Vasemmisto- ja oikeistoradikalismi ovat vaihtaneet paikkaa?

”Itävaltalainen (wieniläinen) äärioikeistolainen liike Generation Identity on omaksunut ulkokuoren strategiaansa vasemmistolaisesta aktivismista. Tärkeintä on herättää jatkuvaa huomiota ja keskustelua. Käytävän polemiikin välineiksi ja polttoaineeksi tarjotaan banderolleja ja iskulauseita. Tärkeimmiksi periaatteiksi määritetään arkisesti demokratian, yksilönvapauden ja kristinuskon puolustaminen”.

Tuo edellä oleva on lainaus tulevasta blogikirjoituksestani. Välillä näinkin päin!

Nuo lauseet tulivat mieleen, kun luin Saska Saarikosken kolumnia ”Oikeisto ei luota enää Jumalaan vaan Luciferiin” (HS 21.1.2018). Saarikosken ajatus on, että vasemmisto- ja oikeistoradikalismi ovat tavallaan vaihtaneet paikkaa: on siirrytty vasemmistoaktivismista oikeistoaktivismiin. Kysymys on siitä kenellä – oikeistolla vai vasemmistolla - on radikalismin hegemonia ja nyt se näyttää vaihtuneen oikeistolle.

Saarikoski viittaa Saul Alinskyn vanhaan kirjaan ”Rules for Radicals” (1971), jossa ohjeistetaan silloisia vasemmistolaisia radikaaleja valtaa pitäviä vastaan. Onko siis niin, että oikeistoaktivistit ovat nyt omaksuneet vasemmistoradikaaleilta jotakin oleellista toimintasuunnitelmiinsa? Kysymys ei siis tietenkään ole vasemmistolaisen sisällön kopioimisesta, joka on täysin vieras oikeistoradikalismille.

Amerikkalainen versio oikeistoradikalismista näyttää päälle päin samantapaiselta vallanottokeinolta kuin mitä Generation Identity ajaa. Kun vasemmistolaiset – joista Saarikoski mainitsee yhden, Hillary Clintonin – taistelivat 1970-luvun vaihteessa tuolloista konservatiivista hegemoniaa vastaan, heillä oli samanlainen rooli kuin nykyisillä oikeistoaktivisteilla.

Saarikoski pelkistää koko asetelman taisteluksi vallasta. Haluaisin nähdä asian hieman monitahoisemmin kuin pelkkänä valtataisteluna. Tästä yritän kertoa seuraavassa tarkemmin.

Clintonin sukupolvi käytti Alinskyn luomia keinoja hyväkseen omassa taistelussaan. Hillary Clinton edusti juuri niitä tahoja, joista Richard Nixonin varapresidentti Spiro Agnew käytti ilmaisua ”kiilapäiset puoli-intellektuellit, jotka eivät osaa pysäköidä edes polkupyöräänsä oikein”. Siis inhottavaa sakkia. Mitä keinoja Alinsky sitten suositteli aikansa radikaaleille taisteltaessa Richard Nixonin ja Spiro Agnewn kaltaisia oikeisto-opportunisteja vastaan? Näitä olivat mm. vihollisen pakottaminen noudattamaan radikaalin hyväksi mieltämiä sääntöjä, vastustettavan kohteen rajaaminen sitä personalisoiden ja polarisoiden, vihollisen saaminen luulemaan, että sinulla on enemmän valtaa kuin onkaan, vihollisen tekeminen naurunalaiseksi, omien saaminen nauttimaan taktiikastasi ja niin edelleen. Suoraan sanoen epäilen, että Steve Bannon on myös lukenut alinskynsa ja jossain vaiheessa sovelsi oppeja Donald Trumpiin.

Nuoren Hillary Clintonin aikaiset radikaalit - Saarikosken mukaan - taistelivat pääsystä valtaan ja ajan mittaan siinä onnistuivatkin, mutta samalla unohtivat vasemmistolaiset oppinsa: sen sijaan että olisivat jakaneet rikkaiden rahat köyhille, he jakoivat ne keskenään. Kyynistä, pöyristyttävää äärimmilleen yksinkertaistavaa puhetta, sanoo meikäläinen ”kuusikymmentälukulainen”. Ok, mutta ei nyt kuitenkaan tyrmätä Saarikosken ajattelua heti kättelyssä. Ajatellaan konfutselaisesti: pahassa on jotain hyvää, hyvässä on myös jotain pahaa.

Kysymys ei ole pelkästään oikeistolaisesta NUORISOradikalismista, joka on alkanut lyödä väitettyä vasemmistohegemoniaa, jonka on oletettu päässeen valtaan. Meillä Suomessa keski-ikäinen Timo Soini on soveltanut oppia vanhoja vasemmistolaisia ja vihervasemmistolaisia puolueita vastaan saadakseen omat populistinsa valtaan. Soini on leimannut hegemonistiset ”kulttuurimarxilaiset” päävastustajikseen. Olen kirjoittanut eräässä aikaisemmassa blogissani tästä aiheesta mm. seuraavaa: ”Väitetyn kulttuurimarxilaisuuden eri haarat (monikulttuurisuus, ympäristöaktivismi, seksuaalivähemmistöt, aborttikysymys…..) voidaan aatteellisesti kytkeä paitsi vihreään liikkeeseen ja nykyvasemmistoon, niin myös liberaaleihin ja liberaaliin oikeistoon. Oikeisto-vasemmistoakseli pelkästään tuskin riittää erottamaan monivivahteisen liikkeen vastustajat kannattajista, vaikka vastustajat ovatkin hyvin usein oikeistolaisia. Tärkeä erottava tekijä on konservatiivisuus-liberaalius -akseli”.

Ja edelleen viittaan erääseen Timo Soinin plokiin:

Soini toteaa: ”Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vanhan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.” Hyvin tyypillistä. Karkeaa ja pilkallista oikeistokonservatiivista puhetta, jossa on aimo annos aidoksi tunnistamaani vallanhimoa.

::::::::::::::::::::

Saarikoskelaisen ajattelun mukaan kysymys on vain vallantavoittelusta, siis hegemonian tavoittelusta. En tähän aivan usko, kun en pidä itseäni kyynikkona. Ajatus, että kuusikymmenlukulaiset vain löivät rahoiksi opeillaan vartuttuaan aikuisiksi on liian paksua. Kyllä idealismista ja moraalisista periaatteista on vahvoja näyttöjä jäljellä. Me voimme verrata vaikka Trumpin kaltaista ambivalenttia ”köyhien ystävää” parhaisiin demokraattisiin voimiin Yhdysvalloissa tai vaikkapa Bernie Sandersin vasemmistolaisuuteen (jota muuten Saarikoski ei mainitse lainkaan). Minusta on kerta kaikkiaan mahdotonta ajatella, että Sanders olisi ajatellut - vallantavoittelun ohella – vain pääsevänsä käsiksi ”rahoihin”.

Yleensäkin kuva on monipuolisempi kuin mitä Saarikoski antaa ymmärtää. Ei kysymys ole pelkästään vaihtokaupasta, jossa oikeisto on omaksunut ulkoisesti vasemmistoradikaalin roolin ja päässyt niskan päälle. Juuri Bernie Sanders osoittaa, että ”uusvasemmistolainen” radikalismi on edelleen voimissaan, joskin tuskin suunnittelee vallankumousta vaan jonkinasteista versiota skandinaavisesta hyvinvointiyhteiskunnasta.

Ei vasemmistoradikalismi ole vaihtunut mihinkään, vaikka radikaali oikeistolainen hegemonia onkin nyt vahvoilla! Polarisoituminen sen sijaan on kasvanut ennen kuulumattomiin mittoihin. Yhdysvallat on jakautunut teräväreunaisesti.

Mitä on vasemmisto radikaaleimmassa muodossa tänään? Jos jätetään pieni anarkistinen ryhmä arvioinnin ulkopuolelle niin aktiivisimmat ”äärivasemmistolaiset” ovat motivoituneet äärioikeiston vastustamisesta. Vasemmistolainen aktivismi sisältyy sandersilaiseen maltilliseen liikkeeseen.

Oma lukunsa on sitten Vietnamin sodan kytkeytyminen 1960- ja 70-luvun radikalismiin. Aktivismia ja sotaa ei voida erottaa toisistaan. Nixonin ”suuri hiljainen enemmistö” oli voimissaan 1970-luvulla. Se ei suinkaan ollut alakynnessä nuorison edessä. Ei kuitenkaan juututa tähän.

Saarikosken ajattelun mukaan maallistumisesta, antirasismista, ekologisuudesta ja feminismistä on tullut uusia perusarvoja, joita vastaan seuraava sukupolvi hyökkää ”kuten ennen lyötiin kotia, kirkkoa ja isänmaata”. Periaatteessa aivan oikein ajateltu. Saarikoski rinnastaa vasemmistolaisten pyrkimykset rajata oikeistolaisten sananvapautta esim. Berkeleyn yliopistolla oikeiston pyrkimykseen hiljentää vasemmistolaiset mielenosoittajat 1960- ja 70-luvulla poliisin voimin. Näin radikaalivasemmistolaiset rikkovat omia pyhiä oikeusvaltioperiaatteitaan! Onko siis oikeistoradikalistinen kiihottaminen yliopistolla hyväksyttävä sananvapauden nimissä? Liikumme tosivaikeiden asioiden parissa. Oikeistoradikalismi (alt-right) kannattaa rasismia, valkoista nationalismia ja rauhanomaista etnistä puhdistusta ja jopa natsitervehdyksiä mielenosoituksissa. Ja meidän pitäisi samastaa tämä kaavamaisesti 1970-luvun radikaaliin sodanvastaisuuteen. Kysymys on todella arvoista, joita noudatamme. Yritän sanoa, että tässä ei voi olla kysymys ”tasapuolisuusperiaatteesta” siltä pohjalta, että kun oikeistolla on tämä mörkö niin vasemmistolla on vastaava….

Olenkohan pudonnut kärryilta? Vanha dinosaurus ei ymmärrä kyynistä tasapuolisuusajattelua, jossa rötöstelyn määrä on molemmilla puolilla vakio.

Yritän vielä: kysymys ei ole vastavuoroisuudesta oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisuuden välillä. Onko siis maahanmuuttovastaisuus verrattavissa sandersilaiseen sosialismiin, joka on tosiasiassa skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoittelua?

Saska Saarikosken valitsemissa teemoissa on ajatusta. Vanhan veri alkaa kuohumaan.

Vietnamin sota: ”Tarvitaan 200 000 miestä lisää”

Vietnamin sotaa käsittelevän TV-dokumentin kolmannessa osassa käsitellään vuosia 1963-65, jolloin sota faktisesti käynnistyi. Kennedyn kuoleman jälkeen presidentiksi tulleen Lyndon B. Johnsonin mieltä kalvoivat pahat epäilyt koko sodan tarkoituksesta: ”Miksi helvetissä minä lähetän sinne nuoria miehiä”. Hän näki hyvin selkeästi, että ”sota oli helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa”. Johnson nauhoitti puhelunsa, jonka takia tunnemme hänen tapansa käsitellä asioita. LBJ oli varapresidenttinä vastustanut Ngo Dinh Diemin raivaamista tieltä ennakoiden sen johtavan tilanteen pahenemiseen. Niin kävikin. Etelässä hallitukset vaihtuivat tuhkatiheään vaikeuttaen sodan kokonaiskuvan hahmottamista.

Johnson ei katsonut voivansa harkita laajoja sotatoimia ennen kuin hänellä oli kansalta saatu suora valtuutus vaaleissa: ja vaalit pidetiin marraskuussa 1964.

Erittäin mielenkiintoinen oli dokumentin kohta, jossa tarkasteltiin Pohjois-Vietnamin sodanjohdon ja maan liittolaisten erimielisyyksiä. Kiina oli aggressiivisen maailmanvallankumousajattelun kannalla ja kannusti pohjoisvietnamilaisia massiiviseen sotaan. Neuvostoliitto kannatti kylmän sodan liennytystä. Valta pohjoisessa oli siirtynyt kommunistisen puolueen pääsihteerille Le Duanille, joka myötäili kiinalaisia. Ho Tsi Minh ja neuvostoliittolaiset ajoivat maltillisempaa linjaa. Le Duan voitti sisäisen kamppailun.

Oliko siis sissistrategian asema niin vahva kuin siitä sanottiin? Le Duanin tapa ajatella asioita muistutti omituisesti perinteistä tapaa käydä sotaa: vihollinen piti tuhota massiivisella hyökkäyksellä! Oliko kysymys pikemminkin siitä, että sissitaktiikka jäi pohjoisvietnamilaisten ja FNL:n ainoaksi tavaksi menestyä, kun jatkossa laajasti organisoidut hyökkäykset eivät tuottaneet haluttua tulosta?

Sotilasasiantuntijoiden määrä kasvoi Kennedyn 16 000 miehestä vuoden 1963 loppuun mennessä 23 000 mieheen. Joukkojen komentajaksi tuli kenraali William Westmoreland, joka tuli tutuksi TV:n kautta kaikille sotaa seuranneille. Hänen tehtäväkseen tuli julistaa virallista optimismia sodan päämääristä.

Sodan eskaloituminen ajoitetaan yleensä ns. Tonkinin lahden välikohtaukseen. Pohjois-Vietnamin rannikkovartioston ja USA:n laivaston hävittäjien välillä syntyi tulitaistelu Pohjois-Vietnamin rannikolla 2.8.1964. Pari päivää myöhemmin jännittyneessä tilanteessa amerikkalaiset radistit tulkitsivat väärin vihollisen radioliikennettä ja uskoivat uuden hyökkäyksen todennäköisesti tapahtuneen. Johnson reagoi harhaanjohtaviksi tai epäselviksi osoittautuneisiin tietoihin ajamalla kongressissa läpi ylivoimaisella äänienemmistöllä (senaatti: 88-2) ns. Tonkinin lahden päätöslauselman rajoitetuista ilmaiskuista Pohjois-Vietnamiin. Johnsonin sotatoimia kannattaneiden kansalaisten määrä kasvoi äkkiä 42 prosentista 72 prosenttiin.

Presidentinvaaleissa Johnson sai maanvyörymävoiton.

Molemmat osapuolet laajensivat sotatoimia: Pohjois-Vietnam lähetti vakinaisia joukkoja etelään ja amerikkalaiset kävivät laajaa sotaa lentoaseella. Johnson epäili alusta lähtien, että pelkästään ilmaiskut eivät riitä, tarvittiin maavoimia. Vielä hän ei päätöstä kuitenkaan uskaltanut tehdä.

:::::::::::::

Dokumentin taustalla soivat tuon ajan folk-pohjaiset suosikkisävelet, joista kasvoi vähitellen Vietnamin sodan myötä protesti- ja sodanvastaisten laulujen vyöry. Mielenosoitukset alkoivat hyvin vaatimattomasti, olihan sodalla kansalaisten laaja tuki. Ensimmäiseen napalmin käyttöä pommituksissa vastustaneeseen mielenosoituksen osallistui 40 henkeä!

Dokumentin ratkaisu käyttää eräänlaista kehyskertomusta molemmin puolin kuvaamaan tavallisen perheen sopeutumista ja osallistumista sotaan on onnistunut. Sotatapahtumat saavat lihaa ja verta ympärilleen. Samalla ne kuvaavat ilmapiiriä ja sen muutosta.

Sodankäynnin luonnetta perataan Binh Gian kylään Saigonin lähellä tapahtuneen hyökkäyksen avulla. FNL:n ja Pohjois- Vietnamin etelään Ho Tsi Minhin polkua myöten soluttamien joukkojen avulla tehtiin Le Duanin mallin mukainen laaja hyökkäys, jonka tarkoituksena oli vallata kylä, tuhota isot Etelä-Vietnamin apuun lähettämät joukot ja kääntää kyläläiset sympatiat sissien puolelle. Amerikkalaisten helikopterit kutsuttiin hätiin.

Puolustavat joukot saarrettiin. Verilöylyssä 200 vietnamilaista ja viisi amerikkalaista kaatui. Useita satoja haavoittui. ”Le Duan” tai ”pikku Dien Bien Phu” tuntui toimivan. Sodan loppu näytti häämöttävän muutaman kuukauden päässä.

Ja tietenkin kamera oli paikalla Binh Gianissa. Sota kuvataan dokumentissa kaikkine inhottavuuksineen. Ihan kaikkea ei sentään näytetty vuonna 1965 koteihin 13 000 kilometrin päähän.

Sodan laajentumiskierre jatkui, eikä sota ollut lähelläkään päätepistettä. Englanti ja Ranskakin heristivät sormeaan sodan vaarallisen eskaloitumisen takia. Tuli mieleen vanha pilapiirros, jossa amerikkalainen sotilas keskellä viidakkoa neuvottomana kysyy opastusta puuta vasten lepäävältä ranskalaiselta koppalakkipäiseltä luurangolta, Indokiinan sodan aikaiselta uhrilta: ”Pardon, mutta olisin vain kysynyt tietä”.

Amerikkalaiset vastasivat teknologialla. Maaliskuussa 1965 käynnistyi operaatio ”Rolling Thunder” eli laajamittaiset Pohjois-Vietnamin pommitukset, joiden tarkoitus oli lannistaa pohjoisen vastarinta. Siitä tuli ”uskonkappale”, kuten eräs veteraani nyt sanoo. Johnson salasi amerikkalaisilta siirtymisen kostoiskuista järjestelmällisiin pommituksiin. Toivottuun tulokseen pommitukset eivät johtaneet.

”Varaa henkeäsalpaavat Airbnb-asunnot Da Nangista”, kirkuu mainos tänä päivänä. Vuonna 1965 henki salpautui vähän toisesta syystä. Keskivietnamilaisen Da Nangin kaupungin nimi syöpyi kaikkien meidän mieliin, jotka seurasimme sotaa. Se oli rajujen taistelujen näyttämö. Juuri sinne amerikkalaiset ensimmäisenä sijoittivat varsinaisia maajoukkoja. Da Nangista tuli pohjoiseen suuntautuvien lentojen merkittävä lentotukikohta.

Pelin henki alkoi olla selvä. Da Nangiin sijoittuessaan amerikkalaiset eivät ensisijaisesti auttaneet Etelä-Vietnamia, vaan kävivät kylmän sodan taistelua kommunismia vastaan.

Vietnamista tuli maailman uutisoinnin keskus. Se näkyi myös uhriluvuissa. Sodassa kuoli yli 200 toimittajaa ja valokuvaajaa. Samaan aikaan Vietnamin vastaiset mielenosoitukset laajenivat kymmenien tuhansien ihmisten suuruisiksi joukkotilaisuuksiksi yliopistot keskuspaikkoinaan.

William Westmoreland vaati lisää joukkoja ja lopulta Johnson lähetti kiistelyjen jälkeen 50 000 miestä. Sodasta ei voinut enää perääntyä. Kamppailu sai pohjoisessa erilaisen luonteen kuin etelässä. Amerikkalaisten ja etäelävietnamilaisten sotaa kontrolloitiin demokraattisista yhteiskunnista käsin. Le Duanin politiikasta saatettiin sanoa, että ”sodalle ei lasketa hintaa”.

Sodan yksi julmista laajennuksista oli kylien systemaattinen tuhoaminen. Kävi ilmi, että amerikkalaiset liittolaisineen pitivät kyliä hallussaan päivisin, sissit öisin. ”Etsi ja tuhoa” nousi iskulauseeksi. Amerikkalaiset sotilaat kyynistyivät ja turhautuivat eivätkä kylien tuhoamiset kaduttaneet moniakaan polttajia.

Sodalla oli myös Yhdysvalloissa kannattajansa ja usein nämä olivat palvelukseen astuneita sotilaita: ”pasifistit ruikuttavat” tai ”olemme lähellä onnistumista” olivat lausahduksia, joista sodanjohto piti.

Dokumentin lopulla nähtiin marraskuulle 1965 ajoittunut etsi ja tuhoa -operaatio Trangin (?) laakson tuntumassa. Amerikkalaiset joutuivat aluksi väijytykseen ja kärsivät suuria menetyksiä. Joukot kuitenkin onnistuivat pitämään puoliaan saamansa ilma- ja tykistötuen ansiosta. Amerikkalaiset yrittivät merkata joukkonsa savupatruunoilla omien lentokoneiden ilmahyökkäysten varalta, mutta taistelussa sattui karmeita erehdyksiä, kuten dokumentissa tuodaan julki. Sissien strategiana oli päästä mahdollisimman lähelle amerikkalaisia, jotta he pääsisivät amerikkalaisten suojaavien savujen muodostaman sateenvarjon alle.

Tässäkin operaatiossa toimittaja ja kamera olivat mukana matkassa välittäen hektiset taistelun tuokiot jälkipolville. Sissit ja pohjoisvietnamilaiset menettivät yli 600 miestä, mutta voitetut taistelut eivät merkinneet voittoa sodassa. Päinvastoin sota jatkui pahaenteisissä merkeissä.

Mikään ei tuntunut hyvältä, kun oli kysymys omista pojista: Westmoreland: ”Tapamme 10 vihollista yhtä amerikkalaista kohden”. Senaattori Hollings: ”Kansa ei välitä niistä kymmenestä vaan siitä yhdestä”.

Vuoden 1965 lopulla Westmorelandilta tuli veret seisauttava pyyntö: 200 000 miestä lisää. Silti voiton mahdollisuus arvioitiin vain yhdeksi kolmesta!

Suuren johtajan kaipuu

Suomalaiset haluavat presidentille lisää valtaa, selviää Elinkeinoelämän Valtuuskunnan Evan tutkimuksesta. Jopa 61 prosenttia antaisi presidentille ainakin melko paljon valtaa eduskunnan lainsäädäntötyöhön.

Kansalaiset haluavat erotuomarin riitelevien poliitikkojen väliin. Presidentin vallan riisumisessa on menty liian pitkälle, väitetään.

Useimmat päättävässä asemassa olevat eivät onneksi ole tarttuneet täkyyn.

Mitä tapahtuu maailmalla?

Toimittaja Jussi Niemeläisen (HS, 28.1.2018) mukaan Venäjällä käsite ”politiikka” viittaa enää ainoastaan järjestelmän ulkopuoliseen oppositioon, jonka näkyvin hahmo on Aleksei Navalnyi. Näyttää siis siltä, että autoritäärinen valta vie demokratialta (ja politiikalta) liikkumavaran lähes kokonaan. Demokraattisia voimia on ilman muuta jäljellä, mutta suuri osa on oman etunsa vuoksi hiljaa. Sitä korkeammalle on syytä arvostaa niitä, jotka jopa henkensä kaupalla vaalivat demokratian periaatteita Venäjällä. Jää nähtäväksi annetaanko Navalnyin toimia heikkona oppositiovoimana autoritaarisuuden näyteikkunassa. Tätä kirjoitettaessa ei näytä siltä.

Tsekissä on juuri valittu uudelleen presidentiksi autoritäärinen, populistihenkinen oikeistolainen Milos Zeman. Hän haluaa samaan joukkoon kuin mihin kuuluvat Unkarin Viktor Orban ja Puolan Jaroslaw Kaczynski. Ja onhan niitä muitakin.

Tsekin tasavalta tarjoaa esimerkin nykymallin mukaisesta kansalaismielipiteestä, jossa puolet äänestäjistä asettuu populistisen autoritaarisuuden kannalle ja toinen puoli edustaa ”ikkunat auki maailmaan” -näkemystä. Hiukan kaavamaisesti voisi sanoa, että toinen puoli on juuttunut menneeseen maailmaan ja toinen puoli hakee modernisaatiota. Kompromissia on vaikeaa löytää, polarisaatio jyllää.

Myös Yhdysvalloissa Donald Trumpin vallankäytössä on viime kädessä kysymys pyrkimyksestä lisätä presidentin valtaa olemassa olevan järjestelmän sisällä, joka sinällään jo mahdollistaa suuren vallan presidentille. ”Washingtonin mädännäisyyden” sijasta on siirrytty twiitti-demokratiaan, jossa suuri johtaja oikaisee tapahtumien ”vääristelijöiden” mielipiteitä.

Kiinasta ei tässä yhteydessä tarvitse edes puhua.

:::::::::::::::::::::

Mitä nuo yllä mainitut esimerkit kertovat demokratian tilasta? Jos palataan ajassa 35 vuotta taaksepäin, niin meillä Suomessa oltiin tilanteessa, jossa ei-Kekkosta, siis Koivistoa, äänestettiin yli puoluerajojen, koska kekkoslaista vallankäyttöä oli saatu liian kanssa. Haluttiin vapaampia tuulia, haluttiin laajempaa liikkumavaraa. Jopa politiikan kentän oikea reuna äänesti Koivistoa. No, ehkä siinä oli kysymys siitä, että se osa poliittista kenttää reagoi, johon Kekkosen kalikka oli osunut kovimmin. Silloin idässä vaikutti monoliitti Neuvostoliitto. Ainakin jonkinasteinen tartunta idästä oli ilmeinen. Nyt voisi veikata, että presidentinvallan lisäämispyrkimyksissä on hienoinen oikeistosävy.

Meillä poliittinen ilmapiiri huokuu osittain populistista epäpoliittisuutta. Presidentinvaalit olivat ”tylsät”, koska ei järjestetty mitään ”kukkulan herrat” -kisaa. Kaikki käyttäytyivät sivistyneesti, liian sivistyneesti, siis tylsästi! Nyt muistikuvat Kekkosen vallankäytöstä ovat monilta unohtuneet: halutaan taas joku, joka lyö nyrkkiä pöytään ja sanoo, miten asioiden pitäisi olla.

Toki tätä mielipidesuuntaa ei kannata ylikorostaa: Suomessa liberaalidemokratia on edelleen vahvoilla.

On kuitenkin huomioitava, että Kekkonen itsekin on poliittisten ja ideologisten suhdanteiden tuulissa nyt nousujohtoisessa virtauksessa. Olen yrittänyt nähdä kirjoituksissani tämän autoritäärisyyden suosion kasvun, joka on merkinnyt myös Kekkosen ”paluuta”, esimerkkinä vaikkapa Tervon Kekkos-sarja.

Niinistön kannatus on sekin esimerkki vahvan johtajan kaipuusta. Taustalla näkyy, kuinka ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vaikuttavat tahot jakavat jo Niinistön kannatusta oman ajattelunsa tueksi.

:::::::::::

Joskus tuntuu, että mitään ylevää ei nähdä siinä, että meillä käytiin hyvin sivistynyt presidentinvaalikamppailu ilman mutapainia, joka alkaa olla melko harvinaista jopa demokratioissa. Kolmetoista asiallista yhteisesiintymistä, joiden kaikkien seuraaminen toki tahtoi viedä puhdin innokkaimmaltakin, todistaa tämän.

Meidän pitäisi iloita siitä, että on järjestetty likipitäen täysin hybridi- ja informaatiovaikuttamisesta vapaat vaalit. Kuinka moni olikaan kampanjan aikana sitä mieltä, että vaaleihin puututaan ulkoapäin! Esimerkiksi Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs Hannu Himanen piti lähes itsestään selvänä, että Venäjä puuttuu vaaleihin. Liioin näistä vaaleista ei tullut some-vaaleja. Jäikö jotain toivomisen varaa demokratian toteutumisen näkökulmasta? Ei oleellista mielestäni.

Entä nyt, mitä tapahtuu, kun siirrytään poliittiseen arkeen? Oletus on, että juhlien jälkeen palataan normaaliin poliittiseen vääntöön, kuten demokratiassa kuuluukin. Presidentinvaaleilla voi toki olla jonkinasteinen jälkivaikutus välittömästi tuleviin kannatusmittauksiin.

Jotain on kuitenkin tapahtumassa. Puoluekenttä on muutoksen kourissa. Presidenttiehdokkaiden arvoja mittaavassa arvonelikentässä oli valtava tunku liberaalivasemmistolohkoon. Paavo Väyrynen ja Laura Huhtasaari jäivät ainoina konservatiiveiksi. Näistäkin Väyrynen lähestyi konservatismia vasemmalta ja vain Laura Huhtasaari oikealta. Samaan aikaan ”alkuperäiset” vasemmistoliberaalit sdp ja vasemmistoliitto joutuivat lähelle marginaalia.

::::::::::::::::::

Jos heittäydyn kriittiseksi tiedonvälityksen osalta, niin yksi asia kiusaa: meillä ei ole oikeasti sitoutumatonta mediaa. Meillä on vain ”sitoutumatonta” mediaa, joka käytännössä tarkoittaa porvarillisesti sitoutunutta lehdistöä ja muita tiedotusvälineitä. Asia ei korvaudu lisäämällä painoarvoa vasemmalle, vaan perustamalla oikeasti ”sitoutumattomuuden äänenkannattaja”. Niin ei tietenkään tule tapahtumaan! Aika kuitenkin huutaa faktaorientoitunutta lehdistöä, joka pyrkii objektiiviseen tiedonvälitykseen. Ei meillä kuitenkaan onneksi ole mitään dramaattisesti vääristelevää mediaa Yhdysvaltain tapaan. Yle täyttää hyvin objektiivisuuden vaatimukset. Pärjätään, kunhan lukija/katsoja/kuuntelija säilyttää oman kriittisen katsantokannan.

Urheilu-Suomi: tappion katkera kalkki

Musiikkitoimittaja Pekka Laineen 10-osainen dokumenttisarja ”Urheilu-Suomi” jakautuu blogiarviossani osiin. Tämä kirjoitus sisältää osien viisi ja kuusi arvion.

Urheilu-Suomen viidennessä osassa (5/10) teemana oli moottoriurheilu. Se poikkeaa aiemmista dokumenttisarjan aiheista sikäli, että moottoriurheilijat ovat jossakin vaiheessa joutuneet taistelemaan sen puolesta, että oma laji tunnustetaan urheiluksi. En muista, että tätä taistelua olisi niinkään käyty ralliurheilun yhteydessä silloin, kun suomalaiset 1960-luvulla tunkeutuivat lajin ehdottomalle huipulle, vaan formula ykkösissä, jossa Keke Rosberg joutui tekemään suurtyön lajinsa puolesta.

Rosbergin valinta vuoden urheilijaksi vuonna 1982 oli tehokas tapa poistaa epäilyt lajin urheiluluonteen yltä.

Suomalaisten menestys moottoriurheilussa on niin silmiinpistävää huomioiden pienen väestöpohjan, että ohjelmassa syystäkin yritettiin päästä selville siihen vaikuttaneista seikoista. En tiedä onnistuttiinko siinä. Kaksi asiaa tuotiin esille. Ensinnäkin varsinkin 1960-1990 luvun ammattilaisille jäärata-ajot olivat nuoresta pitäen kaiken a ja o. Toiseksi kartingkisat opettivat aloittelijoita – ja miksei kokeneempiakin - lajin saloihin.

Suomalaisten rallikuskien menestykselle 1960-luvulla ja erityisesti Monte Carlon rallissa annettiin dokumentissa selitys, että tuolloiset Alppien lumiset talvet suosivat suomalaisia juuri jääratakokemuksen takia, ja yleensäkin sen takia, että olemme tottuneet lumeen paremmin kuin keskieurooppalaiset kuljettajat.

Onko jokin seikka psyyken tasolla, joka edesauttaa suomalaisia menestykseen näin runsaslukuisesti? Rauhallisuus? Hermostumattomuus?. Yksintyöskentelyn rutiini?

Viime aikoina rallimenestys on hieman hiipunut eikä ohjelmassa juurikaan pohdittu, mistä moinen johtuu. Viimeisistä maailmanmestareista on kulunut melkoisesti aikaa. Kulta-aikana meillä oli hämmästyttävä määrä loistavia kuskeja: Timo Mäkinen, Rauno Aaltonen, Pauli Toivonen, Simo Lampinen, Markku Alen, Hannu Mikkola, Juha Kankkunen, Timo Salonen, Tommi Mäkinen, Marcus Grönholm, Ari Vatanen, Henri Toivonen….. Mutta sittemmin menestys on hieman heikentynyt ei paljon, mutta riittävästi, jotta maailmanmestaruudet (viimeisin vuodelta 2002/Marcus Grönholm) ovat jääneet haaveiksi.

Ovatko meikäläiset menettäneet jonkin etumatkan, mikä meillä on ollut? Vai onko huippulahjakkuuksien puute hieman ohentanut menestystä?

Mikko Hirvonen, Jari-Matti Latvala ja viimeisimpänä Juho Hänninen ovat olleet hyviä, mutta jotain on puuttunut aivan huipulle pääsemiseksi. Onneksi juuri nyt nuoria lahjakkuuksia on enemmän kuin pitkään aikaan: Kalle Rovanperä, Esapekka Lappi, Teemu Suninen…..

Joka tapauksessa nimi Flying Finn ei ole tippaakaan liioiteltu. Se on ansaittu liikanimi.

Myös formula 1 on ollut hämmentävä menestys suomalaisille ottaen vielä huomioon sen valtavan kansainvälisen merkityksen, mikä lajilla on. Keke Rosberg toimi muurinmurtajana, jolle aluksi naureskeltiin, kun keskeytyksiä ja selityksiä riitti, mutta äärimmäinen periksiantamattomuus vei ”eskimon” (Rosbergin oma luonnehdinta itsestään) huipulle. Lajin PR-miehenä Rosberg oli lyömätön. Sitten seurasivat Mika Häkkinen, Kimi Räikkönen ja Valtteri Bottas unohtamatta Jyrki Järvilehtoa ja Mika Saloa ja puoliksi suomalaista nuorempaa Rosbergia.

Se, että kaksi suomalaista on tälläkin hetkellä aivan huipulla F1:ssä on ihme, joskin molemmilla on valtava työ tehtävänään, jos aikovat talliensa ykköskuskeiksi.

Ohjelmassa edettiin kiirehtien urheilijasta toiseen ryydittäen johdattelua anekdootein. Jokaisessa lajissa on oma erikoisluonteensa, mutta kaikille kuljettajille on ollut ominaista herkeämätön ja intohimoinen työ oman lajin hyväksi. Hyvää oli lähiomaisten haastattelut, jolla luotiin perspektiiviä itse kilpaurheiluun.

Oma lukunsa ovat sitten kulmikkaat persoonallisuudet, kuten Keke Rosberg (Matti Kyllönen: ”Suomi oli liian pieni Kekelle”) ja Kimi Räikkönen, jotka ovat suorastaan käsitteitä sutkautustensa ja suorasanaisuutensa johdosta.

Myös naisnäkökulma oli tärkeä osa ohjelmasarjan tätä osaa: Taru Rinne oli erittäin lahjakas RR-ajaja, joka joutui onnettomuuden takia luopumaan huippukuskin urasta.

Niin, onnettomuudet ovat osa lajia. Henry Toivonen oli upean esiintymiskykyinen ja nopea rallikuski, joka menehtyi kiduttavan pitkään näytetyssä ulosajossa. Ratamoottoripyöräilyn maailmanmestari Jarno Saarinen oli esimerkillinen hahmo koko lajille. Hänen kuolemansa kilpailussa lajin huipulla oli suuri menetys monella eri tasolla. Imatranajojen kunnian päivät osuivat Jarno Saarisen menestyksen kanssa yhteen. Hilkulla oli hengen menetys myös Mika Häkkisellä, vain tunnetuimmat mainitakseni.

Kuitenkin voitaneen sanoa, että turvallisuuden paraneminen on merkittävin asia, mikä moottoriurheilussa on tapahtunut. Henri Toivosen kuolema muutti ralliautojen tehorajoja dramaattisesti. Laji kadotti jotain sellaista, mitä muutamat haastatellut jäivät kaipaamaan, mutta totuus lienee, että tehty muutos oli ainoa järjellinen.

::::::::::::

Urheilu-Suomen kuudes osa on sarjan osista paras. Siinä on dramaattisia käänteitä, käsitelläänhän tappion karvasta kalkkia tunteiden syvien vesien kautta. Urheilussa otetaan menestyksestä kaikki irti, mutta niin otetaan tappioistakin. Yhtä kaikki tuntui kiduttavalta katsoa noita vaiheita uudelleen, kun on ne jo hylännyt mielestään katsottuaan tappion tuskat aikoinaan livenä. Varsinkin Juha Miedon kuuluisa sadasosatappio Thoman Wassbergille Lake Placidin olympiakisojen (1980) 15 kilometrillä jauhetaan miltei puhki. Ehkä asian juurta jaksain tapahtuva käsittely on perusteltavissa, sillä kaikki eivät toki ole ”kokeneet” juuri tuota tappiota livenä.

Kaj Kunnaksen mukaan suomalaiset ”rakastavat tappioita”. Miedon kohdalla tämä konkretisoitui dramaattisesti, sillä tappio koettiin henkilökohtaiseksi vääryydeksi. Kohtalo oikutteli, mutta minkä mahdat. Melkein mikä tahansa kelpaa tappion syyksi, jopa Miedon tuuhea parta. Mieto kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon, joka hävitessään voitti mainepalkinnon ikuisiksi ajoiksi (”voitti paljon häviämällä vähän”). Dokumentissa tapahtuma on kuvattu hyvin vaihtamalla toistuvasti näkökulmaa (urheilija itse, kanssakilpailijat, selostajat, fanit).

Aivan mainio oli keihäänheittäjä Tero Järvenpään henkisen musertumisen kuvaus Pekingin vuoden 2008 olympiakisoissa. Yhtenä ennakkosuosikkina kisoihin lähtenyt Järvenpää epäonnistui (sijoittui neljänneksi!) odotuksiin verrattuna. Itseluottamuksen kariseminen kuvataan hetki hetkeltä, heitto heitolta. Epävarmuus valtasi miehen mielen, yliyritys jäi päällimmäiseksi keinoksi yrittää korjata heittoa. Tunteiden erittelyssä onnistutaan mainiosti Järvenpään hyvän ja arkailemattoman supliikin ansiosta. Kiitos siitä!

Oma lukunsa on jääkiekon maailmanmestaruuskisat Helsingissä vuonna 2003, jossa suomalaiset kärsivät ratkaisuvaiheissa 5-6 tappion Ruotsille johdettuaan aluksi 5-1. Suomi teki ensin helppoja maaleja Ruotsin verkkoon, mutta kuinka ollakaan Ruotsi maksoi potut pottuina tehden ehkä vieläkin helpompia maaleja Suomen verkkoon. Asteittain paha olo lisääntyi: 5-2…5-3…5-4…5-5… 5-6. Ja sitten seurasi hiljaisuus ja tyrmistys. Pelaajien kasvoilta heijastuu epäusko: voiko tämä olla totta!

Eikä tässä kaikki, myös vuoden 1986 Moskovan kisoissa Suomen tappaja Anders Masken Carlssonin viimeisen minuutin maalit kaatoivat mitalihaaveet. Entä sitten vuoden 1991 kotikisat? Ruotsi ponnisti tasapeliin kahden maalin tappioasemasta: historia toistui. Nyt meitä kuritti Mats Sundin viimeisen minuutin kahdelle maalilla. Suomelta menivät mitalipelit sivu suun.

Suomi-Ruotsi ottelut olivat Aku Ankan taistelua Hannu Hanhea vastaan. Siltä se tuntui monesti.

Välähdys Arto Bryggaren tappion hetkestä on riipaiseva: kaikki tehty työ valui hukkaan. Mitä olivat nuo tappiota synnyttävät voimat? Ahdistus, trauma, pelko? Dokumentissa pohditaan suomalaisten ”pitää tehdä” asennetta sen vaihtoehtoon: ”on mahdollisuus tehdä”. Pitäisi siis pystyä kääntämään negatiivisluontoinen odotus positiiviseksi.

Draaman kuvausta parhaimmillaan oli myös Jani Sievisen taival Atlantan olympiakisojen mitalipallille, niin, hopeamitalipallille. Kultahan sen piti olla. Vieläkin Sievinen toteaa, että hopeamitali ei tunnu miltään menetetyn kultamitalin rinnalla.

Sievinen lähti kisoihin neljän vuoden voittoputkessa paraatilajissaan 200 metrin sekauinnissa. Sen piti olla varma voitto. Toisin kävi Unkarin Attila Czene oli toista mieltä ja repi alussa kaulaa Sieviseen. Pahinta oli, kun Sievinen näki syrjäsilmällä ykkösradan Czenen olevan karussa. Kun Sievinen pääsi vauhtiin hän kuroi eroa kiinni sentti sentiltä. Ja sitten kävi niin, että Czene voitti muutamalla sentillä.

Sievisen ympärille rakentui umpinainen muuri. Sievinen haastattelijalle: ”Tehän ne odotukset teitte!”

Tappioiden kauheuksien katsaus päättyi jalkapallon MM-karsintaotteluun Unkaria vastaan vuonna 1997. Dokumentti vuorottelee taitavasti fanin, pelaajien ja selostajien näkökulman välillä rakentaen trillerin loppuhuipennuksen ympärille, joka romahdutti kaiken. ”Miksi meille aina käy näin?”

Ja se ratkaiseva maali lopussa oli se kuuluisa flipperi-maali, jossa pallo pomppi käsittämättömästi maaliin omien ja vieraiden kautta. Suomen kohtalo oli todellakin julma. Kaiken yllä oli lohduton rankkasade, jonka mukana valui kaikki toivo. Suomen unelma jatkokarsinnasta kaatui siihen paikkaan.

Urheilu-Suomen kuudes jakso paljastaa, mikä nostaa sen muiden jaksojen yläpuolelle. Se on iskevä tarina, jossa on jännite, ja jonka kertojilla on kyky tuoda esille draaman kaaren eri osat uskottavasti.

"Vastatkaa selkeästi: kyllä tai ei!"

Yksi presidentinvaalidebatin keskeisiä aiheita on ollut suhtautuminen Natoon. Liitytäänkö vai ei? Vastaus presidenttiehdokkailta on ollut selkeä EI joko toistaiseksi tai näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan. Vain yksi ehdokas on profiloitunut liittoutumisen kannattajaksi ja kannatus on olemattoman pientä.

Entä yleisemmällä tasolla? Taidan olla aikamoinen poikkeus, sillä en ymmärrä tätä yksioikoisen mielipiteen ilmaisemisen vaatimusta. Ylivoimainen enemmistö asioista on sellaisia, joihin on mahdotonta vastata kategorisesti kyllä tai ei. Objektiivisten vastausten kirjo on moninainen, harmaan sävyjä on paljon. Median vaatimus (ja kansalaisten kuvitellaan olevan tässä takana), että vastausten pitää olla ”selkeitä”, tarkoittaa usein sitä, että vastausten täytyy olla yksinkertaistavia. On selvää, että vastausten tulee olla selkeitä ja kiteytettyjä, mutta niiden pitää olla myös eritteleviä ja riittävän monitahoisesti asiaa valottavia. Viime mainitusta ei pidä tinkiä minkäänlaisen populismin edessä.

Entä vastaanottava taho? Mitä äänestäjiltä odotetaan demokratiassa?

Yhä enemmän nykyinen yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottaminen edellyttää vahvaa yleissivistystä. Meillä on hyvän koululaitoksen takia mainiot edellytykset varmistaa tiedollinen pohja alakoulusta lähtien korkeakoulutukseen saakka. Mutta käytämmekö eväitä hyväksemme?

::::::::::::::::::

Käyn ohessa läpi yhtä kysymystä, Nato-kysymystä, edellä esitetyn johdannon pohjalta.

Liittoutumiskysymyksestä on tehty pallottelukysymys Ruotsin ja Suomen välillä. Kilpaillaan siitä, kumpi on enemmän tai vähemmän Naton kannalla. Varsinkin Ruotsissa liittoutumista ajavat sotkeutuvat toisten puolueiden asioihin pyrkien manipuloimaan mielipiteitä itselleen edullisiksi.

Nato-entusiastit ovat täällä meillä olleet enemmän tai vähemmän epätoivoisia viime aikoina ja pyrkineet löytämään muka kätkettyjä viestejä presidenttiehdokkaiden puheista. Silmiinpistävää on, kuinka vaaditaan selviä ”kyllä tai ei” -vastauksia kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin yleensä ja Nato-kysymyksiin erityisesti.

Natoon liittymisen kannattajat puhuvat keskustelujen tarpeellisuudesta. Mutta kun kuuntelee vähän aikaa Nato-intoilijoita, huomaa, että heidän mielestään ainoaa selkeänä pidettävää keskustelua on se, missä ilmoitetaan oltavan sotilaallisen liittoutumisen kannalla. Muut vastaukset ovat ”hämäriä”, ”epäselviä”, ”suomettuneita”, ”vanhanaikaisia” tms. Jos vastaa selkeästi EI kysymyksen sotilaallisesta liittoutumisesta eivät Nato-intoilijat siihen usko, vaan pyytävät selitystä, miksi käsitys on näin pahasti harhainen.

Asiaan kuuluu spekuloiminen Ruotsin tulevalla hallituspohjalla. Keskustelussa vaalit tässä välissä ovat jääneet pahasti sivuun ja spekuloidaan suoraan sillä, että jos porvaririntama voittaa niin sitten…. Tässä nallea nyljetään jo ennen kuin se on kaadettu. Asia on paljon monimutkaisempi, sillä Ruotsissa vaaditaan konsensus isoissa asioissa. On suuri mahdollisuus, että seuraavakin hallitus on jälleen vähemmistöhallitus. On erittäin vaikea sanoa säilyykö porvariston periaatteellinen myönteinen kanta – jos porvarikoalitio voittaa - vai hiipiikö pelko puseroon hallitusvastuun lähestyessä.

Yksi vaihtoehto Ruotsissa näyttäisi olevan Suomen kaltainen Nato-optio tavalla tai toisella.

Ruotsissa liittoutumiskysymyksen avainasiaksi tunnustetaan demarien kanta ja sehän on ollut yksiselitteisen kielteinen. Innokkaimmat pyrkivät arvioimaan, milloin demarien kanta muuttuu (sillä kuvitellaan, että se muuttuu). Kumma vaan, että Ruotsin suurin puolue ei ole antanut merkkiäkään kannanmuutoksesta. Ja se johtuu siitä, että kanta ei ole oikeasti muuttunut liittoutumiskysymyksessä!

Ruotsin diskuteerauskulttuurin tuntien ei porvaripuolueidenkaan tuki liittoutumiselle ole yksimielinen. Soraääniä löytyy, ja sitä enemmän, mitä lähemmäksi hallitusvastuuta tullaan. Tehokas tapa vastata kiertäen ”kyllä” on ilmoittaa varsinaisen päätöksen siirtyvän sanokamme 10 vuoden päähän ikään kuin joku voisi oikeasti arvioida millainen poliittinen tilanne silloin vallitsee. Osa porvareista sitoo päätöksensä Suomen kantaan, kuten esim. Ruotsin keskustapuolue teki muutama vuosi sitten.

Vannomme toinen toisillemme, että toista osapuolta ei yllätetä. Tässäkin keskustelussa varjonyrkeillään mukaan menolla. Väitetysti auki on vain se, milloin liittoutuminen tapahtuu. Ongelma on tosiasiassa se, että eteneminen ei ole realisoitumassa. Molemmat maat ovat valinneet hiljaa hivuttamisen tien. Mennään niin lähelle sotilasliittoa, että viimeinen askelma ei ole edes porras, vaan luiska. Tämäkin etenemistapa on tosin kaukana itse liittoutumisesta.

Sivustatukea tulee Naton pääsihteeriltä Jens Stoltenbergilta. Hän antaa ymmärtää, että apua ei heru, jos ei olla Naton siipien suojissa. Viides artikla on koettelematon kynnys sotatilanteessa. Ainakin minä epäilen sen toimivuutta vahvasti.

Presidentinvaalikampanjan keskustelun aiheena Nato alkaa olla jo väljähtänyt aihe. Moneen kertaan pureksittu aihe pidetään keinotekoisesti esillä siltä varalta, että jos joltain pääsisi vielä lipsahdus suusta, niin media saisi kunnon otsakkeet.

Vesi kielellä moni on odottanut Venäjän sekaantumista presidentinvaaleihin. Epäilin jo varhain näissä blogikirjoituksissa, että Venäjä ei puutu vaaleihin pitkällä seipäälläkään. Suomi ei ole USA eikä edes Ranska. Minusta niiden, jotka pitivät mahdollisena, että tapahtuu räikeää hybridivaikuttamista – jopa salamurhia – pitäisi nyt tulla esille ja – jos ei muuta – pahoitella suusta päästettyjä sammakoita. Näissäkin uhkakuvissa on ollut tarkoitus pelotella kansalaisia liittoutumisen kannalle. On tapahtunut päinvastainen ilmiö: sekä kansalaiset että ehdokkaat ovat loitontuneet liittoutumisajatuksista.

Vietnamin sota: polttoitsemurhien aikaan

Teemalla näytetään suursarjaa Vietnamin sodasta. Sarja on kymmenosainen ja tällä kertaa arvioin jaksoa kaksi. Heti alkuun sanon, että sarja on loistava läpileikkaus noihin kiihkeisiin aikoihin, joita itsekin osittain todistin pikkupoikana TV:n välityksellä.

Filmikamerat olivat keventyneet sitten Korean sodan päivien. Kömpelöt jalustalliset kamerat saatettiin korvata uusilla keveillä laitteilla. Niillä saattoi kuvata olalta. Jos ihmisellä on jokin mahdollista, niin hän käyttää tilaisuutta hyväkseen: kameroiden filmeille tallentui jotain sellaista, mitä ei aiemmin ollut mahdollista nähdä, sodan julmuutta ja raakuutta.

Sarjan toisessa jaksossa käsitellään vuosia 1961-1963. Tunnen pääkohdat tuon ajan tapahtumasarjoista, mutta nyt lihaa saatiin luiden ympärille. Tuolla aikavälillä hyvin pitkälle luotiin kehikko tuleville tapahtumille. Kennedyn kuollessa salamurhaajan luoteihin marraskuun 22. päivä vuonna 1963 Yhdysvalloilla oli 16 000 ”neuvonantajaa” Vietnamissa. Sitoutuminen sotaan Kennedyn kuollessa oli milteipä peruuttamatonta. Myös tappioviestejä kantautui kymmenistä kuolleista amerikkalaisista. Se ei ollut paljoa myöhempiin aikoihin verrattuna, mutta tuolloin uutiset olivat lyöntejä päin kasvoja. Kennedy koki sen saman tunteen, jonka Lyndon B. Johnson myöhemmin: tappiota ei voinut myöntää, tappiota ei voinut sallia, vaalilupaukset olivat takana (”siirtomaahallintoja ei korvata jollain vielä julmemmalla”), vaalit olivat edessä, perääntyä ei voida…..

:::::::::::::::::::::

Kennedy ympäröi itsensä Robert McNamaran kaltaisilla älyköillä. Toisella puolella oli Ho Tsi Minh, joka keräsi ympärilleen paikalliset olot tuntevia viekkaita, mutta julmia avustajia. Näin taisteluasetelma oli valmiina. Kennedyn alkutaival presidenttinä ei ollut mitenkään onnekas: Sikojen lahden maihinnousun epäonnistuminen, epäonnistunut neuvottelu Nikita Hrustsevin kanssa Wienissä, Berliinin muurin rakentaminen, tappiot kommunisteille Laosissa….. Kennedy päätti, että Etelä-Vietnamiin pystytetään ”vapaan maailman” perälauta.

Vuosina 1962-63 Kennedy – aluksi vastustettuaan – päätti lähettää erikoisjoukkoja, vihreitä baretteja ja neuvonantajia Vietnamiin. Muutakin lähti: kalustoa, helikoptereita, panssareita, Agent orange -kasvimyrkkyä…. Parissa vuodessa neuvonantajien määrä nousi 700 miehestä 11 300 mieheen.

Itse asiassa amerikkalaisten ja etelävietnamilaisten alkumenetys oli hämäävän hyvä. Alettiin puhua ja joukkojen poisvetämisestä vuoteen 1965 mennessä. Kehitettiin uusia vastatoimenpiteitä sissejä vastaan, kuten ”strategisia kyliä”, jotka oli ympäröity piikkilangalla. Niihin pakkosijoitettiin väkeä etelästä, jotta voitiin varmistua kyläläisten luotettavuudesta. Strategisten kylien määrä nousi 1400 kylään. Toimet olivat erittäin epäsuosittuja vietnamilaisten keskuudessa: viha amerikkalaisia kohtaan kasvoi, ja kylät vuotivat joukkoja Viet Kongin leiriin. Kostotoimenpiteinä käynnistettiin kylien tuhoamisia, mikä viimeistään vei pohjan ”sydämien voittamisen” taktiikalta.

Samaan aikaa Ho onnistui saamaan kalusto- ja sotilasapua Kiinalta. Molemmat osapuolet juuttuivat Vietnamin soiseen maahan. On pakko käsitellä Robert McNamaran kaltaisen strategin toimenpiteitä Vietnamin sodassa. Olen kerrannut hänen henkilöhistoriaansa aiemmin näissä blogikirjoituksissa. Toisen maailmansodan aikaan hän laski pommikoneiden lentokorkeuksia taisteluissa japanilaisia vastaan pommitustehon kannalta: miltä korkeudelta pudotettujen palopommien tuhovaikutus olisi suurin? Täsmälleen saman teoreetikon tapaamme Vietnamista. Hän laati tilastollisia analyysejä – voittoihin ja tappioihin vaikuttavia faktoja - joissa oli yli sata muuttujaa, mutta törmäsi ongelmaan, joka tuli yhä tutummaksi sodan kestäessä: koskaan et tiennyt kylien ja viidakkojen keskellä tapaamistasi ihmisistä, kuka oli ystävä ja kuka vihollinen. Joku haastateltava sanoikin dokumentissa, että ”taulukoista puuttuivat vain tunteet”. Kerta toisensa jälkeen jouduttiin tilanteeseen, jossa oli epäselvää, kuka oli sissi, ja ”useimmiten he tappoivat väärän ihmisen”, kuten eräs silminnäkijä kyynisesti totesi dokumentissa.

McNamara oli joutunut itselleen täysin vieraaseen ympäristöön. Siitä huolimatta hän yritti briljanteilla aivoillaan sopeutua vihamielisiin olosuhteisiin.

Molemmin puolin ”rintamaa” sekä siviilejä etä sotilaita hallittiin pelolla. Joku dokumentissa haastatelluista totesi, että molemmin puolin oltiin niin häikäilemättömän raakoja, että sen osapuolen arveltiin voittavan sodan, joka ”kyselee vähemmän”. Ja etelässä – kaiken sadistisen väkivallan keskellä – muutama sodan tarkoitusperien kyseenalaistaminen meni läpi sensuurin.

Media toimi noina aikoina toisessa maailmansodassa ja Korean sodassa omaksutuilla tavoilla. Se tuki sodan johtoa taistelussa kommunisteja vastaan. Kuitenkin ensimmäiset merkit kiusallisista kysymyksistä olivat jo ilmassa.

Nyt nähdyssä osassa oli järkyttävän paljastava kohta Vietnamin sodan (tulevasta) luonteesta. Kysymys oli minulle tuntemattomasta Ap Bacin taistelusta, joka siis tapahtui ennen varsinaisen ”eskaloituneen” sodan puhkeamista 2.1. 1963, mutta näyttää, mitä on sota, jossa ei ole rintamia. Etelävietnamilaisten tehtävänä oli tuhota sissien radioasema. Heidät houkuteltiin avoimeen peltomaastoon, joka johti sissien toteuttamaan konetuliasein tapahtuneeseen teurastukseen. Helikoptereilla ja panssariajoneuvoilla paikalle tuodut lisäjoukot kalusteineen tuhottiin tai saatettiin toimintakyvyttömäksi. Kymmenet etelävietnamilaiset ja muutamat amerikkalaiset neuvoantajat saivat surmansa. Kun etelävietnamilaiset ja amerikkalaiset halusivat kohdata vihollisen, oli se jo poistunut yön pimeyteen. Ja tietenkin kamerat olivat paikalla. Amerikkalainen sodanjohto markkinoi tapahtunutta voittona aloittaen jo tuolloin itsensä pettämisen. Tässä välikohtauksessa oli paljon sellaista, josta voisi sanoa, että se muodosti sodankäynnin tulevan kaavan.

:::::::::::::::

Tärkeä demoralisoiva piirre etelässä oli Ngo Dinh Diemin johtama korruptoitunut ja julma hallitus. Hallinto oli monikerroksinen, sillä näytti siltä, että Diem oli paljolti muodollinen johtaja, jonka taustalla todellista valtaa käytti hänen veljensä Ngo Dinh Nhu, jonka takana taas eräänlaisena harmaana eminenssinä toimi hänen puolisonsa ”madame Nhu” (1924-2011).

Alkavan sodan keskellä käytiin toistakin ”sotaa”, kun vähemmistönä toimivat katolilaiset ryhtyivät sortamaan enemmistöä eli buddhalaisia. Syttyi väkivaltaisuuksia, joiden näkyvin merkki oli - tietenkin televisioidut - buddhalaismunkkien valtaa pitäviä vastaan suunnatut polttoitsemurhat.

Kennedyn hallinto varoitti useaan otteeseen Diemiä vihanpidon seuraamuksista, mutta varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Seuranneesta murhenäytelmästä on vuosikymmenien varrella taitettu peistä: mitä oikein tapahtui? Dokumentin tulkinta vaikuttaa luotettavalta: etelävietnamilaiset kenraalit saivat tarpeekseen Diemin hallinnosta ja halusivat päästä hänestä eroon. Kennedyn hallinnolta pyydettiin lupaa vallankaappaukseen ja se saatiin epämääräisin sanakääntein (mm. McNamaran, kenraali Taylorin ja varapresidentti Johnsonin vastustaessa). Lopputuloksena johtokaksikko houkuteltiin ansaan marraskuun alussa 1963 ja tapettiin kylmäverisesti.

Kennedyn vähän ennen kuolemaansa nauhalle lukemasta tilityksestä käy ilmi, että Kennedy kantoi moraalisen vastuun murhista. Madame Nhu säästyi ollessaan parhaillaan vierailulla Yhdysvalloissa. Hän herätti närkästystä tapahtuneen murhenäytelmän kommenteissa, kun hän osoitti, ettei hänellä juurikaan ollut tunteita: hän tarjosi tulitikkuja buddhalaisille munkeille, jotta nämä voisivat jatkossakin sytyttää itsensä ja valitteli, että polttoitsemurhien sytyttämisessä käytetty polttoaine oli säänneltyä tuontitavaraa.

::::::::::::::::

Dokumenttisarjan toinen jakso vei meidät sodan eskaloitumisen kynnykselle.

Useimmille amerikkalaisille omien poikien taistelut olivat noihin aikoihin saakka hyväksyttäviä ja puolustettavia. Monet saattoivat jakaa erään dokumentissa haastatellun mielipiteen, joka heijasti tuon aikaista ilmapiiriä: ”emme voi käydä huonoa sotaa”. Pikkuhiljaa oli pakko tottua siihenkin, niin katkeraa kuin se olikin.

”Koston enkeli” Vladimir Putin havahduttaa meidät

Katselin amerikkalaisen kaksiosaisen dokumentin ”Putinin kosto”, joka tuli vastikään Ylen Ulkolinjalta, ja jossa läpivalaistiin venäläisten pyrkimystä sekaantua Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan yleensä ja presidentinvaaleihin erityisesti. En aio tässä käydä läpi dokumenttia yksityiskohtaisesti, vaan luon katsauksen niihin vaikutelmiin, joita dokumentti minussa herätti.

Amerikkalaiseen tapaan asiaa vyörytettiin katselijan päälle kiihkeään tahtiin. Tärkeintä haastatteluissa oli ilmaista asiansa nasevasti ja valitun kupletin juoneen kuuluvasti. Ja se kupletin juoni oli vahvasti amerikkalaisin painotuksin varustettu saaga.

Mainiona kohtana dokumentissa - sen historiaosuudessa - oli kuvaus Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Nulandin osallistumisesta Kiovan Maidanin mielensoituksiin vuodenvaihteessa 2013-2014. Näin jälkikäteenkin Nulandin tapa jakaa evästä mielenosoittajille ja kannustaa osallistujia oli härski. Nuland yritti dokumentissa naureskella asian pois tämän päivän agendalta, mutta huonolla menestyksellä: amerikkalaisia diplomaatteja oli aktiivisesti mukana mielenosoituksissa. Onko tässä jotain väärää? Ei välttämättä, mutta kannattaa muistaa, että Venäjän reagointi toi mukanaan koko sen jännittyneen tilanteen, mikä meillä nyt on Ukrainan itäosien ja Krimin miehityksineen. Tietenkin tapahtumien kulku oli monimutkainen eikä yksittäisiä asioita kannata painottaa liian voimakkaasti, mutta olipahan episodi, jota ei kannata unohtaa.

Jälkikäteen ajatellen moni asia olisi voitu tehdä toisin. Amerikkalaisetkaan tuskin olisivat olleet niin aktiivisia Ukrainassa, jos olisivat nähneet lopputuloksen. Oli edetty Venäjän iholle mm. Naton laajentumisen avulla ja nyt venäläiset halusivat vetää viivan kartalle.

Putinista luodaan dokumentissa kuva, että hän käytti hyväkseen amerikkalaisten naiiviutta. Hänet nähdään myös mestarillisena taustaorganisaattorina, jota ei liiallinen kainous vaivannut. Osin totta, mutta ei kuitenkaan noin ennaltamääräämisopin mukaisesti kuin dokumentissa annetaan ymmärtää. Putinin yli-ihmismäisillä piirteillä haluttiin pelästyttää amerikkalaiset: näin kova mies meillä on vastassa.

Entä Barack Obaman hallinto? Vaikutelmaksi jää, että Obama yritti viimeiseen saakka olla paljastamatta sitä, mitä amerikkalaiset tiesivät Putinin toimista. Ongelmana oli erityisesti vaalien läheisyys: republikaaneille ei haluttu antaa asetta käteen, joka tapahtuisi sitä kautta, että Obama olisi paljastanut amerikkalaisten tiedusteluviranomaisten hallussa olleet tiedot republikaanien ja venäläisten yhteistoiminnasta. Tämä olisi voinut vahingoittaa Hillary Clintonin vaalikampanjaa, koska olisi näyttänyt siltä, että presidentti olisi käynyt liian vahvasti oman puolueen ehdokkaan tueksi. Tosiasiassa Donald Trump oli heittänyt romukoppaan kaikki hienotunteisuudet ja kehittänyt peliin omat sääntönsä. Siihen nähden Obama pelasi ”vanhoilla säännöillä”. Trump ja Putin molemmat pelasivat ”uusilla säännöillä”.

Miten näen asian tänään? On selvää, että Obama veti liian tahdikasta linjaa ja yritti säästää venäläiset ja amerikkalaiset suurilta paljastuksilta. Vikaan mentiin sen takia, että Putinin Venäjä oli jo luonut kanssakäymiseen oman agendansa. Oltuaan altavastaajana oikeastaan kaikessa Venäjä otti käyttöön hybridivaikuttamisen kaikkine lisukkeineen. Amerikkalaisten, joiden ei tarvitse hävetä tiedustelutietojen taitavaa käyttöä vuosikymmenien ajan, huomio herpaantui hetkeksi ja Venäjä pääsi yllättämään osaamisellaan.

Hillary Clinton luotti faktantarkistajiin, ts., että totuus ei pala tulessakaan. Väärin meni. Uusien sääntöjen mukaan piti kilpailla sumeilematta valeuutisilla ja vaihtoehtoisilla totuuksilla. Jos Trumpilla oli tarvetta käyttää venäläisiä hyväkseen, hän käytti. Jouduttiin ennenkuulumattomaan tilanteeseen, kun Trump eräässä puheessaan pyysi venäläisiä julkaisemaan heidän hallussaan - väitetysti - olevat Hillary Clintonin sähköpostit. Tapahtunut hakee vertaistaan: presidenttiehdokas taistelee julkisesti vastustajaansa vastaan ulkovaltojen avulla. Tuskin on selvempää esimerkkiä amerikkalaisen polarisaation räikeydestä: omat ovat suurempia vihollisia kuin ulkomaiset viholliset. Yhdysvaltain sisäpolitiikka on sairasta.

:::::::::::::::::::

On pakko palata aiheeseen, josta olen monta kertaa kirjoittanut, nimittäin demokratian kestokykyyn kaiken tämän kansanvallan pirstomistarkoituksen keskellä. Eikö demokratia osoita heikkoutensa, kun päästään todistamaan surkuhupaisa näytelmää, josta edellä on kerrottu. Demokratia näyttää täysin puolustuskyvyttömältä yrittäessään taistella uutta niljakasta maailmaan vastaan vanhan maailman keinoilla. Jos näin ajattelemme, silloin myönnämme, että itse demokratia on ainakin osasyyllinen vieraaseen vaikuttamiseen ja vahingontekoon.

Mutta itse korostaisin toista puolta asiasta. Sen sijaan, että kansanvallan puolesta taistelemisesta annetaan periksi on demokratian käytävä ankaraan taisteluun hyviksi havaittujen sisältöjensä puolesta. Sananvapaus, oikeusvaltioperiaatteet ja rehellisyys on nostettava uudelleen kansakunnan kaapin päälle.

Otan esille kaksi näkökohtaa, jotka sopivat Suomeenkin.

Demokratian itsepuolustukseen kuuluu hybridikeskuksen perustamisen tapaiset keinot. On pystyttävä vastaamaan hyökkääjän aggressioon. Tästä ei vallinne erimielisyyttä.

Mutta toinen kohta on kiistanalaisempi: selvää lienee, että meidän on opittava ymmärtämään, että hybridikeinot, jotka nykyisin ovat käytössä, vaikuttavat käyttäytymiseemme, jos emme ole riittävän valppaita. Se, mitä ihmettelen, on kaiken informaatiovaikuttamisen mystifiointi. Vaikuttaminen on nykypäivää ajattelimmepa siitä mitä tahansa. Kun tämä myönnetään realiteetiksi, ei seurauksena pitäisi olla panikointi, jos huomaamme meihin yritettävän vaikuttaa. Ulkopuolelta tuleva hybridivaikuttaminen ei lopu, vaan sen kanssa on opittava elämään. Robotisoidut hakkerit ovat vasta ensi vaihetta tulevaisuuden näkymässä.

Valtiot ovat osin jo ulkoistaneet hybridivaikuttamisen. On entistä vaikeampaa saada selville, kuka on vaikuttamisen taustalla. Tässä auttaa omaksumamme sivistysvaltion periaatteet: on opittava tunnistamaan oman maan kansalaisina esiintyvät vieraan vallan agentit. Tämä ei poikkea ikiaikaisesta vakoojatoiminnan disinformaation paljastamisesta. Muitakin näkökulmia on.

Nyt hybridivaikuttamista käytetään ideologisena aseena, jolla harmaa mustataan. On muistettava, että myös vähemmän miellyttävien naapureiden kanssa on tultava toimeen. ”Vastahybridikeinot” ja oma hybriditoiminta ovat sinällään ajankohtaisia nyt ja tulevaisuudessa. Ei niitä kuitenkaan pidä käyttää sotilaallisen liittoutumisen vipuvartena. Silloinhan vain kiihdytämme varustelua, jonka lopulta tulemme häviämään.

Yhdysvaltain kaltainen valtio on yllätyksekseni vajonnut puolidemokratiaksi. Se on osin unohtanut demokratian pelisäännöt ja sotkenut ideologian, politiikan ja liike-elämän epäpyhäksi kolminaisuudeksi, josta on vaikeaa rimpuilla irti. Tarvittaisiin poliittisen elämän tervehdyttämistä. Nyt sairastumisvaara on muillakin demokratioilla.