Miten myytti luodaan?

Väinö Linna kirjoittaa eräässä esseessään Runebergin luomasta suomalaisen sotilaan muotokuvasta. Muodostuu ryysyinen kuva sotilaasta, joka on kyllä rohkea ja sitkeä, mutta vähän yksinkertainen. Runeberg ei kylläkään pilkkaa, mutta suhtautuminen on jotenkin säälinsekaisesti alentavaa. Runeberg tuli luoneeksi myyttisen kuvan suomalaisesta sotilaasta.

Väinö Linnaa ärsytti pahasti tämä tavallisesta suomalaisesta sotilaasta annettu kuva. Edellä mainitussa esseessään hän sanoo jotenkin siihen tyyliin, että ”minä annoin suomalaiselle sotilaalle erään asian, jonka Runeberg oli unohtanut, nimittäin pään!” Sekä Tuntemattomassa sotilaassa että Pohjantähti-trilogiassa hän nostaa sankariksi tavalliset suomalaiset ihmiset, jotka käyttävät omia aivojaan. Joskus on pilkallisesti tuotu esille, että Linnan näkemys oli sammakkoperspektiivi johtuen siitä, että Linnan muodostamaan kuvaan kuului Tuntemattomassa sotilaassa kritiikki yläluokkaista upseeriainesta kohtaan.

Tuoreessa Törni-kirjassaan Oula Silvennoinen ja Juha Pohjonen pohtivat kymmenien sivujen verran Törnin ympärille muodostunutta myyttiä. He pystyvät osoittamaan, että myytin rakentaminen oli tietoista. Mutta näyttää siinä olevan jotain muutakin. Minusta yksi heidän kirjansa merkittävistä johtopäätöksista on, että historiankirjoittajien tulisi kunnioittaa alkuperäislähteitä ja harjoittaa lähdekritiikkiä aivan eri tavalla kuin mitä aiemmat Törni-kirjoittajat ovat tehneet.

Jos Törnin myytinluojista piirtäisi kuvan, niin siinä nuolet risteilisivät aina uusien kirjoittajien suuntaan. Edelliset kirjoittajat ovat luoneet ”pohjan”, ja seuraavat jatkavat lisäten oman siivunsa legendaan. Meillä on yllättävän vähän kirjoitettu myytinluonnista ja sen tekniikasta. Minua kiinnostaa erityisesti myytin luonnin alkupää: miten tarina saa siivet? Todennäköisesti yksi tai kaksi henkilöä on lähtenyt alunperin fabuloinnin tielle, yhdistäneet tosiasia-ainesta ja huhuja yhteen ja luoneet kuvan ”alkuperäisestä” Törni-legendasta. Kyllä Törni itsekin vahvisti omaa kulttiaan kertomalla eri tarinoita eri ihmisille uraltaan.

Myytin luontiin kuuluu myös unohtaminen tai ikävien tietojen selittäminen parhain päin. Törnin kohdalla tämä toimii miltei esimerkinomaisesti: maanpetostuomio sivuutetaan tai vielä pahempaa: keksitään selityksiä, miten ajan poliittinen ilmapiiri teki hänestä syyllisen. Törni ei ollut kuitenkaan poliittinen merkkihenkilö – ei vähimmässäkään määrin. Häntä käsiteltiin tuomioistuimessa kuin ketä tahansa rikoksentekijää. Tuomiokin näyttäisi olevan linjassa muiden saamiin vastaaviin tuomioihin.

Törni-blogikirjoituksessani toin esille, että hän oli hyvin niukasanainen sotilas, joka ei juuri jättänyt dokumentoitua tietoa muutamien kirjeiden lisäksi itsestään. Tällainen umpimielinen hahmo on ikäänkuin houkutteleva tyhjä taulu, johon muistelijat ovat piirtäneet halumansa kuvan Törnistä.

Tuntematon Lauri Törni -teoksessa kirjoittajat antavat ymmärtää, että Törnistä haluttiin luoda ”runebergilaisen” sotilaan kuva. He kirjoittavat, että valinta oli tietoinen: Törnistä kirjoittaneet halusivat iskeä särön Linnan muovaamaan suomalaisen sotilaan ja upseerin kuvaan. Törni ei ole Lammio, mutta ei hän myöskään ole Koskela eikä Kariluoto. Hänestä on luotu omanlaisensa ”verihurmeinen” runebergilainen vastalause Väinö Linnalle. Upseerikunnia nostetaan korostetusti esille.

Minusta yhtymäkohtia fiktion puolella löytyy Paavo Rintalan/Mikko Niskasen luomaan luutnantti Takalan hahmoon (elokuva: Sissit, teos: Sissiluutnantti). Takala on myös sissi ja käyttäytyy yhtä häikäilemättömän brutaalisti sekä omia (kunhan eivät ole omaan sissijoukkueeseen kuuluvia) että vihollista kohtaan. Tarinan loppu on erilainen kuin Törnin tositarina: Takalan kesyttää hänen elämänsä nainen, joka ehkäpä pelastaa tappajan normaaliin siviilielämään. Törni jatkoi – ilman naista – sotilaan uraa kuolemaansa saakka.

Miten tärkeää onkaan pyrkiä objektiivisuuteen kuvattaessa historian henkilöiden toimintaa. Jos pyrkii luomaan falskin kuvan, paljastuu totuus ennemmin tai myöhemmin. Törnin sotilasura on ilman fabulointiakin jännittävä ja ansiokas. Sitä ei kukaan aseta kyseenalaiseksi. Miksi siis ei pysyttäydytä totuudessa?

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Tuntematon Lauri Törni – myytti ja myytin murtaminen

Juha Pohjonen ja Oula Silvennoinen ovat kirjoittaneet Lauri Törnistä kriittisen elämäkerran ”Tuntematon Lauri Törni”. Kirjalla on pari funktiota: sillä pyritään toisaalta luomaan mahdollisimman objektiivinen kuva sotilaasta nimeltä Lauri Törni ja toisaalta purkamaan hänestä luotua myyttistä kuvaa. Sivuilta paljastuu huolellisesti läpikäyty lähdeaineisto, joskin haasteena on ollut tietolähteiden aukkopaikat, jotka aiemmat kirjoittajat ovat täyttäneet mielikuvituksellaan tai arvailuilla.

Kirjassa käydään läpi koko Törnin elämä ujosta, syrjäänvetäytyvästä pikkupojasta aina Vietnamissa tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Lauri Törnillä oli kaksi elämää, toinen Euroopassa ja toinen Yhdysvalloissa. Käsittelen tässä vain ensimmäistä elämää.

Kirja ei olisi herättänyt varmaan niin suurta huomiota, jos Törnin elämää ja uraa ei olisi pohjustettu aiemmissa kirjoissa vankasti myyttisenä toisen maailmansodan sankarina.

Kun mietin Törniä ihmisenä, en voi sanoa, että hänen kaltaisensa hahmo olisi elämäni varrella tuntemassani ihmisgalleriassa täysin eksoottinen ilmestys. Kyllä hänelle löytyy siviilistäkin vertailukohtia. Kuitenkin hänessä pelkistyy tietty ihmistyyppi hyvin pitkälle. Tiivistäisin kuvan tästä miehestä siten, että hän on hyvin tunneköyhä tai jopa tunteeton ihminen. Väkivalta hänessä syntyy ainakin osittain siitä, että hän ei pysty asettumaan toisen ihmisen – vaikkapa vihollisen – asemaan. Ylivoimainen enemmistö asettuu sotatilanteessa, jossa omat ovat saaneet täydellisen yliotteen, sillä tavalla vihollisen asemaan, ettei lähdetä tarpeettomasti tappamaan muuten inhottavaltakin tuntuvaa vastustajaa. Lauri Törniltä puuttui tämä pidäke. Hän saattoi tuhota vihollisen tovereidensa kanssa ns. viimeiseen mieheen jo tapahtuneessa antautumistilanteessa.

Törni vertautuu mielessäni Paavo Rintalan ja Mikko Niskasen luutnantti Takalaan elokuvassa ”Sissit” ja sen käsikirjoitukseen perustuvassa teoksessa Sissiluutnantti. Sankariluutnantti puolusti omaa joukkuettaan vaikka Suomen armeijaa vastaan, jos ei saanut tahtoaan läpi, tai joku loukkasi hänen etuoikeuksiaan. Takalan - ja Törnin - miehet toimivat ikään kuin armeijasta irrallisena joukkona, jolla oli omat säännöt.

Sodassa tällaisia ihmisiä pidetään pelottomina tappokoneina, jotka ovat hyödyllisiä sodan päämäärien välikappaleena. Ja mikä on lopulta totaalisen tappamisen ja rajoitetun tappamisen välinen ero? Luultavasti ero syntyy siitä, kun terve järki ja tunteet astuvat peliin. Suurimmalla osalla eettinen ja moraalinen koodi on istutettu jo lapsuudessa mieleen niin iskostuneesti, että järjettömät väkivaltaisuudet estyvät.

Lauri Törni tarjosi silmittömän tappamisen kynnyksen ylityksen niille, jotka tunsivat houkutusta samaan, mutta jotka jossakin toisessa tilanteessa (toisen johtajan alaisuudessa) olisivat sanoneet ”antaa olla, jo riittää”.

Suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen vahvistaa kuvaa Törnistä ihmisenä, joka ei osaa asettua toisen asemaan. Naisen merkitys kaiken kaikkiaankin oli ilmeisen vähäinen hänelle muussa kuin seksuaalisessa mielessä. Törni oli hetero, mutta hänellä oli ilmeisen suuria vaikeuksia luoda pitkäkestoisia ihmissuhteita vastakkaiseen sukupuoleen. Ei sen puoleen sama piti paikansa myös miesten suhteen; Holger Pitkänen, hänen joukkueensa varajohtaja, saattoi olla harvoja poikkeuksia.

Alkoholilla oli voimakkaan estyneeseen Törniin laukaiseva vaikutus. Hän ei kuitenkaan rentoutunut, vaan muuttui usein riidanhaluiseksi, hankalaksi tai suorastaan vaaralliseksi kaveripiirissäkin. Alkoholilla hän päästi sisällään olleet demonit valloilleen ja vastuu hänen käytöksestään siirtyi varmaan kaveripiirin niille jäsenille, jotka osasivat käsitellä häntä.

Myyttinen kuva Törnistä on muodostunut siten, että hänen myytinluojansa sivuuttavat ongelmalliset kohdat esimerkiksi toteamalla, että ”sota on sotaa”, tai ”sattuihan sitä kaikkea sählinkiä, mutta ei se ole oleellista”. Kiinnitin itse aiemmin lukemissani Törni-kirjoissa huomioni siihen, että hänestä luotiin kirjojen alkusivuilla ikään kuin suuri odotus huippusotilaan prototyyppinä. Kummastus seurasi siitä, että kirjoissa ei löytynyt todisteita tällaiselle ennakkoon luodulle kuvalle. Mistä moinen johtuu? Todennäköisesti siitä, että umpimielinen Törni ei juuri anna mahdollisuutta johtajan muotokuvan luomiseen. Hänen ainoa vaihtoehtonsa johtaa oli todennäköisesti oman esimerkin avulla johtaminen. Jotkut rintamatoverit (mukaan lukien Mauno Koivisto) jopa epäilivät, että joukko-osastoa ei johtanut kukaan.

Jossakin aiemmassa blogikirjoituksessa kiinnitin huomion siihen, että historian merkkihenkilöillä olisi objektiivisestikin luodun kuvan perusteella mahdollisuus olla ikimuistettavia kansakunnan ikoneita. Miksi heidän kuvaansa sumennetaan tietoisesti luodulla, tarpeettomalla myytinrakentamisella? Myytinluonnin ongelmana on, että lopulta kuitenkin löytyy myytinmurtajia, jotka ”paljastavat totuuden”. Lauri Törni oli Mannerheim-ristin ritari. En ole kuullut kenenkään asettavan hänen saavutuksiaan kyseenalaiseksi. Mutta ei se, että joku on sotasankari tai sankari siviilissä tarkoita sitä, etteikö historia - tai oikeusistuin tapahtumahetkien aikaan - tuomitsisi hahmoa tämän tekosien pohjalta. Myytinluojat pyrkivät tietenkin sivuuttamaan rikkeet ja epäonnistumiset, vähättelemään niitä tai peräti kätkemään ne jälkipolvilta.

Törni joutui sodan jälkeen lukemattomien muiden sotilaiden tavoin tilanteeseen, jossa piti päättää, mitä ryhtyä tekemään. Eikä tämä ole pelkästään tappajan ongelma: TK-mies Olavi Paavolainen pyysi saada jäädä sotatoimien päätyttyä armeijan palvelukseen mahdollisimman pitkäksi ajaksi. Rekrytointi sotaa varten oli muutoinkin niin valtavaa, että omaa paikkaa oli vaikea löytää siviilissä. Moni kenraali löysi itsensä aivan toissijaisesta työpaikasta. Mutta Törni oli juuttunut sotilaan rooliin perusteellisemmin kuin useimmat muut. Hänen sodanjälkeiset ratkaisunsa on selitettävissä ainakin osin näistä lähtökohdista.

Ensin hän pyrki Lapin sotaan, mutta vanhoja kompromettoituneita jermuja ei niin vain huolittu mukaan. Sitten hän - ainakin näennäisen ristiriitaisesti - hakeutui Saksan jäljellä olevan valtakunnan palvelukseen koulutettavaksi vastarintatehtäviin Suomessa. Törni meni salaa Saksaan ja pyrki sabotaasikoulutuksen ohella taisteluihin venäläisiä vastaan, mutta monien sekavien vaiheiden jälkeen antautui länsiliittoutuneille.

Törni oli mukana hankkeessa, jonka tarkoitus oli sekä käynnistää sissisota venäläisiä vastaan että toisaalta kumota Suomen laillinen hallitusvalta kansallismielisten radikaalien ja kansallissosialistien toimesta. Nämä houreet kaatuivat natsi-Saksan lopulliseen tappioon. Lauri Törni sai yhteyksistään maanpetossyytteen ja kuuden vuoden tuomion, joka aleni muutamalla kuukaudella korkeimmassa oikeudessa.

Myöhemmin Törnin myytinluojat ovat pyrkineet heittämään varjon oikeudenkäyntien ylle mm. väittämällä, että oikeus toimi poliittisesti ajan hengen mukaisesti, mutta maanpetostuomiolle oli kyllä erittäin vahvat perusteet. Lauri Törni pakeni tai oikeammin vain käveli ulos vankilasta 17.7. 1947 löysän vartioinnin seurauksena, mutta jäi pian kiinni. Lopulta hän vapautui saatuaan armahduksen presidentti Paasikiveltä jouluna 1948. Uudet syytteet sodan aikaisista julmuuksista kuitenkin uhkasivat ja Törni päätti poistua maasta.

Lauri Törni oli oikeastaan koko aikuisen elämänsä sotilas. Oliko hänellä muuta ideologista sisältöä elämässään kuin kommunismin vastustaminen? Kirjan kirjottajat vastaavat: ”Lauri Törnistä ei ollut älylliseksi pohdiskelijaksi, itsenäiseksi poliittiseksi ajattelijaksi eikä ideologiseksi soturiksikaan. Hänen johtotähtensä oli sota itse”.

Osuva selitys myyttiselle Törni-kuvalle kumpuaa hänen vähäpuheisuudestaan, ja siitä, ettei hän juuri jättänyt kirjallista materiaalia toiminnastaan. Hän oli kuin tyhjä taulu, johon muut kirjoittivat hänen tarinansa, jossa oli mukana tosiainesta, mutta myös paljon keksittyä. Törni osallistui tämän sekavan kertomuksen luontiin syöttämällä erilaisia tarinoita eri henkilöille.

”Tuntematon Lauri Törni” on tärkeä teos. Se irrottaa Törnin hänestä luodusta myytistä ja liittää niihin valtavirran tapahtumiin, joiden liepeillä hän toimi ja henkilöihin, jotka tuolloin vaikuttivat.

Tampereen taistelu

TV:stä on tullut parikin keskusteluohjelmaa Tampereen tapahtumista itsenäisyyspäivänä. Muistan kuinka tuona juhlailtana TV-toimittajat ryntäsivät Tampereelle. Haastateltavat olivat tavallisia tamperelaisia, jotka yllättäen – yllättäen ja yllättäen – ymmärsivät mielenosoittajia. Heillä ei varmaankaan ollut käsitystä, mitä oli tapahtunut tai tapahtumassa samaan aikaan, mutta alkuvaiheessa he ottivat ymmärtäväisen kannan mielenosoittajia kohtaan.

Mistä oli kysymys? Mielestäni avainasia on, että meidän hieno demokraattinen järjestelmämme edustuksellisine portaineen ja sen sisään ja ympärille rakentunut hyvinvointiyhteiskuntamme on muuttunut hieman mahoksi. Se ei tavoita enää ihmisiä sillä tavalla kuin aikaisemmin. Tähän on vaikuttanut monta syytä, mm. EU, globalisaatio, elinkeinorakenteen muutokset, vaurauden kasvu, yksilöllistyminen jne. Kansallisvaltio ja siihen liitetyt järjestelmät ovat kovan tulituksen kohteena.

Ei ole mikään ihme, että on luotu kansanvallan uusia vaikuttamiskeinoja kuten kansalaisaloite. Kotikunnassani taannoin suoritettu kysely kuntalaisten vaikuttamiskeinoista paljasti riveiltä ja rivien välistä selvästi, kuinka ihmiset eivät halua tyytyä edustukselliseen demokratiaan, vaan kaipaavat suorempia vaikutuskanavia - siis tavalliset rauhalliset omakoitaloissaan asuvat kuntalaiset.

Kysymys on siis laajemmasta tarpeesta uusia demokraattisia järjestelmiä. Yksi osa tätä ”debattia” oli Tampereen tapahtumat. Siellä koolla ollut demokratiakriittinen väki protestoi omalla tavallaan demokratiaa, valtiota ja hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan. Käsitin niin, että tämä porukka, joka kokoontui Tampereella oli pettynyt ja turhautunut demokraattisen järjestelmän ja valtion toimintaan. Heille demokraattinen väylä ei ole enää toimiva väylä. He olivat irtisanoutuneet siitä.

TV-keskustelusta saattoi päätellä, että eivät nämä päämäärät olleet kovin selkeitä myöskään aktiiveille itselleen. Tampereelle oli kerääntynyt hyvin eri tavoin orientoituneita ihmisiä erilaisin päämäärin. Kokonaisuutta ei hallinnut kukaan. Esimerkiksi anarkisteissa on sekä oikeisto- että vasemmistoanarkisteja. Heille valtio sinänsä - irrotettuna tästä ajasta - on vastenmielinen väkivaltakoneisto yksilöä vastaan.

Koen niin, että demokraattisen järjestelmän ja mielenosoittajien väliin oli auennut ammottava kuilu. Turhautuneet ihmiset olivat kyllästyneet eliittiin, joka edusti tätä laajalti hyväksyttyä, mutta epäonnistunutta järjestelmää. He eivät enää roikkuneet demokraattisen järjestelmän liepeissä kiinni, vaan olivat jo menettäneet todellisen vaikuttamisen toivon.

On ihmetelty, miksi mielenosoittajat halusivat valtion alas. Eikö nimenomaan valtio ole heidän tukensa ja turvansa (poislukien anarkistit). Siitä juuri olikin kysymys: mielenosoittajat olivat menettäneet uskonsa valtioon. Silloin sitä ei kannata enää tukea. Ymmärrä kyllä, että Tampereella oli väkeä moneen lähtöön, oli anarkistisia ryhmiä ja sitten ehkä pääryhmänä äärivasemmistolaisesti suuntautuneet, jotka edustivat nimenomaan tätä mainitsemaani turhautumista politiikkaa ja sen vaikutuskeinoja kohtaan.

Demokratian toimivuutta ylistävät tahot – kuten esimerkiksi minä – eivät hevillä ymmärrä, miksi hieno järjestelmämme ei kelpaa. Vielä suurempi ihmetys aiheutuu, kun hyvinvointiyhteiskunta, joka on nimenomaan suunniteltu osaltaan tukemaan heikompiosaisia, ei kelpaa. Asia ei ole kuitenkaan ihan näin yksinkertainen.

Voimattomuus ja siitä kumpuava turhautuneisuus johtuvat ajattelutavasta, että kansanvaltaisesti asioihin ei voi vaikuttaa kuin näennäisesti. Eliitti kuitenkin päättää. Kysymys ei ole siis wahlroosilaisesta enemmistön (tavallisten kansalaisten) tyranniasta, vaan nimenomaan vähemmistön (siis eliitin) tyranniasta.

Tampereen mekkalassa ei kannata sortua liioitteluun. Tämä tapahtuma voidaan vielä liittää demokratian ”kitkaan”, johon talouden taantuma tuo oman värinsä. Jätän arvioitavaksi onko tässä ajattelussani kysymys kyynisyydestä.

Tullaan jälleen tuohon järjestelmän mahouteen. On syytä ottaa vakavasti sellaiset erittelyt, että järjestelmä ei vastaa kansalaisten huutoon. Jo pitkään äänestysprosentti on pudonnut kansallisissa vaaleissa. Demokratia on väljähtynyt. Radikaalien osalta voisi mennä pidemmälle: turha ikkunan särkijöille on mennä sanomaan, että asettukaa ehdolle vaaleissa, vaikuttakaa järjestelmän kautta ja lopettakaa ikkunoiden särkeminen. Juuri siksihän he särkevät ikkunoita, koska ovat menettäneet uskonsa demokraattiseen järjestelmään.

Pitäisi pohtia, miksi - laajemminkin - on menetetty uskoa demokraattiseen järjestelmään. Todennäköisesti se ei toimi, sillä tavalla, mihin on totuttu tai sillä tavalla kuin sen odotetaan toimivan. Ihmiset oirehtivat järjestelmän toimimattomuuden takia, kansalaisaloitteiden allekirjoittajat yhdellä tavalla, nukkuvien puolue yhdellä tavalla ja mielenosoittajat vielä yhdellä hyvin radikaalilla tavalla. Mielenosoittajat ovat radikalisoitunut osa kansanvaltaiseen järjestelmään uskonsa menettäneitä ihmisiä.

Meillä on myös oikeistolaisia voimia, jotka kannattavat omaa ”suoraa vaikutuskanavaansa”. Tämä osa poliittista kenttää on yllättävän laaja. Perusjoukko sinällään on pieni, mutta liepeillä on runsaasti väkeä.

Miten korjata järjestelmää, että se toimisi paremmin? Tarvittaisiin demokratian uusiutumiseen kohdistuvia innovaatioita. Niitä on esittänyt lähinnä Björn Wahlroos, mutta tutkittuani niitä, en ole löytänyt niistä järkeä.

Isommassa kuviossa demokratian ongelmaa voidaan tarkastella seuraavan kysymyksenasettelun avulla:

1)Käydäänkö taistelu demokratiasta kansallisvaltion säilyttämisen ja globaalin vaikutusvallan välillä?

2)Voidaanko kansallisvaltioista muodostuvaa Eurooppaa muokata globaaliksi voimatekijäksi, joka turvaa entiset kansallisvaltion kansanvaltaiset tarpeet?

3)Voidaanko sinnitellä kansallisvaltiopohjalta antamalla vain välttämättömin periksi ylikansallisille vaikutteille ja organisaatioille.

Kaikkien näiden vaihtoehtojen suuri ongelma on, että ne loitontavat tavallista ihmistä päätöksenteosta. On siis pakko luoda vaikuttamiskanavia lähelle tavallisia kansalaisia välillisesti ja/tai suoraan.

Väärinkäsitä minut oikein!

Riitta Konttinen on kirjoittanut ”Onnellista asua maalla” -teoksen Tuusulanjärven taiteilijayhteisöstä. Hän on perehtynyt asiaan perusteellisesti jo aiemmissa tutkimuksissaan ja kirjoissaan. On ollut mukavaa lukea paneutuvaa, asiantuntevaa työtä.

Kirjaan liittyen Ateneumissa on meneillään näyttely ”Järven lumo”, jossa keskitytään teeman mukaisesti Tuusulanjärven taideyhteisön maalauksiin ja piirustuksiin. Niiden aiheet ulottuvat kotipihapiiristä järviluonnon kautta pääosin perhepiirin muotokuviin. Kun olen nyt tutustunut sekä kirjaan että Ateneumin näyttelyyn, on aika kirjoittaa aiheesta muutama ajatus.

Taiteilijayhteisön tilat ja talot ovat jääneet historiaan nimistään: Suviranta (Järnefeltit), Ainola (Sibeliukset), Ahola (Ahot), Halosenniemi (Haloset), Erkkola (J.H. Erkko). Monet muutkin taitelijasuvut kietoutuvat paikkaan joko sukulaissuhteiden tai tiheiden vierailuiden kautta. Suvut liittyivät toisiinsa esimerkiksi naimisiin menojen kautta (Swanit, Järnefeltit, Sibeliukset).

Tuusulanjärven taiteilijayhteisö on meillä ainutlaatuinen. Maksim Gorki paetessaan 1900-luvun alussa Venäjältä Suomen kautta länteen osasi antaa yhteisölle sille kuuluvan arvon. Taiteilijayhteisön historia ulottuu vuodesta 1897, jolloin Juhani Aho perheineen muutti Järvenpäähän, pitkälle 1900-luvulle. Konttinen ”päättää” kauden vuoteen 1937, jolloin Eero Järnefelt kuoli. Toki Sibeliukset jäivät asumaan paikalle, mutta Ahot ja Järnefeltit olivat jo aiemmin muuttaneet pois. Pekka Halosen kuoltua 1933, jäi hänen vaimonsa asumaan taloa.

Konttisella on korostetusti perheiden ja sukujen naisten näkökulma taiteilijayhteisöön. Hyvä näin, sillä nyt valottuvat taustat varsinaiselle taiteelle erinomaisesti. Tunnesiteet, käytännön huolet ja kodin ylläpito korostuvat. Keskityn tässä nimenomaan tähän naisnäkökulmaan.

Perheiden naiset eivät olleet missään tapauksessa pelkkiä muusia, eikä Konttinen käytä tätä käsitettä heistä. Naisilla oli monta elämänuraa, joista yksi oli toimia taiteen innoittajana tai pikemminkin taideyhteisön rakenteen ja ilmapiirin ylläpitäjänä. Vaimojen urat olivat ehkä epäortodoksisia, mutta osoittavat heidän monilahjakkuutensa. Monien työ liittyi kirjoittamiseen, käännöstöihin ym. Kielitaito oli arvossaan. Kaiken tämän lisäksi heillä oli sekä lasten huoltajan että kotitalouden huollon rooli. Toki tilaustöiden käsittely ja muu ”taiteilijahallinto” kuluivat asiaa. Aina ei ollut helppoa, sillä esim. Sibeliuksella oli paljon ulkomaan keikkoja ja säveltäjäneron alkoholinkäyttökin tuotti huolta Aino Sibeliukselle.

Mutta kyllä taiteilijoillakin pysyi ote hanskassa. Varsinkin Pekka Halosesta ja Eero Järnefeltistä jää kuva jopa säntillisinä taiteilijoina. Ehkä oli pakko, sillä perheen elättäminen taiteen avulla ei ollut helppoa. Vasta kun mainetta ja mammonaa tuli, tilanne parani.

Perheiden naisten rooli korostui yhdyssiteiden ylläpidossa. Perheet pitivät yhtä sekä keskenään, että ulospäin muihin taiteilijoihin ja melkeinpä mihin tahansa aikakauden merkkihenkilöön. Ainakin Juhani Ahon laaja suhdeverkko tuotti tavattomasti töitä puoliso Venny Soldan-Brofeldtille, joka olisi halunnut keskittyä enemmän oman taiteentekoon.

Taideyhteisön sisällä korostui Järnefeltien rooli jämäköinä, voimakastahtoisina, mutta sopuisina ihmisinä. Taitelijayhteisössä autettiin pulaan joutuneita. Tässä suhteessa Eero Järnefeltin rooli korostuu, koska hänellä oli alkuvaiheessa parhaat mahdollisuudet tukea muita taloudellisesti. Ihailen tuon ajan taiteilijoiden monipuolista yleissivistystä. Se näkyi yhteisön miehissä, mutta myös naisissa. Tätä ei ehkä tuon ajan oloissa osattu pitää siinä arvossa, jonka se ansaitsi. Tänä päivänä asialle osaa antaa arvoa sen kaiken roskan keskellä, mitä nykyinen henkisesti köyhä viihdetarjonta sisältää. Tietenkin taustalla oli myös pakko: oli pakko yrittää kaikenlaista toimeentulon varmistamiseksi. Suuret perheet - varsinkin Halosilla - piti pystyä elättämään vaikka nopeasti tehdyillä tilaustöillä. Elettiin kädestä suuhun, leipä piti tienata otsansa hiessä.

Kirjasta jää kuva, että yhteisö oli varsin sopuisa ja eli hyvin ”yhteisöllisesti”. Itsekkyys ei ollut ainakaan silmiinpistävää, jos ei siksi katsota herrojen vihkiytymistä pitkiksi ajoiksi esiintymis- ym. matkoihin. Tiedon välitys hoidettiin tehokkaasti henkilökohtaisesti ja tiedonnälkä oli suuri.

Minusta Tuusulanjärven taiteilijayhteisö – omassa poikkeavuudessaankin - symboloi koko kansan selviytymistä ja taistelua paremman huomisen puolesta. Kansalaissota tietysti katkaisi tämän selviytymistarinan etenemisen väliaikaisesti, mutta ei loppujen lopuksi jakanut taitelijayhteisöä kovin voimakkaasti. Arvostamme tänään taiteilijayhteisön työtä - ehkä hiukan pinnallisesti (?), mutta kuitenkin. Nyt meillä on heidän aivojensa ja kättensä jälki katsottavana ja kuultavana. Luomisvoiman jäljet näkyvät nyt mm. Ateneumin näyttelyssä.

Tietenkin on paljon sellaista, jota ei voi selittää. Moni asia on yhteensattumien summaa. Sibeliuksella oli tapana todeta - yrittäessään selittää keskustelutoverille jotain ilman, että hän pystyi selkeästi ilmaisemaan perimmäistä ajatustaan – että ”väärinkäsitä minut oikein”. Sitä blogikirjoittajakin toivoo omien sepustuksiensa puolesta.

Tarjonnan taloustieteestä kysynnän taloustieteeseen

Pentti Kananen puuttuu Hesarin mielipidepalstalla (”Työn tarjonnan politiikalla ei luoda talouskasvua”, 9.12.2013) aiheeseen, jota olen itsekin pitänyt esillä näissä blogikirjoituksissa. Kysymys on tarjonnan taloustieteen (supply-side economics) kritiikistä. Tarjonnan taloustieteen synnyn ajoitan 1970-luvulle, jolloin sille syntyi sopiva tilaus öljykriisin aikaan. Vanhanen viittaa 1980-lukuun yhtäaikaisen työttömyyden ja inflaation ajanjaksona. Tarjonnan taloustieteen soveltaminen käynnistyi 1980-luvulla.

Öljykriisi synnytti stagflaation (yhtaikainen inflaatio ja taantuma), jonka ei pitänyt olla mahdollista keynesiläisyyden mukaan. Keynesiläisyyden avainkäsite on kysynnän kiihdyttäminen, kun taas monetaristit lähtivät tarjonnan lisäämisestä. Ronald Reaganin uusliberaali talouspolitiikka nojasi vahvasti tarjonnan taloustieteeseen.

Vanhanen on oikeassa siinä, että ajat ovat muuttuneet. Mielestäni tarjonnan taloustiede on poikkeama tietyissä vallitsevissa olosuhteissa (esim. öljykriisi) keynesiläisyydestä. Jostakin syystä siitä on tullut kattavaa valtavirran taloustiedettä. Epäilen, että ideologiset uusliberalistiset syyt tarjonnan taloustieteen takana ovat painaneet vaa´assa enemmän kuin reaalitalouden tapahtumat.

Reaganomics on johdettavissa tarjonnan taloustieteestä. Reaganin talouspolitiikan takana oli Etelä-Kalifornian yliopiston professori Arthur Laffer, joka kehitti ns. Lafferin käyrän. Hänen mukaansa verotuksen tason noustessa tietyn rajan yli verotulot alkavat laskea. Paljon mahdollista, mutta toimii vain ylikireän verotuksen tilanteessa (vrt. Suomen autovero takavuosina, Yhdysvallat vuonna 1964). Tosiasiassa Yhdysvalloissa kävi 1980-luvulla niin, että kun veroja laskettiin alenivat verotulot (jonka pitäisi olla itsestään selvä asia silloin, kun ei eletä ylikireän verotuksen olosuhteissa). Lafferin käyrästä on tullut ideologinen verojen vastaisen propagandan väline.

Vanhanen toteaa, että tarjonnan taloustieteen ollessa ohjenuorana talouspolitiikassa ”useissa maissa mediaanipalkat eivät ole nousseet neljännesvuosisataan ja pienimmät palkat ovat laskeneet”. Itse ajoitan palkkojen laskevan kehityksen pidemmälle ajalle. Yhdysvalloissa esim. tavanomaiset palvelualojen palkat ovat alentuneet inflaatiotarkistettuna vuodesta 1973 tähän hetkeen 30 prosentilla. Asiaan ovat kyllä vaikuttaneet myös muut seikat kuin tarjonnan taloustiede, kuten kiristynyt kilpailu (erityisesti Itä-Aasiasta), ammattiyhdistyksen alasajo Reaganin kaudella ja amerikkalaisten heti toisen maailmansodan jälkeen saaman kilpailuedun heikkeneminen (suhteellinen heikkeneminen alkoi jo 1960-luvun puolessa välissä).

Tuotannollisen toiminnan taantuminen ja painopisteen siirtyminen palvelualoille on heikentänyt palkkoja tuntuvasti. Yhdysvalloissa teräs- ja autoteollisuus esimerkiksi ovat menettäneet työvoimaa dramaattisesti samaan aikaan, kun WalMartin kaltaiset miljoonatyöllistäjät ovat lisänneet työvoimaansa järisyttävässä määrin. Kotimarkkinapalvelut ovat heikoilla palkoillaan korvanneet monet isojen teollisuusalojen vahvat palkat. Maailmansodan jälkeen kotitaloudet tulivat toimeen yhden elättäjän palkalla. Palkkojen putoamista on kompensoitu ensin siten, että puolisot (naiset)ovat menneet töihin, sitten pidentämällä työpäivää ja lopuksi velkaantumalla. Samaan aikaan on tapahtunut palkkojen ja palkkioiden polarisoituminen, joka on yhteydessä Vanhasen mainitsemaan pääomatulojen kasvuun. Pääomatulojen kasvu on taas yhteydessä tapahtuneeseen finansialisaatioon. Rahamarkkinasijoituksilla on saatu tähtitieteellisiä voittoja samaan aikaan, kun teollinen tuotanto on näivettynyt (koska tuotot pienenivät teollisuussijoituksissa). Samalla on tapahtunut äkkirikastumisten buumi ja tuloerot ovat revähtäneet. Osittain it-ala ja sen menestysyritykset (Google, Microsoft, Intel, Apple….) ovat paikanneet tappioita muualla yritystoiminnassa. Vasta aivan viime vuosina Yhdysvalloissa on herätty elvyttämään teollisuutta mm. verotuksellisin keinoin.

Tapahtuneeseen kehitykseen on muitakin syitä edellä lueteltujen lisäksi, joista osa liittyy tarjonnan taloustieteen teoriaan osa ei: keskuspankin liian alhaisten korkojen politiikka varsinkin IT-kuplan puhkeamisen jälkeen ja nyt uudelleen, myrkyllisten asuntolainapapereiden arvopaperistaminen finanssikriisin edellä, verotuksen alentaminen etenkin suurituloisilla (vrt. Reagan), jotta syntyisi valumatalousefekti (suurten tulojen verotus alas ja kuvitelma, että ”ylhäälle” syntyneet pääomat valuisivat kaikkien hyväksi), sääntelyn purku/laissez-faire -politiikan käynnistyminen, kuplien ennaltaehkäisyn laiminlyönti, politiikan polarisoituminen, kuvitelma, että suhdannevaihtelut ovat ohi (It-kupla/New Economics) ja viimein sosiaalisen koheesion heikkeneminen.

Entä Suomessa? Olen Vanhasen kanssa samaa mieltä itse pääkysymyksestä, siis että meillä ei ole niinkään työvoiman tarjonnan ongelmaa, vaan ongelma on siinä, että kysyntää ei tahdo olla. Sitä ei ole vientiteollisuudessa ja aivan viime aikoina kysyntä on hiipunut myös kotimarkkinoilla. Paul Krugman on tähdentänyt samoja asioita Yhdysvalloissa.

Ongelma oli toinen 40 vuotta sitten, jolloin inflaatio jylläsi, talous oli taantumassa ja työttömyys kasvoi. Lisäämällä työvoiman tarjontaa pystyttiin vaikuttamaan hintoja ja palkkoja hillitsevästi. Nyt markkinoilla ei ole tarvetta hyvin voimakkaalle työvoiman tarjonnalle. Markkinat eivät vedä. Hinnat eivät myöskään ole juurikaan nousussa, vaan lähestytään deflaatiota. Samaan aikaan työttömyys on nousussa. Tarjonnan taloustieteen maailma on sekaisin. Näissä olosuhteissa Supply-side Economicsin mukaan on vaikea elää sanovat meidän asiantuntijat teorioineen mitä tahansa. Työvoiman tarjonnan ongelma meille saattaa tulla pitkällä aikavälillä, jos eläke-, maahanmuutto- ym. -politiikassa ei onnistuta.

On vaikea uskoa, että talouskriisin syy olisi niin voimakkaasti rahoituksen saatavuuden ongelmissa, kuten Vanhanen sanoo. Rahoituksen puutteet on yksi syy, mutta nuo edellä mainitut Yhdysvalloissa vaikuttaneet syyt ovat meilläkin osaksi voimassa, ja niille pitää antaa niille kuuluva painoarvo. Meillä ne ovat vaikuttaneet viiveellä ja ovat juuri nyt pahasti päällä.

Kaikki edellä esitetty on luonut läntiseen maailmaan tilanteen, jossa talous on anemian vallassa. Yhdysvallat ja Japani kumpikin hieman eri tavalla ovat ilmentäneet tätä kehitystä. On vaikeaa saada kasvua aikaiseksi. Kun ei ole kysyntää on jouduttu deflaatiopaineisiin (Japani!). Kun ei ole kysyntää on jouduttu työvoimatarpeen ongelmiin. On erittäin vaikea ymmärtää, miten tästä päästäisiin eteenpäin Supply-side Economicsin avulla.

Keynes – kysynnän piristäminen – talouden elpyminen uusilla tuotteilla – austerityn tuhoisuuden tajuaminen. Siinä muutamia asioita, jotka pitäisi sisäistää ennen kuin muutos voi käynnistyä.

Globaali monopolikapitalismi markkinatalouden ongelmana

Tieto&Trendit -lehden pääkirjoituksessa (lokakuu 2013) puututtiin mielenkiintoisella tavalla yritysten investointitoiminnan ympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin, josta aiheutuu sijoitusten vähenemistä erityisesti tuotannossa.

Esimerkiksi lehti ottaa esille yritysjohdon kannustimet. Ne eivät suosi pitkäjänteistä investointitoimintaa. Välittömän hyödyn saanti joko jo ansaituista varoista tai etukäteen odotettavissa olevista varoista lisääntyi varsinkin finanssikriisin alla ja vieläkin se on voimassa oleva trendi. Yrityksiä on viime vuosina kiinnostanut mm. omien osakkeiden osto, jolla on purettu kassavaroja. Nokia on hyvä esimerkki tästä. Jostakin syystä yrityksen tulevaisuus ja investointitarpeet eivät ole olleet niin tärkeitä kuin osakkeenomistajan etu.

Näkisin asian niin, että ”hidas raha” on nykyisessä hektisessä liiketoimintaympäristössä epämuodikasta. Aiemmin ymmärrettiin paremmin pitkäkestoisia teollisia prosesseja ja maltettiin odottaa tuloksia. Kaikki heti tänne -ajattelu on yleistynyt yritystoiminnassa, jossa tarvittaisiin ehdottomasti pitkäjänteisempää ajattelua.

Erityisen huolestunut on syytä olla teollisuuden investoinneista molemmin puolin Atlanttia. Osittain tosin voi olla kysymys myös näköharhasta, sillä kuten Tieto&Trendissä todetaan ”Suomessa ja monissa muissa maissa teollisuusyritysten aineettomat investoinnit ovat jo suuremmat kuin perinteiset kiinteät investoinnit”. Aineettomien investointien tilastointi on tulossa käyttöön Yhdysvaltain lisäksi Euroopassa. Ensi vuonna olemme tässä asiassa viisaampia. Investointien aneemisuuteen voi toki olla muitakin syitä, esimerkiksi epävarma poliittinen ympäristö, pk-yritysten lainansaantivaikeudet ym. Vielä ottaisin esille finanssikriisiä edeltäneen to make money out of money -buumin, jonka aikana sijoitukset osoitettiin finanssituotteisiin teollisuustuotteiden sijasta. Itse asiassa jo ainakin parin vuosikymmenen ajan investointeja on vähennetty teollisuudesta ja siirretty parempituottoisiin rahamarkkinakohteisiin. Kuplatalouden puhkeaminen kuitenkin osoitti, että suuntaus oli väärä tai ainakin ylimitoitettu.

Tieto&Trendit lehden pääkirjoituksen viimeisin kohta eli monopolivallan kasvu on mielenkiintoinen selitysmalli. Lehdessä viitataan Paul Krugmanin esille ottamaan seikkaan, että tuotanto on keskittynyt suuriin monikansallisiin yrityksiin. Krugmanin mukaan yritysten hyvä kannattavuus ”heijastaa enemmänkin markkinoiden hallinnan tuomaa `monopolituloa´ kuin tuloa aiemmista investoinneista”.

Globaalistuminen on siis johtanut pikemminkin teollisuuden keskittymiseen kuin kilpailun lisääntymiseen. Tieto &Trendit -lehti viittaa vielä OECD:n raporttiin, jossa todetaan, että monikansalliset yritykset ovat muodostuneet markkinahäiriköiksi ja rajoittaneet paikallisen ja kansallisen tuotannon mahdollisuuksia.

Viime mainittu kritiikki muistuttaa uusmarksilaisten tutkijoiden monopolikapitalismin arvostelua. Yksi tunnetuimmista uusmarksilaisista Paul Sweezy analysoi jo vuonna 1997, että myöhemmin vakaviin rahamarkkinahäiriöihin johtanut kehitys alkoi jo 1970-luvulla (Lähde: Nykyinen kriisi ja Marx, 2003). Pääoman kasaantuminen 1900-luvun lopulla johtui Sweezyn mielestä 1) kokonaiskasvunopeuden hidastumisesta, 2) monopolistisen (tai oligopolististen) monikansallisten yritysten maailmanlaajuisesta lisääntymisestä ja 3) pääoman kasaantumisprosessin rahallistumisesta (financialization), johon jo edellä viittasin. Sweezy, ja toinen hyvin tunnettu marksilainen tutkija Harry Magdoff esittivät, että rahallistuminen voi jatkua jonkin aikaa, mutta ennen pitkää pää tulee vetävän käteen ja ajaudutaan syvään kriisiin. Jokainen voi itse päätellä kuinka lähelle Sweezy ja Magdoff pääsivät finanssikriisin syntymekanismia.

Monopoli- tai oligopolistinen kapitalismi on paitsi markkinahäiriö niin myös demokratiahäiriö, sillä rahojen siirtyminen harvojen käsiin merkitsee myös vallan osittaista siirtymistä suuryritysten käsiin. Oikeastaan mikään merkittävä päätös ei mene Yhdysvaltain kongressissa läpi ilman lobbauskoneiston seulaa. Lakiesitysten on läpäistävä suuyritysten manipuloima - ja kongressin jäsenten kautta tapahtuva – kontrolli. Vaaleissa kongressiehdokkaan on vaikeaa ja itse asiassa miltei mahdotonta päästä läpi, jos ehdokas itse ei ole miljonääri tai hänen takanaan ei ole suuryritystä tai suuryrityksiä. Syntyy riippuvuussuhde, joka ei voi olla näkymättä päätöksenteossa.

Kehittyvien maiden tuoma kilpailu on tietenkin yhtenä syynä kehittyneiden maiden ongelmiin ja niiden rimpuiluun haasteiden keskellä. Tarve velkaantua on yhtäällä ja tarjottava velkaraha on toisaalla. Onko tässä kysymyksessä ”vain” paradigman muutoksesta, jossa hegemoninen ote on siirtynyt osin kehittyville maille näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi? Monien mielestä on vain oikeudenmukaista, että nyt on kehittyvien maiden vuoro menestyä: kehittyneiden maiden on vain sopeuduttava työttömyyden ja niukkenevin verorahoin tuotettujen palvelujen ympäristöön.

PS

Paul Krugman mainitsee New York Timesin kolumnissaan (17.11.2013), että Yhdysvaltain taloudessa vaikuttaa ”sitkeä taipumus pitää yllä taantumaa” vielä 4-5 vuotta finanssikriisin jälkeen. Yllättävää kyllä samoilla linjoilla on Larry Summers, joka epäili vastikään pidetyssä IMF:n kokouksessa, että ”meillä on talous, jonka normaalia tilaa kuvaa riittämätön kysyntä”. Kysymys on siis sekä Krugmanin että Summersin mielestä ”uudesta normaalista”. Mistä tämä johtuisi? Kolumnissaan Krugman esittää aiemmin jo mainittujen syiden lisäksi uusia arveluja tapahtuneelle kehitykselle. Näitä voisivat olla riittämätön asuntotuotanto ja kauppavajeet. Viime mainittu tosin voidaan johtaa edellä mainitusta kehittyvien maiden kilpailukyvyn paranemisesta.

Krugmanin ja Summersin selitykset ovat lähellä Sweezyn ja Magdoffin analyyseja Yhdysvaltain taloudesta, joka on – näin he väittävät - jatkuvassa alavireen tilassa ja joka vain poikkeustilanteissa – esim. talouden ylikuumenemisen aikaan – nousee selvästi pinnan yläpuolelle. Uusmarksilaiset korostavat monopolististen tai oligopolististen yritysten merkitystä, ja niistä johtuvaa kilpailun puutetta, talouden alavireen synnyttäjänä.

Mikä ero on Sweezyn ja Magdoffin ja toisaalta Summersin ja Krugmanin välillä? Erona on, että Sweezy ja Magdoff näkivät/näkevät talouden taantumaherkkyyden kymmenien vuosien jatkumona, josta on irtauduttu vain ”vastavoimien” (maailmansodat, 1920-luvun autoistumisbuumi, kylmä sota) aikana ja johdosta. Krugmanin ja Summersin uusi normaali on taas finanssikriisin ja sen jälkeisen ajan ilmiö ilman, että sillä välttämättä on yhteyttä itse finanssikriisiin! Molempien näkemysten mukaan ilmiö on kuitenkin pitkäaikaisempi kuin mitä yleensä kuvitellaan.

Tarvitsemme vielä todisteita näiden väitteiden tueksi, mutta historia jatkuu…..

www.historiajatkuu. blogspot.fi

Suomessa on monta Suomea – jakaudummeko voittajiin ja häviäjiin?

Viikonlopun Hesarissa (HS 8.12.2013) oli muutamia artikkeleita, joista kävi ilmi mielestäni kivuliaatkin ajatteluerot suomalaisten kesken. Jutut ovat näennäisesti täysin toisistaan riippumattomia. Yksi juttu oli Cheekistä, toinen poikien Pisa-menestyksestä, kolmas suomalaisista kansallisaarteista. Katsotaan, mitä tästä tilkkutäkistä tulee.

Aloitan koulumaailmasta. Pisa-tutkimus paljastaa erot koululaisten välillä. Epäilen, että avainsana on ”kouluviisaus”. Kaikki eivät ole kiinnostuneita koulun kautta saadusta viisaudesta. Heihin tepsii kadulta tai kaveripiireistä saatu viisaus. He eivät kuitenkaan ole pelkästään kadotetun sukupolven nuoria, sillä myös heidän maailmastaan löytyy runsaasti etenemismahdollisuuksia tulevassa elämässä.

Kouluviisaus tai kirjaviisaus ei siis välttämättä ole poikien laji. Tästä seuraa ristiriitainen asetelma, sillä pojat voivat olla käytännössä lahjakkuudeltaan kelpoainesta. Nämä taidot eivät vain pääse koulussa esille: koulu turhauttaa osaa pojista.

Enemmän olisin huolestunut niistä, joilla ei ole oikein mitään vaihtoehtoja. Jos siis halutaan pragmaattista sosiaalityötä ongelmanuorten keskuudessa, on koululuuserit jaettava vielä osiin ja tartuttava eniten syrjäytyneisiin. On todennäköistä, että osa koulussa menestymättömistä pojista saadaan kimppaan mukaan erityistoimin (vaikkapa ministeri Kiurun ylimääräisen luokan avulla). Nämä nuoret hakeutuvat itseään miellyttäviin hommiin, vaikkapa autonkuljettajiksi, erilaisin huoltotöihin, moniin erilaisiin palveluammatteihin jne., jotka ovat aivan kelpotöitä.

Viittasin joskus suorakaiteen muotoisiin luokkahuoneisiin, joissa istutaan riveissä. Se ei vastaa nykymaailman vaihtelevaa ja eläväistä ympäristöä. Ainoa syy luokkien fyysisiin rakenteisiin on, että se on käytännöllinen tapa opettaa ryhmää (tuloksiin en ota kantaa).

Tytöt menestyvät kouluviisaustesteissä. He ovat sopeutuvampia. Tämä ei ole mikään tämän päivän keksintö. Jo omalla ajallani kiltit ja osaavat koulutytöt ottivat koulun sellaisena kuin aikuiset sen halusivat tarjota. He sopeutuivat. Nyt pojat ovat varmaankin eriytyneempiä, koulu on suuremmalle osalle vieraampi kuin omana aikanani. Mutta jo silloin oli tavallista vilkkaampia tai hiljaisempia, jotka eivät olleet opettajien otteessa. Minun aikanani oli myös kansalaiskoulu, joka tarjosi väylän, jos perinteinen kouluviisaus ei ollut ensisijaisen tärkeä. Nyt tuota väylää ei ole.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Epäilen, että nykykoululaisten heikko kiinnostus esim. kirjastossa käyntiin ja lukemisharrastuksiin johtuu paitsi kaikkien tahojen esille tuomasta kiinnostuksesta tietokoneisiin, kännyköihin ym., niin myös heidän vanhempiensa kirvonneesta otteesta lukemisharrastukseen. Olen hämmästyneenä huomannut, kuinka lukemisharrastus jakaa aikuisia (ml. keski-ikäiset) vahvasti. Osa on todella kiinnostunut, mutta osa, varsinkin miehistä ei välitä lukemisesta tuon taivaallista. Olisi varmaan syytä tutkia näiden koulusta piittaamattomien lasten isien ja äitien harrastuksia ja kiinnostusta koulua lähellä oleviin aihepiireihin. Omat havaintoni ovat tietenkin vain hajahavaintoja.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Luin myös jutun Cheekistä pelkästään sen takia, että hän on niin suosittu ja saattaisi tarjota selityksiä kansakunnan sisällä vallitseviin eroihin. On merkillistä – ainakin näennäisesti – että Cheekin kaltainen hahmo nousee ennenkuulumattomaan suosioon: hänen maailmassaan kun ”heikot jätetään jalkoihin”. Tässäpä oivaa parannuslääkettä asenneilmastoon, jolla autetaan edellä kuvattuja koulupudokkaita! Hesarin jutussa puututtiin Cheekin laulunsanoihin, jotka ovat asenteeltaan kovia ja machomaisia. En todellakaan halua väittää tuntevani itse artistia, joten hänen todellisiin ajatuksiinsa en voi ottaa kantaa. Kerron vain kantani hänen laulujensa viesteihin. Ehkäpä rap-artistien maailmankuva tulee USA:n kovasta suurkaupunkimaailmasta. En tiedä, mutta Suomessa tällaiset tekstit yllättävät.

HS:n jutussa verrataan Cheekiä Jari ”sisäinen sankari” Sarasvuohon, joka kirjoittaja Saska Saarikiven mukaan tarjosi samoja lääkkeitä edellisessä lamassa. Siis mitä lääkkeitä? No, omillaan pärjäämisen lääkkeitä. En vain ymmärrä, miksi omillaan pärjääminen pitää irrottaa empatiasta, jota pitäisi tuntea muita kohtaan: voihan sitä keskittyä oman tien kulkemiseen, mutta miksi sen pitäisi tapahtua siten, ettei välitetä vaikkapa niistä, jotka eivät tippaakaan välitä koulusta. Saska Saarikivi epäilee Sarasvuohon ja Cheekiin liittyvän jonkinlaista haurauden ja aggressiivisuuden sekoitusta, joka viehättää ehkäpä nykymaailman kuvajaisena.

Cheekin maailma on mielestäni sidoksissa kovaan oikeistopuhuriin, joka vallitsee. Tuntuu jotenkin vieraalta, että talouden taantumassa pitää korostaa pelkästään omillaan pärjäämistä ja kovaa asennetta muita kohtaan, mutta ehkä olen vain pudonnut kärryiltä. Kovuuden voisi selittää tietysti sillä, että taistelu työpaikoista johtaa putoamisiin, joihin suhtaudutaan välinpitämättömyydellä, eihän putoaminen tällä kertaa koskenut minua. TV on täynnä näitä putoamisleikkejä, jossa sympatiaa ja suosiota jaetaan selviytyjille.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hesarin jutussa ”Kansakunnan vitriinissä” erottuu myös useita ulottuvuuksia. Jutussa selvitetään tuloksia, jossa suomalaiset saivat äänestää Suomen kansallisaarretta (tarkoitettiin henkilöä). Tuloksista (top-ten) voi päätellä, että urheilijat muodostivat yhden blokin: Jari Litmanen, Kimi Räikkönen ja Teemu Selänne. Toisen blokin muodostivat esittävät taiteilijat: Vesa-Matti Loiri, Aki Kaurismäki, filmiensä kautta ja Jaakko Teppo ja kolmannen blokin kirjailijat: Jörn Donner, Kirsi Kunnas ja Esko Valtaoja. Omaksi yhden miehen ryhmäksi jää Pentti Linkola, jonka olisin voinut toki sijoittaa kirjailijoihin. Tietenkin moni näistä henkilöistä on myös muuta kuin tuon pelkistetyn kyltin alla toimivia: Donner on poliitikko ja elokuvaohjaaja muiden muassa, Esko Valtaoja on tiedemies, Vesa-Matti Loiri on vaikka mitä jne.).

Kyselyyn osallistui yli 10 000 vastaajaa, joten kyllä tästä jonkinlainen pienoiskuva Suomesta muodostuu, vaikka äänestys ei täytäkään tieteellisen tutkimuksen ehtoja. Tietenkin tässä on tämä vääristymä, että historiallinen ulottuvuus puuttuu kokonaan. Tulokset kuvaavat ”vain” tämän hetken mielipideilmastoa.

Hyvin moni kärkeen äänestetyistä on kansakunnan tuntojen tulkki. Miten tämän tuloksen voisi yhdistää edellä esittämiini Pisa-tuloksiin? Sanoisin, että ”lukeminen kannattaa aina” -ryhmään kuuluu Donnerin johdolla useimmat kärkeen äänestetyistä. Mutta siten on tämä urheilijoiden joukko, josta en tunnista varsinaisia lukutoukkia. Merkille pantavaa on, että he ovat kaikki kansainvälisiä tähtiä, kun taas hengen jättiläiset ovat kaikki nimenomaan (ainakin ensisijassa) kansallisia hahmoja.

Jutussa paljastuu, että jotkut olivat saaneet äänestyksessä taakseen masinoidun koneiston (ainakin Jari Litmanen). Tämä tietenkin heikentää epävirallisen tutkimuksen luotettavuutta.

Kokonaiskuvasta paljastuu, että meillä on taipumus suosia esimerkiksi Kunnaksen, Linkolan, Valtaojan, Donnerin ja Kaurismäen kaltaisia hahmoja, jotka saavat uskomaan, että yleissivistyksellä on edelleen merkitystä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Suomessa on siis monta Suomea. Minusta läpivirtaavana periaatteena on suhtautuminen yleissivistykseen. Se on sivistysvaltion (ja hyvinvointiyhteiskunnan) tunnusmerkki. Kuka meillä vaalii yleissivistystä? Minusta on alkanut tuntua, että yhä harvempi taho on kiinnostunut yleissivistyksen asemasta. Kuitenkin sen ylläpito mahdollistaa selviytymisen monenkirjavassa maailmassa, jossa ihminen tarvitsee tulevaisuudessa monta ammattiorientaatiota. Hyvä yleissivistys merkitsee yhteiskunnallisten ongelmien parempaa ymmärtämistä ja vastuun tajuamista.

Tampereella sitten mellakoitiin. Kuulun niihin, jotka yrittävät löytää järkeä järjettömyydestä. Rähinää rähinän vuoksi? Kyllä, sitäkin, mutta matka pudokkaisiin ei ole pitkä. Tampereella oltiin hyvinä lähellä sitä toista ryhmää, menestyksensä ansainneita kansakunnan kellokkaita. Mutta ovatko häviäjät ansainneet epäonnistumisensa?