selvittää, minkä arvoinen arvopaeri oikein oli. Oli luotettava luottoluokittajaan arvioon. Niin arvioon ! Myöhemmin kongressin kuulusteluissa sanaa ”arvio” sitten korostettiinkin yli kaiken. Se oli luottoluokittajien alibi. Erikseen on sitten arvioitava, miten korruptoitunut oli pankin ja luottoloukittajan suhde. Sitä selvittää edelleen Yhdysvaltain oikeusministeriö.

Ketkä olivat tässä ketjussa rehellisimmät ? Varmaankin köyhä, mutta hyväuskoinen lainansaaja ja varoissaan oleva, mutta hyväuskoinen sijoittaja. Väliset toimijat olivatkin sitten varsinaisia pyramidihuijauksen rakentajia. Parhaimman kuvauksen muodostuneesta ketjusta antaa Le Monde-lehden taloustoimittaja Frederick Lordon, joka kirjassaan Rahamyllyt kuriin sanoo ketjua varmistusjärjestelmäksi. Ja toden totta, ketjussa kaikki varmistivat toisiaan (pankki laski varjopankin varaan, varjopankki vakuutuksen varaan, sijoittaja luottoluokittajan varaan jne), joka paradoksaalisesti johti siihen, ettei kenenkään kannattanut luottaa kehenkään. Miksi varmistussysteemi petti ? Mielestäni siksi, että se todellisuudessa oli vastuunsiirtojärjestelmä. Kaikki osapuolet välttelivät mustaa pekkaa siirtelemällä sitä toisilleen.

Miksi Fannie Mae epäonnistui ? Vanhassa maailmassa Fannie Mae pärjäsi, uudessa ei. Fannien heikko johto ja eksoottiset rahoitusinstrumentit, joita se ei hallinnut johtivat turmioon. Tietenkin myös George Bushin painostus, jolla hän teki Fanniesta uusliberaalin omistajuusyhteiskunnan välikappaleen, oli avainasioita. Sääli, sillä niin hyvää työtä Fannie oli tehnyt kymmeniä vuosia.

Koko kaaoksen keskellä maailma muuttui. Tavaratuotantoon ei kannattanut enää sijoittaa, tuotto oli liian pieni. Sijoitettiin rahateollisuuteen. Eivät sijottajat finanssikriisissä oikeastaan sijoittaneet asuntoihin, autolainoihin tms., vaan omistusarvojen arvopapristettuihin muotoihin ja luottojohdannaisiin.

Ehkä on vielä syytä nostaa erikseen esille suurin onnistuja asuntolainahuijauksessa eli Goldman Sachs. Goldmanin menettely asuntoluottojen arvopaperustamisessa oli viheliäistä. Samalla kun se peri AIG:ltä korvauksia subprime luottoihin sidotuista romahtaneista arvopapereista se myi lyhyeksi (shorttasi) eli käytännössä löi vetoa arvopapereiden arvon menetyksen puolesta. Näin se sai aikaan pihtiliikkeen, jolla se pumppasi rahat pois subprimekriisistä.

Milton Friedman, joka innosti ihmisiä ahneuteen olisi varmaan kalvennut näiden finanssihirviöiden edessä, jos vielä eläisi. Financial Industrial Complex (Wall Street) käyttää kaikki keinot vesittääkseen Obaman vaivoin kongressissa läpiajaman sääntelyn. Sääntelyn on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2012, ellei…..

Kolmekymmentäluvulla riitti kansallinen säätely, kun riittävän moni maa ryhtyi säätelytoimiin. Nyt se ei enää riitä, tarvitaan globaalia sääntelyä kiinteistö- ja muiden kuplien torjuntaan.

Arkihimedes jätti historiaan kertomuksen, että jos hänelle annattaisiin tarpeeksi pitkä vipu ja kiintopiste niin hän vääntäisi maapallon radaltaan. Nyt nämä yliopistoista valmistuneet ihmiset, joiden olisi pitänyt siirtyä rahamarkkinoiden sijasta luonnontieteiden maailmaan jatkamaan Arkhimedeen työtä, yrittävät kaikkensa saadakseen vivutusinstrumenteilla maapallon raiteiltaan.

Muutoksen on tultava

A change is gonna come lauloi Sam Cooke kansalaisoikeusliikkeen tunuslauluksi nousseessa hymnissä. Muutos on tuleva ja muutoksen on tultava !

Tällä hetkellä on vallalla poikkeuksellisen paljon tyytymättömyyttä. Tyytymättömyys kohdistuu valtaa pitäviin voimiin. Kohteena ovat rahamarkkinat, mutta myös hallitusvastuussa olevat, olivatpa he sitten vasemmalta tai oikealta. Muutosvaatimukset ovat kovia. Mistä moinen johtuu ?

Occupy Wall Street (OWS) on tunnettu jo pitkältä ajalta. Espanjalainen Indignados (suuttuneet) on uusi tuttavuus. Paljon on pohdittu sitä, mikä ohjelma liikkeillä lopulta on. On epäilty, että mitään yhteistä tavoitetta ei löydy. Kun kuuntelee esim. OWS:n toimintaan osallistuneiden mielipiteitä, sellainen vaikutelma vähän jääkin. Lisäksi osalla osallistujista on selvä tietovaje ja joukossa on paljon naiveja muutosaktivisteja. Tietenkin mukaaan eksyy myös tavallisia rähisijöitä. Monet itseään älykköinä pitävät naureskelevat liikkeelle.

Kuva on kuitenkin pinnallinen. Liikkeeseen pitää suhtautua vakavasti, sillä se kuvastaa ihmisten syviä tuntoja. Ainoa ihmetyksen aihe minulle on, miksi vasta nyt ? Nykymuotoinen kehitys sai alkunsa 30 vuotta sitten. Jo 1980- ja 1990-luvulla esiintyi raharikkaiden rehvastelua. Ja sen jälkeen tilanne on vain pahentunut. Palaan tähän hiukan myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Mistä on kysymys ? Ehkä avainkäsite on voimattomuuden tunne. Ihmiset tuntevat olevansa rahavallalle alistettuja. Tiina Kilkki toteaa Hesarin Vierakynässä (HS 11.12.2011), että protestiliikkeiden keskeisimmät huolenaiheet ovat ”poliittinen korruptio ja demokratian heikkous, koulutus- ja terveysjärjestelmän leikkaukset, globaalien rahoitusmarkkinoiden ja pankkien ylivalta sekä sosiaalinen eriarvoisuus”. Samaan aikaan Venäjällä on herätty massiivisesti vastustamaan poliittista oligarkiaa. On kuin hippiliikkeen tunnus ”there is a whole generation, with a new explanation, people in motion ” (Scott McKenzie: San Francisco) olisi palannut kaduille.

Jos hakee historiasta vertailukohteita tulee mieleen Ranskan suuren vallankumouksen aikainen ”roskajoukko”. Se on historiallinen termi, joka on ainakin 1960-luvulla mainittu kaikissa historiankirjoissa. On selitetty, että kysymys ei ollut roskajoukosta siinä mielessä, että mellakointi olisi tapahtunut mellakoinnin vuoksi ilman syvempiä tarkoitusperiä, vaan joukosta ihmisiä, jotka taistelivat kuningasvaltaa ja etuoikeutettujen ryhmien valtaa (aateli, porvaristo, papisto) vastaan. Muistan kuinka historian professori aikanaan selitti, että kysymys oli nälästä. Ihmiset tulivat nälissään ärtyisiksi ! No tämän päivän ihmiset varsinkin näissä kapinaliikkeissä eivät ole nälkäisiä, mutta muilta osin he täyttävät ”roskajoukon” tunnusmerkit: jälleen taistellaan etuoikeutettujen (rahamarkkoiden edustajat ja heidän lobbaajansa) valtaa vastaan. Samalla taistellaan uudelleen muodostuvaa luokkayhteiskuntaa vastaan, jossa nälkä ei välttämättä ole poissuljettu piirre. Ja ennen kaikkea taistellaan demokrattisten oikeuksien puolesta. Establishmentin puolustajat haukkuvat mielenosoittajia rähinöitsijöiksi eli suoraan sanottuna roskajoukoksi.

Meiltä puuttuu tällä hetkellä kilpaileva yhteiskuntajärjestelmä, joka pelkällä olemassaolollaan voisi vaikuttaa vaimentavasti yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntymiseen. Sosialismi oli parhaimmillaan tällainen kilpailija. Varsinkin Nikita Hrustsovin aikainen Neuvostoliitto oli tällainen vastavoima. Minkäänlainen demokratisoitumiskehitys ei kuitenkaan saanut ilmaa siipien alle Neuvostoliitossa ja hrustsovilaisuuskin tuhoutui itse päähenkilön impulsiivisuuteen ja toivottomaan taisteluun puolueapparaattia vastaan.

Ilmassa on kuitenkin laajan liikkeen voimantuntoa. Sen konkretisoituminen vain on äärimmäisen vaikeaa. Nykyinen mielenosoituksiin perustuva toimintatapa ei riitä. Tarvittaisiin laaja-alaista järjestäytymistä. Nyt meillä olisi internet ja internetistä johdetut välineet, joilla saada joukot yhteen. Meiltä kuitenkin puuttuu sosiaalisen median organisoitumisvälineet. Tarkoitan laajemmassa mielessä kuin pelkkinä kutsuina mielenosoituksiin.

Ristiriita kulminoituu viimekädessä kansanvaltaisen järjestelmän ja rahamarkkinoiden väliseksi ristiriidaksi. Kun kaikki osapuolet. niin yksityinen kuin julkinenkin ovat lähteneet toteuttamaan uusliberaalia politiikkaa on vastustajien vaikeaa saada otetta voimakentistä. Selvää on, että mielenosoittajat ovat pettyneet kansanvaltaiseen järjestelmään. Mutta kansanvaltainen järjestelmähän muodostuu ihmisjoukoista. Miksi siis muutosta ei saada aikaiseksi ? Ehkä osuvimman selityksen antaa Robert Reich Supercapitalism - kirjassaan. Siinä hän esittää, että ihmiset ovat muuttuneet pelkistä kansalaisista (citizen, citizenship) kuluttajiksi ja sijoittajiksi. Kansalaiset ovat siis osa markkinakoneistoa, joka pirstoo kansalaisyhteiskuntaa ja joka heikentää huono-osaisista välittämistä ja moukaroi ihmisiä individualisteiseen suuntaan. Toisaalta ihmiset ovat säilyttäneet äänestäjän roolinsa - joskin heikentyneenä - vaikuttaen edustuksellisen demokratian kautta. Tästä näkökulmasta ihmisten (kansalaisten) rooli on skitsofreninen. Liian moni ihminen lähti uusliberaaliin peliin mukaan ja osa oli aivan liian välinpitämätön suhtautumisessaan tapahtuneeseen kehitykseen. Herääminen tapahtui kovin myöhään. Tarvittaisiin Yrjö Kallisen kaltaista globaalia ”unestaherättäjää” , joka masiivisesti lähtisi painostamaan valtaapitäviä. Syntyiskö demokratia tätä kautta uudelleen ?

Mitkä olisivat uuden demokratian pääpiirteet ? Millainen demokratian sisältö voisi olla, että K.J. Ståhlbergkin sen hyväksyisi ? Viittasin jo sosiaaliseen mediaan ja internetin hyväksikäyttöön. Nämä olisivat tapa saada mobilisoitua suuret ihmisjoukot nopeaan reagointiin kansalaisyhteiskunnan puolesta. Sitä ennen tarvitaan kuitenkin vakaa mielipide siitä, että kansalaisyhteiskunta on se, mitä tavoitellaan. Uusi demokrata tarvitsisi tuekseen uusimuotoiseen oppimiseen perustuvan järjestelmän, jossa olisi voimassa sivistyksellinen tasa-arvo. Peruskoulu tulisi kytkeä elimellisesti uuden demokratian koulutukseen. Järjestelmän tulisi perustua tietoon. Tarvitaan uusi lukutaito. Viimeaikojen kehityksen vavahduttavin piirre on ollut se, että tieto syrjäytyy mielipiteen edestä. Olemme siis edenneet päinvastaiseen suuntaan ! On todella pitkän aikavälin kysymys saada uusi ajattelutapa voimaan ja saada se kuljetettua koko ikäluokan läpi sekä toistaa se ikäluokasta toiseen aina päivittäen välillä.

Uuden demokratian siemenet tulisi kylvää eduskuntatyöhön . Pitäisikö kansanedustuslaitokseen yhteyteen perustaa perehdyttämisinstituutti, joka toimisi online-pohjalta koko edustajan uran ajan ? Sillä voitaisiin ehkä varmistaa, ettei perehtymättömmyys johda virheisiin. Erheettömyyttä ei pidä jättää pelkästään virkamiestena varaan.

Uuden demokratian on pakko olla välillinen, sillä suurelta joukolta ihmisiä puuttuu riittävä tieto yhteiskunnallisista olosuhteista. Täysin suora demokratia johtaisi mielipidekanavien joutumiseen populististen ääriliikkeiden haltuun, joilta tavalliset kansalaiset poistuisivat inhoa tuntien. Miten siis välillisyys toimisi suodattavana elementtinä ilman, että kansalaiset kokisivat sen sensuurina ? Yksi vastaus voisi olla tämä: ei kannata sulkea pois välitöntä vaikuttamista, vaan siitä voisi tehdä demokrattista päätöksentekoa tukevan elementin.

Kaikkialle tunkeva lobbaus, joka on sofistikoidumpi versio korruptiosta saa yhä suuremman roolin politiikassa. Yhdysvallat on jo käytännössä menetetty. Uuden demokratian tulisi pystyä torjumaan korruptiota nykyjärjestelmää paremmin. Ainoa mahdollisuus on tehdä poliittisesta toiminnasta nykyistä avoimempaa ja alistua pidemmälle viedylle kontrollille koskien sidonnaisuuksia.

Amerikkalaisessa käytännössä, jossa ainoastaan rikkailla on mahdollisuus päästä kongressiin on demokratiaa murentava vaikutus. Rikkaat ajavat rikkaiden etuja. On kuitenkin merkkejä vastuuntoisten rikkaiden liikkeestä. Sellaista tarvitaan, sillä demokratialiikettä vastaan on tultava ”ylhäältä”.

Kansanedustajan palkkaa tulisi nostaa tehtävän houkuttelevuuden lisäämiseksi. Tässä kohtaa ei kannata kursailla.

Uuden demokratian tulee olla kansainvälisempi kuin nykyinen kansallisvaltioihin perustuva järjestelmä. On oikastaan yllättävää, etteivät uudet demokratialiikkeet ole olleet ylikansallisia nykyistä enemmän. Ei riitä, että pidetään yhteyttä ja mielenosoitukset jollain tasolla koordinoidaan.

Kuten tästä huomataan suljen kaikenmallisen diktatuurin (mukaan lukien oligarkiaan ja ”valistuneeseen diktatuuriin” perustuvat järjestelmät) pois vaihtoehtojen joukosta. En muista historista ainuttakaan valistunutta diktaattoria, joka olisi pysynyt valistuneena.

Pankissa

Talletin rahaa määräaikaistilille. Jälleen sama vanha tunne, että säästäjää ei kohdella oikein. Korko oli nyt 2,3 % ja inflaatio laukkaa 3,5 prosentissa. Oma vika tietenkin, kun ei halua ottaa mitään riskiä. Silti tilannne kummastuttaa. Kun julkisuudessa puhutaan säästämisestä tai velkaantumisesta ei ensin mainittu tilaa juuri saa. Kaikki puhuvat velallisen ongelmista. Kauppalaehdessä Mika Pesonen (Sijoittajan ihmemaa 2.12.2011) kirjoittaa, että ”joku saattaa inflaatiota vähän odotellakin, sillä tällöin velkojen maksaminen helpottuisi. Ja velkaahan meillä riittää”. Tässä se tuli jälleen kerran sanotuksi ! Velallisia pitää hyysätä vaikka sitten inflaatiolla. Eli EKP:n setelikone pyörimään ja vinhasti !

Tietenkin on sanottava, että tässä tilanteessa, jossa kaikki käyrät osoittavat alaspäin taantuman merkkinä ei rahahanoja kannata kiristää. Surullista tässä on se, että sadat tuhannet kotitaloudet, jotka eivät ole velkaantuneet, ovat säästäjinä velallisten velkojen rahoittajia. Tilanne oli tällainen jo silloin, kun meni hyvin (ennen vuotta 2008). Silloinkin suuri osa nykyisistä säästäjistä oli vastuuntuntoisia säästäjiä. Mutta mitenkä oli velallisten asia. Eikö vain asuntojen korkealle kiivennet hinnat vaatineet yhä suurempia lainasummia ? On selvää, että velan helppo saatavuus korkovähennyksineen verotuksessa nostaa asuntojen hintoja. Kierre on valmis. Kotitalouksien velkaantuminen on siis sekä nousukauden että laskukauden ongelma.

Eikö ole välttämätöntä, että kotitalouden suureen investointiin saadaan velkaa ? Tietenkin on, kysymys on vain siitä, miten velkaantuminen tapahtuu. Pitääkö pajatso tyhjentää heti ? Seuraavassa haen erilaisia vaiheita historiasta, miten tähän tilanteeseen on jouduttu.

Ajatellaanpa, että meillä olisi vielä vanhan ajan hyve eli ennakkosäästäminen. Pankit eivät antaisi lainaa ilman ennakkoon tapahtuvaa asuntosäästämistä. Itse jouduin aikanaan tämän kauheuden kohteeksi 1980-luvun alussa. Hidasta vaurastumista vain ei hyväksytä tänään eikä ole hyväksytty ainakaan neljännesvuosisataan. Päinvastoin vaurastumista pitää kiihdyttää reippaalla velanotolla. Mitäpä siitä, vaikka vaurastuminen merkitsee kymmenien vuosien velkaantumista !

On syytä palauttaa mieliin 1950-luvun kokemukset. Suomi oli pääomaköyhä maa ja pääomia saadakseen pankit halusivat ihmisten säästävän ja kyllä niitä säästöpossuja täytettiinkin. Näillä säästörahoilla sitten KOP ja SYP rahoittivat maan teollistamisen. Mutta se edellytti sitä, että säästäjät (tavalliset kotitaloudet) viivästyttivät vaurastumistaan. Kaikki tämä tapahtui sanattomasta sopimuksesta. Kaikki hyväksyivät menettelyn. Jos pankit käyttäytyvät vastuuntuntoisesti eli eivät tehneet riskisijoituksia teollistamiseen kaikki oli hyvin. Ja näinhän käsittääkseni tapahtuikin. Kuka jäi valittamaan, kun ei saanut unelmaansa heti ? Eipä juuri kukaan. Tilanne muuttui vasta 1980-luvun jälkipuoliskolla, kun säästöpankkien ahne laajentumishalu johti säästäjien rahojen riskisijoittamiseen tuhoisin seurauksia. SKOP ja Tampella muistetaan vielä hyvin.

Tietenkin on hyvä, että sijoitusrahaa löytyy vaurastuneilta suomalaisilta suorina osakesijoituksina. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta eikö samaan aikaan voisi palauttaa vanhan hyvän ajan menettelyn eli asunnon ennakkosäästämisen. Moni sanoo tähän, että helppo sanoa, kun on itse ensin saanut lainan tuosta noin vaan 200 000 euron omakotitaloon. Minä vastaan : en ole saanut, vaan omistusasunto vaati vielä 30 vuotta sitten ennakkosäästämisen.

Yksi erittäin tärkeä näkökohta velkaantumisessa ovat suurenneet ja suurenevat tuloerot. Yhteiskunnallisessa tulonjaossa osattomaksi tai vähälle osalle jääneet kotitaloudet pyrkivät vaurastumaan muiden tahdissa ja vaurastuminen saattoi tapahtua vain velan avulla. Yhdysvaltain subprime velkakriisi on tästä vavahduttava esimerkki. Velkaantuminen muuttui suorastaa hysteriaksi 2000-luvun alussa. Home Equity Loan on tästä hyvä esimerkki. Asunto oli velan mitta. Kun asunnon hinta nousi nopeasti asuntokuplassa vuosina 2000-2006 pankista tuli kiireen vilkkaa ilmoitus että ”lainakiintiössänne on nyt varaa”. Asunnon hinnan määrittämä velkataso tuli täyttää piripintaan. Ja pidemmällekin mentiin. Oli aivan yleistä, että lainaa asuntoa varten sai 120 prosenttia asunnon hinnasta. Tästä tuli käytäntö. Ideologista velkaantumista olen käsitellyt tämän blogin muissa kirjoituksissa (omistajuusyhteiskunta, kodinomistajuus ym.), joten ei siitä enempää.

Suosittua on väittää, että kuluttaminen ja säästäminen ovat toistensa vihollisia. Tosiasia lienee, että ne jotka säästävät myös kuluttavat. Heillä on varaa siihen. Mitään palkintoa tästä ei kuitenkaan tule. On pyritty kehittämään vaihtoehtoisia säästämismalleja, esimerkiksi eläkesäästötoteutuksia. Ne eivät kuitenkaan ole olleet onnistuneita ratkaisuja. Täytyy löytyä toteutettavissa olevia malleja.
Kukahan ottaisi säästäjän asian ajaakseen ? Tarvittaisiin koko yhteiskunnan läpi virtaava ryhtiliike. Tuttu tapa päästä päämäärään on käynnistää niin suuri kriisi, että ihmiset heräävät velkaunestaan. Mutta miksi hinnan pitää olla niin korkea. Palaan jälleen suosikkiaiheeseeni eli sivistykselliseen tasa-arvoon ja perusopetukseen. Miten tärkeitä ne olisivatkaan vastuuntunnon kasvattajina myös taloudellisissa asioissa. Onko tämä sukupolvi (1970-luvulla ja 1980-luvulla syntyneet) kadotettu sukupolvi ? Ovatko he tuomittu jatkuvaan velkaantumiseen ?
Entä jos kehittyneet maat oikeasti taantuvat hävitessään globaalin kilpailun ? Vaurauden kakku jaetaan uudelleen . Silloin meillä on paljon nykyistä suurempi velkaongelma, koska emme näytä sopeutuvan eikä innovatiivisuutemme riitä.

Vielä kerran: inflaationko pitää häivyttää velkaongelmamme, haluammeko oikeasti päästä eroon matalien keskuspankkikorkojen oireyhtymästä ja - mikä tärkeintä - opimmeko erehdyksistämme ?

Keskiluokan nousu ja tuho ?

Hyvinvointiyhteiskunnan tukipilari on keskiluokka. Se on hyvinvointiyhteiskunnassa niin laaja, ettei sitä mikään voi korvata nykyaikaisten yhteiskunnallisten palvelujen ylläpitäjänä. Sen takia on ymmärrettävää, että sen säilymisestä ollaan huolestuneita. Jos keskiluokka pettää, myös hyvinvointiyhteiskunta pettää.

Olen käyttänyt Yhdysvaltoja - eräänlaisena laboratoriona - erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden tapahtumanäyttämönä. Tässäkin voidaan keskiluokan asemaa tarkastella amerikkalaisittain. Mitä on tapahtunut muutamien viime vuosikymmenien aikana ja mihin olemme menossa ? Yhdysvaltain kehitystä seurattaessa on silmiinpistävää, miten keskiluokan asema on rapautunut. Voidaan osoittaa, että viimeisen kolmenkymmemen vuoden aikana keskiluokkaisen amerikkalaisen kotitalouden vuosittainen tulonlisäys on ollut reaalisesti vain muutamia kymmenesosaprosentteja vuodessa. Vastaväite kuuluu, että perheiden koko on pienentynyt ja henkeä kohden tilanne ei ole näin paha. Joka tapauksessa on runsaasti keskituloisiin kuuluvia ammattiryhmiä, joiden tulot ovat reaalisesti tosiasiassa pienentyneet 30 vuodessa.

Amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoituminen on johtanut tilanteeseen, jossa köyhät ovat edelleen köyhiä ja keskituloisten ryhmä on ainakin osittain köyhtynyt (ja osittain jähmettynyt paikalleen). Työpaikkojen heikkeneminen on ollut ilmeistä: keskituloisten teollisuustyöntekijöiden ammatit ovat vaihtuneet pienituloisten palveluammateiksi. Kehityksen seurauksena myös verotulot ovat rapautuneet. Yhdysvaltain valtiovarainministeriön sivuilta löysin ainakin 60 erilaista verovähennystä. On ilmeistä, että vähennykset ovat syöneet ennestäänkin rapautunutta veropohjaa. Seurauksena on ollut valtava budjettivaje (40 % budjetista on kattamatta!) ja sitä kautta liittovaltion velkaantuminen. Rikkaat ovat tässä myllerryksessä olleet edunsaajia: palkat tai palkkiot ovat moninkertaistuneet. Tästä terveellä tavalla mielestäni muistuttaa Occupy Wall Street -liike.

Vieläkään ei ole täysin tajuttu minkälaiseen valtioriskiin Yhdysvalloissa sorruttiin Ronald Reaganin aikana, kun annettiin jättimäisiä verohelpotuksia hyvätuloisille. Tästä aiheutui jatkuvia budjettialijäämiä. Niistä ei pitänyt välittää, koska budjettiaukkojen piti hävitä suurituloisten lähtiessä käteen jäävillä varoillaan rahoitamaan erilaisia investointikohteita. Odotettua dynamiikkaa ei syntynyt, vaan budjettialijäämistä tuli pysyvälaatuisia. Keskituloisten heikkenevät tulot mitätöivät 1960-luvulla luodun hyvinvointiyhteiskunnan perustan ja ajauduttiin nykytilanteeseen.
On syytä miettiä, mitä yhteiskunnallisia vaikutuksia tällä kehityksellä on ollut konkreettisesti. Suurin menettäjä on kansanvaltainen järjestelmä. Ei ole pystytty huolehtimaan väestön hyvinvoinnin tasaisesta jakautumisesta. Keskiluokan hiipuminen on tässä ratkaisevassa asemassa. Demokraattinen järjestelmä vaatii vahvaa keskiluokkaa toimiakseen.

Viime aikojen trendi on ollut, että solidaarisesta palkkapolitiikasta on haluttu luopua myös Suomessa. Viimeisin palkkaratkaisu oli keskitetty ja eräälainen muunnos solidaarisesta palkkapolitiikasta. Entä jos yritys ei pysty maksamaan uusien sopimusten mukaisia palkkoja ? Raa’asti sanottuna se merkitsee yritystoiminnan loppumista, kuten Göstä Rehn ja Rudolf Meidner totesivat jo 1940-luvun lopulla. Palkkaratkaisu on aina liian rankka joillekin yrityksille. Järjestelmä vaatii siis paljon innovatiivisuutta, jotta uusia työpaikkoja syntyisi riittävästi poistuneiden tilalle. Laaja keskiluokka voi säilyä vain, jos yhteiskunnallisessa uudistumiskyvyssä onnistutaan.

Se, että Suomen keskiluokka on säilynyt vahvana johtuu suurelta osin siitä, että monet hyvinvointipalvelut on haluttu säilyttää universaaleina (kaikkia koskevina) palveluina. Jos palveluihin tulisi maksuluokat tai harkittavuus niin hyvinvointiyhteiskunta rapautuisi vähitellen, koska maksajat (keskiluokka !) eivät itse saisi riittävää tukea järjestelmästä. Tämä raadollisuus on syytä tunnistaa. Vain harva harjoittaa pyyteetöntä köyhien avustamista.

Tässäkin yhteydessä on syytä muistuttaa kansansivistystyön merkityksestä. Kansansivistystyö on henkistä infraa samalla tavalla kuin maantiet ja rautatiet ovat fyysistä infrastruktuuria. Perusopetus ja laajemminkin opetus on syytä säilyttää yhteiskunnan velvollisuutena. Järjestelmä on niin hyvä, että sitä ei kannata säilyttää, vaan kehittää. Vain jatkuva yhteiskunnan innovatiivinen ponnistelu pitää opetustyön relevanttina. Tämä kehitys mahdollistaa keskiluokan jatkuvan uusiutumisen.

Yksi keskiluokan menestyksen perusta on tunne oikeudenmukaisuuden tarpeesta yhteiskunnassa. Koska keskiluokka pitää yhteiskuntaa käytännössä pystyssä on sen saatava nauttia myös itse työnsä hedelmistä. Tähän ei kuulu amerikkalaistyyppinen jyrkät tuloerot salliva järjestelmä. Köyhyyttä ei pidä tietoisesti synnyttää, vaan toimia juuri päinvastoin köyhyyttä torjuen. Jos tässä onnistutaan pystytään keskiluokkaan nostamaan lisää ihmisiä, jotka elättävät itsensä ja saavat julkisesta kulutuksesta osansa. Yhdysvaltojen regressiivistyyppinen verotus tuhoaa tehokkasti keskiluokkaa. Meillä on nähtävissä samanlaisia oireita.

Kansakunnan palkkajohtajilla on suuri vastuu tulevasta. Nykyisin tuntuu johtavien tahojen iskulauseena olevan, että kansainvälisen kilpailukyvyn takia johtajien palkkoja on oltava ruhtinaalliset ja työntekijöiden palkkojen vastaavasta syystä matalia. Onneksi meillä on orastava kansainvälinen liike, jossa rikkaatkin ovat halunneet kantaa vastuunsa. Miten tätä liikettä voitaisiin laajentaa ? Suuret tuloerot ovat kaikkien osapuolien - myös rikkaiden - kannalta järjettömiä.

Yksi keskiluokkaisen hyvinvoinnin avainasia on järjettömästi poukkoilevan talouskehityksen torjuminen. Kun tavallinen ihminen on - paitsi demokraattisen järjestelmän jäsen - niin myös kuluttaja ja sijoittaja massiivisella tavalla, koskee häntä monet sellaiset vaateet, jotka aiemmin olivat vähämerkityksisiä. Tarkoitan kuplatalouden tuomaa epävarmuutta. Olen mieltynyt käsitteeseen irrational excuberance, jonka kääntäisin ”järjettömäksi kohtuuttomuudeksi” (Alan Greenspan, Robert Shiller). Kun talouden ylikuumeneminen tapahtuu ovat keskiluokkaan kuuluvat omalta osaltaan kuplan luojia. Kuplan puhkeamisen hinta lankeaa suurelta osin keskiluokan harteille. Kun suhdannevaihteluja ei voi hävittää, on sen räikeimpiä piirteitä pakko kahlita lisääntyvällä sääntelyllä. Talouden kohtuullinen sääntely on keskiluokan menestyksen ehto.

Vielä on syytä palata teollisen kilpailukyvyn tärkeyteen. Ei siksi, että palvelujen kilpailukyky olisi toisarvoista, vaan siksi, että kehittyneissä maissa on nimenomaan tapahtunut teollisen kilpailukyvyn romahtaminen. On vain harvoja poikkeuksia (Saksa, Etelä-Korea, osin Ruotsi ja Suomi). On toki muitakin. On torjuttava amerikkalainen trendi, jota kuvailin aluksi. Tässä jos missä olisi otetteva kaikki keinot käyttöön mukaan lukien yhteisöveron alennus. Vahvaa keskiluokkaa ei voi olla, jos teollisen työn merkitys dramaattisesti vähenee. Teollisen työn määrän suhteessa bruttokansantuotteeseen tulee säilyä yli kahdessakymmenessä prosentissa. Tässäkin tarvitaan kaikki se innovatiivisuus, jonka sivistysvaltio voi tuottaa.

Säästäjä sijoittajana vasten tahtoaan

Kauppalehdessä oli juttu (29.11.2011), jossa Britannian hallituksen perustama finanssikomitea ehdottaa finanssikriisin analyysin pohjalta, että vähittäispankkitoiminta on eristettävä muusta finanssibusineksesta.

Onko tässä jotain tuttua ? No varmasti on ! Kun varsinkin Yhdysvalloissa 1920-luvulla talous ylikuumeni rajusti aina jättimäiseksi pörssikuplaksi saakka seurasi 1930-luvulla tiukkoja talouden säätelytoimia. Yksi merkittävistä säätelytoimista oli Glass-Steagall Act (tunnetaan myös nimellä vuoden 1933 pankkilaki). Lähtökohta oli, että 1920-luvulla säästöt ja riski-investoinnit olivat samassa pankissa. Niinpä ihmisten eläkesäästöt olivat osa riskaabeleja sijoituspyrintöjä. Seuranneessa katastrofissa syntyi talletuspako, jossa vain harvat onnistuivat pelastamaan säästönsä. Näin joulun alla kannattaa muistuttaa Frank Capran 1930-luvulle sijoittuvasta elokuvasta Ihmeellinen on elämä, jossa kuvataan riipaisevalla tavalla talletuspakoa. James Stewartin esittämä pankinjohtaja kertoo, että säästäjät eivät voi nostaa rahojaan, koska ne ovat ”herra Smithin autolainassa ja rouva Brownin asuntolainassa”.

Mikä oli siis Glass-Steagall Actin sisältö ? Itse laki on laaja kokonaisuus, jolla puututtiin siihen holtittomaan rahan käyttöön, jolla aiheutettiin kriisi. Tässä yhteydessä kiinnitettäköön huomio lain kohtaan, jolla talletuspankkitoiminta (voidaan käyttää myös liikepankki-nimeä) haluttiin irroittaa investointipankkitoiminnasta. Tavoitteena oli suojata säästäjien rahat talletuspankeissa. Investointipankkitoiminnassa jokaisen sijottajan tulikin tietää, ettei sijoitus välttämättä ollut kannattava.

Samassa laissa päätettiin myös FDIC:n perustamisesta. FDIC on talletustakuulaitos, jonka tehtävänä oli taata tavallisten kotitalouksien säästöt tiettyyn summaan saakka. Tämä lainsäädäntöyhdistelmä toimi tehokkaasti kymmeniä vuosia (1930-luvulta aina 1970-luvulle saakka).

Sitten tuli muutos. Monimutkaisen tapahtumaketjun päätteeksi Glass-Steagall Act kumottiin vuonna 1999. Pankkien siis sallittiin jälleen omistaa toisiaan. Seurauksena oli finanssitavaratalojen perustaminen, jossa pankkien osina olivat talletukset, investointitoiminta ja vakuutukset. Keskeisesti tässä oli takana uusliberaalin taloupoliittisen ajattelun läpimurto. Lähdetiin siitä, että markkinat säätelevät itse itseään. Kaikkien tiedossa on, miten sitten kävi. Itsesäästelystä ei ollut tietokaan, vaan Leach-Bliley Actilla kumottu Glass-Steagall Act johti aluksi investointipankkitoiminnan kukoistukseen, mutta sitten samojen pankkien tuohoutumseen liiallisen riskinoton takia. Tämä tapahtui vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena. Käytännössä tuho tapahtui siten, että pankit perustivat ns. varjopankkeja, joihin ohjattiin surullisenkuuluisat subprimelainat, jotka sitten arvopapaperistettiin. Varjopankit perustettiin eksoottisiin paikkoihin sen vähäisenkin säätelyn kiertämiseksi, mikä vielä oli jäljellä uusliberaalien aatosten jäljiltä.

Carmen Reinhardt ja Kenneth Rogoff todistavat kirjassaan This Time is Different, että talouden kuplat käytännössä katosivat ajanjaksolla 1930-1980. Ei voi mitenkään välttyä ajatukselta, että kolmekymmentäluvun vahva sääntely esti kuplien muodostumisen useiden vuosikymmenien ajan. Uusi talouspoliittinen ajattelu yhdessä rahamarkkinainnovaatioiden kanssa 1980-luvulta alkaen oli aiheuttamassa tilanteen, jossa ”boolimaljaa ei viety pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan”, kuten Yhdysvaltain keskuspankin johtaja sanoi 1950-luvulla. Itse menisin ilonpilaamisessa vielä paljon pidemmälle: boolimalja pitäisi viedä pois hyvissä ajoin ennen kun juhlat ovat parhaimmillaan.

Miksi 1980-2000-luvulla palattiin uudelleen 1920-luvun kuplatalouteen ? Siinäpä kysymys. Yksi syy oli varmaan kuvitelma, että oli päästy ”uuteen talouteen”, josta inflaatio oli kytketty pois ja jatkuva talouden kasvu mahdollistettu. Kaikki huomio piti keskittää teknologiseen kehitykseen. Liiallinen teknouskovaisuus oli yksi pääsyistä, miksi finanssikriisiin ajauduttiin. Ei ymmärretty, että talouden rautaiset lait olivat yhtä lailla voimassa 2000-luvulla kuin 1930-luvulla. Mikään ei ole näiden ajanjaksonen välillä perusteiltaan muuttunut. Vielä esitän yhden syyn: mielipiteen kaikkivoipaisuus. T-kutsuliikkeen kellokas, totesi että ”there is nothing to know”. Jos siis mitään ei tarvitse tietää maailmasta voidakseen luoda totuudenmukaisen kuvan jää jäljelle pelkästään mielipiteet. Taloustieteen lainalaisuudet ovatkin siis jonninjoutavuuksia ! Yksi suurimmista häviäjistä finanssikriisissä oli järkiperäinen ajattelu. Että meikäläinen saattoikin olla niin naivi, että kuvitteli faktojen voittavan !

Vielä palaan tuohon ensimmäisen kappaleen aiheeseen Kauppalehden jutussa. Ilmeisesti kysymys ei Englannissa ole finanssitavaratalojen purkamisesta, vaan vähittäispankkitoiminnan ”aitaamisesta” finanssikonsernin sisällä erilliseksi toiminnaksi. Tällä toiminnalla ainakin kuvitellaan saavutettavan etu, etteivät saman konsernin investointipankin ottamat riskit pääse tuhoamaan tavallisten kansalaisten säästöjä. Jäädään odottamaan.