Helsingin Sanomat käy kierroksilla

”Suomessa ei ole käyty presidentinvaaleja näin räjähdysalttiissa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa sitten kylmän sodan”. Näin alkaa Hesarin artikkeli ”Sauli Niinistö on itsensä suurin uhka” 17.12.2017. Ei, en aio ottaa kantaa Niinistön puheisiin. Ei, en aio ottaa kantaa puolustusvoimien viestikeskusta koskevaan juttuun syyllisten etsimismielessä (kts. kuitenkin PS). Minua kiinnostaa Helsingin Sanomien draaman kaaria rakentelevat uhkaskenaariot.

Tilanne on kiusallinen. Sitoutumattoman lehden – Suomen suurimman sanomalehden – odotan taistelevan objektiivisen (tai objektiivisuuteen pyrkivän) tiedonvälityksen puolesta. Tietenkin kommenttipuheenvuorot Hesarin omilta toimittajilta ovat uutisluontoisia artikkeleita syventävinä paikallaan. Aika usein käy kuitenkin niin, että sitoutumattomuus varsinaisissa uutisjutuissa sysätään sivuun ja otetaan reippaasti kantaa itse substanssiin. Kommentointi ja uutiset sekoitetaan keskenään.

Toinen haaste liittyy laajemmin koko median sitoutumattomuuteen – tai ainakin sillä mainostamiseen: ”Sitoutumattomana lehtenä sitoudumme……”. Suomen media on sen jälkeen, kun puoluelehdet ovat kärsineet levikkikadosta, muuttunut yhä voimakkaammin sitoutumattomaksi porvarilliseksi uutismediaksi. Kun puhutaan suoremmin, mistä on kysymys, niin mainitusta sanaparista voidaan pudottaa sana sitoutumaton pois tai ainakin voidaan kohdistaa syvä epäily, että sitoutumattomuus on unohtunut johonkin matkan varrelle.

Minulle ei ole tarkalleen ottaen selvinnyt, miksi Hesari on luopunut sitoutumattomuudesta puolustus- ja turvallisuuspoliittisissa asioissa niin korostetusti. Miksi siitä on tullut Naton asianaja? Mitä se menettää, jos se valottaisi näkemyksiä myös uutisartikkeleissaan monipuolisemmin? Nyt sen kanta on räikeästi kansalaisten enemmistön tahdon vastainen. Tietenkin sillä on oikeus tähän, mutta Hesari esittäytyy ylemmyydentuntoisesti ikään kuin sillä olisi totuus tiedossaan. Siihen en usko.

Hesari julkaisee kerta toisensa jälkeen uhkakuvauutisia ikään kuin se olisi ottanut tietämättömän kansan asenteellisen valaisemisen päätehtäväkseen murehtien samalla, kuinka tietämättömyys johtaa ennalta arvaamattomiin seuraamuksiin. Kaikkea tätä se ei tietenkään sano riveillä, mutta antaa rivien välissä ymmärtää…..

Onko tämä jokin jäänne Eljas Erkon päiviltä, jolloin ulkoministerin ehdoton oikeassa olemisen tarve talvisodan alla oli omalta osaltaan johtamassa tunnettuihin johtopäätöksiin? ”Erkon sota”, sanoi Paasikivi tietenkin hiukan liioitellen. Pojasta polvi paranee: Aatos Erkko vanhoilla päivillään ei ollut yhtään innostunut Nato-hehkutuksesta.

Mikä on lopputulema edellä esitetystä? Mielestäni seurauksena on ollut uhkakuvien paisuttelu ja pyrkimys suorastaan paniikin lietsomiseen. Ihmettelen, että kansalaisten suuri enemmistö on säilyttänyt tässä sotaisassa ilmapiirissä viileän rauhallisuuden. Ylen vaalitentissä viimeksi tuntui vallitsevan varsinainen sotaanvalmistautumismeininki. Halutiin prikulleen tietää kenen joukoissa seisot. Ehkä olisi syytä muistuttaa, että presidentin ulko- ja turvallisuuspoliittisista tehtävistä 99 prosenttia liittyy konfliktin torjuntaan diplomaattisin keinoin.

Helsingin Sanomat ja muu eliitti on vetäytynyt torniinsa tiputtelemaan viisauksia kansan ylle, joita kansan enemmistö ei oikein ymmärrä.

Olen varma, että mielipiteitä tiedotusvälineiden palstoilla antaumuksella räiskivä some-kansa eroaa ”tavallisesta” kansasta, koska mielipide-eroavuudet ovat niin suuret. Puhuisin ”suuresta hiljaisesta enemmistöstä”, jos se ei toisi mieleen Vietnamin sodan aikuista Richard Nixonia puolustamassa sotaa.

Tietysti lehden on myytävä itseään nykyisessä sähköisen ja paperisen lehden sekavassa symbioosissa, mutta se ei riitä selitykseksi kirkuviin otsakkeisiin eikä aukeaman yli ulottuviin artikkeleihin, joiden sanoma on selvä: meitä uhkaa koko ajan vaara - ja ilmansuuntakin on aivan selvä.

En yritä vähätellä kansainvälisen tilanteen vakavuutta, mutta jatkuvat uhkakuvaskenaariot, joilla kuvitellaan olevan hyvä tarkoitus kansakunnan pitämiseksi hereillä, eivät ole oikea tapa lähestyä vallitsevia ongelmia.

PS

Viestikeskusjuttu on yksi osa Hesarin herkästi reagoivaa turvallisuuspoliittista härdelliä.

Tekeekö Hesari palveluksen meille, kun se pyrkii tuomaan esille salaisia tiedustelukeinoja kotimaassa ja ulkomailla? Onko tiedusteluelimille suunnitteilla uusia suomalaisten yksityisyyden suojaa rikkovia tehtäviä, joita Hesari on ollut paljastamassa? Onko kysymys viranomaisten kannalta salaisten tietojen laittomasta paljastamisesta? Ollaanko jälkiseurauksena ajautumassa median työn vaikeuttamiseen?

Aivan oleellinen kysymys on, mikä on tiedustelun tarkoitus. Eri lähteistä on paljastunut, että Tikkakoskella sijaitsevan Viestikoekeskuksen päätehtävä on tiedustella Venäjää. Hesarin artikkelissa on yksi paljastava kohta. Vuoden 2005 Viestikoelaitoksen vuosiraportissa 43 sivusta lähialueelle eli Venäjään kohdistuu 40 sivua.

Tiedustelutietojen keräämisellä on yksi selvä funktio: tiedustelutietojen vaihto. Nämä ovat sen verran herkkiä asioita, että kannattaisi olla varovainen.

Politiikan säätila: epävakaata näkyvissä olevaan tulevaisuuteen

On hyvin vaikeata arvioida oliko vuosi 2017 kansainvälisessä politiikassa sen epävakaampi kuin muutamat vuodet lähimenneisyydessä. Monet näkevät jännityksen kiristyneen melkeinpä säännönmukaisesti. Tätä en allekirjoita. Tuntuu siltä, että enemmänkin kysymys on ollut paniikin ja hysterian lietsomisen eskaloitumisesta. Se tietenkin sinällään on valitettavaa ja aihe huoleen.

Terrorismin osalta tilanne jatkui ennallaan. Terroritekoja oli, mutta niiden määrä on vakiintunut, mikä sinällään on huono tila. Isisin voiman heikkeneminen ja suorastaan romahtaminen on kansainvälisen yhteisön suuria voittoja. Terroriteot eivät lopu, mutta niitä on vaikeampi johtaa menestyksellisesti, kun fyysinen alusta (=maapinta-ala) on hävinnyt alta.

Suurvaltojen välillä tapahtui muutoksia, jotka oirehtivat tulevia epävakaita aikoja. Tasapainoisimmalta suurvallalta vaikuttaa Kiina, jossa kommunistisen puolueen autoritäärinen ote pitää ja talouden voimakas kasvu jatkui ja jatkuu entisellään. Toisaalta surkea sananvapaus- ja ihmisoikeustilanne ei ole parantunut.

Venäjällä Putinin asema on järkähtämätön ja taloudessakin on pitkästä aikaa nähty valopilkkuja, mm. inflaatio on heikentynyt. Edetään vakaasti kohti seuraavia presidentinvaaleja. Venäjä haluaa olla suurvalta ja on raivannut tälle päämäärälle tietä koko vuoden onnistuen kohtuullisesti. Venäjän sisäinen tilanne muistuttaa demokratiaa vain etäisesti. Sananvapautta hyväksytään tiettyyn rajaan saakka, jotta vältytään diktatuurisyytöksiltä, mutta kokonaistilanne on muuttumattoman kurja.

Sitten tullaan Yhdysvaltoihin ja Trumpiin. Koko vuosi 2017 on ihmetelty Trumpin epävakaata käytöstä, joka on ennenkuulumatonta, kun on kysymys läntisestä suurvallasta. Tietenkin Trumpin käyttäytyminen on ollut – varsinkin sisäpolitiikassa - pitkälti median ja somen kautta vaikuttamista, ja kun tällaiseen eliksiiriin ei ole totuttu, on siinä ollut äimistelemistä.

Keskityn seuraavassa suurimpaan muutostekijään kansainvälisessä politiikassa eli Donald Trumpin edesottamuksiin.

Oma kriittinen asenteeni Trumpia kohtaan on säilynyt ennallaan. Trump on onnistunut aivan viime viikkoina täyttämään vaalilupauksiaan, mutta kun nuo lupausten toteutumiset ovat olleet monien mielestä arveluttavia tai vääriä, ei ole ollut syytä riemuita ”onnistumisista”.

Vasta monen vuoden päästä voidaan piirtää Trumpista edes osapuilleen aikaan sijoitettu kuva, mutta siihen saakka ainakin oma ymmällä oloni taitaa jatkua. Jos verrataan vaikkapa Watergaten ja Vietnamin sodan 1970-lukuun on mielestäni tapahtunut järisyttävä muutos: Yhdysvallat on muuttunut jakautuneemmaksi ja häikäilemättömämmäksi. Eniten kuitenkin ihmettelen tavallisten kansalaisten äänestys- ym. käytöstä. Se saa kerta toisensa jälkeen haukkomaan henkeä. Donald Trump johtaa tätä epävireistä kansakunnan orkesteria huutoporukan säestyksellä ilman nuotteja aiheuttaen koko ajan hämmentäviä interventioita ulko- ja sisäpolitiikassa.

Kansakunnan polarisoituminen ei alkanut tyhjästä. Sillä on juuret ainakin 1990-luvulla ja republikaanien Bill Clintoniin kohdistamassa periaatteellisessa inhossa, ja kuitenkin Clinton pysäytti Reaganin aikaisen kansakunnan syvän velkaantumisen. Ikävä kehitys kärjistyi republikaani George Bush nuoremman aikana päätyen katastrofaaliseen finanssikriisiin. Demokraatti Barack Obama – vaikka hän kaudellaan Yhdysvaltain talous nousi tasapainoon ja esim. työttömyys laski 10 prosentista 4,5 prosenttiin – oli joidenkin kansanryhmien vihaama mies. Ihon väri oli vastustajien mielestä väärä, ja kun hänen seuraajakseen oli ehdolla toinen ”neekeri”, nainen – Hillary Clinton - oli vanhoillisten amerikkalaisten mitta täysi. Liberaalin demokratian kannattajat huomasivat joutuneensa puolustuskannalle Trumpin ja hänen taustajoukkojensa vyörytyksessä. Trumpia kuitenkin vastustettiin liberaalissa mediassa ankarasti ja kongressi ja väestö polarisoituivat entisestään. Merkit viittaavat siihen, että demokraattipresidentti joutuu jälleen kerran korjaamaan talouden republikaanipresidentin jäljiltä.

Neljäkymmentä vuotta sitten kuluttajasuoja- ja sananvapauskysymykset olivat päivän sana. Amerikkalaiset olivat äärimmäisen herkkiä reagoimaan demokratian puutteisiin. Siihen nähden on tapahtunut milteipä poliittinen ja henkinen romahdus. Konservatiivien ja kristillisen oikeiston mistään piittaamaton tosiasioiden vääristely ovat saaneet käsittämättömän aseman. Jos verrataan MSNBC:tä ja FOX-TV:tä, lyö niiden vastakkainasettelu silmille, mutta uskallan silti sanoa, että MSNBC on sentään vielä kohdakkoin neutraalin suhtautumisen asialla päinvastoin kuin FOX, joka on Trumpin möläytysten kaiku.

Steve Bannonin käynnistämä ristiretki tervettä järkeä vastaan jatkuu, vaikka mies itse on pistetty sivuun. Hän on edelleen jonkinasteinen harmaa eminenssi äärioikeiston taustavaikuttajana.

Eniten hämmästeltävää jää perusrepublikaaneille (tai keskilinjan republikaaneille), joiden on ollut pakko sulattaa Trumpin järjettömyydet, jos ei muuten niin säilyttääkseen asemansa. Aiemmin republikaanit olivat teekutsuliikkeen panttivankeja. Nyt koko kansakunta heilahtelee Trumpin epäjohdonmukaisten ailahtelujen tahdissa.

Yhä enemmän tulee esille syrjäytyneeksi itsensä kokevan kansanosan eliittiin (tai pitäisikö puhua sivistyneistöstä?) kohdistuva viha: maailman muutosta (esim. teknologista kehitystä) ei hyväksytä ja suunnataan raivo liberaalidemokraattisiin tahoihin, joilla on vain välillinen vaikutus kehitykseen. Rahaeliitti ei ole edes psykologisista syistä hakenut kompromisseja kansakunnan enemmistön kanssa, vaan suostuu ehdoitta Trumpin veronalennusten kannattajaksi. Puuttuu rohkeus myöntää, että kokonaisuus on menossa huonompaan suuntaan.

:::::::::::::::::::::

Seurasin A-studion Talkia 7.12.2017, jossa keskustelun lähtökohtana oli Trumpin päätös siirtää Yhdysvaltain Israelin suurlähetystö Tel Avivista Jerusalemiin, joka käytännössä merkitsee Jerusalemin tunnustamista Israelin pääkaupungiksi. Trumpin brutaali ratkaisu sivuutti kaupungin merkityksen juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin pyhänä paikkana. Keskusteluun osallistuivat dosentti Benita Heiskanen, dosentti Markku Ruotsila, kirjailija Juha Itkonen ja toimitusjohtaja Keith Silverang. Kaikki ovat rutinoituneita asiantuntijoita, joten luvassa oli hyvätasoinen, joskin erimielinen keskustelu. Keskustelu laajeni koskemaan myös tutkimuksia, joiden avulla pyritään selvittämään Trumpin vaalien aikaisia ”diilejä” Venäjän kanssa.

Heiskanen, Itkonen ja Silverang ovat liberaaleja arvioissaan, kun taas Ruotsila heijasteli kristillisen oikeiston Trumpia tukevia mielipiteitä. Keskustelussa syntyi selvä kahtiajako Ruotsila vastaan muut. Ruotsila on mielenkiintoinen ilmestys yliopistomaailmasta, sillä harvoin kukaan näyttää väriä niin selvästi kuin dosentti Ruotsila.

Trumpin uskollisimmat kannattajat ovat niitä, jotka haluavat elää omassa lintukodossaan – aseistettuna – pystyäkseen torjumaan kuvittelemansa itseensä kohdistuvat hyökkäykset. Nämä ihmiset kokevat Washingtonin hallinnon asettamat verot ja muut keskushallinnon puuttumiset kansalaisten asioihin vihamielisinä. Republikaanien kongressiedustajat ovat joltisenkin kaukana melko sivistymättömistä konservatiivien oikeistolaisista peruskannattajista. He kuitenkin opportunistisesti vaihtavat – Trump välimiehenään – mielipidettään kannattamalla metsien ja preerioiden miehiä ja naisia, kun näkevät siinä oman etunsa täyttyvän.

:::::::::::::::::

Trumpin Venäjä-yhteyksiä koskevat paljastukset haiskahtavat hyvin saivartelevalta prosessilta, jonka päätä ja häntää on vaikea erottaa toisistaan. Tässä näkyy osin liberaalin lehdistön heikkous. Se tarttuu jokaiseen Trumpin tarjoamaan ”täkyyn”, yksityiskohtaan eikä ole riittävästi keskittynyt kokonaisuuden ja ydinkohtien hallintaan, siis Venäjän sekaantumiseen vaalikampanjaan republikaanien puolella. Ainoa merkittävä asia Venäjä-yhteyksissä on Hillary Clintonin onnistunut ”syrjäyttäminen” kuningastieltä, vaikka tämä sai 2,9 miljoona ääntä enemmän kuin Trump. Vaalit ratkaistiin muutamassa osavaltiossa vaalimatematiikan ansiosta muutamalla kymmenellä tuhannella äänellä. Juuri sen verran saattoivat venäläiset vaikuttaa vaalien tulokseen.

Taistelu välivaalien voitosta marraskuussa 2018 on alkanut ja käy jo nyt kovilla kierroksilla. Trump on koko kansakunnan gallup-kannatus huomioiden alakynnessä. Jää nähtäväksi pystyykö hän reaganmaisilla keinoilla houkuttelemaan ääniä omilleen niin paljon, että republikaanit pystyvät tasapäiseen vastukseen kongressivaaleissa.

A-studion keskustelun päätteeksi kukin keskustelija sai lausua yhden sanan, joka kuvaa Trumpin vuotta 2017. Minusta parhaalta tuntui Silverangin mainitsema ”painajaismainen”, koska tähän vuoteen sisältyy niin paljon uskomattomia demokratian häpäisyjä. Jos näillä keinoilla saavutetaan jatkuvaa menestystä, olen todella turhautunut demokratian puolesta.

Tuleeko politiikan kielessä tölväisy/katupoika/loukkaamistyylistä uusi normaali tulevaisuudessa? Toivottavasti ei. Politiikka on viihteellistynyt epätoivottavalla tavalla. Benita Heiskanen sanoi osuvasti, että Yhdysvalloissa ”poliittinen taktikointi voittaa moraalikysymykset”. Syvällä Yhdysvaltain sydämessä asuu kansanosa, joka pelkää ulkoisia uhkia – painopiste vain vaihtelee. Sodan jälkeen pelättiin kommunisteja, nyt vaara tulee sisältä, hallinnosta. Jos kuviteltua pahaa vastaan pitää taistella, piru sopii liittolaiseksi.

Optimistina oletan, että tässä käy samoin kuin Joseph McCarthylle aikoinaan eli provokaation aiheuttaja lopulta syrjäytetään kaikesta vallasta. Trumpin kohdalla se tapahtuisi ensimmäisen presidenttikauden päättyessä.

Mielipidevaikuttamista lännestä ja idästä

Helsingin Sanomilla on tapana määrävälein muistuttaa meitä Venäjä sotilasmahdista. Mielenkiintoista artikkeleissa on niiden laajuus: usein ne ulottuvat aukeaman yli. Niinpä 12.12.2917 lehdessä oli juuri tällainen aukeaman juttu. Lisäksi etusivulla oli kissan kokoisilla kirjaimilla otsake ”Miten Venäjän armeija pyrkii nyt vaikuttamaan?”. Suuren osan etusivua täytti kartta, joka esitteli ”Venäjän uusia avauksia” eli Venäjän Itämeren tukikohtia ja niihin sijoitettuja ohjuksia kantamineen.

Venäjä varautuu konfliktitilanteessa käyttämään moninkertaisesti muuta vaikuttamista sotilaalliseen verrattuna, toteaa HS:n artikkelissa sotilasprofessori Petteri Lalu. Tässä ei sinänsä ole ihmeellistä: sekä lännessä että idässä valmistaudutaan monimuotoisesti käyttämään muun muassa informaatiovaikuttamista.

Mielenkiintoista näistä juttukokonaisuuksissa on niiden tarkoitusperä. Ensimmäinen ja monille riittävä tarkoitusperä on antaa naapurin sotilaallisista toimista informaatiotietoa. Toinen on huomion kiinnittäminen juttujen laajuuteen. Mitä sillä halutaan kertoa? Ja kolmanneksi mielenkiintoa herättää juttujen sisältö. Mikä on lähestymistapa?

Koska Hesari haluaa Suomen liittyvän Natoon (on halunnut sitä jo vuodesta 2006 lähtien), on artikkeleita tarkasteltava myös tästä näkökulmasta.

Joidenkin mielestä on tärkeää luoda Venäjästä sotilaallinen uhka esimerkiksi toteamalla tyhmän ovelasti, että ”ei nyt, mutta vuoden päästä jalkapallon MM-kisojen jälkeen!”.

Edellä mainitusta artikkelista syntyy käsitys – etusivulta lähtien - kasvavasta uhasta pohjoismaille, varsinkin Suomelle ja Ruotsille. Ohjuksien laukaisualustoja ja kantamia piirretään kartoille näyttävin vedoin. Kuitenkin mitä pidemmälle juttu etenee sitä selkeämmin ”uhkaodotukset” kuivuvat kokoon.

Suomalaiset asiantuntijat suhtautuvat hymähdelleen Iskanderin sijoittelusta annettujen tietojen hätkähdyttävyyteen: Venäjällä on ollut jo vuodesta 2011 lähtien Iskander-ohjuksia esimerkiksi Lugassa, joka on paljon lähempänä Suomen rajoja kuin Kaliningrad, jonne on tulossa kyseisiä ohjuksia.

Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-ryhmän tutkija Juhani Pihlajamaa antaa eräässä HS:n varhemmassa artikkelissa (16.9.2017) ymmärtää, että lännessä on synnytetty kuva, että Venäjällä harjoitellaan aggressiivisesti sen pieniä läntisiä naapureita vastaan. Minulle on jäänyt käsitys, että lännessä ei otettu/ei oteta vakavasti vastaan mitään Venäjän selitystä syksyllä käytyjen Zapad-sotaharjoitusten tarkoituksesta vaan ajatellaan, että valehtelee se kuitenkin. Erittäin laajaan kokemukseen tukeutuen Pihlajamaa sanoo, että Venäjän toimet pitää nähdä sen sotilasdoktriinia vasten. Tämän ajattelun mukaan sotaharjoituksessa Valko-Venäjän alueelle on luotu mielikuvitusvaltio, jossa tapahtuu kansannousu. Tavoitteena Zapadin kaltaisella harjoituksella on terroristien ja separatistien kukistaminen. Näin siis Pihlajamaa 16.9.2017.

Nyt (HS: 12.12.2017) hän vahvistaa: ”Zapadin aikana tehdyt toimet olivat puolustuksellisia. Siellä ei harjoiteltu Baltian maiden ….. valtaamista”. Pihlajamaa jatkaa: ”Näkemyksemme mukaan se, minkä venäläiset ilmoittivat Zapad-harjoitukseksi, oli suurin piirtein sen vahvuinen ja tapahtui niillä alueilla kuin he ilmoittivatkin”.

Pihlajamaa syyttää lännestä tulleita ”tietoja” harhaanjohtaviksi: laskettiin yhteen useiden sotaharjoitusten yhteisvolyymi ja näin päästiin mm. hulppeisiin miesmääriin. Hesari ansaistee kiitoksen tasapainottavien asiantuntijalähteiden käytöstä nyt vihdoin, kun se ryhtyi tarkentamaan ja oikaisemaan aiemmin annettua informaatiota.

Kun Venäjää syytetään trollitoiminnasta – jossa toki on pohjaa – niin olisi hyvä, jos lännestä tulleisiin viesteihin liitettäisiin tasapuolisuuden vuoksi sama määrite.

Olisi hyvä ja yllättävä veto, jos Hesarissa olisi joskus syvällinen artikkeli lännen trollitoiminnasta. Luulisi lehdellä olevan resursseja moiseen – mutta onko sillä haluja?

Sixten Korkman ja globalisaatio

Sixten Korkmanin yleissivistävien talouspolitiikkaa käsittelevien kirjojen joukko on kasvanut jälleen yhdellä teoksella. Nyt hän kirjoittaa globalisaatiosta otsakkeella ”Globalisaatio koetuksella: miten pärjää Suomi?” (Otava, 2017). Korkman on saavuttanut suosiota tasapainoisilla kannanotoillaan, joissa hän on välttänyt lähtemistä muun talouseliitin kyytiin. Hän on pyrkinyt valottamaan käsittelemiään asioita monipuolisesti.

Kyllä Korkmanista voi kuitenkin tunnistaa tosiasian, että ei hän mikään vallitsevan järjestelmän veneen keikuttaja ole. Päinvastoin hän on voimakas markkinatalouden puolestapuhuja, mutta silmää on myös hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamille kiistattomille eduille.

Kaiken kaikkiaan Korkman hyväksyy skandinaavisen järjestelmän, joka edustaa sekatalousjärjestelmää hyvinvointiyhteiskuntineen. Ehkä parasta kirjassa edustaa luku ”Globalisaatio vastatuulessa”, jossa hän erittelee globalisaation vastaisten voimien argumentointia. Keskityn tässä kirja-arviossa teoksen tähän osaan.

Korkman myöntää, että globalisaatiota vastustava populismi tulee voimakkaammin puoluekentän oikeasta reunasta, vaikka vasemmistopopulismillekin on sijansa. Esimerkkejä luetellessaan hän kuitenkin pistää pystyyn ”tasapelin”. Korkman myöntää, että Bernie Sanders on rajatapaus (eli hänen vasemman laidan ”populisminsa” sisältää matillisia skandinaavisia painotuksia). Itse olisin painottanut Sandersia enemmänkin ”hyvinvointisosialistina” , joka tarjosi merkittävän vaihtoehdon vakiintuneille ideologisille käsityksille presidentinvaalien yhteydessä.

Korkman on hyvä kiteyttämään – yksinkertaistamatta silti liiaksi – keskeisiä asioita, niin tälläkin kertaa. Globalisaatiovastaisen populismin hän määrittää siten, että se pyrkii saamaan kannatusta vetoamalla tavallisiin kansalaisiin ja torjuu voimakkaasti eliitin pyrkimykset: eliitti on paha, kansa hyvä. Usein populistit kaipaavat autoritääristä johtajaa. Ok, itse painottaisin populismin määrittämismielessä monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista.

Oikeistopopulismin hän arvioi arvokonservatismin ja globalisaatiovastaisuuden yhdistelmäksi. Itsestään selvän tuntuinen ajatus, mutta ei välttämättä ole sitä. Oikeistopopulismin vastakohdaksi hän määrittää arvoliberaalit ja avoimuuden puolesta liputtavat poliittiset puolueet. Tässä kokonaisarviossa on tärkeää käyttää muodikkaaksi osoittautunutta nelikenttää, jossa akseleina ovat oikeisto-vasemmisto ja arvokonservatismi-liberalismi. Hän kuitenkin täydentää arvoasetelmaa arvokonservatismin lisämääritteillä ”nationalistinen populismi” ja liberalismia ”kosmopolitismilla”. Näin arvio painottuu nykyhetken globalisaatio-antiglobalisaatio -vastakkainasetteluun.

Globalisaatiovastaisten tahojen käyttämiksi argumenteiksi hän luonnehtii vanhat tutut asiat eli työpaikkojen menetykset (erityisesti heikosti koulutettujen miesten osalta), tulevaisuuspessimismin, heikon palkkakehityksen, tuloerot, maahanmuuttokriittisyyden, terrorismin aiheuttaman turvattomuuden, sekä populismia suosivan someympäristön. Populistiset puolueet imevät voimansa epävarmuudesta ja pelosta.

Korkman erittelee hyvin populismin vastaisten voimien kaksinaisen taktiikan: joko yritetään vaieta populismi kuoliaaksi (Ruotsi) tai sitten otetaan populistit hallitusvastuuseen (Suomi, jopa kahteen kertaan, Vennamo, Soini). Ruotsin puoluekentän toistaiseksi valitsemassa vaihtoehdossa (torjuntataistelu) syrjintäväitteet saavat poliittista kantavuutta.

Globalisaatiovastaiseen populismiin ovat vastaanottavaisimmin suhtautuneet työpaikan menetyksen uhan alla olevat teollisuus- ja palvelualan työntekijät: suhtaudutaan kielteisesti vapaakauppaan ja vapaaseen markkinatalouteen sekä yhteiskunnan eliitteihin. Epäluulo kohdistuu julkiseen hallintoon, oikeuslaitokseen, ja kansainvälisiin sopimuksiin.

Esimerkkinä populismin vaikutuksista Korkman ottaa esille Brexitin, jossa Korkmanin ja monen muun mukaan toteutui kansanäänestyksen arveluttavat piirteet.

Britanniassa tai Yhdysvalloissa ei ole mitään merkittävää populistista puoluetta, joka johtunee kaksipuoluejärjestelmän luonteesta. Siksipä näyttää siltä, että populismi tunkeutuu pääpuolueiden sisälle aiheuttaen monitahoisia ristiriitoja, jotka vaikeuttavat asioiden hallintaa. Yhdysvalloissa on vielä erillinen fraktio, teekusuliike, joka edusti selkeää populismia jo ennen Trumpin presidenttiyttä.

Yhdysvalloissa korostuu tuloerojen räikeys. Erityisesti muutos hyvätuloisten eduksi on dramaattinen. Asiaan vaikuttaa globalisaation lisäksi teknologinen kehitys ja noudatettu talous- ja veropolitiikka.

Trumpin nousua presidentiksi voidaan selittää eräiden kansanosien (valkoiset, heikosti koulutetut miehet) turhautumisella, kun muutos elinolosuhteissa on ollut epätyydyttävä.

Korkmanin kokonaisarvio on samantyyppinen, jota olen itse tuonut esille: päällimmäiseksi jää hämmennys, miksi äänestäjät kerta toisensa jälkeen valitsevat päättäjät, jotka eivät aja heidän asiaansa. Korkmanin loppupäätelmä: ”Demokratian mallimaa on ajautunut todella kauas aiemmista ihanteistaan”. Korkman lienee asian ytimessä, kun hän sanoo, että ”plutokratia on poliittinen järjestelmä, joka keskittyy ratkaisemaan rikkaan plutokratian pikemmin kuin kansan ongelmia”. Köyhän väestönosan alhainen äänestysprosentti heijastuu valintoihin ja sitä kautta tehtäviin päätöksiin, jotka suosivat hyvätuloisia.

Jää vaikutelma, että globalisaatio - hyvinvointiyhteiskunnan automattisten vakauttajien haurauden takia – näyttäytyy kaikista länsimaista räikeimmillään Yhdysvalloissa.

Entä globalisaation tulevaisuus? Korkmanin edellytys globalisaation toimivuudelle on , että pystyisimme jonkinasteiseen maailmankansalaisuuteen. Tarkemmalla tasolla vaaditaan kolme ehtoa: 1) Markkinatalous ja kapitalismi on saatava paremmin hallintaan (eriarvoisuuden vähentäminen) , 2) Kansallisvaltioiden on tingittävä suvereniteetistaan (ahtaan nationalismin torjunta) ja 3) Ihmisoikeuksia on edistettävä (yhteisen arvopohjan vahvistaminen).

Tavoitteet ovat yleviä, vaikeasti saavutettavia, mutta välttämättömiä jo selviytymisen kannalta. Itse asiassa EU:n perustaminen tarjoaa esimerkin tavoitteen haastavuudesta: alku näytti hyvältä, mutta sittemmin on paljastunut, että vaikeudet ovat loppumattomia. Korkman on varmaan siinä oikeassa, että Euroopan yhteisö saavutuksena on kaikesta huolimatta melkoinen, kun aiemmin tuhkatiheään toistuneet sodat jäsenvaltioiden välillä ovat erittäin epätodennäköisiä.

Kansallisvaltioita tarvitaan perustarpeiden tyydyttämiseen. Puutteena on ”heikko maailmanhallintajärjestelmä”. Korkman kaipaa kollektiivista viisautta. Ollaan ristiriitaisessa tilanteessa, kun maailman ongelmien ratkaiseminen vaatisi nykyistä parempaa kansainvälistä yhteistyötä ja samalla globalisaatio ruokkii vastakkainasettelua.

Korkman ei tuo kirjassaan oikeastaan uusia elementtejä käytyyn keskusteluun (kukapa osaisi räjäyttää potin!), mutta tiivistää sanottavansa kompaktiksi kokonaisuudeksi, joka toimii hyvänä pohjana sellaiselle, joka on vasta heräämässä edessä oleviin haasteisiin ja kertauskirjana sellaiselle, joka on jo vaivannut mieltään maailman murheilla jo pitkään.

Niin, tulevaisuuden odotukset? Dystopia vai utopia? Korkman taipuu varovasti sille kannalle, että voisimme lähestyä jälkimmäistä.

Vakautta vaalimassa – turvallisuuspolitiikasta kriittisesti

Kuuntelin kuluvan syksyn Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelua, jossa oli mukana useita ulko- ja sotilaspolitiikan asiantuntijoita ja muita teräväsanaisia kommentoijia. Sama joukko täydennettynä useilla muilla alan asiantuntijoilla muodostaa Timo Hakkaraisen teoksen ”Vakaus vaakalaudalla” (Into, 2017) kirjoittajakunnan.

Hakkarainen valitteli kirjamessuilla, että media on sivuuttanut kirjan antaen ymmärtää, että mukana on tarkoitushakuista unohtamista. Olen samaa mieltä luettuani kirjan: meillä mediaeliitti on asennoitunut sellaista ulko- ja turvallisuuspoliittista ajattelua vastaan, jossa korostetaan Suomen liittoutumattomuutta ja painotetusti diplomaattisia keinoja kriisien ratkaisemiseksi. Ainakin omalta osaltani haluan korjata median ”unohtamisen” ja kiittää hyvästä kirjasta.

Lukiessani kirjaa ilmestyi Hesarissa Kari Huhdan lähes aukeaman laajuinen artikkeli Venäjän Zapad-harjoituksesta. Verrattuna kirjaan Huhdan artikkeli muodostaa milteipä antiteesin, josta käsin pääsee hyvin perille Helsingin Sanomien kummallisen sotaisasta retoriikasta. Kirjoituksessa luodaan Venäjästä pelotevaikuttamisen kautta välitön uhka Natolle, jota vastaan kuulemma koko sotaharjoitus oli suunnattu. Otsake kertoo paljon: ”Venäjä harjoitteli suursotaa Natoa vastaan”.

Vielä sotaharjoituksen kestäessä luotiin kuva, että sotaharjoitukseen osallistui 100 000 miestä. Nyt Hesarin jutussa laimennettiin osallistumisen laajuus 50 000 mieheen, tai 40 000 mieheen, tai 30 000 mieheen…. (loput olivat harjoituksen ”piirissä”). Näin siis sitoutumattomaksi itseään mainostava lehti kertoilee asioista jo tutuksi tulleella tavalla.

Hakkaraisen teokseen esseen kirjoittaneiden (tai haastateltujen) nimiluettelo on vakuuttava: Erkki Tuomioja, Heikki Talvitie, Jarmo Virmavirta, Pekka Visuri, Seppo Kääriäinen, Gustav Hägglund, vain muutamia mainitakseni.

Referoin ja arvioin muutamia kirjoittajia ja kirjoitusaiheita tässä arviossani.

Erkki Tuomiojan kirjoituksessa kiinnitti huomiota kohta, joka käsitteli Nato-keskustelua Suomessa. Tuomiojan pointti on, että Nato-keskustelun valittajat ovat niitä, jotka eivät ole saaneet omasta mielestään tarpeeksi vastakaikua liittoutumishaaveilleen. Vaikka viime aikoina keskustelu on ollut avoimempaa, on siinä silmiinpistävä piirre, että liittoutumista ajavat tahot ovat saaneet objektiivisesti katsottuna mediassa tavattomasti huomiota osakseen. Koska Suomi on liittoutumaton maa, eivät liittoutumisen vastaiset tahot – joita on paljon – ole nähneet aihetta osallistua keskusteluun. Syntyy epäsymmetrinen tilanne, jossa julkisuuteen tulevat puheenvuorot eivät vastaa todellista kansalaisten mielipidejakaumaa.

Joskus tulee mieleen, että liittotumista ajavat ovat keskenään sopineet linjasta, joka on kansan enemmistön mielipiteen vastainen. Aivan oikein Tuomioja huomioi tarkoitushakuisuuden, kun median edustajat suorastaan tivaavat ”oikeita vastauksia” ulkomailta tulevilta merkkihenkilöiltä Natosta. Ja hyvin opetellut vastaukset ovat valmiina: ”Kyllä tietenkin autamme Suomea”, ”Olette tervetulleita Natoon”. Otsakkeet revitään sitten näistä ”sopivista” vastauksista.

Pekka Visuri luo katsauksen sotilaspoliittiseen tilanteeseen ja korostaa epädramaattisia piirteitä Itämeren sotilaallisessa varustamisessa. Suomella on tärkeä tehtävä Itämeren alueen vakauden säilyttämisessä nyt ja tulevaisuudessa. Visuri ei selvästikään näe mitään syytä korostaa Itämeren alueen riskejä. Mitä tulee Venäjään niin sen strategia Itämerellä on puolustuksellinen. Venäjän sotilasmenot ovat noin 1/3 EU:n sotilasmenoista ja sen aseissa olevista 800 000 miehestä puolet on muualla kuin Euroopan vastaisella rintamalla.

Kun todellisia syitä uhille ei ole, niitä sitäkin vilkkaammin maalataan näkyville.

Visuri palauttaa oikeisiin yhteyksiin myös hybridisodankäynnin ja ”pienet vihreät miehet”. Viime mainituista hän toteaa, että se, mikä sopi Krimille ei alkuunkaan sovi käytettäväksi pohjoismaisen rajavalvonnan olosuhteissa.

Hybridisodankäynnin mahdollisuutta Venäjän käyttämänä välineenä on myös liioiteltu. Venäjälle on pikemminkin ollut ominaista esim. Ukrainassa käyttää monipuolisesti erilaisia sodankäyntimenetelmiä. Epäiltävää on, mikä olisi todellinen vaikutus, jos informaatiosotaa käytäisiin vaikkapa Suomea vastaan. Tuskinpa mainittava.

Heikki Talvitie tarjoaa näkökulman, jota olen itsekin näissä kirjoituksissani pohtinut. Kysymyksessä on Venäjän eristäminen lännen toimenpiteiden seurauksena. Näkökulma on toki kiistanalainen, mutta senpä takia sitä kannattaa valaista tarkemmin. Talvitie esittää kolme eristämistapausta. Ensimmäinen on Balkanilla tapahtunut Venäjän eristäminen Kosovon sodan tuloksena. Toisena - Venäjän mielestä – länsi yritti eristää Venäjän myös Etelä-Kaukasiassa, joka johti Georgian sotaan. Kolmantena Mustallamerellä syntyi Venäjän mielestä tilanne, jossa EU:n pyrkimys solmia vapaakauppasopimus Ukrainan kanssa johti Krimin miehitykseen ja Itä-Ukrainan sotaan. Venäjä tuntui pelkäävän piiritetyksi tulemista.

Syy- ja seuraussuhteista ollaan hyvinkin montaa mieltä ja lännessä tapahtumien logiikka nähdään laajalti hyvin erilaisena kuin Venäjällä. Itse olen edustanut kantaa, jossa pelkän lännen kannan omaksuminen ei riitä objektiivisen kuvan luomiseen tapahtumista. Se ei riitä senkään takia, koska Venäjä ei hyväksy suurvalta-Venäjän vastaista eristämispolitiikkaa sen omilla rajoilla ajattelimmepa mitä tahansa Putinin politiikasta.

Länsi vastasi kauppapakotteilla Ukrainan tapahtumiin. Presidentti Niinistö oli aloitteellinen suhteiden luomisessa jo pakotteiden määräämisen alkuvaiheissa. Samaan aikaan monet muut ovat vieroksuneet yhteyttä Venäjään. Yhteydenpito on osoittanut hedelmälliseksi. On voitu sekä pitää yllä neuvotteluvalmiutta että noudattaa EU:n pakotelinjaa.

Talvitie näkee perimmäisenä syynä lännen ja idän konfliktiin lännen pyrkimyksen muuttaa Venäjä – länsimaisen tulkinnan mukaan - demokraattiseksi oikeusvaltioksi.

Luulo, ettei Venäjä pyri enää suurvallaksi osoittautui vääräksi. Se on nimenomaan pyrkinyt saavuttamaan aseman, joka sillä oli kylmän sodan aikana.

Talvitiellä on mielenkiintoinen ehdotus omassa kirjoitusosuudessaan. Hän esittää tutkimusta, jonka nimenä olisi ”Suomen ja Ruotsin mediat ja Venäjä 2007-2017”. Tässä on selvä yhtymäkohta Tuomiojan arvioon median suhtautumisesta Natoon ja Venäjään. Pidän myös itse osin hämmentävänä suomalaisen lehdistön selvää ajautumista niin voimakkaasti länttä suosivalle linjalle. Ikään kuin historia ja geopoliittinen asemamme haluttaisiin unohtaa. Ajatuksenani ei ole Venäjä-myönteisyyden itsetarkoituksellinen omaksuminen – sitä Venäjä ei ansaitse - vaan neutraalit naapurisuhteet.

Kirjaan sisältyvässä haastattelussa puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund (komentajana 1994-2001) pitää sotilasliitto Naton laajentumista Venäjän rajoille ratkaisevana virheenä. Hägglund kuten moni muukin oletti Naton hajoavan Varsovan liiton katoamisen myötä ja korvautuvan EU:n yhteisellä ulko- ja turvallisuuspolitiikalla. Ajatuksella oli vankka poliittinen pohja Maastrichtin sopimuksessa (1991).

Näin ei käynyt.

Hägglundille tuli Yhdysvaltain vierailulla vuonna 1995 liki täytenä yllätyksenä, että Natoa oltiin laajentamassa, joka vielä silloin oli taustamuistioiden ja thinktankien tasolla, mutta kuitenkin selvästi nähtävillä. Aluksi ajatus herätti myös vastustusta, mutta esimerkiksi presidenttien huippuneuvonantajat Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger antoivat laajentamiselle tukensa. Kun Hägglund asettui laajentumista vastustavalle kannalle, piti Brzezinski sitä myötäilynä (”It´s appeasement”). Naton piti käyttää Venäjän heikkoutta hyväkseen ja laajentua, kun siihen oli tilaisuus.

Naton laajentumisen pääarkkitehtinä Hägglund pitää Bill Clintonia. Laajeneminen tapahtui kahdessa aallossa vuosina 1999 ja 2004. Tällä hetkellä jäseniä on 29! Venäjän ja lännen välisissä neuvotteluissa on sovittu vain, että Nato ei pystytä pysyviä tukikohtia Venäjän rajoille. Tätä on kierretty vaihtuvuuskierrolla eri maissa.

Hägglundilla on varsin illuusioton kuva pikkuvaltojen merkityksestä. Olemme siirtyneet takaisin suurvaltojen mellastuksen keskelle. Opettajiksi kansainvälisissä suhteissa meistä suomalaisista ei ole, vaikka niin saatamme joskus kuvitella.

Turvatakuista (viides artikla) kenraalilla on tyly näkemys: ”Ei sellaisia ole”. Auttajat päättävät onko heidän järkevää mennä apuun. Tässä olen kenraalin kanssa täsmälleen samaa mieltä ja olen sen monissa kirjoituksissani tuonut esille. On naiivia kuvitella, että on joku automaatio, johon voimme Naton jäseninä turvautua. Mahdollinen apu voi olla pahasti myöhässä siinä vaiheessa, kun tilanne on akuutisti päällä. Voidaan myös tehdä päätös, ettei apua anneta ollenkaan tai apu on muodollista. Se päätetään kussakin valtiossa erikseen ja se on sisäpoliittisen väännön kohde.

Tämä kuvitellun turvallisuuden oppi – kuten haluan sen ilmaista - on yksi pääsyistä, miksi vastustan liittoutumista. Hägglundin ohje on yksinkertainen: oma apu on paras apu.

EU:ta Hägglund pitää turvallisuuspoliittisena kääpiönä. Hänen mielestään ainoa tapa saada Eurooppaan ryhtiä on poistaa amerikkalaiset joukot vanhalta mantereelta.

Kirjassa on tuotu esille monia muitakin kehittämisen arvoisia asioita. Matti Klinge ja Jarmo Virmavirta esimerkiksi muistuttavat, että meiltä on kadonnut aikamoinen joukko Venäjä-tuntijoita, joita nyt kipeästi tarvittaisiin. Nämä asiantuntijat ovat mielestäni korvautuneet Hannu Himasen (entinen Moskovan suurlähettiläs) kaltaisilla lännettyneillä ”Venäjä-asiantuntijoilla”, joilla on asennevinouma naapuria kohtaan. Ei ihme, että presidentti Niinistö noudatti erityistä harkintaa, kun nimesi uuden Moskovan suurlähettilään: presidentin ja suurlähettilään pitää jakaa sama näkemys.

Kirjassa käytetyt asiantuntijat eivät ole populisteja, kaukana siitä. Median valtavirtaan nähden he ovat oppositiossa. Jostakin syystä mediaeliitti on omaksunut yltiöpositiivisen asenteen liittoutumiseen. On virkistävää lukea - mediamaailmaan nähden - toisinajattelua turvallisuuspolitiikasta.

Kuka saa äänesi?

Miksi niin moni jättää äänestämättä vaaleissa? Tätä on pohdittu vuosia tai pikemminkin vuosikymmeniä. Joissakin maissa aihetta on tutkittu, Suomessa ei. Nyt tosin on käynnistynyt tutkimus, jossa selvitetään kenen etuja valtiojohdon päätökset edistävät. Hesarissa oli Mikko Puttosen artikkeli ”Valta on hyväosaisilla, koska he äänestävät” 20.11.2017. Sen yhteydessä oli grafiikkaa äänestysprosenteista ikäryhmittäin ja koulutusasteittain. Vertailussa olivat vuoden 1999 ja 2015 eduskuntavaalit.

Hämmästyin eroa ylemmän korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden ja perusasteen suorittaneiden välillä. Ero sinänsä oli odotettu, mutta olettamaani paljon suurempi. Erityisesti nuorimmissa ikäluokissa (25-30-vuotiaat) perusasteen suorittaneiden äänestysaktiivisuus oli masentavan alhainen, 30 prosenttia vuonna 1999 ja vain reilut 20 prosenttia vuonna 2015. Heikko äänestysprosentti siis laski vielä entisestään kahden mainitun vaalin välillä (16 vuotta). Yliopisto- tai korkeakoulututkinnon suorittaneiden äänestysprosentit olivat nuorissa ikäluokissa 60 prosentin 85 prosentin välillä. Prosentit nousivat rivakasti ikäryhmästä 35-40-vuotiaat lähtien.

Vanhemmissa ikäluokissa (50-70-vuotiaat) korkeasti koulutetut pääsivät äänestysaktiivisuudessa jopa yli 90 prosenttiin ja perusasteen aktiivisuuskin nousi lähelle 80 prosenttia. Ongelma on siis nuorten motivaation puutteessa. Aivan vanhimpien ikäryhmien äänestysaktiivisuuden maltillinen putoaminen ei niinkään hämmästytä.

Nuorten äänestämättä jättämiseen vaikuttavat tutkija Hannu Lahtisen mukaan ainakin seuraavat seikat (lähde: mainittu Hesarin artikkeli): huono-osaisten hauraampi kiinnittyminen yhteiskuntaan, ei-koulutetut kokevat mielipiteensä vähemmän merkityksellisenä, toimeentulon alhainen aste, matalan koulutuksen perhetausta.

Nyt pelätään sitä, että nuorten passiivisuus jää päälle eikä aiempaa korjausliikettä äänestysaktiivisuuden piristymisestä tapahdu myöhemmällä iällä. Korkeasti koulutettujen äänestysprosentti näyttää suorastaan kasvavan. Näyttää siis siltä, että yhteiskunnan polarisoituminen äänestyskäyttäytymisen ollessa kyseessä kärjistyy tulevaisuudessa tukien monia muita samaan suuntaan osoittavia mittareita (esim. tuloerot). Kysymys on siis laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Puhutaan laaja-alaisesta syrjäytymisestä.

Erilaisten selvitysten mukaan nuoret kokevat poliittiset vaikuttamiskeinot etäisinä, samoin politiikan yleensä. Läheiseksi koetaan oman elämän järjestäminen. Siksi kokonaiskuva tulevaisuudesta nähdään pessimistisenä, kun taas oman elämän suunta nähdään paremmassa valossa. Tässä nähtäneen yksilöllistymistrendin voimistuminen minun nuoruuteni maailmanparantamisinnon sijaan.

Vanha ajatus siitä, että pidetään kaikki mukana tuntuu kadonneen historian hämäriin. Etenemme liian kovaa vauhtia ja nopeimmin edistyvien tahdissa. Peruskoulu ei pysty enää tasoittamaan eroja. Tarvitaan vahvaa resursointia kouluttautumiseen, jotta itsensä syrjäytyneiksi/syrjäytytetyiksi tuntevien määrä ei räjähdä käsiin.

Hesarin artikkelissa todetaan aivan oikein, että ”vähäosaisilla voisi olla kaikkein eniten voitettavaa, mutta he käyvät kaikkein vähiten äänestämässä”.

:::::::::::::::::::

Löytyykö vertailupohjaa muualta?

Ohessa käsittelen aihetta The New Yorkerissa ilmestyneen John Cassidyn artikkelin ”Is America An Oligarchy?” (18.4.2014) pohjalta. Siinä puidaan amerikkalaisesta näkökulmasta hyvin samantyyppisiä asioita kuin edellä kotimaan osalta. John Cassidy lainaa kahta tutkijaa, jotka ovat perehtyneet poliittisen päätöksenteon polarisoitumiseen. Nämä olivat Martin Gilens ja Benjamin Page. He havaitsivat tutkimuksessaan, että rikkailla ihmisillä on paljon suurempi vaikutus poliittiseen päätöksentekoon kuin keskiluokkaan kuuluvilla äänestäjillä tai köyhillä. Itse asiassa pienituloisilla on vähän tai ei olenkaan vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon.

Gilens ja Page toteavat, että amerikkalaiset saavat nauttia monista demokraattisen järjestelmän ihanuuksista, kuten sananvapaudesta, säännöllisesti toistuvista vaaleista ja laajoista kansalaisoikeuksista. Demokratian perusedellytykset ovat siis korkealla tasolla. Toisaalta, jos päätöksiä ohjaavat mahtavat yritykset ja muutamat vaikutusvaltaiset ihmiset - kuten Yhdysvalloissa tapahtuu - on demokratia vakavasti uhattuna.

Gilens ja Page vievät ajatuksensa vielä pidemmälle ja toteavat, että enemmistö ei pysty päättämään käytännön poliittisista asioista. Jos enemmistö on eri mieltä eliitin kanssa, se häviää. Tutkijoiden mukaan talouden eliitti dominoi.

Tutkijat myöntävät toisaalta, että usein keskivertokansalaiset ja vaikuttajayksilöt haluavat samaa kuin hallitus – ristiriitaa ei synny.

Gilensin ja Pagen aineisto osoittaa, että kun eliitti tukee esillä olevaa politiikkaa, sillä on 45-prosenttiset mahdollisuudet saada asia läpi, ja kun eliitti vastustaa jotain hanketta, on sillä vain 18-prosenttiset mahdollisuudet edetä laiksi.

Rikkailla on siis eräänlainen – ainakin puolittainen - veto-oikeus lainsäädännössä. Gilens ja Page toteavat yhtäpitävästi suomalaisten arvioiden kanssa, että keskivertokansalaisilla on vähäisempi kiinnostus poliittiseen päätöksentekoon kuin vaurailla kansalaisilla. Saman tyyppisiä tuloksia on saatu Ruotsista.

::::::::::::::::

Aivan viime aikoina populistiset liikkeet ovat saaneet otetta matalan koulutuksen ihmisistä ja pyrkineet ainakin näennäisesti tukemaan heitä ja heidän mielipiteitään. Turhautuneisuus on suunnattu paremmin koulutettuun ”eliittiin”. Näyttää siis siltä, että henkinen ja aineellinen kuilu hyvin toimeentulevien ja pienituloisten välillä on kärjistynyt. Äänestysaktiivisuuteen tällä vastakkainasettelulla ei näytä olevan vaikutusta.

Kaiken kaikkiaan Suomen ja Yhdysvaltain äänestämättömyyden syyt ovat vain osittain samat. Yhdysvalloissa on vaikea päästä kongressiin ilman, että on miljonääri. Vain rikkailla on mahdollisuus käydä niin menestyksekästä vaalikampanjaa, että äänestäjät huomaavat ehdokkaan (Bernie Sanders on lupauksia herättävä poikkeus). Tämä ohjaa väistämättä päätöksentekoa eliittiä suosivaan suuntaan. Meillä ei olla läheskään samassa pisteessä.

Uskaltaisin sanoa myös, että USA:ssa samaistutaan mielellään rikkaisiin. Sen sijaan, että ajettaisiin voimakkaasti tuloeroja kaventavaa linjaa toivotaan, että joskus päästään palaselle muista piittaamatta.

Vielä yksi syy äänestämättömyyteen on viha ”hallintoa” tai ”hallitusta” tai ”establishmenttia” tai ”Washingtonia” vastaan. Suomessa hallitus on konkreettisesti istuva hallitus. Yhdysvalloissa ”hallitus” edustaa epäilynalaiseksi julistettua valtakoneistoa, joka käyttää verorahojen epätarkoituksenmukaisesti, ja joka juoksee eliitin tarjoamien lahjusten perässä.

Vastikään tulleiden PISA-tulosten mukaan Suomen oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutus yhteistoiminnallisen ongelmanratkaisun tuloksiin oli hyvin vähäinen verrattuna muihin tutkimuksessa hyvin menestyneisiin maihin. Mitä tämä kertoo suomalaisten nuorten kapasiteetista? Tulos on jotenkin ristiriidassa havaitun nuorten polarisoitumisilmiön kanssa. Voisiko olla niin, että yhteiskunnan oikeantyyppinen tuki puuttuu, jolloin erot revähtävät paljon suuremmiksi kuin mitä nuorten valmiuksien erot oikeasti ovat (alisuoriutuminen)? Entä mikä merkitys on poikien ja tyttöjen suurella erolla ongelmanratkaisukyvyssä, ja miten se heijastuu esim. yhteiskunnan ongelmien ymmärtämiseen ja äänestyskäyttäytymiseen.

Suomalaisten kokemat uhkakuvat ja luottamus tulevaisuuteen

MTS eli Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta on toteuttanut jälleen vuosittaisen haastattelututkimuksen, jolla selvitetään kansalaisten käsityksiä turvallisuudesta, turvallisuudentunteesta ja Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta.

Tuntuu siltä, että lähiongelmat ovat hieman väistyneet ajatuksista ja taas globaalit ongelmat tulleet polttavammiksi. Niinpä maailman pakolaistilanne, kansainvälinen terrorismi (jonka lonkerot toki ulottuvat konkreettisestikin Suomeen) ja ilmastonmuutos ovat nyt kansalaisten suurimpina huolenaiheina – ja ihan ymmärrettävästi.

Huoli työllisyydestä on väistynyt taaemmaksi, samoin Euroopan talousnäkymät, kuten myös Lähi-Idän tilanne. Toki muutokset ovat pienehköjä edelliseen vuoteen verrattuna.

Helsingin Sanomien MTS:n tutkimusta koskeva juttu oli otsikoitu: ”Uudet uhkat syövät Nato-kannatusta”. Mikä ettei. Jotenkin jää kuitenkin vaikutelma, että toimittajalla on hieman pelkoa, että Nato jää uusien uhkien jalkoihin – eikä sen ilmeisesti pitäisi!

Aloitetaan Natosta. MTS:n tutkimuksen tulos on miltei identtinen Helsingin Sanomien vastaavan kyselyn kanssa. MTS:n mukaan Natoon liittymisen kannatus on 22 prosenttia (HS 22 prosenttia) ja vastustus 62 prosenttia (HS 59 prosenttia). Mielenkiintoinen oli Ylen uutisointi asiasta. Tulosten julkistamisen jälkeen haastateltaviin oli valikoitunut Natoon myönteisesti tai neutraalisti suhtautuvia ihmisiä. Kysely osoitti muuta. Kysymys oli selkeä: ”Pitäisikö Suomen mielestänne pyrkiä Naton jäseneksi?” Kysymys ei siis ollut ajankohtaan sidottu, vaan hyvin yksiselitteinen sanamuodoltaan.

MTS:n kyselyn mukaan Natoon liittymisen kannatus on laskenut kolmella prosenttiyksiköllä ja vastustus lisääntynyt yhdellä prosentilla viime vuodesta. Luvut ovat varsin vakiintuneita. Jotkut tahot ovat tulkinneet saatuja tuloksia. Esimerkiksi on yritetty painottaa, että Naton vahvoja kannattajia on noin 20 prosenttia ja ehdottomia vastustajia saman verran. Tämä on tyypillistä Naton kannattajien mielikuvataistoa ja huonosti peiteltyä pettymyksen kokemista.

Huomionarvoista tuloksissa on nuorten (25-34-vuotiaat) Nato-kannatuksen alhaisuus, vain 14 prosenttia, jossa laskua edelliseen vuoteen oli peräti 13 prosenttia. Muut huolenaiheet ovat nyt päällimmäisinä, mutta sanoisin myös, että nuoret ovat toipuneet Nato-intoilijoiden propagandasta mallikelpoisesti. Asioita on osattu suhteuttaa aiempaa järkevämmin. Merkittävää on myös vahvan Nato-pilarin, kokoomuksen huojuminen: Nato-kannatus on nyt 44 prosenttia (vuosi sitten 53 prosenttia). Keskustan osalta muutos on myös huomiota herättävä: vastustus on nyt 70 prosenttia (aiemmin 57 prosenttia). Ei ihme, että presidenttiehdokkaat ovat nihkeitä Nato-jäsenyydelle.

Sotilaalliseen liittoutumattomuuteen yleensä suhtautui kielteisesti 58 prosenttia vastaajista, joka kannattaa panna merkille. Suomalaiset ovat selvästi varovaisia lupauksissaan liittoutua, koska – näin oletan – ymmärtävät liittoutumistapauksessa myös Suomen velvoitteet muita maita kohtaan.

Suomen puolustuspolitiikka pitää hyvin hoidettuna 79 prosenttia vastaajista.

Suomalaiset kannattavat pohjoismaista puolustusyhteistyötä (83 prosenttia). Myös EU-yhteistyölle näytettään vihreää valoa. Kansalaisten luottamus Suomen tulevaisuuteen on kyselyn mukaan korkealla. Kuitenkin kansalaisryhmien välillä on vaihtelua. Kysymys kuului: ”Millaista luottamusta tunnette Suomen tulevaisuuteen, onko luottamuksenne vahvistunut, heikentynyt vai säilynyt ennallaan?”. Tätä kysymystä ei ole esitetty aiemmin kyselyssä. Vastausten perustella 65 prosenttia suomalaisista arvioi luottamuksen säilyneen ennallaan. Sdp:n kannattajista tätä mieltä oli 77 prosenttia. Toisessa päässä perussuomalaisten kannatus luottamuksen säilymiselle oli 60 prosenttia.

Luottamuksen heikkenemistä koki 25 prosenttia vastaajista. Huolestuttavaa on, että nuorista (25-34- vuotiaat) asian näki näin 36 prosenttia.

Ainakin minussa kysely ja sen tulokset kokonaisuudessaan herättivät jälleen luottamusta suomalaisten vastuuntoiseen suhtautumiseen omaan puolustukseen ja realistiseen suhtautumiseen maailmalta tuleviin haasteisiin.