Turvattomuuden markkinoilla

Viittaan seuraavassa kahteen ihmisten turvallisuuden tunteeseen ja tulevaisuuden odotuksiin liittyvään tutkimukseen. Käsittelin näitä tutkimuksia jo aiemmin kirjoituksessani ”Turvattomuuden tunne lisääntyy” (24.1.2016).

Nyt vaihdan näkökulmaa aiheeseen.

Tutkimuksista käy ilmi, että turvattomuutta eri syistä kokee 65 prosenttia suomalaista, kun taas turvalliseksi olonsa tuntee 10 prosenttia vastaajista. Turvattomuuden tunne on kasvanut dramaattisesti parissa vuodessa. Vastaavasi kansainvälisessä tutkimuksessa, joka käsitteli ihmisten tulevaisuuden odotuksia pessimismi/optimismi -akselilla pessimistisiksi tunnustautui 67 prosenttia vastanneista ja vastaavasti optimistisiksi 8 prosenttia vastanneista.

Voitaneen sanoa, että tulevaisuuden odotukset ihmisillä perustuvat hyvin pitkälle siihen, miten turvallisina tai turvattomina he pitävät ympäristöä.

Tärkeää on havaita, että suomalaiset eivät pessimismi/optimismi -ulottuvuudella poikkea mitenkään merkitsevästi länsieurooppalaisesta keskiarvosta.

Nyt on syytä miettiä, millä tavalla ihmiset itse, tiedotusvälineet ja ns. asiantuntijat käsittelevät turvallisuus/turvattomuusasioita.

Helsingin Sanomien kolumnissa ”Pelko myy poliittisesti ja turvapuhe kukoistaa”, 7.2.2016 Anna-Liina Kauhanen käsittelee ansiokkaasti näitä asioita. Hän tuo esille muun muassa turvapaikkahakijaongelman, katupartiovaatimukset, terrorismin uhan ja jännittyneen kansainvälisen tilanteen. Kaikilla em. asioilla luodaan ”turvallisuusneuroottisuutta”, sillä ympärillä oleva maailma on täynnä turvallisuusuhkia.

Valitettavasti hän Helsingin Sanomien jutussaan ohittaa Nato-kysymyksen tässä yhteydessä pelkällä viittauksella. Kauhanen toteaa, että hallitus on tekemässä selvityksiä sisäisestä turvallisuudesta, puolustuspolitiikasta ja ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Hän pysyy visusti HS:n liittymistä puoltavalla linjalla Nato-kysymyksessä, ja sen takia hänen ”ohituksensa” on odotettua.

Minä en ohita. Sotilaallisilla uhkakuvilla luodaan pelkoa ja sen avulla politiikkaa. Kauhanen viittaa professori Hille Koskelaan, joka puhuu ”pelon sosiaalisesta tuottamisesta”. Pelolla suunnataan päätöksentekoa ”haluttuun suuntaan liittämällä asioita tarkoitushakuisesti toisiinsa”. Otetaanpa esimerkki. Jos epämääräisistä sukellusvenehavainnoista Ruotsin rannikolla julkaistaan kolmen sivun juttu, niin mistä on kysymys? Eikö juuri se, että kahden palstan sijasta julkaistaan monen sivun juttu, kerro pelon herättämisestä? Kun vinoutunutta uutista sitten korjataan, tapahtuu se korkeintaan kahdella palstalla.

Meillä on esimerkkejä arvovaltaan perustuvasta painostuksesta. On kenraaleja, kuten vastikään Ruotsin maavoimien komentaja, joka pelotteli vihollisen (lue: Venäjä) hyökkäyksellä. Aikavälikin sanottiin, milloin hyökkäys tapahtuu. Kun yritin selvittää, mihin herra kenraalin arvio perustui, niin päädyin johtopäätökseen, että todellinen tarkoitusperä oli halu nostaa määrärahoja Ruotsin valtion budjetissa. Että sellaista pelkopolitiikkaa.

Pidän hyvin ikävänä, että upseerit meillä Suomessakin politikoivat nyt melko estoitta ajaen oman aselajinsa tai koko armeijan etuja julkisuuden kautta. Sotilaiden pitäisi pysyä asiantuntijaroolissa ja poliitikot vastaavat päätöksistä.

Onko jännittyneeseen kansainvälisen tilanteeseen suhtauduttava sitten yliolkaisesti? Ei tietenkään. Lähes viidenkymmenen vuoden ”asiantuntemuksella” voin sanoa, että asiallinen ja vakava suhtautuminen aseelliseen puolustukseen on paikallaan, mutta huomion kerääminen omalle asialleen milloin minkäkinlaisia uhkakuvia levittäen on vastenmielistä.

Aivan oikein Kauhanen toteaa pelon olevan vallankäytön väline. Vähän väliä joku asiantuntija kertoo aprikointinsa tuloksista. Mitä tulokset ovat? Ne ovat vähän kuin pörssikurssien seuraamisesta aiheutuvat puheet. Yksi jos toinenkin kahmii palstatilaa maailmanlopunennustuksilla. Otsikoilla on hyvä myydä mitä tahansa spekulaatiota. Asiantuntijuuden väärinkäyttöön pitäisi suhtautua vakavammin kuin mitä nyt tapahtuu. Jos kilpailu menee sellaiseksi, että ns. asiantuntijat kilpailevat siitä, kenen arvio kauhukuvasta osuu parhaiten kohdalleen, niin voin kertoa jo etukäteen, että kyllä jonkun arvio osuu kohdalleen. Jos ei osuisi, olisi se looginen mahdottomuus.

Kauhanen toteaa ansiokkaasti, että nyt turvapuhe on netin kautta laajentunut kaiken kansan harrastukseksi. Yksi jos toinenkin voi yrittää herättää omalla propagandallaan huolestumista kansalaisissa. Onneksi myös vasta-argumentit toimivat.

”Turvallistaminen” on vaikea asia, koska asiantuntijuuden tai ns. asiantuntijuuden käyttö helposti kaventaa demokratiaa: annetaan ymmärtää, että tavalliselta kansalaiselta on turha kysyä turvallisuusasioista, koska asiantuntijan sana on se, mikä painaa. Olen tästä eri mieltä. Toisaalta nimimerkin takaa ajatuksiaan laukova ihminen on kyllä kansanvallan laajentaja, mutta valitettavan usein edesvastuuttomalla tavalla. Itse annan melkoisen painoarvon tavallisen kansalaisen hiljaiselle, perehtyneelle asiantuntemukselle turvallisuusasioissa. Laajennetaanpa lopuksi näkökulmaa turvallisuuspolitiikan puolelle.

Ulkoministeriö on asettanut hallitusohjelmaan perustuen ”Nato-arviointityöryhmän”. Työryhmään kuuluvat eläkkeellä oleva suurlähettiläs Mats Bergqvist Ruotsista, Kansainvälisen strategisten tutkimusten instituutin (ISS) ja Geneven turvallisuuspolitiikan keskuksen (GCSP) puheenjohtaja Francois Heisbourg Ranskasta, eläkkeellä oleva suurlähettiläs René Nyberg Suomesta sekä Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen.

Työryhmän selvityksen pitäisi sitten vaikuttaa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen sekä puolustuspoliittiseen selontekoon.

Se älähtää, johon kalikka kalahtaa. Pertti Salolainen on hirmustunut siitä, että ”sieltä (työryhmästä) puuttuu voimakkaan leimallisesti Nato-myönteinen henkilö”. Taidatko sen selkeämmin ilmaista minkälaisen koostumuksen Salolainen haluaa? On kuitenkin yksi henkilö, joka sanoo sen vielä selvemmin: Ilkka Kanerva. Kanervamaiseen tapaan hän kohteliaisuusosuudessa ensin sanoo, että ”nyt täytyy antaa heille (työryhmälle) ikään kuin mahdollisuus näyttää kyntensä…..”. Sitten hän laukaisee todelliset tarkoitusperänsä: ”Uusia näkökulmia pitäisi kyllä voida kohtuudella odottaa heiltä”. Uusi näkökulma ei voi tarkoittaa muuta kuin, että liittoumattomuuden avainkäsite täytyy tavalla tai toisella kyseenalaistaa.

Salolaisen mukaan työryhmän jäsenistä Mats Bergqvist on ”Nato-vastainen”. Heisbourgista en ole nähnyt arviota (tuskinpa hän mikään Nato-vihamies on) ja Nybergistä on vaikea sanoa mitään varmaa. Se, että Nyberg kirjoitti vuonna 2014 yhdessä Bergqvistin kanssa Helsingin Sanomiin kirjoituksen, jossa asetuttiin Natoon menoa vastaan voisi kertoa jotain.

Mutta älähtääkö pelkästään Nato-intoilija työryhmän kokoonpanosta? Mukana ryhmässä on Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtaja Teija Tiilikainen, joka ainakin minulle kertoo jotain. Varsinkin UPI:n vanhempi tutkija Charly Salonius-Pasternak ja ohjelmajohtaja Mika Aaltola ovat täysin Naton talutusnuorassa.

Tiilikainen - johtoasemansa takia - esiintyy hieman maltillisemmin, mutta on selvästi Natoon päin kallellaan. Olen monesti kysynyt ja nytkin kysyn, miksi pääosin julkisin varoin rahoitetusta instituutista tulee niin yksipuolista Nato-myönteistä puhetta. Missä on objektiivinen suhtautuminen?

Sosialisti Yhdysvaltain presidentiksi

Mies tulee paikalle hartiat kyrmyssä. Media nappaa hänet kiinni jo aulassa ja pamauttaa kysymysruletin päälle: ”Oletteko ihan oikea sosialisti”, ”Miten kuvittelette, että USA:sta voi tulla sosialistinen?”. ”Yhdysvallat on eri maa kuin Ruotsi” ja niin edelleen. Puhuja vastaa suoralta kädeltä kysymyksiin. Vastaukset muodostuvat hänen päässään jo kysymystä esitettäessä.

Bernie Sanders (s. 1941), tämä mies, joka ei pitkään aikaan sopinut Yhdysvaltain poliittiselle kartalla, on nyt valtakunnallisen ihmetyksen aihe. Hän oli nimittäin liian vasemmalla, jotta hänet olisi voitu sijoittaa oikein millekään perinteiselle asteikolle. Vasta vuonna 2015 hän liittyi demokraattipuolueeseen. Itseään hän pitää demokraattisena sosialistina, lähinnä kai eurooppalaisittain sosiaalidemokraattina (kun luen Paul Krugmanin mielipiteitä Sandersista tajuan, mikä on vasemmistoliberaalin ja demokraattisen sosialistin ero). Sanders on kaikkien aikojen ensimmäinen sosialisti Yhdysvaltojen senaatissa. Hän on edustanut Vermontia senaatissa vuodesta 2007 ja sitä ennen toiminut pitkäaikaisena edustajainhuoneen jäsenenä ja Burlingtonin kaupungin pitkäaikaisena pormestarina, sattumalta menestys ei siis ole tullut.

Sandersin gallup-menestys kasvoi rakettimaisesti kesällä 2015 ja syksyllä hän oli jo aivan Hillary Clintonin tuntumassa ja nyt jo paikoin ohi. Hän keräsi (ja kerää) vaalitilaisuuksissa paikat täyteen väkeä.

Onko Sanders sääliä kerjäävä ukkorahjus? Kaikkea muuta. Hänen ei tarvitse antaa tippaakaan tasoitusta siitä, että hän on kilpailijoitaan vanhempi - ja sosialisti! Hän on energinen 74 vuotta nuori aktiivinen poliitikko.

Sanders puhuu kiihkeästi, muttei sotkeennu sanoissaan. Hän omaa myös kohtuullisen määrän huumorintajua ja kykyä kuunnella vastaväitteitä. Onko hän objektiivisesti katsoen liian vanha? Ei tietenkään, pitkissäkin puhetilaisuuksissa hän osoittanut kestävyytensä.

Otsakkeessa ei ole kysymysmerkkiä. Siinä ei tarvita sitä. Otsake ei myöskään ole ironiaa, mutta se toki voisi olla, ja muutama vuosi sitten se olisi ollutkin. Elämme poikkeukset mahdollistavaa aikaa.

Olen joskus käyttänyt Bernie Sandersista nimeä ilmiö. Kun katson ja kuuntelen häntä youtube-videoilta voin todistaa, että hän on elävä olento. Ihmiset ovat ällikälle lyötyjä. Kuka on tämä mies, jonka ei pitäisi olla olemassakaan?

Tunnen tiettyä kunnioitusta Bernie Sandersia kohtaan riippumatta siitä, miten pitkälle hän pääsee nyt meneillään olevissa play-offseissa kohti USA:n presidentinvaaleja. Sanoisin tämän, vaikka en tietäisikään, että hän on tuoreessa mielipidetiedustelussa kepittänyt sekä Marco Rubion että Hillary Clintonin, muista puhumattakaan.

Yhdysvallat tarvitsee tätä miestä, siitä olen satavarma. Ja juuri kun ihmiset ovat menettäneet kaiken toivonsa, että Yhdysvallat olisi irti miljardöörien lobbauksesta, ja että äänestämisellä olisi jotain merkitystä, tulee kuin tyhjästä mies, joka sanoo: ”ei näin, pojat!” Sanders on osoittanut, että ihmeiden aika ei ole ohi. Mies avaruudesta on tullut ja moni amerikkalainen päästelee tahattomia naurahduksia miettiessään, miten tähän mieheen pitäisi suhtautua. Että ihan oikea ”kommunisti” ja vahvoilla USA:n presidentinvaaleissa! Olen varma, että valtiokapitalisti (ja kohta pelkästään kapitalisti, jos hän onnistuu myymään valtionyhtiöt) Vladimir Putin ihmettelee, miten tässä näin on käynyt: amerikkalaista sosialistiako tässä on ruvettava torjumaan?

Juuri nyt, New Hampshiren esivaalien alla, polarisaatio Yhdysvaltain sisäpolitiikassa tuntuu hyvin jyrkältä, kun mielipidetiedustelujen johdossa ovat Trump ja Sanders. Kuvio on kuitenkin aika sekava: Trumpin helppoheikkipuheet saattavat merkitä mitä vain.

Sanders kehuu Skandinavian maiden koulutus- ja sosiaaliturvajärjestelmää sellaisella ponnella, että pieni puna poskillani tulen kysyneeksi kestämmekö me tämän ihailun. Pakko meidän on nyt panna taloutemme kuntoon, koska Bernie meitä niin kehuu!

Wall Street edustaa Sandersille kaikkea sitä, mitä voi pitää ison rahan valtana. Lobbauksen ja korruption kimppuun Sanders käy rakkikoiran tavoin. Toistuvasti Sanders tuo esille yhden prosentin ongelman eli rikkain prosentti (tai 0,1 prosenttia, tai 0.01 prosenttia) omistaa yhä suuremman osan yhteisestä kakusta.

Sandersin haasteena on, miten kauan hän pystyy pitämään kiivaan, mutta älykkään vanhemman valtiomiehen profiilinsa sortumatta hedelmättömään juupas-eipäs-väittelyyn. Hän on kehittänyt strategiassaan maksutonta terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmää ja saanut luonnollista syistä niskaansa Hillary Clintonin syytökset taivaanrannan maalailusta.

Mitä muuta hän haluaa kuin skandinaavisen terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmän? Hän haluaa kuuden viikon lomat, hän haluaa pysäyttää keskiluokan taloudellisen romahduksen, hän haluaa rikkaat Wall Streetin miljardöörit uudistustensa maksajiksi, hän haluaa ohjata osan sotilasmenoista Yhdysvaltain rappeutuvan infrastruktuurin korjauksiin, hän haluaa todellisia muutoksia ilmastopolitiikkaan, hän haluaa ruokakupongit pois ja 15 dollarin minimipalkan tilalle, hän haluaa Yhdysvallat pois Lähi-idästä, hän haluaa irti ”Military Industrial Complexista”. Hän on saanut tarpeekseen republikaanien ideologian läpitunkemasta politiikasta, jolla ei tavoiteta amerikkalaisen keskiluokan tai köyhien todellisuutta. Hän sanoo ihmisten olevan kyllästyneitä (sick and tired) kaikkeen siihen, mikä sisältyy amerikkalaiseen poliittiseen kulttuuriin.

Sanders on kerännyt vaalikassansa muutaman kympin lahjoituksina tavallisilta kansalaisilta, joka on uskomaton valtti hänen satoja tuhansia dollareita - muun muassa pankeilta - saaneisiin vastustajiinsa verrattuna. Suuren rahan valta on oikeasti kyseenalaistettu?!

Sandersin yksi valtti on myös, että hän on vastustanut USA:n sekaantumista Lähi-idän valtioiden asioihin säännönmukaisesti päinvastoin kuin kilpailijansa Hillary Clinton.

Sandersin iskulause ”Enough Is Enough” muistuttaa Suomen sosiaalidemokraattien iskulausetta sotien jälkeen, ”Jo riittää!”. Sosiaalidemokraatit kohdistivat lausahduksen kansandemokraatteja vastaan, Sanders sydämetöntä oikeistoa vastaan.

Onko Sanders normipopulisti? Ei mielestäni. Hän yrittää kyllä saada kuun taivaalta, mutta hänen ohjelmansa on silti niin kiinni amerikkalaisessa arjessa, että kukaan toinen presidenttiehdokas ei laskeudu sille tasolle.

Mikä on Sandersin suhde Obamaan? Sanoisin, että hän pyrkii jatkamaan Obaman politiikkaa vasemmistolaisempana versiona. Kun Obama (jota Sanders sanoo ystäväkseen) aloittaessaan pyrki ainakin jossain määrin elvyttämään Lyndon B. Johnsonin sosiaalipoliittisen ohjelman, Great Societyn, niin Sandersilla se on suorastaan integroitu hänen ohjelmaansa.

Ovatko Trump ja Sanders poliittisen ja ideologisen magneettikentän päissä? Vertailu ei ole mielestäni reilu Sandersia kohtaan. Trumpilla on tölväisynsä, jotka eivät kuulu edes republikaanisen ekstremismin piiriin, ne edustavat lähinnä huonoa makua. Sanders argumentoi ja äänestäjänä voit sitten valita oletko samaa mieltä vai et.

Bernie Sandersin menestys paljastaa, että kansanvaltainen järjestelmä on kriisissä, mutta en pidä Sandersia tuon sairauden ilmentymänä, vielä vähemmän aiheuttajana, vaan kansalaisten melkein epätoivoisena pyrkimyksenä - Sandersin avulla - tervehdyttää poliittista järjestelmää sen vanhoista rasitteista.

Kyynikko sanoisi, että loppupelissä Sandersille käy huonosti. Mielestäni se on sivuseikka, sillä hän on jo osoittanut, että demokratialla on sittenkin väliä kaiken sen paatuneen poliittisen ilmapiirin keskellä, jossa me elämme.

Yle kestää kiirastulen

Kuka puolustaisi Yleä? Politiikan puolelta löytyy vasemmalta ja keskeltä – ja miksei oikealtakin - niitä, jotka arvostavat yleisradiota. Mutta kilpailijoita riittää: muut TV-kanavat ja lehtitalot. Lopulta tärkeimmät kannattajat koostuvat TV-katsojien ”hiljaisesta” enemmistöstä, näin uskon. Nämä maanhiljaiset eivät rieku somessa. Mutta toimiiko demokratia enää siten, että kansalaisten mielipide painaa?

Kiitettävää on, että Yle on lähtenyt itse korjaamaan räikeimpiä virheellisiä käsityksiä itsestään. Ei Ylen tarvitse alistua julkiseksi hiekkasäkiksi.

Helsingin Sanomat julkaisi näyttävän artikkelin ”Hallitus tarttui nyt Ylen asemaan” 4.2.2016. Siinä on vähän esimakua, mitä tuleman pitää. Sitten varoituksen sana: HS ei itse ole millään muotoa puolueeton taho arvioitaessa Ylen asemaa. Pikemminkin se on ollut yksi kovimmista kriitikoista.

Professori Anssi Vanjoen johtaman mediatyöryhmän raportti oli käytettävissä jo ennen joulua ja olen sen pohjalta ottanut aiemmin kantaa siihen, mitä on tekeillä. Lainaan tässä kirjoituksessa joitakin osia tuosta blogista (”Yle alas?”, 13.12.2015). Tärkein Ylen asemaa pohtiva elin on kuitenkin parlamentaarinen työryhmä, joka istuu parhaillaan.

Keskusta, kokoomus ja perusuomalaiset ovat yhdessä sitä mieltä, että Ylen tehtävät ja rahoitus on arvioitava uudelleen. Hallituksella on kova tarve osoittaa kaapin paikka Ylelle, oppositiolle ja koko kansalle.

Tapahtuu paljon sellaista, jota ei haluta päästää julkisuuteen. Eivät edes hallitusryhmien avainkansanedustajat ole välttämättä selvillä hallituksen ydinryhmän aikomuksista ennen kuin ne isketään pöytään. Yksi tällainen oli tuoreen Yle-veron jäädytys. Aivan ilmeisesti vero on jatkossakin jäädytysten kohteena, joka tietää irtisanomisia.

Ylen haukkujaisista on tullut kansanedustajien yleistä hupia. Kovimmin tykittävät persut. Mutta olisiko perussuomalaisilla peiliin katsomisen paikka, sillä arvostelu, jota olen seurannut, on kohdistunut pääosin puolueen takinkääntöihin, joita on ollut hämmentävä määrä. Eikö Ylen tehtävä ole kiinnittää kriittistä huomiota lupausten pitämiseen? Sillä on demokratian vahtikoiran rooli ja se on jokaisen kansanedustajan syytä hyväksyä.

Vai onko ajatus, että puolueiden saamaa ohjelmatilaa mitataan sekundaattorilla? Itse en ole havainnut vääristelyä puolueiden saamassa käsittelyajassa. Joitakin ylilyöntejä on tapahtunut, mutta ne jakautuvat hyvin monien teemojen kesken, joista enemmistö on ollut muita kuin poliittisia aiheita.

Poliittinen ilmapiiri on jo valmiiksi latautunut puolueiden kannatuslukujen vaihtelujen seurauksena: Yle pitää saada kuriin! On selvää, että katsojat seuraavat Ylen toimintaa kannattamansa puolueen näkökulmasta. Juuri minun puoluettani on kohdeltu kaltoin! Tästä seuraa helposti kaikkien tyytymättömyys kaikkea kohtaan.

Mitään Puolan kaltaista yleisradion johdon puhdistusta ei kai sentään suunnitella. Ja olisiko edes tarvetta, sillä yleisradion toimitusjohtaja on sitoutumaton , mutta kokoomustaustainen Lauri Kivinen, eikä voi välttyä ajatukselta, että ideologinen näkymä on vahvana ohjenuorana hänen toiminnassaan. Puolustaako hän ohjelmatoimintaansa ja henkilöstöään? Kivisen roolia on syytä seurata parlamentaarisen työryhmän kokoontuessa. Mies on ollut hiljaa. Minkä roolin hän ottaa?

Minusta yleisradio on yksi riippumattomuuden pilareista koko yhteiskunta huomioiden. Ylellekin on sattunut erehdyksiä, mutta se on yleisesti ottaen täyttänyt tehtävänsä erinomaisesti. On valitettavaa, että päätöksentekoon tavalla tai toisella osallistuvat henkilöt (Eero Lehti) ovat jo etukäteen - parlamentaarisen työryhmän työn ollessa kesken - ottaneet julkisuudessa kantaa ja vaikeuttavat siten työryhmän tosikimuranttia tehtävää.

Katselin Ylen nettisivuja ja mielestäni siellä on muutamin avainsanoin hienosti määritetty Ylen tavoitteet: ”Suomalaisten keskellä”, ”Yle luo tilaa erilaisille ajatuksille ja yhteisille kokemuksille. Teemme Suomesta yhä paremman paikan elää.” Ja vielä Ylen arvoja : ”luotettavuus, riippumattomuus ja ihmisten arvostaminen”. Joka sana täyttä asiaa.

Kaikkein arveluttavinta ja alhaisinta on, jos Yleen kohdistetaan kostotoimenpiteitä joistakin väitetyistä kaltoinkohteluista. Jotkut poliittiset tahot pitävät yllä legendaa kulttuurimarxilaisista, jotka kaivavat maata suomalaisen yhteiskunnan alta. Näiden katsotaan pesiytyneen Yleen. Väitteet kannattaa jättää omaan propagandistiseen arvoonsa.

Jotkut päättäjät suhtautuvat kateudensekaisella asenteella Yleen. Ylessä on tehty monia hienoja ratkaisuja viime vuosina. Tällaisia ovat esimerkiksi Teema-kanava, Radio Puhe ja Areena. Jos jollakin on edes vähän resursseja kehittää tiedonvälitystä, niin kiirehditään ottamaan ne pois.

Liioin ei Yleä pidä ohjata liikaa ”virallisen” tiedottamisen kanavaksi. Sillä pitää olla myös hyvätasoisia, mutta myyviä (omia) tuotantoja. Varma tapa tuhota Yle on ohjata sen omaa tuotantoa kauttaaltaan epäkaupalliseen suuntaan. Katsojamääriä kuitenkin tuijotetaan, vaikka se ei saisi olla pääasia. Yle-veroa ei haluta maksaa, jos Ylen kanavien katsojamäärä putoaa dramaattisesti.

Miksi meillä ei saisi olla vahvaa Yleisradiota? Nyt tuntuu siltä, että kun printtimedia aivan muista syistä – digitaalisuuden edetessä – on vaikeuksissa, niin siitä syytetään Yleä. Ansaintalogiikka on vaikeutunut eikä minulla ole pienintäkään halua heikentää printtimedian vaikutusvaltaa tai taloutta, mutta eri asia on, miten paperilehtien asemaa parannetaan. Ei kai niin, että heikennetään kilpailijaa?

Menisin niin pitkälle, että pitäisin yleisradion kaltaista instituutiota sivistysvaltion tunnusmerkkinä. Ylen tulisi olla, ja osin se nykyisin onkin, kansakunnan omatunto ja itsekritiikin väline. Emme vain hevillä haluaisi tunnustaa sitä. Kun kritiikki tulee lähelle itseämme (tavallista kansalaista, poliitikkoa, virkamiestä…..), on meidän sietokykymme koetuksella. Vastaavasti Ylen tulee olla nöyrä objektiivisesti sitä vastaan esitettyä kritiikkiä kohtaan ja itsetutkistelun jälkeen pyrkiä parempaan.

Demokratia, demokratia, demokratia ja…. Väyrynen!

Paavo Väyrynen on haistellut tuulia ja analysoinut tilanteen sellaiseksi, että nyt on aika perustaa uusi puolue, ”kansalaispuolue”. Puolueen perustamisvaatimukset eivät vielä täyty, mutta valmiudet edetä ovat varmaankin pitkällä.

Keskityn seuraavassa edustuksellisen demokratian kriisiin, koska se on mielestäni vahvasti Väyrysen puolueen perustamisen taustalla. Hän on pannut merkille, että edustuksellinen demokratia ei riitä ihmisille. Se ei ole tarpeeksi vaikuttava voima. Tarvitaan ”tueksi” suoraa demokratiaa. Väyrynen ei paljasta mielenkiintoisinta osiota hänen projektissaan eli sitä minkälaisen muodon hän haluaa omalle suoralle vaikuttamismallilleen.

Lähtökohtana on kansalaisaloite EU:sta irtaantumiseen. Sitä hän käyttää tavallaan mittapuuna ja rakennustarpeina uudelle puolueelle, joka poikkeaa (?) muista puolueista. Siinä on jotain kansanliikkeenomaista. Hän vaistoaa ihmisten kyllästyminen vanhoihin poliittisiin ryhmiin.

Yrittääkö hän muodostaa 50 000 hengen ”kansalaisaloitekelpoisen” tukiryhmän, jolla on valmius käynnistää mikä tahansa kansalaisaloite tuosta noin vaan? Kansalaisaloitetta ei siis joka kerta tarvitsisi organisoida ja ”käynnistää” uudelleen nollapisteestä. Kunkin hankkeen ”kansalaisrunko” olisi jo valmiina. Mahdollisesti nimien keruu automatisoitaisiin tietoteknïikan avulla. Tämä voisi olla yksi esimerkki suorasta demokratiasta.

Kuin tilauksesta tuli juuri analyysi siitä, miten persujen gallup-kannatuksen putoaminen näkyy muiden puolueiden kannatuksessa. Ei juuri mitenkään! Tosiasiassa ylivoimainen enemmistö on jäänyt nukkuvien puolueeseen. Asiat ovat menneet jotenkin niin, että nämä samat ihmiset ovat ensin kyllästyneet perinteiseen puoluerakenteeseen ja innostuneet perussuomalaisesta vaihtoehdosta, mutta sitten persut pettivät lupauksensa unohtamalla julkituodut tavoitteensa. Nyt nämä ihmiset vaeltavat ilman poliittista kotia. On selvää, että Väyrynen tavoittelee näitä ihmisiä kannatuksensa rungoksi. Persuille tuli yksi ylimääräinen ongelma, kun he pyrkivät nostamaan alasvajonnutta kannatustaan.

Nyt Väyrynen ilmoittaa, että hänen keskeinen tavoitteensa oli Sipilän-Soinin hallitus, kun hän ensin vaalien jälkeen oli kannattanut punamultaa. Ei mennyt ihan niin. Muodostettiin - Väyrysen asteikolla - oikeistoliberaalinen hallitus, johon persut menivät vähän kuin panttivankina.

Ja mitä hallitus ajaa? Se toteuttaa harkitsemattomia leikkauksia, sillä on väärä talouspolitiikka, se haluaa pysyä EU:ssa hinnalla millä hyvänsä, se hoitaa väärin turvapaikkaongelmaa, siinä on mukana paljon Natoon hinkuavia tahoja ja se on irronnut alkiolaisesta arvopohjasta.

Hallitus on lukinnut itsensä hallitusohjelmaan.

Kansalaisilla ei tunnu olevan mahdollisuutta muuttaa politiikkaa, vaikka haluja olisikin. Tämä kertoo Väyryselle yhden asian: suomalainen demokratia ei toimi. Tämän hankalan tilanteen hän halua oikaista omalla ”demokratiakokeilullaan”.

Mukana on kuitenkin väyrysmäistä venkoilua yllin kyllin. Hän ei halua keskustalaisia puolueeseensa, hän ei tunnu haluavan jäseniä puolueelleen kuin rajatusti. Salaliittoteorioihin vihkiytynyt voisi kysyä, paljastuuko hän lopulta keskustan viidenneksi kolonnaksi? Hankkimalla jonkinmoisen kannatuksen hän pääsee yhteistyöneuvotteluissa pelimiehen paikalle. Tai ehkä hän vain haluaa tienata kannukset päästäkseen takaisin puolueen johtopaikoille, ministeriksi ja….. Moni pysyy kaukana tämän miehen peleistä.

Demokratian kehittymisen kannalta olisi toivottavaa, että Väyrynen keskittyisi suoran demokratian kehittämiseen aidosti ilman lisukkeita. Nyt jää vaikutelma, että oman uuden puolueen johto on suljettu palvelemaan Väyrystä. Ristiriita on ilmeinen. Väyrysen viesti kuuluisi näin ollen: ”älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon”.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Mitkä seikat sitten ovat demokratiahaasteiden takana kansainvälisesti?

Demokratiaongelmien taustalla on hyvin laaja tulojen ja toimeentulon polarisaatio. On niitä, joilla menee hyvin – siis muitakin kuin varsinaisesti rikkaita - ja sitten niitä, jotka ovat köyhiä tai putoamassa alaspäin tulonjakotaistelussa.

Oikeistoliberaalit voimat hallitsevat pääosin poliittista kenttää koko Euroopassa. Sosiaalidemokraatitkin ovat omaksuneen liberaalin markkinatalouden. Vain osa putoamassa olevista ryhmistä on vasemmiston kannattajia. Suuri osa on keskustavasemmistolaisia (tai konservatiivisia) markkinatalouden kannattajia . Juuri nämä viime mainitut ovat ilman poliittista kotia molemmin puolin Atlanttia ja tarttuvat sen takia helposti populistien syötteihin.

Jos väestöstä 60-70 prosenttia tuntee tulevaisuuteen kohdistuvaa turvattomuutta tai pessimismiä – minkä tutkimukset osoittavat - ja vain kymmenen prosenttia on optimisteja (ja turvallisiksi olonsa tuntevia), on tämän pakko näkyä poliittisena epävarmuutena ja häilyvyytenä. Itsensä globalisaatiossa häviäjiksi tuntevia on suuri joukko edellä mainituista.

Mikään ei ole niin kuin ennen: poliitikot eivät pysty auttamaan, turvapaikkaongelma on akuutti, ilmasto-ongelmat ovat erittäin mutkikkaita, työt katoavat kehittyviin maihin, kansallisvaltioissa toimivat poliitikot ovat kykenemättömiä globaalien haasteiden edessä jne.

Osa ihmisistä on auktoriteettikaipuisia ja osa on sekä auktoriteettia kaipaavia että populistiuskovia. Onko Väyrysen kaltaisella poliitikolla mahdollisuus onnistua tässä ympäristössä. Helppoa se ei ole. Toisaalta perussuomalaisten taannoinen menestys osoittaa, että 10 prosentin kannatus on saavutettavissa sinnikkäillä ponnistuksilla.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Entä jos asiat lähtevät kokonaan käsistä?

Niin & Näin -lehdessä 4/2015 oli Tuija Parvikon artikkeli ”Sotaisaa politiikkaa”, jossa hän luotaa saksalaisen Carl Schmittin (1888-1985) ajattelua pääosin Schmittin kirjan ”Poliittinen käsite” (ilm. 1927/1932) avulla.

Schmitt oli natsien hovijuristi, joskin joutui sivuraiteelle jo kolmekymmentäluvun puolessa välissä. Hän kannatti natsien tuhoamisohjelmaa ja antisemitismiä. Voiko häntä siis ottaa vakavasti?

Tarkastelen tässä Schmittiä oman aikansa ilmiönä Parvikon opastamana, mutta yritän myös luoda yhtymäkohtia tähän päivään. Lähtökohdaksi voidaan ottaa 1800-luku, jolloin päätöksenteko ei voinut nojata enää Jumalan valtuutukseen, oikeus päätöksentekoon saatiin siis maallisesti. Jumalan paikan otti ”kansa” ja kansa taas luovutti toimeenpanovallan itse valitsemalleen suvereenille. Schmitt vastusti sekä liberalismia että parlamentarismia. Hän näki Saksan kansan tulevaisuuden populistisessa johtajavaltaisessa demokratiassa, jossa ”kansa antaisi valtuutuksen suoraan johtajalleen”.

Jääkö politiikalle siis sijaa? Jäljelle jää ystävän ja vihollisen välinen jaottelu (=erottelu). Kansakunnat ryhmittyvät ”ystävien” ja ”vihollisten” rooleihin. Kysymys ei ole mistään tavanomaisesta vihamielisyydestä, vaan julkisesta vihollisuudesta, jossa sota on aina potentiaalinen reaalinen mahdollisuus. Liberalismissa vihollisuus korvautuu taloudellisella kilpailulla, taistelu ”ystävien” ja ”vihollisten” välillä katoaa.

Valtion toiminta perustuu täydelliseen rauhantilan aikaansaamiseen valtion sisällä. Sisäpolitiikassa uhkaa ”puoluepolitisoituminen”, joka pahimmillaan johtaa sisällissotaan. Siksi sisäiset viholliset on eliminoitava. Schmitt valmisteli uhkakuvillaan sotaa Venäjää vastaan, joka ”valtiollisuudessaan oli intensiivisempi kuin yksikään Euroopan absoluuttisista monarkioista koskaan”.

::::::::::::::::::::::::::::::

Nykypäivään siirrettynä Schmittin jyrkille ajatuksille ei kannata uhrata kovin paljon tilaa, mutta lievemmässä muodossa Schmittin ajatuksia toteutetaan esimerkiksi Itä-Euroopassa pyrkimällä muodostamaan autoritäärisiä hallintoja, ahdistamalla oppositiovoimia ja tukahduttamalla ”sisäisiä vihollisia”. Liberaali demokratia on hyljeksittävä vaihtoehto. Schmittin tekstit palauttavat mieliin, mikä pahimmillaan voi olla kehityksen suunta.

Demokratiakokeilut olivat useimmissa maissa 1920- ja 1930-luvulla hauraita ja epäonnistumisia sattui tuhkatiheään: kansanvaltainen järjestelmä ei ottanut juurtuakseen. Schmitt ja hänen kaltaisensa leimasivat demokratiat hätäisesti kyvyttömiksi. Meillä on nyt takana kymmenien vuosien ajanjakso, jossa varsinkin Länsi-Euroopassa demokratia on voinut osoittaa kyntensä. Olemme kuitenkin vaiheessa, jossa demokratia jälleen asetetaan kyseenalaiseksi – ei niinkään kansanvallan tuoreudesta johtuvan haurauden takia niin kuin 1920-luvulla - vaan pikemminkin väsähtämisoireiden takia. Ainakin pinnalta katsoen demokraattinen järjestelmä on osoittanut haavoittuvaisuutensa. Liian usein kärsimättömät ihmiset ohittavat kansanvaltaiset käsittelyt saadakseen nopeita päätöksiä aikaiseksi. Maltti unohtuu.

::::::::::::::::::::::::::::::

Schmittin kauhumaalailut (jotka hänen aikanaan toteutuivat!) voisivat toimia varoituksena synkemmästä kehityksestä, joka joissakin valtioissa on jo meneillään tai käynnistymässä. Siksi demokratian itsepuolustuksen on oltava kunnossa.

Väyrynen yrittää - varauksin - omista vaatimattomista lähtökohdistaan löytää osaratkaisun kansanvallan anemiaan. Mutta antaako hänen kärsimätön, uuspopulistinen vallanhalunsa tilaa kokeilun aitoon toteuttamiseen?

Yleisesti ottaen olisi hyvä, jos kansanvallan vakavasti otettavista uudistuskokeiluista saataisiin kokemuksia, sillä demokratian itsepuolustus tarvitsee niitä.

Kilpailukyvyn kääntöpuoli

Saksalaisen Ulrike Herrmannin kirjassa ”Pääoman voitto. Kasvun, rahan ja kriisien historia” (2013, Into, 2015) on mielestäni hyvä analyysi Euroopan maiden kilpailukyvyn taustatekijöistä ja vaikuttajista. Paitsi, että me omista syistämme piehtaroimme puutteellisesta kilpailukyvystä johtuvissa vaikeuksissa, on syytä nähdä myös mitalin toinen puoli eli Saksan noudattama palkkadumppaus. Saksaahan meillä monet tahot pitävät esimerkillisenä palkkatason sovittajana globaaliin talouteen. Kilpailukriisin ytimessä on se, että useimmat euromaat eivät pysty kilpailemaan Saksan kanssa. Saksalle kerääntyy vientiylijäämää, mutta lähes kaikissa muissa maissa vajeet kasvavat.

Monet saksalaiset ovat ylpeitä suuresta vientiylijäämästä, joka kertoo talouden vahvuuksista. Kilpailukyky ei ole tullut kuitenkaan pelkästään laadusta, vaan siinä on tärkeänä osatekijänä palkkojen dumppaus. Saksassa otettiin vuonna 2003 käyttöön ns. minijob-järjestelmä. Minijob eli minityö tarkoittaa työpaikkaa, jossa voi ansaita sosiaaliturvan tai muun työtulon päälle 450 euroa kuukaudessa verottomana. Minitöitä tekee Saksan liittovaltion tilastokeskuksen mukaan 7,4 miljoonaa ihmistä (2012). Ihmiset ovat jämähtäneet minitöihin, vaikka niiden piti olla ponnahduslauta parempiin työsuhteisin.

Ns. Hartz-lakien seurauksena työttömien on pakko ottaa vastaan mitä työtä tahansa. Minimipalkka puuttui 10 vuoden ajan, joskin on nyt otettu käyttöön (8,5 euron minimituntipalkka). Matalapalkkaisten määrä on kasvanut valtavasti ja on vaikuttanut yleiseen palkkatasoon. Saksalaisten reaalipalkat laskivat vuosina 2000-2010 keskimäärin 4,2 prosenttia. Tätä voisi verrata epäsuorasti Suomen palkkatason nousuun lähes 10 prosentilla vuoden 2008 jälkeen, vaikka bkt on jämähtänyt paikalleen tai jopa hiukan laskenut.

”Hyvä jakso” Suomessa vuodesta 2008 eteenpäin ei mairittele palkkatasosta päättäneitä. Luvattiin liikaa. Muistan hyvin, kuinka Ben Zyskowicz puhui TV:n ajankohtaisohjelmassa ”työväenpuoluehengessä” – vaalivoiton siintäessä silmissä - terveydenhoitoalan palkankorotusten puolesta. Minua hirvitti: huusin ”lopeta jo”.

Herrmannin kirjassa todetaan, että Espanjan ja Irlannin yksikkötyökustannukset nousivat vuosien 1999 ja 2007 välillä 28 ja 36 prosenttia. Tämä on tietenkin liikaa ja nämä maat ovat joutuneet tinkimään saavutetusta palkkatasosta. Myös Suomessa taistellaan palkkojen asettamisesta kilpailukykyä parantavalle tasolle. Saavutetuihin korotuksiin ei ollut varaa.

Herrman toteaa, että palkkadumppaus alkoi vasta euroon siirtymisen jälkeen, eikä se olisi toiminutkaan ennen sitä: Saksan markan kurssi olisi vain noussut vientiylijäämien takia. Euron suojissa Saksa on voinut harjoittaa palkkapolitiikkaa, joka vahingoittaa sen naapureita. Saksalaiset ovat siis suorittaneet palkanalennusten avulla sisäisen devalvaation.

Maltillisten palkankorotusten Ranska on pitänyt loppujen lopuksi varsin hyvin kiinni EU:n palkkamaltista, vaikka usein kuulee väitettävän päinvastaista. Nyt se joutuu vertaamaan kilpailukykyään palkkadumppauksen Saksaan, eikä pärjää.

Jos yritys joutuu kustannuskriisiin se pyrkii alentamaan palkkamenoja ymmärrettävistä syistä, mutta kun kansantaloudet leikkaavat palkkakustannuksiaan, kaikki kärsivät. Herrmann vetää vertailukohteena esille vuosien 1873 ja 1929 kriisit, joita seurasi deflaatiokierre.

Saksa painostaa Euroopan reunamaita säästämiseen, mutta eihän se tee hyvää kulutukselle eikä monille muille talouden komponenteille.

Kun tätä kirjoitettaessa Euroopassa on käynnistynyt hauras kasvu ja deflaatiosta ollaan ehkäpä pääsemässä eroon, jää vaisusti eteneväksi maayksiköksi mm. Suomi, joka ei ole päässyt vielä kunnon kasvuun. Bkt kääntyy kuitenkin tänä vuonna plusmerkkiseksi ja toiveita paremmasta alkaa näkyä.

Herrmann esittää saksalaisille reiluja palkankorotuksia, jotta ero muihin maihin kapenisi, mutta eihän se tietenkään onnistu. Tilanteen ristiriitaisuutta osoittaa, että kun Herrmann esittää minimipalkan nostamista 10 euroon, haluavat Angela Merkelin puoluetoverit juuri säädetyn minimipalkan käytön rajoittamista turvapaikanhakijoiden työllistämisen parantamiseksi.

Sopeutumistaistelu uuteen palkkauksen tasoon jatkuu monissa maissa. Pessimismi (ja turvattomuuden tunne) on vallitseva ajan henki kansalaisten keskuudessa kautta koko Länsi-Euroopan. Samojen ongelmien kanssa painitaan Yhdysvalloissa: keskituloisten ahdinko näkyy presidentinvaalitaistelun asetelmissa ja itse vaalikamppailussa.

Kehittyvien maiden nopea elintason nousu vai kehittyneiden maiden palkkatason pysäyttäminen pitkäksi aikaa? Siinäkö vaihtoehdot tulevaisuudessa?

Inhorealistisesti voisi sanoa, että Saksassa vedettiin globaalista taloudesta johtopäätökset verraten varhain, ja painostetaan nyt muut vastahakoisemmat tahot väkisellä mukaan.

Ehkä suurimman tappion on kärsinyt vanhan hyvinvointiyhteiskunnan suhteellisen tasaisen tulonjaon malli. Saksassa tuloerot ovat kasvaneet selvästi voimakkaammin kuin muualla.

Yhteinen Eurooppa ja kansalliselta pohjalta tehdyt kilpailukykyratkaisut sopivat huonosti yhteen. Kilpailu johtaa pidemmällä aikavälillä suureneviin tuloeroihin, tyytymättömyyden kasvuun ja demokratioiden kokemiin haaksirikkoihin.

PS 6.2.2016

Nyt uutisoidaan Saksan kovista palkankorotuksista. IG Metall sai vuosi sitten läpi 3,4 prosentin palkankorotukset ja vaatii nyt 5 prosentin korotuksia. Vaatimukset kilpailukyvyn parantamisesta meillä Suomessa avautuvat nyt aivan uudessa valossa.

Isisin syntyvaiheita luotaamassa

Helsingin Sanomissa oli laajahko artikkeli ”Saddamin kosto” (31.1.2016), jossa etsittiin vaihtoehtoja Isisin synnylle. Yritän tässä selkeyttää ja yksinkertaistaa asiaa, jotta päävaihtoehdot (3) tulevat valaistuksi. Samalla palaan omaan muutaman kuukauden takaiseen arviooni Lähi-idän nykyisten ongelmien synnystä.

1) Isisin taustalla on Saddam Husseinin tiedustelukoneisto, joka oli maallistunut aikanaan. Se oli siis ”kaikkea muuta kuin islamilainen”.

Konkreettisesti nykytapahtumien taustalla on Saddamin Baath-puolueen tuhoutuminen amerikkalaisten hyökättyä Irakiin vuonna 2003. Tuhoutuneen Baathin raunioista nousi Saddamin tiedustelukoneiston vahvimmat osat.

Oleellinen osa tätä teoriaa on, että valtaa tavoittelevat tiedustelumiehet liittoutuivat ääriuskonnollisten tahojen kanssa, joista muodostui Isis.

Tämän ajattelun mukaan Saddamin tiedustelukoneisto käyttää hyväkseen uskonnollisia fanaatikkoja ”hyödyllisinä idiootteina”. Samalla mukaan on saatu radikaaliin poliittiseen islamiin hurahtaneita eri puolilta maailmaa.

2) Saddamin hallinto islamisoitui loppua kohden. Saddam olisi tämän mukaan tietoisesti muuttanut maallistunutta Baath-puoluetta uskonnolliseen suuntaan. Isisin juurien radikalisoituminen olisi siis jo Saddamin vallassaoloaikojen peruja. Tämän väitteen mukaan Isisin nousua ei voida kytkeä suoraan amerikkalaisten hyökkäykseen vuonna 2003.

3) Amerikkalaisten hyökkäys vuonna 2003 tuhosi Irakin valtiorakennetta ja Baath-puoluetta. Raunioista nousi lännelle kostonhimoinen ääri-islamilainen liike. Aluksi radikalisoitumista edusti Al-Qaida, sittemmin vielä radikaalimpi Isis.

::::::::::::::::::::::::::::

Olen kirjoittanut 12.9.2015 oman arvioni islamilaisen ääriradikalismin synnyn syistä blogikirjoituksessa ”Lähi-Idän konfliktin ratkaisu: pienemmän pahan menetelmä”. Kirjoituksessa esitän samantyyppisiä perusteita islamisoitumiselle kuin edellä kohdassa 3 esitetään. Totesin mm. ”Entä jos Saddam Hussein olisi edelleen vallassa? Olisiko riski ollut pienempi tulevaisuutta ajatellen? Olisiko meillä nyt helpompaa? Yllättäviä kysymyksiä, joihin ei varmaankaan helpolla löydy vastauksia.

Mistä moiset ajatukset edes pälkähtivät päähäni? Kun olen pitkäaikaisesti seurannut erilaisia kriisejä ja konflikteja on monesti tullut mieleen pienemmän pahan logiikka. Jos meillä on siis väkivaltainen johtaja (kuten Saddam Hussein), joka suojelee valtaansa oppositiota vastaan ja harjoittaa rajattua terrorismia, niin paranevatko asiat, jos suurvallat lähtevät tuhoamaan diktaattoria?

Suurvallat sekaantuvat helposti sisällissotien kautta kaukanakin olevien alueiden konflikteihin saavuttaakseen tavoitteidensa mukaisia etuja alueella.” Klassinen esimerkki tästä on Vietnamin sota.

Bush nuorempi hyökkäsi vääristeltyihin tiedustelutietoihin nojautuen Irakin kimppuun 2003. Tuloksena oli Saddamin kukistuminen ja Yhdysvaltain selkävoitto. Minulle on jäänyt selkeänä mieleen Bushin Irakin vastainen ”demokratiaristiretki”, jonka mukaan ”meidän pojat hoitavat asian ja palaavat sitten kotiin”. Pahan diktaattorin syrjäyttäminen kuulostaa jalolta teolta, mutta Bushin naiivisti omaksuma demokratian vientitehtävä Irakissa on kyllä huippuesimerkki asioiden oikean laidan väärin ymmärtämisestä. Isä-Bush varoitti kyllä poikaansa, mutta näköjään pojasta polvi pahenee.

Kysymys ei ole pelkästään USA:n ja länsimaiden sotakoneiston käytöstä, vaan vielä enemmän - arabimaiden kannalta - vääränä pidetyn länsimaisen kulttuurin levittämispyrkimyksistä, jotka sotivat islamin uskonnollisia tavoitteita vastaan.

Isis perustaa ideologiansa jihadismin varhaisiin muotoihin ja sen vihollisia ovat siis kaikki muut (myös islamismin eri muodot), koska ne ilmeisesti Isisin mukaan ovat jo antaneet periksi vihatulle läntiselle hegemonialle.

Al-Qaidan nousun voidaan nähdä voimistuneen Yhdysvaltain valta-aseman seurauksena. Arabien ylpeys ei kerta kaikkiaan suvainnut amerikkalaisten häpäisypolitiikkaa. Isis taas on Al-Qaida-kytkentäinen liike.

Islamisoitumista on voinut kiihdyttää myös ns. arabikevät (alkaen 2010-2011). Oliko tässä kysymys lännen katteettomista odotuksista koskien demokratian etenemistä - ja vastaavasti Isisin nousun juuret?

Edellä on esitetty useampia syitä islamin radikalisoitumiselle. On perusteltuja syitä olettaa, että kysymys ei ole yhdestä ratkaisevasta syystä, vaan monien seikkojen yhteisvaikutuksesta. Kukin taho sitten painottaa omaa näkemystään. Vaikka ääri-islamismin nousun merkit ovatkin nähtävissä jo pidemmällä aikavälillä, ei voida sivuuttaa vuonna 2003 tapahtuneen lännen intervention merkitystä terrorismin ketjureaktion laukaisevana tekijänä.

Trump – uusi Reagan?

Donald Trumpin kannattajat vertaavat suosikkiaan mielellään Ronald Reaganiin. Lähinnä kai tarkoitetaan sitä, että Reaganin väitettiin tehneen Yhdysvalloista suuren. Toinen seikka, johon usein viitataan on talous, jonka Reagan väitteen mukaan pisti kuntoon.

Minun käsittääkseni Neuvostoliito kaatui pitkän pysähtyneisyyden kauden jälkeen lähinnä omaan mahdottomuuteensa, ei Reaganin propagandaan.

Reaganin mukaan valtiontalouden alijäämistä ei pitänyt välittää, koska talouden dynamiikka toi verokertymät riittävällä tasolla takaisin. Samaan aikaan Reagan purki sosiaaliturvaa lähinnä retoriikassa, ei käytännössä. Tosiasiassa valtiontalouteen syntyi pysyvän tuntuinen alijäämä.

Reagan esimerkiksi korotti monia veroja, vaikka väitti niitä laskevansa. Oli pakko, koska puolustusmenot nousivat voimakkaasti. Entä mitä on sanottava ylevästä arviosta, jonka mukaan Reaganin toimenpiteiden seurauksena ylhäältä valuu vaurautta alaspäin , kun tosiasiassa köyhien määrä oli 7 miljoonaa suurempi presidenttikauden loppuessa kuin alkaessa?

On yksi asia, jossa hän toimi ohjelmansa mukaisesti: hän laski ylimmän marginaaliveron 70 prosentista 28 prosenttiin. Samalla hän nosti alimman veroluokan veroa 10 prosentista 15 prosenttiin!

Reagan ei hänen muistelmiensa kirjoittajan mukaan antautunut syvälliseen keskusteluun kirjoittamisen kestäessä ts. ei paljastanut sisintään kirjoittajalle. Vaikeiden aiheiden kohdalla hän löi leikiksi. Ehkä tässä on perimmäinen syy pinnallisuuteen, mikä oli silmiinpistävää paitsi Reaganin aikaisessa taloudenhoidossa niin myös suurvaltapolitiikassa. Tällaisilla seikoilla ei näytä olevan mitään vaikutusta Reaganin tavallisiin kannattajiin. Legenda on luotu ja kestää!

Nämä seikat tulivat mieleen, kun mietin Trumpin menettelyjä Yhdysvaltain vaalikamppailun kuumetessa. Reagan ei ollut koskaan niin rääväsuinen kuin Trump, ei sinne päinkään. Pikemminkin hän oli herrasmies ”The Donaldiin” verrattuna. Ehkä ero oli siinä, että Reagan oli kohtalainen elokuvanäyttelijä. Lisäksi hän osasi nauraa itselleen, mikä ominaisuus ei ole tullut esille Trumpin kohdalla. Hän käyttää energiaansa muiden pilkkaamiseen. Kun joku kysyi suostuisiko Reagan elinten siirtoon, totesi vanha automies, että hänen ikäiselleen taitavat varaosat olla lopussa.

Useille Trumpin lupauksille voi luvata samaa kohtaloa kuin Reaganin antamille lupauksille, jos hän jollain ilveellä pääsisi presidentiksi.

Muutamia havaintojen Trumpin kannattajista: on käynyt selväksi, että potentiaalisista äänestäjistä suuri osa on valkoisia, heikon koulutuksen saaneita miehiä, jotka varmaan itsekin harrastavat rasistisia vitsejä. Auktoriteetin kaipuu on juuri tällä ryhmällä silmiinpistävän suurta: tulisi ”joku”, joka pistäisi asiat kuntoon!

Kauhistuttavinta on kuulla ja nähdä kommenteissa äänestäjien alhainen sivistystaso, mutta ehkä se on niin, että sellainen ehdokas millainen on äänestäjä. Ajatus menestyneen yritysjohtajan onnistumisesta kansantalouden hoidossa ei tunnu äkkipäätä mahdottomalta, mutta se edellyttää Trumpin kaltaiselta ihmiseltä tosiasioiden tunnustamista: kansantalouden ja yrityksen talouden sotkeminen keskenään altistaa talousajattelun kardinaalivirheisiin.

Barack Obaman kauteen on yritetty lyödä epäonnistumisen leima. Päinvastoin näyttää siltä, että hän on onnistunut hyvin työssään. Epäonnistumisen kuvaa pidetään kuitenkin yhtä vahvasti esillä kuin Reaganin onnistumisen kuvaa. Esimerkiksi työttömyys on juuri nyt viiden prosentin paikkeilla, kun alhaisimmat saavutetut luvut viime vuosikymmeninä ovat olleet neljän ja viiden prosentin välillä. Talous on hyvässä kasvussa ja velkaantuminen kurissa.

Kuitenkin Trumpista luodaan kuvaa, kuinka hän pelastaa huonossa kunnossa olevan talouden. On vaikeaa löytää nykytaloudesta kohtaa, jossa eteenpäin meno voisi olla tuntuvaa. Ainoa asia, joka tulee mieleen on keskiluokan ja pienituloisten palkat. Tässä on Trumpin sauma: hän voi LUVATA parempaa tulevaisuutta perinteisille demokraattien kannattajille.

Millä Trump raivaisi tieltä Kiinan ja muiden kaukoidän maiden kilpailun? Tuotannon takaisin palauttamista Kiinasta Yhdysvaltoihin tapahtuu pikkuhiljaa, mutta massiivisessa mielessä se ei onnistu. Siirrolla täytyy olla liiketaloudelliset perusteet, presidentin mahtikäskyllä se ei onnistu.

Mitä tulee ulkopolitiikkaan niin Reaganin aikaisia kuviteltuja sankaritekoja ei ole näköpiirissä. Sekaantumista Lähi-idän labyrintteihin voidaan George Bush nuoremman jäljiltä pitää lähinnä varoittavana esimerkkinä.

Reaganiin suhtauduttiin skeptisesti hänen taustansa vuoksi, ehkä unohtaen, että pärjätä voi myös hyvällä esiintymistaidolla samanmielisten avustajien tuella. Ajoittain näytti, että avustajat kannattelivat Reagania ”oikeiden” linjojen valinnoissa.

Trump vaikuttaa poliitikon karrikatyyriltä. Hän päästelee suustaan sammakoita niin tiheään, että häneltä jo odotetaan niitä. Joskus tulee mieleen, että sääliksi käy demokratiaa. Poliittiselle kentälle ilmestyy kaikkialla maailmassa yhä autoritäärisempiä tai populistisempia hahmoja.

Johtavienkin amerikkalaisten poliitikkojen asiantuntemus on köykäisellä tasolla. Vasta käytännön (presidentin) työssä – jos siihen päästään – selviää, miten lujille avustajat joutuvat kaikkeen arvokkuuteen välinpitämättömästi suhtautuvan päämiehen kanssa.

Trump ei ole perinteisessä mielessä konservatiivi. Trump ei siis ole Reagan, mutta molemmat ruokkivat äänestäjissä kuvaa isosta pahasta liittovaltiosta ja Venäjästä pahan valtakuntana. Keskiluokan amerikkalaisten ahdinkoa ei Reaganin aikaan vielä tunnistettu, mutta nyt tämä ryhmä odottaa presidentiltä ihmeen kaltaista urotekoa elintasonsa kohottamiseksi.

PS

Edellä oleva on kirjoitettu ennen Iowan esivaaleja. Iowa osoitti, että republikaaninen puolella kaikki on auki. Kuitenkin voitaneen sanoa, että epäilyt Trumpin lennon loppumiseen kasvoivat. Demokraattien puolella Bernie Sandersin menestys vahvistaa kuvaa ilmiöstä nimeltä Sanders. Vastaavaa menestystä vasemmalla en muista lähihistoriasta. Hänen valintansa demokraattien presidenttiehdokkaaksi olisi kuitenkin valtava yllätys.