Yle alas?

Professori Anssi Vanjoen johtaman mediatyöryhmän raportti on valmistunut. Työryhmän jäseninä olivat Reetta Meriläinen, Mikael Jungner ja Kalle Isokallio. Reetta Meriläinen on entinen HS:n päätoimittaja ja kirjoittaa edelleen eläkeläisenä Hesariin. Kalle Isokallion tiettyyn suuntaan kallellaan olevia mieliteitä olemme kuulleet aamu-TV:stä. Mikael Jungner (viestintätoimisto Kreab) on oikeistodemari, jos enää sitäkään ja Vanjoki on markkinoiden kiivas puolustaja kuten Isokalliokin. Jokainen voi päätellä kuinka ”tasapuolinen” kokonpano on.

Kun tähän ketjuun liitetään viestintäministeri Anne Berner (jolle työryhmä luovutti raporttinsa) ollaan markkinaehtoisuudessa todella pitkällä.

Kun katsoo työryhmän kokonpanoa, niin voi arvioida, että sen suhtautuminen Yleen sen nykyisessä muodossa on hyvin kriittinen. Ja se varmaankin on ollut työryhmän asettajankin tavoite. Keskityn ohessa ”yksipuolisesti” työryhmän Yle-kantoihin, vaikka sen lähestymistapa mediaan olikin laajempi.

En yritäkään väittää, että olisin tarkasti perillä työryhmän aivoituksista. Päinvastoin joudun miettimään, mitähän raportin tuolla ja tuolla lauseella on tarkoitettu. Kantani voinen kuitenkin esittää noin 55 TV:n katseluvuoden kokemuksella. Ylen yhteiskunnallinen rooli on kiinnostanut 1960-luvulta lähtien.

Valtion omistama Yleisradio Oy vastaa Suomessa julkisen palvelun tv- ja radiotoiminnasta. Yhtiön liikevaihto vuonna 2013 oli 466 miljoonaa euroa. Ylen osuus tv-katselumarkkinoista vuonna 2013 oli 42 % ja radion kuuntelumarkkinoista noin puolet. Kaupallisista tv-toimijoista merkittävin on MTV, jonka osuus vuorokausikatselusta vuonna 2013 oli noin 30 %. Sanoma-konserniin kuuluvan Nelonen Median osuus vuonna 2013 oli noin 15 %.

Mediatyöryhmän tekemää työtä konkreettisemmalle tasolle tullaan, kun toimintansa käynnistää Ylen toimintaa arvioiva parlamentaarinen työryhmä. Sen työ päättyy toukokuun lopussa 2016. Poliittinen ilmapiiri on jo valmiiksi latautunut puolueiden kannatuslukujen vaihtelujen seurauksena: Yle pitää saada kuriin! Palataan siihen ajallaan.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Henkilökohtaisella tasolla olen pyrkinyt hyödyntämään TV-sisältötuotannon ja tekniikan kehittymistä kulloinkin meneillään olevan vaiheen mukaan. Niinpä nykyisin katson Yleä lähes pelkästään netin kautta. On normaalia, että kirjoitan näitä blogikirjoituksia TV:n ja netin ollessa ”käden ulottuvilla” (näytön alareunaan pudotettuna). Nostan käyttämäni välineet (tekstinkäsittely, netti, TV 1, TV 2, Teema, FEM) ”ylös” kunkin vuorollaan tarpeen mukaan tai jaan näytön parin ohjelmalähteen välillä.

Muiden kanavien lähinnä viihdeohjelmia ja uutisia seuraan satunnaisesti sen tiedostamiseksi, missä mennään. Olen pitänyt Yleisradiota tärkeimpänä objektiivisen (tai objektiivisuuteen pyrkivän) tiedon lähettämiskanavana ja olen sen takia hyvin huolestunut työryhmän linjauksista.

Miksi meillä ei saisi olla vahvaa Yleisradiota? Nyt tuntuu siltä, että kun printtimedia aivan muista syistä – digitaalisuuden edetessä – on vaikeuksissa, niin siitä syytetään Yleä. Ansaintalogiikka on vaikeutunut eikä minulla ole pienintäkään haluan heikentää printtimedian vaikutusvaltaa tai taloutta, mutta eri asia on, miten paperilehtien asemaa parannetaan. Ei kai niin, että heikennetään kilpailijaa?

Ongelma on tietenkin yleismaailmallinen eikä aiheudu eri maiden julkisesta mediatarjonnasta.

Ylen toiminta muodostaa vastapainon printtimedian keskittymiselle. Tarvitaan riippumaton sähköinen väline, jota eivät ohjaa puoluepoliittiset tai omistuspohjaan liittyvät kaupalliset tarkoitusperät.

Eri puolueilla on vaihteleva suhtautuminen Yleisradioon. Siitä on kaikilla mielipide. Yleä myös helposti pidetään sylkykuppina, kun oma puolue ei saa viestiään riittävän selvästi läpi. Keskusteluissa ja väittelyissä puheenvuorojen pituuksia mitataan sekuntikelloilla. Puolueiden propagandakoneistot tuomitsevat jo etukäteen - edunvalvontasyistä – Ylen väitetyn puolueellisuuden. Nyt Yle on joutumassa mediatyöryhmän ajamien ”riippumattomien tuottajien” (lue: kaupallisten tuottajien) ja parlamentaarisen työryhmän puoluepoliitikkojen intohimojen väliin. Enpä yhtään kadehdi.

Työryhmä esittää ulkopuolisilta tuotantoyhtiöiltä hankittavien ohjelmien viisinkertaistamista, joka merkitsisi 30 prosentin osuutta koko Ylen budjetista. Olen markkinatalouden kannattaja, mutta silti ymmärrän Ylen Atte Jääskeläisen perusteluja, kun hän haluaa torjua työryhmän esityksen. Olen jo kuulevinani riemunkiljahduksia tuotantoyhtiöistä. Seuraus olisi, että Yleltä loppuisi kokonaan oma kulttuuri-, viihde- ja draamatuotanto. Vaikuttaa ilmeiseltä, että työryhmä on ollut tuotantoyhtiöiden asialla. Ylestä on tätä vauhtia tulossa pelkästään jakeluyhtiö.

Käytännössä - Jääskeläisen mukaan - Ylen omaan tuotantoon jäisi vain uutis- ja ajankohtaisohjelmat, jos työryhmän esitys toteutuisi. Hullu on se, joka suostuu luopumaan Ylen asemassa omasta tuotannosta. On hyväksyttävää, että tuotantoyhtiöiltä ostetaan kohtuullinen määrä (ja jonkin verran ehkä lisääntyvässä määrin) palveluja, mutta hankinnoissa pitää ottaa huomioon oma tuotanto koko ajan.

Vartioisin tässä kohtaa erityisen tarkasti Ylen riippumattomuutta, eli sen pitää kilpailla omalla vahvalla laatutuotannolla kaupallisten tuotantoyhtiöiden kanssa. Epäilen, että Ylen toimiessa pelkästään jakeluyhtiönä ohjelmien taso putoaa, kun tuotantoyhtiöt kilpailevat niukoilla resursseilla toisensa hengiltä. Julkisen vaihtoehdon pitää tarjota laadun mittarit omalla tuotannolla.

Ylen kannalta on tavattoman tarkasti mietittävä, kuinka paljon katsojasuosiosta kilpaillaan samoilla keinoilla kuin mainosrahoitteiset kanavat tekevät. On tarjottava esimerkiksi draamaa, joka ei välttämättä yllä katsojamäärissä kaupallisten kanavien tasolle. On hyväksyttävä, että laadukkuus tarkoittaa sitä , että katsojakunta on jonkin verran valikoitunut!

Liioin ei Yleä pidä ohjata liikaa ”virallisen” tiedottamisen kanavaksi. Sillä pitää olla myös hyvätasoisia, mutta myyviä (omia) tuotantoja. Varma tapa tuhota Yle on ohjata sen omaa tuotantoa kauttaaltaan epäkaupalliseen suuntaan. Katsojamääriä kuitenkin tuijotetaan, vaikka se ei saisi olla pääasia. Yle-veroa ei haluta maksaa, jos Ylen kanavien katsojamäärä putoaa dramaattisesti.

Edellä kahdessa viimeisessä kappaleessa esitetty duaaliongelma osoittaa, kuinka ohjelmasisältöjen valinta on nuoralla kävelemistä.

Kilpailijoille ei voi antaa periksi, koska ne haluavat repiä Yleltä kaiken, minkä saavat irti. Ylellä pitää olla ylpeyttä puolustaa omaa tasokasta tuotantoa. Erityisesti Sanoma Oy:n kaltainen kilpailija arvostelee (tai vaihtoehtoisesti piiloarvostelee) koko ajan Yleä. Se käyttää kaikki mahdollisuudet vaikuttaakseen taustalla päätöksiin.

Yleisradion toimitusjohtaja on sitoutumaton , mutta kokoomustaustainen Lauri Kivinen, eikä voi välttyä ajatukselta, että ideologinen näkymä on vahvana ohjenuorana hänen toiminnassaan. Kivisen roolia on syytä seurata, kun parlamentaarinen työryhmä istuu keväällä. Minkä roolin hän ottaa?

Jos mennään mediatyöryhmän käytännön ehdotuksiin, niin monet niistä ovat myönteisessä mielessä harkittavissa. Esimerkiksi digitaalisen ja printtimedian välistä arvonlisäveroa olisi hyvä tasata, myös mainonnan rajoituksia voitaneen harkita. Ylen asemaa työryhmä esittää määritettäväksi tarkemmin, ja mikäpä siinä, kunhan tarkennukset ovat mietittyjä, eikä niiden pääasiallinen tarkoitus ole Ylen toimintaa supistava.

Työryhmä ehdottaa valtion panostusta suomalaisen digitaalisen uutistoimiston luomiseen. Uutistoimisto tukisi maakunta- ja paikallislehtien toimintaedellytyksiä. Periaatteessa myönteisen tuntuinen ehdotus. STT:n vahvistaminen voisi olla yksi hyvä vaihtoehto.

Jotkut kohdat työryhmän ehdotuksissa eivät avautuneet minulle. Mitä tarkoittaa verkkopalvelun laajentaminen kansalliseksi avoimeksi sisältöalustaksi? Tarkoitetaanko tässä, että Ylen teknisten ratkaisujen tulisi olla avoimia ja vapaasti myös kaupallisten toimijoiden käytettävissä? En usko, että tällainen ajattelu toimii. Siis jos jokin toiminta on verovaroin kustannettua, niin se on kaikkien käytettävissä?

Ylessä on tehty monia hienoja ratkaisuja viime vuosina. Tällaisia ovat esimerkiksi Teema-kanava, Radio puhe ja Areena. Yle ei ole jähmeä, paikalleen juuttunut mediatoimija. Jos käsitin oikein, niin mediatyöryhmän tarkoitus on, että tubettajat ja videobloggarit voisivat myydä sisältöjään Areena-alustan kautta tulevaisuudessa. Minkälaiseksi palveluntuottajaksi Areena aiotaan tehdä? Työryhmän ykkösintressi tuntuu olevan se, miten ulkopuoliset voisivat tehdä Ylellä rahaa. Minusta Ylen tulisi olla kansakunnan kriittinen omatunto ihan omillaan.

:::::::::::::::::::::::::::

En halua lausua lopullista arviota mediatyöryhmän raportista, mutta näiden ennusmerkkien perusteella Yle on – odotetusti - haasteiden edessä. Niin sen tietysti pitääkin olla , mutta toivon, että niitä, jotka puolustavat Yleä kansallisena instituutiona ei leimata pelkästään vanhanaikaisiksi.

Yle-veron alasajajia varmaan riittää. Kun Ylen palvelua yritetään supistaa, joutaa sen rahoitus ”uudelleen tarkasteltavaksi”. Olen ilmeisesti käsittänyt julkisen mediatoiminnan väärin. Minusta Ylen pitäisi edelleen toimia parlamentaarisesti valvottuna johtotähtenä ja uusien toimintamallien lanseeraajana (kuten Yle on tehnytkin), sekä myös pitää sisältöjensä laatu korkealla tasolla.

Yle on minun ja monien muiden mielestä jotain ”erityistä”. Nyt mediatyöryhmä yrittää tehdä siitä tavallisen lihoiksi pantavan yrityksen ilman kansallisen instituution luonnetta. On selvää, että Ylen on osoittauduttava luottamuksen arvoiseksi – instituutioasema ei pelkästään riitä – mutta minkä arvon arvostelijat antavat tietoa/viihdettä/draamaa/huumoria välittävälle yhtiölle, josta voi sanoa, että se on ”tavallisesti luotettava taho”?

::::::::::::::::::::::::::

Aiemmin – vuosikymmeniä sitten - totuttiin laatudokumentteihin. Niillä oli tietty hohto. Entä nyt? Otetaan esimerkki: ei se, että dokumentti tulee TV:stä, tarkoita tänään oikeastaan mitään. Dokumentit ovat bulkkitavaraa. Olen pitänyt siitä kontrollista, jolla Yle on valvonut dokumenttiensa laatua.

Emme tarvitse ”valistavaa” ja holhoavaa Hellawuolijoki-TV:tä, mutta meidän ei pitäisi edetä myöskään toiseen äärimmäisyyteen, jossa laatudokumentit, laatuviihde ja laadukas kulttuuriohjelmatarjonta alistetaan pelkästään kaupallisten toimijoiden ja katsojalukujen armoille.

Matti Klinge - anarkisti kirjahyllyssä

Matti Klinge on muistelmateoksissaan ehtinyt 1970-luvulle (1972-1982). Tällä kertaa kirjan nimi on ”Anarkisti kravatti kaulassa. Muistelmia.” (Siltala, 2015). Alun perin hiukan vierastin Klingeä. Hänestä ei tahtonut saada millään otetta. Kuva on muuttunut. Klinge käsittelee asioita höyhenen kevyesti, mutta silti hän on syvää luotaava havainnoitsija. Ja mikäpä siinä, kun sanottavaa on, niin kirjoja ilmestyy tasaisin välein.

Niin, uskomaton työteliäisyys, se on kai Klingen silmiinpistävä piirre. Erikseen on sitten hänen itsekorostuksen tarpeensa. Kirjan sivulla 111 hän iloitsee ansaitusti saamastaan tiedonjulkistamispalkinnosta teoksesta ”Bernadotten ja Leninin välissä”, mutta se ei historioitsijallemme riitä: ”muita, ”vuoden historiakirja-” , ”vuoden tietokirja-” , ”tieto-Finlandia-” tai vastaavia palkintoja en sitten kirjoistani ole saanutkaan”, hän toteaa hieman happamasti. Klinge kyllä kertoo kainostelematta, mistä teoksesta hän olisi ansainnut ”jonkin julkisen huomionosoituksen”.

Hän tuntee aitoa iloa syystäkin, kun amanuenssi Ilpo Tiitinen sanoo hänen muodostuneen ”myytiksi kirjallisuuden laitoksella” eikä pelkästään siellä, vaan myös sosiologian laitoksella.

Vaatimattomuus tietysti kaunistaa, mutta toisaalta…… no, kysymys on Klingestä!

Klingelle on tyypillistä, että hänelle tarjotaan koko ajan – kautta koko muistelmien sisältämän ajan, kautta koko laajan teoksen – erilaisia yhdistysten ym. puheenjohtajatehtäviä, joista useimmista hän kohteliaasti kieltäytyy, mutta ottaa myös armeliaasti vastaan tärkeiksi kokemiaan tehtäviä. Turhaan ei varmaankaan pyydetty – työteliäisyys ja ansiot tunnetaan!

Kirja on jaettu 1-5 sivun mittaisiin lyhyisiin lukuihin, joita kertyy yli 400-sivuiseen teokseen noin 120 kappaletta. Tällainen rapsodinen tyyli sopii hyvin Klingen kepeään asioiden käsittelyyn. Hän tarjoaa ikään kuin buffet-kattauksen, kas tässä olkaa hyvä, nauttikaa valintanne mukaan! Näin ainakin minä käsitin, ja luin kirjasta mielenkiintoisimmat osat ensin. Klinge tosin on sillä tavalla viekas, että hänellä on kyky temmata lukija mukaan lukukokemukseen paljon laajemmin, kuin mitä tämä on alun perin suunnitellutkaan. Jutteleva, pieniä yksityiskohtia havainnoiva tyyli vetosi minuun niin, että alkuperäinen ajatus - selailu paikka paikoin – vaihtui paljon systemaattisemmaksi lukukokemukseksi.

Oliko Klinge tuon voimakkaasti politisoituneen kauden aikana mieto sosialisti vai maltillinen porvari? Vaikea kysymys , sillä hän näytti operoivan laajasti poliittisella kartalla – osallistumatta puoluepolitiikkaan - ja korostaa pärjäävänsä sekä oikeistolaisten että taistolaisten kanssa (Klinge: ”Ranskassa voisin olla kommunisti, täällä se ei käy”). Lopulta hän sorvasi itselleen ideologisen näkymän: ”sittenkin olen enemmän anarkisti kuin kommunisti”. Paradoksaalisesti hän kuitenkin pyrkii luomaan itsestään käsityksen kaikkien kanssa toimentulevana yhteistyökumppanina. Mielestäni hän on ”keskimäärin” liberaali vasemmistovivahteella.

Yhteenvetona minulle jäi kuva, että hän selittää poliittista kantaansa enemmän oikeiston vastustamisen näkökulmasta kuin ideologisen vasemmiston kannatuksen näkökulmasta.

Kirjasta syntyy kuva – kuten edellisestäkin muistelmien osasta - että Klinge tuntee ”kaikki”. Suhdetoimintaverkosto on todella laaja ja koko elämä ja oleminen on jatkuvaa suhteiden luomista: Klinge elää suhteilla ja suhteista. Näillä eväillä pääsee pitkälle!

Klingen nyanssien huomiointikyky on parhaimmillaan, kun hän kertoo Ranskan presidentin Valery Giscard d´Estaingin vierailusta maassamme vuonna 1980. Klinge toimi presidentin tulkkina tai oikeammin erityistehtävässä, joka lopulta ulottui todelliseen vastuuseen diplomaattisesta kanssakäymisestä Kekkosen heikon kunnon takia. Pitkään Ranskassa asuneena hän pystyi monipuoliseen ajatustenvaihtoon. Tulkki on tulkki, mutta tämä kielenkääntäjä puhuu ”valtiovierailun sosiologiasta”. Kaiken kaikkiaan rehellisen tuntuinen ja suorasukainen tilitys valtiovierailusta. Minkä teeman valitsisin kirjasta tarkempaan syyniin?

Runsaasta aineistosta valitsen tähän tarkastelunäkökulmaksi 1970-luvun puolen välin herkän poliittisen tilanteen. Muisteluajanjaksolle osuvat ETYKin valmistelu, EEC-neuvottelut, Zavidovo-vuoto ja poikkeuslakimenettely presidentin valitsemiseksi.

Miten Klinge sovittautui tähän tapahtumarikkaaseen vaiheeseen? Hän omaksuu keskiraskaan suomettajan roolin ja tähän rooliin kuului ”tässä tilanteessa osaltani estää idänsuhteet vaarantavan äärioikeistolaisen tai vennamolaistyyppisen neuvostokritiikin pääsy esiin”. Klinge kaikkeen sopeutujana hyväksyi nurisematta - ilmeisesti halukkaastikin - osansa presidentin luottomiehenä.

Valotan Klingen roolia ja katsantokantoja tuon ajan tapahtumissa Säätytalolla tapahtuneen Historiallisen yhdistyksen keskustelutilaisuuden (29.10.1974) kautta, jota Klinge joutui johtamaan varsinaisen puheenjohtajan, Jaakko Paavolaisen liian kovien hermopaineiden (!) takia. Paikalla olivat kaikki silmäätekevät Urho Kekkosta myöten, ja politiikan ja median edustajat vasemmasta reunasta oikeaan reunaan. Käsiteltiin nimimerkki Juri Komissarovin (Juri Derjabin) kirjaa ”Suomi löytää linjansa”. Komissarov edusti tällä ja muilla kirjoituksillaan Neuvostoliiton virallista YYA- ja Suomi-linjaa. Siksi kirjaa luettiin ja tulkittiin hartaasti.

Klinge koki tehtäväkseen lopettaa Säätytalon keskustelu lyhyeen ja tyytyväisenä hän pani merkille Kekkosen hyväksymisen noudattamalleen menettelylle. Kekkonen pelkäsi Neuvostoliiton vastaisia mielenilmaisuja, jotka näin Klingen toimesta vältettiin: tyylipuhdas suomettunut suoritus. Klinge vertaa tilaisuuden luonnetta - Kekkosen ja omia tuntojaan luodaten - autonomian aikaan todeten, että ”paukaus Helsingissä kuulostaa kanuunalaukaukselta Pietarissa”.

Tuon ajan ulkopoliittisessa ja idän suhteita käsitelleessä keskustelussa Klinge asettui (ja asettuu edelleen) sille kannalle, että ”suoraselkäisyys” (= Suomi-Neuvostoliitto -suhteiden arvostelu) oli pahasta. Klinge kääntää koko suomettumiskäsitteen edelleen tänä päivänä Suomen eduksi ”unohtaen” ilmiön kielteiset piirteet. Näkemys on Klingen aiempia näkemyksiä myötäilevä eikä siksi yllättävä.

Klingen mielestä kysymys ei saa olla paasikiveläisestä varovaisesta, mutta taustaltaan kriittisestä linjasta vaan ”Mannerheimin ja Kekkosen linjasta”, jonka nimiin Klinge vannoo. Tässä asiassa Klinge jää vähemmistöön nykykatsannossa. Derjabinilainen (komissarovilainen) linja korostaa Suomen riippuvuutta Neuvostoliitosta (Venäjästä).

Nyky-Venäjä haluaisi ehkä palauttaa toisen maailmansodan jälkeisen riippuvuussuhteen maidemme välille, mutta uudessa ”lännettyneessä” poliittisessa orientoitumisessa se voi tapahtua käsittääkseni vain konfliktin kautta. Klinge tavoittelee asennoitumisellaan ymmärtääkseni pitkän linjan (1700-luvun lopulta tähän päivään) virstanpylväitä Suomen ja Venäjän suhteisiin laajempaa kansainvälispoliittista aspektia unohtamatta. Klinge edustaa tavallaan ”suhdanteista vapaata” Venäjä-politikkaa ja tässä suhdanteilla tarkoitetaan vuosien ja jopa vuosikymmenien heilahteluja. Rautalankana olisi tämän ajattelun mukaan Venäjä läheisyyden ymmärtäminen, ei pakkona, vaan suvaitsevaisuuden ja myötämielisyyden tilana. Silti Suomella tuli säilyä vahva kansallinen identiteetti.

Kekkosen toiminnan näin pitkälle viety subjektiivisluontoinen paremmin päin ymmärtäminen ei vastaa minun ajatteluani. Näkemyseromme on ilmeinen, vaikka Nato-vastaisuudessa taas ajatuksemme kohtaavat. Klingen näkemys on hyvä keskustelupuheenvuoro – jos ymmärrän sen oikein - ja tarjoaa yhden mahdollisen pitkän linjan toteutumiskanavan Suomen ja Venäjän tulevaisuuden suhteissa.

::::::::::::::::::::::::::

Jos hieman karrikoiden vetäisin kirjan sisällön yhteen, niin voisin sanoa, että Klinge on siedettävän omahyväinen rakastettavalla tavalla. Hän yhdistää - kuvittelemani - ranskalaisen kepeyden ja sillanpääläisen ympäristön tarkkailun omaelämäkerrallisiksi elementeiksi.

Tuhon partaalla - 100 000 000 000 euron velka

Otsakkeen luku on iso, mutta ei niin iso, etteikö sen ymmärtäisi, ja etteikö sitä voisi vähän eritellä. Kysymys on siis valtion velan määrästä. Velkakello (Velkakello.fi) on tätä kirjoitettaessa kiivennyt noin 50 miljoonaa yli tuon maagisen rajan. Kello ei ole suomalainen keksintö. Ainakin New Yorkissa se on raksuttanut jo vuosia. Velkakellolla halutaan osoittaa molemmin puolin Atlanttia kuinka vastuuttomasti asioita hoidetaan.

Paljonko USA:n kello nyt näyttää? Vastaus: 18 708 066 753 437 dollaria. Narrasin. Esittämäni luku kertoo ”vain” noin luvun, koska numerot kellossa vilistävät niin nopeasti, ettei kukaan ehdi merkitsemään niitä ylös muutoin kuin pysäyttämällä kellon, ja juuri se Ei ole kellon tarkoitus. Velka on siis noin 18 708 miljardia dollaria.

Yhdysvaltain bruttokansantuote on samaisen kellon mukaan 18 190 miljardia dollaria, joten BKT:hen suhteutettuna velka on noin 103 prosenttia.

Suomen BKT on 204 miljardia euroa (2014). Valtion velka oli viime vuonna noin 47 prosenttia BKT:stä, ja jos tähän lisätään kuntien velat, päädytään julkiseen velkaan, jonka prosenttiosuus BKT:stä oli viime vuonna 59,3 % (EDP-velka). Tänä vuonna on ylitetty 60 prosentin raja.

Julkisyhteisöjen alijäämä oli yli 3 prosenttia BKT:stä, joka on se huolestuttava asia. EU:n jäsenmaiden vertailussa olemme velkasuhteella mitaten sijalla 17. (17. velkaisin). Meitä vähemmän velkaantuneita maita on 11, joukossa sellaiset kuin Bulgaria, Latvia, Liettua, Puola, Slovakia, Romania, Tsekki…. No, on siellä Ruotsikin (44,9 prosenttia BKT:stä).

Ei voi välttyä ajatukselta, että sekä Yhdysvalloissa että Suomessa kellon avulla sormella osoittaen pyritään ihmisten ajatusten ja mielipiteiden ohjailuun. Tarkoitus on sanoa, että velkaa on kerta kaikkiaan liikaa.

Velka oli vuonna 2009 noin 53 miljardia euroa. Ennen nykyistä syvää taantumaa Suomen velkasuhde oli lähellä 30 prosenttia eli kansainvälisesti vertaillen huippualhainen. Velkaa ei siis itsetarkoituksellisesti kannata maksa kokonaan pois: mikään valtio ei tee niin (paitsi Ceausescun Romania aikoinaan, joka toimenpide köyhdytti kansan rutiköyhäksi).

Ongelma näkyy valtion budjetin alijäämäluvuissa. Velka kasvaa liian nopeasti, mutta ei ole juuri nyt absoluuttisena määränä tuhoisan suuri, ei lähellekään.

Mutta eikö USA:n velka ole kuitenkin katastrofaalinen, onhan 100 prosentin raja ylitetty? Hallinnon arvostelijat sanovat juuri niin, mutta useimmat ekonomistit pysyvät rauhallisina. Tässäkin asiassa ollaan polarisoiduttu, sillä republikaanit ja varsinkin teekutsuliike kauhistelevat velkaantumista ja pelottelevat tavallisia amerikkalaisia Kreikan kohtalolla. Jotain tuttua? Sitten on vielä oppiriidat päälle: mikä on kotimaisen ja mikä ulkomaisen velan rooli? Liittovaltion suurin velkoja on sen omat sosiaaliturvarahastot.

Mutta onhan meillä Suomessa julkisella sektorilla maita ja mantuja, osakkeita, infraa…. Sitten on vielä työeläkerahastot (tosin vastaavasti myös eläkevastuut)….. Suomi on varakas maa; sen nettovelka suhteessa BKT:hen on maailman 7. alhaisin ja EU:n sisällä olemme ykkössijalla. Meillä on siis velkaa, mutta myös varallisuutta. Omistusten realisoinnilla ongelmista ei kuitenkaan päästä eroon, siinä ei olisi mitään järkeä. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että laskentatapoja on yhtä paljon kuin laskijoita.

Mikä perinteisen velkaongelmaan avuksi? No, se on toisen jutun aihe. Karkeasti voisi sanoa, että hallitus ja monet muut tahot haluavat edistää säästämällä kilpailukykyä ja toiset tahot näkevät ylenpalttisen säästämisen (ja leikkaamisen) talouskasvua tuhoavana. Oppiriita on valtava ja halkaisee koko läntisen maailman kahtia. Säästäjät ovat yleensä vahvoilla, mutta meikäläinen kuuluu tässäkin asiassa austerityskeptikoihin.

Emme ole enää se kansakunta, joka maksoi velkansa pois. Amerikkalaisten kehu johtui aikoinaan siitä, että USA usutti muut maat maksamaan velkansa käyttämällä pientä Suomea suuriäänisesti esimerkkinä.

Selvää on, että varsinkin lännen monet rikkaat maat ovat ajautuneet globaalien haastajien maalitauluiksi. Suuret länsimaat ovat vaihtuneet luotottajista luotonsaajiksi, ja monet valtiot kuten Japani ja Kiina ovat ottaneet rikkaiden maiden paikan.

Politiikan maali liikkuu koko ajan

Katselin taannoin TV:n ajankohtaisohjelmaa, jossa haastateltiin puolustusvoimain komentajaa, Jarmo Lindbergia. Käsiteltiin Turkin alasampumaa venäläistä rynnäkkökonetta, jonka laskuvarjoilla pelastuneista piloteista toinen surmattiin. Sotilaan melko yksioikoisella ajattelulla hän totesi, että siellä olevat osapuolet ovat vihollisia keskenään, joten tällaista siitä seuraa. Kuuluu ikään kuin asiaan.

Huomaan ajattelevani eri tavalla. Ensinnäkin sumeilematon ”vihollisen” tappaminen voi kuulua sotilaan työn kuvaan, mutta itse ajattelisin toisin: vihollisuussuhteet ovat kovin monimutkaiset alueella, ja siksi tällaiset konfliktit pitäisi nähdä laajemmassa yhteydessä. Syyrian hallitusta vastaan taistelevien turkmeenien alueella Syyriassa tapahtuneen alasampumisen osapuolet ovat vain välillisesti vastakkaisilla puolilla (Venäjä - turkmeenit, Venäjä - Turkki). Turkin ja Venäjän suhteet olivat lähentymässä ennen nyt tapahtunutta välikohtausta.

Kupletin juoni on jotenkin tuttu: ensin venäläiset osin huolimattomuuttaan, osin välinpitämättömyyttään, osin tahallaan oikaisevat sotilaskoneillaan mutkat suoriksi, sitten puolestaan turkkilaiset oikaisevat jättäen varoituslaukaukset väliin ja ampuen kovilla kohti, sitten venäläiset eivät tyydykään sanallisiin valituksiin, vaan keskeyttävät yhteistoimintaprojektit, ryhtyvät kauppapoliittisiin boikotteihin (verukkeena, että turkkilaiset tuotteet eivät yllä venäläisten asettamiin laatustandardeihin) jne. Viimeisessä vaiheessa turkkilaiset ihmettelevät, miten tässä näin kävi. Kaiken huippuna presidentti Erdogan ilmoittaa, että he eivät olisi ampuneet konetta alas, jos olisivat tienneet, että se on venäläinen (Isisillä ja Syyrian hallinnon vastaisilla kapinoijilla ei ole ilma-asetta!). Ei jää paljon alasammuttavia, ellei siten ammuta Syyrian tai omien liittolaisten koneita. Putin puolestaan ampui alas välittömästi Erdoganin naurettavat selitykset. Ihan viimeksi Erdogan on sitten todennut, että koko juttu ”harmittaa” (tietenkin samanaikaisen uhon kera).

Jos kuvaa laajennetaan voidaan ottaa esimerkiksi Ranskan ja Venäjän suhteet. Kysymys on periaatteessa eri puolilla poliittista linjaa toimivista valtioista, jotka käsittelevät suhteitaan rasittavia asioita käytännöllisesti. Niinpä Hollanden juuri tapahtunut vierailu Moskovassa osoitti, kuinka Ranskalle ei riitä yhteinen rintama lännen kanssa Isisisä vastaan. Se haluaa myös kahden keskistä yhteistoimintaa Venäjän kanssa yhteistä vihollista vastaan. Ei liene sattuma, että juuri Ranska ja Venäjä ovat löytäneet toisensa, onhan niitä kumpaakin kohdannut Isisin rankka terroriteko. Jos kuvaa laajennetaan edelleen, niin on vaikeaa ymmärtää Nato-intoilijoiden yksinkertaisia oletuksia siitä, miten maailma jakautuu liittoumiin. Kukin valtio käyttäytyy omien intressiensä pohjalta eikä yhteisvastuu ole niin kovassa kurssissa kuin siitä uneksutaan. Tulevat liittoumat ovat väliaikaisia, niitä puretaan ja kootaan tilanteen mukaan.

Pohjois-Atlantin (Naton) sopimuksen viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään liittolaisten tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on viidennen artiklan se kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat jättäytynevät kriisitilanteessa tämän klausuulin taakse.

Kun joudutaan tilanteeseen, jossa Turkki ja Venäjä ovat nyt, on haasteena, minkä liittouman lippua kummankin osapuolen tukijat heiluttavat. Olisiko Suomi Naton jäsenenä tuntenut – luokan kilteimpänä oppilaana – velvollisuutta tukea autoritäärisen hallinnon Turkkia, jonka valtionpäämies ei itsekkään tiedä, miten sotilaskonekonfliktissa olisi pitänyt menetellä? Auttaminen on teoriassa helppoa, mutta käytännössä vaikeaa.

Politiikan maali liikkuu koko ajan. Kun valtiot toimivat omien intressiensä pohjalta, ei maailma näytä niin kaksijakoiselta tai pelkistetyltä itä-länsi vastakkainasettelulta kuin kuvitellaan. Ei ole mitään syytä olettaa, että eri osapuolien väliset vastakkainasettelut yksinkertaistuisivat tulevaisuudessa, päinvastoin. Venäjän perusteltu vaatimus saada voimavarojaan vastaava suurvaltastatus on omalta osaltaan sekoittanut pakan. Sanon näin, vaikka en missään tapauksessa hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa. Liittoumarakenteita voi syntyä nyt voimassa olevien rakenteiden sisälle. Kaikkeen on syytä varautua.

HS:ssa Saska Saarikoski toi esille kolumnissa ”Suomi oli rajanvartija Euroopan paratiisissa”, 29.11.2015 muodikasta ajatusta, että etsikkovaihe amerikkalaisten kanssa on ohi. Perustelu kuuluu, että aiemmin Yhdysvallat näki vaivaa Euroopan puolesta, mutta on nyt kyllästynyt taisteleman sen vätysmäisyyden puolesta. Tässä hän viittaa amerikkalaiseen, tästä aiheesta paljon kirjoittaneeseen tunnettuun tutkijaan, Robert Kaganiin.

Sama turhautuminen näkyi Jukka Tarkan haastattelussa Akateemisessa kirjakaupassa 28.11.2015, jossa hän spekuloi Ruotsin USA-sidoksista positiiviseen sävyyn samalla moittien suomalaisia ”impivaaralaisuudesta”. Entä jos suomalaiset ajattelevat vain itsenäisemmin ja ruotsalaiset panikoivat näkien hysteerisinä sukellusveneitä pitkin rannikkoa?

Saska Saarikoski moittii EU:n turvatakuita tyhjäksi lupaukseksi ja lainaa Toomas Hendrik Ilvestä: ”Solidaarisuuslauseke on hyvä asia, mutta senhän voi täyttää vaikka lähettämällä oliiviöljyä”. Rivien välistä voisi lukea, että ”toista on Nato”. Kuitenkin Naton viides artikla on juuri niin väljä kuin Nato-intoilijat sisimmässään pelkäävät. Sen perustella apu liittolaiselle voi olla huopien lähettämistä. Viides artikla täyttyy jo sillä.

Olisiko siis niin, että EU:n jäseninä Euroopan maat velttoilevat turvallisuusasioissa, mutta Naton jäseninä samat maat ovat terästä? Uskokoon ken voi!

Saarikoski toteaa keveästi: ”Obama ei ole suostunut lähettämään aseita Ukrainaan eikä sotilaita Syyriaan”. Mitä jos jäljet pelottavat? Amerikkalaistyyppinen Manifest Destiny , ”kutsumuskohtalo” demokratiavienteineen on kohdannut ankaraa vastarintaa arabimaissa. Arabit vihaavat amerikkalaista ekseptionalismia, ainutlaatuisuusajattelua eli paremmuutta muihin nähden.

Jonkinlaisen poliittisen muistin pitäisi toimia. Se oli George Bush nuorempi, joka joukkotuhoaseiden (joita ei löytynyt, kuten epäilijät tiesivätkin) hävittämisen vimmassa halusi siivellä viedä demokratiaa Lähi-Itään siinä hengessä, että ”meidän pojat hoitaa homman ja tulee sitten pois”. Yksinkertaista! Sama mies moitti Bill Clintonia, joka väitteen mukaan ”pyrki - kuhnaillen - pystyttämään valtiorakenteita” mm. Somaliassa. Bushin lähettämät joukot taas pistäisivät joukkotuhoaseet lukkojen taakse ja samalla hoitaisivat demokratiavajeen!

Ei onnistunut. On tultu verissä päin pois.

Vielä on syytä kysyä inhorealistisessa mielessä kannattiko pahojen diktaattorien (ei kahta sanaa) kaataminen, kun tilalle on saatu vielä kauheampi tilanne?

Nyt Brookings-ajatushautomon Bruce Jones ehdottaa maajoukkojen lähettämistä Syyriaan. Hänen tavoitteenaan on ”länsimaiden ensimmäisen maailmansodan jälkeen kartalle piirtämien rajojen” hallinta, joiden pitäminen ei onnistu nykyisiltä alueen valtioilta. Jones siis on paljon aggressiivisempi mielipiteissään kuin Kagan.

Brookingsin Jones näkee alueen ongelmat kylmän sodan tyyppisenä valtapoliittisena haasteena, ei pelkkänä pakolaisongelman tyrehdyttämisenä. Jones sitoo ajattelussaan myös EU:n maajoukot sotatoimialueelle: ”Yhdysvallat ei suostu lähettämään sotilaita ilman EU:n tukea”. Se on jo vaikea rasti, sillä Euroopan valtiot voisivat olla valmiita jonkinmoiseen sotilasoperaatioon pakolaisongelman voittamiseksi, mutta että EU olisi yhteisrintamassa USA:n, Turkin ja Saudi-Arabian kanssa järjestelemässä koko alueen ”rauhoittamista” tuntuu epätodennäköiseltä. Bruce Jones kiirehtii asioiden edelle. Täytyy tapahtua paljon ennen kuin yhteiset sotilasoperaatiot mahdollistuvat.

Jonesia vaivaa ”tällä kertaa on toisin” -syndrooma, jonka mukaan nyt on opittu edellisistä erehdyksistä ja niitä ei toisteta. Tällä ajattelulla sorrutaan potentiaalisesti virheisiin.

Hillary Clinton vahvisti juuri oman kantansa ja sen mukaan Yhdysvaltojen ei pidä lähettää maajoukkoja Syyriaan ja Irakiin.

Politiikan maali on koko ajan liikkeessä. Vannominen pysyvien liittolaisrakenteiden nimiin on arveluttavaa. Reaalipoliittisesti Lähi-Idässä on kysymys öljystä. Nykyisellä öljyn hinnalla amerikkalaiset liuskeöljy-yritykset sen omalla mantereella kaatuvat kuin korttitalot. Olisi siis tarve korottaa öljyn hintaa. Sattumoisin öljyn hinnan alhaisena pitäminen on kuitenkin ase Venäjää vastaan, ja tästä käydään nyt taistelua. Venäjä haluaa alueella suuremman vallan ja pyrkinee jakamaan öljyvaroja hinnan pitämiseksi niin korkealla, että pumppaaminen Venäjälläkin on tuottavaa.

::::::::::::::::::::::::

Kaikki edellä kerrottu vahvistaa näkemystäni Suomen asemasta vaihtuvien maalien maailmassa.

Suomi säilyttää parhaiten asemansa mahdollistamalla liikkumatilansa myös jatkossa. Tähän ei kuulu liittoutumisen kautta vastakkainasettelun avaaminen itärajalla. Olisi erittäin tuhoisaa, jos kaupankäynnin taso naapurimaiden välillä jäisi pysyvästi alemmalle tasolla jonkin lännen ja idän tulevan konfliktin seurauksena, jossa Suomi on osapuoli.

Lauri Sutela – itsenäisyyden takuumies

Verkkouutisten blogissaan Juha-Pekka Tikka kertoo puolustusvoimain entisen komentajan Lauri Sutelan kiistämättömistä ansioista (”Kaikkien aikojen suomalainen” 30.11.2015). Asiayhteys kaikkien aikojen suomalaiseen ei ehkä ole näin suoraviivainen, sillä en yrittäisi tunkea Sutelaa Rytin ja kumppanien joukkoon, mutta muutoin Sutelan profiilin nosto on enemmän kuin paikallaan. Siitä kiitokset Tikalle.

Erikoisinta tässä on, että Sutela ei tainnut oikein ymmärtää itsekkään merkitystään Suomen itsenäisyyden kannalta. Hän yritti pistää hanttiin elämäkertansa tulevalle kirjoittajalle Matti Lukkarille: ”Minun elämässäni ei ole mitään sellaista, joka kiinnostaisi elämäkerran lukijoita”. Täytyy sanoa suoraan, että kenraali erehtyi pahan kerran. No, lopulta hän kuitenkin suostui. Mitkä seikat vaikuttivat Sutelan varovaisuuteen? Varmaankin juuri lojaalisuus presidenttiä kohtaan. Toisaalta hän ymmärsi, että hänen hallussaan olevat tiedot olivat arkaluontoisia. Ja viimeksi ottaisin vielä esille hänen taipumuksensa itsensä aliarviointiin.

Tänä päivänä, kun julkaistaan milloin mistäkin tähtösestä elämäkertoja, tulee mieleen, että tämä yksi parhaista elämäkerroista saattaa hukkua kirjaröykkiöihin. Lukkarin kirjan nimi on ytimekkäästi ”Lauri Sutela. Puolustusvoimien komentaja” (Otava, 2003). Hankin sen aikoinaan heti sen ilmestyttyä ja sijoitin kunniapaikalle kirjahyllyyni. Matti Lukkarin kirjoittama elämäkerta on muutenkin sarjansa valioyksilö. On syytä nostaa se esille, kuten Tikkakin on tehnyt.

En arvioi kirjaa enää ohessa, mutta käytän sitä taustalähteenä omille pohdinnoilleni.

Ehkä sattumalta noihin 1970-luvun jännittäviin aikoihin osui onnistunut kenraalisuma puolustusvoimien huipulla. Venäjän kielen taitoinen kenraaliluutnantti Paavo Junttila (ensin esikuntapäällikkö ja sitten pääesikunnan päällikkö) ja vastikään kuollut (11/2015) kenraaliluutnantti Ermei Kanninen (vastaavat tehtävät kuin Junttilalla) täydensivät mainiosti Sutelan osaamista.

Kekkonen oli tunnettu siitä, että hän ei juurikaan arvostanut kenraaliensa mielipiteitä, mutta tilanne muuttui 1970-luvulla osittain Kekkosen haurastumisen takia, mutta pääosin kuitenkin Sutelan auktoriteetin takia. Varsinkin 1960-luvulla Kekkonen kiusaantui, kun sotilaat itsenäisesti pyrkivät lisäämään valmiuksia Neuvostoliiton lähestyessä nootillaan (1961). Kekkosta ärsytti asia, koska hän ilmiselvissä välipuheissa Neuvostoliiton johdon kanssa oli sopinut asioiden ”poliittisesta ” hoitamisesta. Tapahtumien todellisesta laidasta tietämättömien kenraalien ei pitänyt mitenkään puuttua asioihin.

Presidentti kunnioitti Sutelaa, vaikka he ajoittain ottivatkin yhteen. Tapahtui muutakin. Sutela joutui joissakin vaiheissa pitämään Kekkosta pystyssä neuvostoliitolaisia vastaan. Tästä minulle jäi huono maku ja olen siitä useissa blogiteksteissä kirjoittanut: Kekkonen ei pystynyt vastaamaan suurlähettiläs Vladimir Stepanovin aggressiiviseen käytökseen, joka tosin ei kohdistunut suoraan presidenttiin, vaan esimerkiksi juuri Sutelaan ja Keijo Korhoseen.

Olen käsitellyt lukuisissa blogikirjoituksissa Sutelaa ja sitä toimintaympäristöä, joka silloin 1970-luvulla vallitsi. Tällainen kirjoitus oli mm. "Venäjän Suomen vastaisen rajan problematiikka Andrushkevitshin tapauksen valossa” (24.1.2015). Siinä totean mm.:

”Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Suomelta Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Boris Jartsev 1938.”

Andrushkevitshin tapauksen loppunäytöksessä Lauri Sutelalla oli ratkaiseva rooli. Totean kirjoituksessani seuraavaa:

”Tämä arkaluontoinen vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa näytti päättyvän huhtikuussa 1974, kun Sutela ilmoitti Andrushkevitshille ja silloiselle suurlähettiläälle Stepanoville (Stepanovin suureksi harmiksi), ettei YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita tarvita, koska Neuvostoliitto oli selvillä - jo laadittujen selvitysten mukaisesti - Suomen puolustuskyvystä. Neuvostoliiton taholta painostus jatkui vielä vuosia vaatimuksella laatia sotilasasioita käsittelevä protokolla. Ilmeisesti tarkoitus oli tehdä sotilaallisista konsultaatioista jatkuva prosessi. Vielä vuonna 1977 marsalkka N.V. Ogarkov otti esille protokolla-asian Paavo Junttilan vieraillessa Moskovassa. Junttila totesi, että kun tähän saakka on tultu toimeen herrasmieslinjalla, niin eiköhän jatkossakin selvitä ilman kirjallista protokollaa. Ogarkovin oli tyytyminen vastaukseen.” Ns. sotaharjoitusepisodiin (1978) liittyen totean blogikirjoituksessani ”Lauri Sutela ja Urho Kekkonen – Suomen pelastajat?” (14.10.2012) seuraavaa:

”Miten Kekkonen pitäisi nähdä nyt niiden tapahtumien valossa, jotka sattuivat pahimpina suomettumisen vuosina? Vanheneva Kekkonen oli sitonut itsensä Neuvostoliiton vallankäyttöön niin selkeästi, että hänen oli siitä vaikea irtautua. Lauri Sutela yritti tasapainoilla ensinnäkin Kekkosta kohtaan tuntemansa kunnioituksen, toisaalta presidentin ylipäällikkyyden ja kolmanneksi lähes holhoavan asenteen välillä, jota hän tunsi Kekkosta kohtaan. Sutela pelkäsi, että Kekkonen antaisi liiaksi periksi ja pyrki huolehtimaan siitä, että hän on riittävän lähellä presidenttiä estääkseen tarpeettomat myönnytykset, kuten armeijoiden esikuntien yhteistyön, johon neuvostoliittolaiset pyrkivät.”

Edelleen totean samassa kirjoituksessa:

”Monissa kohden sotaharjoituskriisiä Sutela joutui opastamaan Kekkosta kaidalle polulle. Kekkosella oli taipumus antaa periksi kokemuksensa mukaisesti. ”Lue vielä kerran YYA-sopimus”, ”Älä aina ensimmäiseksi sano EI neuvostoliittolaisille”, ”Ei minusta jonkinlainen yhteistyö esikuntien välillä ole vaarallista”. Suurin piirtein noin Kekkonen sanoi eri yhteyksissä Sutelalle. Sutela ei allekirjoittanut yhtäkään noista lauseista. Eikä ollut syytäkään.”

”Tottelemattomuudestaan” johtuen Sutela joutui neuvostoliittolaisten lapsellisten kostojen kohteeksi. Kekkosen tuki olisi ollut välttämätön näissä vaiheissa. Sitä Sutela ei saanut riittävästi.

Mielestäni on osoitettu selkeästi, että Vladimir Stepanov oli tämän näytelmän konna. Dynaaminen suurlähettiläs sai otteen Kekkosesta, joka ei ole kunniaksi vanhenevalle presidentille. Stepanov myös syötti itseään paljon mahtavammalle miehelle Dmitri Ustinoville harhaanjohtavaa tietoa suomalaisten halukkuudesta käydä neuvotteluja. Prosessi pääsi etenemään aina Kultarannassa käytyihin neuvotteluihin saakka, jossa Kekkonen vihdoin – tosin silloinkin väistellen – torjui yhteistyön (en pidä Kekkoselle luodusta naiivista sankarimyytistä, jossa hän legendan mukaan pehmitti Ustinovin saunanlauteilla!).

Tikan summaus sotaharjoitusepisodista ansaitsee mielestäni tarkennuksen. Hän toteaa: ”Jos presidentti olisi alusta pitäen ottanut jyrkän vastustavan linjan Stepanovin esityksiin, hanketta ei olisi varmuudella jatkettu enää Kultarannan keskusteluyritysten jälkeen”. Olisin sitä mieltä, että välipuheita oli käyty jo ennen Kultarantaa Stepanovin johdolla, ja että Ustinov ei olisi koskaan tullut Suomeen – ainakaan näissä merkeissä – jos Kekkonen olisi selkeästi viestittänyt Stepanoville ”Sutela-opin” mukaisen linjan. Totean 14.10.2012 kirjoituksessani yhteenvedonomaisesti seuraavasti:

”Kohottaisin Lauri Sutelan toimesta syntyneen linjan Suomen linjaksi. Se ei ole mikään Suomi-pelastajan linja. Ei, vaan se on pragmaattinen linjaus, jolla politiikka ja sotilaspolitiikka ovat jäsentyneet omiksi kokonaisuuksiksi. Niillä on keskinäinen yhteys, mutta ei kohtalokasta keskinäistä riippuvuutta.” Mitä pitäisi ajatella tämän päivän näkökulmasta?

Venäjän luoteisrajaintressi ei ole hävinnyt mihinkään, se on realiteetti, joka pitää hyväksyä. Venäjän luoteisrajan turvallisuus on osa Venäjän puolustusstrategiaa. Siihen liittyvät sen taloudelliset ja sotilaalliset intressit Pohjoisella jäämerellä, jossa toimii myös Nato. Toinen tärkeä funktio Venäjän kannalta on Pietarin turvallisuuden varmistaminen.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi on mielestäni aiheellista nostaa Lauri Sutela ja hänen upseeritoverinsa tasavallan itsenäiseksi voimavaraksi, josta kumpusi uskottava itsenäisyystahto.

Luottamusyhteiskunnan rapautuminen - mikä meni pieleen?

Mikä on mennyt pieleen kansanvaltaisessa hallitsemisessa tässä maassa? Ei välttämättä periaatetasolla mikään, mutta toimintaympäristö on muuttunut merkittävästi. Ihmisten ärtymys on kasvanut. On selvää, että osa ihmisten pahantuulisuudesta johtuu huonosta taloudellisesta tilanteesta. Kysymys on siitä, miten reagoidaan ahdistavaan ympäristöön.

Mutta on toki syvempiäkin syitä. Niitäkin yritän valaista oheisessa tekstissä.

Moni on kysellyt vakaan ja tasapainoisen asioiden ratkaisemisen perään. Yritän seuraavassa olla kohtuullisen ymmärtäväinen päätöksentekijöitä kohtaan ja jättää kliseiset haukkumiset väliin. Kriittisyyteen jää silti yllin kyllin aineksia. Ei voi olla sattumaa, että nykyinen hallitus on kohdannut edellisen hallituksen ongelmat. Jo sovittua joudutaan muuttamaan hämmästyttävän usein.

Yksi silmiinpistävä ongelma on virkamiesvalmistelun uudet piirteet. Monimutkaisessa tilanteessa asioiden hallinta ei ole ollutkaan niin hyvää, mihin on totuttu. Mutta on tässä kysymys jostain muustakin.

Ulkopuolisten lobbaustoiminnan piti tämän hallituksen osalta olla sivummalla verrattuna edelliseen hallitukseen. Ehkä näin on ollutkin sen osalta, mikä näkyy julkisuuteen, mutta taustalla koneistot ovat pyörineet. Amerikkalaismallinen pyöröovisysteemi (pankkisektorilta hallitukseen ja takaisin pankkiin) ei ole meillä vielä amerikkalaisella tasolla, eikä mahdollisesti koskaan joudutakaan samaan, koska asiaan on puututtu.

Kysymys ei ole aina välttämättä hallituksen ja opposition vastakkainasettelusta, vaikka näkyvissä onkin merkit kummankin osapuolen halusta pitää kiinni omasta agendasta. Ristiriitaisessa tilanteessa tulevat esille alhaiset inhimilliset tunteet, vahingonilo ja toisen lyöminen. Tätä harrastetaan sekä opposition että hallituksen puolelta.

Viimeisellä kahdella hallituskaudella on ollut kysymys talouden sopeuttamisesta uuteen tilanteeseen, jossa jaettavaa ei ole. Päinvastoin jo sovituista eduista on jouduttu luopumaan. Nykyisen hallituksen ”kokemattomuus” on johtanut virhearvioihin ja huonoon valmisteluun. Tätä oppositio on odotetusti käyttänyt arvostelussa hyväkseen.

Tarvitaan siis poikkeuksellista osaamista tilanteesta selviytymiseen, enkä jaksa uskoa, että selviytymiskeinot löytyvät 1990-luvun lamalääkkeistä. Kuitenkin sen ajan poliitikkoja on käytetty neuvonantajina nykyisessä tilanteessa. Ongelma on paljolti siinä, että yhdeksänkymmentäluvun alun politiikka ei ollut lähelläkään ideaalia. Lamasta selvittiin näennäisesti hyvin, mutta paljolti tehdystä devalvaatiosta johtuen. Nyt tätä keinoa ei ole käytettävissä ellei sitten euro romahda kovin alhaiselle tasolle. Nokian menestys oli ratkaiseva tekijä sille 14 vuoden huimalle kehitykselle, joka toteutui 1994-2007. Tuskinpa samanlaista onnenpotkua seuraa nyt.

Molemmille jyrkän taantuman kausille on ollut tyypillistä korkea työttömyys. Se on syytä muistaa, kun kehutaan 1990-luvun alun lamasta toipumista. Lama kasvatti lähes 20 prosentin työttömyysvuoren, joka madaltui hitaasti niin, että nousukauden lopussa – yli kymmenen vuoden korpivaelluksen jälkeen - oli päädytty noin 6 prosentin työttömyyteen.

Taantumasta toipumisen periaatteista ollaan eri mieltä: toiset luottavat leikkaamalla säästämiseen ja toiset (vähemmistö) taas finanssipoliittiseen (ei siis pelkästään rahapoliittiseen) elvytyksen.

Suomen tilanne ei periaatteessa poikkea muun läntisen maailman tilanteesta, vaikka niin yritetään väittää. On kysymys vain aste-eroista eri maiden välillä. On tyypillistä, että suomalaiset soimaavat itseään muiden menestyksestä tai sitten sanotaan, että ollaan ”Kreikan tiellä”. Euroopan valtioiden kilpailukyky on toistaiseksi vahingoittunut pysyvän tuntuisesti. Yhtä selvää on, että saavutetusta hyvinvoinnista on vaikeaa antaa periksi. Toisaalta siitä on myös vaikeaa pitää kiinni. Olemme läntisellä pallonpuoliskolla samojen ongelmien keskellä turvapaikkaongelmat mukaan lukien.

Yhteisvaluutta on ehdottomasti yksi ongelmien syistä (vaikka globaali kilpailu ilman muuta olisi joka tapauksessa johtanut ongelmiin), koska eurossa mukana olevien maiden kilpailukyky ei ole samanlainen koskaan. Ranskan ja Saksan idealistinen kuvitelma integraatiosta rauhan lähteenä on kärsinyt haaksirikon. Aina on niitä, jotka kuorivat kerman ja niitä, jotka eivät pysty uudistamaan yhteiskuntaansa riittävän ripeästi. Kiinteiden kansallisten valuuttojen (tai kelluvien valuuttojen) maailmassa devalvoiminen (devalvoituminen) pelasti kilpailukyvyn, mutta johti välittömästi uuteen inflaatiokierteeseen (mukaan lukien palkkainflaatio). Nyt koko manner kelluu ja kellumiset yleensäkin vaikuttavat maanosien tasolla.

Sitten tullaan aivan ydinasiaan…..

Suomessa ei ole kysymys liukumisesta demokratiasta autoritäärisyyteen niin kuin esimerkiksi monissa Itä-Euroopan maissa, mutta demokratian sisälle on rakentunut poliitikkojen ja virkamiesten bunkkereita, joista käsin pyritään ohjaamaan yleistä mielipidettä. Tämä on eräänlaista hallinnon sisällä kehitettyä, mutta ulospäin vaikuttavaa lobbausta. Tämä sisäinen lobbauskoneisto voi liittoutua jonkin ulkopuolisen yhteisön tai markkinatoimijan kanssa.

Hallintarekisteriasia on esimerkki tästä pyrkimyksestä viedä vääjäämättömästi asiaa eteenpäin demokratian pelisäännöistä välittämättä. Ikään kuin jokin kuviteltu tai todellinen isompi järki pyrkisi päättämään ison enemmistön puolesta. Vääntö meni hukkaan kun valtiovarainministeriltä mitä todennäköisimmin meni oma lobbaus ja ulkopuolisten (rahamarkkinoiden edunvalvojien) syöttämä propaganda sekaisin.

Sama ilmiö on nähtävissä ns. pakkolaeissa. Jossakin on vain ”suuri järki” jonka kertoo ihmisille, mikä on ”oikein”, vaikkei tällä ”oikealla” pystytäkään vakuuttamaan ihmisiä.

Räikeä esimerkki on poliitikkojen ja virkamiesten yhteishivutuksesta on juuri julkaistu ”salainen raportti” koskien uutta turvallisuusarvioita Itämeren alueella. Se on omalta osaltaan viitoittamassa reittiä kohti Natoa. Raportti , joka on vuodatettu tarkoitushakuisesti Nato-mieliselle Helsingin Sanomille, osoittaa piittaamatonta suhtautumista liittoumattomuuden peruslinjaa kohtaan. Itse asiassa liittoutumattomuuskäsite asetetaan naurunalaiseksi. Kun ulkoministeriltä kysytään turvallisuuspolitiikan muutoksesta, hän toteaa ulkoaopiskellun kaavan mukaisesti, että kysymys on ”normaalista virkamieskäytännöstä. Toinen vaihtoehto on sanoa, että ”tässä ei ole mitään uutta” tai, että ”tästä on sovittu jo aikaisemmin”. Kukaan ei vain ole alistanut aiemmin päätettyä demokraattiseen kontrolliin.

Yhteenvetona edellä esitetystä voisi sanoa, että on kehitetty kansanvallan sisään oma ”demokratian kaventamisen sovellus”. Vielä on syytä ottaa esille luottamuksen käsite, koska se tuntuu kaikonnen johonkin kauas tämän päivän keskusteluista (tätä kirjoitettaessa tuli tieto yhteiskuntasopimusneuvottelujen kariutumisesta). Maa on melkoisessa kriisissä juuri luottamuksen ilmapiirin puuttumisen vuoksi. Ja minä kun olen korostanut suomalaisen luottamusyhteiskunnan vahvuutta.

EK:n käsittämätön, väärinajoitettu päätös jättäytyä tämän kierroksen jälkeen keskitetyistä työmarkkinaratkaisuista tuli ainakin minulle täytenä yllätyksenä. Miksi juuri nyt, kun neuvottelut olivat herkässä vaiheessa? AKT saattoi kytätä irtautumista, mutta nyt sille suorastaan tarjottiin syytä EK:n taholta.

Oliko neuvottelujen ajaminen kiville lopulta sekä EK:n että AKT:n tarkoitus? Masentavaa niiden kannalta, jotka aidosti pyrkivät ratkaisuun.

Kysymys voi olla luottamusyhteiskunnan rapautumisesta kansalaisten ja valtaapitävien välillä, mutta aivan erityisesti yhteiskunnan yläkerrosten keskinäisestä luottamuspulasta. Tästä huolimatta kynnys sopimukseen ei ole niin korkea kuin väitetään.

Entä mihin olemme menossa? Jos suunta on kohti valtiolaivan konsernihallintoa (ja sitä kautta yhteisen tahtotilan määrittämistä ampumalla rivit suoriksi ja sen jälkeen kohti yhtenäistä päätöksentekoa konsernin sisällä), merkitsisi se mahdollisesti irtautumista nykyisestä ideaalista, jossa virkamies vaalii yhteistä etua, oikeudenmukaisuuden toteutumista sekä tasapuolista ja huolellista valmistelua ollen tarpeen vaatiessa eri mieltä päättäjien kanssa. Vaihtuuko käytäntö silloin kulloisenkin vallassaolijan miellyttämiseksi, kuten Antti Blåfield epäili tapahtuvan kolumnissaan ”Kun valtio muuttuu valvojasta kaveriksi” (HS 1.12.2015)? Ovatko esille nostamani esimerkit (hallintarekisteri, pakkolait ja Nato) esimakua tulevasta?

Entä jos suurituloisten veroprosentti olisi 90 %?

Talouselämä-lehdessä ilakoitiin näsäviisaasti ekonomistien Fabian Kindermann ja Dirk Krueger ehdotukselle (2014), että Yhdysvalloissa parhaiten ansaitsevia verotettaisiin 85-90 prosentin veroasteella. Vastaavasti muutamien kymmenien tuhansien dollarien ansioissa verotus pienenisi nykyisestä. Kysymys on itse asiassa Huffington Postin vuoden takaisesta jutusta, josta lyhennelmä on vasta nyt julkaistu Talouselämässä.

Yhdysvalloissa korkein marginaaliveroprosentti on tänä vuonna 39,6 prosenttia, jota maksetaan yli 413 200 dollarin vuosituloista. Ohessa on taulukko yhden tulonsaajantalouden verotuksesta Yhdysvalloissa vuonna 2015 (summat dollareina).

Verotettava tulo ...............Veroaste

0-9225 $...........................10 %

9226 - 37450 $ .................922.50 $ + 15 prosenttia 9225 $ ylittävältä osalta

37451 - 90750 $.................5156.25 $ + 25 prosenttia 37450 $ ylittävältä osalta

90751-189000 $ ................18481.25 $ + 28 prosenttia 90750 $ ylittävältä osalta

189301- 411500 $ .............46075.25 $ + 33 prosenttia 189300 $ ylittävältä osalta

411501 - 413200 $ ............119401.25 $ + 35 prosenttia 411500 $ ylittävältä osalta

Yli 413201 $ .....................119996.25 $ + 39,6 prosenttia 413200 $ ylittävältä osalta

Korkeimmassa tuloluokassa on alle 1 prosentti tulonsaajista eli noin 1,3 miljoonaa ihmistä. Kindermann ja Kruger väittävät, että kaikki osapuolet hyötyvät heidän esityksestään.

Tavallisen amerikkalaisen on ollut vaikeaa ymmärtää, että vero on tietyn suuruinen vasta tietyn rahamäärän ylittävältä osalta. Eli 39,6 prosentin veroa maksetaan vasta 413 200 dollarin ylittävältä osalta, ei koko summasta. Sitä ennen prosentit ovat edellä mainitut 35, 33, 28, 25 ja 15 % tulorajojen mukaan. Propagandassa tällaiset argumentit poljetaan helposti jalkoihin.

Vastaavasti 90 prosentin veroa (jos sellainen tulisi voimaan) maksettaisiin kongressin päättämän dollarisumman ylittävästä summasta, mutta vain ylittävästä summasta.

Yhdysvalloissa korkeimman tuloluokan veroprosentti on vaihdellut rajusti vuosikymmenien kuluessa. Oheinen verokäyrä on Wikimedia Commonsista, jota sovellettuna käyttävät Kindermann ja Krueger tutkimuksessaan ja Huffington Post artikkelissaan ”Economists Say We Should Tax The Rich At 90 Percent”, 22.10.2014:

Verokäyrää voi lukea projisoiden sitä Yhdysvaltain taloushistorian vaiheisiin. Ylimmän tuloluokan marginaaliveroprosentti nousi ensimmäisen maailmansodan vaiheilla peräti 70-80 prosenttiin. Sen jälkeen 1920 luvulla, laissez faire -kaudella veroprosenttia laskettiin dramaattisesti, jotta saataisiin kasvu päälle. Kasvu kiihtyikin 1920-luvun lopulle tultaessa ylittäen kaikki odotukset. Seurauksena talous ylikuumeni, kupla puhkesi ja maa ajautui lamaan 1930-luvun alussa. Lama oli itse asiassa kaksihuippuinen (1933 ja 1937) ja taloutta jouduttiin pönkittämään rajuilla veronkorotuksilla . Näin poikkeustila jatkui toiseen maailmansotaan saakka, eikä veroprosentti päässyt alenemaan sodasta aiheutuneista syistä.

Hämmentävää on, että suurituloisten veroprosentti säilyi ennätyskorkeana, yli 90 prosentissa 1940-luvun lopulta 1960-luvulle saakka. Lyndon B. Johnsonin aikana ylintä marginaaliveroa laskettiin 70 prosenttiin. Veronalennukset toimivat katalyyttina 1960-luvun yltäkylläisyydelle: verotulot lisääntyivät dramaattisesti, vaikka veroprosentteja alennettiin, tai ehkä juuri siitä johtuen.

Eivätkö Eisenhowerin aikaiset korkeat veroasteet olleet kansantaloudelle haitta? Tosiasiassa korkeiden veroprosenttien seuraukset eivät olleet käytännössä erityisen dramaattisia. Tämä johtui siitä, että erilaisten verovähennysten jälkeen useimpien verotuksen taso säilyi kohtuullisena.

Ronald Reaganin kaudella maksimiprosentti laski ensin 50:een ja sitten 28:aan.

Korjausliike tapahtui Clintonin kaudella, jolloin pakitettiin 39 prosenttiin. Republikaanipresidentti Bush nuoremman aikana veroa pudotettiin jälleen alaspäin, 35:een, ja sitten demokraatti Obaman aikana nostettiin jälleen kovan taistelun jälkeen 39,6 prosenttiin (kuviossa ”where we are”). Poliittisen kentän polarisoituminen näkyy erittäin selkeästi suurituloisten verotuksesta käytävässä taistelussa. Päätöksenteko tuntuu pääpuolueiden välillä ajoittain toivottomalta.

Kindermannin ja Kruegerin malli on hyvin matemaattinen enkä pysty ottamaan kantaa sen nyansseihin. Siitä puuttuvat esimerkiksi pääomatulot, jotka ovat suurituloisilla avainasia. Enemmän kuin konkreettisena asiana ottaisin kantaa tällaisten mallien esittämisen tärkeyteen. On välttämätöntä, että tuodaan esille vaihtoehtoja, koska tulorakenne on vahvasti muuttumassa. Tulo- ja omaisuuserot ovat kasvaneet dramaattisesti samaan aikaan, kun keskituloisia on suurin määrin pudonnut pienituloisten joukkoon. Hyvinvointiyhteiskunnat ovat perustuneet vahvasti keskituloisten veronmaksukykyyn. Tilanne on muuttumassa, ja siksi verorakenteidenkin pitää muuttua.

Kindermannin ja Kruegerin ydinajatus näkyy kuviossa oikean yläkulman ympyränä (”where we should be”). Se osoittaa, kuinka paljon tutkijoiden tavoite poikkeaa todellisesta tilanteesta.

Tutkijat ovat huomauttaneet, että korkeat tulot ovat monille henkilöille väliaikainen tila. Tässä he tarkoittavat kärkiviihdetaiteilijoita ja huippu-urheilijoita.

Oikeistolainen Cato-instituutti on odotetusti kritisoinut tutkijoiden esitystä mm. toteamalla, että esitetty malli ei motivoi varakkaita parempaan suorituskykyyn, vaan päinvastoin lannistaa. Myöskin on arveltu, että suurituloisten rahat löytävät väylän ulos maasta, jos näin korkeita veroprosentteja otetaan käyttöön. Liioin eivät korkeatuloiset ole pelkästään viihdyttäjiä, vaan joukossa on kymmeniä vuosia korkeita tuloja nauttivia yritysjohtajia ja pankkiireja. Cato-instituutin mielestä mallilla on siis heikentävä vaikutus talouden aktiviteetteihin.

Mikään edellä esitetystä kritiikistä ei yllätä. Silti on tärkeää, että nykyisistä verotusrakenteista käydään keskustelua konkreettisten ehdotusten pohjalta.